VIVICA! BLOG!

Myönnetyt apurahat 2018

toukokuu 21, 2018 kello 16:31 (Eija Mäkinen)

Vivicas Vänner -säätiö on myöntänyt toukokuussa apurahoja 14 produktiolle yhteensä 18.000 euroa. Yksittäisten apurahojen suuruus on 1.000–1.500 euroa. Onnittelut apurahojen saajille!


Nina-Maria Häggblom
Uusien näyttämötaiteen esittämiskeinojen tutkiminen, myös uusien taideteosten luomiseksi sosiaalisen median avulla. Tämän taiteellisen kokeen tarkoitus on valmistella sosiaalisessa mediassa esitettävän esityksen luomisprosessia. Työn lopputulos on tarkoitus esitellä sosiaalisessa mediassa ja yhdistys Lustin (Långsiktig Utveckling av Svenskspråkig Teater) demo-tapahtumassa lokakuussa 2018.

Ilona Jäntti, Aino Venna
Tilalähtöisen Orangerie -teoksen toteutus Helsingin kaupungin Talvipuutarhassa marraskuussa 2018. Teoksen keskiössä on Talvipuutarhan arkkitehtuuri. Musiikkia, nykytanssia ja ilma-akrobatiaa yhdistävä Orangerie toteutetaan Talvipuutarhan Palmuhuoneessa ilta-aikaan, jolloin Talvipuutarha myös valaistaan esitystä varten. Orangerie on suunnattu kaikille helsinkiläisille sekä Helsingissä tapahtumahetkellä oleskeleville henkilöille ikään, varallisuuteen tai kielitaitoon katsomatta. Teos on katsojille maksuton ja tila on esteetön.

Rosanna Kemppi
Taiteellinen työskentely produktiossa Ihmisvihaaja2019 ja Nora. Ihmisvihaaja2019 on visuaalinen, konserttimuotoinen monologi. Siinä on tarkastelun alla ihmislajin jälkeensä jättämä roska ja luonnolle aiheuttamaa tuho. Ensi-ilta suunniteltu syksylle 2019. Nora on Ibsenin klassikkonäytelmästä Nukkekoti irtautuva esitys. Esityksessä tutkitaan vapauden kaipuuta, halua olla vastuussa ainoastaan itsestään ja toteuttaa omia ambitioitaan. Ensi-ilta on Teatteri Jurkassa 8.9.2018. Esityksiä on yhteensä 25 syksyn 2018 aikana.

Elina Kilkku
Kapitalismi (työnimi) –teatteriesityksen valmistelu ja pohjatyö. Kapitalismi päättää trilogian, joista ensimmäinen esitys LÄSKI. Rasvainen monologi lihavuudesta purki lihavuuden tabut ja toinen esitys Häiriö antoi äänen mielenterveyden häiriöiden kanssa eläville. Merkittävä kantava teema esityksessä tulee olemaan ekologinen näkökulma: planeettamme ei kestä nykyistä talousjärjestelmää. Ensi-ilta vuoden 2019 lopussa tai vuoden 2020 alussa.

Emilia Kokko
Queer Monumentti -esitysteoksen suunnittelu ja toteutus. Teoksessa yhdistetään antikapitalistisen ja queerin politiikan ja poetiikan muovin materiaalisuuteen. Tarkastelee teoksessa muoviin ja queeriin liittyviä poeettisia ulottuvuuksia kuvataiteellisin keinoin. Tekee videoteoksia, valokuvateoksia sekä ääniteoksia osana esitysteosta. Esitysteoksen keskiössä on erilaiset kaupunkitilassa ilmenevät performatiivis-kuvataiteelliset hahmot ja veistokset.

Elle Kokkonen
Huonetarinoita (työnimi) -näytelmätekstin kirjoittaminen vuosien 2018 ja 2019 aikana. Huonetarinoita on osittain autobiografinen teksti ekologisen kriisin tuomasta masennuksesta, ahdistuksesta ja lamaannuksesta. Näkökulma on pohjoislappilainen ja queer. Tavoitteena tuoda Huonetarinoita näyttämölle Teatterikorkeakoulussa tai muualla vuoden 2019 aikana.

Panu Kunttu
Haitallisen vieraslajin, kurtturuusun, kartoitus Saaristomerellä. Hankkeen tavoitteena on kartoittaa kurtturuusua erityisesti Jurmon ja Borstön välillä, Jurmon etelä- ja pohjoispuolella sijaitsevat alueet sekä aikataulun antamissa rajoissa myös osia Kökarin ulkosaaristosta. Kaikki löytyneet esiintymät toimitetaan tiedoksi luonnonsuojelua edistäville julkishallinnollisille organisaatioille sekä havainnot tallennetaan Luonnontieteellisen keskusmuseon ylläpitämään vieraslajiportaaliin.

Maija Linturi ja työryhmä
Tanssia ja nukketeatteria yhdistävän näyttämöteoksen Heppatytöt toteuttaminen vuoden 2018 syksyllä. Heppatytöt käsittelee toisin näkemistä. Teoksen ytimessä on kaksi “lajia”, jotka yhteiskunnassamme nähdään toiseuden kautta: tytöt ja hevoset. Työryhmä tarkastelee näitä lajeja ja niiden suhdetta molempien autenttisuutta ja ainutlaatuisuutta kunnioittaen. Teos on suunnattu aikuisille ja nuorille (yli 15-vuotiaille). Teos saa ensi-iltansa 20.10. 2018 kulttuuritehdas Korjaamon kulmasalissa, Helsingissä.

Salla Loper
Kansainvälisen yhteistyöprojekti Fluidsin toteuttaminen. Fluids on puutteellisuutta, mestarillisuutta ja katsojan ruumiillista samaistumista käsittelevä esitys. Produktio tutkii mitä intimiteetille, kosketukselle ja empatialle tapahtuu tilanteessa, jossa epäonnistuminen on koko ajan läsnä. Näyttämöllä esiintyy neljä virolaista tanssijaa, sekä Salla Loper, joka keväällä 2018 valmistuu näyttelijäksi.

Tytti Marttila ja työryhmä
Itämerta käsittelevän varjoteatteriesityksen Meren varjo (työnimi) valmistaminen. Esityksen tavoitteena on viedä elämys merestä esimerkiksi luokkahuoneisiin, tarjota informaatiota meriluonnosta ja herätellä ympäristötietoisuutta. Esitys toteutetaan varjoteatterin keinoin ja siihen yhdistetään musiikkia, ääntä ja meriaiheisia tekstejä produktion tarpeisiin työstettyinä. Hiukan alle oppitunnin pituinen esitys sopii hyvin mm. kouluihin ja kirjastojen pimennettäviin esitystiloihin.

Bernt Nordman (Arbetsgruppen Ohrwurm)
Vi är Världen –musiikkiesityksen valmistaminen. Tuotoksena on noin 6o minuutin pituinen esitys, johon sisältyy sekä intiimi soolokonsertti että esitelmä ajankohtaisista ympäristökysymyksistä. Esitys yhdistelee rytmimusiikkia ja ympäristöviestintää. Ensimmäinen esitys on pääkaupunkiseudulla (esimerkiksi teatteri Universumissa) ja päämääränä on esittää teos myös muilla paikkakunnilla Suomen ruotsinkielisillä alueilla.

Mira Ravald
OMÍ-videotaideteoksen toteuttaminen kesällä 2018. OMÍ on oodi vedelle. Noin 10-minuuttinen videoteos on representaatio siitä, kuinka veden eri olemukset konkretisoituvat kehossa ja ovat yhteydessä ympäröivään luontoon ja maailmaan. Teos yhdistää vivahteita vastakkaisten maailmankolkkien kulttuuriperinnöistä tuoden ne yhteen 12 millimetrin levyiselle alustalle fyysisen teatterin ja nuorallatanssin keinoin.

Riina Tikkanen
Taiteellinen työskentely koskien Dark Matters -sooloesitystä. Dark Matters on esitys pimeistä aineista, supernovista ja yksinäisyydestä. Esitys tutkii asetelmia “minä vs. muut” ja “me” nykynukketeatterin, videoprojisointien ja fyysisen teatterin keinoin. Tikkanen käyttää esityksessään kehonaamioita, kehonaamiointia ja kehomaalausta. Esitys on suunnattu aikuisille ja yli 12-vuotiaille nuorille, ja sen ensi-ilta on helmikuussa 2019 Helsingissä.

Hegy (Henna) Tuusvuori – Tarinateatteri VOX ry.
Tietoa käsittelevän tarinateatteriesityssarjan toteuttaminen. Esityssarjan otsikko (työnimi) on Tieto, mielipide ja kokemus: tarinateatteria ja yhteiskunnallista keskustelua. Sarja alkaa pilottiesityksellä 10.5.2018 Hotelli Helkassa ja jatkuu syksyllä neljällä esityksellä. Jokaiseen esitykseen sisältyy luento-osuus, tarinateatteria ja yleisökeskustelu. Kevään aikana asiantuntijaosanottajana ja keskustelemassa mukana on Greenpeace Nordicin maajohtaja Sini Harkki.

Marjaterttu Willman ja työryhmä
Willman Dance Companyn Keisarinnan uudet vaatteet -kantaesityksen valmistaminen. Keisarinnan uudet vaatteet -teoksen tavoitteena on vaikuttaa lapsien tapaan ajatella keskellä media- ja yksilökeskeistä kulutuskulttuuriamme. Teos on liikepainotteinen lasten tanssiteatteriteos viidelle tanssijalle ja se etenee monipuolisen nykytanssi- ja balettiliikkeen sekä mimiikan voimin.

Kommentoi



Den osynliga regissören

toukokuu 16, 2018 kello 15:54 (Eija Mäkinen)

Alma Lehmuskallio belönades i vintras med Ester-priset för modig teaterkonst. Men vägen till regissörsyrket var allt annat än rak. Här berättar Lehmuskallio om hur hon hittade sitt eget konstnärliga uttryck, om vad en regissör egentligen gör – och om vikten av att bli sedd.

Regissören Alma Lehmuskallio har nyligen återvänt till hemstaden Helsingfors efter att i några månaders tid ha jobbat i Uleåborg, där hon regisserade Tove Janssons Det osynliga barnet på Uleåborgs stadsteater.

– Pjäsen har ett väldigt vackert tema om hur ett barn kan göras synligt. Det blev en fin föreställning.

Lehmuskallio intresserade sig för det omöjliga i att iscensätta hur barnet Ninni först är helt osynlig för att sedan gradvis synas mer och mer.

– Vi arbetade med trollkonstnären Kalle Nio för att skapa illusionerna på scenen. Det svåraste var att visa hur den helt osynliga Ninni skulle röra sig på scenen och till exempel dricka kaffe.

Lehmuskallio ville inte städa bort de mörkare tonerna i berättelsen. Överlag tycker hon inte att arbetet med en barnpjäs skiljer sig från arbetet med en produktion för vuxnare publik. Hon menar att målgruppstänket är fel ända att börja i.

De egna tankarna och känslorna är de enda hon som regissör kan lita på. Publiken består ändå av individer – det blir konstigt att göra en föreställning utgående från den förväntade publikens förväntade förväntningar.

Regissören Alma Lehmuskallio, foto: Lilja Lehmuskallio

När det gäller barn måste man såklart se till att teaterupplevelsen inte skapar för mycket ångest. Det får vara spännande, men på ett tryggt sätt.

– Jag tycker i och för sig inte om att skapa ångest hos den vuxna publiken heller. Jag är inte intresserad av att visa våld på scenen, hellre gör jag sådant som har både djup och humor. De utesluter inte varandra, säger Lehmuskallio, som själv har en sexårig son.

– Det här var första gången jag fick ha honom som premiärdejt! strålar hon.

Samtidigt skulle hon inte kunna tänka sig att göra en föreställning som inte innehåller något svårt eller jobbigt. Att kunna öppna upp sig om sina egna svagheter leder till att man kan se dem som något bredare än ett individuellt problem. När man lyfter upp de här känslorna på scenen kan de i förlängningen till och med kan få en samhällelig betydelse.

På jakt efter konstnärsidentiteten

Lehmuskallio började studera regi relativt sent – som trettioåring – något hon ser som en positiv sak.

– Jag tror att det var bra att jag redan visste vem jag var och att mitt eget identitetssökande inte var på hälft. Nu har jag ganska klart för mig vad jag vill se på scenen, vad jag vill göra. Det är lättare att tacka nej till arbetserbjudanden som inte känns som mina egna. Jag behöver inte göra allt jobb som finns.

Vad är det då hon vill? Det måste man upptäcka på nytt i varje föreställning, menar Lehmuskallio. Som frilansande konstnär måste varje föreställning kännas som det viktigaste just nu, som något som bara måste visas på scenen.

Vad är teater och hur gör man teater? Varför är den här föreställningen just teater, och inte till exempel en film eller en pamflett? Vad är relationen mellan teater och verklighet? Det är frågor hon ställer sig själv i början av varje process.

– Att samla publiken i ett utrymme där alla följer med samma händelser är något alldeles speciellt, det är därför jag är teaterregissör.

Men vägen hit var allt annat är rak, även om den i efterhand känns självklar.

– Det var ett enda sökande! skrattar hon.

Lehmuskallio har dansat sen hon var 12 år gammal och hennes första konstnärsidentitet var dansare.

Hon visste att hon ville jobba med scenkonst, men inte på vilket sätt. Att vara proffsdansare kändes lockande, men samtidigt ville hon använda huvudet mer. Hon var med i Ylioppilasteatteri, sökte in till skådespelarutbildningen på Teaterhögskolan men kom inte in, studerade teatervetenskap och jobbade för Teaterförbundet. Universitetsstudierna och förvärvsarbetet kändes ändå fel.

– Det är en viktig känsla att känna, för då vet man också när man har kommit rätt.

Intuitivt sökte hon sedan till Teaterhögskolans regiutbildning.

– Under inträdesprovet insåg jag att här kombineras allt jag är intresserad av. Regi passar mig.

Ändå kom hon in först på fjärde försöket. De åren var en frustrerande och jobbig tid. Men det fanns inga andra möjligheter, efter att hon insett att regi är hennes kall.

– Idag känner jag mig tacksam över att få utöva det här yrket.

Att spela med hela kroppen

Dansarbakgrunden syns i alla Lehmuskallios jobb. Skådespelarna är inga talande huvuden, de är helheter och kroppar. Som regissör fokuserar hon mycket på uppvärmningen, i varje repetitionsprocess ingår ett element som har med dans eller annan fysisk teknik att göra. Något som skapar en viss kroppslig energi eller närvaro. Hon närmar sig temat helt fysiskt.

Till exempel så här:

Då Lehmuskallio gjorde sitt slutarbete, föreställningen Vain kauniit ja laihat naisetpå Teatteri Takomo år 2014, värmde ensemblen alltid upp med afrikansk dans.

– Pjäsen handlade om hur västerländska kvinnor växer upp i en kultur där vi bara förväntas visa de bästa sidorna av oss själva. Men i den moderna afron är det praktiskt taget omöjligt att se snygg ut medan man dansar. Det är också motsatsen till den uppräta hållning som finns i vår västerländska balett-tradition. Tvärtom dras tyngden så lågt ner mot marken som möjligt.

Uppvärmningen hade alltså direkt med temat att göra, men gav också skådespelarna möjlighet att få hela kroppen och hela registret med i arbetet.

– Jag vill att de ska få en påminnelse varje dag om att arbetet inte bara sker i huvudet.

Ett annat exempel:

I skolan regisserade Lehmuskallio Samuel Becketts Lyckliga dagar, en pjäs för två skådespelare varav den ena sitter fast i ett hål i marken genom hela föreställningen. Då hade hon duon att dansa argentinsk tango varje morgon.

– Det var viktigt att de fick känna fysisk närhet till varandra, även om de inte rör varandra, eller ens ser på varandra, på scenen. Pjäsen är ganska långt kvinnans monolog, men i den argentinska tangon är det alltid mannen som leder.

Ingendera av de här exemplen är synliga för publiken, det handlar inte om koreografier som visas i det slutliga verket, utan uppvärmningarna stämmer skådespelarnas kroppar till en viss frekvens.

– Dessutom är det en trygghet för mig själv att alltid inleda dagen på samma sätt, eftersom vad som helst kan hända under en teaterrepetition, förklarar Lehmuskallio.

Gränsöverskridande konstformer

Det har blivit lite av ett varumärke för Alma Lehmuskallio att i sina föreställningar kombinera olika konstformer, så som teater och nycirkus. Men varje pjäs är unik och kräver sitt eget uttryckssätt.

– Ibland finns det behov för kategorisering. Som när vi gjorde Sivuhenkilöt på Sveaborg, då var det viktigt för mig att det uttryckligen handlade om nycirkus. Under den genren är det fysiska – mysterierna, illusionerna och det oförklarliga – mer accepterat. Inom teater är vi vana vid att allt måste vara psykologiskt försvarbart. Fast det är såklart inte sant, det är min egen fördom.

Lehmuskallio njuter av att jobba med cirkusartister, eftersom de har ett så otroligt utgångsläge för vad kroppen kan uttrycka. Hon berättar att cirkusartister ibland själva upplever att de skulle vilja förmedla mer budskap och inte bara kunskap i form av tricks och fysik. Skådespelare har en annan slags färdighet att skapa en rollkaraktärs båge, eller att synliggöra en känsla.

– Överlag älskar jag då folk är jättebra på det de gör. Då är det inte så stor skillnad vad utgångspunkten är, om viljan är den samma.

Enligt Lehmuskallio är den finländska skådespelaren i allmänhet rätt fysisk, till exempel i motsats till den text- och talfokuserade franska traditionen. Men hon gillar inte att tala om “fysisk teater” – ett luddigt begrepp som hon själv associerar med dålig mimik.

All teater är per definition fysisk, även om skådespelaren bara sitter stilla och talar. Också i en sådan föreställning, eller framförallt i en sådan föreställning, måste man tänka väldigt noga på vad kroppen förmedlar.

– Allt det som finns brevid texten, under och ovanpå den, är också teater. Annars kunde man ju bara läsa manuskriptet!

Ramar och processer

Det svåraste med regissörsjobbet är att skapa ramarna för föreställningen, menar Lehmuskallio. Det handlar om förhållandet till publiken, hurdant varandet på scenen är. Först när ramarna finns har skådespelaren möjlighet att göra sitt jobb.

Är publiken ett gäng utomjordingar som aldrig har sett en människa förut, eller är scenen kanske det allra intimaste rummet dit ingen har tillgång? Det här skapar olika sätt att vara på scenen. Pågår handlingen inne i huvudpersonens tankar? Då finns det utrymme för absurditeter på ett helt annat sätt än om man tänker att man gör en dokumentärfilm.

– Publiken behöver inte se ramarna, utan det handlar om ett sätt att bygga upp föreställningens logik inom arbetsgruppen, förklarar Lehmuskallio.

Hon tror att det kan vara svårt för publiken att förstå vad det är som regissören egentligen sysslar med. Men Lehmuskallio har en tumregel: Om alla skådisar är jättebra i samma föreställning har det oftast med regissören att göra, men om bara några är bra handlar det troligen mer om skådespelarnas eget goda arbete.

– För mig känns det alltid som ett stort tack om någon berömmer skådespelarprestationerna.

En av regissörens viktigaste uppgifter, enligt Lehmuskallio, är att se till att arbetsgruppen mår bra och att det finns glädje i arbetet.

– Recensionerna inte lika viktiga, för de handlar bara om slutresultatet. För mig är processen i sig det viktigaste. Men visst, det vore skenheligt att säga att recensionerna saknar betydelse.

Hon uppskattar recensenter som skriver om det som händer på scenen, samt kritik som är välskriven och välformulerad. Det tråkigaste är om recensionen handlar om vad som fattas eller vad recensenten hade velat se – det vill säga det föreställningen inteär, istället för vad den är.

Lehmuskallio berättar att hon försöker odla en praxis inom branschen där man säger högt åt varandra om man tycker något är bra.

– Det att någon annan gör bra ifrån sig är aldrig bort från mig, tvärtom. Men avundsjuka kan också vara hälsosamt och viktigt, eftersom avundsjukan avslöjar vad vi själva skulle vilja göra eller ha i våra liv och vad vi inte är nöjda med.

Vem bär regissören?

Att axla den osynliga rollen som regissör är tidvis tungt. Därför gläder sig Lehmuskallio till exempel åt traditionen där skådespelarna tackar regissören under premiärfesten.

– Det är en viktig stund i ett annars ganska ensamt arbete. Under arbetsprocessen är det sällan man får något tack. Teaterchefen kanske är den enda som frågar hur det går, hur jag mår. Och om det inte finns någon teaterchef är det ingen som frågar. Men så ska det vara, jag ska bära de andra, gruppen ska inte behöva bära regissören.

För att själv få stöd har Lehmuskallio en god vän inom branschen som hon brukar prata långa telefonsamtal med.

– Att ha någon som förstår, någon att dela sina tankar med. Det är en stor fråga också i livet i stort, eftersom jag är ensamförsörjare för min sexåring. Hemma är jag hela tiden den som har ansvaret, och arbetsbilden är likadan – även om jag inte vill  jämför skådisarna med ett sexårigt barn, skrattar Lehmuskallio.

– Vilka är de situationerna där jag blir buren? Det finns ganska få sådana och det borde jag nog göra något åt, funderar hon.

Ett knep är att delta i uppvärmningen varje morgon och på det sättet få vara en del av gruppen. Och att ha tillräckligt långa matpauser för att få hänga fritt med kollegerna, utan ansvar.

Efter Ester

I november ifjol belönades Alma Lehmuskallio med Ester-priset, Vivicas Vänners pris för modig teaterkonst, en heder som gjorde henne lite häpen.

– Jag lider nog av det klassiska bedragarsyndromet, jag började genast jämföra mig själv med de andra pristagarna. Min proffskarriär som regissör är så kort, även om jag gjort teater redan länge. Men efter att jag kom över den första skammen kändes det fint att bli sedd. Jag vet att jag är bra på det jag gör.

Hon menar att det var extra fint att bli uppmärksammad i det här sammanhanget, eftersom hon har sett upp till Vivica Bandler ända sedan hon läste dennas självbiografi Adressaten okänd.

Bandler var kompromisslös i sin konstnärliga vision, tycker Lehmuskallio. Speciellt som kvinnlig teatermakare under en sådan tid.

– Än idag är det inte självklart att vi kvinnor är på samma linje med männen. Kvinnofrågan står mig mycket nära hjärtat.

Lehmuskallio nämner som exempel att könsfördelningen bland regissörerna på VOS-teatrarna är mycket ojämn – under åren 2014-2017 var fördelningen 61% män och 36% kvinnor (resten var gruppregier). Det är en ojämlikhet som inte förklaras med könsfördelningen inom branschen, eftersom över hälften av de regissörer som blir klara från Teaterhögskolan är kvinnor och över 50% av fackföreningsmedlemmarna är kvinnor.

– Det här är helt klart ett glapp som måste åtgärdas. Det är en människorättsfråga att alla ska ha samma rätt att påverka i samhället. Och det är ju det en teaterföreställning gör, den påverkar samhället.

Under våren börjar Alma Lehmuskallio repetera en föreställning på Teatteri Jurkka, baserad på Henrik Ibsens Dockhemmet, tillsammans med skådespelarna Kreeta Salminen och Rosanna Kemppi, dramaturgen Marie Kajava, ljuddesignern Viljami Lehtonen och scenografen Veera-Maiju Murtola. Hon har också en ny produktion på gång inom nycirkus med gänget från Sivuhenkilöt.

– Det känns som en väldigt fin situation. Jag har alltid beundrat människor inom den här branschen som gör precis vad de vill, så som Vivica Bandler. Nu känner jag att jag själv också är exakt där jag vill vara i livet.


Ida Henriksons artikel har tidigare publicerats på Vivica Bandlers festblogg Viva Vivica, Stadin friidu!


Kommentoi



Suora suhde maailmaan

toukokuu 7, 2018 kello 15:46 (Eija Mäkinen)

Hauskaa ja viiltävää totuuspohjaista dokumenttiteatteria, joka perää oikeudenmukaisuutta.

Siinä pähkinänkuoressa syy, miksi Teaterstiftelsen Vivicas Vänner myönsi viime vuoden lopulla Susanna Kupariselle Ester-palkinnon, yhtenä neljästä teatterintekijästä. Valtuusto- ja Eduskunta-trilogioiden sisältö ja kuvia kumartamaton tyyli ravistelivat paitsi poliittisia päättäjiä myös monia teatterialan ammattilaisia, sillä Kuparinen työryhmineen astui tatamille aikana, jolloin suomalainen teatteri oli kääntynyt suppuun tutkiskelemaan identiteetin, minän tai maksimissaan perheen sisäisiä dynamiikkoja, kuten säätiön hallitus muistutti palkintoperusteluissaan.

Kun Valtuusto – Eli kuinka pienistä asioista tulee suuria ja suurista pieniä sai kantaesityksensä Ylioppilasteatterissa helmikuussa 2007, Suomen talouskasvu oli ylittänyt jo monena vuonna EU-maiden keskiarvon. Nousukasvun myötä ihmisillä oli aikaa, mahdollisuuksia, resursseja ja halua miettiä hyvinvointiaan ja henkilökohtaisia ihmissuhteitaan.

Kuten Kuparinen huomauttaa, sama efekti syntyy vakavassa taantumassa tai pitkässä lamassa, mutta motiivi on silloin toinen: – Käpertymisestä haetaan turvaa, ja se on jollakin tavalla mykempää, hän sanoo.

Eduskunta II -työryhmä. Hanna Nikkanen (ylärivi, vas.), Ruusu Haarla, Jari Hanska, Markus Bonsdorff, Jan Liesaho, Saara Ryymin, Akse Pettersson ja Susanna Kuparinen. Kuva © Terjo Aaltonen.

Käpertymisestä oli kyse myös 1990-luvun laman aikana, jolloin Susanna Kuparinen kiinnostui teatterista. Silloinkin meditoitiin ja haettiin yhteisöistä turvaa ja voimaa. Hän muistelee nähneensä tuolloin joitakin yhteiskunnallisia teatteriesityksiä, mutta niissä kansalaisliikehdintä tulkittiin vaaralliseksi ja hajottavaksi toiminnaksi, joka ei tuota mitään hyvää vaan ennemminkin johtaa tragediaan.

– Nautin näytelmistä, jotka käsittelevät ihmissuhdetta tai perhettä. Ne voisivat olla loistavia välineitä myös yhteiskunnallisen muutoksen ja liikehdinnän tarkasteluun, mutta niin harvemmin tapahtuu.

– Aika usein suomalaisessa draamassa yhteiskunnallinen liikehdintä nähdään yksilöiden valintojen kautta, eräänlaisina rajanylityksinä, joissa henkilö rikkoo yhteisesti sovittuja pelisääntöjä – mikä vääjäämättä johtaa tragediaan. Harvoin näytetään, että se voisi tuottaa jotakin hyvää tai kiinnostavaa, tai että se olisi itsessään tärkeätä. Olen pohtinut, olisiko kyse ainakin osittain 1970-luvun painolastista.

Kulttuurikentän politiikkaviha

Alkuperäinen motiivi lähteä tekemään yhteiskunnallista teatteria on Kupariselle itselleenkin iso kysymysmerkki, ennemminkin kyse on monen asian summasta. Tausta velvoittaa tarttumaan yhteisiin asioihin, hän sanoo ja viittaa ennen muuta isoäitiinsä, joka työskenteli 25 vuotta sosiaalidemokraattien edustajana Lahden kaupunginvaltuustossa.

Kuparisen mukaan taidekentällä ollaan jopa liikuttavan sokeita sille, miten hienoa ja tärkeätä työtä on tehty, kun suomalaista yhteiskuntaa on rakennettu – ja jota nyt vauhdilla puretaan. Hänen on vaikea ymmärtää, miksi niin monet aikanaan yhteiskunnallisen muutoksen kärjessä toimineet tekijät suhtautuvat kriittisesti paitsi menneisyyden tekoihin myös nykyiseen liikehdintään.

– Tuntuu, että teatterissa on jopa politiikkavihaa. Vallalla on jokin kuvitelma siitä, että pärjäisimme ilman politiikkaa ja poliitikkoja. Politiikka nähdään vain mustana ja raakana pelinä, jossa ihmiset haluavat ainoastaan valtaa ja jossa heillä on vain kyynisiä päämääriä. Se on minusta väärä tulkinta.

Teoissa piilee kiinnostavuus ja draama

Kuparinen huomauttaa, ettei taiteilijalla ole velvollisuutta tarkastella yhteiskuntaa mistään tietystä näkökulmasta, ei edes kriittisestä.

– Mutta jos ottaa aiheekseen yhteiskunnan, tilaus kriittiselle tarkastelulle on olemassa, koska niin moni peili ja taho tuottaa normatiivista kuvastoa, jossa ovat aina samat sukupuolistereotypiat ja samat vauraudesta nauttivat tyytyväiset, onnelliset perheet. En ymmärrä, miksi taiteilija ryhtyisi tekemään taidetta, joka vahvistaa jo entuudestaan voimakasta pääviestiä. Toisaalta en ymmärrä sellaistakaan yhteiskunnallista taidetta, jossa demonisoidaan eikä nähdä mitään nyansseja; josta puuttuu itsekritiikki sekä ymmärrys omasta arvostelukulmasta ja vastuusta. Sellainen taide kääntyy helposti itseään vastaan.

Ohjaajana Kuparinen etsi pitkään näytelmiä, jotka käsittelisivät nykypäivän yhteisöä ja sen ongelmia; tekstejä, jotka kertoisivat, mitä todellisuudessa tapahtuu. Kun sellaisia ei löytynyt, hän päätti tarttua todelliseen materiaaliin.

Kysymykseen, miksi hän ei itse kirjoittanut well made playta, Kuparinen vastaa nostamalla vaakakuppeihin sanat ja teot.

– En pohdi ihmisten psykologiaa, en taiteessa enkä arkielämässä. Kun tarkastelen ihmistä, arvotan tekoja, sillä suurin osa sanoista on kevyttä huttua. Merkityksellisemmät asiat sanotaan jossakin, jonne ei pääse kuulemaan. Kaikkein tärkeimmät keskustelut ihminen käy itsensä kanssa, joten minulle ei oikeastaan jää muuta kuin katsoa sitä, miten ihminen toimii. Siinä piilee kaiken kiinnostavuus ja draama. Näytelmää kirjoittaessani joutuisin miettimään henkilöiden psykologiaa ja jäljittelemään todellisuutta, mikä olisi aina vähemmän kuin se itse.

Individualistin sijaan työryhmä

Kuparinen puhuu individualismin vitsauksesta, jolla hän tarkoittaa, miten krediitit ja gloria halutaan sälyttää yhden ihmisen kontolle, vaikka kyse olisi ryhmätyöstä, kuten on laita Valtuusto- ja Eduskunta-esityssarjoissa.

– Meillä on löyhä verkosto, käsikirjoittajien ja dramaturgien pooli, joista monet eivät ole todellisuudessa käsikirjoittajia tai dramaturgeja ollenkaan. Mukana on ollut vain yksi valan tehnyt dramaturgi-käsikirjoittaja, Jukka Viikilä. Muita ovat olleet mm. ohjaajat Ruusu Haarla ja Akse Pettersson, toimittajat Jari Hanska, Hanna Nikkanen ja Reetta Nousiainen, Helsingin Feministisen Salaseura –kollektiivin tutkija Olga Palo ja esitysten aiheiden suojelija tuottaja Jan Liesaho. Minusta on tosi riemastuttavaa ja virkistävää, että yhteisen työn äärellä on ihmisiä niin eri lähtökohdista.

Omaa tehtäväänsä ja kaksoisrooliaan – journalisti ja taiteilija – Kuparinen kutsuu vastuunkantajaksi.

– Toimin koollekutsujana ja delegoin, kuka voisi tehdä mitäkin. Olen myös se, joka yhdistää eli vastaan siitä, että aiheet ovat ajassa, käsittelytapa artistinen mutta kestää journalistisen tarkastelun. Muut ryhmän ihmiset voivat tulla ja mennä – joskin suren aina, kun joku lähtee. Minä olen se, joka sammuttaa valot.

Missä on se suolarae?

Valtuusto– ja Eduskunta-esitysten tekotapaa Kuparinen luonnehtii raskaaksi, mutta hän ei puhu ryhmätyöstä vaan valtavan materiaalin työstämisestä. Mikä päätyy näyttämölle, mikä rajataan pois? Kaikesta käydään keskustelua.

– Sen takia puhun aina me-muodossa. Olemme myös koko ajan tehneet tyylikokeiluja, etsineet oikeanlaista estetiikkaa. Se ei löydy muuten kuin saatanallisella venkslaamisella. Kokeilemalla. Se mitä lopulta valikoituu näyttämölle ja mitä sieltä poistetaan, on kokonaisteos, josta minä ohjaajana vastaan. Toki olen myös kirjoittanut paljon, mutta en voi mitenkään sanoa, että esitykset ovat minun käsikirjoittamiani vaan sen tiimin, joka työhön on kulloinkin osallistunut.

Kuparinen lainaa Jukka Viikilää, joka puhuu suolarakeesta.

”Missä on se suolarae?” Se jokin tietty kohta, jossa tapahtuu kaikki se, jonka tiedän ja tunnistan, jota olen yrittänyt sanoa ja välittää – ja vieläkin enemmän: myös ne asiat, joita olen pelännyt ja joita kohti on ollut vaikea mennä. Se voi olla yksi tilanne, mutta sellaista ei synny, ellei dramaturgisesti tapahdu jotakin todella isoa. Että kaikki se, jota on rakentanut, kääntyykin yhtäkkiä ympäri.

Silloin tarvitaan luottohenkilöitä; ihmisiä, joiden arvostelukykyyn ohjaaja voi luottaa täysin. Ihmisiä, jotka kommentoivat ja antavat syötön oikeaan suuntaan. Yksi heistä on Kansallisteatterin pääjohtaja Mika Myllyaho, jonka Kuparinen aina pyytää jossakin vaiheessa katsomaan harjoituksia.

– Minulle Mika on aivan välttämätön. Olen valmis rukkaamaan aikatauluja miten päin vain, jotta se onnistuisi. Tiedän, että hän ymmärtää, mihin tähtään ja millä vakavuuden asteella.

Käsikirjoitusvaiheessa elintärkeä mentori Kupariselle on Kimmo Jylhämö, entinen Voiman päätoimittaja, joka toimii nykyään Vastapainon toimitusjohtajana.

– Kun aiheisto alkaa olla kasassa, varaan aina aikaa pitkään, perinpohjaiseen keskusteluun Kimmon kanssa. Hän kontekstoi mihin laajempaan keskusteluun olen osallistumassa. Filosofit ovat tuollaisia, zeitgeist-vastaavia.

Totuuspohjaista poliittista satiiria

Susanna Kuparisen ohjaamilla esityksellä on vahva suhde ulkomaailmaan ja todellisuuteen, se tuli selväksi jo ensimmäisen Valtuuston myötä. Helsingin kaupunginvaltuuston keskustelupöytäkirjaan pohjautunut esitys oli poliittista satiiria parhaimmillaan, hauska ja viiltävä. Timantin siitä teki tietoisuus, että materiaali oli autenttista.

Kuparinen huomauttaa, ettei ole koskaan pyrkinyt tekemään muotokuvia poliitikoista vaan antamaan kulloinkin käsiteltävälle aiheelle hahmon ja muodon.

– Meidän näytelmissämme käsitellään aina yhtä poliittista kysymystä kerrallaan, johon eri poliitikoilla on oma kantansa. Yhden näkökulman käyttäminen litteyttää poliitikot, mutta sen, miten olemme käsitelleet valtaa suuresti käyttäviä ihmisiä, olemme aina pyrkineet tekemään niin, ettemme häpäise heitä.

Valtuusto– ja Eduskunta-esitysten myötä Kuparisesta tuli yhteiskunnallisen teatterin nykyaallon kärkinimi, mikä on avannut monia ovia, mutta on myös niitä, jotka epäilevät hänen kykyään tehdä kriittistä yhteiskunnallista teatteria.

– Suomessa on aika tarkka roolijako eli näkemys siitä, kenellä on oikeus puhua mistäkin asiasta. Monet sellaiset henkilöt, jotka ovat tehneet käsittelemistämme asioista erilaisen analyysin tai jotka kokevat, etteivät esiin nostamamme aiheet ole tärkeitä tai relevantteja, kyseenalaistavat työni.

– En ole mielestäni joutunut tinkimään siitä, mitä sanon. En ole propagandisti, vaan pyrin koko ajan pitämään lähtökohtani avoimena. Emme esimerkiksi käsittele esityksissä sellaisia asioita, joista ei voi mennä valaehtoisesti todistamaan tuomioistuimeen.

Sillat pitää välillä polttaa

Kun Susanna Kuparinen työryhmineen siirtyi Ylioppilasteatterissa toteutetun Valtuusto-trilogian jälkeen ammattinäyttämölle Ryhmäteatteriin ja alkoi työstää Eduskunta-esityssarjaa, kiinnostus ohjaajan ajatuksia ja tavoitteita kohtaan kasvoi, kuten myös halu rajoittaa Kuparisen toimintatapoja ja mahdollisuutta esittää kritiikkiään.

– Korkeakoulutausta antaa taiteilijalle ikään kuin lupakirjan osallistua keskusteluun hyvissä piireissä: ”Ahaa, sulla on jotain sanottavaa. Tulepa juttelemaan kanssamme ja miettimään, miten nämä asiat voisi ratkaista.” Päiväpuolelle humpsahtaminen tapahtuu huomaamatta, ja aika pian sitä alkaa unohtaa ajan, jolloin oli vain haastaja ja tosi kiukkuinen. Se on kuitenkin asia, jonka taiteilijan tulisi pitää mielessään koko ajan. Siksi on tärkeää polttaa siltoja säännöllisin väliajoin.

Suomessa on Kuparisen mukaan helppoa järkyttää ihmisiä tekemällä perusduunia. Sillä hän tarkoittaa kritiikin harjoittamista, joka länsimaisissa demokratioissa on itsestäänselvyys. Se ei kuitenkaan kotimaassamme onnistu, ja yhdeksi syyksi Kuparinen nimeää kyvyttömyyden nähdä täkäläisiä hierarkioita.

– Meillä puuttuu käsitys siitä, mikä on yhteiskunnan järjestys, mihin suuntaan kritiikin tulisi virrata ja mikä on oikeutettua. Minusta on pelottavaa, että median ja poliittisen vallan piirit ovat Suomessa näin likeisiä. Median ja vallan suhteessa on paljon sellaista, jota pitäisi pöyhiä. Se on monellakin tavalla ykköskipukohtamme.

Ulos julkisen keskustelun sfääristä

Ehkä huolestuttavin ja vakavin reaktio, jonka Susanna Kuparinen on työnsä myötä kohdannut, on Yle TV1:n Pressiklubiin liittynyt keskustelu, jossa Yleisradion entinen uutis- ja ajankohtaistoimituksen päätoimittaja Atte Jääskeläinen oli esittänyt ohjelmaa juontavalle Ruben Stillerille toiveen, ettei Kuparista enää kutsuttaisi Pressiklubin vieraaksi. Syyksi Jääskeläinen nimesi sen, että Eduskunta III -esityksessä olisi ollut vihapuhetta.

– Kyse oli käsitteiden tietoisesta hämärtämisestä. Miten kenellekään voi tulla mieleen, että teatteriesitys, jossa kritisoidaan pääministerin toimia ja nostetaan kriittiseen valoon myös hänen julkisessa luottamusvirassa olleen vaimonsa antama lehtihaastattelu, olisi vihapuhetta? Mutta ei mennyt kauan, kun eräs Keskustan paikallisryhmä alkoi puhua vihapuheesta Suomen Keskustaa ja pääministeriä kohtaan. Se on minusta huolestuttavaa, koska on olemassa todellista vihapuhetta, joka kohdistuu ihmisiin esimerkiksi etnisen taustan tai muiden ominaisuuksien takia, joita he itse eivät voi valita.

Istua keskellä ajatusten virtaa

Teatterista Susanna Kuparinen on nauttinut lapsesta asti. Ajatusten kohinan keskellä istumista hän sanoo mielettömäksi etuoikeudeksi.

– Tässä minä istun katsomossa, ja kaikki nuo ihmiset ovat ajatelleet aivan jumalattomasti, ja nyt saan osallistua siihen virtaan. Se on ihana tunne. Mutta tekijäpuolella se on kauheata, hän parahtaa.

– Nautin kaikenlaisesta teatterista ja käyn katsomassa paljon esityksiä. Ne esitykset, joista en pidä, ovat jollakin tavalla laiskoja, kliseisesti toteutettuja. Usein tällaiset esitykset viittaavat muihin saman genren esityksiin, kummalliseen pseudotodellisuuteen; siihen, jossa isorintaiset naiset juoksevat ja kirkuvat ja jossa miehet vain juonivat keskenään, milloin he pääsisivät pettämään ja juomaan viinaa. Se on kauhean tylsää.

– Minua on lapsesta asti häirinnyt teatterissa – varmastikin siksi, että se on niin lihallista ja tulee niin lähelle – lattea ja tympäisevä kuva naisista. Naispuoliselle katsojalle on latistava kokemus, kun nainen on näyttämöllä pelkkä klisee. Silloin on vaikea päästä osaksi esityksen magiaa, ja tuntuu, kuin esitys ei haluaisi puhua minulle. Se haluaa puhua vain miehille ja miehenmielisille naisille. Minun ihmisyyteni ei sitä kiinnosta.

Vaietut naiset ja individualistinerot

Susanna Kuparinen myöntää, ettei hän ole ohjannut yhtäkään kokopitkää esitystä, jossa nainen olisi ollut päähenkilönä.

– Olen selittänyt asian itselleni niin, että koska teen esityksiä politiikan maailmasta ja vallan ylärakenteesta, niin siellä ei naisia ole hyvin merkittävissä asemissa. Vallitsevien asenteiden sisäistäminen on ansa, johon on helppo pudota. Etenkin ohjaajan ammatissa toimiville on hyvin viekoittelevaa nähdä esitys miehen silmien kautta.

Miesten ja naisten väliset valtasuhteet tuovat hänelle mieleen edesmenneen Vivica Bandlerin ja tavan, jolla tämän koko elämäntyö ohitettiin hiljaisesti, pienin nekrologein.

– Eräässä lehtihaastattelussa todettiin, että moinen hiljaisuus oli suuri kansallinen häpeä. Jos Bandler olisi ollut mies, hänen kuolemansa olisi ollut iso puheenaihe, häntä olisi muisteltu lukuisin eri tavoin ja hänestä olisi kirjoitettu monen aukeaman juttuja.

– Se on jollakin tavalla naisen osa Suomessa. Jos ajatellaan yhteiskunnan hyvinvointijärjestelmiä ja sitä, miten ne pysyvät toiminnassa, niin kaikki selittyy hyvinvointisektorilla työskentelevien naisten hiljaisella työllä. Bandlerin kohdalla on kyse samasta rakenteesta; siitä, miten uurastus ja työ on naisen osa, eikä siitä kuulukaan kiittää. Että ne briljantit individualistinerot ovat niitä, joilla on penis.

Miten luoda nahkansa aika ajoin?

Susanna Kuparinen palaa ensi syksynä äitiyslomalta takaisin sorvin ääreen ja ryhtyy työstämään uutta esitystä, joka saa kantaesityksensä Ryhmäteatterissa syksyllä 2019. Tällä kertaa kyse ei ole trilogian alusta, vaan tulossa on yksittäinen täsmäohjus. Aihetta hän ei vielä paljasta.

– Ennakkotyöt – lukeminen, haastattelut, tiedon etsiminen – vaativat paljon aikaa. On mukava palata töihin. Deadline muuttaa asioita. Enää en lillu vauvan kanssa kaurapuuroavaruudessa, vaan kaikki rupeaa vähitellen hyhmääntymään, hän sanoo.

Entä tulevaisuus? Mihin suuntaan Kuparinen tahtoisi lähteä?

– Se on iso kysymys. Haluaisin jollakin tavalla uusiutua. Genrellä, tyylilajilla tai välineellä ei ole väliä. Luulen, että suurin este piilee siinä, miten kestää omaa kauhua kerta toisensa jälkeen. Sitä nollasta alkamista ja jatkuvaa epäilyä: Selviydymmekö tästä? Kiinnostaako tämä ketään? Omat odotukset on aina se vaikein rasti. Muiden odotuksia en kauheasti edes tiedosta.

– Vaikka tekisin loppuelämäni dokumenttiteatteria, toivon, että pystyisin säännöllisin väliajoin luomaan nahkani – pelkästään jo siksi, että pysyisin hereillä myös etuoikeuksieni suhteen ja osaisin nähdä, mitä maailmassa tapahtuu. Ettei kävisi niin, että huomaisin yhtäkkiä 10 tai 15 vuoden päästä tekeväni sähköhuovan, kuusiaidan ja betoniporsaiden välistä hyväosaisten turruketta, jonka äärelle voisi tulla miettimään, miten ihanaa onkaan olla oikeamielinen.


Eija Mäkisen artikkeli on aiemmin julkaistu Vivica Bandlerin juhlablogissa Viva Vivica, Stadin friidu!


Kommentoi



Mellan budskapet och publiken

huhtikuu 11, 2018 kello 15:41 (Eija Mäkinen)

Möt Ester-pristagaren, skådespelaren Iida Kuningas, i ett samtal om den egna karriären, samarbetet med regissören Milja Sarkola och arvet efter Vivica Bandler. “Konstnärsegot får inte stå i vägen för budskapet”, säger Kuningas, som på scenen vill ge uttryck för något angeläget.

– Det ett stort yrkesmässigt erkännande, att någon har sett mig och uppskattat det jag gör på scenen, säger skådespelaren Iida Kuningas.

Hon är en av de fyra scenkonstnärer som i november belönades med Ester-priset – Teaterstiftelsen Vivicas Vänners pris för modig och nydanande teaterkonst. I juryns motiveringar hette det bland annat att Kuningas har gjort mångsidiga roller på båda inhemska språken, att hon övertygar både i klassiska och mer experimentella uppsättningar och att hon har arbetat med varierande och mångsidiga produktioner.

Speciellt uppskattade juryn Iida Kuningas uppriktiga och modiga tolkningar och samarbeten med regissören och dramatikern Milja Sarkola i föreställningarna I taket lyser stjärnornaJotain toista och Olipa kerran minä.

Kuningas är smickrad men ödmjuk inför utmärkelsen och menar att hon haft turen att få jobba i sammanhang där det varit möjligt för henne att göra gott ifrån sig. Det handlar både om tur och talang, tror hon.

– För att det ska bli bra teater måste så många delar klaffa. Det måste vara en jävla bra text, en jävla bra regissör och ett jävla bra konstnärligt team. Det räcker inte att bara ett element fungerar.

Men efter varje lyckad produktion höjer Kuningas också sin egen ribba.

Iida Kuningas, foto: Timo Soasepp

– Ibland tänker jag att jag är bortskämd som har fått göra så många bra grejer trots att jag är ganska i början av min karriär. Att jag redan nu fått göra flera stora och intressanta roller. Har jag fått för mycket för tidigt? Å andra sidan leder en bra sak till en annan och bildar en positiv spiral.

Nya vindar på Viirus

Efter att ha varit frilansare i fem-sex år och jobbat med bland annat Teater Mestola, Lilla Teatern, Wauhaus, Q-teatteri, Helsingfors stadsteater, Blaue Frau och Nationalteatern samt gjort filmer och hörspel, är Iida Kuningas nu fast anställd på Teater Viirus i Helsingfors.

Det känns bra, menar hon, att gå från att vara en “lonely rider” och bara ansvara för sig själv, till att arbeta i ett kollektiv.

– Det kändes som ett bra läge att förankra mig lite, istället för att hela tiden hoppa mellan olika teatrar och grupper. Det är energikrävande att varje gång lära känna en ny arbetsgrupp och dynamik. Jag ville testa på vad som händer när man gör flera produktioner med samma människor och på det sättet fördjupa mitt eget skådespelararbete.

Viirus är en skådespelardriven demokratisk teater, förklarar Kuningas, där ensemblen aktivt är medom att planerarepertoaren. Det är ett spännande brytningsskede med de nya utrymmena på Busholmen och nya verksamhetsformer. Förutom de egna produktionerna kuraterar Viirus personal också teaterns gästpselsverksamhet.

För tillfället medverkar Kuningas i Den andra naturen på Viirus och gör också en sverigeturné medpjäsen Paradisdoktrinen med Teater Mestola. Samtidigt planeras Viirus produktioner för nästa vår.

– Det känns lyxigt att som skådis på Viirus få vara med och läsa pjäser och välja regissörer. Slutresultatet blir något vi verkligen kan stå bakom, då viljan att sätta upp en pjäs kommer från oss. Så fungerar det ju inteoftast på institutionsteatrar.

Vad gäller det konstnärliga självförtroendet är det alltid på spel. Det hålls inte på topp tack vare en lyckad grej, enligt Kuningas.

– Skådissjälvförtroendet är alltid lika skört. Eller lika starkt. Det att jag börjar ha lite fler produktioner bakom mig ger helt enkelt arbetserfarenhet, vilket känns ganska skönt.

Samarbetet med Milja Sarkola

Kuningas blev magister från Teaterhögskolan år 2014. Hon började jobba på fältet under femte året i skolan – och det var Lilla teaterns uppsättning av I taket lyser stjärnorna som var språngbrädet. Det var också första gången Kuningas jobbade med Milja Sarkola, något som blev starten på en fin arbetsrelation.

– Jag uppskattar verkligen Miljas intresse för skådespelaren och hennes ärlighet i arbetssituationen. Detsamma gäller hennes egna texter. Miljas konst är ärlig.

Iida Kuningas säger att det är något som händer i Milja Sarkolas regi som hon inte kan beskriva i ord. Det som Sarkola gör får fram det bästa ur skådespelarna.

– Det är något magiskt som händer där.

Lustigt nog är det ungefär precis så många skådespelare som jobbade med Vivica Bandler har beskrivit hennes sätt att regissera. Bandler och Sarkola var goda vänner mot slutet av Bandlers liv, även om de två aldrig jobbade tillsammans på scenen.

Vivica Bandlers mecenatsarv

Kuningas är för ung för att själv ha sett Bandlers uppsättningar, men hon har hörten hel del om henne.

– Vivica Bandler verkar ha varit en mycketfascinerande regissör, teaterkvinna och personlighet. Och en progressiv och modig konstpåverkare, också utanför Finland! Synd att jag inte fick möjligheten att träffa henne, jag kan tänka mig att det skulle ha varit ett intressant möte.

Iida Kuningas lyfter fram Bandlers finansiella möjligheter att stöda teaterkonsten och satsa på att ta hit spännande Europeiska konstnärer.

– Jag har uppfattat atthon fungerade lite som en mecenat. Utöver sitt konstnärliga avtryck lämnade hon också efter sig ett arv som jag nu har nöjet att få ta del av.

Personligen innebär Vivicas mecenatsarv och Ester-priset en ekonomisk lättnad för Kuningas. Hon har aldrig själv varitarbetslös i längre perioder,men deekonomiska realiteterna för skådisar i vårt land är svåra, speciellt för dem som är frilansare.

Understöden till teaterhusen har minskat vilket leder till att allt färre skådespelare anställs. Det betyder att fler konstnärer och arbetsgrupper är beroende av fondernas understöd och stipendier.

– Det att du är en bra konstnär betyder inte automatisktatt du är bra på att skriva ansökningar, påpekar Kuningas.

Det lesbiska begäret i fokus

I sann Bandlersk anda har Iida Kuningas jobbat med många banbrytande teman – till exempel i pjäsen Jotain toista av Milja Sarkola på Q-teatteri, somställde ett kvinnoförhållande i fokus.

– Det var spännandeoch exceptionellt attgestalta en lesbisk karaktär, som dessutom var pjäsens huvudperson. Teaterscenen domineras trots allt av heterosexuella relationer. Jag tycker det var jätteintressant att begäret som tema behandlades ur ett kvinnligt homosexuellt perspektiv. Men det som gjorde föreställningen så stark var att temat ändå lyckades bli universellt.

Oavsett sexuellläggning kunde publiken känna igen sig i den bild som målades upp av ett parförhållande.

– Vi snackade inom arbetsgruppen om att det här säkert är ganska marginellt, att produktionen knappast kommer att intressera de stora massorna. Men det gick helt tvärtom! skrattar hon.

I efterdyningarna av #metoo

Jotain toista var banbrytande också på ett annat sätt – pjäsen tog nämligen upp de rådande maktstrukturerna inom teatervärlden och ställde obekväma frågor om sexuellt ofredande. Frågor som nu har blivit aktuella också i den bredare samhällsdiskussionen i och med #metoo-rörelsen.

– Att sexuella trakasserier inom branschen uppmärksammas på bred front har gjort att de som kanske inte har varit medvetna om sina handlingar nu blir det.Och de som har varit medvetna men ändå betett sig illa får en tydlig signal. Men det återstår att se vartden här rörelsenhelt konkret leder. Möjligtvisär det nu lättare för en enskild skådespelare att sägaifrån, funderar Kuningas.

Hon menar att det som krävs är ett större ansvar av dem som sitter högre upp i hierarkierna, för att se till att arbetsmiljöerna förändras.

– Visst har det varit upprörande att ta del av den här diskussionen. Nu är det ju vidrigt och ledsamt att vuxna yrkesmänniskor måste stå ut med sånt här på sina arbetsplatser, i professionella sammanhang! Lika vidrigt är det att det finns människor som tror sig ha rätten att trakassera och missbruka sin maktposition.

Hon upprepar att hon själv haft tur i den bemärkelsen att hon fått jobba i sunda arbetsmiljöer.

– Jag har för det mesta skonats från sådant. För det mesta.

Iida Kuningas i föreställningen ”Den andra naturen” på Teater Viirus, foto: Mark Niskanen

Kuningas understryker att problemen måste skötas på organisationsnivå. Till exempel på den nuvarande arbetsplatsen Viirus finns en jämställdhetsplan som delas ut åt alla nya anställda och gästarbetare.

– Man får genast svart på vitt att här tillåts inga sexuella trakasserier och så står det också hur sådana definieras. Det är bra att alla får samma info genast i början där det klargörs hur vi arbetar här. Det är inte självklart att alla tänker likadant, en del måste kanske uppmärksammas på det.

Förmedlaren

När vi tittar framåt i kristallkulan menar Kuningas att hon vill fortsätta koncentrera sig på skådespelararbetet.

– Jag upplever att jag i minst några år till måste fokusera, utveckla och fördjupa mina kunskaper.

För tillfället trivs hon bra på Viirus och kan tänka sig att stanna där ett tag. Det är spännande att vara med om att påverka teaterns nya riktning och se vart den bär.

Men visst har hon tankar om att göra egna grejer också, kanske regissera eller undervisa någon dag. Tiden får visa.

Hon understryker känslan av att arbetet ska ha mening.

– Som skådespelare är jag mer intresserad av att uttrycka något betydelsefullt än av att visa upp mig själv. Jag vill vara en förmedlare, och där finns en skön distans till jaget. Min personlighet eller mitt skådespelar-ego ska inte stå i vägenför föreställningen eller de frågor den vill väcka.

Tekniken beror på sammanhanget. Om det finns många beröringspunkter till det egna livet kan Kuningas i lämpliga doser använda sina personliga erfarenheter, minnen eller känslor som material. Flera lager av fiktion skapas ändå när texten kommer med och berättelsen iscensätts.

– Lika väl kan jag spela en situation som inte har någon referens till mitt eget liv och ändå hitta beröringspunkter. Teater är en lek med fantasi och föreställningsförmåga.

Bäst trivs Iida Kuningas då ramarna för det hon gör på scenen känns angelägna.

– Idealscenariet är en välskriven pjäs eller ett väl uttänkt föreställningskoncept med innehåll som engagerar. Då är min uppgift och utmaning att gestalta och förkroppsliga texten eller materialet, att förmedla berättelsen till åskådaren så skickligt jag kan.Om jag skulle vilja agera som talrör skulle jag vara dramatiker eller regissör. Men jag befinner mej hellre vid nästa steg, mellan budskapet och publiken.


Ida Henriksons artikel har tidigare publicerats på Vivica Bandlers festblogg Viva Vivica, Stadin friidu!


Kommentoi



Kaikki rakkaudet ovat hyvästijättöjä

helmikuu 24, 2018 kello 13:03 (Eija Mäkinen)

Haastattelupyyntö näyttelijä Elina Salolle johti kahden taiteilijan kohtaamiseen, kun hän ehdotti bloggauksen tulokulmaksi Vivica Bandlerin elämäkertaelokuvan käsikirjoitusta. Pöydän ääreen Salon keskustelukumppaniksi istahti Avskedet-elokuvan käsikirjoittaja Eija-Elina Bergholm, jonka seurassa siirrytään 1980-luvun alkuun.

Eija-Elina Bergholm. Kuva © Reima Kekäläinen.

”Saat kysyä mitä vain.”

Vivican tapa aloittaa yhteistyö Eija-Elina Bergholmin kanssa oli hämmentävän avoin.

– En sensuroinut kysymyksiäni, vaan kysyin kaikkea, mitä päähäni juolahti. Ymmärsin toki, että vaikka saan kysyä mitä tahansa, Vivica ei välttämättä kerro mitä hyvänsä. Mutta ihmeellisen auliisti hän vastasi kaikkeen – omalla tavallaan, tietysti.

Vivica Bandlerin elämästä kertovan Avskedet-elokuvan (suomeksi Jäähyväiset) primus motorina toimi Ruotsin yleisradioyhtiö SVT:n tv-draaman johtaja Lars Löfgren, joka oli houkutellut ystäväänsä Vivicaa hankkeeseen jo kauan. Mukana ideoimassa oli myös Ruotsin elokuvainstituutin silloinen johtaja Jörn Donner.

– Lars ehdotti minua käsikirjoittajaksi ja Tuija-Maija Niskasta ohjaajaksi, koska meillä kahdella oli monivuotinen kokemus yhteisestä tekemisestä.

Saksaa venäläisellä aksentilla

Avskedet sai ensi-iltansa huhtikuussa 1982. Tarinan päähenkilönä on Valerie von Freyer, jonka varttumista, unelmia ja valintoja seurataan autoritaarisen isän, pankinjohtaja Magnus von Freyerin kuolemaan asti.

Elokuvan ensimmäinen osio keskittyy Valerien lapsuuteen, 1920-luvun lopulle. Yhtenä hänen tärkeimmistä läheisistään nähdään Pietarista pakolaisena Suomeen tullut kotiopettajatar Fröken Fräulein eli Martha von Collins, jota näyttelee Elina Salo.

– Se oli Vivican päähänpinttymä. Ensin kieltäydyin roolista, koska Fräulein puhui saksaa, jota en osaa. Mutta Vivica kumosi päätökseni. Hän kyllä opettaa minulle saksaa, vieläpä venäläisellä aksentilla! Salo kertoo nauraen.

– Vivica oli kuuluisa siitä, että hän ylipuhui ihmiset. Hänessä oli charmia ja voimaa. Puhelimessa hän käytti puhumattomuutta tehokeinonaan. Kun joku yritti kieltäytyä, luurista ei kuulunut mitään. Se oli Vivican metodi saada toinen suostumaan: pitkä hiljaisuus. Olen kokenut senkin joskus 60-luvulla.

Vähemmistön täytyy salailla

Eija-Elina Bergholm kirjoitti käsikirjoitusta lähes vuoden. Hän huomauttaa tunteneensa Vivican aiemmin vain teatterinjohtajana ja ohjaajana.

– Vivica toivoi, että tapaisin myös joitakin hänen ystäviään ja sukulaisiaan. Hän oli itse valinnut ihmiset, jotka kohtasin. Tapasin muun muassa hänen sisarensa Erican, ystävättärensä Ann-Charlotte Nurmen, taloudenhoitaja Kirsti Poikolaisen ja kirjailija Göran Schildtin, joka oli Vivicalle kuin veli. Vivica oli todennäköisesti briiffannut heidät etukäteen. Sellainen käsitys minulle jäi.

– Keskustelin myös Lasse Pöystin kanssa, sillä tunsin hänet entuudestaan teatterin kautta, ja olimme olleet usein tekemisissä.

Bergholmin mukaan Vivicassa oli omistavia piirteitä.

– Hän ilmoitti heti, että on yhden ihmisen ihminen ja kertoo elämästään vain yhdelle kerrallaan. Hän myös kielsi puhumasta asioistaan tietyille henkilöille. En ollut tottunut sellaiseen.

– Salailu selittyy sillä, että suomenruotsalaiset ovat minoriteetti, Elina Salo sanoo.

– Suomalaisten on vaikea ymmärtää, miten vahvasti se, että suomenruotsalaisista lähes kaikki tuntevat toisensa tai ovat sukua keskenään, vaikuttaa elämään. Käytännössä se tarkoittaa, että vihamiehillekin ollaan ystävällisiä, koska piiri on niin pieni.

Rohkeita revyitä ja absurdismia

Myös Elina Salo on äitinsä puolelta suomenruotsalaista sukua.

– Isovanhempani olivat suomenruotsalaisia, jotka kannattivat fennomaniaa ennen Suomen itsenäistymistä sata vuotta sitten. He panivat lapsensa suomenkieliseen kouluun, mutta keskenään he puhuivat ruotsia. He suomensivat lastensa nimet mutteivät omaansa. Äitini kertoi, miten häntä aina hävetti koulussa, kun hänellä oli eri sukunimi – Kivilahti – kuin vanhemmillaan, jotka olivat Wiksteneja.

Ruotsin kielen taitonsa Salo sanoo saaneensa ilmaiseksi naapureiltaan.

– Olen kotoisin Sipoosta, jossa kaikki naapurimme olivat ruotsinkielisiä. Äitini pani minut 6-vuotiaana ruotsinkieliseen pikkukouluun, koska suomenkielistä ei ollut. Kävin sitä vuoden, ennen kuin siirryin suomenkielisen SYKin valmistavaan kouluun.

Elina Salo näytteli Clairen roolin Aki Kaurismäen elokuvassa Le Havre. Kuva © Malla Hukkanen, Sputnik Oy.

Vivica Bandlerin johtama Lilla Teatern oli Salolle tuttu katsojana, ennen kuin hän vieraili vuonna 1957 Punahilkan roolissa Benedict Zilliacuksen kirjoittamassa revyyssä Lite in rödluvan.

– Pikku-Lillanissa esitetyt poliittiset revyyt olivat rohkeita ja todella hauskoja. Puhumattakaan absurdismista, jonka Vivica toi Suomeen.

Lite i rödluvan oli ensimmäinen Lilla Teaternin esitys, joka vieraili Ruotsissa. Caterina Steniuksen kirjoittamassa historiikissa Här går det under! En berättelse om Lilla Teatern 1940–2015 esitystä luonnehditaan lapsilta kielletyksi saduksi.

Salo paikkasi Ruotsin-vierailun aikana Eila Granbergia, ja muissa rooleissa nähtiin Lasse Pöysti, Birgitta Ulfsson, Kaarlo Juurela, Eva Perander, Pertti Roisko ja Åke Lindman.

– Vierailin pari kolme kertaa Lillanissa Vivican johtajakauden aikana. Minua hämmästytti, miten kaikki teitittelivät häntä. Otin se huumorilla – koska hän oikein huomaa, että tämä on hassua. Kun Vivicasta tuli Tukholman kaupunginteatterin johtaja, hänen oli pakko muuttaa tapaa, koska Ruotsissa sinuteltiin ilman muuta.

Yhdessä tekemisen iloa

Ennen kuin Elina Salo kiinnitettiin Lilla Teaterniin vuonna 1967, hän työskenteli Intimiteatterissa ja Radioteatterissa. Lillaniin hän siirtyi, kun Lasse Pöysti ja Birgitta Ulfsson ostivat teatterin Vivicalta.

– Lillanissa oli Vivican luoma yhteishenki, joka jatkui Lassen ja Bissen, sitten Askon [Sarkola] aikana. En usko, että olisin viihtynyt yhtä hyvin laitosteatterissa. Lillanissa sai olla itsenäinen.

Salo korostaa, miten Lillanissa työskenteli hurja joukko persoonallisia ihmisiä, joilta oppi sekä elämää että ammattitaitoa: Erna Tauro, Eva Perander, Hilkka Östman, Gustav Wiklund, Nils Brandt, Ralf Forsström, Frej Lindqvist

– Eikä pidä unohtaa Lillanin kotikirjailijoita: Bengt Ahlfors, Claes Andersson, Johan Bargum ja Christer Kihlman. He loivat yhteiskunnan epäkohtiin kantaaottavia kabareetekstejä ja näytelmiä; perinteen, joka jatkuu yhä.

Seinilläkin korvat on

Lilla Teaternin myötä Elina Salo oli vieraillut myös Huvilakadun Villa Frenckellissä. Sen sijaan Eija-Elina Bergholmille Helsingin Eirassa sijaitseva palatsimainen rakennus oli uusi kokemus.

– Minua Vivican koti kiinnosti kovasti, sillä olin kuullut niin paljon siitä. Rakennus on valtava, suorastaan eksyttävän suuri. Ymmärsin heti, miltä lapsesta on tuntunut asua siellä: hurjalta ja yksinäiseltä. Olen käynyt kaikissa huoneissa, myös kuuluisassa keittiössä, mutta haastattelut teimme yleensä suuressa sisääntulohallissa.

Kuva © Ida Henrikson.

Tietynlaista kammon tunnetta lisäsi se, miten Vivica jo ensimmäisen haastattelukerran aikana nousi yhtäkkiä tuolistaan, käveli ovelle, avasi sen, katsoi hetken ja tuli takaisin.

– Hän selitti myöhemmin, että häntä oli aina kuunneltu salaa eikä hän koskaan saanut olla rauhassa. Kyseessä oli ehkä pieni näytelmä siitä, millaiseksi hän oli tuntenut olonsa Huvilakadulla. Se, että häntä kuunneltiin, oli varmasti vaikuttanut hänen luonteeseensa.

Elina Salo kertoo ihmetelleensä, miksi Avskedet-elokuvaa ei kuvattu Huvilakadulla.

Sen sijaan koko sisustus lavastettiin Tukholman studiolle: portaat, huoneet, kaikki interiöörit ja esineistö!

Samastumisen mahdollisuus

Eija-Elina Bergholm kertoo vierailleensa Vivican luona myös Tukholmassa. Kaikki keskustelut hän tallensi mustiin vahakantisiin vihkoihinsa.

– Osa kysymyksistäni oli intiimejä, mutta Vivica puhui hämmästyttävän helposti rakkauksistaan ja siitä, miten hänen vanhempansa eivät hyväksyneet hänen homoseksuaalisuuttaan. En osaa arvioida, miten eksakteja vastaukset olivat todenmukaisuuden kanssa. Kyse oli elokuvan käsikirjoituksesta eli fiktiivinen elementti oli jo lähtökohtaisesti mukana, Bergholm sanoo.

– Biseksuaaleista ja lesboista puhuessaan Vivica sanoi, että he olivat ”kuin kummituksia”. Olen joskus miettinyt, voisivatko Tove Janssonin hattivatit kuvata näitä kummituksia. Nehän ovat hyvin jänniä ja selittämättömiä, sukupuolettomia hahmoja.

Hanna Kangasniemi muistuttaa Suomen kansallisfilmografiaan kirjoittamassaan esseessä, että Avskedet oli ensimmäinen edes osittain suomalainen elokuva, jossa kuvattiin kahden naisen välistä fyysistä rakkautta. Suomessa elokuvan näki noin 20 000 katsojaa, mutta nais- ja lesboteemansa ansiosta se kiersi kansainvälisillä festivaaleilla ja tapahtumissa poikkeuksellisen pitkään, noin 15 vuotta.

Kangasniemen mukaan elokuvan merkitys lesbo- ja bi-yhteisöille näkyi myös siinä, miten se levisi vuoden 1986 televisioesityksen jälkeen vuosikausia videokopioina lesbonaisilta toisille. Ennen kaikkea se tarjosi monille perspektiivin tarkastella omaa elämää suhteessa fiktioon ja todellisuuteen.

Elokuvan nimi, Avskedet, oli Bergholmin ehdotus, mutta idean siihen hän sai Vivicalta.

– ”Kaikki rakkauteni ovat olleet hyvästijättöjä.” Ne olivat hänen omat sanansa.

Näkemykset ristiriidassa

Avskedet, jota kriitikko Henri Waltter Rehnström luonnehti kenties kotimaisen elokuvan hienoimmaksi kuvaukseksi patriarkaalisesta mielivallasta, alkaa pankkiiri Magnus von Freyerin hautajaisista.

Elämäkerrassaan (Vastaanottaja tuntematon, 1992) Vivica toteaa, miten hänellä oli aina ollut tunne, että hän kulkee elämässään yksinäistä tietä, mutta elokuvan alussa häivähtää pieni toivo, kun aikuiseksi varttunut Valerie-tytär pohtii, että nyt hänen yksinäisyytensä saattaa loppua.

– Eija-Elinan käsikirjoituksen alku oli loistava! Minusta kohtaus heijastui nimenomaan isään, kuten elokuvan nimikin: jäähyväiset. Valerien muutaman sanan keskustelu papin kanssa paljasti koko sen tunneskaalan, jota Vivica tunsi isäänsä kohtaan. Se oli hyvin vahva kohtaus. Oli myös tärkeää, että elokuva päättyi hautajaisiin, Elina Salo sanoo.

Onkin yllättävää kuulla, kun Bergholm kertoo, ettei Vivica pitänyt lainkaan käsikirjoituksen alusta.

– Olin toimittanut tekstin Vivican luettavaksi Huvilakadulle, mutta hänestä ei kuulunut mitään. Niinpä soitin ja kysyin, oliko hän ehtinyt lukea sitä.

– Olin kuvaillut, miten arkku viedään hautaan ja havut asetellaan. Vivica ei halunnut mitään sellaista. Hän sekä rakasti että vihasi vanhempiaan, mutta erityisesti isäänsä hän vihasi todella paljon – ja se vaikutti hänen näkemykseensä. Hän vastasi: ”Tämä… tämä alku ei ole…” Ja sitten pitkä hiljaisuus. Aloin itkeä. Se oli viimeinen asia, jonka olin tekstiin kirjoittanut. Hautajaiset olivat minusta koko jutun juju.

Huumoria ja leikkimieltä

Tekijöiden keskinäiset näkemyserot johtivat myöhemmin jopa radikaaleihin tekoihin. Elokuvan osatuottajana toiminut Jörn Donner katsoi, ettei elokuvan toteutus vastannut käsikirjoitusta, ja hän leikkautti sen uudelleen.

Myöskään Vivica Bandler ei ollut tyytyväinen elokuvan lopputulokseen, koska osa hänelle tärkeistä kohtauksista oli poistettu. Ennen kaikkea hän oli pettynyt siihen, ettei elokuvassa ollut huumoria. Niinpä hän veti nimensä pois elokuvan alkuteksteistä.

– Minäkin ihmettelin, ettei elokuvassa tullut ilmi se huumori, joka Vivicassa oli. Hän osasi nauraa itselleen eikä ottanut itseään koskaan liian vakavasti, Elina Salo sanoo ja matkii saman tien Vivicaa: hän venyttää puseronsa kaula-aukkoa ja muiskauttaa pusun olkapäähänsä.

– Näin Vivica teki, kun hän oli keksinyt jonkin erityisen hyvän idean: antoi suukon itselleen! Siinä oli tiettyä leikkimieltä, joka yhdisti koko Lillanin porukkaa.

Vivican huumori oli hyvin omaperäistä, Bergholm vahvistaa ja muistuttaa Vivican käyttämistä monista sanonnoista, joista yksi kuului: ”Naida täytyy aina.”

Hellyys ja vieraanvaraisuus

– Vivicassa oli paljon salaperäistä ja epätavallista. Minusta hän oli oikeasti ujo – siitäkin huolimatta, että hän oli toiminut teatterinjohtajana monessakin paikassa, Eija-Elina Bergholm sanoo.

– Hän oli myös tavattoman hellä toista ihmistä kohtaan. Kun itkin hänen hautajaiskohtaukseen liittyvän vastahakoisuutensa vuoksi, hän alkoi lohduttaa minua pitkän puhumattomuuden jälkeen. Minähän en pystynyt silloin sanomaan sanaakaan. ”Älä itke, kulta. Älä itke.” Se tapa, jolla hän sanoi sen, oli niin suloinen. Edes oma äitini ei ole puhunut niin.

Bergholmin mukaan Vivican hellyys näkyi myös konkreettisilla tavoilla.

– Kun myöhästyin työasioiden vuoksi tapaamisestamme ja myös viimeisestä junasta – asuin ja työskentelin silloin Tampereella – Vivica tarjoutui majoittamaan minut Huvilakadulle. Olin ällistynyt. Nukuin isossa huoneessa, jossa oli Tove Janssonin tekemät gardiinit ikkunassa. Eikä minua pelottanut yhtään, hän muistelee.

– Kun Vivica ohjasi Mumintrollet-televisiosarjaa 60-luvun lopulla, Tove seurasi kuvauksia Tukholmassa ja piirsi minulle ikioman Pikku Myyn, Elina Salo kertoo.

– Tuolla vieraanvaraisuudella hoidettiin kokonainen teatteri, Salo sanoo hymyillen ja muistuttaa Vivican ”nenästä”; siitä, miten tämä haistoi lahjakkuudet ja teatterin uusimmat tuulet.

– Hän toi Lillaniin vierailijoiksi monia teatterintekijöitä Euroopasta: Dario Fo, Eugène Ionesco, Ariane Mnouchkine… Ja kaikki heidän majoitettiin Huvilakadulle.

– Se osoittaa suurta sivistyneisyyttä. Vivicahan oli matkustanut ympäri maailman, hän osasi monia kieliä, tiettyjä kieliä syntyperäisesti, Bergholm sanoo.

– Minusta hän oli enemmän demokraatti kuin aristokraatti. Hän oli syntynyt sellaiseen maailmaan, jossa kaikki olivat jollakin tasolla tasa-arvoisia. Sen takia hän – nämä ovat hänen sanojaan – inhosi isäänsä, koska tämä ei osannut suhtautua ihmisiin samalla tavalla.

Rakkaudesta teatteriin

Herkkyys näkyi Elina Salon mukaan myös Vivican tavassa ohjata.

– Voisi sanoa, että Vivican ohjaaminen oli neuvottelua. Hän istui hiljaa katsomossa ja kohtauksen jälkeen hän otti syrjään jokaisen erikseen ja hyvin hiljaisella äänellä, melkein kuiskaten ja hellästi, ehdotti niin, etteivät muut kuulleet: ”Voisitko Elina tulla sisään toiselta puolelta näyttämöä?”

– Vivicalle sai aina esittää ideoita. Hän myös osasi valita oikeat henkilöt rooleihin. Sekin on taito.

Salo ei ole varma, saiko Lilla Teatern Vivican johtajakaudella valtiolta taloudellista tukea.

– Olimme sodan kokenut sukupolvi ja osasimme säästää, ja sehän se luovuutta vaatii. Päiväharjoitusten jälkeen kysyimme kassalta, paljonko väkeä oli illalla tulossa. Jos liian vähän, aloimme soitella sukulaisille ja tuttaville.

Salo korostaa, ettei Lillanissa ollut hierarkiaa, ja sama henki jatkui myöhemmin uusien johtajien aikana.

– Minusta Asko vastasi hyvin, kun häneltä kysyttiin eräässä haastattelussa, millaista on toimia Lilla Teaternin johtajana. ”No, se on esimerkiksi sitä, että jos huomaa, että vessapaperi on loppu naisten WC:ssä, johtaja menee hakemaan sitä lisää siivouskaapista.”

– Kun lavastajalta puuttui tavaroita, niitä tuotiin kotoa. Vuonna 1978 ensi-iltansa sai Henrik Tikkasen kirjoittama ja Christian Lundin ohjaama Fjärilsvingar, jossa tarvittiin kevyttä jugendkalustoa. Vein sinne omani, siellä se oli puoli vuotta näyttämöllä. Sellaista se oli, sotkeuduimme toistemme töihin!


Eija Mäkisen artikkeli on aiemmin julkaistu Vivica Bandlerin juhlablogissa Viva Vivica, Stadin friidu!


Kommentoi