VIVICA! BLOG!

”Vivica var inget helgon”

helmikuu 14, 2018 kello 12:45 (Eija Mäkinen)

– Vivica var inget helgon, även om hon på gamla dar gjorde sig vänlig och trevlig. Det är väl en normal utveckling bland maktmänniskor. När fan blir gammal blir han religiös. Inte för att hon var så jävla troende. Hon bet sig fast vid livet ända till slutet. Hon ville inte ge upp.

Scenografen Ralf Forsström (f. 1943) tillbringar en del av sina pensionsdagar i sitt hus i Lovisa, ett hus som är fullt av konst: masker från hela världen, målningar från olika kulturer, flera rum fulla av böcker om och kring konst, samt hans egna skisser och arbeten.

Det är också i Lovisa han i tiderna fick sin första inblick i Vivica Bandlers liv.

Foto: Ida Henrikson

Forsströms föräldrar var krögare och i krogfamijer får man höra en hel del om gästerna. Som barn råkade Forsström på Vivica Bandlers pappa Erik von Frenckell ett antal gånger då denne vistades på Lovisa Casino – familjen von Freckell hade en sommarvilla i grannkommunen Pernå. Delar av krogen stängdes av för von Frenckell och hans gäster och det var endast Forsströms mamma som fick servera dem. Han var en inflytelserik man som “satt i alla instanser” och umgicks med eliten.

En dam i mörka solglasögon och grön scarf runt huvudet sitter i restaurangen med en herre framför sig, han har ryggen emot mig. Jag är bara barnet och har fått följa med mamma till jobbet. Kvinnan är Tabe Slioor och mannen hon sitter med är Erik von Frenckell. Nästa vecka sitter samma kvinna där vid samma bord med en annan herreman. Den andra herren är flintskallig och vi känner honom under namnet Kekkonen. Tabe Slioor är den kvinna som de här herrarna på toppnivå konkurrerar om. Det här är 50-tal och hon är en femme fatale. Makten är erotisk för vissa kvinnor, makten och pengarna, vilket också Vivica senare kommer att utnyttja ganska hänsynslöst. Det är en sida av den högborgerliga miljön.

Nästa steg som förde Ralf Forsström och Vivica Bandler närmare varandra skedde via Studentteatern, där han som ung var aktiv tillsammans med Bengt Ahlfors, Johan Bargum, Lars G. Thelestam och Pontus Dammert. Det första besöket på Villagatan 1 i Helsingfors var dock på inbjudan av Vivicas mamma, Ester-Margaret von Frenckell, som var docent i teaterhistoria. Det skulle grundas en teaterhögskola – det vill säga universitetet skulle få en teaterlinje – och hon hade bjudit in Studentteatern för att ta reda på hur många finlandssvenskar som tänker börja studera teater på den nivån.

Senare bjöd Studentteatern in regissören och teaterchefen Vivica Bandler som gäst till ett av sina månatliga samkväm. Det enda Forsström minns är att Bandler berättade om hur hon och Göran Schildt, som var aktiva inom Studentteatern på 30-talet, hade supit hela natten och på morgonen promenerat ner mot Havsgatan för att se bombplanen välla in över Helsingfors. Kriget hade brutit ut.

– Det är en bild som fastnade.

Första gången Forsström och Bandler träffades professionellt var in samband med musikalen I våras, skriven av Bengt Ahlfors och Frej Lindqvist och regisserad av Ahlfors på Lilla Teatern, där Vivica Bandler var chef.

Det är hösten 1963. Vi håller på och bygger dekoren för I våras. Jag har en idé om att ta bort de två första bänkraderna i salongen och bygga ut en trappa så att vi inte behöver några möbler. Harry Packalén är teknisk chef på Lilla teatern, min läromästare i mycket. Det är söndag morgon och vi har jobbat hela natten. Jag ligger under trappan och nitar fast tyg. Då ser jag plötsligt ett par gummistövlar och ett par tjocka vader. Jag kikar upp och ser en argsint kvinna som ropar: “Varför är det här inte färdigt!” Hon är oerhört auktoritär. Packis säger: “Det är inte Ralfs fel utan det beror på snickaren som ligger efter i tidtabellen.” Då lugnar hon sig. Det är vårt första möte.

I våras blev en pangsuccé både innehållsmässigt och visuellt. Pjäsen turnerade både i Finland och Sverige.

Hela handen

Via restaurangvärlden och ryktesvägen hade Forsström hört mycket om Vivica Bandler. På börsklubben satt gubbarna och diskuterade vilka som var Vivicas senaste frillor.

– Vivica hatade sin pappa, men de var egentligen ganska lika i sin maktutövning. Sådana personer som ville klättra upp på samhällsstegen utnyttjade Vivica till sina egna ändamål, men hon utnyttjade dem tillbaka.

Forsström säger att han inte alls är negativt inställd till Vivica, men att han har sett hurdan hon var.

– Min pappa varnade mig när jag skulle börja jobba på Lilla Teatern och sa: ”ger du lillfingret tar hon hela handen”. Och det var vad som hände. Plötsligt gjorde jag sex scenografier under det första året! Det var min högskola.

Så småningom blev Forsström och Bandler närmare vänner.

– Jag råkade komma in i den så kallade lottakåren i Helsingfors via Vivica och Tove Jansson och Tuulikki Pietilä. Jag var deras lilla maskot, jag var det enda karlen som fick vara med på deras fester.

Alltid när man gick ut med Vivica var det flott, det var “viimeisen päälle”, berättar Forsström, man drack champagne och det söps ganska rejält. Det var vodka som gällde, eller jallu.

Vi är på ABC-teatern i Stockholm tillsammans med Bebbe Ahlfors där vi gästspelar med I våras. Det är eftermiddag, vi håller på och gör ljussättningen. Vivica kommer tyst in och lägger en flaska vodka på scenkanten. “Jag ville bara se att ni mår bra” säger hon och så åker hon tillbaka till Helsingfors. Det är sådana saker hon gör. Efter premiären bjuder hon på flott middag. Det enda jag minns är att vi äter ceviche och dricker vodka och hon berättar om sitt förhållande till Ingmar Bergman (han avskydde henne och kallade henne en finsk alkoholist).

– Man drack ju mycket inom teaterkretsarna på den tiden. Men Vivica var stenhård: ingen fick lukta sprit när man jobbade på Lillan. Man måste också komma ihåg att hon var herrgårdsfröken och hade en stor gård att sköta på sidan om teaterarbetet.

Bandler hade berättat för Forsström om att hon hade en grupp kor kvar på familjens gård i Saaris som hon inte ville göra sig av med, eftersom kvinnorna som skötte dem skulle ha blivit arbetslösa. Så hon höll kvar korna även om hon gick på förlust.

Hon hade ett alldeles speciellt förhållande till pigorna, menar Forsström. Också på Villagatan satt hon alltid i köket med pigorna, av dem fick hon den närhet och ömhet som föräldrarna inte gav henne.

Trendmedveten salongssocialist

I våras var Forsströms biljett in i Stockholms teatervärld. Samtidigt som han började jobba på den experimentella Pistolteatern kom också Vivica Bandler till Stockholm och blev chef för Stadsteatern.

– Vi hade ganska intressanta gästspel på Pistolteatern och då dök hon upp. Hon var expert på att stjäla andras idéer och följde noggrant med undergroundkulturen. Dels fanns där nya intressanta skådespelare och dels nya idéer. Hon hade ett kontaktnät över hela Europa, vänner i Paris, London, Berlin… Hon behövde bara ringa ett samtal för att fråga vilken pjäs som var hetast just då och så plockade hon upp den hit till norr.

Vi är på nachspiel hemma hos mig i Stockholm tillsammans med den fria gruppen Nationalteatern från Göteborg, vi sitter i ring på min heltäckningsmatta. Vi ungdomar röker alla hasch, medan Vivica har en fickplunta med konjak. Den lägger hon mitt i cirkeln och säger: “Den här är sen min!”. Senare blir en av kvällens gäster, Peter Wahlqvist, chef för Stockholms Stadsteater.

Vivica Bandler tyckte om unga intelligenta människor. Via dem hängde hon med i tiden och höll reda på vad som hände.

Enligt Forsström var hon inte särskilt begåvad visuellt och dessutom såg hon dåligt. Ibland tyckte hon att vissa dekorer var för artistiska, det gillade hon inte. Hon använde ordet “artsy”.

– Men hon litade på mig.

Under Forsströms tid på Lilla teatern regisserade Bandler mycket lite. Hon kom in på slutet och putsade upp. På Stockholms stadsteater regisserade hon inte alls, utan var en slags chefsproducent.

– Det var hon mycket skicklig på, att para ihop olika människor som var bra på det de gjorde. Själv kom hon med i slutfasen av arbetet och gav goda råd. Hon var mycket auktoritär och höll i alla trådar. Och hon var skicklig på PR. Som Ralf Långbacka brukar säga. “Hon kan få till och med en skitsak att bli en stor händelse.” Hon hade verkligen förmågan att sälja grejer.

Forsström blev erbjuden att komma till Stockholm för att göra Moskvafeber av Frej Lindqvist. I samband med det högg Bandler fast vid honom. Hon skulle sätta upp Spargrisen av Eugéne Labiche med den franska regissören Yves Bureau. “Tyvärr måste jag skicka dig till Paris så att du får jobba med honom” sa Bandler åt Forsström.

– Jag tog emot jobbet och det blev succé på hösten. Då köpte hon mig. Jag hade otroliga privilegier, en lägenhet som teatern betalade och så flög jag hem till Helsingfors på teaterns bekostnad varje weekend. Efter det blev jag blev kvar på Stadsteatern och jobbade för henne i många produktioner.

Det här var mot slutet av Bandlers period på Stockholms stadsteater.

– På slutet blev det lite kris, hennes sätt att sköta saker var för auktoritärt och passade inte in i den tidens Sverige. Men trots att det inte gick så bra längre hade det reserverats pengar från de tidigare stora succéerna så att ekonomin gick ihop. Sen insåg styrelsen med hjälp av personalen i uppror att det kanske är dags för henne att gå i pension. Utåt sköttes det hela mycket snyggt. Men visst blev hon utintrigerad.

Vivica Bandler var salongssocialist, säger Ralf Forsström. Hon hade goda kontakter till Sovjet och var bästa vän med kulturministern under kommunisttiden, hade sina kontakter också åt det hållet också, så att säga.

– Det var hennes uppror mot borgerskapet. Men på 70-talet var ju alla radikaler, det var mode. Framförallt hade hon goda kontakter med socialdemokraterna i Sverige.

Efter tiden på Stadsteatern började Vivica Bandler regissera igen och gjorde bland annat Äktenskapsspel av Edward Albee på Lilla teatern med Frej Lindqvist och Lilga Kovanko i rollerna. Ralf Forsström gjorde scenografin och uppsättningen gästspelade på Dramaten.

Kvinnotjusaren Bandler

– Ibland när vi talade i telefon och jag berättade om nån ny man jag förälskat mig i, kunde hon säga: “Jag har haft en ung kvinnlig poet här på min sängkant hela natten som läst dikter åt mig.” Så nog kunde hon också.

Bandler och Forsström kunde någon gån prata om hur det var att tillhöra sexuella minoriteter, men det var aldrig jobbigt.

– Det var så självklart i gänget med Tove och Tooti. Det var inga problem med det.

Bandler var skeptisk till organisationer för sexuella minoriteter. ”Ska vi enögda också ha en egen förening?” lär hon ha sagt.

Hon hade säkert haft det svårt på 40-och 50-talet, menar Forsström, men också då fanns det enligt honom en “bögmaffia” inom teaterlivet och de höll varandra om ryggen.

– Klart att Vivica fick göra vad hon ville. Hon fick sätta upp Jean Genets Jungfruleken på Svenska teatern år 1948! Det var oerhört radikalt.

I början av 1980-talet blev Forsström åter kallad till Stockholm.

– Vivica hade kommit på det geniala med att hon skulle lansera Arja Saijonmaa i New York. De var goda väninnor och hade rest i New York och sett föreställningar och dittan och dattan. Vivica hade en stor kärlek till sångerskor.

Men före det stora genombrottet i New York skulle det göras en provshow på Operan. “Vi ska göra en revy. Har du idéer för dekor?” undrade Bandler. Budgeten var noll

– Så vi gjorde dekoren av toalettpapper, stripes som man kunde flytta på och belysa på olika sätt, lite som norrsken, förklarar Forsström.

“Flickorna” hade kommit på idén att komma in i USA via den kulturella satsningen Scandinavia Today och få pengar från olika håll och framförallt uppmärksamhet. Repertoaren var blandad.

– Premiären på Operan var ganska lyckad, jag minns att fru Koivisto satt i publiken.

Sen bar det av till New York.

– Där fungerar det så att man hyr en teater som är helt tom och så hyr man in allt från ljus till inspicient och så vidare. Så jag och Vivica åkte runt under en veckas tid, uptown och downtown, och tittade på olika lokaler.

Under de här resorna i de gula taxibilarna satt de och pratade om det mesta. De kom nära varann på många sätt.

Men inte alltför nära. Forsström berättar om Bandlers berömda glasögon som hon var så rädd om. Man fick inte inkräkta på hennes personliga space eftersom hon var rädd för att glasögonen skulle gå sönder – utan dem såg hon inget.

Forsström fick också höra om Vivicas äktenskap med Kurt Bandler.

– De var båda bisexuella. Hon gifte sig dels för att hon ville ha barn, dels ville hon rädda en jude. Men det blev inga barn, även om de försökte. De bodde ju på Villagatan! Kan du tänka dig att bo i det där hemska spökhuset. Fullt krig, Erik och Ester-Margaret bodde där i varsin avdelning och så Vivica i sin. Erik hade sina älskarinnor men Ester-Margaret höll stilen.

Då Vivica ville bjuda in sin bästa väninna Erna Tauro till bröllopet, lär Erik von Frenckell ha sagt att det räcker med en jude på festen.

En berättelse går ut på att mamma von Frenckell ligger förlamad, mer eller mindre för döden. Då kommer pappa von Frenckell in i sjukrummet med Tabe Slioor vid armen och säger: “Jag skulle bara vilja presentera min nästa hustru!”

– Det här berättade Vivica åt mej i taxin i New York! Vivica var inte speciellt släktkär, men hon var ändå en Frenckell. Hon lärde sig maktspelen redan på ett tidigt stadie. Mycket av sina kontakter fick hon ju via Erik.

Dollarssedlar och diamanter

Till showerna med Saijonmaa gjorde Forsström dekoren av elastiska förbandsstripes.

– Två pappväskor fyllda med förband. Det var hela broadwaydekoren! Sammanlagt vägde allt ett och ett halvt kilo.

Bandler var god vänninna med Finlands konsul i New York, så innan premiär ordnade hon en lunch på stans finaste restaurang i Central Park tillsammans med konsulatet – för att pressen skulle få träffa Arja Saijonmaa redan på förhand. Det var så hon jobbade, förklarar Forsström. Hon sålde in sin produkt.

– Jag gjorde också Arjas kostymer. Jag hade köpt in tvättat linne på second hand. Vivica tyckte att det gamla linnetyget doftade så gott och jag tänker att det har något att göra med hennes barndom och relationen till pigorna.

Vi har kommit överens om att jag får resor, mat och husrum betalt. Jag tar inte betalt för själva jobbet. En vecka i New York har gått och mina egna pengar är slut. Jag säger åt Vivica att jag inte kan fortsätta jobba om jag inte får pengar till mat. “Kom till mitt hotell imorgon bitti” säger Vivica. När jag stiger in i rummet är hon sur som en anka. Framför sig på bordet har hon en bunt med endollarssedlar – och så börjar hon räkna. En dollar, två dollar, tre… När hon kommer till tio frågar hon: “Räcker det här?” Nej säger jag. Så fortsätter hon till trettio. “Räcker det? “ Nej. När hon kommer till 150 säger jag “nu räcker det”. Såhär fräck är hon. Det berättar nåt om hennes snålhet.

– Det var en otroligt bra deal för henne. Jag designade kläder åt Arja och gjorde alla ljus och så vidare. Och kärringen ville inte betala! Jag hade levt på pizzaslice i en vecka. Men såhär var hon. Sen kunde man nog dricka champagne.

En dag var det en stor öppningsfest för hela Scandinavia Today på Guggenheimmuseet. Alla nordiska kungligheter och Islands president Vigdís Finnbogadóttir skulle komma.

– Vivica sa att vi skulle dit fast vi inte hade någon inbjudan. Men hon hade tajmat det så perfekt att vi anlände precis samtidigt som kungligheterna och just när Vigdís gick in i museet kom Arja, Vivica och jag stormande och Vivica ropade “Vigdís!” – de var goda vänner – och de omfamnade varandra och vi presenterades för kungligheterna och sen gick vi alla in i museet samtidigt. Det här var fru Bandlers sätt, hon var skicklig på sådant.

Forsström berättar också om en svensk finansman som bjöd dem på lunch för att han var kär i Arja Saijonmaa. Medan lunchen framskred blev Vivica bara surare och surare. Till sist slog hon näven i bordet och sa: “Nu går vi, Ralf!”

– Senare sa hon åt mej: “Nu förstår jag varför jag tycker så illa om honom. Han påminner för mycket om min pappa.”

Arja är mycket nervös inför premiären, men plötsligt blir hon lugn och gör en jättebra show. Kritiken är bra och publiken är nöjd. Följande dag går jag upp till flickornas svit på hotellet för att träffa Vivica. Hon kommer ut och säger att vi får inte störa, Arja har ett viktigt telefonsamtal med Olof Palme som har ringt för att fråga hur det har gått. Vi sitter utanför hotellrummet. Jag undrar hur hon fick Arja att bli så lugn. Hon säger att jag ska ta en titt på Arjas högra hand. Och när Arja kommer ser jag en av de största diamanter jag någonsin skådat, i en ring på hennes finger. Personregi?

Hårt mot hårt

Att privatlivet och jobbet blandades ihop var inget problem för varken Bandler eller Forsström.

– Det var hennes privatliv och jag hade mitt. Vi var båda ganska aktiva sexuellt. Titta nu på teaterlivet idag också, på vem som ligger med vem. Det är likadant. Man hamnade in i roliga sammanhang!

De två veckorna i New York var det sista Forsström gjorde med Vivica Bandler. Allt som allt blev det ett tiotal föreställningar på Lilla Teatern i Helsingfors, på Stockholms stadsteater och så Arja Saijonmaa.

– Vi hade ett stående skämt när Vivica brukade ringa mej och jag öppnade samtalet med: “Nå vad ska du utnyttja mig till den här gången?” Hon skrattade.

Under de många åren av samarbeten uppstod inga värre konflikter mellan Bandler och Forsström än situationen med dollarssedlarna i New York.

– Vivica tyckte om när man satte hårt mot hårt, när man inte gav efter. Hon respekterade det. Hon var en stenhård förhandlare och fick nästan alltid sin vilja igenom eftersom hon var jävligt smart. Men nog fanns det människor som sa nej.

Bandler brukade lämna bud åt Forsström och be om att han skulle ringa till exempel tre minuter över tio. Om han ringde fyra över hade hon inte längre tid. Det var en härskarteknik, menar Forsström.

– Hon hade ju ett glasöga, så man visste inte riktigt hur man skulle se henne i ögonen. Hon lärde mej att om man vill göra en någon osäker ska man inte titta den personen i ögonen, utan mitt på näsan, mellan ögonen. Då blir folk osäkra. Överklassens gamla konster! Hon kunde alla knepen.

Mångfacetterad mytologi

– Det här kanske låter negativt. Det är det inte. Vi var hennes barn. Hon ställde upp för dem hon brydde sig om och räddade många som hade svårt att hitta sin väg i livet.

Tjänsten som chef på Åbo svenska teater är öppen, det är år 1972 och jag ringer Vivica för att fråga om råd. Hon undrar vad i helvete jag ska göra i Åbo. “Åbo är en gammal damgarderob, när man öppnar dörren väller det ut odörer av gammal damparfym” säger hon. Men när jag förklarar för henne att jag av olika orsaker har bestämt mig för att söka tjänsten säger hon: “Meddela bara styrelsen att du kommer då och då och så åker du dit.” Så på hennes råd åker jag till Åbo, jag har på mig min ljusröda mahjongpyjamas och en stor vargskinnspäls och två timmar senare är jag teaterchef på Åbo svenska teater. Vivica kan sånt här. “Det är du som sätter agendan och ställer dem mot väggen.”

Kontakten mellan de två bröts då Forsström en gång inte ringde henne, trots att Vivica hade lämnar bud.

– Vivica ville göra något på Lahtis stadsteater. Jag hade inte tid och jag hade inte lust längre. Jag tycker att man i vissa sammanhang kan tänka sig att sluta. Jag hade andra projekt på gång, var förhindrad. Om hon verkligen hade behövt mig kunde hon ha ringt själv. Inte bett mig ringa tre minuter över nio.

Forsström upplevde också att Vivicas tid var över, att hennes regier inte längre var så intressanta.

– Det är ju det grymma i det här yrket. Nu efter 55 år i branschen har det samma hänt mig, jag gör inte föreställningar längre. Jag kan göra utställningar, men för teatern har jag satt punkt.

Just nu håller han på med utställningar kring en serie kulturhem i Lovisa stad.

Om Vivica Bandlers betydelse för teatern framhäver Forsström det faktum att hon tog in Europa till Finland, genom de pjäs- och författarval hon gjorde.
– Hon var det första som spelade Genet och Ionesco utanför Paris. Hon var den som insåg att Dario Fo är ett geni och tog honom hit. Plus att hon hade kontakt med alla de andra stora teaternamnen i Europa, samt kontakter till östsidan. Det var hennes största insats. Hon var en överklassflicka som hade råd att resa.

Forsström säger att det som Vivica bittert ångrade i livet var att hon lämnade Tove Jansson. Deras romantiska relation var kortvarig.

– På den tiden var Vivica ute och flaxade med så många. Vid saijonmaatiden sa hon åt mig att hon ångrade att det tog slut mellan henne och Tove, även om det var hon som lämnade situationen. Men hon insåg Toves storhet och tog in henne i teaterkretsarna. De förblev nära vänner. Tove var ett geni och det fattade ju Vivica.

Forsström menar att det har bildats en mytologi kring Vivica Bandler, men att det inte är hela sanningen.

Enligt honom finns det de som anser hennes självbiografi vara ren och skär lögn.

– Hon sa en sak åt en person och en annan sak åt en annan. Fast hon brukade säga att det är bättre att tala sanning för då behöver man inte komma ihåg vad man har ljugit.

Just den manipulativa sidan av Vivica Bandler var ändå en av hennes professionella styrkor, menar Forsström. Som regissör och producent manipulerade hon skådespelarna och då kunde det uppstå något.

Av Bandlers livsberättelse finns det troligen lika många versioner som det finns berättare.

– Det är så typiskt Vivica att ljuga ihop lite, att hitta på och manipulera. Inte vet jag vad sanningen är, konstaterar Ralf Forsström.


Ida Henriksons artikel har tidigare publicerats på Vivica Bandlers festblogg Viva Vivica, Stadin friidu!


På Ralf Forsströms initiativ sammanställdes utställningen Viva Vivica! – Vivica Bandler 100-år, som är ett samarbete mellan Teaterstiftelsen Vivicas Vänner och Teatermuseet.

Kommentoi



Att lära sig flyga

marraskuu 12, 2017 kello 15:50 (Eija Mäkinen)

Lilga Kovanko minns den goda vännen Vivica Bandler som levde för konsten och arbetet – och gjorde allt för sina närmaste.

Kungsörnen Örjan är rädd för att flyga. Han svävar bara lågt, precis ovanför markytan. Men i hemlighet drömmer han om att flyga högt uppe på himlen med de andra örnarna. En dag träffar han en liten kungsfågel som lovar lära honom att flyga. Det enda örnen behöver göra är att klättra upp på en kulle. “Nej”, utropar Örjan, “det vågar jag inte!”. “Som du vill, då kan jag inte hjälpa dig”, svarar kungsfågeln och flyger iväg. Örjan funderar länge, men tar sig till slut ändå upp för backen…

Skådespelaren Lilga Kovanko (f. 1943) kommer direkt från en yogatimme på Helsingfors Stadsteater, där hon går en gång i veckan också efter pensioneringen. Vi har satt oss ner mittemot varandra på ett café i Berhgäll med varsin rykande kopp cappuccino då hon börjar berätta en saga för mig. Berättelsen om den höjdrädda örnen Örjan.

Det var såhär Vivica Bandler jobbade, förklarar hon. Då Bandler skulle ge en regianvisning tog hon skådespelaren åt sidan och berättade en historia. Hon talade mycket långsamt. Och hon talade i liknelser.

– Första gången jag jobbade med Vivica förstod jag mig inte alls på henne! skrattar Kovanko.

Lilga Kovanko (bild: SLS arkiv, SLSA 1222)

“Jag var så naiv!”

Redan som barn kände Kovanko till Vivica Bandler och följde med hennes arbete på Lilla Teatern genom att se föreställningar och läsa recensioner. Bandlers jobb som teaterchef och regissör – hur hon förnyade hela det sceniska tilltalet – fascinerade den unga Kovanko.

Då hon någon gång stötte på Bandler i teaterns korridorer efter en föreställning kände hon både stor respekt och skräck.

Det skulle ändå räcka ända till år 1984 förrän de två jobbade tillsammans. Då medverkade Kovanko i Klaus Manns Flykt mot norr på Lilla Teatern, som Bandler dramatiserade och regisserade tillsammans med med Raija-Sinikka Rantala. År 1987 spelade Kovanko Greta Garbo i Bandlers regi av Lars Löfgrens Moje.

– Jag var så naiv! Och Vivica var så respektingivande, fast hon var vänlig var hon en auktoritet. Jag kunde säkert inte ens ta emot det hon gav. Jag förstod hennes metoder först långt senare.

Idag har Kovanko en lång karriär bakom sig som en av de centrala gestalterna på Lilla Teatern, där hon varit anställd åren 1969-1974 och från 1979 framåt, med en avstickare på Svenska Teatern. Under den tiden var Bandler inte längre aktivt kvar på Lillan, men gjorde gästregier och satt i styrelsen.

Jobbet på Lilla Teatern var Kovankos första efter Teaterhögskolan, vilket kändes stort eftersom det egentligen hela tiden hade varit hennes slutmål. Nu funderar hon anspråkslöst på ifall hon kanske ändå borde ha jobbat med annat och samlat erfarenhet innan hon kom in bland legenderna på Lillan.

– Jag gav mig aldrig chansen att på minsta sätt jämföra mig med de andra, det tog hemskt många år innan jag ens vågade kalla mig skådespelare.

Kovanko menar att hon hittade sin självsäkerhet som konstnär först sent i livet, och att arbetet med Bandler hade mycket med det att göra.

En av vändpunkterna kom i och med Edward Albees Äktenskapsspel år 1991 där hon spelade mot Frej Lindqvist, i regi av Vivica Bandler. Under sommaren bodde och repeterade ensemblen i på Bandlers sommarhem i Tammela och under arbetet lärde Kovanko känna Bandler lite bättre.

– Ibland sprang jag ut i skogen i ren förtvivlan. Men det var något som hände, Vivica fick mig att gå över mina egna gränser – utan att jag själv märkte det.

Hon torkar en tår ur ögonvrån med sin servett.

Vänkära Vivica

Senare blev de två också goda vänner. Kovanko var bland annat Bandlers privata chaufför under teatersomrarna i Tammerfors. Bandler behövde någon som ledde henne rätt, eftersom hon såg så dåligt.

– Hon använde sina vänner som ögon. Hon ville att man skulle berätta att här kommer en tröskel eller en trappa, men utan att röra vid henne, så att hon kunde komma in i ett rum utan att förlora sin värdighet.

I gengäld var Bandler väldigt generös och vänkär. Hon släppte inte vem som helst nära, men kunde rikta in sig på vissa människor som hon ville hjälpa och gjorde sedan allt hon kunde för att lyfta dem.

– Det var en gåva att få vara hennes vän. Men man skulle inte svika henne! Då förlorade man hennes tillit för alltid.

Man fick inte heller vara lat på det intellektuella planet. Bandler ställde höga krav på den hon diskuterade med och var alltid hundra procent fokuserad på det pågående samtalet. Kovanko beskriver henne som “överintelligent”.

Om Bandler talade i telefon, vilket hon ofta gjorde i jobbärenden, existerade inget runt omkring.

Hon hade också en intelligent humor som inte grundade sig på situationskomik.

– Och ett underbart skratt! Men samtidigt fanns gråten hela tiden nära.

Tove & kärleken till arbetet

En sommar hjälpte Kovanko till med att organisera Bandlers arkiv ute på Tammela.

– Vivica sparade precis allt! Jag fick slänga tomma kuvert i smyg, men allt annat arkiverades.

Att gå igenom arkiven gav en inblick i Bandlers liv via fotografier och brev. Bland annat berättar Kovanko om korrespondensen med Tove Jansson som finns sparad. Toves brev till Vivica handlar långt om arbete.

– De stora konstnärerna brann för sin sak med en stark inre glöd, allt handlade om att arbeta och skapa!

Lilga Kovanko stod vid Vivica Bandlers sida ända fram till slutet då Bandler insjuknade i Parkinsons. Bandler fick till sist somna in i sitt eget hem på Villagatan i Helsingfors.

– Den natten hon dog var vi alla där. Hennes sista andetag var märkligt lugnt, minns Kovanko.

Själv har Kovanko aldrig haft obehag för döden, eftersom hon som ortodox är van vid att se döda människor på grund av traditionen med öppna kistor. Bandler, däremot, var inte religiös och hade en krass inställning till döden. Hon tänkte mest på de praktiska sakerna.

Kovanko säger att om man verkligen brinner för konsten, som Vivica gjorde, kan man aldrig riktigt lämna yrket man har valt. Bandler hade inga barn, det var konsten som var livets mening.

– Jag har kanske aldrig brunnit tillräckligt, för jag har inte haft några problem att lämna arbetet, skrattar Kovanko och berättar hur mycket hon njuter av sina dagar som pensionär.

Det finns helt enkelt olika sätt att vara konstnär på.

Steget före

Vivica Bandler är känd för att ha tagit avantgardeteatern till Finland. Kovanko tycker ändå att man i historieskrivningen kunde lyfta upp hennes arbetet som regissör ännu mer.

– Fast Vivica själv var totalt ointresserad av historia. Hon tänkte framåt och var alltid steget före alla andra.

Vi stiger upp och Kovanko ger mig en kram utanför cafét. Det är en kall novemberdag och himlen är stor och blå.

Berättelsen om den höjdrädda örnen Örjan slutar med att den lilla kungsfågeln obemärkt har lyckats locka örnen att själv klättra upp för kullen, upp på en sten, upp i en gran och ända upp till trädets topp. Då finns det inte längre någon annat val för örnen än att breda ut sina vingar och kasta sig ut i luften.

– Sist och slutligen är konstnärskapet en fråga om självförtroende. Det gav Vivica. Som kungsfågeln gjorde med den höjdrädda örnen. Hon fick mig att flyga.

Sagan om den höjdrädda örnen Örjan baserar sig på bilderboken av Lars Klinting


Ida Henriksons artikel har tidigare publicerats på Vivica Bandlers festblogg Viva Vivica, Stadin friidu!


Kommentoi



Onnea Iida, Susanna, Alma ja Kati!

marraskuu 6, 2017 kello 15:45 (Eija Mäkinen)

Teaterstiftelsen Vivicas Vänner myönsi eilen Svenska Dagen eli Ruotsalaisuuden päivänä teatteriakateemikko Vivica Bandlerin 100-vuotisjuhlan kunniaksi 20.000 euron Ester-palkinnon neljälle teatterialan lahjakkaalle ja ansioituneelle tekijälle. Palkinnon jakavat näyttelijä Iida Kuningas, ohjaaja-käsikirjoittaja Susanna Kuparinen, ohjaaja Alma Lehmuskallio ja lavastaja Kati Lukka. Kukin heistä saa 5.000 euroa. ONNITTELUT! ?

Ester-palkinnon saajat Kati Lukka (vas.), Iida Kuningas, Alma Lehmuskallio ja Susanna Kuparinen sekä ryhmän keskellä hallituksen pj. Raija-Sinikka Rantala. Takana myhäilee Vivica. Kuva © Laura Ulmanen

Agronomi-ohjaaja-teatterinjohtaja Bandlerin perustama säätiö korostaa noudattavansa Vivican periaatteita valitessaan palkitut naispuolisten teatterintekijöiden joukosta.

– Tavoitteena on nostaa esiin naisten kiistaton merkitys teatterin elinvoimaisuudelle tänä päivänä. Jokainen palkinnonsaajista on Vivica Bandlerin lailla jo tehnyt omien työvuosiensa mitassa häkellyttävän työteliään, monipuolisen ja laajakantoisen jäljen suomalaiseen teatterikenttään”, Teaterstiftelsen Vivicas Vännerin hallituksen puheenjohtaja Raija-Sinikka Rantala sanoi taustoittaessaan Vivican äidin Ester Margaretin mukaan nimetyn Ester-palkinnon perusteita ja valitun neliapilan ansioita.

Ester-palkintoraadin muodostivat puheenjohtajana toimineen ohjaaja-kirjailija Rantalan lisäksi ent. ympäristönsuojelupäällikkö Camilla von Bonsdorff, kauppatieteiden tohtori Sirkka HämäläinenLindfors ja näyttelijä-ohjaaja Dick Idman. Tässä perustelut:

Rohkeita ja vilpittömiä tulkintoja

IIDA KUNINGAS on vuonna 2014 valmistunut näyttelijä ja teatteritaiteen maisteri, joka toimii yhtä luontevasti sekä ruotsin- että suomenkielisellä näyttämöllä niin kokeellisten produktioiden kuin klassisten näyttämötekstienkin henkilöhahmona.

Hän on tehnyt monipuolisia rooleja vakuuttavasti teatterikentän ja esitystaiteen eri laidoilla:

Viirus, Teater Mestola, Lilla Teatern, Wauhaus, Q-teatteri, Helsingin Kaupunginteatteri, Blaue Frau ja Suomen Kansallisteatteri ovat ehtineet tulla tutuiksi, monet näistä jo useampaan kertaan. Elokuva, esimerkkinä Betoniyö ja kuunnelma, viimeisimpänä Vid gränsen viime vuodelta, kuuluvat yhtä lailla Iida Kuninkaan reviiriin.

Erityisen merkittävää on katsojille ollut yhteistyö ohjaaja, näytelmäkirjailija Milja Sarkolan teoksissa. Stjärnorna i taket, Jotain toista, Olipa kerran minä ovat kaikki näytelmiä, joissa Iida Kuninkaan vilpitön tulkinta on ylittänyt monia uskalluksen ja henkilökohtaisen rohkeuden kynnyksiä.

Tällä hetkellä työ jatkuu uran lähtökohdassa Viirusteatterissa ja sen uudessa toimitilassa Jätkäsaaressa Mestarin ja Margaritan merkeissä, jonne hän tänäänkin suuntaa Ester Margaretin tervehdys matkassaan.

Totuuspohjaista dokumenttiteatteria

SUSANNA KUPARINEN on teatteritaiteen maisteri, Teatterikorkeakoulun ohjaajalinjalta. Sen lisäksi hän on tehnyt uran tutkivana journalistina, mistä työstä hän on saanut kunniamainintoja. Tällä kertaa hänet palkitaan nimenomaan teatterintekijänä.

Hänen ammatillinen teatteriuransa käynnistyi aikana, jolloin suomalainen teatteri oli kääntynyt suppuun tutkiskelemaan identiteetin, minän tai maksimissaan perheen sisäisiä dynamiikkoja. Yhteiskunnallinen tarkastelukulma oli häviämässä tai suorastaan hävinnyt teatterikartalta

Kaikkia Ylioppilasteatterin tiloihin 2008 kiivenneitä oli tuolloin odottamassa poikkeus, Valtuusto– trilogian ensimmäinen osa, hervottoman hauska ja viiltävä totuuspohjainen dokumenttiteatteripläjäys. Oikeudenmukaisuutta peräävä näkökulma säilyi johdonmukaisena myös trilogian myöhemmissä osissa, samoin kuin 2011 käynnistyneissä Eduskunta-katsauksissa.

Susanna Kuparisen esittävien taiteiden ura ei rajoitu eniten julkisuutta niittäneisiin teoksiin. Uraan kuuluu lyhytelokuvaa, äänisuunnittelua, musiikkivideota, kuunnelmaa, taustoittamista, kirjoittamista, tuottamista, esiintymistä ja koulutusta. Olisi helpompi kertoa se, mihin hän ei ole vielä ehtinyt. Ja tämä kaikki aktiivisen journalistiuran ohessa.

Säätiön hallitus odottaa innolla jatkoa, viiltäviä puheenvuoroja laajemmista aiheista, esimerkiksi Euroopan Unionista ja globalisaatiosta. Vaikka kyllä rakkausaihekin käy, jos se on peräisin pienen lapsen äidiltä, joka rohkenee tunnustaa, että vain ”työ pitää järjissä”.

Saumatonta yhteistyötä genrejen välillä

ALMA LEHMUSKALLIO valmistui teatterikorkeakoulusta teatteritaiteen maisteriksi 2015. Vain runsaat kaksi vuotta, ja hänellä on tänään jo hengästyttävän runsas ja monipuolinen ammattikokemus, jota ehkä parhaiten luonnehtii vapaaurheilu koko taiteenalan eri genrejen kentässä.

Hän työskentelee molemmilla kotimaisilla kielillä, myös Pohjoismaissa, ja on tehnyt mm. belgialaisten kanssa URB-festivaaleille jalkapallo-oopperaa. Hän kirjoittaa ja tutkii, kuten parhaillaan Suomen Teatteriohjaajien ja Dramaturgien liiton toimeksiannosta ohjaajien ja dramaturgien työtilannetta.

Toistaiselta uralta löytyy radioteatteria, koreografiaa ja soveltavaa teatteria sekä ohjauksia kaupunginteattereiden perusohjelmistoon. Hän on yksi näistä nuoren polven naisista, jotka ovat osoittaneet, että kun tekijällä on näkemystä, voi myös laitosteatterin lavalle syntyä poikkeuksellisen raikas ja rohkea esitys.

Yksi Alma Lehmuskallion taitolajeista on nykysirkuksen ja esitystaiteen maailma. Vivicas Vänner -säätiöllä oli ilo ja kunnia olla mahdollistamassa hänen ohjaustyötään nykysirkusesitykseksi luonnehditussa Sivuhenkilöt-esityksessä viime vuonna Tenalji von Fersenissä Suomenlinnassa. Esitys avasi ikkunan tanssin, sirkustaiteen ja näyttämötaiteen yhteistyön rajattomiin mahdollisuuksiin. Se toteutti hienosti hänen omaa kuvaustaan kiinnostuksen kohteistaan: ”teatterin ja toden suhde, ristiriidat, ihmisen läsnäolo ja taidot, ihmeet, kauneus sekä kontrollin ja kontrolloimattomuuden villi taistelu”.

Kiistattoman monipuolinen mestari

KATI LUKKA on taiteen maisteri Taideyliopistosta ja lavastaja siihen sulautuneesta Taideteollisesta korkeakoulusta. Hänen valmistuessaan lavastuksen kentällä vallitsi jos ei nyt enää all-male niin ainakin vankka miehinen dominanssi.

Naisuran onnistumista epäilleet ovat harvoin joutuneet katumaan yhtä katkerasti kuin Kati Lukan kohdalla. Hän on osoittanut olevansa kiistattoman monipuolinen mestari suurtuotannoista pienimuotoisiin tutkielmiin. On ilo teatterille, ettei elokuva vienyt häntä mukanaan, vaikka uran alkumetrit siihen viittasivatkin.

Helsingin kaupunginteatterin suurelle lavalle hän rakensi West Side Storyyn jo ennen vuosituhannen vaihdetta tuhansien kilotonnien ylikulkusillan, koko näyttämöaukon kattavan metallisen kiipeilyverkon ja jättimäiset öljysäiliöt, jotka kylkeä kääntäessään muodostivat hohtavan satiinisen morsiuspukuateljeen. Puhumattakaan koko näyttämöaukon mittaisesta laajakangasavaruudesta.

Suomen Kansallisteatterissa on roiskittu vettä ja käyty sotaa kylmäkalusteita vastaan, harhailtu maanalaisen kaivoksen syvyyksissä ja nostettu lavalle honkametsää ja viimeisimmässä Koivu ja tähti -esityksessä pantu humisevat puut puhumaan ja kuiskimaan ei perus- vaan perisuomalaisuuttaan.

Tutuiksi ovat vuosien varrella tulleet ooppera, baletti, nykytanssi ja kiertävät kohde-esitykset eri tiloineen, mutta koskaan en ole kuullut huhuja siitä, että lavastamot tai työhuoneet olisivat nousseet sotajalalle, olivatpa suunnitelmat miten mittavia tahansa. Koska niissä on aina ollut tolkku.

Kati Lukan lavastukset eivät kopioi todellisuutta. Kerta toisensa jälkeen, ne ovat kokonaisteoksia, jotka antavat teoksen ytimelle, näyttämötoiminnalle, mahdollisuuden paljastaa todellisuudesta jotain enemmän kuin totta.

Kommentoi



Nenä, katse ja kipinä joka ei sammu

marraskuu 5, 2017 kello 20:15 (Eija Mäkinen)

Bo Carpelanin luonnehdinta paljastaa kaiken sen rakkauden, jota kirjailijat ja näyttelijät tunsivat Lilla Teaternia kohtaan. ”Älyllisen leikin, uusien ideoiden ja ihmismielen kurinpalautuksen tyyssijaksi” omistettu teatteri kulki Vivica Bandlerin johtamana alusta asti rohkealla, suorastaan kapinallisella tiellä, minkä ansiosta Helsingissä nähtiin huikea määrä ulkomaisten nykykirjailijoiden kantaesityksiä.

– Vivica toi Suomeen uutta dramatiikkaa – Eugène Ionescoa, Edward Albeeta, Dario Fota, Harold Pinteriä – aikana, jolloin kukaan muu ei sitä vielä tehnyt. Lilla Teaternissa luotiin täysin toisenlaista teatteria kuin muualla Suomessa – tai no, Jack Witikka yritti Suomen Kansallisteatterissa toteuttaa ohjelmistoa samaan suuntaan. Mutta muutoin suomalainen teatteri oli näytelmävalinnoissa vielä 1960-luvulla umpiperä, ohjaaja-kirjailija Raija-Sinikka Rantala sanoo.

Ohjaaja-kirjailija Raija-Sinikka Rantala toimii Vivica Bandlerin perustaman säätiön, Teaterstiftelsen Vivicas Vännerin hallituksen puheenjohtajana.

Hän huomauttaa, ettei edelläkävijän rooli ollut vain ulkomaisten tekijöiden varassa, vaan Lilla Teaternissa pääsivät esiin myös uudet kotimaiset näytelmäkirjallisuuden nimet: Benedict Zilliacus, Bengt Ahlfors, Claes Andersson, Johan Bargum, Christer Kihlman

– Vivica itse ohjasi esimerkiksi Carson McCullersia, joka oli hänelle hyvin tärkeä. He tapasivat henkilökohtaisesti Yhdysvalloissa, jolloin selvisi, että he olivat syntyneet – ei ainoastaan samana vuonna ja samana päivänä vaan peräti samalla kellonlyömällä.

Ystävyyden alkutaival

Nykyään Teaterstiftelsen Vivicas Vännerin hallituksen puheenjohtajana toimiva Rantala teki ohjaajan opintoihinsa kuuluneet harjoittelutyönsä Lilla Teaternissa. Ensin oli vuorossa Ahlforsin, Anderssonin ja Bargumin kirjoittama Kropp, sitten Kent Anderssonin näytelmä Sandlådan, jossa Rantala toimi ohjaaja Ralf Långbackan assistenttina ja lopuksi hän ohjasi yhdessä Johan Bargumin kanssa Som smort -näytelmän vuonna 1970.

– Tapasin myös Vivican, mutta varsinaisesti tutustuimme Kaisa Korhosen 30-vuotispäivällä kesällä 1971.

Kun Raija-Sinikka Rantala valittiin vuonna 1973 Kansainvälisen Teatteri Instituutin, ITI:n, New Theatre -komiteaan, hän ja Vivica tapasivat yhä useammin eri puolilla maailmaa, sillä molemmat toimivat aktiivisesti ITI:n luottamustehtävissä.

– Sitä kautta tulimme paremmin tutuiksi, Rantalaa sanoo ja muistelee nauraen Nancyn kaupungissa Ranskassa sattunutta episodia, jossa Vivican feminismi ponnahti pintaan.

– Istuimme ison suomalaisen teatteriporukan kanssa ulkoilmakahvilassa. Siihen ilmestyi vähän juovuksissa ollut mies ja alkoi lässyttää eräälle seurueen naisista. Vivica sattui istumaan vieressä. Hän kuunteli tyynesti aikansa ja hujautti sitten salamannopeasti isolla käsilaukullaan miestä korvalle. Tämä häipyi paikalta välittömästi.

Klaus Mannin jalanjäljissä

Ensimmäinen yhteistyö, jonka Rantala ja Vivica Bandler tekivät yhdessä, sai alkunsa lentokentän pokkarinurkasta. Etsiessään lukemista Rantala huomasi Klaus Mannin vuonna 1934 kirjoittaman Flucht in den Norden (suomennettu nimellä Pako pohjoiseen), joka kertoo Natsi-Saksasta paenneen nuoren saksalaisen naisen matkasta halki Suomen kohti Petsamoa.

Romaani pohjautuu kirjailijan omiin kokemuksiin, kun hän 1930-luvulla pakeni kansallissosialisteja ja asui suomenruotsalaisten perheiden kartanoissa mm. Tammelassa ja Ruovedellä.

– Kun palasin Suomeen, vein kirjan Vivicalle. Hän tiesi tarkalleen, keistä Mann oli kirjoittanut.

Kaksikko alkoi suunnitella tarinasta elokuvaa ja vieraili kartanoissa, jotka olivat toimineet Mannin turvapaikkoina ja joista romaanin henkilöhahmot olivat peräisin.

– Vivica halusi käydä henkilökohtaisesti myös teoksen oikeudenhaltijoiden luona, joten lensimme Frankfurtiin. Kaupungissa oli käynnissä Oktoberfest, ja Hofbräuhausissa Vivica tilasi itselleen eisbeinia, riimisuolattua sianpotkaa, minä otin jotakin maltillisempaa, Rantala muistelee.

Oikeudet omistaneessa kustantamossa aikeelle näytettiin vihreää valoa, mutta tyrmistyksen hetki koitti, kun selvisi, että saksalaiset olivat jo ehtineet tuottaa romaanista elokuvan, Ingemo Engströmin ohjaaman version, jossa pääroolia näytteli Katharina Thalbach ja tämän suomalaista rakastettua – yllätys, yllätys – Jukka-Pekka Palo!

– Että meitä harmitti!

Paremmaksi hiomisen oppitunti

Klaus Mannin tarina oli niin vangitseva, etteivät Raija-Sinikka Rantala ja Vivica Bandler halunneet luopua siitä, vaan he tekivät aiheesta ohjelmistoehdotuksen Lilla Teaterniin. Flykt mot Norr toteutettiin tarkkojen suunnitelmien pohjalta.

– Vivica oli taitava ideoimaan, mutta asioiden dokumentoiminen oli minun velvollisuuteni.

Kaksikko työskenteli Huvilakadun keittiössä, eikä turhia taukoja pidetty. Puuhella hehkui, hiki kihosi karpaloina, mutta ruoka tarjoiltiin vasta, kun päivän työsarka oli tehty – ja sen määritteli Vivica.

– Kun lopulta olin aikani istunut ja kirjoittanut, totesin ääneen: ”Kyllä tämä mielestäni on nyt niin hyvä kuin sen voi saada.” Vivica katsoi minua vähän aikaa ja kysyi: ”No mutta entäs, jos siitä saisi vielä vähän paremman?”

– Se on asia, jonka olen siitä asti muistanut. Minulla on taipumus tehdä hommat valmiiksi Alta pois! -periaatteella. On osattava malttaa tarkastella kaikkea tekemistä siitä näkökulmasta, miten asioita voisi hioa vielä paremmaksi. Sen opin Huvilakadun istunnoissa.

Nopea äly ja työnteon rytmi

Joulukuussa 1984 kantaesityksensä saaneen Flykt mot Norr -näytelmässä vierailivat mm. Fred Negendanck ja Gerda Ryselin Svenska Teaternista Työnjako sujui niin, että Vivica ohjasi pääroolien esittäjiä ja apulaisohjaajana – ja olosuhteiden pakosta myös lavastajan sijaisena – toiminut Rantala ohjasi kaikki sivurooleja ja vastasi kokonaisnäkemyksen toteutumisesta.

– Vivica ei ohjannut pikkurooleja, kun taas minun mielestäni ei ole sellaista näytelmää, jossa pikkuroolit eivät olisi tärkeitä. Muuten teatterinäkemyksemme oli samanlainen, Raija-Sinikka Rantala kertoo.

Hänen mukaansa Vivicalla oli ohjaamiseen hyvin ranskalainen, älykäs ote.

– Se ei ollut mitään hidasta suomalaista kehittelymeininkiä, päinvastoin. Työnteossa oli ripeä rytmi. Hän ei ohjaajana ollut visuaalisesti orientoitunut, vaan Vivicalle oli tärkeää atmösfäärit; se tila, jossa näyttelijä pystyy näyttelemään. Henkilöohjauksessa hän oli vahvimmillaan. Hän oli taitava oivaltamaan pieniä nyansseja, tunnelmia ja ihmisten välisten kontaktein tuottamia virityksiä. Monet kokonaisvaltaisia visioita puhkuvat ohjaajaäijät suhtautuivat Vivicaan vähätellen.

Ranskalaista tyyliä ja itämaista kungfua

Kaksikon yhteistyö jatkui Lahden kaupunginteatterissa, jonka johtajana Rantala toimi vuosina 1984-1990.

– Dramaturgi Marjatta Ecaré tarjosi ohjelmistoon uutta, mielenkiintoista, ranskalaista kirjailijaa, jota kukaan ei tuntunut ymmärtävän: Bernard-Marie Koltès. Luin näytelmän ja ajattelin: Jumaliste, tämä otetaan! Sitten mietin, kuka voisi parhaiten saada siitä irti asioita, ja päädyin Vivicaan.

Niin syntyi Neekeri vai koirat, joka sai ensi-iltansa helmikuussa 1986. Se oli ensimmäinen Koltésin näytelmä, joka Suomessa tehtiin.

– Se oli hauska prosessi. Vivica teki aina huolellista taustatyötä, ja niinpä me tälläkin kertaa matkustimme Bernard-Marien luokse Pariisiin, joka otti meidät vastaan asunnossaan. Hän asui silloin lähellä Moulin Rougea. Iltapäiväpalaverin jälkeen hän suositteli meille iltaohjelmaksi erästä kungfu-elokuvaa, jonka menimme katsomaan, Rantala muistelee nauraen.

Ensi-ilta järjestettiin Vivican maun mukaan, ja illan aikana lauloi mm. Moune de Rivel, jonka kanssa Vivica oli ystävystynyt jo 1930-luvulla Pariisissa. Ensi-iltakutsuun vastasi myöntävästi myös kirjailija itse, jonka teatterin valomiehet veivät saunaan ja hankeen tekemään enkeleitä. Koltés vieraili myöhemmin Vivican luona. Suunnitelmissa oli, että hän olisi kirjoittanut seuraavan kesän Saaren kartanossa, mutta AIDS ehti nitistää lahjakkuuden jo heti keväällä.

Älyllisen kontaktisillan rakentaja

Vivica Bandlerin kyky luoda kansainvälisiä kontakteja on satanut suoraan suomalaisen teatterin laariin, jos tällainen agronomin sanavarastoon kuuluva ilmaus sallitaan.

Hänen suvereeni kielitaitonsa – Vivica puhui sujuvasti mm. ruotsia, suomea, saksaa, ranskaa, englantia ja venäjää – ei riitä selittämään poikkeuksellisen laajan verkoston syntyä, vaan kyse oli ilmiöstä, jota Rantala kutsuu ”maailman mittakaavassa liikkuvaksi sielunveljeydeksi”.

– Aina kun Lilla Teaterniin saapui joku vierailija, vaikkapa kirjailija, lopputuloksena oli lähes poikkeuksetta ystävyys Vivican kanssa. Vieraanvaraisuus ja huolenpito uudesta ihmisestä oli merkillepantavaa, Rantala sanoo ja lisää, miten istunnot Huvilakadun keittiössä ovat olleet kaikille osallistujille hienoja juhlia, jolloin on jaettu muutakin kuin työ ja kiinnostus taiteeseen.

– Vivica hakeutui aktiivisesti ihmisten luo. Se, miten hän myöhemmin elämässään toimi älyllisen kontaktisillan rakentajana Eurooppaan, ja Pariisin kautta Karibialle ja muualle maailmaan, näkyi jo tavassa, miten 22-vuotias Vivica matkusti 1930-luvun lopulla Lappiin ja ryhtyi oma-aloitteisesti ranskalaisen elokuvaohjaajan Jacques Feyderin assistentiksi.

Kaipuu luovaan työhön

Niin, elokuva. Se oli Vivican suuri unelma ja hänen ensimmäinen taiteellinen rakkautensa.

– Vivican halu tehdä elokuvaa johtui alun perin suuresta kiinnostuksesta ihmistä kohtaan. Hän tavoitteli ihmistä lähikuvassa. Mutta väliin tuli sota, eikä Pariisin lähteminen onnistunut. Sodan päätyttyä Vivica oli jo naimisissa Kurt Bandlerin kanssa ja pian kaulaansa myöten kiinni Lillanissa.

Saaren kartano piti sekin laittaa asialliseen kuntoon. Elämä vei toisaalle, siksi elokuva jäi.

Rantala muistuttaa, miten Vivica Bandler oli Tukholman kaupunginteatterin teatterinjohtajana toimiessaan luopunut ohjaajan työstään.

– Se oli iso ratkaisu hänen elämässään, mutta suuren teatteritalon kannalta varmasti järkevä. Myös suomalaisen kulttuurin vientiä Ruotsiin – jotka olivat valtavia projekteja – ei varmasti olisi pystytty toteuttamaan, jos Vivica olisi istunut harjoituksissa päivät. Luovuuden kipinä ei kuitenkaan sammunut. Kun hän palasi lahden tälle puolelle, hän halusi palata elokuvan pariin. Teatteri oli jo nähty.

Vivica Bandlerilla oli jo aiemmin ollut monta ideaa käsikirjoitukseksi. Yhteen niistä hän oli houkutellut kumppaniksi Frans Emil Sillanpään, jonka romaanista Miehen tie Vivica oli vaikuttunut.

Sillanpää oli innostunut maaseudulle sijoittuneesta tarinasta kovin, ja ensimmäinen tapaaminen lupasi yhteistyöltä paljon, mutta jo toisella kerralla hän oli odottanut Vivicaa kaljakorin kanssa. Kolmannella kerralla mestari istui mielisairaalassa, ja projekti oli kuivunut kokoon.

Vielä sodan jälkeen Vivica hakeutui tekemään yhteistyötä elokuvaohjaaja Erik Blombergin kanssa ja kävi parhaillaan rahoitusneuvotteluja ranskalaisten kanssa, kun kansainvälinen hanke natsi-Saksasta sodan aikana paenneista ihmisistä raukesi Ruotsin ilmoitettua, ettei se ottaisi elokuvaa levitykseen.

Eläkepäivillä jäi Flykt mot norrin lisäksi tekemättä elokuvakäsikirjoitus, johon innoituksen Vivica oli saanut ystävänsä, näyttelijä Lilga Kovankon sukutarinasta. Se olisi kertonut, miten venäläiseen yläluokkaan kuuluva henkilö emigroituu Suomeen ja millaisissa olosuhteissa hän täällä eläisi. Vivica ei olisi ohjannut sitä itse, vaan hän ehdotti, että Åke Lindman olisi toiminut ohjaajana ja Jörn Donner tuottajana. Mutta ehdotus ei ottanut tulta.

Kun Venäjä löytyi uudelleen

Vuosina 1990–94 Vivica Bandler toimi Tampereen Teatterikesän taiteellisena johtajana, ja sinä aikana kotoisa paikallistapahtuma kasvoi merkittäväksi kansainväliseksi festivaaliksi, jonne vieraaksi saapui maailmanluokan tähtiä. ”Minähän nyt yleensä matkustan sinne, mihin Vivica käskee”, totesi yhdysvaltalainen näytelmäkirjailija Edward Albee, kun toimittajat utelivat, miten hän oli tullut lähteneeksi Suomeen.

Jostakin kertoo myös se, että Vivican jälkeen Teatterikesässä otettiin käyttöön malli, jossa pääohjelmistosta vastaa kolmihenkinen, teatterialan ammattilaisista koostuva tiimi – ”troikka” – yhdessä toiminnanjohtajan kanssa.

– Koko Vivican ura oli rakentunut sille, että hän oli luonut paljon suhteita niin kotimaisiin kuin ulkomaisiinkin tekijöihin ja osasi myös vaalia niitä. Minusta on varsin ymmärrettävää, että Vivica suostui tehtävään, Rantala sanoo.

Vivicalla oli myös hyvät suhteet Venäjälle. Toimiessaan ITI:ssä Executive Committeessa hän tutustui Valery Khasanoviin, joka toimi ITI:n Venäjän pääsihteerinä.

– He ystävystyivät, mikä edesauttoi luomaan yhteistyösuhteita itään. Venäjän löytäminen uudelleen oli Vivicalle entisenä lottana ilahduttava asia. Lapsuudessa se oli ollut hänelle itsestäänselvyys.

Rantala ja Vivica olivat molemmat saaneet kutsun presidentti Mihail Gorbatshovin järjestämään Rauhan Forumiin Moskovassa helmikuussa 1987. Paikalle saapui taide- ja tiedemaailman edustajia kaikkialta maailmasta: Norman Mailer, Gore Vidal, Yoko Ono, John Kenneth Galbraith, Bel Kaufman, Gregory Peck, Kris Kristofferson

– Se oli mahtava tilaisuus. Maailma oli silloin toisenlainen kuin nyt.

Kaksikko lähti Vivican ehdotuksesta katsomaan Pushkin ja Natalia -näytelmää, jonka oli ohjannut Kama Ginkas. Pushkinia esitti Viktor Gvozditski.

– Suoritus oli nerokas. Kun se oli nähty, Kama kutsuttiin Lilla Teaterniin ohjaamaan. Siitä taas seurasi se, että myös Gvozditski saapui Suomeen vierailemaan. Ja kun minä puolestani sain kutsun ohjata Moskovan Taiteellisen Teatterin suurelle näyttämölle Leonin Andrejevin näytelmän Se, joka saa korvapuusteja, sain päärooliin Viktor Gvozditskin, joka sen myötä juhli taiteilijajuhlaansa. Oli kyllä helkkarin hauska sekin kontakti.

Kohti tulevaisuutta

Raija-Sinikka Rantala korostaa, että Vivica oli pasifisti, jonka vakaumus pohjautui sodanaikaisiin kokemuksiin lottana.

– Se, että hänen sodanvastaisuutensa heräsi kantapään kautta eikä idealismista, on minusta ollut vakuuttavaa. Vaikka hän toisella, lääkärin lapis-liuoksella pilaamalla silmällään näki huonosti, niin toisella silmällään hän näki tarkoin sekä ihmiset ja lahjakkuudet että yhteiskunnalliset prosessit.

Vivica Bandler suhtautui esimerkiksi Euroopan unionin muodostamiseen hyvin skeptisesti.

Hän oli sitä mieltä, että EU:ssa on kyse Euroopan rikkaiden herrojen kerhosta, josta ei tule koitumaan mitään hyvää pienemmille. Hän oli tavattoman pettynyt siihen, että EU-säädökset tulivat voimaan Suomessa, mistä hänen kohdallaan seurasi pakkoluopuminen Saaren kartanosta.

Sen sijaan ITI:n, Kansainvälisen Teatteri Instituutin toiminnassa Vivica oli mielellään mukana.

– Vuonna 1948 perustettu ITI rakennettiin, koska Eurooppa oli pirstaleina ja vastakkainasettelujen kyllästämä. Haluttiin luoda organisaatio, jonka avulla kulttuurin, taiteen ja teatterin ihmiset pystyisivät keskustelemaan keskenään ja löytämään yhteisiä näkemyksiä siitä, miten edetään kohti tulevaisuutta. Vivica uskoi, että kulttuurin kautta olisi mahdollista rakentaa siltoja ja lisätä ihmisten ymmärrystä toisiaan kohtaan.

Vivican henkinen perintö

Vuonna 1991 Vivica Bandlerin perusti säätiön, Teaterstiftelsen Vivicas Vännerin, joka edistää näyttämötaidetta, luovaa taiteellista työtä ja teatteritutkimusta sekä tukee teatterikulttuuria ja ympäristönsuojelua.

Suurin ja tärkein toimintamuoto ovat säätiön omistamat vuokra-asunnot, joita vuokrataan alan opiskelijoille. Lisäksi Teaterstiftelsen Vivicas Vänner myöntää apurahoja ja palkintoja teatteri- ja tanssitaiteen tekijöille ja opiskelijoille erilaisiin taide- ja kirjallisuusproduktioihin sekä ympäristönsuojelutieteiden opiskelijoille ja tutkijoille luonnon- ja ympäristönsuojelua tukeviin tutkimushankkeisiin.

Säätiön nykyisen hallituksen jäsenistä kaksi Vivica nimitti itse: puheenjohtajana toimivan Raija-Sinikka Rantalan sekä Camilla von Bonsdorffin, joka edustaa Vivican luonnonsuojeluajattelua.

– Luonnonsuojelua edistävät hankkeet ja maaseudun elävänä pitäminen olivat Vivicalle tärkeitä. Hän teki valtavan työn muun muassa Saaren kartanon ympäristön, Tammelassa sijaitsevan Saaren kansanpuiston hyväksi. Kun olemme jakaneet apurahoja, olemme pyrkineet huomioimaan myös luonnontieteitä ja -suojelua edustavat hakijat.

Rantala muistuttaa, että Vivica toimi teatterikentän harmaana eminenssinä ja auttoi monia ihmisiä, ilman että he tiesivät siitä.

Vivica oli kuulu nenästään, hänen kykynsä löytää lahjakkuuksia oli jotain fenomenaalista. Hän kävi katsomassa esityksen ja näki heti – ”Tuo!” – minkä jälkeen hän otti kontaktia ja kertoi, että oli pitänyt jutusta ja ryhtyi auttamaan asianomaista eteenpäin uralla, ilman että tämä itse useinkaan edes sai tietää asiasta. Vivican tapa toimia näin ei rajoittunut hänen oman ikäpolvensa ihmisiin, vaan se jatkui niin, että hän löysi lahjakkuuksia myös nuoremmista sukupolvista.


Eija Mäkisen artikkeli on aiemmin julkaistu Vivica Bandlerin juhlablogissa Viva Vivica, Stadin friidu!


Kommentoi



Rakas ystävä ja tuki vaikeina aikoina

lokakuu 25, 2017 kello 20:00 (Eija Mäkinen)

Heti haastattelun aluksi näyttelijä Anneli Sauli muistuttaa nauraen iästään: 85-vuotiaalle lienee jo sallittua, että nimet ja vuodet saattavat muistellessa mennä sekaisin. Mutta ystävyyttään Vivica Bandlerin kanssa hän ei ole unohtanut.

– Tapasin Vivican ensimmäisen kerran aviomieheni Åken [Lindman] kautta. Lilla Teatern toimi vielä silloin Helsingin Kasarmikadulla, Handelsgilletin talossa. Mutta varsinaisesti ystävyytemme alkoi Vivican nähtyä William Markuksen ohjaaman elokuvan Miriam.

Anneli Sauli Miriamin roolissa. Kuva Anneli Saulin kotialbumista.

Vuonna 1957 ensi-iltansa saanut Miriam pohjautuu Walentin Chorellin samannimiseen romaaniin, joka kertoo opettajaperheen opiskelijapojan ja piikatytön välisestä rakkaussuhteesta. Anneli Saulin vastanäyttelijänä nähtiin Pentti Siimes.

– Vivica oli käynyt katsomassa elokuvan ja hän otti minuun yhteyttä ja kertoi pitäneensä roolisuorituksestani. Pidän siitä itsekin, Miriam on edelleen paras ja mieluisin elokuvaroolini.

Kesäpäivät Saaren kartanossa

Anneli Sauli kertoo tienneensä entuudestaan Vivicasta vain perusasiat; että tämä toimi Lilla Teaternin teatterinjohtajana ja oli kaupunginjohtaja Erik von Frenckellin tytär.

– Persoonana Vivica oli todella kiehtova, karismaattinen – ja erittäin suvaitsevainen. Olimme Vivican kanssa hyviä ystäviä, mutta meillä ei koskaan ollut seksuaalista suhdetta, vaikka joku varmasti niin kuvittelikin. Vivica uskalsi olla kaikkien kanssa ystävä. Hänen seurassaan sain olla oma itseni.

Kaksikko tapasi usein Huvilakadun kuulussa keittiössä.

– Vivica väkersi jotakin syötävää, ja me puhuimme ja puhuimme. Kaikki oli yksinkertaista ja sydämellistä. Minun ei ikinä tarvinnut pelätä hänen seurassaan, kelpaanko vai en. Kävimme myös tervehtimässä hänen äitiään, Ester istui sairautensa vuoksi silloin jo pyörätuolissa.

Vivica esitteli Annelin myös isälleen.

– Kun olimme maalla, Saaren kartanossa, Erik näytti minulle tilaa, sen hevosia ja muita eläimiä. Erään kerran Saaressa vieraillessani paikalla olivat myös italialainen Dario Fo, hänen vaimonsa Franca Rame ja heidän teini-ikäinen poikansa Jacopo. Kolme päivää kului yhdessä lomaillessa, vietimme paljon aikaa rannoilla. He olivat ihastuttavia ihmisiä, Anneli Sauli kertoo.

– Kävin Vivican kanssa myös muutaman kerran Tove Janssonin saaressa Klovaharunissa, joka sijaitsee Pellingin edustalla ulkosaaristossa ja jossa Tovella ja hänen kumppanillaan Tuulikki Pietilällä oli viehättävä kesäpaikka.

Aatteelliset juuret ja keskustelut

Pyhäjoella syntynyt ja Rovaniemellä varttunut Anneli Sauli muistaa yhä sodan. Se opetti häntä tarkastelemaan maailmaa vähempiosaisten näkökulmasta.

– Rovaniemi toimi saksalaisten tukikohtana, ja siellä sijaitsivat myös suuret vankileirit. Asuimme hyvin vaatimattomassa talossa, kadunkulmauksessa, jonka ohi kuljetettiin venäläisiä vankeja. Siinä mutkassa annoin omista vähistä leipäannoksistani aina pienen paketin vangeille, myötätuntoni heitä kohtaan oli niin voimakas, Anneli Sauli muistelee.

Annelin isäpuoli, Tapio Savolainen, oli kotoisin Karjalasta, ja hänen isänsä Antti oli ollut mukana punakaartissa.

– Tapio oli kasvanut kommunistisessa kodissa, mutta sotavuosina meillä ei koskaan puhuttu politiikkaa. Olen jälkeenpäin ymmärtänyt, ettei hän halunnut panna lapsiaan alttiiksi. Hän suojeli meitä. Myöhemmin Tapio kertoi meille lapsille Suomen Demokratian Pioneereista, joiden toimintaan saimme osallistua, jos halusimme. Omaksuin jo varhain kodissani vallinneen arvomaailman.

– Meillä oli Vivican kanssa aika samanlaisia käsityksiä politiikasta, mutta en voi varmuudella sanoa, mikä oli hänen aatteellinen vakaumuksensa. Minähän olen kommunisti vielä tänäkin päivänä. Ihmiset, joilla on suuria ristiriitoja ideologisessa ajattelussaan, eivät välttämättä viihdy toistensa seurassa, mutta me tulimme Vivican kanssa hyvin toimeen. Minusta hän kallistui vasemmalle.

Suoraa puhetta ja hiljaista kiroilua

Anneli Sauli on tehnyt pitkän uran niin elokuvissa kuin teatterissakin, mutta hän ei koskaan ollut Vivica Bandlerin ohjattavana.

– Kävin kyllä katsomassa teatteriharjoituksia, kun Vivica ohjasi Tukholmassa. Yksi niistä oli neljän tunnin juttu, mikä tuntui minusta pitkältä, ja sanoinkin sen hänelle. Vivica lyhensi esitystä tunnilla. En uskalla sanoa, että se johtui kommentistani, mutta ehkä hän alkoi mielipiteeni vuoksi tarkkailla esitystä siitä näkökulmasta.

– Seurasin harjoituksia aina suurella kiinnostuksella. Vivica oli keskusteleva ohjaaja, hän ei ikinä huutanut eikä piiskannut. Hänen rauhallisuutensa teki minuun suuren vaikutuksen, kiihtyessäänkin hän oli rauhallinen, korkeintaan kiroili hiljaisella äänellä: perkele, perkele! Minusta oli ihmeellistä, miten hän kykeni aina säilyttämään malttinsa, vaikka sisällä selvästi kuohui.

Vuonna 1964 Anneli Sauli vieraili Lilla Teaternissa Esko Elstelän ohjaamassa näytelmässä Pikku veli ja pikku sisar, jonka oli kirjoittanut Satu Waltari. Anneli näytteli pikku sisarta, näytelmän hyvää henkeä. Pikkuveljen roolissa oli Pentti ”Bona” Kotkaniemi.

– Viihdyin hyvin Vivican johtamassa teatterissa, jossa silloin olivat mukana myös Ritva Arvelo, Iris-Lilja Lassila ja Jaakko Pakkasvirta, tuleva mieheni. Häneen tutustuin nimenomaan Lillanissa.

Maailma erottaa, ystävyys ei unohdu

Tuula-Liina Variksen kirjoittamassa elämäkerrassa Elämäni on minun (WSOY, 1993) Anneli Sauli muistelee Vivican olemusta ja huumorintajua: ”Hienoa hänessä on se, että kaikesta älykkyydestä huolimatta hänessä on jokin jännä koruttomuus; hänessä karuus ja herkkyys ovat hyvin erikoislaatuisessa balanssissa. Hän on erittäin huumorintajuinen, ja hänen huumorinsa on niin monikerroksista ja hauskaa.”

Anneli Sauli. Kuva Anneli Saulin kotialbumista.

Vivican ystävyys näkyi myös konkreettisina tekoina. Hän esimerkiksi auttoi Annelia saamaan vuonna 1970 roolin ruotsalaisen Johan Bergenstråhlen ohjaamasta elokuvasta Baltutlämningen.

Miehet ilman isänmaata perustuu Per Olof Enquistin romaaniin ja se kertoo Baltian pakolaisista, jotka Ruotsi luovutti Neuvostoliittoon vuonna 1946. Näyttelin latvialaista naista, jolle oli myönnetty lupa tavata vankileirillä oleva miehensä. Kohtaus ei ollut suuri, mutta se oli tunteikas ja vaikuttava.

Seuraavana vuonna Anneli Sauli muutti Joensuuhun.

– Olin ollut työttömänä, tehnyt vain joitakin juttuja televisiolle. Siihen aikaan siirtyminen elokuvan puolelta teatteriin ei ollut helppoa, toisin päin kyllä sopi toimia. Tarvitsin töitä, ja siksi soitin Jouko Turkalle, jonka kanssa olimme sattumalta tavanneet hieman aiemmin ratikkapysäkillä. ”Miksi sinä suuri filmitähti tänne Joensuuhun tulisit?” Jokke kysyi. Koska minulla on lapsi, tarvitsen töitä ja haluan kiinnityksen teatteriin, vastasin.

– Olin työskennellyt Saksassa asuessani paitsi elokuvissa ja televisiossa, myös teatterissa, muun muassa Schaubühne Tournéetheaterin kiertueproduktiossa Hiiriä ja ihmisiä ja Komödie-teatterissa Berliinissä Kahdeksan naista -näytelmässä. Ja niin kävi, että Turkka pestasi minut Joensuun kaupunginteatteriin. Siellä vierähtikin sitten seuraavat 25 vuotta.

Anneli Sauli sanoo kaivanneensa Vivicaa, mutten Helsinkiin hän ei ikävöinyt. Yhteys naisten välillä ei kuitenkaan katkennut kokonaan. Olihan puhelin keksitty.

– Olen elämäni aikana kohdannut monenlaisia ennakko- ja epäluuloja. Siksikin ystävyys Vivican kanssa oli ihanaa. En muista, milloin tapasimme viimeisen kerran, mutta Vivica ei ollut silloin vielä sairastunut. Hän oli tukenani vaikeina aikoina, enkä koskaan unohda sitä.

Anneli Sauli muistelee Vivica Bandleria myös elämäkerrassaan, Tuula-Liina Variksen teoksessa Elämäni on minun (WSOY, 1993).

Eija Mäkisen artikkeli on aiemmin julkaistu Vivica Bandlerin juhlablogissa Viva Vivica, Stadin friidu!


Kommentoi