VIVICA! BLOG!

Villa Frenckell on muistin paikka

syyskuu 12, 2017 kello 10:16 (Eija Mäkinen)

”Eikös Erikin pitänyt olla rikas?”

Vanha täti katselee ymmyrkäisin silmin veljenpoikansa Erik von Frenckellin asuinympäristöä, ränsistynyttä kalastajakylää pahamaineisessa Ullanlinnassa prostituoitujen ja Emma Mäkisen perustaman langenneiden naisten turvakodin läheisyydessä.

Historioitsija Rose-Marie Peake tunnustaa olevansa Vivica-fani. Villa Frenckellin jälkeen hän on syventynyt uuden ajan alun historiaan. Väitöstutkimuksessaan hän käsitteli ranskalaisen nunnan Louise de Marillacin mystiikkaa ja toimintaa 1600-luvulla. Kuva © Minna-Maaria Åberg.

– Sukulaistäti on syystä ollut kauhuissaan, sillä 1900-luvun alussa kyse oli hyvin keskeneräisestä alueesta, sanoo filosofian tohtori, historioitsija Rose-Marie Peake, joka on kirjoittanut Huvilakadun eteläpäässä sijaitsevasta Villa Frenckellistä historiikin.

Diplomi-insinööriksi valmistunut ja tehtaanjohtajana toiminut Erik von Frenckell oli nähnyt, että alueesta kehittyisi jotakin hienoa. Ostopäätöstä lienee siivittänyt puutarhakaupunki-ideologia, joka oli ollut käynnissä kaikkialla Euroopan suurissa kaupungeissa ja saapui Suomeen pienellä viipeellä.

Isän kanssa jugendmaailmassa

Mutta hypätäänpä hetkeksi runsas sata vuotta eteenpäin, vuoteen 2009. Helsingin yliopiston Euroopan historian professori Laura Kolbe sinkauttaa sähköpostiviestin ja ilmoittaa Peakelle, että tuoreen maisterin on aika saada kätensä multaan.

– Cargotec Oyj:n hallituksen puheenjohtaja ja pääomistaja Ilkka Herlin oli ottanut yhteyttä graduohjaajaani Kolbeen ja kertonut, että yrityksen edustustalo tarvitsisi historiikin. Kolbe antoi toimeksiannon kirjasta minulle. Se on ollut yksi elämäni hienoimmista päivistä.

Helsingissä syntyneellä ja kasvaneella Peakella ei ole Huvilakatuun henkilökohtaista sidettä, mutta Eiran seutu on tullut hänelle tutuksi jo varhain.

– Isäni, joka on kotoisin Australian Melbournesta, on innokas historian harrastaja ja rakastaa jugendtaloja. Olen lapsesta asti kävellyt hänen kanssaan Helsingin katuja ja kävimme usein ihailemassa Eiran vanhoja, kauniita rakennuksia.

Intohimoprojekti vei mukanaan

Uuden vuosituhannen myötä aina vuoteen 2010 asti Suomessa ilmestyi lukuisia talohistoriikkeja, sillä monet maamme rakennuksista viettivät satavuotisjuhlia.

Rose-Marie Peaken kirjoittama Villa Frenckell, Huvilakatu yksi – Idyllin värikkäät vaiheet (2012) poikkeaa muista historiikeista siksi, että kyseessä on yhden perheen talo.

– Rakennuksessa on asunut valtaosan ajasta von Frenckellin perhe, jolla on valtavan laaja ja kiehtova yksityisarkisto ja jota olen saanut hyödyntää kirjan tekemisessä. En ole törmännyt muihin vastaavanlaisiin historiikkeihin.

Villa Frenckell, Huvilakatu yksi – Idyllin värikkäät vaiheet kertoo Vivica Bandlerin kotitalona tunnetun rakennuksen historiasta, elämästä ja muutoksista. Kirja sisältää paljon arkistokuvitusta ja valokuvaaja Juha Nenosen nykyvalokuvia.

Kun Peake puhuu kirjasta, sen syntyvaiheista ja edistymisestä, löydöistä ja salaisuuksista, sanoista kuultaa erityinen hehku. Hän kuvailee Villa Frenckellin historiikin tekemistä intohimoprojektiksi, jonka äärellä olisi voinut helposti viettää viisi vuotta.

Kiinnostavaa on, ettei Peake ollut aiemmin kuullut von Frenckelleistä. Hän korostaakin tutkijamaista suhtautumistaan aiheeseen.

Yksityisarkistojen ja historiallisten lähteiden ohella Peake haastatteli Vivica Bandlerin sukulaisia ja ystäviä, mm. näyttelijä Birgitta Ulfssonia ja taloudenhoitaja Kirsti Poikolaista, useita kertoja.

– Birgitta Ulfsson olisi halunnut, että talosta olisi tehty psykologinen romaani. Hän sanoi monta kertaa, miten kirjoittajaksi olisi pitänyt saada Thomas Mann!

Jyhkeä turvasatama ja kotipesä

Arkkitehti Onni Törnqvistin piirtämä ja vuonna 1905 valmistunut Huvilakatu yksi edustaa jugendia tai art nouveau´ta, kuten suuntaus myös tunnetaan, mutta rakennuksessa on viitteitä keskiaikaiseen linnaan, mikä Peaken mukaan kielii kansallisromantiikan vaikutuksesta.

– Huvilakatu yhdessä on jykevyyttä, ja sitä ympäröi kiviaita. Osan ikkunoista voi nähdä ampuma-aukkoina. Siinä on tiettyä symboliikkaa: Tämä on perheemme turvasatama ja kotipesä. Tänne ei mikään paha pääse.

Rakennuksen julkisivussa on reliefejä ja ornamentiikkaa, jotka modernistinen arkkitehtuuri näkee usein krumeluurina ja epäfunktionaalisina.

– Vuosisadan vaihteen arkkitehtuuria leimasi vahva ajatus siitä, että rakennus on kokonaistaideteos. Arkkitehdit suunnittelivat myös sisäosia eli kiinteitä kalusteita, Peake sanoo.

– Merikadun ulokkeisiin on veistetty hevosenkenkiä, eräänlaisia onnen amuletteja, joilla on ehkä haluttu turvata onnellinen elämä. Talon koristeina on käytetty myös spiraaleja, jotka ovat ikuisen elämänkierron symboli. Sen sijaan kansallisromantiikalle tyypillisiä eläin- tai kasviaiheita, kuten karhua, pöllöä, saniaista tai ohdakkeita, rakennuksesta ei löydy.

Eurooppalaiset ideavirtaukset

Rose-Marie Peake painottaa, että kontekstualisointi on hänelle historioitsijana a ja o.

– Se on tapani nähdä ihmisen elämä ja maailma, nykypäiväkin. Minusta Villa Frenckelliä ei voi ymmärtää, ilman että tarkastelee kaupungistumisen vaihetta ja ideologiaa, johon talon rakentaminen asettuu.

Hän muistuttaa, että Helsingissä vaikuttivat eurooppalaiset ideavirtaukset, joita yhteiskunnalliset murrokset vauhdittivat.

– Maatalouden tehostuminen käynnistyi 1800-luvun jälkipuoliskolla ja teollistuminen nopeutui, mikä synnytti kaupunkeihin painetta. Helsingissä oli valtava asuntopula ja sosiaalisia ongelmia, mutta vasta vuoden 1905 suurlakko herätti teollistumisesta vaurastuneen keskiluokan pohtimaan myös työväenluokan tarpeita.

Kaupunkia lähdettiin kehittämään systemaattisesti, ja huvilakaupunki-ideologia laajoine piha-alueineen nivoutui siihen.

– Hyvinvointivaltion näkökulmasta se oli aika merkillinen hanke. Silloin uskottiin, että sosiaalinen segregaatio eli väestönosien eriyttäminen toisistaan olisi hyvä asia.

Asuntoja duunareille ja hyväosaisille

Helsingissä oli 1900-luvun alussa käynnissä kaksi isoa rakennusprojektia. Toinen oli Pitkänsillan pohjoispuolella Kalliossa, jonne rakennettiin työläisille puutaloja ja muutama kivitalo. Eteläisissä osissa, kaukana duunareista, melusta ja kaupungin saasteista, nousi hyväosaisille upeita art nouveau -taloja tai jugendtaloja.

Jälkimmäinen perustui Helsingin kaupunginvaltuuston vuonna 1896 tekemään ehdotukseen huvila-aluevyöhykkeestä, joka alkaisi itäisestä Kaivopuistosta ja yltäisi aina Eiraan saakka.

– Olennaista oli, että alueelle pääsivät vain valitut. Siellä kunnon väki – termiä käytettiin sen ajan pöytäkirjoissa – eläisi rauhassa ja vaalisi perheonneaan. Perhe nähtiin tuolloin yhtenä kansakunnan tärkeänä osana, josta koko kansan hyvinvointi syntyy.

Kaupunkilaisten ilmansaastumista koskevia asenteita tutkinut Marja Kruut kirjoittaa Nokea ja Pilvenhattaroita -kirjassa (Helsingin kaupunginmuseo, 1999), miten savukaasut, hajut ja katupöly pilasivat Helsingin ilmaa 1900-luvun vaihteessa. Tehtaiden savupiiput sylkivät mustaa, nokista savua ja ulkokäymälöiden haju levisi kaduille.

Kuten Peake huomauttaa, huvilakaupunki-ideologiassa ei ollut kyse pelkästään yhteiskuntaluokkaan liittyvistä eroista vaan myös terveysajattelusta.

– Lääketieteen merkitys kasvoi 1800-luvun loppupuolella, ja myös Suomessa alettiin puhua hygieniasta. Ne, joilla oli mahdollisuus, pyrkivät muuttamaan kauemmas keskustasta.

Vehreyttä, aurinkoa, raikasta ilmaa!

Terveysajattelu näkyy Huvilakatu yhden arkkitehtuurissa, niin julkisivussa kuin sisätiloissakin: Talo seisoo omalla tontillaan. Muurit eivät ole liian korkeat, jotta auringonvalon on mahdollista paistaa pihaan ja taloon sisälle.

Myös parvekkeilla oli alun perin pragmaattinen funktio. Niissä oli hyvä tuulettaa petivaatteet.

Huvila-alueajattelun ydinajatuksena oli yhdistää urbaanin elämän ja maaseudun parhaat puolet, mutta Eiran osalta suunnitelmia jouduttiin typistämään viime metreillä. Syynä oli realismi.

– Kaupungin päättäjät ymmärsivät, ettei Suomessa ole niin paljon perheitä, jotka olisivat yksin voineet ylläpitää satojen neliöiden palatsia. Huvila-asutus ei myöskään olisi ratkaissut ajan pahinta ongelmaa eli asuntopulaa.

Yksi Helsingin historian merkittävistä hahmoista, kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Leo Mechelin sai läpi ehdotuksen, että Huvilakatu kaavoitettiin. Vain yksi talo eli Huvilakatu yksi ehdittiin toteuttaa alkuperäisen suunnitelman mukaan eli yhden perheen asuintaloksi, mutta muista taloista tehtiin monen perheen jugendkerrostaloja.

Villa Frenckell herää henkiin

Huvilakatu yhden rakennuttaja, vakuutusjohtaja Edvin Kaslin ehti asua talossa perheineen vain kaksi vuotta. Sen jälkeen asukkaat – omistajat, palvelijat ja vuokralaiset – vaihtuivat tiuhassa tahdissa, kunnes vuonna 1909 Erik von Frenckell osti rakennuksen. Vivica oli tuolloin kaksivuotias.

Von Frenckellien aikana talo heräsi henkiin. Silloin talo oli siinä ideologisessa käytössä, johon se oli alun perin tarkoitettu: porvariston loistoa prameimmillaan.

– Erik ja vaimonsa Ester-Margaret hyödynsivät talon tilat ja neliöt tehokkaasti. Keskikerros toimi edustustiloina, ylhäällä sijaitsivat intiimit tilat ja alimmassa kerroksessa ahersi palvelusväki. Edvin Kaslin ei samanlaiseen lifestyleen yltänyt, hän ei oikein pystynyt täyttämään seinien sisäpuolta, Peake sanoo.

Hänen mukaansa Villa Frenckell on kurkistusaukko sellaiseen sosiaalihistorialliseen maailmaan, joka on Suomessa jo mennyttä ja jota ei välttämättä edes haluta muistaa – meillä kun ei mielellään puhuta luokkayhteiskunnasta.

Kosmopoliitteja ja bilehileitä

Kun Suomi julistautui itsenäiseksi valtioksi joulukuussa 1917, monet ikkunat Eurooppaan alkoivat sulkeutua ja ahdasmielisempi patriotismi vallata alaa, mikä näkyy yhä esimerkiksi tavassa juhlia Suomen satavuotista taivalta.

– Kun puhutaan suomalaisuudesta, mielikuva on pitkälti agraarinen – on suo, kuokka ja Jussi – mutta se ei todellakaan ole koko totuus. Helsinki oli Venäjän vallan alla hyvin kosmopoliittinen kaupunki, ja muun muassa Ranskan vaikutus Venäjällä oli suuri, mikä heijastui myös Suomeen. Olemme hyvin eurooppalaisia. Tämä on klingeläinen ajatus, mutta jaan sen vilpittömästi.

Nationalistinen henki ei saanut yläluokkaa täysin unohtamaan eurooppalaista perintöään. Päinvastoin, sivistyneistö alkoi pitää salonkeja. Esimerkiksi Kulosaaressa toimi Mascha von Heirothin salonki, jossa kohtasivat niin suomalaisen kulttuuri- ja akateemisen elämän vaikuttajat kuin ulkomaiset diplomaatitkin.

– Myös bilekulttuuri kukoisti 1920-luvulla, ja Erik von Frenckell oli tunnettu bilehahmo, joka järjesti kodissaan juhlia kieltolaista huolimatta. Samalla von Frenckellit vakiinnuttivat asemansa yhtenä Suomen vaikutusvaltaisimmista perheistä.

Kultaisen häkin edut ja haitat

Sukupuoli- ja sosiaalihistorioitsijaksi itseään luonnehtiva Rose-Marie Peake tarkastelee kirjassaan Villa Frenckelliä ja sen asukkaita suhteessa porvarilliseen luokkakulttuuriin. Hän muistuttaa, että menneisyydessä vallinneet näkemykset poikkesivat nykyisistä. Myös käsitys avioliitosta ja siihen liittyvät odotukset olivat erilaisia.

– Olen yrittänyt tasapainoilla sen asian kanssa, ettei historiikista tulisi skandaalikirja, ja yrittänyt ymmärtää, mitä avioliitto tarkoitti sen ikäpolven ihmisille, hän sanoo.

– Vivica Bandler kritisoi vanhempiensa avioliittoa, koska hän oli paitsi hyvin sensitiivinen myös sellainen ihminen, joka pystyi ajattelemaan niin sanotusti laatikon ulkopuolelta. Hän oli kuitenkin liian mustavalkoinen nähdäkseen, mitä Ester-Margaret sai liitosta: sosiaalisen ja vaikutusvaltaisen aviomiehen, seurapiirin ja kaiken siihen liittyvän toiminnan.

Muistelmateoksessaan Vastaanottaja tuntematon Vivica kutsuu kotiaan kultaiseksi häkiksi, mutta hän myös hyötyi taustastaan, Peake muistuttaa.

Sivistyneistön vuosisatainen perinne jatkui von Frenckellien perheessä eli lapset, Vivica ja hänen pikkusisarensa Erica, saivat erinomaisen ja monipuolisen kasvatuksen. Yhteiskunnan yläluokkaan kuuluminen mahdollisti Vivicalle laajan kielitaidon, ja hän matkusteli jo varhain ulkomailla, mikä avasi uusia näkymiä. Kasvatuksensa ja sosiaalisen lahjakkuutensa ansiosta hän pystyi liikkumaan suvereenisti erilaisissa piireissä ja luomaan omana aikanaan suhteita ulkomaisiin teatterintekijöihin.

– Voidaan oikeutetusti kysyä, millainen Vivican panos suomalaiseen teatteriin olisi ollut ilman tätä kultaista häkkiä.

Samat tarinat toistuvat

Ryhtyessään perkaamaan Huvilakatu yhden taustoja Peake sanoo huomanneensa jo varhain, miten von Frenckelleistä ja erityisesti Vivicasta on tietoisesti rakennettu suurmies- ja suurnaishistoriaa.

– Vivicaa ja von Frenckelleitä ei ole tutkittu akateemisesti, vaan tekstit ja opinnäytteet ovat joko lähipiirin tekemiä tai tekijät ovat työskennelleet Vivican kanssa erilaisissa yhteyksissä. Kun luin Vivican, hänen läheistensä ja ystävien muistelmia, huomasin, että monista asioista, kuten Huvilakadun legendaarisesta keittiöstä, kerrotaan lähes samoilla sanavalinnoilla. Meissä tutkijoissa ja muissa ulkokehällä liikkuvissa se herättää kysymyksiä.

Peake huomauttaa, ettei yläluokan elämäntapa olisi ollut mahdollista ilman piikoja, keittäjiä, sisäköitä, kotiapulaisia, guvernantteja ja talonmiehiä. Hän kertookin aloittaneensa Villa Frenckellin arkielämän esittelyn tarkoituksellisesti palvelusväestä.

– Palvelijoiden rooli arjen onnistumisessa on ollut tärkeä, ja valtaosa heistä oli naisia. Talossa vallitsi jäätävä segregaatio. Palvelijoiden ei sopinut näkyä, ja siksi he asuivat ja toimivat eri tiloissa kuin perheenjäsenet. Työpäivät olivat pitkiä ja raskaita.

Ystävyyttä yli säätyrajojen

Toisaalta vanhassa maailmassa palvelijoita myös arvostettiin. Esimerkiksi von Frenckellien tavassa kohdella työntekijöitään oli sellaista inhimillisyyttä ja lämpöä, jota ei nykypäivän työelämässä ole. Ester-Margaret kirjoittaa muistelmissaan miehensä kanssa vuonna 1925 tekemästään Euroopan-matkasta, jonne mukaan lähti myös paras ystävä ja autonkuljettaja Georg Helenius, lempinimeltään Pikku.

– Kun ihmiset asuvat ja työskentelevät samassa talossa, on inhimillistä, että ystävystytään – säätyeroista huolimatta. Helenius toimi von Frenckellien autonkuljettajana 74-vuotiaaksi asti. Se kertoo aidosta lojaalisuudesta, joka ei perustu pelkoon vaan molemminpuoliseen luottamukseen ja sovittuihin sääntöihin.

Rose-Marie Peake kertoo keskustelleensa opiskeluvuosinaan Laura Kolben ja Matti Klingen kanssa paljon siitä, miten vanha maailma, tapakoodisto ja käytöstavat ovat kadonneet.

– Vanhan maailman joustamattomilta tuntuvat käytöstavat mahdollistivat ihmiselle enemmän yksityisyyttä ja suojaa kuin nykyinen angloamerikkalainen, varsin rempseä olemisen tapa, jossa ihminen on koko ajan aika paljas. Säännöt ja tapakoodisto myös vähensivät epävarmuutta, koska niiden avulla jokainen tiesi, miten asiat etenevät.

Maailma muuttuu, talo hiljenee

Villa Frenckellin vilkas seuraelämä alkoi sammua, kun yhteiskunnalliset murrokset ravistelivat koko Eurooppaa 1960- ja 70-luvulla. Kotiapulaisjärjestelmä oli romuttunut jo 50-luvulle tultaessa, kun suomalainen yhteiskunta modernisoitui, työlainsäädäntö uudistui ja tuloerot pienenivät.

– Ne eivät kuitenkaan olleet syynä Villa Frenckellin hiljaiseloon, vaan syy oli luonnollinen: Ester-Margaret oli sairastuttuaan joutunut pyörätuoliin eikä vuonna 1887 syntynyt Erik jaksanut enää käydä edustustilaisuuksissa entiseen tapaansa. Vivica työskenteli useita vuosia teatterinjohtajana Norjassa ja Ruotsissa, ja hänen sisarensa Erica oli muuttanut Roomaan.

Yrityssektori pelastaa idyllin

Suurin muutos Villa Frenckellin historiassa ajoittuu vuoteen 1983, jolloin Partek Oy osti ison osan rakennuksesta, ja se muutettiin osakeyhtiöksi. Kyse oli 1970-luvun lopulla alkaneesta trendistä, jossa yritykset ostivat huomattavan määrän Helsingin kantakaupungin asuntoja ja muuttivat ne toimistotiloiksi.

Peake myöntää humanistina olleensa aluksi järkyttynyt tarinan saamasta kaupallisesta käänteestä, mutta asiaan perehdyttyään hän tuli toisiin aatoksiin.

– Rakennus oli päässyt järkyttävän huonoon kuntoon. Ennen yritysostoa sitä oli kunnostettu edellisen kerran toisen maailmansodan jälkeen. Tosiasia on, että mittavat remontit tehneet Partek Oy, Kone Oy ja talon nykyinen omistaja Cargotec Oy ovat tehneet kulttuurihistoriallisen teon ja pelastaneet Huvilakatu yhden.

– Se valaisee samalla kaltaiselleni keskiluokkaan kuuluvalle ihmiselle, miten valtava rasite Villa Frenckellin kaltaiset rakennukset ovat olleet omistajilleen. Von Frenckellit omistivat myös Saaren kartanon ja talon Pernajassa, jotka nielivät varoja. Helsingissä säästettiin niin, ettei taloa korjattu.

Tutkija menettää sydämensä

Rose-Marie Peake kertoo saaneensa monia yhteydenottoja sekä Helsingin historiaa harrastavilta ihmisiltä että henkilöiltä, joiden sukulainen on joka asunut vuokralaisena Huvilakatu yhdessä tai työskennellyt palvelijana von Frenckellin perheessä.

– Olen saanut kuulla uskomattoman hienoja tarinoita ja muistoja. Minulta on myös tiedusteltu, mistä historiikin voisi hankkia itselleen. Valitettavasti Cargotec Oy:n kustantama kirja ei ole myynnissä, vaan yritys jakaa sitä yhteistyökumppaneilleen.

Kirjaan on kuitenkin mahdollista tutustua Helsingin kaupunginkirjaston pääkirjastossa Pasilassa ja Rikhardinkadun kirjastossa. Suomen-, ruotsin- ja englanninkieliset versiot ovat luettavissa myös Kansalliskirjastossa ja Helsingin yliopiston pääkirjastossa Kaisassa.

Peake tunnustaa ihastuneensa kirjaprojektin myötä Villa Frenckelliin täysin.

– Se on vienyt sydämeni. Minusta on tullut myös Vivica-fani! Haluaisin vielä joskus tutkia, miksi Vivica Bandlerista on tehty myytti. Mitä sen takana piilee?


Eija Mäkisen artikkeli on aiemmin julkaistu Vivica Bandlerin juhlablogissa Viva Vivica, Stadin friidu!

Kommentoi



Kallion sydämestä löytyi turvapaikka

kesäkuu 6, 2017 kello 14:34 (Eija Mäkinen)

Helsingin Suonionkadulla sijaitseva asunto on näyttelijäopiskelijan näkökulmasta paraatipaikalla. Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu on parin korttelin päässä, Helsingin kaupunginteatteri kadun toisella puolella. Puhumattakaan kahdeksannesta kerroksesta avautuvasta näköalasta.

Sonja Salminen jatkaa plussien luettelemista: Kallion kirjasto, Hakaniemen tori, Töölönlahti. Ja tietenkin se, että Kreeta-sisko asuu perheineen nurkan takana.

– Se on ihan parasta, koska sinne voin piipahtaa hetkeksi eikä tarvitse matkustaa pitkää matkaa. Kun näyttelin parina kesänä Suomenlinnan kesäteatterissa, pyöräilin Kauppatorille, josta jatkoin lautalla perille. Oli ihanaa, kun työmatka oli niin lyhyt.

Sonja Salminen valmistui teatteritaiteen maisteriksi Taideyliopiston Teatterikorkeakoulusta kesäkuun alussa. Kuva © Aino Seppo.

Salminen muutti Vivicas Vänner -säätiön vuokra-asuntoon elokuussa 2015.

– Asuin sitä ennen kimppakämpässä, ja se toimi ihan hyvin, mutta jouduin isoon leikkaukseen ja aloin toipilaana kaivata omaa rauhaa. Tuntui ihanalta olla täällä, yksin! Kukaan ei ollut suihkussa juuri silloin, kun halusin mennä. Tai jos olin ollut sosiaalinen koko päivän, sain olla illan hiljaa ja kelata ajatuksiani.

Hän luonnehtii yksin asumistaan isoksi ja merkittäväksi asiaksi.

– Tuntuu hassulta sanoa näin 25-vuotiaana, varsinkin kun olen jo aiemmin asunut omillani, mutta nyt siihen liittyi tietty itsenäistyminen ja vastuu huolehtia kaikesta yksin.

Se on tarkoittanut myös uusien tapojen omaksumista, sillä 25,5 neliön yksiö sotkeentuu helposti.

– Minulla oli ennen tapanani levitellä tavaroita ympäriinsä, kunnes tein kerralla kunnon suursiivouksen. Pienessä asunnossa olen joutunut opettelemaan korjaamaan tavarat paikoilleen ja tiskaamaan astiat heti, etteivät ne jää näkyviin ja vie tilaa. Silti asunto ei ole koskaan tuntunut ahtaalta – paitsi kerran, kun kuvasimme kolmen ihmisen voimin kamerakurssiin kuuluvaa demoa. Silloin oli koko ajan joku edessä tai toisen tiellä.

Tie Teak-Kookokseen vei Lahden kautta

Näyttelijän ammattiin hakeutuminen ei ollut Salmiselle itsestäänselvää. Opiskellessaan Kallion lukiossa hän koki näyttämöilmaisun opiskelun ahdistavina, koska tunneilla piti avautua ja vapautua.

– Olin suorittaja ja vielä silloin aika lukossa. Silti otin aina lisää näyttämöilmaisun tunteja.

Lukion jälkeen hän piti välivuoden ja työskenteli muun muassa au pairina New Yorkissa. Hän myös harkitsi kirjallisuuden opintoja yliopistossa. Halu näyttämölle kuitenkin kyti kaiken aikaa, ja koska ovet Teatterikorkeakouluun eivät auenneet, Sonja Salminen suunnisti Lahden kansanopistoon teatterilinjalle.

– Nautin opiskelusta ihan hirveästi, ja ensimmäisen vuoden jälkeen olin sitä mieltä, että haluan jatkaa toisella vuosikurssilla. Ehdottomasti!

Hän kuitenkin päätti hakea Teatterikorkeakouluun, ja nyt tie Teak-Kookokseen aukeni!

– Ehkä se, että katseeni oli suuntautunut Lahteen, vaikutti tekemiseeni. En ruvennut puskemaan pääsykokeissa. Myös se, että olin tehnyt teatteria vuoden jokaisena päivänä, auttoi. Olin valmiiksi lämmin.

Sisään pääseminen oli kova juttu. Tietenkin! Mutta ensimmäisestä vuodesta muodostui hankala.

– Alussa kaikki keskittyvät vain omaan tekemiseensä ja näkevät vain oman napansa. Minäkin. Eka vuosi on vaikea myös siksi, että sitä tuntee olevansa huono ja silti yrittää samanaikaisesti todistaa, ettei ole virhevalinta. Että osaa, ihan varmasti osaa. Eikä tietenkään osaa. Se on omituinen yhtälö.

Toinen vuosi tarjosi täysin toisenlaisen tarinan.

– Rakastin kakkosvuotta, koska se on sillisalaatti. Jokainen puolitoistatuntinen käsitteli eri aihetta, ja se oli minusta ihanaa! Nautin siitä, että tekemistä oli ihan hirveästi, ja seuraavaksi päiväksi piti taas opetella 14 uutta asiaa. Tuntuu, että sain siitä valtavasti energiaa.

400 kilometriä väärään suuntaan – ja takaisin

Sonja Salminen korostaa, miten vapauttavaa on opiskella koulussa, jossa on lupa kokeilla ja epäonnistua täysin.

– Tietenkin tarkoituksena on oppia toimimaan kuten työelämässä toimitaan, mutta koulussa opiskelija on vastuussa vain työryhmälleen. Teatterikorkeakoulussa esityksen ensi-iltaa voi siirtää kuukaudella tai perua sen kokonaan, jos siltä tuntuu. Sillä, että on aikaa mennä 400 kilometriä väärään suuntaan ja tulla pikkuhiljaa takaisin, on oma arvonsa. Koulussa vasta opetellaan asioita, eikä silloin tarvitse kantaa vastuuta siitä, mitä yleisö haluaa.

Salminen kertoo oppineensa kolmannen opiskeluvuoden aikana nauttimaan häpeästä, joka syntyy, kun näyttelijä pääsee lähelle jotakin sellaista asiaa, jota hän ei haluaisi näyttää.

– Sellaiselle ihmiselle kuin minä, joka aloitin kouluni hartiat ylhäällä ja jännittyneenä, suojamuurin rapiseminen oli iso asia. Se, etten pystynyt heittäytymään, saattoi johtua osin ujoudesta. Olen aina ollut kohtelias, kiltti ja diplomaattinen.

– Toki näyttelijä voi olla sellainen ja silti käyttäytyä lavalla kuin hullu, mutta tuntui, kuin kiltteys olisi imeytynyt persoonaani niin lujasti, että olin sitä myös näyttämöllä. Se alkoi lopulta ärsyttää minua. Siksi oli ihana tajuta, että aina kun minua alkoi vähän punastuttaa ja hävettää, olinkin asian ytimessä, ja siellä oli kiva olla!

Väsymys avasi tietä hyvälle röyhkeydelle

Tänä keväänä teatteritaiteen maisteriksi valmistuneen Sonja Salmisen kirjallinen opinnäytetyö, Väsynyt näyttelijä, luotaa uupumuksen merkitystä ja vaikutuksia näyttelijäntyöhön.

– Taustalla on oma kokemukseni. Kun minulle tehtiin iso leikkaus joulukuussa 2014, olin kaksi kuukautta sairauslomalla. Olen senkin jälkeen kokenut ajoittain uupumusta, mutta huomasin, että se vaikutti näyttelijäntyöhöni positiivisesti.

– Olen aina pyrkinyt ajattelemaan ensin tarkoin, ennen kuin teen. Henkinen väsymys aiheutti sen, etten jaksanut analysoida saati suorittaa liikaa. Se avasi yllättäen hyvän röyhkeyden näyttämöllä. Jouko Turkka tähtäsi aikanaan samaan lopputulokseen, mutta hän toteutti sen fyysisen rasituksen kautta.

Taiteellisen työnsä Salminen teki kansainvälisen Lavat auki! -hankkeen esityksessä Kärpäset ja herrat, jonka ohjasi virolainen Juhán Ulfsak. Harjoitukset aloitettiin Tallinnassa, jonka jälkeen ne jatkuivat Teakissa. Ensi-illan jälkeen esitys kiersi neljässä maakuntateatterissa: Kuopiossa, Kotkassa, Turussa ja Kemissä.

– Se oli ensemble-vetoinen juttu, joka pohjautui löyhästi William Goldingin klassikkoromaaniin Kärpästen herra. Minusta oli hauskaa, etten tehnyt perinteistä monologiesitystä, vaan loimme esityksen yhdessä. Myös se, että vierailimme maakunnissa ja tutustuimme muiden teattereiden työntekijöihin, oli tällaiselle Helsingissä kasvaneelle aika eksoottista.

Teatteria hoitolaitoksiin ja vankiloihin

Kun Sonja Salminen opiskeli ensimmäisellä vuosikurssilla, näyttelijä ja Suomen Kansallisteatterin Kiertuenäyttämön taiteellinen suunnittelija Jussi Lehtonen piti teatterikorkeakoulussa yleisökontaktia käsittelevän kurssin. Kyse oli siitä, miten näyttelijä kohtaa hoitolaitosyleisön.

– Kävin katsomassa kurssilla syntyneet esitykset ja odotin koko ajan, pääsisinkö itse samanlaiselle kurssille, Sonja Salminen kertoo.

Neljännellä vuosikurssilla tärppäsi. Yhdessä dramaturgiopiskelija Aino Pennasen ja teatteripedagogiikan opiskelija Marjut Mariston kanssa Salminen piti syksyllä 2015 Helsingin vankilan Sörkka-yhteisössä teatterityöpajan, jonka tuloksena syntyi stigmatisoitumisesta kertova esitys Potilas. Ensi-ilta oli vankilassa, jonka jälkeen Potilasta esitettiin teatterikorkeakoulun tiloissa.

– Kävimme esiintymässä myös muissa hoitolaitoksissa, kuten korvaushoitokeskuksessa ja kehitysvammaisten päivätoimintakeskuksessa. Aina joku totesi: ”Minulle on tapahtunut just noin.” Tajusin, että juuri näin pitäisi toimia – viedä teatteria sinne, missä sitä ei ole; ihmisille, jotka eivät ole koskaan nähneet teatteria tai eivät jostain syystä pääse sitä katsomaan.

Salminen sanoo, että oli iso kokemus tajuta, miten samanlaisia me ihmiset olemme.

– Olen tietenkin tiennyt sen aina, mutta sen tajuaminen niissä tilanteissa… Että kaikki on loppujen lopuksi kiinni pienestä hetkestä. Että minä olen tehnyt tällaisen ratkaisun, tuo toinen jonkin toisen. Mutta se olisi voinut mennä myös toisinpäin.

– Teatterilla voi olla yhteiskunnallisesti suuri merkitys. En tarkoita, että näyttelijän pitäisi paasata tai tehdä jokin poliittinen näytelmä. Riittää, jos onnistut sytyttämään ihmisessä jotakin, esimerkiksi tunnereaktion. Se avaa myös ajattelun. Aina.

Näyttelijäntyössä riittää perkaamista

Teatterikorkeakoulusta kasvoi viidessä vuodessa Salmiselle vankka tukikohta, minkä hän oivalsi valmistumisensa kynnyksellä.

– Kun opintoni olivat loppusuoralla, ajattelin, että jään Teakiin. Sitten tajusin, että kyse oli pelkuruudesta ja eräänlaisesta turvan hakemisesta. Olisi eri asia, jos syventyisin jatko-opinnoissa johonkin tiettyyn itseäni kiinnostavaan asiaan, mutta pelkkä kouluun hengailemaan jääminen ei veisi minua eteenpäin.

Ennen joulua Salminen sai puhelun ohjaaja Laura Jäntiltä, joka pyysi häntä mukaan Suomen Kansallisteatterin näytelmään Koivu ja tähti. Keväällä alkaneet harjoitukset jatkuvat elokuussa.

– Se puhelu helpotti kummasti oloa, ja yhtäkkiä koulusta lähteminen oli hyvin helppoa. Koivun ja tähden jälkeen olen mukana Jussi Nikkilän ohjaamassa Romeossa ja Juliassa.

Salminen kertoo käymästään näyttelijäntyön mestarikurssista, jota vetivät näyttelijäntyön professorit Elina Knihtilä ja Hannu-Pekka Björkman.

– He pyysivät meitä kertomaan, missä näkisimme itsemme viiden tai kymmenen vuoden kuluttua. Moni näki itsensä teatterinjohtajana tai oman teatteriryhmän vetäjänä. Minä haluaisin vain näytellä. Olisi tietenkin kiva tehdä joskus myös kansainvälisiä juttuja, mutten pyri selkeästi johonkin tiettyyn pisteeseen. Kaikkihan on vasta alussa, ja näyttelijäntyössä riittää koettavaa. Ehkä siksi sanon nyt kaikkeen kyllä, koska tekemisen haluni on niin vahva.

Tässä ajassa tarvitaan kulttuurin puolustajia

Sonja Salminen myöntää, että tulevaisuutta koskeva epävarmuus pelottaa häntä.

– Tajusin vasta äskettäin, että olen koko tähänastisen elämäni aikana siirtynyt laitoksesta toiseen, ja aina on ollut joku, joka on neuvonut, mitä pitää tehdä. Entä sitten, kun tulee se hetki, kun minulla ei ole töitä? Kun kukaan ei kerro, miten pitää toimia.

Salminen pudistaa päätään ja nostaa keskusteluun nykyisen hallituksen ja sen penseän asenteen kulttuuria, taidetta ja humanistisia arvoja kohtaan.

– Arvostus taidetta ja kulttuuria kohtaan laskee koko aika. Enkä puhu nyt vain siitä, miten oma ammattini on vaarassa, vaan kyse on kaikista taiteen ja kulttuurin alalla toimivista. Tuntuu, kuin nykytilanne olisi todella erilainen verrattuna esimerkiksi viiden vuoden takaiseen aikaan, jolloin pääsin teatterikorkeakouluun. Vähän on sellainen fiilis, etten tahtoisi nähdä, mihin tämä kaikki oikein johtaa.

– Siksi on hienoa, että on olemassa Vivicas Vänner -säätiön kaltaisia toimijoita, jotka tukevat taiteilijoita ja kulttuurialan tekijöitä. Näissä asunnoissa se konkretisoituu. Vuokra on todella halpa. En tiedä ketään muuta, jonka opintotuki riittäisi vuokraan, ja vielä on jäänyt vähän rahaa elämiseen. Haluaisin pitää tästä asunnosta kiinni kynsin hampain, mutta ajattelen, että sen on tarkoitus mennä seuraavalle opiskelijalle. Se, että on oma rauha, edesauttaa koulunkäyntiä tosi paljon. Että on jokin turvapaikka, johon tulla.


Vivicas Vänner -säätiön vuokra-asunto on nyt vapaa. Vuokralaiseksi voivat hakea nuoret, mielellään opintojensa loppuvaiheessa olevat teatteri- ja tanssitaiteen opiskelijat tai ympäristönsuojelutieteiden opiskelijat. Katso lisätiedot → säätiömme sivustolta. Hakuaika päättyy 14.6.2017.


Eija Mäkisen artikkeli on aiemmin julkaistu Vivica Bandlerin juhlablogissa Viva Vivica, Stadin friidu!

Kommentoi



Paljon onnea syntymäpäiväsankarille!

toukokuu 30, 2017 kello 18:00 (Eija Mäkinen)

Säätiömme hallituksen puheenjohtaja Raija-Sinikka Rantala muistuttaa teatterin voimasta: se ylläpitää inhimillisyyttä, tukee empatiaa ja auttaa ymmärtämään elämää, jota itse ei elä.

Helsingin Sanomien syntymäpäivähaastattelussa hän lainaa motokseen Vivicaa: ”Kulttuuri on ainoa, mikä kannattaa.”

Veli-Pekka Leppänen haastatteli Raija-Sinikka Rantalaa Helsingin Sanomiin. Klikkaa kuvaa ja pääset lukemaan jutun.

Kommentoi



Ei ole hauskaa tulla vanhaksi

toukokuu 19, 2017 kello 13:47 (Eija Mäkinen)

Ikkunasta avautuva maisema kylpee kirkkaassa valossa. Tuuli leikkii, meri elää, laineet välkehtivät. Kevät on myöhässä eikä katua reunustavissa puissa ole vielä lehtiä, vain yksi oksiin kiinni jäänyt vappupallo.

– Se on siinä vielä syksylläkin, tietää Kirsti Poikolainen, joka on seurannut Merisataman elämää jo 54 vuotta.

– Pian puut ovat niin täynnä lehtiä, ettei merta näy. Vivican kanssa aina mietimme, kummallako kaataisimme puut: suolahapolla vai moottorisahalla, hän sanoo ja ilme paljastaa kupletin juonen.

Kun Kirsti Poikolainen täytti 50 vuotta, Vivica Bandler järjesti hänen kunniakseen juhlat Saaren kartanossa.

Vivica Bandler kertoo elämäkerrassaan Vastaanottaja tuntematon (Otava, 1992), että Kirsti oli hänelle kuin eräänlainen perhe; hyvin läheinen, oikeudentuntoinen ja tinkimättömän itsenäinen. Keittiöapulaisena alkanut pesti Huvilakadulla von Frenckellin kotitalossa laveni ajan myötä, ja Poikolainen toimi vuosia Vivican taloudenhoitajana, sihteerinä ja vierellä kulkijana.

– Olin ehkä seitsenvuotias, kun tapasin Vivican ensimmäisen kerran. Isäni työskenteli Saaren kartanossa Tammelassa, ja olin lapsesta asti juossut kartanon alueella ja nähnyt von Frenckellin sukua. Vivican isä Erik oli tuttu persoona, sillä hän poikkesi usein kartanon työntekijöiden luona, myös meillä. Huvilakadulle tulin töihin vuonna 1963. Olin silloin 15-vuotias, Vivica 46.

Huvilakadun päivärytmi

Muutto Tammelasta pääkaupunkiin ei Kirstiä pelottanut, sillä Helsinki oli hänelle entuudestaan tuttu. Sisaruksista kaksi oli työskennellyt Huvilakadulla jo ennen häntä.

– Aluksi kävin kaupassa, vein kirjeitä postiin, autoin siivouksessa ja pyykinpesussa. Asuimme sisäkön kanssa yläkerrassa, työntekijöille oli siellä pienet huoneet. Keittäjä asui alakerrassa. Lisäksi Huvilakadun pihasiivessä asui pariskunta; rouva hoiti muun muassa pyykin ja hänen miehensä toimi talonmiehenä ja autonkuljettajana, Poikolainen kertoo.

Päivärytmi rakentui von Frenckellien aterioiden mukaan: aamiainen, lounas, iltapäiväkahvi, illallinen.

– Myös Vivica noudatti rytmiä, mutta hän ei koskaan syönyt lounasta, koska ”silloin loppupäivä on menetetty”, kuten hän sanoi. Hänelle riitti jokin kylmä välipala: lasi piimää, voileipä. Hänellä oli myös suklaata jemmassa, jos oikein merkille panin.

Illallisen perhe söi yhdessä, ennen kuin Vivica lähti teatterille. Kun hänen äitinsä Ester-Margaret halvaantui 60-luvun puolivälissä ja joutui pyörätuoliin, vanha pari ruokaili yhdessä yläkerrassa ja Vivica alakerrassa.

Evakossa roolit vaihtuivat

Kun Vivica Bandler oli myynyt Lilla Teaternin pitkäaikaisille työtovereilleen ja ystävilleen Lasse Pöystille ja Birgitta Ulfssonille vuonna 1967, ei kestänyt kauan, kun häntä pyydettiin Norjaan teatterinjohtajaksi. Pesti Oslo Nye Teaterissa kesti kaksi vuotta, minkä jälkeen Vivica kiinnitettiin Tukholman kaupunginteatterin johtajaksi. Kahden vuoden kiinnitys venyi lopulta yhdeksitoista vuodeksi.

Ester-Margaret von Frenckell kuoli 1974 ja hänen puolisonsa Erik von Frenckell kolme vuotta myöhemmin. Huvilakadulla elettiin Poikolaisen mukaan hetken aikaa hiljaiseloa, koska Tukholman kaupunginteatteri, ruotsalainen kulttuurielämä ja kansainväliset kontaktit pitivät Vivican kiireisenä.

Kirjassaan Vivica Bandler kertoo viihtyneensä Ruotsissa, koska siellä hän oli omien sanojensa mukaan saanut tulla ihmiseksi. Hän ei pitänyt suomalaisesta juonittelusta.

Isän kuoleman myötä vaikeat muistot alkoivat vähitellen väistyä myönteisempien mielikuvien tieltä, ja lopulta Vivica päätti palata lapsuutensa seuduille.

Kun Huvilakadun ja Merikadun kulmauksessa sijaitsevan kolmikerroksisen jugendtyylisen talon saneeraus alkoi vuonna 1983, asukkaat joutuivat evakkoon.

– Asuimme puoli vuotta yhdessä tässä lähistöllä, minä perheeni kanssa ja Vivica omassa huoneessaan. Remontin valmistuttua muutimme pysyvästi Huvilakadulle. Vaikka Vivica ei enää toiminut teatterinjohtajana, hän vieraili Tukholmassa usein muun muassa Ruotsin teatteriakatemian asioissa, Poikolainen muistelee.

Avuntarvitsijaa ei jätetä pulaan

Kun Kirsti Poikolaista pyytää luonnehtimaan Vivicaa, hän mainitsee ensimmäiseksi vahvan auttamisen halun.

– Vivica ei koskaan jättänyt ketään pulaan, hän oli hyvin luotettava. Hän oli myös herkkä. Jos joku pyysi apua tai Vivica huomasi, että toinen tarvitsee apua, hän oli aina valmis auttamaan. Eikä silloin mietitty, oliko toinen hyvä ystävä vai ei-niin-hyvä ystävä. Hän ei puhunut ystävistään pahaa selän takana vaan sanoi aina mielipiteensä kasvotusten.

Temperamenttia Vivicalta kyllä löytyi tarvittaessa.

– Jos jokin asia ei ollut tehty niin kuin hän oli halunnut, tai jopa unohdettu, niin silloin alkoivat ovet paukkua. Kerran minulla jäi esiliinakin oven väliin. Hän tulistui nopeasti, mutta jo hetken kuluttua hän käyttäytyi, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Eikä hän jurnuttanut.

Poikolainen tietää, että monet pitivät Vivica Bandleria pelottavana.

– Meidän, jotka tunsimme hänet hyvin, oli vaikea käsittää sitä. Kun tyttäreni Eeva, joka on Vivican kummityttö, kuuli kerran tällaisen pelottavuutta koskevan keskustelun, hän oli ihmeissään: ”Miten Vivicaa on voinut pelätä?”

– Eevalla ja Vivicalla oli ihanat välit. He eivät tavanneet usein, mutta kun niin tapahtui, puhuttavaa ja hauskaa riitti. Aina se nauru! Heillä oli sellainen keskinäinen huumorinsa, mutta he eivät naljailleet, kuten Vivica ja Juha Siltanen tekivät tavatessaan. Muistan, miten Vivicalla ja Juhalla oli niin kivaa; he sanoivat toisilleen kaikkea hävytöntä, ja aina toinen pani paremmaksi. Niitä kahta oli ihana kuunnella!

Hienoa suolaa ja sekuntipeliä

Kysymys Vivican lempireseptistä saa viimein vastauksen, kun Kirsti Poikolainen kertoo Vivican pohtineen, mikä tämä mahtoi olla edellisessä elämässään, kun liha maistui niin hyvin.

– Pihvi oli hänen lempiruokansa. Niitä hän aina paistoi kesäpaikassaan Pernajassa. Vivica tykkäsi myös sienistä, erityisesti kantarelleista.

– Ravut hän keitti itse. Se oli koko päivän rituaali. Hain ravut aamulla torilta. Keittiössä ne huuhdeltiin ja varmistettiin, että ne olivat eläviä. Keitinveteen hän lisäsi tarkan määrän hienoa suolaa ja tilliä, ei merisuolaa eikä olutta, kuten jotkut tekevät. Hän katsoi kelloa ja paineli rapuja takaisin kattilaan. Se oli sekuntipeliä. Vivican laittamat ravut olivat parhaat, jotka olen elämäni aikana syönyt, Poikolainen henkäisee.

Toisenlaista kulinarismia rouva Bandler esitti suositussa tv-ohjelmassa Teijan keittiössä.

– Se jakso on yksi hauskimmista ruokaohjelmista, jonka olen nähnyt. Vivica paistoi kalapuikkoja ja laittoi niihin valtavasti pippuria. ”Pitääkö niiden olla noin ruskeita?” ohjelmaa emännöinyt Teija Sopanen kysyi. ”Ei, niiden pitää olla mustia!” Vivica vastasi. Teijan ilme! ”Entä jälkiruoka?” ”Otetaan pakkasesta jätskiä.” Vivica teki sen osin irvaillakseen kaikenkarvaisia ruokaohjelmia, joita hän ei niin kauheasti arvostanut.

Dario Fon matkassa ja muistoissa

Ei liene yllätys, että Vivica onnistui herättämään myös Kirstissä kiinnostuksen teatteriin.

– Lilla Teaternissa käynnit olivat aivan erilaisia kuin missään muussa teatterissa käyminen. Tunnelma oli jännä ja lämmin. Katsojana ymmärsin hyvin, että siellä oli ihan oma maailmansa. Se oli niin pieni teatteri. Siellä oltiin iholla, kuten nykyään on tapana sanoa. Nautin teatterista, mutta jos esitys ei ole hyvä, sitä on tuskallista seurata loppuun asti.

– Keskustelimme Vivican kanssa teatterista, ja hän tenttasi usein, mitä olin pitänyt esityksestä. Hän halusi kuulla tavallisen ihmisen mielipiteen. Ne olivat opettavaisia keskusteluja minulle, mutta myös Vivica hoksasi huomioideni avulla asioita. Lasse Pöysti on kirjoittanut Jalat maahan -kirjassaan, miten Vivican intuitio oli pelottavan tehokas. Että hän pystyi aistimaan ajatukset betoniseinien läpi.

Huvilakatu toimi myös teatterivierailijoiden majapaikkana.

– Lilla Teaternissa vieraili monia ruotsalaisia näyttelijöitä, ja he asuivat usein täällä. Se johtui osin siitä, ettei Lillanilla ollut varaa maksaa vierailijoiden asumiskuluja hotellissa.

Kun italialainen Dario Fo ja puolisonsa Franca Rame seurueineen istuivat iltaa Huvilakadun keittiössä, pöytä oli tietenkin katettu herkuin. Illallisen tekoa oli mutkistanut Franca Ramen ennalta toimittama lista ruoka-aineksista, joita hän ei syönyt.

– Siinä oli monta momenttia. Hän ei esimerkiksi syönyt mitään sellaista, joka kävelee. Hänelle oli pitkään mietitty ja valmistettu jokainen ruokalaji erikseen, mutta illallisella hän nyppi koko ajan miehensä lautaselta kaikkea sellaista, jotka olivat olleet kiellettyjen listalla. Että minä ärsyynnyin! Kirsti Poikolainen pudistaa nauraen päätään.

Kun Dario Fo sai kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 1997, hän kutsui monivuotisen ystävänsä Vivican Nobel-juhliin.

– Olin silloin Tukholmassa auttamassa Vivicaa. Darion hyvä ystävä järjesti Observatoriegatanilla juhlat Nobel-tilaisuutta edeltävänä iltana, jonne saatoin Vivican. Muistan, miten Dario pursui hyväntuulisuutta ja naurua, niin kuin aina.

Dario Fo piti seuraa Vivicalle myös tämän viimeisinä elinkuukausina.

– Kun Vivica oli jo vuodepotilas, hän piti siitä, että hänelle luettiin ääneen. Tyttäreni oli ostanut Vivicalle Dario Fon kirjan Ensimmäiset seitsemän vuottani ja muutama niiden lisäksi (WSOY, 2004), ja luin sitä Vivicalle eräänä sunnuntaina. Se oli ihana hetki, en unohda sitä ikinä.

– Sitä kirjaa ei voinut laskea käsistään. Sivuilta astui esiin tuttu iso mies, täynnä iloa ja energiaa. Pidin välillä tauon ja katsoin, nukahtiko Vivica. Lukeminen oli hänelle vähän kuin unilääkettä. ”Juu, voi jatkaa”, pielukselta kuului.

Hyvästien aika eli ympyrä sulkeutuu

Vivica Bandler kuoli heinäkuussa 2004 kotonaan Huvilakadulla, samassa talossa, johon hän oli muuttanut kaksivuotiaana vuonna 1919. Viimeisen vuoden hän vietti pääosin vuodepotilaana kaaduttuaan yöllä.

– Hänet vietiin Marian sairaalaan. Yöllä oli ollut todella levotonta, ensiapuasemalle oli tuotu juoppoja ja muuta revohkaa. Aamulla Vivica pyysi, että etsisin hänelle paikan jostakin muusta sairaalasta. Diakonissalaitokselta järjestyi vuodepaikka. Siellä hän vietti kolmisen viikkoa. Sitten hän pyysi minua järjestämään kotisairaalan Huvilakadulle.

– Muistan, kun vein Vivicalle sairaalaan päivän lehden, jotta hän voisi lukea kulttuuritapahtumista, ja hän totesi pienellä äänellä: ”Ei, Kirsti. Minulle ei kuulu enää mikään.” Se tuntui pahalta, sellainen luovuttaminen. Mutta se meni ohi.

Kun Vivica kotiutettiin, hänen apunaan toimi aluksi Poikolaisen lisäksi kaksi ammattihoitajaa, myöhemmin yksi.

– Hän toipui aika hyvin, mutta liikkumiseen hän tarvitsi tukea. Hänen mielensä oli selkeä lähes viimeiseen asti. Lähtö oli hyvin rauhallinen. Vivican elämä oli täällä, Huvilakadulla. Täällä hän sai myös kuolla, rauhassa kotonaan.

Henkinen yhteys ja luottamus

Villa Frenckell myytiin jo Vivica Bandlerin elinaikana Partek Oy:lle. Nykyään talo on Cargotec Oy:n toimi- ja edustustiloina. Kirsti Poikolaisen tehtävänä on edelleen toimia taloudenhoitajana.

Toisinaan Huvilakadulla kaikuvat tutut äänet, kuten helmikuussa, kun Birgitta Ulfssonin elämäkerta Mikä ettei? (Teos, 2017) julkistettiin.

– Se rouva osaa ottaa yleisönsä, sellainen nauru täällä raikui.

Poikolainen kertoo pitäneensä yhteyttä vanhoihin lillanilaisiin, kuten Lilga Kovankoon ja Raija-Sinikka Rantalaan, ja Milja Sarkolaan, jonka kanssa hän työskenteli yhdessä Vivican arkistojen parissa.

– ”Ei ole hauskaa tulla vanhaksi”, Vivica sanoi. Minua ärsytti, kun hän toisti sitä niin usein, mutta nyt olen mielessäni pyytänyt häneltä anteeksi, koska olen todennut saman. Ikääntyminen ei ole mukavaa, marraskuussa 70 vuotta täyttävä Poikolainen sanoo hymähtäen.

Hän sanoo tiukasti, ettei halua mitään juhlia. Merkkipäivää vietetään perheen kanssa.

– Jokapäiväinen arki Huvilakadulla ja Vivican kanssa oli hyvin sitovaa. Vapaa-aikaa ei paljon ollut, enkä juuri voinut suunnitella omaa tekemistä. Kun lapset olivat pieniä, perheen kanssa vietetty aika oli arvokasta. Vivican viimeisinä vuosina lapseni, Eeva ja veljensä Mika, olivat jo aikuisia ja elivät itsenäistä elämää tahoillaan.

Kysymykseen, mitä hän kaipaa Vivicasta, ei tarvitse kauan odottaa vastausta.

– Olen miettinyt sitä viime aikoina. Kun Vivicasta tuli kotisairaalan potilas, hän koki olonsa hiukan turvattomaksi, koska hoitajat olivat vieraita. Siksikin hän halusi pitää minut vierellään. Ymmärsin sen hyvin, ja olin iloinen siitä, että hän luotti minuun. Keskinäinen suhteemme parani koko ajan. Sitä kaipaan eniten, sitä viimeistä, rauhallista vuotta. Oli aikaa keskustella.

Eija Mäkisen artikkeli on aiemmin julkaistu Vivica Bandlerin juhlablogissa Viva Vivica, Stadin friidu!

Kommentoi



Tervetuloa Viva Vivica! -näyttelyyn Loviisaan!

toukokuu 14, 2017 kello 18:42 (Eija Mäkinen)

Vivican 100-vuotisjuhlat jatkuvat nyt Loviisassa, jossa avautuu 19.5.2017 Teaterstiftelsen Vivicas Vännerin ja Teatterimuseon yhteistyönä tuottama Viva Vivica! – Vivica Bandler 100 vuotta -näyttely. Sydämellisesti tervetuloa!

Almintalossa esillä oleva näyttely on avoinna kesän aikana kahdessa jaksossa, 19.5.–29.7. ja 15.8.–30.9. Löydät Almintalon kaupungin keskustasta, osoitteesta Brandensteininkatu 3.

Lisätietoja näyttelystä antaa Loviisan Taidekeskuksen Tukiyhdistys ry.

Kuva on otettu helmikuussa, jolloin Viva Vivica! – Vivica Bandler 100 vuotta -näyttely oli esillä Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun tiloissa Helsingissä.

Vivica Bandlerin elämäntyötä ja hänen monipuolista taivaltaan luotaava näyttely koostuu historiallisista ja harvoin nähdyistä valokuvista ja kaksikielisistä kuvateksteistä. Joukossa on monia Vivican aforistisia ajatelmia niin elämästä kuin teatteristakin.

Kommentoi