VIVICA! BLOG!

Kallion sydämestä löytyi turvapaikka

kesäkuu 6, 2017 kello 14:34 (Eija Mäkinen)

Helsingin Suonionkadulla sijaitseva asunto on näyttelijäopiskelijan näkökulmasta paraatipaikalla. Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu on parin korttelin päässä, Helsingin kaupunginteatteri kadun toisella puolella. Puhumattakaan kahdeksannesta kerroksesta avautuvasta näköalasta.

Sonja Salminen jatkaa plussien luettelemista: Kallion kirjasto, Hakaniemen tori, Töölönlahti. Ja tietenkin se, että Kreeta-sisko asuu perheineen nurkan takana.

– Se on ihan parasta, koska sinne voin piipahtaa hetkeksi eikä tarvitse matkustaa pitkää matkaa. Kun näyttelin parina kesänä Suomenlinnan kesäteatterissa, pyöräilin Kauppatorille, josta jatkoin lautalla perille. Oli ihanaa, kun työmatka oli niin lyhyt.

Sonja Salminen valmistui teatteritaiteen maisteriksi Taideyliopiston Teatterikorkeakoulusta kesäkuun alussa. Kuva © Aino Seppo.

Salminen muutti Vivicas Vänner -säätiön vuokra-asuntoon elokuussa 2015.

– Asuin sitä ennen kimppakämpässä, ja se toimi ihan hyvin, mutta jouduin isoon leikkaukseen ja aloin toipilaana kaivata omaa rauhaa. Tuntui ihanalta olla täällä, yksin! Kukaan ei ollut suihkussa juuri silloin, kun halusin mennä. Tai jos olin ollut sosiaalinen koko päivän, sain olla illan hiljaa ja kelata ajatuksiani.

Hän luonnehtii yksin asumistaan isoksi ja merkittäväksi asiaksi.

– Tuntuu hassulta sanoa näin 25-vuotiaana, varsinkin kun olen jo aiemmin asunut omillani, mutta nyt siihen liittyi tietty itsenäistyminen ja vastuu huolehtia kaikesta yksin.

Se on tarkoittanut myös uusien tapojen omaksumista, sillä 25,5 neliön yksiö sotkeentuu helposti.

– Minulla oli ennen tapanani levitellä tavaroita ympäriinsä, kunnes tein kerralla kunnon suursiivouksen. Pienessä asunnossa olen joutunut opettelemaan korjaamaan tavarat paikoilleen ja tiskaamaan astiat heti, etteivät ne jää näkyviin ja vie tilaa. Silti asunto ei ole koskaan tuntunut ahtaalta – paitsi kerran, kun kuvasimme kolmen ihmisen voimin kamerakurssiin kuuluvaa demoa. Silloin oli koko ajan joku edessä tai toisen tiellä.

Tie Teak-Kookokseen vei Lahden kautta

Näyttelijän ammattiin hakeutuminen ei ollut Salmiselle itsestäänselvää. Opiskellessaan Kallion lukiossa hän koki näyttämöilmaisun opiskelun ahdistavina, koska tunneilla piti avautua ja vapautua.

– Olin suorittaja ja vielä silloin aika lukossa. Silti otin aina lisää näyttämöilmaisun tunteja.

Lukion jälkeen hän piti välivuoden ja työskenteli muun muassa au pairina New Yorkissa. Hän myös harkitsi kirjallisuuden opintoja yliopistossa. Halu näyttämölle kuitenkin kyti kaiken aikaa, ja koska ovet Teatterikorkeakouluun eivät auenneet, Sonja Salminen suunnisti Lahden kansanopistoon teatterilinjalle.

– Nautin opiskelusta ihan hirveästi, ja ensimmäisen vuoden jälkeen olin sitä mieltä, että haluan jatkaa toisella vuosikurssilla. Ehdottomasti!

Hän kuitenkin päätti hakea Teatterikorkeakouluun, ja nyt tie Teak-Kookokseen aukeni!

– Ehkä se, että katseeni oli suuntautunut Lahteen, vaikutti tekemiseeni. En ruvennut puskemaan pääsykokeissa. Myös se, että olin tehnyt teatteria vuoden jokaisena päivänä, auttoi. Olin valmiiksi lämmin.

Sisään pääseminen oli kova juttu. Tietenkin! Mutta ensimmäisestä vuodesta muodostui hankala.

– Alussa kaikki keskittyvät vain omaan tekemiseensä ja näkevät vain oman napansa. Minäkin. Eka vuosi on vaikea myös siksi, että sitä tuntee olevansa huono ja silti yrittää samanaikaisesti todistaa, ettei ole virhevalinta. Että osaa, ihan varmasti osaa. Eikä tietenkään osaa. Se on omituinen yhtälö.

Toinen vuosi tarjosi täysin toisenlaisen tarinan.

– Rakastin kakkosvuotta, koska se on sillisalaatti. Jokainen puolitoistatuntinen käsitteli eri aihetta, ja se oli minusta ihanaa! Nautin siitä, että tekemistä oli ihan hirveästi, ja seuraavaksi päiväksi piti taas opetella 14 uutta asiaa. Tuntuu, että sain siitä valtavasti energiaa.

400 kilometriä väärään suuntaan – ja takaisin

Sonja Salminen korostaa, miten vapauttavaa on opiskella koulussa, jossa on lupa kokeilla ja epäonnistua täysin.

– Tietenkin tarkoituksena on oppia toimimaan kuten työelämässä toimitaan, mutta koulussa opiskelija on vastuussa vain työryhmälleen. Teatterikorkeakoulussa esityksen ensi-iltaa voi siirtää kuukaudella tai perua sen kokonaan, jos siltä tuntuu. Sillä, että on aikaa mennä 400 kilometriä väärään suuntaan ja tulla pikkuhiljaa takaisin, on oma arvonsa. Koulussa vasta opetellaan asioita, eikä silloin tarvitse kantaa vastuuta siitä, mitä yleisö haluaa.

Salminen kertoo oppineensa kolmannen opiskeluvuoden aikana nauttimaan häpeästä, joka syntyy, kun näyttelijä pääsee lähelle jotakin sellaista asiaa, jota hän ei haluaisi näyttää.

– Sellaiselle ihmiselle kuin minä, joka aloitin kouluni hartiat ylhäällä ja jännittyneenä, suojamuurin rapiseminen oli iso asia. Se, etten pystynyt heittäytymään, saattoi johtua osin ujoudesta. Olen aina ollut kohtelias, kiltti ja diplomaattinen.

– Toki näyttelijä voi olla sellainen ja silti käyttäytyä lavalla kuin hullu, mutta tuntui, kuin kiltteys olisi imeytynyt persoonaani niin lujasti, että olin sitä myös näyttämöllä. Se alkoi lopulta ärsyttää minua. Siksi oli ihana tajuta, että aina kun minua alkoi vähän punastuttaa ja hävettää, olinkin asian ytimessä, ja siellä oli kiva olla!

Väsymys avasi tietä hyvälle röyhkeydelle

Tänä keväänä teatteritaiteen maisteriksi valmistuneen Sonja Salmisen kirjallinen opinnäytetyö, Väsynyt näyttelijä, luotaa uupumuksen merkitystä ja vaikutuksia näyttelijäntyöhön.

– Taustalla on oma kokemukseni. Kun minulle tehtiin iso leikkaus joulukuussa 2014, olin kaksi kuukautta sairauslomalla. Olen senkin jälkeen kokenut ajoittain uupumusta, mutta huomasin, että se vaikutti näyttelijäntyöhöni positiivisesti.

– Olen aina pyrkinyt ajattelemaan ensin tarkoin, ennen kuin teen. Henkinen väsymys aiheutti sen, etten jaksanut analysoida saati suorittaa liikaa. Se avasi yllättäen hyvän röyhkeyden näyttämöllä. Jouko Turkka tähtäsi aikanaan samaan lopputulokseen, mutta hän toteutti sen fyysisen rasituksen kautta.

Taiteellisen työnsä Salminen teki kansainvälisen Lavat auki! -hankkeen esityksessä Kärpäset ja herrat, jonka ohjasi virolainen Juhán Ulfsak. Harjoitukset aloitettiin Tallinnassa, jonka jälkeen ne jatkuivat Teakissa. Ensi-illan jälkeen esitys kiersi neljässä maakuntateatterissa: Kuopiossa, Kotkassa, Turussa ja Kemissä.

– Se oli ensemble-vetoinen juttu, joka pohjautui löyhästi William Goldingin klassikkoromaaniin Kärpästen herra. Minusta oli hauskaa, etten tehnyt perinteistä monologiesitystä, vaan loimme esityksen yhdessä. Myös se, että vierailimme maakunnissa ja tutustuimme muiden teattereiden työntekijöihin, oli tällaiselle Helsingissä kasvaneelle aika eksoottista.

Teatteria hoitolaitoksiin ja vankiloihin

Kun Sonja Salminen opiskeli ensimmäisellä vuosikurssilla, näyttelijä ja Suomen Kansallisteatterin Kiertuenäyttämön taiteellinen suunnittelija Jussi Lehtonen piti teatterikorkeakoulussa yleisökontaktia käsittelevän kurssin. Kyse oli siitä, miten näyttelijä kohtaa hoitolaitosyleisön.

– Kävin katsomassa kurssilla syntyneet esitykset ja odotin koko ajan, pääsisinkö itse samanlaiselle kurssille, Sonja Salminen kertoo.

Neljännellä vuosikurssilla tärppäsi. Yhdessä dramaturgiopiskelija Aino Pennasen ja teatteripedagogiikan opiskelija Marjut Mariston kanssa Salminen piti syksyllä 2015 Helsingin vankilan Sörkka-yhteisössä teatterityöpajan, jonka tuloksena syntyi stigmatisoitumisesta kertova esitys Potilas. Ensi-ilta oli vankilassa, jonka jälkeen Potilasta esitettiin teatterikorkeakoulun tiloissa.

– Kävimme esiintymässä myös muissa hoitolaitoksissa, kuten korvaushoitokeskuksessa ja kehitysvammaisten päivätoimintakeskuksessa. Aina joku totesi: ”Minulle on tapahtunut just noin.” Tajusin, että juuri näin pitäisi toimia – viedä teatteria sinne, missä sitä ei ole; ihmisille, jotka eivät ole koskaan nähneet teatteria tai eivät jostain syystä pääse sitä katsomaan.

Salminen sanoo, että oli iso kokemus tajuta, miten samanlaisia me ihmiset olemme.

– Olen tietenkin tiennyt sen aina, mutta sen tajuaminen niissä tilanteissa… Että kaikki on loppujen lopuksi kiinni pienestä hetkestä. Että minä olen tehnyt tällaisen ratkaisun, tuo toinen jonkin toisen. Mutta se olisi voinut mennä myös toisinpäin.

– Teatterilla voi olla yhteiskunnallisesti suuri merkitys. En tarkoita, että näyttelijän pitäisi paasata tai tehdä jokin poliittinen näytelmä. Riittää, jos onnistut sytyttämään ihmisessä jotakin, esimerkiksi tunnereaktion. Se avaa myös ajattelun. Aina.

Näyttelijäntyössä riittää perkaamista

Teatterikorkeakoulusta kasvoi viidessä vuodessa Salmiselle vankka tukikohta, minkä hän oivalsi valmistumisensa kynnyksellä.

– Kun opintoni olivat loppusuoralla, ajattelin, että jään Teakiin. Sitten tajusin, että kyse oli pelkuruudesta ja eräänlaisesta turvan hakemisesta. Olisi eri asia, jos syventyisin jatko-opinnoissa johonkin tiettyyn itseäni kiinnostavaan asiaan, mutta pelkkä kouluun hengailemaan jääminen ei veisi minua eteenpäin.

Ennen joulua Salminen sai puhelun ohjaaja Laura Jäntiltä, joka pyysi häntä mukaan Suomen Kansallisteatterin näytelmään Koivu ja tähti. Keväällä alkaneet harjoitukset jatkuvat elokuussa.

– Se puhelu helpotti kummasti oloa, ja yhtäkkiä koulusta lähteminen oli hyvin helppoa. Koivun ja tähden jälkeen olen mukana Jussi Nikkilän ohjaamassa Romeossa ja Juliassa.

Salminen kertoo käymästään näyttelijäntyön mestarikurssista, jota vetivät näyttelijäntyön professorit Elina Knihtilä ja Hannu-Pekka Björkman.

– He pyysivät meitä kertomaan, missä näkisimme itsemme viiden tai kymmenen vuoden kuluttua. Moni näki itsensä teatterinjohtajana tai oman teatteriryhmän vetäjänä. Minä haluaisin vain näytellä. Olisi tietenkin kiva tehdä joskus myös kansainvälisiä juttuja, mutten pyri selkeästi johonkin tiettyyn pisteeseen. Kaikkihan on vasta alussa, ja näyttelijäntyössä riittää koettavaa. Ehkä siksi sanon nyt kaikkeen kyllä, koska tekemisen haluni on niin vahva.

Tässä ajassa tarvitaan kulttuurin puolustajia

Sonja Salminen myöntää, että tulevaisuutta koskeva epävarmuus pelottaa häntä.

– Tajusin vasta äskettäin, että olen koko tähänastisen elämäni aikana siirtynyt laitoksesta toiseen, ja aina on ollut joku, joka on neuvonut, mitä pitää tehdä. Entä sitten, kun tulee se hetki, kun minulla ei ole töitä? Kun kukaan ei kerro, miten pitää toimia.

Salminen pudistaa päätään ja nostaa keskusteluun nykyisen hallituksen ja sen penseän asenteen kulttuuria, taidetta ja humanistisia arvoja kohtaan.

– Arvostus taidetta ja kulttuuria kohtaan laskee koko aika. Enkä puhu nyt vain siitä, miten oma ammattini on vaarassa, vaan kyse on kaikista taiteen ja kulttuurin alalla toimivista. Tuntuu, kuin nykytilanne olisi todella erilainen verrattuna esimerkiksi viiden vuoden takaiseen aikaan, jolloin pääsin teatterikorkeakouluun. Vähän on sellainen fiilis, etten tahtoisi nähdä, mihin tämä kaikki oikein johtaa.

– Siksi on hienoa, että on olemassa Vivicas Vänner -säätiön kaltaisia toimijoita, jotka tukevat taiteilijoita ja kulttuurialan tekijöitä. Näissä asunnoissa se konkretisoituu. Vuokra on todella halpa. En tiedä ketään muuta, jonka opintotuki riittäisi vuokraan, ja vielä on jäänyt vähän rahaa elämiseen. Haluaisin pitää tästä asunnosta kiinni kynsin hampain, mutta ajattelen, että sen on tarkoitus mennä seuraavalle opiskelijalle. Se, että on oma rauha, edesauttaa koulunkäyntiä tosi paljon. Että on jokin turvapaikka, johon tulla.


Vivicas Vänner -säätiön vuokra-asunto on nyt vapaa. Vuokralaiseksi voivat hakea nuoret, mielellään opintojensa loppuvaiheessa olevat teatteri- ja tanssitaiteen opiskelijat tai ympäristönsuojelutieteiden opiskelijat. Katso lisätiedot → säätiömme sivustolta. Hakuaika päättyy 14.6.2017.


Eija Mäkisen artikkeli on aiemmin julkaistu Vivica Bandlerin juhlablogissa Viva Vivica, Stadin friidu!

Kommentoi



Paljon onnea syntymäpäiväsankarille!

toukokuu 30, 2017 kello 18:00 (Eija Mäkinen)

Säätiömme hallituksen puheenjohtaja Raija-Sinikka Rantala muistuttaa teatterin voimasta: se ylläpitää inhimillisyyttä, tukee empatiaa ja auttaa ymmärtämään elämää, jota itse ei elä.

Helsingin Sanomien syntymäpäivähaastattelussa hän lainaa motokseen Vivicaa: ”Kulttuuri on ainoa, mikä kannattaa.”

Veli-Pekka Leppänen haastatteli Raija-Sinikka Rantalaa Helsingin Sanomiin. Klikkaa kuvaa ja pääset lukemaan jutun.

Kommentoi



Ei ole hauskaa tulla vanhaksi

toukokuu 19, 2017 kello 13:47 (Eija Mäkinen)

Ikkunasta avautuva maisema kylpee kirkkaassa valossa. Tuuli leikkii, meri elää, laineet välkehtivät. Kevät on myöhässä eikä katua reunustavissa puissa ole vielä lehtiä, vain yksi oksiin kiinni jäänyt vappupallo.

– Se on siinä vielä syksylläkin, tietää Kirsti Poikolainen, joka on seurannut Merisataman elämää jo 54 vuotta.

– Pian puut ovat niin täynnä lehtiä, ettei merta näy. Vivican kanssa aina mietimme, kummallako kaataisimme puut: suolahapolla vai moottorisahalla, hän sanoo ja ilme paljastaa kupletin juonen.

Kun Kirsti Poikolainen täytti 50 vuotta, Vivica Bandler järjesti hänen kunniakseen juhlat Saaren kartanossa.

Vivica Bandler kertoo elämäkerrassaan Vastaanottaja tuntematon (Otava, 1992), että Kirsti oli hänelle kuin eräänlainen perhe; hyvin läheinen, oikeudentuntoinen ja tinkimättömän itsenäinen. Keittiöapulaisena alkanut pesti Huvilakadulla von Frenckellin kotitalossa laveni ajan myötä, ja Poikolainen toimi vuosia Vivican taloudenhoitajana, sihteerinä ja vierellä kulkijana.

– Olin ehkä seitsenvuotias, kun tapasin Vivican ensimmäisen kerran. Isäni työskenteli Saaren kartanossa Tammelassa, ja olin lapsesta asti juossut kartanon alueella ja nähnyt von Frenckellin sukua. Vivican isä Erik oli tuttu persoona, sillä hän poikkesi usein kartanon työntekijöiden luona, myös meillä. Huvilakadulle tulin töihin vuonna 1963. Olin silloin 15-vuotias, Vivica 46.

Huvilakadun päivärytmi

Muutto Tammelasta pääkaupunkiin ei Kirstiä pelottanut, sillä Helsinki oli hänelle entuudestaan tuttu. Sisaruksista kaksi oli työskennellyt Huvilakadulla jo ennen häntä.

– Aluksi kävin kaupassa, vein kirjeitä postiin, autoin siivouksessa ja pyykinpesussa. Asuimme sisäkön kanssa yläkerrassa, työntekijöille oli siellä pienet huoneet. Keittäjä asui alakerrassa. Lisäksi Huvilakadun pihasiivessä asui pariskunta; rouva hoiti muun muassa pyykin ja hänen miehensä toimi talonmiehenä ja autonkuljettajana, Poikolainen kertoo.

Päivärytmi rakentui von Frenckellien aterioiden mukaan: aamiainen, lounas, iltapäiväkahvi, illallinen.

– Myös Vivica noudatti rytmiä, mutta hän ei koskaan syönyt lounasta, koska ”silloin loppupäivä on menetetty”, kuten hän sanoi. Hänelle riitti jokin kylmä välipala: lasi piimää, voileipä. Hänellä oli myös suklaata jemmassa, jos oikein merkille panin.

Illallisen perhe söi yhdessä, ennen kuin Vivica lähti teatterille. Kun hänen äitinsä Ester-Margaret halvaantui 60-luvun puolivälissä ja joutui pyörätuoliin, vanha pari ruokaili yhdessä yläkerrassa ja Vivica alakerrassa.

Evakossa roolit vaihtuivat

Kun Vivica Bandler oli myynyt Lilla Teaternin pitkäaikaisille työtovereilleen ja ystävilleen Lasse Pöystille ja Birgitta Ulfssonille vuonna 1967, ei kestänyt kauan, kun häntä pyydettiin Norjaan teatterinjohtajaksi. Pesti Oslo Nye Teaterissa kesti kaksi vuotta, minkä jälkeen Vivica kiinnitettiin Tukholman kaupunginteatterin johtajaksi. Kahden vuoden kiinnitys venyi lopulta yhdeksitoista vuodeksi.

Ester-Margaret von Frenckell kuoli 1974 ja hänen puolisonsa Erik von Frenckell kolme vuotta myöhemmin. Huvilakadulla elettiin Poikolaisen mukaan hetken aikaa hiljaiseloa, koska Tukholman kaupunginteatteri, ruotsalainen kulttuurielämä ja kansainväliset kontaktit pitivät Vivican kiireisenä.

Kirjassaan Vivica Bandler kertoo viihtyneensä Ruotsissa, koska siellä hän oli omien sanojensa mukaan saanut tulla ihmiseksi. Hän ei pitänyt suomalaisesta juonittelusta.

Isän kuoleman myötä vaikeat muistot alkoivat vähitellen väistyä myönteisempien mielikuvien tieltä, ja lopulta Vivica päätti palata lapsuutensa seuduille.

Kun Huvilakadun ja Merikadun kulmauksessa sijaitsevan kolmikerroksisen jugendtyylisen talon saneeraus alkoi vuonna 1983, asukkaat joutuivat evakkoon.

– Asuimme puoli vuotta yhdessä tässä lähistöllä, minä perheeni kanssa ja Vivica omassa huoneessaan. Remontin valmistuttua muutimme pysyvästi Huvilakadulle. Vaikka Vivica ei enää toiminut teatterinjohtajana, hän vieraili Tukholmassa usein muun muassa Ruotsin teatteriakatemian asioissa, Poikolainen muistelee.

Avuntarvitsijaa ei jätetä pulaan

Kun Kirsti Poikolaista pyytää luonnehtimaan Vivicaa, hän mainitsee ensimmäiseksi vahvan auttamisen halun.

– Vivica ei koskaan jättänyt ketään pulaan, hän oli hyvin luotettava. Hän oli myös herkkä. Jos joku pyysi apua tai Vivica huomasi, että toinen tarvitsee apua, hän oli aina valmis auttamaan. Eikä silloin mietitty, oliko toinen hyvä ystävä vai ei-niin-hyvä ystävä. Hän ei puhunut ystävistään pahaa selän takana vaan sanoi aina mielipiteensä kasvotusten.

Temperamenttia Vivicalta kyllä löytyi tarvittaessa.

– Jos jokin asia ei ollut tehty niin kuin hän oli halunnut, tai jopa unohdettu, niin silloin alkoivat ovet paukkua. Kerran minulla jäi esiliinakin oven väliin. Hän tulistui nopeasti, mutta jo hetken kuluttua hän käyttäytyi, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Eikä hän jurnuttanut.

Poikolainen tietää, että monet pitivät Vivica Bandleria pelottavana.

– Meidän, jotka tunsimme hänet hyvin, oli vaikea käsittää sitä. Kun tyttäreni Eeva, joka on Vivican kummityttö, kuuli kerran tällaisen pelottavuutta koskevan keskustelun, hän oli ihmeissään: ”Miten Vivicaa on voinut pelätä?”

– Eevalla ja Vivicalla oli ihanat välit. He eivät tavanneet usein, mutta kun niin tapahtui, puhuttavaa ja hauskaa riitti. Aina se nauru! Heillä oli sellainen keskinäinen huumorinsa, mutta he eivät naljailleet, kuten Vivica ja Juha Siltanen tekivät tavatessaan. Muistan, miten Vivicalla ja Juhalla oli niin kivaa; he sanoivat toisilleen kaikkea hävytöntä, ja aina toinen pani paremmaksi. Niitä kahta oli ihana kuunnella!

Hienoa suolaa ja sekuntipeliä

Kysymys Vivican lempireseptistä saa viimein vastauksen, kun Kirsti Poikolainen kertoo Vivican pohtineen, mikä tämä mahtoi olla edellisessä elämässään, kun liha maistui niin hyvin.

– Pihvi oli hänen lempiruokansa. Niitä hän aina paistoi kesäpaikassaan Pernajassa. Vivica tykkäsi myös sienistä, erityisesti kantarelleista.

– Ravut hän keitti itse. Se oli koko päivän rituaali. Hain ravut aamulla torilta. Keittiössä ne huuhdeltiin ja varmistettiin, että ne olivat eläviä. Keitinveteen hän lisäsi tarkan määrän hienoa suolaa ja tilliä, ei merisuolaa eikä olutta, kuten jotkut tekevät. Hän katsoi kelloa ja paineli rapuja takaisin kattilaan. Se oli sekuntipeliä. Vivican laittamat ravut olivat parhaat, jotka olen elämäni aikana syönyt, Poikolainen henkäisee.

Toisenlaista kulinarismia rouva Bandler esitti suositussa tv-ohjelmassa Teijan keittiössä.

– Se jakso on yksi hauskimmista ruokaohjelmista, jonka olen nähnyt. Vivica paistoi kalapuikkoja ja laittoi niihin valtavasti pippuria. ”Pitääkö niiden olla noin ruskeita?” ohjelmaa emännöinyt Teija Sopanen kysyi. ”Ei, niiden pitää olla mustia!” Vivica vastasi. Teijan ilme! ”Entä jälkiruoka?” ”Otetaan pakkasesta jätskiä.” Vivica teki sen osin irvaillakseen kaikenkarvaisia ruokaohjelmia, joita hän ei niin kauheasti arvostanut.

Dario Fon matkassa ja muistoissa

Ei liene yllätys, että Vivica onnistui herättämään myös Kirstissä kiinnostuksen teatteriin.

– Lilla Teaternissa käynnit olivat aivan erilaisia kuin missään muussa teatterissa käyminen. Tunnelma oli jännä ja lämmin. Katsojana ymmärsin hyvin, että siellä oli ihan oma maailmansa. Se oli niin pieni teatteri. Siellä oltiin iholla, kuten nykyään on tapana sanoa. Nautin teatterista, mutta jos esitys ei ole hyvä, sitä on tuskallista seurata loppuun asti.

– Keskustelimme Vivican kanssa teatterista, ja hän tenttasi usein, mitä olin pitänyt esityksestä. Hän halusi kuulla tavallisen ihmisen mielipiteen. Ne olivat opettavaisia keskusteluja minulle, mutta myös Vivica hoksasi huomioideni avulla asioita. Lasse Pöysti on kirjoittanut Jalat maahan -kirjassaan, miten Vivican intuitio oli pelottavan tehokas. Että hän pystyi aistimaan ajatukset betoniseinien läpi.

Huvilakatu toimi myös teatterivierailijoiden majapaikkana.

– Lilla Teaternissa vieraili monia ruotsalaisia näyttelijöitä, ja he asuivat usein täällä. Se johtui osin siitä, ettei Lillanilla ollut varaa maksaa vierailijoiden asumiskuluja hotellissa.

Kun italialainen Dario Fo ja puolisonsa Franca Rame seurueineen istuivat iltaa Huvilakadun keittiössä, pöytä oli tietenkin katettu herkuin. Illallisen tekoa oli mutkistanut Franca Ramen ennalta toimittama lista ruoka-aineksista, joita hän ei syönyt.

– Siinä oli monta momenttia. Hän ei esimerkiksi syönyt mitään sellaista, joka kävelee. Hänelle oli pitkään mietitty ja valmistettu jokainen ruokalaji erikseen, mutta illallisella hän nyppi koko ajan miehensä lautaselta kaikkea sellaista, jotka olivat olleet kiellettyjen listalla. Että minä ärsyynnyin! Kirsti Poikolainen pudistaa nauraen päätään.

Kun Dario Fo sai kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 1997, hän kutsui monivuotisen ystävänsä Vivican Nobel-juhliin.

– Olin silloin Tukholmassa auttamassa Vivicaa. Darion hyvä ystävä järjesti Observatoriegatanilla juhlat Nobel-tilaisuutta edeltävänä iltana, jonne saatoin Vivican. Muistan, miten Dario pursui hyväntuulisuutta ja naurua, niin kuin aina.

Dario Fo piti seuraa Vivicalle myös tämän viimeisinä elinkuukausina.

– Kun Vivica oli jo vuodepotilas, hän piti siitä, että hänelle luettiin ääneen. Tyttäreni oli ostanut Vivicalle Dario Fon kirjan Ensimmäiset seitsemän vuottani ja muutama niiden lisäksi (WSOY, 2004), ja luin sitä Vivicalle eräänä sunnuntaina. Se oli ihana hetki, en unohda sitä ikinä.

– Sitä kirjaa ei voinut laskea käsistään. Sivuilta astui esiin tuttu iso mies, täynnä iloa ja energiaa. Pidin välillä tauon ja katsoin, nukahtiko Vivica. Lukeminen oli hänelle vähän kuin unilääkettä. ”Juu, voi jatkaa”, pielukselta kuului.

Hyvästien aika eli ympyrä sulkeutuu

Vivica Bandler kuoli heinäkuussa 2004 kotonaan Huvilakadulla, samassa talossa, johon hän oli muuttanut kaksivuotiaana vuonna 1919. Viimeisen vuoden hän vietti pääosin vuodepotilaana kaaduttuaan yöllä.

– Hänet vietiin Marian sairaalaan. Yöllä oli ollut todella levotonta, ensiapuasemalle oli tuotu juoppoja ja muuta revohkaa. Aamulla Vivica pyysi, että etsisin hänelle paikan jostakin muusta sairaalasta. Diakonissalaitokselta järjestyi vuodepaikka. Siellä hän vietti kolmisen viikkoa. Sitten hän pyysi minua järjestämään kotisairaalan Huvilakadulle.

– Muistan, kun vein Vivicalle sairaalaan päivän lehden, jotta hän voisi lukea kulttuuritapahtumista, ja hän totesi pienellä äänellä: ”Ei, Kirsti. Minulle ei kuulu enää mikään.” Se tuntui pahalta, sellainen luovuttaminen. Mutta se meni ohi.

Kun Vivica kotiutettiin, hänen apunaan toimi aluksi Poikolaisen lisäksi kaksi ammattihoitajaa, myöhemmin yksi.

– Hän toipui aika hyvin, mutta liikkumiseen hän tarvitsi tukea. Hänen mielensä oli selkeä lähes viimeiseen asti. Lähtö oli hyvin rauhallinen. Vivican elämä oli täällä, Huvilakadulla. Täällä hän sai myös kuolla, rauhassa kotonaan.

Henkinen yhteys ja luottamus

Villa Frenckell myytiin jo Vivica Bandlerin elinaikana Partek Oy:lle. Nykyään talo on Cargotec Oy:n toimi- ja edustustiloina. Kirsti Poikolaisen tehtävänä on edelleen toimia taloudenhoitajana.

Toisinaan Huvilakadulla kaikuvat tutut äänet, kuten helmikuussa, kun Birgitta Ulfssonin elämäkerta Mikä ettei? (Teos, 2017) julkistettiin.

– Se rouva osaa ottaa yleisönsä, sellainen nauru täällä raikui.

Poikolainen kertoo pitäneensä yhteyttä vanhoihin lillanilaisiin, kuten Lilga Kovankoon ja Raija-Sinikka Rantalaan, ja Milja Sarkolaan, jonka kanssa hän työskenteli yhdessä Vivican arkistojen parissa.

– ”Ei ole hauskaa tulla vanhaksi”, Vivica sanoi. Minua ärsytti, kun hän toisti sitä niin usein, mutta nyt olen mielessäni pyytänyt häneltä anteeksi, koska olen todennut saman. Ikääntyminen ei ole mukavaa, marraskuussa 70 vuotta täyttävä Poikolainen sanoo hymähtäen.

Hän sanoo tiukasti, ettei halua mitään juhlia. Merkkipäivää vietetään perheen kanssa.

– Jokapäiväinen arki Huvilakadulla ja Vivican kanssa oli hyvin sitovaa. Vapaa-aikaa ei paljon ollut, enkä juuri voinut suunnitella omaa tekemistä. Kun lapset olivat pieniä, perheen kanssa vietetty aika oli arvokasta. Vivican viimeisinä vuosina lapseni, Eeva ja veljensä Mika, olivat jo aikuisia ja elivät itsenäistä elämää tahoillaan.

Kysymykseen, mitä hän kaipaa Vivicasta, ei tarvitse kauan odottaa vastausta.

– Olen miettinyt sitä viime aikoina. Kun Vivicasta tuli kotisairaalan potilas, hän koki olonsa hiukan turvattomaksi, koska hoitajat olivat vieraita. Siksikin hän halusi pitää minut vierellään. Ymmärsin sen hyvin, ja olin iloinen siitä, että hän luotti minuun. Keskinäinen suhteemme parani koko ajan. Sitä kaipaan eniten, sitä viimeistä, rauhallista vuotta. Oli aikaa keskustella.

Eija Mäkisen artikkeli on aiemmin julkaistu Vivica Bandlerin juhlablogissa Viva Vivica, Stadin friidu!

Kommentoi



Tervetuloa Viva Vivica! -näyttelyyn Loviisaan!

toukokuu 14, 2017 kello 18:42 (Eija Mäkinen)

Vivican 100-vuotisjuhlat jatkuvat nyt Loviisassa, jossa avautuu 19.5.2017 Teaterstiftelsen Vivicas Vännerin ja Teatterimuseon yhteistyönä tuottama Viva Vivica! – Vivica Bandler 100 vuotta -näyttely. Sydämellisesti tervetuloa!

Almintalossa esillä oleva näyttely on avoinna kesän aikana kahdessa jaksossa, 19.5.–29.7. ja 15.8.–30.9. Löydät Almintalon kaupungin keskustasta, osoitteesta Brandensteininkatu 3.

Lisätietoja näyttelystä antaa Loviisan Taidekeskuksen Tukiyhdistys ry.

Kuva on otettu helmikuussa, jolloin Viva Vivica! – Vivica Bandler 100 vuotta -näyttely oli esillä Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun tiloissa Helsingissä.

Vivica Bandlerin elämäntyötä ja hänen monipuolista taivaltaan luotaava näyttely koostuu historiallisista ja harvoin nähdyistä valokuvista ja kaksikielisistä kuvateksteistä. Joukossa on monia Vivican aforistisia ajatelmia niin elämästä kuin teatteristakin.

Kommentoi



Silmät ja sydän samalla korkeudella

huhtikuu 24, 2017 kello 10:09 (Eija Mäkinen)

Upplandsgatanin keittiössä naiset odottavat veden kiehumista. Tukholman yöstä on takana teatteria, Brasserie Vaudeville, Tennstopet… Kun kuplat poksahtavat pintaan, on aika lisätä nakit.

– Salaisessa reseptissä oli kaksi tärkeää asiaa: kattilaan laitettiin hyvin vähän vettä ja nakkeja kiehautettiin sen verran, että ne olivat lähes halkeamaisillaan. Sitten ne nautittiin hellan vieressä seisten, Tiina Lindfors muistelee ja kertoo yhä noudattavansa reseptiä.

– Huvilakadulla Kirsti [Poikolainen] valmisti aina herkullista ruokaa, mutta yönakit ja Vivican toinen bravuuri, pinnalta poltetut kalapuikot, edustivat gourmet-ajattelua, joka on minullekin tuttua.

Tiina Lindforsin uusin teos HITtoCaBBAret (2016) palaa Vivican ja Erin yhteiseen tyyliin. Teos vierailee Kansallisoopperan Alminsalissa 23.9. Kuva © Riitta Salmi | Turun Sanomat

Tanssija-koreografi Tiina Lindfors tapasi Vivica Bandlerin ensimmäisen kerran vuonna 1986 Mikkelissä pidetyssä feministisessä tapahtumassa. Lindfors osallistui siihen naisystävänsä Annan kanssa ja tapahtumassa sekä hän että Vivica pitivät esitelmän.

– Tarkastelin naisen roolia ja emansipaatiota tanssin historian kautta. Esimerkeissäni oli mukana musta nainen, mistä Vivica selvästi piti.

– Kohtasimme uudelleen illallisella, jossa istuimme kulmittain vastapäätä. Kun Vivica näki Annan, hän koki eräänlaisen déjà-vun, sillä Anna muistutti erästä hänen ihastustaan. Samalla hän jollakin tavalla samastui minuun. Että tässä nämä kaksi taas olivat: eteerinen, pohjoismainen aateliskaunotar ja tumma teatterin ammattilainen.

Sissijuoksua ja kirjelappusia

Tutustuminen jatkui seminaarilaisten yöpaikassa paikallisella opistolla. Kolmikko oli sopinut tapaavansa Tiinan ja Annan huoneessa, mutta tilannetta mutkisti ystävä, joka huhuili käytävillä: ”Missä olette?”

– Hänkin olisi halunnut seuraamme, mutta olimme päättäneet olla kolmisin. Kurkimme ovenraosta, milloin reitti oli selvä. Sitten Vivica kiiruhti sissijuoksua, pää matalana, viinipullon kanssa huoneeseemme. Juttelimme pitkään. Se oli valtavan kiva ilta.

Seuraavana päivänä Vivica lähetti Tiinalle ja Annalle kirjelappusen seminaariosallistujien käsien kautta. Tycker ni om kräftor? kuului teksti.

– Näin saimme ensimmäisen kutsun hänen keittiöönsä Helsingin Huvilakadulle. Hän oli meille alusta asti privaatti-Vivica, välitön ja humoristinen. Olin nähnyt hänet aiemmin puhumassa virallisissa tilaisuuksissa, ja minulla oli käsitys hänen julkisesta persoonastaan, joka oli kunnioitusta herättävä, lakoninen ja terävä.

Lindfors huomauttaa, ettei Vivican julkinen rooli pelottanut häntä.

– Toisen asema ei hämmennä saati pelota minua. On ihan sama, kenen tsaarittaren tapaisin. Silmät ja sydän ovat aina samalla korkeudella.

Humanismin vahvat puolustajat

Tiina Lindfors sanoo ymmärtäneensä vasta jälkeenpäin, miten arvokkaan lahjan Vivica antoi kutsuessaan hänet ja Annan Huvilakadun juhliin ja esitellessään heidät muille vieraille sanoen: ”Meille on tullut uudet ystävät.”

– Ne ovat olleet nuorelle ihmiselle – olin silloin kolmikymppinen – merkittäviä kokemuksia, kun illallispöydässä keskustelukumppaneina olivat esimerkiksi Suomen historian merkittävin filosofi Georg Henrik von Wright ja vaimonsa Maria Elizabeth, antiikin ja Välimeren läpikotaisin tuntenut Göran Schildt ja hänen vaimonsa Christine. Tai teatterin hienostuneet ja hurjat uudistajat Birgitta Ulfsson ja Lasse Pöysti. Kaikki olivat kertakaikkisen hurmaavia ja sydämellisiä.

Lindfors muistelee lämpimästi jo tuolloin talouden ja teknologian valta-aseman kyseenalaistanutta von Wrightia.

– Mikä tapa puhua hänellä olikaan! Mikä tapa katsoa ihmistä. Hän oli humanisti ja korosti vahvasti, että ihmistieteet saattaisivat tarvita itsenäisen aseman suhteessa luonnontieteisiin. Ja tämä siksi, että ihmistiede pyrkii ymmärtämään, luonnontiede selittämään. Tärkeitä kysymyksiä yhä tänä päivänä, jolloin humaanit arvot ovat vastatuulessa.

– Muistan myös, kun ensimmäisen kerran tapasimme ranskalaisen Moune de Rivelin. Hän oli juuri tullut Pariisista, kaivoi kitaransa esiin ja lauloi meille. Se oli hyvin hurmaavaa.

Matkalla uuteen ulottuvuuteen

Kun Vivica täytti 70 vuotta, Tiina ja Anna veivät hänet Kulosaaren kasinolle juhlimaan synttäreitä.

– En muista, oliko se tarkalleen 5. helmikuuta. Vivica oli ihminen, joka saattoi viettää kokonaisen festivaalin. Vietimme usein aikaa yhdessä, vain me kolme. Keittiössään hän järjesti meille kunnon rokkiesityksen. Kasettimankka soimaan, ja sitten hän alkoi tanssia rokkia antaumuksellisesti omalla tyylillään. Minä menin tietenkin heti mukaan.

Vivica Bandler 100 vuotta -juhlaviikolla järjestetyssä Vivican keittiössä -paneelikeskustelussa osallistujat pohtivat Vivican merkitystä itselleen. Tiina Lindfors tarkasteli aihetta myös toisesta näkökulmasta ja kertoi, miten hän ja Anna olivat edustaneet Vivicalle uutta dimensiota.

– Olimme ensimmäinen suomalainen, suhteessamme täysin avoin lesbopari, johon Vivica tutustui. Se avasi häntä, jopa huomattavassa määrin. Vaikka olin nuori, minusta tuli Vivican uskottu ystävä, jonka kanssa hän saattoi käydä läpi lesbouteen liittyviä asioita ja kokemuksia. Hän pui niitä usein. Eikä ihme, kyllä hän sellaisen helvetin oli käynyt läpi. Elämän pakaasissa, jota hän kuljetti mukanaan, oli suuria traumoja.

Lindfors muistuttaa, että seksuaalisen suuntautumisen moninaisuus on aina ollut todellisuutta suomalaisessa yhteiskunnassa, mutta siihen liittyvistä asioista ei ole voinut puhua samanlaisella avoimuudella kuin nykyään.

– Asioista puhuttiin puolittain, jos edes puhuttiin, ja mitä erilaisimmilla nimillä. Tilanteet ratkaistiin soveltaen. Se oli maailman tapa silloin. Mutta maailma muuttuu, kun sitä muutetaan. Itse olen yksi niistä, jotka ovat Suomessa aktiivisesti kamppailleet seksuaalisen tasavertaisuuden puolesta. Senkin myötä Vivican ja minun välille syntyi suuri luottamus ja syvä ystävyys.

Tiina Lindfors sanoo ymmärtäneensä vasta jälkeenpäin, miten monet olivat tulkinneet kaksikon ystävyyden joksikin aivan muuksi.

– Joko tarkoituksellista tai ei, mutta crème de la crèmella oli aika pitkälle se käsitys, että olin Vivican rakastettu. Tosiasiassa Vivica oli minulle paitsi hyvin rakas ystävä myös eräänlainen äitihahmo.

Nauru vapauttaa ja sitoo yhteen

Tiina Lindfors tähdentää Vivican kykyä nauraa pettymyksille; asenne, jonka hän oppi mustilta Pariisissa. Elämäkerrassaan Vastaanottaja tuntematon (Otava, 1992) Vivica Bandler kirjoittaa, miten tärkeää hänelle oli tutustua jo varhain värillisiin ihmisiin ja heidän tapaansa suhtautua vastoinkäymisiin: ”He katsoivat minuun ja sanoivat: ´Elämä on yhtä helvettiä´ – ja hymyilivät samalla koko naamallaan. (…) Mustilta opin, ettei ihmisen kannata milloinkaan olettaa, että elämä olisi onnellista. Tällä tavoin saa joka päivä kokea jonkin positiivisen yllätyksen.”

– Vivica oli suuri humoristi, joka osasi olla myös itseironinen. Taito nauraa on yksi elämän suuria selviytymiskeinoja. Paskamaisestakin tilanteesta pitäisi yrittää puristaa huumori esiin, vaikkei se helppoa olekaan. Muistan aina, kun hän sanoi: ”Tiina, anna hevosen surra. Sillä on isompi pää.” Neuvossa piilee suuri viisaus. Kun sen kuulee, alkaa naurattaa, ja jo se muuttaa tilanteen.

Kuten Lindfors huomauttaa, huumori ja sanoma eivät estä toisiaan. Mitään niin vakavaa ei olekaan, ettei joukkoon mahtuisi myös huumoria.

Hän kertoo Tanssiteatteri ERIn vuonna 1997 kantaesityksensä saaneen Minä rakastan sinua -teoksen työstämisestä, josta osa tapahtui sairaalassa Vivica Bandlerin lihassairauden vuoksi.

– Kirjoitimme yhdessä käsikirjoitusta, jossa erilaiset asiat, esineet ja eläimet rakastuvat toisiinsa. Ihmisetkin. Vivica rakasti teemaa, jossa koira rakastuu kissaan. Hänen mielestään se kertoi vastustamattomalla tavalla, mikä on elämän suurin dilemma. Yhteistyömme oli antoisaa, inspiroimme toisiamme harvinaisella ja mainiolla tavalla. Sairaalan käytävät vain kaikuivat, kun naiset nauroivat.

Teatterin mestari ja oppityttö

Vivica Bandler teki Tanssiteatteri ERIn kanssa 1990-luvulla kolme yhteistyöteosta: Tango on vakava asia (1993), Käräjät – missä isä (1995) ja Minä rakastan sinua (1997).

Ideat teoksiin tulivat Vivicalta, minkä jälkeen Tiina Lindfors työsti teosten dramaturgisen rungon, valitsi musiikit ja istutuskohdat tekstille, laati koreografian ja ohjasi tanssijoita. Suomenkielisissä esityksissä Tiina hioi tekstin, ruotsin- ja ranskankielisissä Vivica. Englanninkieliset ratkaistiin yhdessä.

– Olimme ensimmäiset suomalaiset tanssijat, jotka replikoivat näyttämöllä. Sitten siitä tuli trendi, ja nykyään monet puhuvat esityksissään enemmän kuin tanssivat.

Hän korostaa, etteivät ERIn tanssiteosten tekstit olleet irrallisia hätä- ja raivomonologeja, kuten nykyisin usein, vaan ne noudattivat aina teatterillisen rytmiikan ja kerronnan etenemisen lakeja.

– Tanssiteoksissa repliikin luonne on erilainen kuin puhenäytelmässä, jossa sanojen määrä on suuri ja jossa ne kuljettavat ajatusta eteenpäin toisenlaisella mekaniikalla. Vivican kanssa tehdyissä teoksissa repliikit oli tarkoin kiteytetty ja ne leikkasivat tilanteen tavalla, joka usein avautui moneen aikasuuntaan, antoi humoristisen valaisukulman tai muutti koko kohtauksen.

Kun teos oli harjoiteltu määrättyyn vaiheeseen, Vivica tuli ja teki sen, josta hän oli kuulu: katsoi ja näki, mikä toimi ja mikä ei.

– Emme olleet välttämättä kaikesta samaa mieltä. Silloin puskimme kohteliaisuusrajalla edeten ja hikeä hiusmarrosta pusertaen. Vivica oli helvetin itsepäinen ja voimakastahtoinen, niin kuin minäkin, mutta tilanne sisälsi tietyn seniori–juniori-asetelman. Nuorena on usein pölvästi, koska luulee tietävänsä kaiken. Onneksi käsitin, että on hyvä vain ottaa oppia vastaan.

Tanssia ja teatteria ennakkoluulottomalla tavalla yhdistäneet teokset asettivat eriläiset uudenlaisten haasteiden eteen ja pakottivat heidät venyttämään omia rajojaan poikkeuksellisella tavalla.

– Vivican kanssa toteutetuissa teoksissa työskenteleminen kasvatti meitä taiteilijoina valtavasti. Niissä oli jotakin samaa kuin absurdissa teatterissa tai vaikkapa Dario Fon näytelmissä, joissa nerokas klovneria yhdistyy suureen älykkyyteen. On kiinnostavaa, miten vähän Vivican ERI-yhteistyöteokset ovat nousseet esiin julkisessa teatterikeskustelussa, vaikka ne loivat uudenlaista esitystraditiota ja saavuttivat suuren menestyksen ulkomaita myöten.

Vivican henkinen perintö

”Yksikään askel eikä yksikään ajatus mene harhaan.”

– Vivica oli huomattavan imponoitu tavasta, jolla tanssiryhmämme työskenteli. Hän toisti monissa yhteyksissä median edustajille, miten hän oli ERIn myötä oppinut uuden maailman. Vivica oli yllättynyt, miten kurinalaista ja ekonomista työskentelymme oli. Niin me työskentelemme edelleen.

Lindfors tarkoittaa, ettei ERIssä istuskella, länkytellä lillukanvarsista tai saada kohtauksia, vaan projektin vetäjä ohjaa ja muut pyrkivät toteuttamaan hänen näkemyksensä. Kaikki keskittyvät satasella.

– Lehdistötilaisuuksissa hän kehui meitä estoitta. Emme aluksi käsittäneet, mitä Vivica tarkoitti, kun hän sanoi: ”Ymmärrättekö te? Nämä nuoret tekevät kaikki omia maailmankantaesityksiään, ja he kaikki esiintyvät toistensa teoksissa ja antavat kaikkensa niille.” Meille oli itsestäänselvää, että toimimme juuri niin. Teattereissa, joissa on myös paljon kateutta ja kilpailua, se ei välttämättä onnistu, Tiina Lindfors sanoo.

– En tietenkään väitä, etteikö meilläkin olisi ristiriitoja. Voi jessus sentään! Emme me mitään herran enkeleitä ole. Mutta meitä – Eeva Soinia, Lassi Sairelaa ja minua – on siunattu harvinaisella luonnebalanssilla. Täydennämme toisiamme.

Vivica Bandler toimi Tanssiteatteri ERIn kannatusyhdistyksen puheenjohtajana vuosina 1989–2004, mutta hän ei puuttunut teatterin johtamiseen. Hän ei myöskään tukenut ERIn toimintaa rahallisesti.

– Hän ei tarjonnut taloudellista tukea, eikä olisi tullut mieleenikään pyytää sitä. Me etenimme samaa reittiä kuin muutkin teatteri- ja tanssiryhmät. Sen sijaan hän oli aina valmis kuuntelemaan ja auttamaan, kun tarvitsin neuvoa ja tukea teatterillisissa kysymyksissä.

Lindfors sanoo oppineensa Vivicalta suhteellisuudentajua. Hän sai myös vahvistusta peräänantamattomuudelleen.

– Vivican seurassa ja läheisyydessä oleminen tuki sitä, ettei ole kaiken maailman trendien heiluteltavissa. Ratkaisevinta on oma näkemys. Ja kun ongelmia ilmenee, niiden alle ei saa kaatua. Kaipaan sitä viisasta ystävää, joka ymmärsi ja jonka kanssa saattoi nauraa, kun oli oikein hankalaa.

Eija Mäkisen artikkeli on aiemmin julkaistu Vivica Bandlerin juhlablogissa Viva Vivica, Stadin friidu!

Kommentoi