VIVICA! BLOG!

Villa Frenckell on muistin paikka

syyskuu 12, 2017 kello 10:16 (Eija Mäkinen)

”Eikös Erikin pitänyt olla rikas?”

Vanha täti katselee ymmyrkäisin silmin veljenpoikansa Erik von Frenckellin asuinympäristöä, ränsistynyttä kalastajakylää pahamaineisessa Ullanlinnassa prostituoitujen ja Emma Mäkisen perustaman langenneiden naisten turvakodin läheisyydessä.

Historioitsija Rose-Marie Peake tunnustaa olevansa Vivica-fani. Villa Frenckellin jälkeen hän on syventynyt uuden ajan alun historiaan. Väitöstutkimuksessaan hän käsitteli ranskalaisen nunnan Louise de Marillacin mystiikkaa ja toimintaa 1600-luvulla. Kuva © Minna-Maaria Åberg.

– Sukulaistäti on syystä ollut kauhuissaan, sillä 1900-luvun alussa kyse oli hyvin keskeneräisestä alueesta, sanoo filosofian tohtori, historioitsija Rose-Marie Peake, joka on kirjoittanut Huvilakadun eteläpäässä sijaitsevasta Villa Frenckellistä historiikin.

Diplomi-insinööriksi valmistunut ja tehtaanjohtajana toiminut Erik von Frenckell oli nähnyt, että alueesta kehittyisi jotakin hienoa. Ostopäätöstä lienee siivittänyt puutarhakaupunki-ideologia, joka oli ollut käynnissä kaikkialla Euroopan suurissa kaupungeissa ja saapui Suomeen pienellä viipeellä.

Isän kanssa jugendmaailmassa

Mutta hypätäänpä hetkeksi runsas sata vuotta eteenpäin, vuoteen 2009. Helsingin yliopiston Euroopan historian professori Laura Kolbe sinkauttaa sähköpostiviestin ja ilmoittaa Peakelle, että tuoreen maisterin on aika saada kätensä multaan.

– Cargotec Oyj:n hallituksen puheenjohtaja ja pääomistaja Ilkka Herlin oli ottanut yhteyttä graduohjaajaani Kolbeen ja kertonut, että yrityksen edustustalo tarvitsisi historiikin. Kolbe antoi toimeksiannon kirjasta minulle. Se on ollut yksi elämäni hienoimmista päivistä.

Helsingissä syntyneellä ja kasvaneella Peakella ei ole Huvilakatuun henkilökohtaista sidettä, mutta Eiran seutu on tullut hänelle tutuksi jo varhain.

– Isäni, joka on kotoisin Australian Melbournesta, on innokas historian harrastaja ja rakastaa jugendtaloja. Olen lapsesta asti kävellyt hänen kanssaan Helsingin katuja ja kävimme usein ihailemassa Eiran vanhoja, kauniita rakennuksia.

Intohimoprojekti vei mukanaan

Uuden vuosituhannen myötä aina vuoteen 2010 asti Suomessa ilmestyi lukuisia talohistoriikkeja, sillä monet maamme rakennuksista viettivät satavuotisjuhlia.

Rose-Marie Peaken kirjoittama Villa Frenckell, Huvilakatu yksi – Idyllin värikkäät vaiheet (2012) poikkeaa muista historiikeista siksi, että kyseessä on yhden perheen talo.

– Rakennuksessa on asunut valtaosan ajasta von Frenckellin perhe, jolla on valtavan laaja ja kiehtova yksityisarkisto ja jota olen saanut hyödyntää kirjan tekemisessä. En ole törmännyt muihin vastaavanlaisiin historiikkeihin.

Villa Frenckell, Huvilakatu yksi – Idyllin värikkäät vaiheet kertoo Vivica Bandlerin kotitalona tunnetun rakennuksen historiasta, elämästä ja muutoksista. Kirja sisältää paljon arkistokuvitusta ja valokuvaaja Juha Nenosen nykyvalokuvia.

Kun Peake puhuu kirjasta, sen syntyvaiheista ja edistymisestä, löydöistä ja salaisuuksista, sanoista kuultaa erityinen hehku. Hän kuvailee Villa Frenckellin historiikin tekemistä intohimoprojektiksi, jonka äärellä olisi voinut helposti viettää viisi vuotta.

Kiinnostavaa on, ettei Peake ollut aiemmin kuullut von Frenckelleistä. Hän korostaakin tutkijamaista suhtautumistaan aiheeseen.

Yksityisarkistojen ja historiallisten lähteiden ohella Peake haastatteli Vivica Bandlerin sukulaisia ja ystäviä, mm. näyttelijä Birgitta Ulfssonia ja taloudenhoitaja Kirsti Poikolaista, useita kertoja.

– Birgitta Ulfsson olisi halunnut, että talosta olisi tehty psykologinen romaani. Hän sanoi monta kertaa, miten kirjoittajaksi olisi pitänyt saada Thomas Mann!

Jyhkeä turvasatama ja kotipesä

Arkkitehti Onni Törnqvistin piirtämä ja vuonna 1905 valmistunut Huvilakatu yksi edustaa jugendia tai art nouveau´ta, kuten suuntaus myös tunnetaan, mutta rakennuksessa on viitteitä keskiaikaiseen linnaan, mikä Peaken mukaan kielii kansallisromantiikan vaikutuksesta.

– Huvilakatu yhdessä on jykevyyttä, ja sitä ympäröi kiviaita. Osan ikkunoista voi nähdä ampuma-aukkoina. Siinä on tiettyä symboliikkaa: Tämä on perheemme turvasatama ja kotipesä. Tänne ei mikään paha pääse.

Rakennuksen julkisivussa on reliefejä ja ornamentiikkaa, jotka modernistinen arkkitehtuuri näkee usein krumeluurina ja epäfunktionaalisina.

– Vuosisadan vaihteen arkkitehtuuria leimasi vahva ajatus siitä, että rakennus on kokonaistaideteos. Arkkitehdit suunnittelivat myös sisäosia eli kiinteitä kalusteita, Peake sanoo.

– Merikadun ulokkeisiin on veistetty hevosenkenkiä, eräänlaisia onnen amuletteja, joilla on ehkä haluttu turvata onnellinen elämä. Talon koristeina on käytetty myös spiraaleja, jotka ovat ikuisen elämänkierron symboli. Sen sijaan kansallisromantiikalle tyypillisiä eläin- tai kasviaiheita, kuten karhua, pöllöä, saniaista tai ohdakkeita, rakennuksesta ei löydy.

Eurooppalaiset ideavirtaukset

Rose-Marie Peake painottaa, että kontekstualisointi on hänelle historioitsijana a ja o.

– Se on tapani nähdä ihmisen elämä ja maailma, nykypäiväkin. Minusta Villa Frenckelliä ei voi ymmärtää, ilman että tarkastelee kaupungistumisen vaihetta ja ideologiaa, johon talon rakentaminen asettuu.

Hän muistuttaa, että Helsingissä vaikuttivat eurooppalaiset ideavirtaukset, joita yhteiskunnalliset murrokset vauhdittivat.

– Maatalouden tehostuminen käynnistyi 1800-luvun jälkipuoliskolla ja teollistuminen nopeutui, mikä synnytti kaupunkeihin painetta. Helsingissä oli valtava asuntopula ja sosiaalisia ongelmia, mutta vasta vuoden 1905 suurlakko herätti teollistumisesta vaurastuneen keskiluokan pohtimaan myös työväenluokan tarpeita.

Kaupunkia lähdettiin kehittämään systemaattisesti, ja huvilakaupunki-ideologia laajoine piha-alueineen nivoutui siihen.

– Hyvinvointivaltion näkökulmasta se oli aika merkillinen hanke. Silloin uskottiin, että sosiaalinen segregaatio eli väestönosien eriyttäminen toisistaan olisi hyvä asia.

Asuntoja duunareille ja hyväosaisille

Helsingissä oli 1900-luvun alussa käynnissä kaksi isoa rakennusprojektia. Toinen oli Pitkänsillan pohjoispuolella Kalliossa, jonne rakennettiin työläisille puutaloja ja muutama kivitalo. Eteläisissä osissa, kaukana duunareista, melusta ja kaupungin saasteista, nousi hyväosaisille upeita art nouveau -taloja tai jugendtaloja.

Jälkimmäinen perustui Helsingin kaupunginvaltuuston vuonna 1896 tekemään ehdotukseen huvila-aluevyöhykkeestä, joka alkaisi itäisestä Kaivopuistosta ja yltäisi aina Eiraan saakka.

– Olennaista oli, että alueelle pääsivät vain valitut. Siellä kunnon väki – termiä käytettiin sen ajan pöytäkirjoissa – eläisi rauhassa ja vaalisi perheonneaan. Perhe nähtiin tuolloin yhtenä kansakunnan tärkeänä osana, josta koko kansan hyvinvointi syntyy.

Kaupunkilaisten ilmansaastumista koskevia asenteita tutkinut Marja Kruut kirjoittaa Nokea ja Pilvenhattaroita -kirjassa (Helsingin kaupunginmuseo, 1999), miten savukaasut, hajut ja katupöly pilasivat Helsingin ilmaa 1900-luvun vaihteessa. Tehtaiden savupiiput sylkivät mustaa, nokista savua ja ulkokäymälöiden haju levisi kaduille.

Kuten Peake huomauttaa, huvilakaupunki-ideologiassa ei ollut kyse pelkästään yhteiskuntaluokkaan liittyvistä eroista vaan myös terveysajattelusta.

– Lääketieteen merkitys kasvoi 1800-luvun loppupuolella, ja myös Suomessa alettiin puhua hygieniasta. Ne, joilla oli mahdollisuus, pyrkivät muuttamaan kauemmas keskustasta.

Vehreyttä, aurinkoa, raikasta ilmaa!

Terveysajattelu näkyy Huvilakatu yhden arkkitehtuurissa, niin julkisivussa kuin sisätiloissakin: Talo seisoo omalla tontillaan. Muurit eivät ole liian korkeat, jotta auringonvalon on mahdollista paistaa pihaan ja taloon sisälle.

Myös parvekkeilla oli alun perin pragmaattinen funktio. Niissä oli hyvä tuulettaa petivaatteet.

Huvila-alueajattelun ydinajatuksena oli yhdistää urbaanin elämän ja maaseudun parhaat puolet, mutta Eiran osalta suunnitelmia jouduttiin typistämään viime metreillä. Syynä oli realismi.

– Kaupungin päättäjät ymmärsivät, ettei Suomessa ole niin paljon perheitä, jotka olisivat yksin voineet ylläpitää satojen neliöiden palatsia. Huvila-asutus ei myöskään olisi ratkaissut ajan pahinta ongelmaa eli asuntopulaa.

Yksi Helsingin historian merkittävistä hahmoista, kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Leo Mechelin sai läpi ehdotuksen, että Huvilakatu kaavoitettiin. Vain yksi talo eli Huvilakatu yksi ehdittiin toteuttaa alkuperäisen suunnitelman mukaan eli yhden perheen asuintaloksi, mutta muista taloista tehtiin monen perheen jugendkerrostaloja.

Villa Frenckell herää henkiin

Huvilakatu yhden rakennuttaja, vakuutusjohtaja Edvin Kaslin ehti asua talossa perheineen vain kaksi vuotta. Sen jälkeen asukkaat – omistajat, palvelijat ja vuokralaiset – vaihtuivat tiuhassa tahdissa, kunnes vuonna 1909 Erik von Frenckell osti rakennuksen. Vivica oli tuolloin kaksivuotias.

Von Frenckellien aikana talo heräsi henkiin. Silloin talo oli siinä ideologisessa käytössä, johon se oli alun perin tarkoitettu: porvariston loistoa prameimmillaan.

– Erik ja vaimonsa Ester-Margaret hyödynsivät talon tilat ja neliöt tehokkaasti. Keskikerros toimi edustustiloina, ylhäällä sijaitsivat intiimit tilat ja alimmassa kerroksessa ahersi palvelusväki. Edvin Kaslin ei samanlaiseen lifestyleen yltänyt, hän ei oikein pystynyt täyttämään seinien sisäpuolta, Peake sanoo.

Hänen mukaansa Villa Frenckell on kurkistusaukko sellaiseen sosiaalihistorialliseen maailmaan, joka on Suomessa jo mennyttä ja jota ei välttämättä edes haluta muistaa – meillä kun ei mielellään puhuta luokkayhteiskunnasta.

Kosmopoliitteja ja bilehileitä

Kun Suomi julistautui itsenäiseksi valtioksi joulukuussa 1917, monet ikkunat Eurooppaan alkoivat sulkeutua ja ahdasmielisempi patriotismi vallata alaa, mikä näkyy yhä esimerkiksi tavassa juhlia Suomen satavuotista taivalta.

– Kun puhutaan suomalaisuudesta, mielikuva on pitkälti agraarinen – on suo, kuokka ja Jussi – mutta se ei todellakaan ole koko totuus. Helsinki oli Venäjän vallan alla hyvin kosmopoliittinen kaupunki, ja muun muassa Ranskan vaikutus Venäjällä oli suuri, mikä heijastui myös Suomeen. Olemme hyvin eurooppalaisia. Tämä on klingeläinen ajatus, mutta jaan sen vilpittömästi.

Nationalistinen henki ei saanut yläluokkaa täysin unohtamaan eurooppalaista perintöään. Päinvastoin, sivistyneistö alkoi pitää salonkeja. Esimerkiksi Kulosaaressa toimi Mascha von Heirothin salonki, jossa kohtasivat niin suomalaisen kulttuuri- ja akateemisen elämän vaikuttajat kuin ulkomaiset diplomaatitkin.

– Myös bilekulttuuri kukoisti 1920-luvulla, ja Erik von Frenckell oli tunnettu bilehahmo, joka järjesti kodissaan juhlia kieltolaista huolimatta. Samalla von Frenckellit vakiinnuttivat asemansa yhtenä Suomen vaikutusvaltaisimmista perheistä.

Kultaisen häkin edut ja haitat

Sukupuoli- ja sosiaalihistorioitsijaksi itseään luonnehtiva Rose-Marie Peake tarkastelee kirjassaan Villa Frenckelliä ja sen asukkaita suhteessa porvarilliseen luokkakulttuuriin. Hän muistuttaa, että menneisyydessä vallinneet näkemykset poikkesivat nykyisistä. Myös käsitys avioliitosta ja siihen liittyvät odotukset olivat erilaisia.

– Olen yrittänyt tasapainoilla sen asian kanssa, ettei historiikista tulisi skandaalikirja, ja yrittänyt ymmärtää, mitä avioliitto tarkoitti sen ikäpolven ihmisille, hän sanoo.

– Vivica Bandler kritisoi vanhempiensa avioliittoa, koska hän oli paitsi hyvin sensitiivinen myös sellainen ihminen, joka pystyi ajattelemaan niin sanotusti laatikon ulkopuolelta. Hän oli kuitenkin liian mustavalkoinen nähdäkseen, mitä Ester-Margaret sai liitosta: sosiaalisen ja vaikutusvaltaisen aviomiehen, seurapiirin ja kaiken siihen liittyvän toiminnan.

Muistelmateoksessaan Vastaanottaja tuntematon Vivica kutsuu kotiaan kultaiseksi häkiksi, mutta hän myös hyötyi taustastaan, Peake muistuttaa.

Sivistyneistön vuosisatainen perinne jatkui von Frenckellien perheessä eli lapset, Vivica ja hänen pikkusisarensa Erica, saivat erinomaisen ja monipuolisen kasvatuksen. Yhteiskunnan yläluokkaan kuuluminen mahdollisti Vivicalle laajan kielitaidon, ja hän matkusteli jo varhain ulkomailla, mikä avasi uusia näkymiä. Kasvatuksensa ja sosiaalisen lahjakkuutensa ansiosta hän pystyi liikkumaan suvereenisti erilaisissa piireissä ja luomaan omana aikanaan suhteita ulkomaisiin teatterintekijöihin.

– Voidaan oikeutetusti kysyä, millainen Vivican panos suomalaiseen teatteriin olisi ollut ilman tätä kultaista häkkiä.

Samat tarinat toistuvat

Ryhtyessään perkaamaan Huvilakatu yhden taustoja Peake sanoo huomanneensa jo varhain, miten von Frenckelleistä ja erityisesti Vivicasta on tietoisesti rakennettu suurmies- ja suurnaishistoriaa.

– Vivicaa ja von Frenckelleitä ei ole tutkittu akateemisesti, vaan tekstit ja opinnäytteet ovat joko lähipiirin tekemiä tai tekijät ovat työskennelleet Vivican kanssa erilaisissa yhteyksissä. Kun luin Vivican, hänen läheistensä ja ystävien muistelmia, huomasin, että monista asioista, kuten Huvilakadun legendaarisesta keittiöstä, kerrotaan lähes samoilla sanavalinnoilla. Meissä tutkijoissa ja muissa ulkokehällä liikkuvissa se herättää kysymyksiä.

Peake huomauttaa, ettei yläluokan elämäntapa olisi ollut mahdollista ilman piikoja, keittäjiä, sisäköitä, kotiapulaisia, guvernantteja ja talonmiehiä. Hän kertookin aloittaneensa Villa Frenckellin arkielämän esittelyn tarkoituksellisesti palvelusväestä.

– Palvelijoiden rooli arjen onnistumisessa on ollut tärkeä, ja valtaosa heistä oli naisia. Talossa vallitsi jäätävä segregaatio. Palvelijoiden ei sopinut näkyä, ja siksi he asuivat ja toimivat eri tiloissa kuin perheenjäsenet. Työpäivät olivat pitkiä ja raskaita.

Ystävyyttä yli säätyrajojen

Toisaalta vanhassa maailmassa palvelijoita myös arvostettiin. Esimerkiksi von Frenckellien tavassa kohdella työntekijöitään oli sellaista inhimillisyyttä ja lämpöä, jota ei nykypäivän työelämässä ole. Ester-Margaret kirjoittaa muistelmissaan miehensä kanssa vuonna 1925 tekemästään Euroopan-matkasta, jonne mukaan lähti myös paras ystävä ja autonkuljettaja Georg Helenius, lempinimeltään Pikku.

– Kun ihmiset asuvat ja työskentelevät samassa talossa, on inhimillistä, että ystävystytään – säätyeroista huolimatta. Helenius toimi von Frenckellien autonkuljettajana 74-vuotiaaksi asti. Se kertoo aidosta lojaalisuudesta, joka ei perustu pelkoon vaan molemminpuoliseen luottamukseen ja sovittuihin sääntöihin.

Rose-Marie Peake kertoo keskustelleensa opiskeluvuosinaan Laura Kolben ja Matti Klingen kanssa paljon siitä, miten vanha maailma, tapakoodisto ja käytöstavat ovat kadonneet.

– Vanhan maailman joustamattomilta tuntuvat käytöstavat mahdollistivat ihmiselle enemmän yksityisyyttä ja suojaa kuin nykyinen angloamerikkalainen, varsin rempseä olemisen tapa, jossa ihminen on koko ajan aika paljas. Säännöt ja tapakoodisto myös vähensivät epävarmuutta, koska niiden avulla jokainen tiesi, miten asiat etenevät.

Maailma muuttuu, talo hiljenee

Villa Frenckellin vilkas seuraelämä alkoi sammua, kun yhteiskunnalliset murrokset ravistelivat koko Eurooppaa 1960- ja 70-luvulla. Kotiapulaisjärjestelmä oli romuttunut jo 50-luvulle tultaessa, kun suomalainen yhteiskunta modernisoitui, työlainsäädäntö uudistui ja tuloerot pienenivät.

– Ne eivät kuitenkaan olleet syynä Villa Frenckellin hiljaiseloon, vaan syy oli luonnollinen: Ester-Margaret oli sairastuttuaan joutunut pyörätuoliin eikä vuonna 1887 syntynyt Erik jaksanut enää käydä edustustilaisuuksissa entiseen tapaansa. Vivica työskenteli useita vuosia teatterinjohtajana Norjassa ja Ruotsissa, ja hänen sisarensa Erica oli muuttanut Roomaan.

Yrityssektori pelastaa idyllin

Suurin muutos Villa Frenckellin historiassa ajoittuu vuoteen 1983, jolloin Partek Oy osti ison osan rakennuksesta, ja se muutettiin osakeyhtiöksi. Kyse oli 1970-luvun lopulla alkaneesta trendistä, jossa yritykset ostivat huomattavan määrän Helsingin kantakaupungin asuntoja ja muuttivat ne toimistotiloiksi.

Peake myöntää humanistina olleensa aluksi järkyttynyt tarinan saamasta kaupallisesta käänteestä, mutta asiaan perehdyttyään hän tuli toisiin aatoksiin.

– Rakennus oli päässyt järkyttävän huonoon kuntoon. Ennen yritysostoa sitä oli kunnostettu edellisen kerran toisen maailmansodan jälkeen. Tosiasia on, että mittavat remontit tehneet Partek Oy, Kone Oy ja talon nykyinen omistaja Cargotec Oy ovat tehneet kulttuurihistoriallisen teon ja pelastaneet Huvilakatu yhden.

– Se valaisee samalla kaltaiselleni keskiluokkaan kuuluvalle ihmiselle, miten valtava rasite Villa Frenckellin kaltaiset rakennukset ovat olleet omistajilleen. Von Frenckellit omistivat myös Saaren kartanon ja talon Pernajassa, jotka nielivät varoja. Helsingissä säästettiin niin, ettei taloa korjattu.

Tutkija menettää sydämensä

Rose-Marie Peake kertoo saaneensa monia yhteydenottoja sekä Helsingin historiaa harrastavilta ihmisiltä että henkilöiltä, joiden sukulainen on joka asunut vuokralaisena Huvilakatu yhdessä tai työskennellyt palvelijana von Frenckellin perheessä.

– Olen saanut kuulla uskomattoman hienoja tarinoita ja muistoja. Minulta on myös tiedusteltu, mistä historiikin voisi hankkia itselleen. Valitettavasti Cargotec Oy:n kustantama kirja ei ole myynnissä, vaan yritys jakaa sitä yhteistyökumppaneilleen.

Kirjaan on kuitenkin mahdollista tutustua Helsingin kaupunginkirjaston pääkirjastossa Pasilassa ja Rikhardinkadun kirjastossa. Suomen-, ruotsin- ja englanninkieliset versiot ovat luettavissa myös Kansalliskirjastossa ja Helsingin yliopiston pääkirjastossa Kaisassa.

Peake tunnustaa ihastuneensa kirjaprojektin myötä Villa Frenckelliin täysin.

– Se on vienyt sydämeni. Minusta on tullut myös Vivica-fani! Haluaisin vielä joskus tutkia, miksi Vivica Bandlerista on tehty myytti. Mitä sen takana piilee?


Eija Mäkisen artikkeli on aiemmin julkaistu Vivica Bandlerin juhlablogissa Viva Vivica, Stadin friidu!



Kallion sydämestä löytyi turvapaikka

kesäkuu 6, 2017 kello 14:34 (Eija Mäkinen)

Helsingin Suonionkadulla sijaitseva asunto on näyttelijäopiskelijan näkökulmasta paraatipaikalla. Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu on parin korttelin päässä, Helsingin kaupunginteatteri kadun toisella puolella. Puhumattakaan kahdeksannesta kerroksesta avautuvasta näköalasta.

Sonja Salminen jatkaa plussien luettelemista: Kallion kirjasto, Hakaniemen tori, Töölönlahti. Ja tietenkin se, että Kreeta-sisko asuu perheineen nurkan takana.

– Se on ihan parasta, koska sinne voin piipahtaa hetkeksi eikä tarvitse matkustaa pitkää matkaa. Kun näyttelin parina kesänä Suomenlinnan kesäteatterissa, pyöräilin Kauppatorille, josta jatkoin lautalla perille. Oli ihanaa, kun työmatka oli niin lyhyt.

Sonja Salminen valmistui teatteritaiteen maisteriksi Taideyliopiston Teatterikorkeakoulusta kesäkuun alussa. Kuva © Aino Seppo.

Salminen muutti Vivicas Vänner -säätiön vuokra-asuntoon elokuussa 2015.

– Asuin sitä ennen kimppakämpässä, ja se toimi ihan hyvin, mutta jouduin isoon leikkaukseen ja aloin toipilaana kaivata omaa rauhaa. Tuntui ihanalta olla täällä, yksin! Kukaan ei ollut suihkussa juuri silloin, kun halusin mennä. Tai jos olin ollut sosiaalinen koko päivän, sain olla illan hiljaa ja kelata ajatuksiani.

Hän luonnehtii yksin asumistaan isoksi ja merkittäväksi asiaksi.

– Tuntuu hassulta sanoa näin 25-vuotiaana, varsinkin kun olen jo aiemmin asunut omillani, mutta nyt siihen liittyi tietty itsenäistyminen ja vastuu huolehtia kaikesta yksin.

Se on tarkoittanut myös uusien tapojen omaksumista, sillä 25,5 neliön yksiö sotkeentuu helposti.

– Minulla oli ennen tapanani levitellä tavaroita ympäriinsä, kunnes tein kerralla kunnon suursiivouksen. Pienessä asunnossa olen joutunut opettelemaan korjaamaan tavarat paikoilleen ja tiskaamaan astiat heti, etteivät ne jää näkyviin ja vie tilaa. Silti asunto ei ole koskaan tuntunut ahtaalta – paitsi kerran, kun kuvasimme kolmen ihmisen voimin kamerakurssiin kuuluvaa demoa. Silloin oli koko ajan joku edessä tai toisen tiellä.

Tie Teak-Kookokseen vei Lahden kautta

Näyttelijän ammattiin hakeutuminen ei ollut Salmiselle itsestäänselvää. Opiskellessaan Kallion lukiossa hän koki näyttämöilmaisun opiskelun ahdistavina, koska tunneilla piti avautua ja vapautua.

– Olin suorittaja ja vielä silloin aika lukossa. Silti otin aina lisää näyttämöilmaisun tunteja.

Lukion jälkeen hän piti välivuoden ja työskenteli muun muassa au pairina New Yorkissa. Hän myös harkitsi kirjallisuuden opintoja yliopistossa. Halu näyttämölle kuitenkin kyti kaiken aikaa, ja koska ovet Teatterikorkeakouluun eivät auenneet, Sonja Salminen suunnisti Lahden kansanopistoon teatterilinjalle.

– Nautin opiskelusta ihan hirveästi, ja ensimmäisen vuoden jälkeen olin sitä mieltä, että haluan jatkaa toisella vuosikurssilla. Ehdottomasti!

Hän kuitenkin päätti hakea Teatterikorkeakouluun, ja nyt tie Teak-Kookokseen aukeni!

– Ehkä se, että katseeni oli suuntautunut Lahteen, vaikutti tekemiseeni. En ruvennut puskemaan pääsykokeissa. Myös se, että olin tehnyt teatteria vuoden jokaisena päivänä, auttoi. Olin valmiiksi lämmin.

Sisään pääseminen oli kova juttu. Tietenkin! Mutta ensimmäisestä vuodesta muodostui hankala.

– Alussa kaikki keskittyvät vain omaan tekemiseensä ja näkevät vain oman napansa. Minäkin. Eka vuosi on vaikea myös siksi, että sitä tuntee olevansa huono ja silti yrittää samanaikaisesti todistaa, ettei ole virhevalinta. Että osaa, ihan varmasti osaa. Eikä tietenkään osaa. Se on omituinen yhtälö.

Toinen vuosi tarjosi täysin toisenlaisen tarinan.

– Rakastin kakkosvuotta, koska se on sillisalaatti. Jokainen puolitoistatuntinen käsitteli eri aihetta, ja se oli minusta ihanaa! Nautin siitä, että tekemistä oli ihan hirveästi, ja seuraavaksi päiväksi piti taas opetella 14 uutta asiaa. Tuntuu, että sain siitä valtavasti energiaa.

400 kilometriä väärään suuntaan – ja takaisin

Sonja Salminen korostaa, miten vapauttavaa on opiskella koulussa, jossa on lupa kokeilla ja epäonnistua täysin.

– Tietenkin tarkoituksena on oppia toimimaan kuten työelämässä toimitaan, mutta koulussa opiskelija on vastuussa vain työryhmälleen. Teatterikorkeakoulussa esityksen ensi-iltaa voi siirtää kuukaudella tai perua sen kokonaan, jos siltä tuntuu. Sillä, että on aikaa mennä 400 kilometriä väärään suuntaan ja tulla pikkuhiljaa takaisin, on oma arvonsa. Koulussa vasta opetellaan asioita, eikä silloin tarvitse kantaa vastuuta siitä, mitä yleisö haluaa.

Salminen kertoo oppineensa kolmannen opiskeluvuoden aikana nauttimaan häpeästä, joka syntyy, kun näyttelijä pääsee lähelle jotakin sellaista asiaa, jota hän ei haluaisi näyttää.

– Sellaiselle ihmiselle kuin minä, joka aloitin kouluni hartiat ylhäällä ja jännittyneenä, suojamuurin rapiseminen oli iso asia. Se, etten pystynyt heittäytymään, saattoi johtua osin ujoudesta. Olen aina ollut kohtelias, kiltti ja diplomaattinen.

– Toki näyttelijä voi olla sellainen ja silti käyttäytyä lavalla kuin hullu, mutta tuntui, kuin kiltteys olisi imeytynyt persoonaani niin lujasti, että olin sitä myös näyttämöllä. Se alkoi lopulta ärsyttää minua. Siksi oli ihana tajuta, että aina kun minua alkoi vähän punastuttaa ja hävettää, olinkin asian ytimessä, ja siellä oli kiva olla!

Väsymys avasi tietä hyvälle röyhkeydelle

Tänä keväänä teatteritaiteen maisteriksi valmistuneen Sonja Salmisen kirjallinen opinnäytetyö, Väsynyt näyttelijä, luotaa uupumuksen merkitystä ja vaikutuksia näyttelijäntyöhön.

– Taustalla on oma kokemukseni. Kun minulle tehtiin iso leikkaus joulukuussa 2014, olin kaksi kuukautta sairauslomalla. Olen senkin jälkeen kokenut ajoittain uupumusta, mutta huomasin, että se vaikutti näyttelijäntyöhöni positiivisesti.

– Olen aina pyrkinyt ajattelemaan ensin tarkoin, ennen kuin teen. Henkinen väsymys aiheutti sen, etten jaksanut analysoida saati suorittaa liikaa. Se avasi yllättäen hyvän röyhkeyden näyttämöllä. Jouko Turkka tähtäsi aikanaan samaan lopputulokseen, mutta hän toteutti sen fyysisen rasituksen kautta.

Taiteellisen työnsä Salminen teki kansainvälisen Lavat auki! -hankkeen esityksessä Kärpäset ja herrat, jonka ohjasi virolainen Juhán Ulfsak. Harjoitukset aloitettiin Tallinnassa, jonka jälkeen ne jatkuivat Teakissa. Ensi-illan jälkeen esitys kiersi neljässä maakuntateatterissa: Kuopiossa, Kotkassa, Turussa ja Kemissä.

– Se oli ensemble-vetoinen juttu, joka pohjautui löyhästi William Goldingin klassikkoromaaniin Kärpästen herra. Minusta oli hauskaa, etten tehnyt perinteistä monologiesitystä, vaan loimme esityksen yhdessä. Myös se, että vierailimme maakunnissa ja tutustuimme muiden teattereiden työntekijöihin, oli tällaiselle Helsingissä kasvaneelle aika eksoottista.

Teatteria hoitolaitoksiin ja vankiloihin

Kun Sonja Salminen opiskeli ensimmäisellä vuosikurssilla, näyttelijä ja Suomen Kansallisteatterin Kiertuenäyttämön taiteellinen suunnittelija Jussi Lehtonen piti teatterikorkeakoulussa yleisökontaktia käsittelevän kurssin. Kyse oli siitä, miten näyttelijä kohtaa hoitolaitosyleisön.

– Kävin katsomassa kurssilla syntyneet esitykset ja odotin koko ajan, pääsisinkö itse samanlaiselle kurssille, Sonja Salminen kertoo.

Neljännellä vuosikurssilla tärppäsi. Yhdessä dramaturgiopiskelija Aino Pennasen ja teatteripedagogiikan opiskelija Marjut Mariston kanssa Salminen piti syksyllä 2015 Helsingin vankilan Sörkka-yhteisössä teatterityöpajan, jonka tuloksena syntyi stigmatisoitumisesta kertova esitys Potilas. Ensi-ilta oli vankilassa, jonka jälkeen Potilasta esitettiin teatterikorkeakoulun tiloissa.

– Kävimme esiintymässä myös muissa hoitolaitoksissa, kuten korvaushoitokeskuksessa ja kehitysvammaisten päivätoimintakeskuksessa. Aina joku totesi: ”Minulle on tapahtunut just noin.” Tajusin, että juuri näin pitäisi toimia – viedä teatteria sinne, missä sitä ei ole; ihmisille, jotka eivät ole koskaan nähneet teatteria tai eivät jostain syystä pääse sitä katsomaan.

Salminen sanoo, että oli iso kokemus tajuta, miten samanlaisia me ihmiset olemme.

– Olen tietenkin tiennyt sen aina, mutta sen tajuaminen niissä tilanteissa… Että kaikki on loppujen lopuksi kiinni pienestä hetkestä. Että minä olen tehnyt tällaisen ratkaisun, tuo toinen jonkin toisen. Mutta se olisi voinut mennä myös toisinpäin.

– Teatterilla voi olla yhteiskunnallisesti suuri merkitys. En tarkoita, että näyttelijän pitäisi paasata tai tehdä jokin poliittinen näytelmä. Riittää, jos onnistut sytyttämään ihmisessä jotakin, esimerkiksi tunnereaktion. Se avaa myös ajattelun. Aina.

Näyttelijäntyössä riittää perkaamista

Teatterikorkeakoulusta kasvoi viidessä vuodessa Salmiselle vankka tukikohta, minkä hän oivalsi valmistumisensa kynnyksellä.

– Kun opintoni olivat loppusuoralla, ajattelin, että jään Teakiin. Sitten tajusin, että kyse oli pelkuruudesta ja eräänlaisesta turvan hakemisesta. Olisi eri asia, jos syventyisin jatko-opinnoissa johonkin tiettyyn itseäni kiinnostavaan asiaan, mutta pelkkä kouluun hengailemaan jääminen ei veisi minua eteenpäin.

Ennen joulua Salminen sai puhelun ohjaaja Laura Jäntiltä, joka pyysi häntä mukaan Suomen Kansallisteatterin näytelmään Koivu ja tähti. Keväällä alkaneet harjoitukset jatkuvat elokuussa.

– Se puhelu helpotti kummasti oloa, ja yhtäkkiä koulusta lähteminen oli hyvin helppoa. Koivun ja tähden jälkeen olen mukana Jussi Nikkilän ohjaamassa Romeossa ja Juliassa.

Salminen kertoo käymästään näyttelijäntyön mestarikurssista, jota vetivät näyttelijäntyön professorit Elina Knihtilä ja Hannu-Pekka Björkman.

– He pyysivät meitä kertomaan, missä näkisimme itsemme viiden tai kymmenen vuoden kuluttua. Moni näki itsensä teatterinjohtajana tai oman teatteriryhmän vetäjänä. Minä haluaisin vain näytellä. Olisi tietenkin kiva tehdä joskus myös kansainvälisiä juttuja, mutten pyri selkeästi johonkin tiettyyn pisteeseen. Kaikkihan on vasta alussa, ja näyttelijäntyössä riittää koettavaa. Ehkä siksi sanon nyt kaikkeen kyllä, koska tekemisen haluni on niin vahva.

Tässä ajassa tarvitaan kulttuurin puolustajia

Sonja Salminen myöntää, että tulevaisuutta koskeva epävarmuus pelottaa häntä.

– Tajusin vasta äskettäin, että olen koko tähänastisen elämäni aikana siirtynyt laitoksesta toiseen, ja aina on ollut joku, joka on neuvonut, mitä pitää tehdä. Entä sitten, kun tulee se hetki, kun minulla ei ole töitä? Kun kukaan ei kerro, miten pitää toimia.

Salminen pudistaa päätään ja nostaa keskusteluun nykyisen hallituksen ja sen penseän asenteen kulttuuria, taidetta ja humanistisia arvoja kohtaan.

– Arvostus taidetta ja kulttuuria kohtaan laskee koko aika. Enkä puhu nyt vain siitä, miten oma ammattini on vaarassa, vaan kyse on kaikista taiteen ja kulttuurin alalla toimivista. Tuntuu, kuin nykytilanne olisi todella erilainen verrattuna esimerkiksi viiden vuoden takaiseen aikaan, jolloin pääsin teatterikorkeakouluun. Vähän on sellainen fiilis, etten tahtoisi nähdä, mihin tämä kaikki oikein johtaa.

– Siksi on hienoa, että on olemassa Vivicas Vänner -säätiön kaltaisia toimijoita, jotka tukevat taiteilijoita ja kulttuurialan tekijöitä. Näissä asunnoissa se konkretisoituu. Vuokra on todella halpa. En tiedä ketään muuta, jonka opintotuki riittäisi vuokraan, ja vielä on jäänyt vähän rahaa elämiseen. Haluaisin pitää tästä asunnosta kiinni kynsin hampain, mutta ajattelen, että sen on tarkoitus mennä seuraavalle opiskelijalle. Se, että on oma rauha, edesauttaa koulunkäyntiä tosi paljon. Että on jokin turvapaikka, johon tulla.


Vivicas Vänner -säätiön vuokra-asunto on nyt vapaa. Vuokralaiseksi voivat hakea nuoret, mielellään opintojensa loppuvaiheessa olevat teatteri- ja tanssitaiteen opiskelijat tai ympäristönsuojelutieteiden opiskelijat. Katso lisätiedot → säätiömme sivustolta. Hakuaika päättyy 14.6.2017.


Eija Mäkisen artikkeli on aiemmin julkaistu Vivica Bandlerin juhlablogissa Viva Vivica, Stadin friidu!



Paljon onnea syntymäpäiväsankarille!

toukokuu 30, 2017 kello 18:00 (Eija Mäkinen)

Säätiömme hallituksen puheenjohtaja Raija-Sinikka Rantala muistuttaa teatterin voimasta: se ylläpitää inhimillisyyttä, tukee empatiaa ja auttaa ymmärtämään elämää, jota itse ei elä.

Helsingin Sanomien syntymäpäivähaastattelussa hän lainaa motokseen Vivicaa: ”Kulttuuri on ainoa, mikä kannattaa.”

Veli-Pekka Leppänen haastatteli Raija-Sinikka Rantalaa Helsingin Sanomiin. Klikkaa kuvaa ja pääset lukemaan jutun.



Ei ole hauskaa tulla vanhaksi

toukokuu 19, 2017 kello 13:47 (Eija Mäkinen)

Ikkunasta avautuva maisema kylpee kirkkaassa valossa. Tuuli leikkii, meri elää, laineet välkehtivät. Kevät on myöhässä eikä katua reunustavissa puissa ole vielä lehtiä, vain yksi oksiin kiinni jäänyt vappupallo.

– Se on siinä vielä syksylläkin, tietää Kirsti Poikolainen, joka on seurannut Merisataman elämää jo 54 vuotta.

– Pian puut ovat niin täynnä lehtiä, ettei merta näy. Vivican kanssa aina mietimme, kummallako kaataisimme puut: suolahapolla vai moottorisahalla, hän sanoo ja ilme paljastaa kupletin juonen.

Kun Kirsti Poikolainen täytti 50 vuotta, Vivica Bandler järjesti hänen kunniakseen juhlat Saaren kartanossa.

Vivica Bandler kertoo elämäkerrassaan Vastaanottaja tuntematon (Otava, 1992), että Kirsti oli hänelle kuin eräänlainen perhe; hyvin läheinen, oikeudentuntoinen ja tinkimättömän itsenäinen. Keittiöapulaisena alkanut pesti Huvilakadulla von Frenckellin kotitalossa laveni ajan myötä, ja Poikolainen toimi vuosia Vivican taloudenhoitajana, sihteerinä ja vierellä kulkijana.

– Olin ehkä seitsenvuotias, kun tapasin Vivican ensimmäisen kerran. Isäni työskenteli Saaren kartanossa Tammelassa, ja olin lapsesta asti juossut kartanon alueella ja nähnyt von Frenckellin sukua. Vivican isä Erik oli tuttu persoona, sillä hän poikkesi usein kartanon työntekijöiden luona, myös meillä. Huvilakadulle tulin töihin vuonna 1963. Olin silloin 15-vuotias, Vivica 46.

Huvilakadun päivärytmi

Muutto Tammelasta pääkaupunkiin ei Kirstiä pelottanut, sillä Helsinki oli hänelle entuudestaan tuttu. Sisaruksista kaksi oli työskennellyt Huvilakadulla jo ennen häntä.

– Aluksi kävin kaupassa, vein kirjeitä postiin, autoin siivouksessa ja pyykinpesussa. Asuimme sisäkön kanssa yläkerrassa, työntekijöille oli siellä pienet huoneet. Keittäjä asui alakerrassa. Lisäksi Huvilakadun pihasiivessä asui pariskunta; rouva hoiti muun muassa pyykin ja hänen miehensä toimi talonmiehenä ja autonkuljettajana, Poikolainen kertoo.

Päivärytmi rakentui von Frenckellien aterioiden mukaan: aamiainen, lounas, iltapäiväkahvi, illallinen.

– Myös Vivica noudatti rytmiä, mutta hän ei koskaan syönyt lounasta, koska ”silloin loppupäivä on menetetty”, kuten hän sanoi. Hänelle riitti jokin kylmä välipala: lasi piimää, voileipä. Hänellä oli myös suklaata jemmassa, jos oikein merkille panin.

Illallisen perhe söi yhdessä, ennen kuin Vivica lähti teatterille. Kun hänen äitinsä Ester-Margaret halvaantui 60-luvun puolivälissä ja joutui pyörätuoliin, vanha pari ruokaili yhdessä yläkerrassa ja Vivica alakerrassa.

Evakossa roolit vaihtuivat

Kun Vivica Bandler oli myynyt Lilla Teaternin pitkäaikaisille työtovereilleen ja ystävilleen Lasse Pöystille ja Birgitta Ulfssonille vuonna 1967, ei kestänyt kauan, kun häntä pyydettiin Norjaan teatterinjohtajaksi. Pesti Oslo Nye Teaterissa kesti kaksi vuotta, minkä jälkeen Vivica kiinnitettiin Tukholman kaupunginteatterin johtajaksi. Kahden vuoden kiinnitys venyi lopulta yhdeksitoista vuodeksi.

Ester-Margaret von Frenckell kuoli 1974 ja hänen puolisonsa Erik von Frenckell kolme vuotta myöhemmin. Huvilakadulla elettiin Poikolaisen mukaan hetken aikaa hiljaiseloa, koska Tukholman kaupunginteatteri, ruotsalainen kulttuurielämä ja kansainväliset kontaktit pitivät Vivican kiireisenä.

Kirjassaan Vivica Bandler kertoo viihtyneensä Ruotsissa, koska siellä hän oli omien sanojensa mukaan saanut tulla ihmiseksi. Hän ei pitänyt suomalaisesta juonittelusta.

Isän kuoleman myötä vaikeat muistot alkoivat vähitellen väistyä myönteisempien mielikuvien tieltä, ja lopulta Vivica päätti palata lapsuutensa seuduille.

Kun Huvilakadun ja Merikadun kulmauksessa sijaitsevan kolmikerroksisen jugendtyylisen talon saneeraus alkoi vuonna 1983, asukkaat joutuivat evakkoon.

– Asuimme puoli vuotta yhdessä tässä lähistöllä, minä perheeni kanssa ja Vivica omassa huoneessaan. Remontin valmistuttua muutimme pysyvästi Huvilakadulle. Vaikka Vivica ei enää toiminut teatterinjohtajana, hän vieraili Tukholmassa usein muun muassa Ruotsin teatteriakatemian asioissa, Poikolainen muistelee.

Avuntarvitsijaa ei jätetä pulaan

Kun Kirsti Poikolaista pyytää luonnehtimaan Vivicaa, hän mainitsee ensimmäiseksi vahvan auttamisen halun.

– Vivica ei koskaan jättänyt ketään pulaan, hän oli hyvin luotettava. Hän oli myös herkkä. Jos joku pyysi apua tai Vivica huomasi, että toinen tarvitsee apua, hän oli aina valmis auttamaan. Eikä silloin mietitty, oliko toinen hyvä ystävä vai ei-niin-hyvä ystävä. Hän ei puhunut ystävistään pahaa selän takana vaan sanoi aina mielipiteensä kasvotusten.

Temperamenttia Vivicalta kyllä löytyi tarvittaessa.

– Jos jokin asia ei ollut tehty niin kuin hän oli halunnut, tai jopa unohdettu, niin silloin alkoivat ovet paukkua. Kerran minulla jäi esiliinakin oven väliin. Hän tulistui nopeasti, mutta jo hetken kuluttua hän käyttäytyi, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Eikä hän jurnuttanut.

Poikolainen tietää, että monet pitivät Vivica Bandleria pelottavana.

– Meidän, jotka tunsimme hänet hyvin, oli vaikea käsittää sitä. Kun tyttäreni Eeva, joka on Vivican kummityttö, kuuli kerran tällaisen pelottavuutta koskevan keskustelun, hän oli ihmeissään: ”Miten Vivicaa on voinut pelätä?”

– Eevalla ja Vivicalla oli ihanat välit. He eivät tavanneet usein, mutta kun niin tapahtui, puhuttavaa ja hauskaa riitti. Aina se nauru! Heillä oli sellainen keskinäinen huumorinsa, mutta he eivät naljailleet, kuten Vivica ja Juha Siltanen tekivät tavatessaan. Muistan, miten Vivicalla ja Juhalla oli niin kivaa; he sanoivat toisilleen kaikkea hävytöntä, ja aina toinen pani paremmaksi. Niitä kahta oli ihana kuunnella!

Hienoa suolaa ja sekuntipeliä

Kysymys Vivican lempireseptistä saa viimein vastauksen, kun Kirsti Poikolainen kertoo Vivican pohtineen, mikä tämä mahtoi olla edellisessä elämässään, kun liha maistui niin hyvin.

– Pihvi oli hänen lempiruokansa. Niitä hän aina paistoi kesäpaikassaan Pernajassa. Vivica tykkäsi myös sienistä, erityisesti kantarelleista.

– Ravut hän keitti itse. Se oli koko päivän rituaali. Hain ravut aamulla torilta. Keittiössä ne huuhdeltiin ja varmistettiin, että ne olivat eläviä. Keitinveteen hän lisäsi tarkan määrän hienoa suolaa ja tilliä, ei merisuolaa eikä olutta, kuten jotkut tekevät. Hän katsoi kelloa ja paineli rapuja takaisin kattilaan. Se oli sekuntipeliä. Vivican laittamat ravut olivat parhaat, jotka olen elämäni aikana syönyt, Poikolainen henkäisee.

Toisenlaista kulinarismia rouva Bandler esitti suositussa tv-ohjelmassa Teijan keittiössä.

– Se jakso on yksi hauskimmista ruokaohjelmista, jonka olen nähnyt. Vivica paistoi kalapuikkoja ja laittoi niihin valtavasti pippuria. ”Pitääkö niiden olla noin ruskeita?” ohjelmaa emännöinyt Teija Sopanen kysyi. ”Ei, niiden pitää olla mustia!” Vivica vastasi. Teijan ilme! ”Entä jälkiruoka?” ”Otetaan pakkasesta jätskiä.” Vivica teki sen osin irvaillakseen kaikenkarvaisia ruokaohjelmia, joita hän ei niin kauheasti arvostanut.

Dario Fon matkassa ja muistoissa

Ei liene yllätys, että Vivica onnistui herättämään myös Kirstissä kiinnostuksen teatteriin.

– Lilla Teaternissa käynnit olivat aivan erilaisia kuin missään muussa teatterissa käyminen. Tunnelma oli jännä ja lämmin. Katsojana ymmärsin hyvin, että siellä oli ihan oma maailmansa. Se oli niin pieni teatteri. Siellä oltiin iholla, kuten nykyään on tapana sanoa. Nautin teatterista, mutta jos esitys ei ole hyvä, sitä on tuskallista seurata loppuun asti.

– Keskustelimme Vivican kanssa teatterista, ja hän tenttasi usein, mitä olin pitänyt esityksestä. Hän halusi kuulla tavallisen ihmisen mielipiteen. Ne olivat opettavaisia keskusteluja minulle, mutta myös Vivica hoksasi huomioideni avulla asioita. Lasse Pöysti on kirjoittanut Jalat maahan -kirjassaan, miten Vivican intuitio oli pelottavan tehokas. Että hän pystyi aistimaan ajatukset betoniseinien läpi.

Huvilakatu toimi myös teatterivierailijoiden majapaikkana.

– Lilla Teaternissa vieraili monia ruotsalaisia näyttelijöitä, ja he asuivat usein täällä. Se johtui osin siitä, ettei Lillanilla ollut varaa maksaa vierailijoiden asumiskuluja hotellissa.

Kun italialainen Dario Fo ja puolisonsa Franca Rame seurueineen istuivat iltaa Huvilakadun keittiössä, pöytä oli tietenkin katettu herkuin. Illallisen tekoa oli mutkistanut Franca Ramen ennalta toimittama lista ruoka-aineksista, joita hän ei syönyt.

– Siinä oli monta momenttia. Hän ei esimerkiksi syönyt mitään sellaista, joka kävelee. Hänelle oli pitkään mietitty ja valmistettu jokainen ruokalaji erikseen, mutta illallisella hän nyppi koko ajan miehensä lautaselta kaikkea sellaista, jotka olivat olleet kiellettyjen listalla. Että minä ärsyynnyin! Kirsti Poikolainen pudistaa nauraen päätään.

Kun Dario Fo sai kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 1997, hän kutsui monivuotisen ystävänsä Vivican Nobel-juhliin.

– Olin silloin Tukholmassa auttamassa Vivicaa. Darion hyvä ystävä järjesti Observatoriegatanilla juhlat Nobel-tilaisuutta edeltävänä iltana, jonne saatoin Vivican. Muistan, miten Dario pursui hyväntuulisuutta ja naurua, niin kuin aina.

Dario Fo piti seuraa Vivicalle myös tämän viimeisinä elinkuukausina.

– Kun Vivica oli jo vuodepotilas, hän piti siitä, että hänelle luettiin ääneen. Tyttäreni oli ostanut Vivicalle Dario Fon kirjan Ensimmäiset seitsemän vuottani ja muutama niiden lisäksi (WSOY, 2004), ja luin sitä Vivicalle eräänä sunnuntaina. Se oli ihana hetki, en unohda sitä ikinä.

– Sitä kirjaa ei voinut laskea käsistään. Sivuilta astui esiin tuttu iso mies, täynnä iloa ja energiaa. Pidin välillä tauon ja katsoin, nukahtiko Vivica. Lukeminen oli hänelle vähän kuin unilääkettä. ”Juu, voi jatkaa”, pielukselta kuului.

Hyvästien aika eli ympyrä sulkeutuu

Vivica Bandler kuoli heinäkuussa 2004 kotonaan Huvilakadulla, samassa talossa, johon hän oli muuttanut kaksivuotiaana vuonna 1919. Viimeisen vuoden hän vietti pääosin vuodepotilaana kaaduttuaan yöllä.

– Hänet vietiin Marian sairaalaan. Yöllä oli ollut todella levotonta, ensiapuasemalle oli tuotu juoppoja ja muuta revohkaa. Aamulla Vivica pyysi, että etsisin hänelle paikan jostakin muusta sairaalasta. Diakonissalaitokselta järjestyi vuodepaikka. Siellä hän vietti kolmisen viikkoa. Sitten hän pyysi minua järjestämään kotisairaalan Huvilakadulle.

– Muistan, kun vein Vivicalle sairaalaan päivän lehden, jotta hän voisi lukea kulttuuritapahtumista, ja hän totesi pienellä äänellä: ”Ei, Kirsti. Minulle ei kuulu enää mikään.” Se tuntui pahalta, sellainen luovuttaminen. Mutta se meni ohi.

Kun Vivica kotiutettiin, hänen apunaan toimi aluksi Poikolaisen lisäksi kaksi ammattihoitajaa, myöhemmin yksi.

– Hän toipui aika hyvin, mutta liikkumiseen hän tarvitsi tukea. Hänen mielensä oli selkeä lähes viimeiseen asti. Lähtö oli hyvin rauhallinen. Vivican elämä oli täällä, Huvilakadulla. Täällä hän sai myös kuolla, rauhassa kotonaan.

Henkinen yhteys ja luottamus

Villa Frenckell myytiin jo Vivica Bandlerin elinaikana Partek Oy:lle. Nykyään talo on Cargotec Oy:n toimi- ja edustustiloina. Kirsti Poikolaisen tehtävänä on edelleen toimia taloudenhoitajana.

Toisinaan Huvilakadulla kaikuvat tutut äänet, kuten helmikuussa, kun Birgitta Ulfssonin elämäkerta Mikä ettei? (Teos, 2017) julkistettiin.

– Se rouva osaa ottaa yleisönsä, sellainen nauru täällä raikui.

Poikolainen kertoo pitäneensä yhteyttä vanhoihin lillanilaisiin, kuten Lilga Kovankoon ja Raija-Sinikka Rantalaan, ja Milja Sarkolaan, jonka kanssa hän työskenteli yhdessä Vivican arkistojen parissa.

– ”Ei ole hauskaa tulla vanhaksi”, Vivica sanoi. Minua ärsytti, kun hän toisti sitä niin usein, mutta nyt olen mielessäni pyytänyt häneltä anteeksi, koska olen todennut saman. Ikääntyminen ei ole mukavaa, marraskuussa 70 vuotta täyttävä Poikolainen sanoo hymähtäen.

Hän sanoo tiukasti, ettei halua mitään juhlia. Merkkipäivää vietetään perheen kanssa.

– Jokapäiväinen arki Huvilakadulla ja Vivican kanssa oli hyvin sitovaa. Vapaa-aikaa ei paljon ollut, enkä juuri voinut suunnitella omaa tekemistä. Kun lapset olivat pieniä, perheen kanssa vietetty aika oli arvokasta. Vivican viimeisinä vuosina lapseni, Eeva ja veljensä Mika, olivat jo aikuisia ja elivät itsenäistä elämää tahoillaan.

Kysymykseen, mitä hän kaipaa Vivicasta, ei tarvitse kauan odottaa vastausta.

– Olen miettinyt sitä viime aikoina. Kun Vivicasta tuli kotisairaalan potilas, hän koki olonsa hiukan turvattomaksi, koska hoitajat olivat vieraita. Siksikin hän halusi pitää minut vierellään. Ymmärsin sen hyvin, ja olin iloinen siitä, että hän luotti minuun. Keskinäinen suhteemme parani koko ajan. Sitä kaipaan eniten, sitä viimeistä, rauhallista vuotta. Oli aikaa keskustella.

Eija Mäkisen artikkeli on aiemmin julkaistu Vivica Bandlerin juhlablogissa Viva Vivica, Stadin friidu!



Tervetuloa Viva Vivica! -näyttelyyn Loviisaan!

toukokuu 14, 2017 kello 18:42 (Eija Mäkinen)

Vivican 100-vuotisjuhlat jatkuvat nyt Loviisassa, jossa avautuu 19.5.2017 Teaterstiftelsen Vivicas Vännerin ja Teatterimuseon yhteistyönä tuottama Viva Vivica! – Vivica Bandler 100 vuotta -näyttely. Sydämellisesti tervetuloa!

Almintalossa esillä oleva näyttely on avoinna kesän aikana kahdessa jaksossa, 19.5.–29.7. ja 15.8.–30.9. Löydät Almintalon kaupungin keskustasta, osoitteesta Brandensteininkatu 3.

Lisätietoja näyttelystä antaa Loviisan Taidekeskuksen Tukiyhdistys ry.

Kuva on otettu helmikuussa, jolloin Viva Vivica! – Vivica Bandler 100 vuotta -näyttely oli esillä Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun tiloissa Helsingissä.

Vivica Bandlerin elämäntyötä ja hänen monipuolista taivaltaan luotaava näyttely koostuu historiallisista ja harvoin nähdyistä valokuvista ja kaksikielisistä kuvateksteistä. Joukossa on monia Vivican aforistisia ajatelmia niin elämästä kuin teatteristakin.



Silmät ja sydän samalla korkeudella

huhtikuu 24, 2017 kello 10:09 (Eija Mäkinen)

Upplandsgatanin keittiössä naiset odottavat veden kiehumista. Tukholman yöstä on takana teatteria, Brasserie Vaudeville, Tennstopet… Kun kuplat poksahtavat pintaan, on aika lisätä nakit.

– Salaisessa reseptissä oli kaksi tärkeää asiaa: kattilaan laitettiin hyvin vähän vettä ja nakkeja kiehautettiin sen verran, että ne olivat lähes halkeamaisillaan. Sitten ne nautittiin hellan vieressä seisten, Tiina Lindfors muistelee ja kertoo yhä noudattavansa reseptiä.

– Huvilakadulla Kirsti [Poikolainen] valmisti aina herkullista ruokaa, mutta yönakit ja Vivican toinen bravuuri, pinnalta poltetut kalapuikot, edustivat gourmet-ajattelua, joka on minullekin tuttua.

Tiina Lindforsin uusin teos HITtoCaBBAret (2016) palaa Vivican ja Erin yhteiseen tyyliin. Teos vierailee Kansallisoopperan Alminsalissa 23.9. Kuva © Riitta Salmi | Turun Sanomat

Tanssija-koreografi Tiina Lindfors tapasi Vivica Bandlerin ensimmäisen kerran vuonna 1986 Mikkelissä pidetyssä feministisessä tapahtumassa. Lindfors osallistui siihen naisystävänsä Annan kanssa ja tapahtumassa sekä hän että Vivica pitivät esitelmän.

– Tarkastelin naisen roolia ja emansipaatiota tanssin historian kautta. Esimerkeissäni oli mukana musta nainen, mistä Vivica selvästi piti.

– Kohtasimme uudelleen illallisella, jossa istuimme kulmittain vastapäätä. Kun Vivica näki Annan, hän koki eräänlaisen déjà-vun, sillä Anna muistutti erästä hänen ihastustaan. Samalla hän jollakin tavalla samastui minuun. Että tässä nämä kaksi taas olivat: eteerinen, pohjoismainen aateliskaunotar ja tumma teatterin ammattilainen.

Sissijuoksua ja kirjelappusia

Tutustuminen jatkui seminaarilaisten yöpaikassa paikallisella opistolla. Kolmikko oli sopinut tapaavansa Tiinan ja Annan huoneessa, mutta tilannetta mutkisti ystävä, joka huhuili käytävillä: ”Missä olette?”

– Hänkin olisi halunnut seuraamme, mutta olimme päättäneet olla kolmisin. Kurkimme ovenraosta, milloin reitti oli selvä. Sitten Vivica kiiruhti sissijuoksua, pää matalana, viinipullon kanssa huoneeseemme. Juttelimme pitkään. Se oli valtavan kiva ilta.

Seuraavana päivänä Vivica lähetti Tiinalle ja Annalle kirjelappusen seminaariosallistujien käsien kautta. Tycker ni om kräftor? kuului teksti.

– Näin saimme ensimmäisen kutsun hänen keittiöönsä Helsingin Huvilakadulle. Hän oli meille alusta asti privaatti-Vivica, välitön ja humoristinen. Olin nähnyt hänet aiemmin puhumassa virallisissa tilaisuuksissa, ja minulla oli käsitys hänen julkisesta persoonastaan, joka oli kunnioitusta herättävä, lakoninen ja terävä.

Lindfors huomauttaa, ettei Vivican julkinen rooli pelottanut häntä.

– Toisen asema ei hämmennä saati pelota minua. On ihan sama, kenen tsaarittaren tapaisin. Silmät ja sydän ovat aina samalla korkeudella.

Humanismin vahvat puolustajat

Tiina Lindfors sanoo ymmärtäneensä vasta jälkeenpäin, miten arvokkaan lahjan Vivica antoi kutsuessaan hänet ja Annan Huvilakadun juhliin ja esitellessään heidät muille vieraille sanoen: ”Meille on tullut uudet ystävät.”

– Ne ovat olleet nuorelle ihmiselle – olin silloin kolmikymppinen – merkittäviä kokemuksia, kun illallispöydässä keskustelukumppaneina olivat esimerkiksi Suomen historian merkittävin filosofi Georg Henrik von Wright ja vaimonsa Maria Elizabeth, antiikin ja Välimeren läpikotaisin tuntenut Göran Schildt ja hänen vaimonsa Christine. Tai teatterin hienostuneet ja hurjat uudistajat Birgitta Ulfsson ja Lasse Pöysti. Kaikki olivat kertakaikkisen hurmaavia ja sydämellisiä.

Lindfors muistelee lämpimästi jo tuolloin talouden ja teknologian valta-aseman kyseenalaistanutta von Wrightia.

– Mikä tapa puhua hänellä olikaan! Mikä tapa katsoa ihmistä. Hän oli humanisti ja korosti vahvasti, että ihmistieteet saattaisivat tarvita itsenäisen aseman suhteessa luonnontieteisiin. Ja tämä siksi, että ihmistiede pyrkii ymmärtämään, luonnontiede selittämään. Tärkeitä kysymyksiä yhä tänä päivänä, jolloin humaanit arvot ovat vastatuulessa.

– Muistan myös, kun ensimmäisen kerran tapasimme ranskalaisen Moune de Rivelin. Hän oli juuri tullut Pariisista, kaivoi kitaransa esiin ja lauloi meille. Se oli hyvin hurmaavaa.

Matkalla uuteen ulottuvuuteen

Kun Vivica täytti 70 vuotta, Tiina ja Anna veivät hänet Kulosaaren kasinolle juhlimaan synttäreitä.

– En muista, oliko se tarkalleen 5. helmikuuta. Vivica oli ihminen, joka saattoi viettää kokonaisen festivaalin. Vietimme usein aikaa yhdessä, vain me kolme. Keittiössään hän järjesti meille kunnon rokkiesityksen. Kasettimankka soimaan, ja sitten hän alkoi tanssia rokkia antaumuksellisesti omalla tyylillään. Minä menin tietenkin heti mukaan.

Vivica Bandler 100 vuotta -juhlaviikolla järjestetyssä Vivican keittiössä -paneelikeskustelussa osallistujat pohtivat Vivican merkitystä itselleen. Tiina Lindfors tarkasteli aihetta myös toisesta näkökulmasta ja kertoi, miten hän ja Anna olivat edustaneet Vivicalle uutta dimensiota.

– Olimme ensimmäinen suomalainen, suhteessamme täysin avoin lesbopari, johon Vivica tutustui. Se avasi häntä, jopa huomattavassa määrin. Vaikka olin nuori, minusta tuli Vivican uskottu ystävä, jonka kanssa hän saattoi käydä läpi lesbouteen liittyviä asioita ja kokemuksia. Hän pui niitä usein. Eikä ihme, kyllä hän sellaisen helvetin oli käynyt läpi. Elämän pakaasissa, jota hän kuljetti mukanaan, oli suuria traumoja.

Lindfors muistuttaa, että seksuaalisen suuntautumisen moninaisuus on aina ollut todellisuutta suomalaisessa yhteiskunnassa, mutta siihen liittyvistä asioista ei ole voinut puhua samanlaisella avoimuudella kuin nykyään.

– Asioista puhuttiin puolittain, jos edes puhuttiin, ja mitä erilaisimmilla nimillä. Tilanteet ratkaistiin soveltaen. Se oli maailman tapa silloin. Mutta maailma muuttuu, kun sitä muutetaan. Itse olen yksi niistä, jotka ovat Suomessa aktiivisesti kamppailleet seksuaalisen tasavertaisuuden puolesta. Senkin myötä Vivican ja minun välille syntyi suuri luottamus ja syvä ystävyys.

Tiina Lindfors sanoo ymmärtäneensä vasta jälkeenpäin, miten monet olivat tulkinneet kaksikon ystävyyden joksikin aivan muuksi.

– Joko tarkoituksellista tai ei, mutta crème de la crèmella oli aika pitkälle se käsitys, että olin Vivican rakastettu. Tosiasiassa Vivica oli minulle paitsi hyvin rakas ystävä myös eräänlainen äitihahmo.

Nauru vapauttaa ja sitoo yhteen

Tiina Lindfors tähdentää Vivican kykyä nauraa pettymyksille; asenne, jonka hän oppi mustilta Pariisissa. Elämäkerrassaan Vastaanottaja tuntematon (Otava, 1992) Vivica Bandler kirjoittaa, miten tärkeää hänelle oli tutustua jo varhain värillisiin ihmisiin ja heidän tapaansa suhtautua vastoinkäymisiin: ”He katsoivat minuun ja sanoivat: ´Elämä on yhtä helvettiä´ – ja hymyilivät samalla koko naamallaan. (…) Mustilta opin, ettei ihmisen kannata milloinkaan olettaa, että elämä olisi onnellista. Tällä tavoin saa joka päivä kokea jonkin positiivisen yllätyksen.”

– Vivica oli suuri humoristi, joka osasi olla myös itseironinen. Taito nauraa on yksi elämän suuria selviytymiskeinoja. Paskamaisestakin tilanteesta pitäisi yrittää puristaa huumori esiin, vaikkei se helppoa olekaan. Muistan aina, kun hän sanoi: ”Tiina, anna hevosen surra. Sillä on isompi pää.” Neuvossa piilee suuri viisaus. Kun sen kuulee, alkaa naurattaa, ja jo se muuttaa tilanteen.

Kuten Lindfors huomauttaa, huumori ja sanoma eivät estä toisiaan. Mitään niin vakavaa ei olekaan, ettei joukkoon mahtuisi myös huumoria.

Hän kertoo Tanssiteatteri ERIn vuonna 1997 kantaesityksensä saaneen Minä rakastan sinua -teoksen työstämisestä, josta osa tapahtui sairaalassa Vivica Bandlerin lihassairauden vuoksi.

– Kirjoitimme yhdessä käsikirjoitusta, jossa erilaiset asiat, esineet ja eläimet rakastuvat toisiinsa. Ihmisetkin. Vivica rakasti teemaa, jossa koira rakastuu kissaan. Hänen mielestään se kertoi vastustamattomalla tavalla, mikä on elämän suurin dilemma. Yhteistyömme oli antoisaa, inspiroimme toisiamme harvinaisella ja mainiolla tavalla. Sairaalan käytävät vain kaikuivat, kun naiset nauroivat.

Teatterin mestari ja oppityttö

Vivica Bandler teki Tanssiteatteri ERIn kanssa 1990-luvulla kolme yhteistyöteosta: Tango on vakava asia (1993), Käräjät – missä isä (1995) ja Minä rakastan sinua (1997).

Ideat teoksiin tulivat Vivicalta, minkä jälkeen Tiina Lindfors työsti teosten dramaturgisen rungon, valitsi musiikit ja istutuskohdat tekstille, laati koreografian ja ohjasi tanssijoita. Suomenkielisissä esityksissä Tiina hioi tekstin, ruotsin- ja ranskankielisissä Vivica. Englanninkieliset ratkaistiin yhdessä.

– Olimme ensimmäiset suomalaiset tanssijat, jotka replikoivat näyttämöllä. Sitten siitä tuli trendi, ja nykyään monet puhuvat esityksissään enemmän kuin tanssivat.

Hän korostaa, etteivät ERIn tanssiteosten tekstit olleet irrallisia hätä- ja raivomonologeja, kuten nykyisin usein, vaan ne noudattivat aina teatterillisen rytmiikan ja kerronnan etenemisen lakeja.

– Tanssiteoksissa repliikin luonne on erilainen kuin puhenäytelmässä, jossa sanojen määrä on suuri ja jossa ne kuljettavat ajatusta eteenpäin toisenlaisella mekaniikalla. Vivican kanssa tehdyissä teoksissa repliikit oli tarkoin kiteytetty ja ne leikkasivat tilanteen tavalla, joka usein avautui moneen aikasuuntaan, antoi humoristisen valaisukulman tai muutti koko kohtauksen.

Kun teos oli harjoiteltu määrättyyn vaiheeseen, Vivica tuli ja teki sen, josta hän oli kuulu: katsoi ja näki, mikä toimi ja mikä ei.

– Emme olleet välttämättä kaikesta samaa mieltä. Silloin puskimme kohteliaisuusrajalla edeten ja hikeä hiusmarrosta pusertaen. Vivica oli helvetin itsepäinen ja voimakastahtoinen, niin kuin minäkin, mutta tilanne sisälsi tietyn seniori–juniori-asetelman. Nuorena on usein pölvästi, koska luulee tietävänsä kaiken. Onneksi käsitin, että on hyvä vain ottaa oppia vastaan.

Tanssia ja teatteria ennakkoluulottomalla tavalla yhdistäneet teokset asettivat eriläiset uudenlaisten haasteiden eteen ja pakottivat heidät venyttämään omia rajojaan poikkeuksellisella tavalla.

– Vivican kanssa toteutetuissa teoksissa työskenteleminen kasvatti meitä taiteilijoina valtavasti. Niissä oli jotakin samaa kuin absurdissa teatterissa tai vaikkapa Dario Fon näytelmissä, joissa nerokas klovneria yhdistyy suureen älykkyyteen. On kiinnostavaa, miten vähän Vivican ERI-yhteistyöteokset ovat nousseet esiin julkisessa teatterikeskustelussa, vaikka ne loivat uudenlaista esitystraditiota ja saavuttivat suuren menestyksen ulkomaita myöten.

Vivican henkinen perintö

”Yksikään askel eikä yksikään ajatus mene harhaan.”

– Vivica oli huomattavan imponoitu tavasta, jolla tanssiryhmämme työskenteli. Hän toisti monissa yhteyksissä median edustajille, miten hän oli ERIn myötä oppinut uuden maailman. Vivica oli yllättynyt, miten kurinalaista ja ekonomista työskentelymme oli. Niin me työskentelemme edelleen.

Lindfors tarkoittaa, ettei ERIssä istuskella, länkytellä lillukanvarsista tai saada kohtauksia, vaan projektin vetäjä ohjaa ja muut pyrkivät toteuttamaan hänen näkemyksensä. Kaikki keskittyvät satasella.

– Lehdistötilaisuuksissa hän kehui meitä estoitta. Emme aluksi käsittäneet, mitä Vivica tarkoitti, kun hän sanoi: ”Ymmärrättekö te? Nämä nuoret tekevät kaikki omia maailmankantaesityksiään, ja he kaikki esiintyvät toistensa teoksissa ja antavat kaikkensa niille.” Meille oli itsestäänselvää, että toimimme juuri niin. Teattereissa, joissa on myös paljon kateutta ja kilpailua, se ei välttämättä onnistu, Tiina Lindfors sanoo.

– En tietenkään väitä, etteikö meilläkin olisi ristiriitoja. Voi jessus sentään! Emme me mitään herran enkeleitä ole. Mutta meitä – Eeva Soinia, Lassi Sairelaa ja minua – on siunattu harvinaisella luonnebalanssilla. Täydennämme toisiamme.

Vivica Bandler toimi Tanssiteatteri ERIn kannatusyhdistyksen puheenjohtajana vuosina 1989–2004, mutta hän ei puuttunut teatterin johtamiseen. Hän ei myöskään tukenut ERIn toimintaa rahallisesti.

– Hän ei tarjonnut taloudellista tukea, eikä olisi tullut mieleenikään pyytää sitä. Me etenimme samaa reittiä kuin muutkin teatteri- ja tanssiryhmät. Sen sijaan hän oli aina valmis kuuntelemaan ja auttamaan, kun tarvitsin neuvoa ja tukea teatterillisissa kysymyksissä.

Lindfors sanoo oppineensa Vivicalta suhteellisuudentajua. Hän sai myös vahvistusta peräänantamattomuudelleen.

– Vivican seurassa ja läheisyydessä oleminen tuki sitä, ettei ole kaiken maailman trendien heiluteltavissa. Ratkaisevinta on oma näkemys. Ja kun ongelmia ilmenee, niiden alle ei saa kaatua. Kaipaan sitä viisasta ystävää, joka ymmärsi ja jonka kanssa saattoi nauraa, kun oli oikein hankalaa.

Eija Mäkisen artikkeli on aiemmin julkaistu Vivica Bandlerin juhlablogissa Viva Vivica, Stadin friidu!



Joskus on hyvä sanoa totuus

huhtikuu 10, 2017 kello 09:32 (Eija Mäkinen)

On tiistai 14. elokuuta 1990. Keskiyö lähenee, ja Tampereen ylioppilastalossa tarjoillaan keskiolutta, kebabia ja koirankeksejä. Sali on täynnä Tampereen Teatterikesän vierailijoita ja festivaaliyleisöä, kun lavalle nousee kaksi miestä, amerikkalainen näytelmäkirjailija Edward Albee ja Midnight Bar Blue Kebab -klubin isäntä Juha Siltanen.

– Yöklubi oli Vivican idea. Häntä harmitti, kun festivaaliesiintyjät hajaantuivat eri ravintoloihin ryyppäämään. Hän halusi koota ihmiset samaan paikkaan pitämään hauskaa yhdessä, Juha Siltanen kertoo.

Juha Siltasen seuraava kirja on kertomus ravintolasta teatterina. Sen julkaisee Teos syksyllä 2017. Kuva © Heini Lehväslaiho.

Puoliltaöin startanneen klubin ohjelman Siltanen suunnitteli yhdessä Vesa Tapio Valon kanssa. Kaksikko oli osa Tampereen Teatterikesän taiteellisen johtajan Vivica Bandlerin kokoamaa suunnitteluryhmää, johon kuuluivat myös festivaalin toiminnanjohtaja Leena Vihola ja teatterikriitikko Kirsikka Moring.

– En tiedä, miksi Vivica kutsui minut mukaan. Tapasimme ensimmäisen kerran Huvilakadun keittiössä suunnitteluryhmän kokouksessa. Hän oli silloin jo varsin iäkäs, 73-vuotias, minua 42 vuotta vanhempi.

– Olin nähnyt Vivican aiemmin Lilla Teaternissa, mutten koskaan kuvitellut, että polkumme tulisivat risteytymään, sillä hän vaikutti hyvin pelottavalta henkilöltä. Hänen hahmonsa, eleensä ja esiintymisensä eivät kutsuneet lähestymään, päinvastoin. Hän oli kuin korkeimman oikeuden presidentti, jolta kukaan ei mene kysymään edes kellonaikaa.

Suunnitteluryhmän tehtävänä oli katsoa teatteriesityksiä niin kotimaassa kuin ulkomaillakin, kertoa näkemyksistään ja nostaa esiin kiinnostavimmat.

Siltaselle selvisi nopeasti, millaisia esityksiä Vivica suosi: pienimuotoisia mutta dramaattisia, vahvan naisnäkökulman sisältäviä näytelmiä, jotka puhuttelivat katsojaa enemmän emotionaalisesti kuin intellektuaalisesti.

– Hänellä oli varmat mielipiteet teatterista, mutta hän ei koskaan perustellut niitä. Hän piti myös klovneriasta; esityksistä, joissa voimakkaasti inhimillinen aspekti tuotiin esiin vaatimattomassa kehyksessä ja huumorin kautta. Joskus oli tosin helppo nähdä, että osa niistä valittiin ohjelmistoon, koska ne olivat taloudellisesti käteviä.

– Ralf Forsström kiteytti Viva Vivica! -seminaarissa osuvasti, että Vivica oli suuri tuottajalahjakkuus. Hän näki, mitkä asiat tai ketkä henkilöt eri parametrit laskien – esimerkiksi taloudellisesti, organisatorisesti tai infrastruktuurin kannalta – kannatti yhdistää.

Siltanen sanoo, ettei hänelle milloinkaan kovin syvällisesti selvinnyt Vivican taiteellinen maku.

– Usein taiteilijat pahkuavat agendaansa rasittavuuteen asti, mutta Vivica puhui hyvin vähän teatterista. Minulle ei syntynyt käsitystä, että hän olisi ollut kiinnostunut teatterin yleistilasta tai siitä, mitä muut tekevät. Siinä mielessä hän oli hyvin itsekeskeinen ihminen, kuten suuri osa taiteilijoista. Hän kertoi paljon absurdin teatterin tulovaiheista Suomeen; genre, joka kiinnosti meitä molempia. Omista ohjauksistaan hän saattoi mainita, mitä oli tehnyt, mutta koskaan hän ei teoretisoinut työtään.

Itsensä annostelun taito

Siltasen mukaan Vivica piti itsensä tiukasti kontrollissa.

– Jokainen ele ja repliikki oli tarkoin harkittu ja suppeaksi hiottu, mutta aina vahvasti to the point. Hänen bravuurinsa oli se, miten hän jonkin asian mennessä pieleen ei reagoinut siihen yhdelläkään ilmeellä, vaan hän sanoi vain: ”Voi vittu.” Hän oli hyvin tietoinen habituksestaan ja olemuksestaan, ja monien teatterillisten lahjakkaiden ihmisten tavoin hän vilautti valitsemansa persoonan oheen pieniä, paljastavia signaaleja: voin olla myös tällainen.

Vivican älykkyys ja huumorintaju tekivät Siltaseen vaikutuksen.

– En tarkoita, että hän olisi ollut intellektuaalispainotteinen, mutta hänellä leikkasi nopeasti, ja tajusin, että Vivican kanssa voi harrastaa semmoista huumoria, joka ei monien kanssa onnistu. Hän ei suhtautunut itseensä kahlitsevan vakavasti ja oli usein itseironinen, mutta vain tiettyyn mittaan, niin kuin me kaikki.

Siltanen puhuu itsensä annostelun taidosta, jonka Vivica hallitsi todella hyvin.

– Se ei ole luontainen taito, vaan se täytyy opetella. Yleensä sellaisen oppii turpaan saamisen kautta.

Suuren voiman keveydellä

Vallankäyttö ja asioiden organisoiminen ovat asioita, jotka ovat välttämättömiä työnjohto-, opetus- ja ohjaustehtävissä. Niistä Siltanen otti mallia mestarilta, Vivicalta, jota osa ystävistä ja entisistä työtovereista on kuvaillut manipuloijaksi.

– Manipuloija on sanana hankala, koska siitä syntyy nopeasti negatiivinen mielikuva, ikään kuin Vivica olisi mestaroinut ihmisiä tai pyöritellyt heitä kuin marionetteja. Siitä ei ollut kyse, vaan hän manipuloi tilanteita saadakseen syntymään asioita.

Siltanen muistuttaa vanhojen lillanilaisten tarinoista, joiden mukaan Vivica kiristi nälkäiseltä työryhmältä ideoita ja ratkaisuja asettamalla pitopöydän herkut ja juomat kokouspöydän viereen näkyville. Ensin työ, sitten huvit.

– Vivica oli nerokas hahmottamaan, mikä hänen tehtävänsä kussakin tilanteessa oli, mitkä olivat hänen instrumenttinsa ja miten hän toteuttaisi tavoitteensa. Hän ei ollut vietävissä, vaan tarkoin harkitulla käytöksellään hän loi ympärilleen vallankäyttäjän auran, Siltanen sanoo ja kertoo esimerkin Tampereen Teatterikesän suunnitteluryhmän kokouksesta.

Toiminnanjohtaja Leena Vihola kävi suunnitteluryhmän ensimmäisessä kokouksessa läpi tulevan kesän ohjelmistoa, suunnitelmia ja tehtäviä, levitteli ja siirteli papereita Huvilakadun keittiön pöydän ääressä. Vivican silmälasit olivat pöydällä, ja Vihola siirsi tomerasti niitäkin.

– Hän esitelmöi monta minuuttia. Vivica näki, miten toinen oli pikkuisen hökötyksissään, ja oli aivan hiljaa. Kun Leena vihdoin lopetti puhumisen, Vivica sanoi: ”Kuule Leena, yks juttu. Näihin silmälaseihin kosken vain minä.”

– Se oli hyytävä hetki. Leena mureni, nielaisi ja vastasi: ”Juu.” Sitten jatkettiin töitä. Sen jälkeen he olivat monta vuotta erittäin hyvä työpari. Vivican huomautus oli malliesimerkki keveydestä, joka on ominaista hyvin suurelle voimalle. Tarvitaan vain yksi pieni liike, ja asia on kaikille selvä, samoin kuin vaara, joka vastarintaan sisältyisi.

Siltanen huomauttaa, että Vivica oli hyvin taitava myös lämpimissä huomionosoituksissa. Kun Leena Vihola sairastui vakavasti ja joutui terminaalivaiheessa sairaalaan kesällä 1995, Vivicaa haastateltiin radioon Teatterikesän avajaisissa Kirjastonpuiston lavalla.

– Vivica korosti, miten festivaali oli paljolti Leena Viholan ansiota. ”Ja nyt minä haluan, että koko yleisö kajauttaa kolmesti: Leenalle kiitos!”, hän sanoi ja johti katsojien kuoroa. Hän tiesi, että Leena kuunteli sairaalassa avajaisohjelmaa radiosta.

Ihmisraunio kohtaa legendan

Kun Juha Siltanen muistelee Midnight Bar Blue Kebab -klubia, voi lähes nähdä, miten hiki alkaa helmeillä hänen otsallaan. Äänensävystä ei voi erehtyä: se on tuskainen. Ensimmäistä yöklubia hän kuvaa perkeleellisen raskaaksi.

– En juurikaan ehtinyt nähdä Teatterikesän esityksiä, koska meillä oli Vesa Tapio Valon kanssa hirveä duuni ohjelman organisoimisessa. Keitä kansainvälisistä vieraista, jotka olivat puurtaneet ja lämmittäneet esityksen festivaalia varten, voisimme pyytää esiintymään keskellä yötä ilmaiseksi jossakin klubilla? En kehdannut sanoa Vivicalle, että se oli ihan kauheata. Ja minä siellä yleisön edessä veikeänä isäntänä. Huh-huh!

Vaikeuskertoimia lisäsi Vivica Bandlerin viime hetkillä pudottama pommi. Amerikkalainen näytelmäkirjailija Edward Albee oli tulossa Tampereelle, ja Vivica halusi Juhan haastattelevan häntä yöklubilla.

– Olin tavannut Albeen kerran aiemmin opintomatkalla New Yorkissa, mutta enhän minä läpikotaisin tuntenut hänen tuotantoaan. Totta kai tunsin merkittävimmät näytelmät, ja olen varmasti varastanut häneltä yhtä ja toista ammatillisesti, mutta eihän se riitä, kun vastassa on maailmankuulu iso nimi. Ja minun piti haastatella häntä puolitoista tuntia englanniksi. Julkisesti!

Hän syöksyi Hotelli Tammeriin, missä Vivica asui Teatterikesän aikana. Tämä oli juuri menossa hissille, kun Siltanen saavutti hänet ja alkoi vuodattaa:

– Anteeksi Vivica, tämä on ihan kauheata, mutten yksinkertaisesti ennätä lukea Albeen näytelmiä. Olen ihan paniikissa! Mitä minä teen? En edes tiedä, mitä hän on viime vuosina tehnyt. Vivica kääntyi hissin ovella ja vastasi tyynesti: ”No, kysy häneltä. Joskus on hyvä sanoa totuus.” Ja sitten hän poistui hissillä kerroksiin.

– Se ei ollut käynyt mielessänikään. Että voisin kysyä Edward Albeelta, että mitäs muuten olet viime aikoina puuhaillut. Minulla oli ollut niin hirveä tarve olla mieliksi ja päteä. Kaikki jännitys häipyi saman tien. Ja niin me puhua papatettiin Albeen kanssa pari tuntia.

Luottamusta vai vallankäyttöä?

Festivaalin päätteeksi pidettiin palauteseminaari, jossa Vivica arvioi Teatterikesän antia ja kiitti minimalistiseen tapaansa suunnitteluryhmää yhteistyöstä. Yöklubikokemuksesta tyrmistynyt Siltanen oli vannonut itselleen, ettei enää ikinä suostuisi vastaavanlaiseen kurimukseen. Ennemmin hän ampuisi itsensä.

– Nähtävästi klubi onnistui oikein hyvin, Vivica totesi.

– No joo, me ollaan ihan riekaleina, mutta kyllä se varmaan meni, Juha vastasi.

– Minä tahtoisin, että sinä tekisit sen myös ensi vuonna.

– Joo, katsotaan. Eiköhän se järjesty.

Mitä mitä mitä?

– En tajua, mitä minulle tapahtui. Miten suustani pullahti tuollainen lause, vaikka olin kesän aikana tolkuttanut itselleni, ettei tällaista saa tapahtua enää koskaan? Mutta siinä minä myöntelin, vieläpä imarreltuna. Ja seuraavana kesänä sama helvetti. Tätä jatkui viisi vuotta.

Mikä oli Vivica Bandlerin salaisuus? Miten hän onnistui kietomaan niin monet pikkusormensa ympärille?

– Hän antoi ihmisille mahdollisuuden. Samaa taktiikkaa käytti Mannerheim. Ihminen kokee, että hänen osakseen tullut luottamus on niin suuri, että jos sen pettää, on yksinkertaisesti paska.

– Vivica luotti siihen, että hoidan klubi-isännän velvollisuudet maaliin asti. Hän saattoi kysyä, miltä yöklubi näyttää, mutta kysymykseen ei sisältynyt kontrollia. Johtaja, joka koko ajan valvoo alaisiaan, antaa itsestään voimattoman vaikutelman ja syntyy tunne, että hänellä pyörii koko ajan päässään pelkkä epäonnistuminen.

Siltanen huomauttaa, että Vivican lumo puri myös maailmantähtiin. Kun eräs toimittaja tiedusteli Edward Albeelta, miksi tämä oli vaivautunut tulemaan syrjäiseen Suomeen, Albee vastasi menevänsä sinne, minne Vivica käskee. Samoin totesi Dario Fo vieraillessaan Lilla Teaternissa.

– Vivican kohdalla oli hyvin vaikea tehdä sitä eroa, joka vallitsee luottamuksen ja vallankäytön välillä. Kysyin kerran, keneltä hän oli oppinut käyttämään valtaa. Hän vastasi sumeilematta: ”Isältäni.” Hän ei koskaan sanonut isästään mitään lämmintä vaan ilmaisi voittopuolisesti vihanneensa tätä. Sain sen käsityksen, että pärjätäkseen isänsä kanssa Vivican oli opeteltava samat aseet.

Tietoisen järkyttämisen taito

Kun Juha Siltanen raahautui Helsingin-junaan matkalaukkuineen ja kaikkine materiaaleineen ensimmäisen Midnight Bar Blue Kebab -klubikesän jälkeen, huojennus oli suuri ja krapula sen mukainen. Samasta matkustajahytistä löytyi yllättäen Vivica Bandler.

– Istuimme, kertasimme Teatterikesän tunnelmia ja pääsimme ehkä Toijalaan, kun hän kaivoi käsilaukustaan pienen viskipullon ja tarjosi minulle. Otimme molemmat kulauksen, ja hän laittoi pullon takaisin laukkuunsa. Jatkoimme juttelua, ja hetken kuluttua hän kaivoi taas pullon esille. Tyhjensimme sen matkan aikana vähitellen ja tulimme perille iloisessa tuiterissa.

Siltanen tähdentää, ettei Vivicasta olisi ensimmäiseksi tullut mieleen, että tämä kaivaa esiin oman viskipullon ja ryhtyy tyhjentämään sitä kaverin kanssa päiväsaikaan äijätyyliin pullonsuusta.

– Kyseessä oli armeijaele. Savotta oli tehty, ja viinaryyppy otettiin sen kunniaksi. Sellaisten tilanteiden tunnistamisessa ja palkitsemisessa hän oli valtavan tarkka. Samalla Vivica piti tarkoin huolta siitä, ettei hän tehnyt mitään yläluokkaista tai huvilakatumaista, joka olisi kavaltanut hänen varakkuutensa tai sukunsa aseman.

– Armeijaele oli sukua voi vittu -sanaparin käytölle. Hän ei koskaan sanonut sitä spontaanisti vaan näyttääkseen, kuinka kansanomainen hän osasi olla. Vivica tykkäsi vähän järkyttää. Muistan, kun hän esitti, millaisia stripparit olivat 30-luvun Pariisissa. Siihen liittyi tietty rivo ilme ja kourimisele. Se oli tietoista annostelua.

Se ikuinen huivi!

Tampereen Teatterikesä poiki toisen yhteisen projektin, kun Vivica Bandler pyysi Siltasta Adressaten okänd -elämäkertansa suomentajaksi.

– Kirjan ruotsinkielinen ja suomenkielinen versio ilmestyivät samana vuonna, 1992. Ne eivät ole täysin identtiset, vaan Vivica halusi, että kieliversiot olisivat joissakin kohdissa erilaiset. Minusta se oli jännittävää, koska yleensä kukaan ei tahdo, että erikieliset versiot poikkeavat toisistaan.

Kaksikko piti Huvilakadun keittiössä loppumattomia palavereja, kiitos Siltasen perfektionismin ja Vivican jahkailun.

– Koska olen varsinaisesti draamakääntäjä, minulle on valtavan tärkeää sanonnan, muodon, melodian ja rytmin säilyttäminen, ja pyrin hiomaan suomennosta Vivican ilmaisutavan kaltaiseksi. Suomen kielessä sanajärjestystä muuttamalla saadaan aikaan eri merkityksiä, ja Vivican piti päättää, mitä asioita hän halusi korostaa. Se oli vaikea työ.

Siltanen sanoo huomanneensa palaverien paljouden ennen muuta kukkarossaan.

– Olin kuukauden työasioissa Lontoossa, jossa käänsin myös elämäkertaa. Pari viikkoa majoituksen alkamisesta hotellin vastaanottovirkailija kysyi, voisinko maksaa puhelinlaskuni. Silloin ei ollut vielä kännyköitä. En muista puntamäärää, mutta summa oli järkyttävä. Se johtui siitä, että soitin hotellin puhelimella Suomeen ja puhuimme Vivican kanssa ilta- ja yökaudet. Hänelle ei tullut koskaan mieleen, että hän soittaisi minulle. Siihen asti hänen valppautensa ei yltänyt, vaikka hän muutoin oli erittäin herkkätuntoinen.

Ihmisten ja tilanteiden lukeminen ei ole mahdollista, jos ei omaa tiettyä sensitiivisyyttä. Se taas synnyttää usein maskin, jonka perimmäisenä tehtävänä on suojata.

– Vivica suojasi itsensä hyvin tehokkaasti, mikä näkyi hänen silmälaseistaan, vaatetuksestaan. Se ikuinen huivi kaulassa! Hän piti myös sensuaalisuutensa ja eroottisuutensa voimakkaasti katveessa. Joskus oli vaikea uskoa, että Vivicalla oli jonkun kanssa suhde, johon hän ei voinut kuin heittäytyä. Vivica korosti olevansa biseksuaali, mutta huomasin, että hänellä oli hiukan – ei voi sanoa militantti, mutta – allerginen suhde machokulttuuriin ja miesten keskenään harjoittamalle vitsailulle.

– Seksuaaliseen vähemmistöön kuuluvan on usein pitänyt taistella asiansa kanssa monin tavoin, koska ympäröivä yhteiskunta on heteronormatiivinen. Siksi tällaisella henkilöllä on usein puolustautuva asenne, tietty etukeno. On tietenkin vaikea sanoa, mikä seuraa yhteisöstä ja mikä on henkilön oman taistelun jälkiä.

Tiedon ja kokemuksen välittäjä

”Anteeksi kauheasti, että häiritsen, mutta nyt on taas käsillä tämä surullinen juttu. Karjalaisten pitäisi saada tavata toisiaan. Mahdammeko me kestää sen?”

Puhujan ääni on kyllääntynyt, hivenen skeptinenkin. Kyse oli vierailusta Saaren kartanoon, jonne Juha Siltanen ja hänen puolisonsa kutsuttiin kahdesti vuodessa, joulun ja juhannuksen aikaan.

– Vivica kietoi kutsun aina samaan vitsiin, jonka ydin oli se, että Vivican ystävätär Ann-Charlotte [Nurmi] ja Sirpa, joiden molempien juuret olivat luovutetussa Karjalassa, voisivat tavata ja jutella, ja Vivican ja minun piti sillä aikaa muka vastahakoisesti viettää aikaa keskenämme.

Vierailun aluksi otettiin aina valokuva, jossa Vivica demonstroi, miltä ihminen näyttää, kun ei halua tavata toista.

– Minulla on tallessa useitakin Saaren kartanon portailla otettuja valokuvia, joissa kaksi hyvin masentuneen näköistä tyyppiä pitää toisiaan kädestä ja kumpikin katsoo eri suuntiin.

Siltanen korostaa, etteivät he Vivican kanssa olleetkaan läheisiä ystäviä.

– Hän ei koskaan kysynyt yksityiselämästäni tai taiteellisesta työstäni. Puhuimme yleensä teatterista, historiasta, Suomesta. Hän kertoi mielellään anekdootteja elämänsä varrelta: lottavuosistaan, Lillanin alkuvaiheista, Huvilakadun asioista, Saaressa asuneista ihmisistä. Yhteisistä ystävistä saatettiin mainita jotakin pientä, mutta Vivican kanssa ei juoruttu.

– Viihdyin hänen kanssaan ja huumorimme oli samantyyppistä. Luulen, että Vivica haistoi minussa porvarin. En tarkoita poliittisessa mielessä, vaan hän ehkä tajusi, että taustani vuoksi ymmärsin tiettyjä pikkuporvarillisuuden piirteitä. Pystyimme ironisoimaan niitä samalla tavalla.

Siltanen tunnustaa aiemmin luulleensa, että Vivicalla olisi varakkaan taustansa, vaikutusvaltaisen perheensä ja vaikuttavan persoonansa kautta ollut elämässä helpompaa. Että hän oli noin vain voinut perustaa teatterin, lähteä Lappiin ranskalaisohjaajan assistentiksi tai matkustaa Pariisiin katsomaan kabareeta.

– Elämäkerran myötä minulle valkeni koko se sinnikkyys ja vastoinkäymisten määrä, joka siihen sisältyi. Se oli tietenkin hänen oma tarinansa, ja muut asianomaiset saattaisivat kertoa asiat toisin.

Siltanen kertoo oppineensa Vivicalta paljon historiasta, toisesta maailmansodasta ja Euroopasta.

– Hänellä oli hyvin terävä näkemys siitä, mitä sodassa tapahtui ja mikä oli Suomen maisema silloin. Oli kiinnostava kuulla, mitä hän kertoi 30-luvun Saksasta, juutalaisista, Pariisin demimondesta, ranskalaisesta kulttuurista. Hän arvosti sitä, mitä hän oli kokenut, ja kertoi siitä meille nuoremmille. Se ei ollut mitään jonninjoutavaa jaarittelua vaan painokasta asiaa, johon usein sisältyi voimakas poliittinen, yhteiskunnallinen tai seksuaalipoliittinen sisältö.

Eija Mäkisen artikkeli on aiemmin julkaistu Vivica Bandlerin juhlablogissa Viva Vivica, Stadin friidu!



Salaperäinen ystävä ja suojelija

helmikuu 17, 2017 kello 15:00 (Eija Mäkinen)

Kun Vivica Bandler haudattiin syyskuussa 2004, Kaisa Korhonen hyvästeli ystävänsä arkun äärellä ja sanoi: ”Kiitos nähdyksi tulemisesta.”

Kaisa Korhonen

Kaisa Korhonen työpöytänsä ääressä. Kuva: Eija Mäkinen.

Eletään syksyä 1964, ja Ylioppilasteatterin lavalla mellastaa partiopukuun sonnustautunut nainen puisen veturin päällä. Günter Grassin näytelmässä Kymmenen minuuttia Buffaloon Kaisa Korhosen näyttelemä amiraali on ystävineen matkalla paikkaan, jossa kaikki toiveet täyttyvät, mutta niinhän ei tietenkään tapahdu.

– Se oli hyvin hauska näytelmä, Korhonen muistelee hymähtäen Käpylän-kodissaan.

Railakkaan, energisen ja jokseenkin absurdin esityksen näki myös Vivica Bandler, joka otti pian yhteyttä 23-vuotiaaseen yyteeläiseen.

– Emme olleet tavanneet aiemmin, mutta toki tiesin hänet ja kunnioitin tosi jäykkänä. Vivica poimi minut ja tarjosi työtä Lilla Teaternissa, ammattiteatterissa.

Bandler oli ideoinut ja toteuttanut yhdessä Kirsten Sörlien kanssa Pikku-Lillaniin O-pop-iltoja, joiden alaotsikkona oli jatsia ja lyriikkaa. Ne olivat eräänlaisia happeningeja, joissa sisällöt, genret ja ilmaisutavat sekoittuivat villisti. Musiikista vastasi Otto Donnerin orkesteri, ja materiaalina käytettiin niin Shakespearen kuin aikalaisrunoilijoidenkin tekstejä.

– Meillä oli esimerkiksi dialogi Romeosta ja Juliasta. Se pistettiin pilaksi, tietysti. Parhaiten mieleeni on jäänyt lavastus. Elettiin Beatles-manian huippuaikaa, ja Ralf Forsström oli koristanut Pikku-Lillanin valtavilla kuvilla suosikkiyhtyeestä.

Vivica Bandler on kertonut, että hän innostui Kaisasta, nuoresta tekijästä, koska tällä oli tietoa, taitoa, voimaa, uskoa ja pystyvyyttä. O-pop-illoissa Korhonen esitti mm. Bertolt Brechtin lauluja ja tuli ”keksityksi” laulajana.

– Vivican kohtaaminen oli eräänlainen käännekohta elämässäni. Minut oli nähty, mikä tarkoitti myös sitä, että minua tarvitaan. Varmasti siihen, että pääsin työskentelemään suomenruotsalaisella teatterikentällä, vaikutti myös se, että olin naimisissa Kaj Chydeniuksen kanssa.

Tie ammattiteattereihin

Elämäkerrassaan Uhma vimma kaipaus (Otava, 1993) Kaisa Korhonen kertoo, miten hän Vivican ystävyyden myötä pääsi Lilla Teaternin esikouluun ja tutustui kuuluisiin taiteilijoihin – Lasse Pöystiin, Birgitta Ulfssoniin, Elina Saloon – joita hän oli katsellut kaukaa.

Bandler tarjosi Korhoselle myös ohjaustyötä. Helmikuussa 1967 sai ensi-iltansa Sandro Key Åbergin tekstiin pohjautuva Teaterlek. Sitä seurasi pian kaksikielinen kabaree Keväinen lauluilta / Vårlig Sångafton, jonka Korhonen ohjasi yhdessä Timo Bergholmin ja Kaj Chydeniuksen kanssa. Tekstejä oli laatimassa terävä katras, mm. Bo Carpelan, Lars Huldén, Aulikki Oksanen, Arvo Salo ja Benedict Zilliacus. Lillanin vakiotähtien rinnalla lavalle nousia nuoria lahjakkuuksia, kuten Kristiina Halkola, Kari Franck ja Sulevi Peltola.

Korhonen ohjasi sittemmin monia esityksiä myös Svenska Teaterniin.

– Se oli minulle tärkeää ja tarkoitti, ettei minun tarvinnut jäädä roikkumaan Ylioppilasteatteriin. YT oli ollut minulle rakas paikka, sosiaalinen yhteisöni, melkein kuin perhe tai suku, mutta olin ollut siellä jo niin kauan.

Kahvilateatteri Venla

Vuonna 1967 Lilla Teaternissa tapahtui omistajanvaihdos, kun Vivica Bandler myi teatterin Lasse Pöystille ja Birgitta Ulfssonille. Vapaaksi taiteilijaksi siirtynyt Bandler ryhtyi suunnittelemaan uutta teatteria Kaisa Korhosen ja Kaj Chydeniuksen kanssa.

– Etsimme sopivaa paikkaa, ja entiset TES-vision tilat Helsingin Ratakadulla vaikuttivat lupaavilta, Korhonen kertoo.

Olennaista oli, ettei teatterissa olisi ramppia; sen piti olla rento esiintymis- ja viihtymispaikka. Nimikin uudelle kahvilateatterille oli jo valittu: Venla, Jukolan Juhanin rakastetun mukaan.

Elämäkerrassaan Vastaanottaja tuntematon (Otava, 1992) Bandler kertoo olleensa hyvin innostunut hankkeesta.

”Näin poliittisen teatterin äärettömän merkittävänä asiana. Yhtäkkiä teatterintekijällä oli merkitystä, hän oli osa yhteiskunnan rakennusprosessia, ei enää pelkkä ilveilijä ja viihdyttäjä. Tämä oli jotain aivan muuta kuin ennen, tämä uusi vastuuntunto. Ja minulle se oli kuin raikas uusi tuuli”, Vivica kirjoittaa.

Suunnitelma kuitenkin kariutui, kun Tukholman kaupunginteatteri tarjosi Vivica Bandlerille teatterinjohtajan paikkaa.

– Hän sopi kanssamme tapaamisen ja kysyi: ”Annatteko minulle luvan mennä? Vai olenko petturi jos lähden? Yhteinen teatterihanke tietenkin raukeaa.” Joo-joo, minä sanoin. Menet tietenkin! Kyllä me täällä selviämme.

Salaperäinen suojelija

Vuonna 1993 Vivica Bandler oli toimittaja Maarit Tastulan vieraana keskusteluohjelmassa Yhden illan pysäkki. Studioon oli kutsuttu myös nuorempi kollega, ohjaaja Kaisa Korhonen.

Ohjelmassa Bandler kertoi, että kaksikkoa yhdisti tietty perussuru, tumma juova. ”Kun puhumme keskenämme, olemme vähän tosikkoja. Emme ole paljon nauraneet. Kaisa on hirveän rehellinen, sekä yksityisihmisenä että työssä. Se merkitsee minulle paljon.”

– Vivica oli salaperäinen, aistillinen ja tietoisesti etäinen. Hän myös hallitsi tilanteita. Jos kyse olisi tanssivasta parista, niin Vivica oli se, joka vei, Kaisa Korhonen sanoo nyt, eikä äänensävystä voi erehtyä: siinä on mukana paljon kaipausta.

Korhonen kertoo kirjassaan, miten Vivica opetti häntä ymmärtämään, mitä rakkaus on.

Kerran 70-luvulla kirjoitin Vivica Bandlerille kirjeen Tukholmaan ja kysyin, miten pääsee masennuksesta. Hän vastasi: ”Minä olen aina yrittänyt rakastaa jotakuta.”

– Se oli minulle radikaali, jopa vallankumouksellinen näkökulma. Ei ole tärkeää, rakastetaanko minua vaan rakastanko minä itse.

Keskustelut keittiössä

Paitsi suojelija ja liittolainen, Vivica Bandler oli Kaisa Korhoselle ennen muuta tärkeä ystävä.

– Tapasimme ja keskustelimme paljon. Olen istunut monet kerrat Vivican kuulussa Huvilakadun keittiössä. Hänen tapansa kommunikoida oli kuuntelemista, hän antoi toisen puhua.

Yhden kerran Korhonen muistelee ruokailleensa myös salin puolella. Suomessa oli silloin käymässä pariisilaisen Théâtre du Soleil´n johtaja Ariane Mnouchkine.

– Hän oli Vivican vieraana, ja oli valtavan suuri kunnia päästä siihen pöytään. Mnouchkine oli Euroopan ykkösohjaaja, suoranainen idoli. Muistelen, ettei meistä vieraista monikaan uskaltanut kysyä häneltä mitään. Vivica huolehti puhumisesta ja katsoi, että keskustelu pysyi käynnissä.

Korhonen ja Chydenius vierailivat ystävänsä luona myös Ruotsissa, kun Bandler kutsui heidät ja Måns Hedströmin Tukholman kaupunginteatteriin rakentamaan uuden näyttämön avausohjelmaa.

Produktion ympärille koottiin ryhmä merkittäviä ruotsalaisia kirjailijoita: Sven Delblanc, Agneta Pleijel, P.C. Jersild, Ronny Ambjörnsson, Lars Ardelius, Sture Källberg, Göran Palm. Lopputulokseen Korhonen ei ollut tyytyväinen, vaan hän kuvaa Kyynelten polkua surumieliseksi revyyksi, jossa oli Kaj´n hyvin kauniita lauluja.

Tukholmassa pariskunta näki senkin ihmeen, kun Vivica Bandler kokkasi itse. Huvilakadulla ruoan valmisti aina kotiapulainen.

– Siellä hän paistoi Tukholman-keittiössään kalapuikkoja. Se kieltämättä poikkesi hänen totutusta ruokavaliostaan, Korhonen muistelee nauraen.

Tärkeä virstanpylväs

Vivica Bandler oli tunnettu siitä, ettei hän antanut ihmisten noin vain sinutella itseään.

– Opin tuntemaan ihmisiä, jotka olivat olleet pitkään Vivican lähellä, ja jotkut heistä kysyivät parikin kertaa: ”Joko olet saanut kutsua Vivicaa etunimellä?” Se oli eräänlainen virstanpylväs ja riitti. Vivica oli katsonut maailmaa korkeasta asemasta. Sinunkaupat ei ollut lahja jostakin teosta, vaan kyse oli aidosta läheiseksi tulemisen eleestä.

Korhonen muistuttaa, että Vivica Bandlerilla oli asioihin historiallinen perspektiivi. Hänen seurassaan asiat suhteellistuivat, ja ongelmista tuli yleisluonteisia, käsiteltäviä.

– Vivica jakoi inhimillistä kokemusta ja opetti strategioita, joiden avulla voi selviytyä elämässä ja ammatissa. Ja aina hän kannusti tekoihin.

– Hänellä oli myös hyvä nenä; hän vainusi, mitä maailmassa tapahtuu tässä ja nyt. Hän vainusi myös sen, mitä me ihmiset tarvitsemme. Kun Vivica poimi minut nuorena aikuisena, ymmärsin jo silloin, että se oli hänen metodinsa. Hän näki toisen.

Jutussa on käytetty lähteinä:
Bandler, Vivica & Bacström, Carita: Vastaanottaja tuntematon. Otava, 1992.
Korhonen, Kaisa: Uhma vimma kaipaus. Otava, 1993.
Stenius, Caterina: Här går det under! En berättelse om Lilla Teatern 1940–2015. Schildts & Söderströms, 2015.

Eija Mäkisen artikkeli on aiemmin julkaistu Vivica Bandlerin juhlablogissa Viva Vivica, Stadin friidu!



Vivican juhlat jatkuvat Tukholmassa

kello 09:00 (Eija Mäkinen)

Ruotsalaiset eivät ole unohtaneet, miten omintakeista, vahvaa ja puhuttelevaa teatteria Vivica Bandlerin johtajakaudella (1969–79) esitettiin Tukholman kaupunginteatterissa. Häntä ei syyttä kutsuta teatteritaivaan loistavaksi tähdeksi.

Joukko Vivica Bandlerin työtovereita, ystäviä ja kollegoja – mm. Suzanne Osten, Rikard Wolff, Lars Edström, nousee huomenna lauantaina (18.2.) Tukholman kaupunginteatterin Foajé 3:n lavalle. Silloin esitetään lukudraamana Stig Hansénin näytelmä Vivica, ja må hon leva i 100 år, joka kertoo Vivican työstä, elämästä ja arjesta Ruotsin teatterikentällä.

Lukudraaman jälkeen Kulturhusetissa pidetään keskustelutilaisuus, jossa Vivican merkitystä Tukholman kaupunginteatterille valottavat edellä mainittujen lisäksi Benny Fredriksson, Anna Takanen ja Birgitta Ulfsson. Lisätietoa tapahtumasta → Kulturhuset Stadsteatern.



I Vivicas kök med Milja Sarkola

helmikuu 9, 2017 kello 15:45 (Eija Mäkinen)

Milja Sarkola och Vivica Bandler var goda vänner, trots en åldersskilnad på nästan sextio år. Sarkola berättar om hur viktig Bandler var som kulturpåverkare och kvinnlig förebild, om det oproblematiska med hennes bisexualitet och vad vi kan lära oss av Bandler idag, hundra år efter hennes födelse.

Milja Sarkola, foto: Ida Henrikson

Vi träffas i Vivica Bandlers kök på Villagatan i Helsingfors. Januarisolens granna strålar hittar inte riktigt ända fram genom fönstret som vätter mot den skuggiga innergården.

Det är ett berömt kök, som rent av blivit ett begrepp. Regissören och dramatikern Milja Sarkola har suttit här många gånger förut – det var oftast här hon umgicks med Bandler.

– Här samlades vi, här fanns ett stort matbord och kring det hölls alla arbetsmöten, förklarar Sarkola.

Nu har köket renoverats och matbordet har fått ge vika för en modernare arbetsbänk. Idag hålls det olika privata tillställningar i lägenheten, köket används i cateringsyften. Men de gulnande skåpen är i originalskick och den gamla vedspisen har fått stå kvar, även om den fått sällskap av en mer användarvänligt induktionsspis.

Det fanns en tid då Finlands och världens teatermakare samlades just här, och under många årtionden var köket både en samlingsplats och Vivicas arbetsrum.

– Ofta ordnade Vivica en lunch eller middag i samband med mötena, minns Sarkola.

Bandler kunde också bjuda in folk hon inte kände men ville lära känna, hon ville initiera nya projekt, få folk ur sina sociala bubblor. Det var en av hennes styrkor – nyfikenheten på människor, speciellt på människor från andra samhällsklasser eller kulturer än sin egen.

Vänskap uppstår

Milja Sarkola träffade den redan då legendariska regissören och teaterchefen Vivica Bandler då hon själv var väldigt ung. Bandler var nästan sextio år äldre.

– Jag hade säkert hälsat på henne i Lilla teaterns korridorer redan tidigare. Men kring 1994-95 gjorde vi en liten absurd föreställning med Daniil Kharms texter för Studentteatern som Vivica råkade se. Efter det bjöd hon in oss till Hangö teaterträff. Det var det första regiarbetet jag hade gjort och hon blev inspirerad. Kanske för att hon själv hade en bakgrund inom absurd teater, hon connectade med det.

De två lärde känna varandra. Sen bad Bandler Sarkola med i projektet Svenska dagen annrolunda, som hon hade startat med Märta Tikkanen.

– Jag kom med som en slags sekreterare, tog hand om det praktiska, berättar Sarkola.

Senare fick Sarkola också hjälpa Bandler med att gå igenom familjens arkivmaterial på Saaris gård i Tammela. Vid det skedet kände de varandra redan ganska bra och Sarkola fick ta del av ett rätt personligt material. En nära vänskap uppstod.

– Hon var närmare åttio när vi lärde känna varandra, jag var kring tjugo. Det var spännande. Hon kunde ha varit min mormor eller farmor och samtidigt var vi ändå på helt samma plan. En auktoritet var hon också, i början var jag ganska rädd för henne. Hon var så känd.

Blygheten inför Bandler handlade också överklassbakgrunden, en stor del av Sarkolas energi gick i början till att fundera på om hon skulle nia eller dua Bandler.

– Det fanns inte många människor jag niade. Samtidigt var hon jätteokej med folk. Men i märkliga ögonblick kunde man inse att vi inte var helt du.

Den unga Sarkola fick en inblick i en historia och ett klassamhälle som hon inte hade någon erfarenhet av alls.

– Bara det att hon hade tjänstefolk kändes som en annan värld, förklarar hon.

En puff i rätt riktning

Vänskapen med Bandler kom att påverka Milja Sarkolas karriärsval på ett avgörande sätt.

– Hon sådde ett frö i mej. Tanken att jag kunde bli regissör. För jag hade inga såna tankar! Jag var intresserad av teater men visste inte vilken min roll skulle kunna vara.

Sarkola hade sufflerat ganska mycket på Lilla Teatern, men någon aktivare roll hade hon svårt att se då. Bandler, däremot, såg det genast.

– Hon uppmuntrade mig åt rätt håll. Jag var van vid en viss kritisk uppmuntran: “Det är bra, men…”. Från Vivica kom för första gången det här att “dig tror jag på, punkt. Det här ska du göra.”

Bandler hade liknande förhållanden till många människor. Hon trodde på folk mer än de trodde på sig själva. På det sättet kunde hon få konstnärer att se sig själva som något annat än de själva gjorde.

Hennes blick var inte alltid realistisk, menar Sarkola, och det var bra. Då kan en utveckling ske, självbilden kan bli en annan.

– Där ingick förstås också att hon var så mycket äldre än jag, i det skedet kanske man inte heller har ett behov av att kritisera någon som är sextio år yngre och funderar på samma yrke.

Från idé till verklighet

När jag undrar varför Bandler var och fortfarande är så viktig för det finländska och nordiska teaterlivet funderar Sarkola en stund.

– Hon initierade en massa projekt som helt enkelt inte fanns.

Bland annat syftar hon på just Svenska dagen annorlunda, som Bandler utarbetade tillsammans med Märta Tikkanen, Det var en reaktion på begreppet tvångssvenska som Riitta Uosukainen myntade. Bandler och Tikkanen ville tala om lustsvenska istället. Svenska dagen annorlunda var ett stort projekt med ett enormt program.

Bandler förändrade också Tammerfors teaterfestival. Det var en inhemsk festival innan hon tog över och breddade utbudet. Sen dess har teatersommaren varit en av de viktigaste festivalerna i Finland med ett stort internationellt utbud.

– Att nån hittade på idén! Det är sånt jag tänker på när jag tänker på hennes betydelse. När man ser på historien i efterhand kan det kännas självklart att det skulle gå såhär, men jag har försökt leva in mig i situationerna när hon kommit med nya förslag som varit ganska radikala och säkert också mött motstånd.

Idag är det Milja Sarkola som leder Tammerfors teatersommar, men hon tycker inte att hon går i Vivica Bandlers fotspår. Sarkolas arbetsroll ser annorlunda ut: hon är frilans, skriver och regisserar, koncentrerar sig på sitt konstnärliga arbete, medan Bandler hade en mer aktiv roll som teaterchef.

– Det är jättestor skillnad. Men det att jag också nu är konstnärlig ledare för Tammerfors teatersommar är en rolig koppling. Att hon också har funderat på de här frågorna, det känns huisigt!

Bandlers roll som en förebild för kvinnliga regissörer är också något Sarkola vill understryka.

– När jag sen sökte till regilinjen på Teaterhögskolan fanns det inte så många kvinnliga regissörer. Hon var en stark förebild. Kanske också chefskapet och hennes sätt att naturligt och suveränt ta plats som kvinna och vara en auktoritet i många gånger ganska manliga sammanhang. Det tror jag nog har påverkat mig.

Det är viktigt att komma ihåg hur på många sätt ensam Bandler varit som kvinnlig regissör och teaterchef. Sarkola undrar vilka förebilder hon för sin del hade.

Systraskap

Det var känt att Vivica Bandler var bisexuell. Det var inget hon dolde, men inte heller något hon diskuterade med till exempel Sarkola.

– I något sammanhang nämnde jag en kvinnlig släkting som levde i ett lesbiskt förhållande, och då minns jag att Vivica reagerade starkt på det. Det fanns en koppling emellan oss, det kom in en emotionell reaktion.

I det skedet levde Sarkola själv ett heteroliv, mer eller mindre. De hann aldrig tala om saken detso mer.

Sarkola menar att Bandler gav uttryck för den sexuella identiteten mer som en undertext i det konstnärliga arbete hon gjorde.

– Hur nu en människas sexualitet kommer fram, vilken sorts humor man har, vad man skämtar om. Det kunde också vara snuskig humor.

Sarkola, som senare själv behandlat den sexuella identiteten och det homosexuella begäret i sina verk, kunde i vissa sammanhang känna ett starkt systraskap med Bandler.

Politiskt inkorrekt

År 2017, hundra år efter Vivica Bandlers födelse, skulle Sarkola hoppas att vi kunde lära oss lite av Bandlers politiska inkorrekthet.

– Det mesta som gäller sexualitet är politiskt korrekt, men Vivica var mån om att inte dela med sig av allt. Att värna om subkulturer. Jag tycker det är viktigt att ha kvar. Även om det finns en uttalad jämlikhetsideologi är det också viktigt att acceptera att alla grupper inte vill vara genomträngliga.

En viss motreaktion mot en trendighet och politisk korrekthet. Det fanns hos Bandler, delvis på grund av den tid och det liv hon levde.

Sarkola tänker också på Bandlers bisexualitet och det oproblematiska med det, hon hoppas att utvecklingen idag skulle gå mer åt det hållet. Att man inte skulle behöva definiera sig så mycket. Definitionerna är trots allt relativt unga och det har funnits en tid (visserligen före Bandler) då homosexualitet som begrepp inte fanns, eller heterosexualietet heller för den delen.

– Såna här begrepp kan också begränsa vårt sätt att tänka, vårt sätt att uppfatta oss själva, säger Sarkola.

Så fort det blir politik och man måste ändra på lagar, bör det såklart finnas gemensamma begrepp. Där måste vi vara väldigt tydliga, påpekar hon ändå.

– Men nåt kan jag sakna i den värld där det fanns subkulturer som var betydligt mer människor emellan och inte politik.

Sarkola understryker vikten av att olika kulturer, vare sig det gäller sexualitet eller etnicitet eller något annat, har en rätt till autonomitet, något som är slutet.

Men det är ett väldigt litet problem jämfört med jämlikhetsproblemet.

Toleransen har absolut utvecklats sen Vivicas dagar. På hennes tid hörde äktenskapet till heterolivet, det var något konventionellt. Idag har det konventionella glidit in i alla sexualiteter. Vivica Bandler var alltid rätt okonventionell i sina relationer.

Innan vi säger hejdå och Milja Sarkola promenerar ut i solskenet på Villagatan, funderar vi ännu på hur Bandler skulle ha levt idag, om hon hade varit i vår ålder. Hur skulle hennes liv ha sett ut?

– Var det månne lättare för henne att leva ett icke-monogamt homosexuellt liv? undrar Sarkola. Det homosexuella ingick sovieso inte i någon äktenskapstradition. Man var helt utanför lagen eller utanför det man kunde visa upp i dagsljus.

Det som tvingade en att dölja, skapade eventuellt också en frihet.

Ida Henriksons artikel har tidigare publicerats på Vivica Bandlers festblogg Viva Vivica, Stadin friidu!



Telkkari auki! Yle Teema juhlii tänään Vivicaa!

helmikuu 7, 2017 kello 13:42 (Eija Mäkinen)

Yle Teeman Elävä arkisto juhlistaa Vivica Bandlerin satavuotissynttäreitä. Teemalla esitetään kaksi tyyliltään erilaista henkilökuvaa omaperäisestä ja suorapuheisesta kulttuuripersoonasta.

Henkilökuvista ensimmäinen, Mia Halmeen ohjaama Erotic Vivica on vuonna 1999 valmistunut lyhytelokuva, jossa liikutaan rakkauden, ystävyyden, erotiikan ja seksin hieman hämärärajaisessa maastossa.

Toisessa henkilökuvassa, vuonna 1993 kuvatussa Yhden illan pysäkki -ohjelmassa Vivica Bandler on toimittaja Maarit Tastulan vieraana. Ohjelmassa tavataan myös Vivican ystävä ja kollega, ohjaaja Kaisa Korhonen.

Ohjelmat esitetään peräkkäin tänään tiistaina 7.2. Yle Teemalla klo 21.55 alkaen. Uusintaesitykset nähdään perjantaina 10.2. klo 17 alkaen sekä sunnuntaina 12.2. klo 10 alkaen.



Viva Vivica! -näyttelyn avajaistunnelmia

kello 09:15 (Eija Mäkinen)

Sukella Viva Vivica, Stadin friidu! -juhlablogiimme, jonne kokosimme pienen kuvakavalkadin Viva Vivica! -näyttelyn avajaisista. Bongaa itsesi, ystäväsi tai teatterimaailman idolisi!

 




Banbrytande barnteater med Bandler

tammikuu 25, 2017 kello 14:34 (Eija Mäkinen)

Det är en konstnärsdröm om frihet man realiserar, då man gör riktigt bra teater för barn. Det menar regissören Suzanne Osten som, tillsammans med Stockholms Stadsteaters dåvarande chef Vivica Bandler, förnyade tanken på barnteater. Suzanne Osten minns Vivica Bandler som en äkta visionär som alltid tänkte större än sin egen regikarriär. De två höll kontakt ända framt till Bandlers död – och släppte aldrig drömmen om frihet.

Suzanne Osten, foto: Ida Henrikson

 

– Jag tror att hon sökte efter nån som kunde ta det här med barn ett steg längre, förklarar regissören Suzanne Osten.

Året var 1975 och Vivica Bandler var teaterchef på Stockholms Stadsteater. Hon hade länge haft en avancerad idé om teater för unga människor, men hon visste inte riktigt hur det skulle göras.

Och så kom Osten, en ung radikal intellektuell teaterarbetare, med en färdig idé som det bara var att sätta i verket. Tillsammans skulle de komma att sätta barnteatern på kartan på allvar.

– Vivica var verkligen engagerad i att göra högkvalitativ ny teater med vuxna skådespelare för en barnpublik. Vi ville behandla förbjudna ämnen. Fram till dess hade all teater för barn varit synonoymt med sagopjäser.

Hur allting började

De två hade träffats ett antal år tidigare, då Osten tillsammans med sin grupp Fickteatern gästspelade i Helsingfors och Bandler satt i publiken. Det kan ha varit år 1968 eller -69, minns Osten.

– Vivica måste ha sett nåt och hon måste ha tyckt om det, säger hon.

När Osten ett par år senare sökte jobb på Stockholms Stadsteater fick hon Bandlers förtroende.

– Hon såg det nya och var öppen för det. Det var mycket spänningar i teatern på den tiden. Jag var en radikal frigruppsregissör som hade radikala tankar om teater. Jag ville jobba uppsökande och med ny dramatik, och hon stödde mig i det. Det tyckte jag var djärvt.

Osten, som tidigare jobbat med teater för både barn och vuxna, hade en idé om att göra en större pjäs om kvinnorörelsens moderna historia. År 1974 gav Bandler henne stora scenen. Först fick hon 17 föreställningar, men succépjäsen Jösses flickor kom sist och slutligen att spelas i hela tre års tid.

– Jag gjorde Vivicas största succé. Det tror jag hon räknade som en förmåga.

Året därpå la Suzanne Osten upp en skiss på en ny barnteaterorganisation, som hon presenterade för Bandler. På grund av succén med Jösses flickor litade Bandler på Osten och gav henne två försöksår på den nyöppnade scenen, Klarateaten, som sedermera blev Unga Klara.

En ny epok i svensk teaterhistoria hade startat.

Hurdant var ert samarbete?

– Jag hade en väldig respekt för henne. Hon kunde ringa och vara kritisk efter att hon sett nåt publikgenomdrag. Hon var väldig noggrann med allting, det fick inte slarvas. Det var förtroende men också kritik, vi var väl lite rädda för henne allihopa.

Det ryktades en hel del om Bandler på grund av hennes bisexualitet, men enligt Osten var hon alltid korrekt, oklanderlig.

Osten minns att Bandler alltid hade samma perfekta klädsel: guldmanshetter, nypressade skjortor och blå kostym. Perfekt i håret.

– Man såg henne aldrig i något annat än hög status. Men visst gick det vilda rykten om henne. Det fanns inget att ta på, men det var sensationellt nog att hon var lesbisk. På den tiden räckte det för att skapa en viss aura kring henne. Det är ju larvigt.

Vivicas känsla för bredd

Osten beskriver Bandler som en väldigt känslig konstnär, som samtidigt hade förmågan att fylla stora salonger. Det var ingen fråga om att hon var en mycket taktisk teaterchef. Hon ville göra kvalitativa men ändå utåtriktade produktioner för stora scenen.

Bland annat tog hon in musikalen Spelman på taket på Stockholms stadsteaters repertoar.

– Det tyckte vi som hade stort samhällsengagemang var kommersiell smörja. Men där hade vi fel. Den gick väldigt bra, eftersom Vivica hade en kunskap om vad som går hem hos publiken.

Bandler ville nå den breda publiken men ändå erbjuda intressanta saker. Hon såg aldrig ner på publiken, utan såg dem som en del av sin egen horisont. Men hon hade också en hemlig, känslig avantgarde-sida där hon identifierade sig med konstnärer.

Osten, som så många andra, beundrade Bandlers stora internationella kontaktnät, som inkluderade konstnärer som Dario Fo och andra som inte var så kända ännu på den tiden.

– Det var hon som tog Dario Fo till Stockholms Stadsteater. Hon hade en internationell repertoarkunskap och näsa för olika begåvade outsiders.

Bandler hade också stora kulturpolitiska ambitioner med det finska i Sverige, det finlandssvenska och framförallt det nordiska. Osten lärde sig av henne att uppskatta hela den nordiska tanken.

Det ordnades seminarier där danskar, norrmän, svenskar och finnar kunde kommunicera med varann.

– Det tror jag hon skulle vara förbannad på idag, att det nordiska har försvunnit ner i en enda EU-gröt.

Angelägen dramatik för barn

För Osten kändes det stort att få sina två år på Unga Klara, men det blev en del problem med facket. Här skulle det jobbas på ett annat sätt än den gamla klassiska institutionsteatern. Osten hade visioner om helt nya arbetsmetoder, vilket oroade många.

– Men Vivica trodde på mej, jag hade alltid en känsla av att hon stöttade mej.

Unga Klara fick snabbt ett gott rykte både i Sverige och internationellt och efter försöksåren blev Unga Klara en bestående del av Stockholms Stadsteater.

Bandler gjorde en avancerad insats när hon utnämnde en fullt utrustad scen och gav personalresurser till något som inte värderades speciellt högt på den tiden. Tillsammans med Osten gjorde de barnteatern till ett högstatusprojekt.

Osten var konstnärlig ledare för Unga Klara ända fram till år 2014.

– Det är många teatrar som har följt efter oss och försökt göra samma sak. Det har gått fram och tillbaka. Just nu tycker jag barnteatern går bakåt, åtminstone i Sverige. Om det görs en stor musikalgrej på stadsteatern varje år, är det inte mera sådant vi behöver. Man måste tänka konstnärligt, funderar Osten.

Enligt Osten blir många produktioner för barn på stora scenen lätt både tomma och dumma, ingen är engagerad i vad de gör. Själv har hon velat stå för något annat.

– Vivica har lärt mej att stå på mig. Jag gör inga kompromisser konstnärligt. Jag sätter inte upp en pjäs bara för att. Jag är ingen hantverkare i största allmänhet. Jag vill gärna göra nåt nytt och rita upp nya vägar, bråk är lärorikt tycker jag. Det är min väg.

Vad menar du med att bråk är lärorikt?

– Jag siktar på att hitta tabun. Sånt man inte får göra. Vivica litade på att jag skulle slåss för och stå upp för det jag trodde på. Därför har jag inte varit rädd för att ta bråken som uppstår med till exempel lärare eller vem det nu kan vara. Hon tyckte det skulle vara högt till tak. På det sättet är vi lika.

När Osten och Bandler startade med experimentell barnteater på Unga Klara var det ett mycket friare klimat som rådde. Nu är folk så ängsliga i Sverige, menar Osten.

På deras tid utgick man från att det fanns ett kollektivt ansvar för barn, man utgick från att skolorna hade en rätt och en plikt att se till att barn fick lära sig om teater och musik och bild. Nu har man nästan ingen estetik kvar på skolprogrammet, allt är privatiserat, en föräldraopinion kan blåsa bort en pjäs, funderar Osten.

– Idag spelar kvalitet ingen roll. Om något känns oroande köper man inte in det. Folk blir förbannade så fort barnteater handlar om något verkligt, om svåra teman. Är det bara det snälla mot det onda är det ingen som bryr sej.

Vivica och makthierarkierna

Suzanne Osten säger att hon inte har något spännande skvaller om Vivica, deras förhållande var alltid professionellt.

Om det någonsin fanns en maktkamp mellan de två, var den strikt intellektuell. Bandler kritiserade Osten för att vara för avancerad. Men enligt Osten var hon ändå alltid öppen för dialog.

– Vivicas sätt att vara teaterchef har jag jättestor respekt för. Hon kunde se nåt och följa upp det, men inte lägga sej i vad lösningen blev. Det är engagemang. När man väl har bestämt sej för att jobba med varandra ska man tåla konflikter, då utvecklas man. Teatern var hennes liv.

Då det gällde Vivica var det aldrig något maktspel för maktspelets skull.

– Jag har haft många teaterchefer så jag kan jämföra. Jag har råkat ut för en chef som lade ner min teater, säger Osten och syftar på Stadsteaterns chef Benny Fredriksson som år 2009 sa upp samarbetet med Unga Klara – teatern har sedan dess verkat som en fri grupp.

– Där kan man tala om maktspel och intriger och knivar i ryggen. Vivica, däremot, var alltid en excellent aristokrat.

Osten beklagar sig över att det idag är alltför många administratörer som bestämmer över konsten. Enligt henne var Vivica den sista stora konstnären.

Det som skiljer en bra konstnär från en mindre bra är, enligt Osten, att hen inte är svartsjuk på bra kvalitet. Om man är en bra chef har man en bra självkänsla. Man vet att man måste fylla sin teater med bra folk.

– Vivica var visionär, hon tänkte större än sin egen regikarriär.

De anställda kunde kritiserade Bandler för att hon borde be om mer pengar, men hon hade en stolthet, ville att pengarna skulle spelas in. När hon sedan röstades bort var det för att den nya tiden krävde mer pengar.

– Jag tror det var det hon föll på. Idag talas det nästan inte alls om konst, det kommersiella går före.

Också på Bandlers tid satt det många politiker i Stadsteaterns styrelse, men till och med de moderata högermännen hade sett alla föreställningar och alla gillade henne. Bandler höll lysande tal och var en rolig sällskapsmänniska. Eftersom hon hade kunskapen om manliga hierarkier, kunde hon genomskåda dem och hantera dem.

– Jag som ung feminist avskydde bara allt det där, skrattar Osten. Men hela Vivicas dagliga umgänge var med såna män, så hon ville outsmarta dem. Det manliga maktspelet behärskade hon.

Den sista tiden

Suzanne Osten ville medvetet och aktivt börja tala och Vivica Bandler som en bra chef redan före hennes död 2004. Det är viktigt att inte glömma bort mentorerna.

När slutet närmade sej träffades de och Bandler berättade om sin parkinsons och sina hallucinationer.

– Hon kunde se fiender i rummet eller farliga personer som närmar sej sängen, men hon visste hela tiden att det var hallucinationer. Det var kusligt och intressant att hon kunde se och förstå vad det var också då hon var mitt inne i det. Det var hennes storhet, att hon kunde vara utsatt för något och samtidigt analysera det. Men det var fruktansvärt. Det finns bara ett slut.

Det var första gången Osten var hemma hos Bandler i Helsingfors. Det fanns en distans mellan dem till det yttre, men en värme till det inre.

– Jag är ganska blyg och hon var ganska blyg. Men jag tror nog hon uppfattade att jag stod på hennes sida.

Bandler brukade kalla Osten för smalnäst, något hon tar som en stor komplimang.

– Jag kunde säga detsamma om henne. Hon var påläst, intellektuell, kvalitet var viktigt för henne.

Men, säger Osten, Bandler hade också ett stort hjärta, och där går det att läsa in kriget och landsbygden från hennes förflutna. Hon hade sett och varit med om saker som gjorde henne folklig och solidarisk med människor från olika förhållanden.

Vivica Bandler hade en alldeles unik förmåga att uppskatta olikheter.

En förmåga som både barn och vuxna har något att lära av – också idag. Eller kanske speciellt idag.

Ida Henriksons artikel har tidigare publicerats på Vivica Bandlers festblogg Viva Vivica, Stadin friidu!




Vivica, menneen maailman mentori

tammikuu 23, 2017 kello 13:28 (Eija Mäkinen)

”Haluatko mielipiteeni vai tukeni?” Vivica Bandler kysyi Asko Sarkolalta. – Se oli viisautta. Vastasin tietenkin, että tahdon molemmat!

Asko Sarkola Lilla Teaternin yleisölämpiössä. Kuva: Eija Mäkinen

Pelastustehtävä. Siitä oli kyse, kun Asko Sarkola tarttui luuriin ja soitti Vivica Bandlerille Tukholman kaupunginteatteriin.

Nuori teatterinjohtaja oli saanut luotsatakseen Lilla Teaternin ja rakentanut heti aluksi kunnianhimoisen ohjelmiston: Ferenc Molnárin satiiri talouselämästä, Claes Anderssonin ja Tua Forsströmin uusi näytelmä runoilija Diktoniuksesta, J.J. Wecksellin klassikko Daniel Hjort sekä sisällissodasta kertova Hemma igen, jonka Johan Bargum oli dramatisoinut Runar Schildtin novellista.

Sama linja jatkuisi syksyllä 1975, kun Kaisa Korhonen ohjaisi Maksim Gorkin näytelmän Familjen Sikov.

– Otimme kantaa ja käsittelimme vakavia aiheita, se oli hyvää teatteria! Mutta yleisö hengästyi, Sarkola muistelee.

Käytännössä se tarkoitti, että lipputulot vähenivät ja teatterin talous notkahti. Sarkola ei tohtinut pyytää neuvoja edeltäjältään ja kouluttajaltaan, Tampereen Työväen Teatterin johtajaksi siirtyneeltä Lasse Pöystiltä, vaan hän päätti turvautua Lilla Teaternin tavaramerkkiin: revyyhyn.

– Revyy antaa mahdollisuuden tarttua vakaviin asioihin, mutta muotona se on yleisöystävällisempi. Jos yksi sketsi ei kiinnosta, katsoja tietää, että kohta tulee toinen. Lilla Teatern oli esittänyt revyitä jo Oscar ja Eija Tengströmin aikana. Vivica jalosti sen, ja revyyperinne jatkui Lassen aikana.

Tilattuaan revyytekstejä Johan Bargumilta, Claes Anderssonilta ja Christer Kihlmanilta Sarkola mietti: kuka on Pohjoismaiden paras revyyohjaaja?

– Soitin Vivicalle, koska hän oli ylivertainen ja hallitsi koko konseptin: ajoituksen, järjestyksen, rytmin, vaihdot ja ennen kaikkea kosketuksen yleisöön. Revyyssä ei voi paeta minkään muodon taakse, vaan esityksen pitää kommunikoida katsojien kanssa. Vivica tiesi, miten se tehdään.

Nerokas ohjaaja

Tukholman kaupunginteatterin johtaja ei kieltäytynyt kutsusta vaan saapui syyslomallaan Helsinkiin ja ryhtyi työhön. Oss emellan, en cabareevyn musiikin oli säveltänyt Otto Donner, ja säestäjänä toimi pianisti Jukka Jarvola.

Asko Sarkola näytteli pääroolin, ja hänen kontollaan oli juonellisesti tärkeä laulu. Valitettavasti Sarkola ei ole laulava näyttelijä, kuten hän itsekin tunnustaa, mutta Vivicalle se ei ollut ongelma.

– Hän ehdotti, että tulisin ulos ravintolasta kädessäni puoliksi juotu punaviinipullo ja esittäisin olevani hiukan juovuksissa, mikä salli pienet epäonnistumiset laulamisessa. Se toimi kuin häkä!

Vivica ohjasi Sarkolaa myös myöhemmin, mm. näytelmissä Verandan, Moje ja Yks, kaks.

– Hän oli nerokas ohjaaja, joka pystyi maksimoimaan toisen ihmisen taidot ja pönkittämään tämän itseluottamusta. Vivica ei uudistanut teatteria visuaalisesti tai liikunnallisesti, vaan henkilöohjaus, kieli ja replikointi olivat hänen erikoisalaansa. Vivica oli hyvin erilainen kuin suomalaiset ohjaajat, hän rakasti ja kunnioitti näyttelijöitä. Vääpelit huutavat, mutta kenraalit ja marsalkat eivät huuda. Vivica ohjasi hyvin hienovaraisesti ja kertoi asiansa kahden kesken, lähes kuiskaten: Vad tror du, vet du…

Sarkola kehuu Vivican vainua, kykyä nähdä nopeasti toisten lahjakkuus ja tietty poikkeuksellisuus.

– Vivica pystyi inspiroimaan myös kirjailijoita, hän syötti heille jatkuvasti ideoita ja jalosti heidän näytelmiään. Siinä mielessä hän oli taitava teatterinjohtaja ja tuottaja.

Luova ratkaisija

Revyy-kikka toimi ja korjasi Lillanin taloustilanteen. Hedelmällisen yhteistyön myötä kaksikosta tuli ystäviä ja Vivicasta nuoren teatterinjohtajan mentori. Asioista puhuttiin alusta asti suoraan ja häpeilemättä.

Sarkola kehuu useaan kertaan Vivican kykyä bongata nopeasti oleellisin asia, ydin.

– Yksi Vivican vahvuuksista oli se, että hän ymmärsi, miten asioihin voi vaikuttaa näkökulmaa muuttamalla, hän sanoo ja kertoo konkreettisen esimerkin.

Christer Kihlman oli kirjoittanut näytelmän, jonka miehitys oli jo sovittu. Kaksi viikkoa ennen harjoitusten alkamista pääroolin esittäjä ilmoitti, että hän purkaa sopimuksensa ja menee Svenska Teaterniin, joka myös maksaisi mahdolliset sanktiot.

Mitä mitä mitä?

– Soitin Vivicalle ja olin hirveän tuohtunut nuori teatterinjohtaja. Onko sinulle tapahtunut koskaan vastaavaa? ”Voi-voi, vaikka kuinka monta kertaa”, hän vastasi. ”Mutta nythän sinulla on mahdollisuus saada rooliin parempi näyttelijä!”

Ja niin kaksikko ryhtyi yhdessä pohtimaan sopivia pohjoismaisia ehdokkaita.

– Kenestä aloitetaan? Vivica kysyi.

– Thommy Berggren olisi paras.

– No mutta soitetaan Thommy Berggrenille!

Sarkola kertoo käyttäneensä episodia usein esimerkkinä, kun hän on pitänyt esitelmiä ja puhunut johtamisesta ylimmälle liikkeenjohdolle.

– Kyse on siitä, että antaa mielikuvitukselle mahdollisuuden eikä suomalaiseen tapaan vain tuijota ongelmaa ja hoe koko ajan: ”Hirveetä, hirveetä!” Sellainen ei tuota mitään. Paskat on jo housuissa. Väinö Linnalla on sama ajatus: Ei saa jäädä tuleen makaamaan. Olennaista on päästää luovuus irti rakentamaan ratkaisua.

Eurooppalainen teatterintekijä

Lillanista tuli Sarkolan mukaan taiteellinen teatteri Vivican aikana. Eija ja Oscar Tengströmin vuonna 1940 perustamassa ja johtamassa teatterissa oli ollut kunnianhimoisia ohjelmistovalintoja, mutta se ei ollut olemukseltaan eurooppalainen teatteri vaan hyvin paikallinen.

Kiinnostavaa oli, että Lillanissa puhuttiin arkikieltä, mikä erotti sen Svenska Teaternista.

Elämäkerrassaan Vastaanottaja tuntematon (Otava, 1992) Vivica Bandler muistelee Lillanin-vuosiensa alkutaivalta. Kun hän ryhtyi vuonna 1955 johtamaan teatteria, hän kiteytti taiteelliset periaatteet kolmeen sloganiin: ”Itsetuntemusta – Ihmismielten ruoskintaa – Hyväntahtoista viihdettä. Lisäksi luonnollista näyttämökieltä ja yhteistyötä suomenkielisten kollegoiden kanssa. Suuret tragediat ja pienet komediat julistetaan pannaan.”

Sarkola huomauttaa, että ennen Lilla Teaternin ostamista Vivica ohjasi Svenska Teaternissa merkittäviä esityksiä – mm. Sartren, Genet´n, Anouilh´n ja Williamsin tekstejä –, ja olisi ollut loogista, että hänet olisi valittu teatterinjohtajaksi. Niin ei kuitenkaan käynyt, vaan teatterin johtokunta nimitti johtajaksi Näyttelijäliiton puheenjohtajan, Runar Schaumanin.

– Luulen, että päätökseen vaikuttivat Vivican eroottiset mieltymykset ja se, että hän oli yläluokan tyttö. Se kertoo paljon aikakaudesta; 1950-luku oli osittain ahdasmielistä aikaa ja Svenska Teatern pikkuporvarillinen teatteri.

Kysymys Lilla Teaternin ainutlaatuisesta hengestä saa Sarkolan pohtimaan ensemblen ja yleisön välistä vuoropuhelua.

– Minun piti kerran määritellä, mitä kansanteatteri on. Analysoin silloin tosiasiassa Lillania ja sen henkeä. Kansanteatteri sinuttelee yleisöä. Näin tapahtui jo Eija ja Oscar Tengströmin aikana, mutta Vivica jalosti sen pidemmälle, minkä jälkeen Lasse jatkoi perinnettä, osin myös siksi, että hän oli Bissen [Birgitta Ulfssonin] kanssa niin oleellinen osa Vivican konseptia. Ilman heitä teatteri ei olisi ollut sitä mitä se oli. Tämä koskee sekä vakavia näytelmiä että revyitä.

Sarkola muistuttaa, ettei esitys ole suljettu taideteos, vaan sen tulee kommunikoida yleisön kanssa.

– Se edellyttää, että kommunikointi toimii ensemblen sisällä. Jotta vuoropuhelua syntyisi, kommunikaatiota lavennetaan ottamalla katsojat mukaan, mutta ei yleisön vaan näyttämön ehdoilla. Se ei tarkoita, että näyttelijät asettuisivat yleisön yläpuolelle. Jos niin tekee, esitys muuttuu nopeasti papin saarnaksi.

Viisas keskustelukumppani

Sarkola korostaa, ettei hänellä ole kokemusta Vivican Lillanin-johtajakaudelta, sillä hänet kiinnitettiin taloon Lasse Pöystin aloitettua teatterinjohtajana.

– En työskennellyt koskaan Vivican alaisena. Hän oli Lilla Teaternin hallituksen jäsen, muttei toiminut sen puheenjohtajana. Siinä mielessä suhteemme oli aika tasavertainen. Muistan, kun hän kysyi minulta: ”Haluatko mielipiteeni vai tukeni?” Se oli viisautta. Vastasin tietenkin, että tahdon molemmat!

Sarkola kertoo esimerkin Vivica Bandlerin lojaalisuudesta ja hyvästä tilannetajusta.

– Olin mokannut eräässä asiassa, ja hallituksen puheenjohtaja Georg Henrik von Wright otti sen puheeksi hallituksen kokouksessa. Myönsin virheeni. En ollut tehnyt taloudellista virhettä, vaan kyse oli siitä, etten ollut käyttäytynyt asiallisesti erästä ihmistä kohtaan. Vivica reagoi heti. Hän otti puheenvuoron ja sanoi: ”Hallituksen tehtävänä ei ole tuomita teatterinjohtajan käytöstä.” Herkkänä henkilönä hän huomasi, että asia voi kääntyä väärään suuntaan ja saada liian suuret mittasuhteet.

Kun Vivica palasi Tukholman kaupunginteatterin johtajakauden jälkeen Helsinkiin, kaksikko tapasi usein Huvilakadun kuulussa keittiössä.

– Hänellä oli tapana tarjota esityksen jälkeen pari voileipää, jotka kotiapulainen oli tehnyt valmiiksi. Puhuimme niin teatterista kuin yksityisasioistakin. Hän oli äärimmäisen viisas keskustelukumppani. Joskus hän oli aika dramaattinen. Kerran meillä oli palaveri hänen oltuaan sappikivileikkauksessa. Hän otti esiin pienen muovipurkin, johon leikatut kivet oli kerätty, ja asetti sen pöydälle, missä se seisoi koko keskustelumme ajan, Sarkola nauraa.

Aktiivinen verkostoituja

Vivica Bandler oli kosmopoliitti sanan todellisessa merkityksessä. Hän puhui useita kieliä, tunsi taiteilijoita ja teatterintekijöitä eri puolilta maailmaa ja loi aktiivisesti kontakteja uusiin ihmisiin.

– Kun Taganka-teatteri vieraili Suomessa, Vivica piti Huvilakadulla illalliset, joissa kunniavieraana oli Juri Ljubimov. Ruokailun aikana Vivica esitteli kaikki kutsumansa suomalaiset teatterintekijät. Hänen puheensa oli aivan loistava. Ljubimovin vastaus oli yhtä fantastinen, kun hän sanoi: ”Kiitoksia, kiitoksia – ja kiitoksia siitä, että kerroit niin paljon itsestäsi.” Keskustelun taso pysyi koko ajan täällä, Sarkola sanoo ja nostaa kätensä yläilmoihin.

Lilla Teatern päätti Sarkolan aloitteesta tehdä 1980-luvulla avauksen itään ja kutsua venäläisen ohjaajan vierailemaan.

– ”Minäpä soitan”, Vivica sanoi ja otti yhteyttä tuttavaansa, Kansainvälisen teatteri-instituutin Venäjän-johtajaan. Niin minulle ja Elina Salolle järjestyi audienssi.

Lopputulema oli, että Kama Ginkas saapui Suomeen ohjaamaan. Sarkola kävi neuvotteluja myös Anatoly Efroksen kanssa, joka oli ohjannut Suomen Kansallisteatterissa, mutta tämä sairastui ja kuoli.

– Vivicalla oli erinomainen kontaktiverkko, ja hän hoiti todella paljon asioita puhelimitse. Teimme siitä ihan pilkkaakin Frej Lindqvistin kanssa, Sarkola kertoo ja viittaa Kuolemanpartioon, näyttelijäkaksikon iskuryhmään, jolla on ollut tapana esiintyä yllättäen ystävien ja kollegoiden merkkipäivinä.

Kun Vivica Bandler juhli 60-vuotissyntymäpäiviään Tukholman Operakällaren-ravintolassa, Sarkola ja Lindqvist nousivat virallisen ohjelmaosuuden jälkeen tuoleille seisomaan sonnustautuneina vivicamaiseen peruukkiin ja silmälaseihin. Molemmilla oli puhelin. Esityksen idea oli yksinkertainen: riikinruotsalainen Vivica keskustelee suomenruotsalaisen Vivican kanssa.

– Kyse oli niin sanotusta pilkkakehumisesta, jossa huumorin kautta ylistimme Vivicaa. Hänellä oli lempirepliikki, jonka kaikki salissa olijat tunnistivat: ”Kan jag ringa dig lite senare?” Käytimme repliikkiä usein eli Vivica sai maistaa omaa lääkettään. Yleisö ihmetteli, miten uskalsimme tehdä sen, mutta tiesimme Frej´n kanssa, että hänen huumorintajunsa kestää tykityksen.

Sensitiivinen viettelijä

Sarkola korostaa, ettei kuva Vivica Bandlerista rautarouvana pidä paikkaansa. Päinvastoin, hän oli äärimmäisen herkkä ihminen, joka päästi lähelleen vain henkilöitä, joiden kanssa hän koki olevansa turvassa.

– Vivica piti etäisyyttä, kuten aristokraatit pitävät henkilöihin joista ei tiedä, onko tämä lintu vai kala. Mutta lähietäisyydessä dialogi oli jotain aivan muuta. Hän oli aina valmis auttamaan ystävää. Hänhän toimi lottana sodan aikana. Mutta hänen solidaarisuutensa ja valmius auttaa saattoi johtua myös seksuaalisesta vähemmistöasemasta, Sarkola sanoo ja muistuttaa, että homoseksuaalisuus oli Suomessa rikos aina vuoteen 1971 asti.

– Osin siksi Vivica oli ujo, mutta hän käytti sitä myös aseenaan. Hän oli hyvin sensitiivinen erilaisissa tilanteissa. Hän ei ollut koskaan fyysisesti dominoiva, mutta henkisesti kyllä. Siinä hän oli hyvin taitava, hän pystyi puhumalla manipuloimaan ihmisiä sekä hyvässä että pahassa.

Lasse Pöysti kertoo kirjassaan Jalat maahan (Otava, 1991), miten häntä ja Vivicaa nauratti, kun he kutsuilla konjakkivaiheessa huomasivat hankkiutuneensa saman henkilön seuraan. Yhteinen maku ei vuosikymmenien kuluessa muuttunut.

Sarkola hymähtää tarinalle ja kertoo itsekin tiedustelleensa Vivicalta, miten kiinnostunut hän saisi olla, kun tämä ohjaustehtävään ryhtyessään oli tuonut Lillaniin mukanaan itävaltalaisen lavastajan, komean naisen.

– Parempi sopia, ettei tule konfliktitilannetta. Meillä oli Vivican kanssa kiinnostavia keskusteluja, kun puhuimme naisista. Hän oli näissä asioissa erittäin viisas. Eroottisesti hän oli sekä että, hän piti naisista ja miehistä.

Sarkola muistelee hymyillen yhteistä matkaa Venetsiaan, jonka kaksikko teki vuonna 1985 Lilla Teaternin saatua Euroopan neuvoston myöntämän palkinnon muun muassa kaksikielisyytensä ansiosta.

– Lensimme Zürichiin, josta jatkoimme junalla Venetsiaan. Hän oli tilannut illaksi meille kahdelle gondolin. Öinen matka vesillä kesti tunnin, välillä kyytiin astui balalaikan soittaja. Siinä minä olin, vieressäni tämä kehräävä kissa. Puhuimme paljon ihmissuhteista. Lopuksi kiitin kauniisti. En halunnut pilata suhdettamme. Luulen, että hän ymmärsi sen.

Haavoitettu tytär

Vivica Bandler kuvaa elämäkerrassaan lapsuudenkotiaan kultahäkiksi. Hän myös kertoo paenneensa ajatukseen, että Runar Schildt olisi ollut hänen isänsä.

– Vivican suhde isäänsä, Erik von Frenckelliin, oli hyvin hankala, ja Vivica käytti hänestä puhuessaan kovaa kieltä. Kun pappi oli Erikin hautajaisissa tullut sanomaan Vivicalle, että nyt voisi jo antaa anteeksi, Vivica oli vastannut: ”Ei ole mitään syytä.”

Lapsena Vivica oli isän tyttö, mutta myöhemmin suhde muuttui, ja suurin osa kaikesta, mitä tytär teki, oli isän mielestä väärin: Vivica seurusteli väärissä piireissä, meni naimisiin puolijuutalaisen kanssa ja valitsi taiteellisen ammatin.

– Isä loukkasi häntä monin tavoin. Siinä, että Erik von Frenckell vietteli Vivican tyttöystävän, kuten Tuija-Maija Niskasen elokuvassa Jäähyväiset kerrotaan, on jo kreikkalaisen draaman ainekset. Omaa tytärtään ei tarvitse nöyryyttää tuolla tavalla, Sarkola sanoo tiukasti.

Hän huomauttaa, että isä myös ihaili Vivicaa. Kun Helsingin kaupunki täytti 400 vuotta, Vivica suunnitteli yhdessä taiteilija Olle Eklundin kanssa Helsingin historiasta kertovan, 52 ”elävästä kuvasta” koostuvan juhlakulkueen. Mukana oli yli tuhat näyttelijää, ja valmistelutyö kesti vuoden.

– Se on ollut valtava luottamuksen osoitus nuorelle ohjaajalle.

Sarkola pitää luonnollisena, että Vivica hakeutui teatterin pariin.

– Teatteri on työpaikkana hyvin suvaitsevainen, vapaa satama, missä ihmiset pystyvät toteuttamaan itseään aivan eri tavalla. Myös silloin, kun muu yhteiskunta on ollut hyvin ankara ja ehdoton, kuten 1950-luvulla. Teatterissa se, mitä teet taiteilijana, pätee.

Aatelinen esitaistelija

Sarkola muistelee joulukuussa 1984 ensi-iltansa saanutta esitystä, Klaus Mannin kirjaan perustuvaa Flykt mot norr, jonka Vivica Bandler dramatisoi ja ohjasi yhdessä Raija-Sinikka Rantalan kanssa.

– Kun vuonna 1917 syntynyt Vivica, yläluokan tyttö, kertoi meille näytelmää varten 1930-luvusta, hämmästelin kuulemaani. Maailma ja tapakulttuuri olivat täysin erilaisia kuin nykyisessä demokraattisessa yhteiskunnassa, jossa olemme eläneet niin pitkään. Sitä sai oikein jumpata, että olisi ymmärtänyt.

Hän kertoo esimerkin Vivican hienovaraisesta tavasta hoitaa asioita. Pikku-Lillanin kaluston hankkimiseen tarvittiin varoja, ja Vivica oli sopinut tapaamisen merkittävän kulttuurin tukijan, Wihuri-yhtymän hallituksen puheenjohtaja Rakel Wihurin kanssa.

– Menimme ravintolaan. Olin valmistanut myyntipuheen, jotta Wihurin säätiö antaisi rahaa. Vivica sanoi antavansa minulle merkin. ”Keskustelemme ensin yleisesti.” Istuimme ja rouvat puhuivat ja puhuivat – ja puhuivat. Wihuri kysyi minulta välillä jotakin ja vastasin lyhyesti. Odotin merkkiä ja katsoin Vivicaa: Joko? Mutta rouvat vain puhuivat.

Lopulta tilaisuus päättyi ja kaksikko hyvästeli Wihurin.

– Aha, sinä arvioit, ettei kannata, totesin Vivicalle. ”Päinvastoin”, hän vastasi. ”Kaikki on hoidettu. Nyt ei tarvittu mitään puhetta. Hän halusi vain tutustua sinuun. Että kuka on tämä nuori mies, jolle pitää antaa rahaa.”

Tapa, jolla asia hoidettiin, tuo Sarkolalle mieleen Vivican aikalaisen ja toisen aatelisen, marsalkka Mannerheimin.

– Suomesta, kuten myös Ruotsista, on poistettu paljon ihmisten käytöstä ja toimintaa ohjaavaa etikettiä, mutta Venäjällä sitä on vielä jäljellä. Että asioista voidaan vihjata ja hoitaa hienovaraisesti. Mannerheim toimi juuri näin. Kun hän piti puheen Ritarihuoneella 20-luvun alussa, sisällissodan jälkeen, hän myös tähdensi aateluuden velvoittavan ja muistutti, että historiallisesti aateluus on tarkoittanut kehityksen kärjessä olemista. Siihen se velvoittaa jatkossakin: olemaan esitaistelija kehityksen ja tärkeiden asioiden puolesta.

Asko Sarkola muistelee Vivica Bandleria myös elämäkerrassaan, Liisa Talvitien teoksessa Asko Sarkola naurun takana (WSOY, 2014).

Eija Mäkisen artikkeli on aiemmin julkaistu Vivica Bandlerin juhlablogissa Viva Vivica, Stadin friidu!




Envis, dominant och fruktansvärt bra

tammikuu 21, 2017 kello 13:08 (Eija Mäkinen)

Jag skulle inte vara skådespelare utan Vivica Bandler. Hon var en frisk fläkt i teaterfinland som introducerade ett alldeles nytt sceniskt tilltal. Hon var en människokännare, en mästare på manipulation och ett erotiskt djur, berättar Birgitta Ulfsson om den gemensamma tiden och arbetet på Lilla Teatern.

Birgitta Ulfsson, foto: Sanna Liimatainen/Förlaget

 

Skådespelaren och regissören Birgitta Ulfsson svarar i telefonen hemma i Göteborg.

Hon har fått tala en hel del om Vivica Bandler på sistone, speciellt med tanke på den före detta chefens, kollegans och väninnans 100-årsjubileum. Men ännu ställer hon gärna upp på en intervju.

– Minnet är snabbt förbrukat. Men klart man har lust att porträttera den här högst viktiga, egensinniga och oerhört brinnande personen – det är lite ont om dem nuförtiden. Människor som är passionerade i sin teaterroll, dem hyllar jag gärna.

Ulfsson (född 1928) lärde känna Vivica Bandler (1917-2004) i ett rätt slutet efterkrigstida Finland. Hon beskriver Bandler som en intelligent kosmopolit.

– Vi hade länge så stängda gränser. Min generation kunde väldigt lite om den närliggande historien utifrån världen, förklarar Ulfsson.

Vivica kom från den förmögna familjen von Frenckell där barnen sedan ung ålder hade fått resa runt om i Europa. Det skulle bli en av Bandlers styrkor som teaterchef – att hon hade så bra koll på både författare och kulturklimat från andra länder, inte minst det övriga Norden. Hon kunde många språk inklusive dialekter, inte bara “finhetsretorik”.

Under den här tiden, sent 1940-tal och tidigt 1950-tal, var Svenska Teatern den absolut dominanta finlandssvenska teatern. Det var det traditionella teaterpatosets tid.

– Det här revolterade många av oss unga teatermakare emot, men inte visste vi riktigt hur vi skulle göra då klimatet var så oerhört konservativt i Svenskfinland. Därför var det viktigt att Vivica kom och slog sönder många överenskomna strukturer.

Redan då hon regisserade sina första föreställningar på Svenska Teatern, var Bandlers stil omtvistad. Hon hade ett okonventionellt grepp och stor begåvning, men publiksiffrorna förblev låga. Många menade till exempel att det hon gjorde var perverst eftersom hon var bisexuell.

– Inte var det lätt för henne, säger Ulfsson. Men Vivicas energi var enorm. Och så hade hon humor!

Bandlers hurmor var inte alltid snäll, vilket ledde till ett helt annat tilltal gentemot publiken än man var van vid. I hennes regi frångick man den så kallade skillnadskan, ett uttryck som Bengt Ahlfors myntade som recensent och som syftade till tidens högtravande teaterspråk (Svenska Teatern ligger på Skillnadsgatan).

Det var en ung, vulgär och intellektuell Birgitta Ulfsson som mellan 1948 och 1950 gick i Svenska Teaterns Scenskola.

– På scenskolan lärde vi oss att tala skillnadska, men jag ansågs vara ganska hopplös, skrattar hon.

Hon var övertygad om att hon inte var bra, eftersom hon inte passade in i den förskönande gulligheten. Men den kontroversiella regissören Vivica Bandler fattade genast tycke för Ulfssons tonläge.

Lillan, mumintrollet och succén

I mitten av 50-talet slutade Ulfsson med teater, besviken på sej själv som skådespelare. Hon var gift med kollegan Lasse Pöysti och paret flyttade ut till en stuga i Vanda där de fick två barn.

– Det fanns inga alternativ i Svenskfinland, så det var enkelt att sluta.

Men Vivica Bandler hade inte glömt den intressanta unga skådespelerskan. År 1955 köpte Bandler Lilla Teatern och ville skaffa sej en egen fast ensemble. Så småningom anställde hon Lasse Pöysti, tillsammans med bland andra Eila Granberg och Eva Perander. De kom ut till torpet i Vanda för att repetera en enaktare, eftersom Ulfsson inte kunde lämna barnen. Efter det anställde Bandler också Birgitta Ulfsson, som tänkte “varför inte”. Teatern låg då på Kaserngatan 23 (Pikku Lillan).

Lillans enseble hankade sej fram och fick ett gott rykte inom teatervärlden. Men publiken var svårfångad och fåtalig, förutom vid de omtyckta revyerna av framförallt Benedict Zilliacus som sattes upp varje vår och gjorde att teatern fick in lite pengar. Ingen fick sommarlön men alla jobbade hårt.

Men sedan hände det att en viss Tove Jansson, som Bandler hade haft en romans med, skrev ett litet stycke kammarteater om Mumintrollet. Vivica tvingade henne, som Ulfsson uttrycker det. Med pjäsen Troll i kulisserna åkte Lilla Teatern på turné till Sverige och Norge.

– De rev sina kläder av hänförelse! Vi hade plötsligt Nordens vackraste scenspråk, något som aldrig hade dugit före det, utan ansetts vara provinsmål. Det var ganska häftiga tider!

Med en djärv repertoar och flera uppmärksammade gästspel blev både Vivica Bandler och Lilla Teatern så småningom allt mer etablerade. År 1962 flyttade teaterns huvudscen till nuvarande Georgsgatan, där Bandler ännu var vid rodret en tid.

Hurdan var hon då, Vivica Bandler, som teaterchef och som regissör?

– Hon var väldigt dominant. Jag kallade henne för en feodal fältväbel. Vi var några som kom in under hennes skal, annars höll hon folk på en armlängds avstånd. Men Lasse och mej dyrkade hon.

Vad berodde det på?

– Vi var ganska skärpta i huvudet faktiskt, vi var väl ganska bra. Ví strävade åt samma håll som hon. Det var underbara tider, även om jag inte njöt av positionen som chefens favorit. Det var så jävla roligt att hålla på i motvind och tro på det man gör!

Ingen demokrati, desto mer kärlek

Anslagen till teatern var eländiga. Man tyckte att Bandler var stadsdirektörens dotter och hade tillräckligt med egna pengar. Men i motsats till vad folk trodde, hade hon inte tillgång till så mycket av det Frenckellska kapitalet. Pappan och hon drog inte jämnt, han var ofta upprörd över hennes verksamhet. Bandler var också gnidigt snål, enligt Ulfsson. Hon drev teatern så billigt som möjligt.

– Det var först under Lasses och min chefstid som anslagen höjdes till en skälig nivå, och då kunde vi också utöka ensemblen.

Så smånigom vande sej publiken vid Lilla Teaterns direkta stil. Visst spelades det bra teater på Svenskis också, menar Ulfsson, men Lillans styrka var just publiktilltalet.

– Vivica sa att vi inte kan hålla på och spela som om vi är ensamma på scenen och ingen annan är i rummet, nog är det utåt vi ska vända det. Man behöver inte äckelflörta med publiken, men man måste ha ett äkta tonfall och vända det utåt.

Hur var dynamiken mellan er tre?

– I och med att Lasse och jag var gifta och hon tyckte om oss båda, så måste hon turvis tala illa om den ena åt den andra. Hon räknade inte med att vi talade sinsemellan. Hennes manipulativa förmåga var enorm. Det visste vi alla tre.

Men Bandler var genuint intresserad av medmänniskan. Enligt Ulfsson hade hon en osedvanligt god människokunskap och var en bra personinstruktör. Hon förstod att jobba på olika sätt med olika skådespelare.

– Man kan inte hålla en föreläsning då man regisserar!

Tekniskt var Bandler inte speciellt skicklig, menar Ulfsson. Hon var inte utbildad regissör, utan hade en agronomexamen. De andra fick lappa där det behövdes. Det var inga problem.

Utan att ta en tum av Bandlers resning löste ensemblen diskret scenerierna och blandade sej i belysningen, tillsammans med Lilla Teaterns tekniker Harry Packalén, som Bandler avgudade. De lät henne alltid tycka att det var hon själv som hittat på lösningarna, annars hade hon blivit sur. Det var den enda möjligheten.

Ulfsson förklarar att Bandler hade hela teatern i sin hand. Inte fanns det någon demokrati. Men man talade om allting, inget mänskligt var teaterchefen främmande. Det var långt ifrån den hövliga försiktiga ton som annars rådde i teatersalar.

– Det var så mycket kärlek till teatern så man förlät hennes hänsynslöshet.

Gästande mymlor

Bandlers tuffhet stod heller på inget sätt i kontrast till hennes kvinnlighet.

– Hon var djupt kvinnlig. Hon var ett erotiskt djur. Hon var allätare. Bisexuell, men i första hand sexuell. Det var också hennes styrka som iscensättare. Det blev väldigt sensuella iscensättningar, säger Ulfsson.

Bandler såg erotiken och sensualismen som en stor del av verkligheten. Hon införde ett spektrum, en sinnlighet i teatern. Hon insinuerade, hade en aktiv flört i sin instruktion också, på sätt och vis flörtade hon sej in i varje skådespelares förtroende.

– Svenskis tyckte ofta att hon var en skandal, men på Lillan var det aldrig så. Det var en del av hennes fräcka humor, aldrig ett problem.

Några gånger blev det däremot problem då Bandler hade en så kallad mymla, som man säger i Mumindalen, en kvinna som hon var förälskad i, som hon tog in i någon produktion.

– Hennes mymlor var ofta ganska dåliga skådespelare. Då led vi lite av att hon var så förälskad att hon blev blind. Det hände inte så ofta, men det hände. Om en stund försvann de sedan alltid.

Vivica Bandlers äkta man Kurt Bandler var mer eller mindre införstådd i hennes kärleksliv och de olika mymlorna som kom och gick. Hon försökte inte ens göra någon skillnad mellan privatlivet och teatern. Ulfsson beskriver det som befriande oproblematiskt.

Katastrofer och konfrontation

Ulfsson berättar också att Vivica Bandler uppskattade katastrofer. Hon hade en tendens att skjuta vissa beslut framför sej, vilket ledde till att de ofrånkomligt kom emot i slutet av repetitionsperioden. Ganska vanligt var det att föreställningen inte var färdig till premiären.

– Då höll vi oss ovanför vattenytan och gav vårt yttersta. Vi lärde oss koncentrationens betydelse. Vi blev alltid mycket bättre till premiären och löste saker i luften, i språnget, sen fick man repetera lite efter premiären. Det blev nästan ett mönster. När vi tog upp det med henne blev hon så satans arg.

Lasse Pöysti skriver i sina memoarer att man gick till premiären med blodsmak i munnen. Så var det, bekräftar Ulfsson, tandköttet började blöda av koncentration. Och det gav en intensitet till premiärerna.

– Nästan varje premiär var sådan, ifall det inte hände blev vi oroliga för att vi var alldeles för ljumma.

Att få familjelivet att gå ihop med teaterarbetet var inte lätt, utan “ett jävla pusslande”, menar Ulfsson. Det hade Vivica Bandler ingen förståelse för. Teatern var allt, man skulle satsa allt. Ulfsson och Pöysti stod båda på scenen om kvällarna och hade två barn i en vandaskog. Repetitionerna drog ut på tiden och tidtabellerna höll aldrig.

– Hon ville nog äga vårt privatliv också, säger Ulfsson.

Bandler handskades enligt Ulfsson lite slarvigt med sanningar och överenskommelser, vilket i ett skede ledde till en konfrontation och en kris som pågick i kanske ett halvår.

– Hon frågade om vi menar att hon ljuger. Pöysti och jag tittade på varandra och sa ja. Hon blev förstås kränkt. Men eftersom vår lojalitet var större än ett gräl fortsatte vi att spela.

Tvisten upplöstes sist och slutligen i en hård kram någonstans mellan logerna och städskrubben, och det hela togs aldrig mer på tal.

– Hon tyckte så hemskt mycket om oss. Både hon och vi led nog av krisen.

Sorgen och glädjen

Också efter sitt chefskap var Bandler ett ovärderligt stöd för Ulfsson och Pöysti.

– Hon såg genast då något var dåligt, det var hon förbannat bra på.

När Ulfsson och Pöysti tog över Lilla Teatern och engagerade olika prisbelönta regissörer från hela världen i sina produktioner, kunde de ändå på slutrakan bli osäkra på hur de egentligen skulle göra. Då bad de Vivica Bandler komma och se på genrepet. Hon satte fingret exakt på den svaga punkten.

– Via henne fick tillbaka vår självkänsla och tro på det vi gjorde. Vi blev nog beroende av henne. Det var en stor saknad när hon stack, men nog var vi ganska trötta på våra gemensamma lösningar också. Det blir lätt att man upprepar sina mönster. Det goda var att det märkte hon och det märkte vi. Det var ett gott slut, även om hon kanske var lite bitter då hon slutade. Men det är alla teaterchefer.

Ulfsson tycker själv att hennes viktigaste produktioner i Vivica Bandlers regi var Bröllopsgästen och Balladen om det sorgsna caféet, båda av Carson McCullers.

– De båda rollerna var svarta porträtt av kvinnor. Sånt tyckte hon att jag var bra på. En djup tragedi utesluter inte att man har humor, tvärtom, det gör den bättre. Det lärde hon oss.

Ulfsson minns att Bandler ofta talade om bottensorgen. Allra mest gillade hon mänskor som hade en gåta av sorg djupt inne – något man inte flaggar med, men som finns där. Ulfsson var just en sådan, med en bottensorg men också en stor glädje.

– Det tog hon vara på, istället för att man skulle behöva skämmas för att man är en ängslig människa. Jag skulle inte vara skådespelare utan henne. Hon höjde vår självkänsla och öppnade luckor som vi inte visste fanns.

Efter Lilla Teatern flyttade Bandler först till Norge och sedan till Sverige, där hon som chef lyfte Stockholms Stadsteater till nya nivåer med sitt klarspråk och sin ledarstil. Där hyllas hon fortfarande oerhört, enligt Ulfsson. I det allmänna medvetandet i Finland är hon kanske inte lika känd längre. Men Ulfsson understryker hennes betydelse för vår teaterhistoria.

– Vivica Bandler kommer att ha sin stora plats i historien, när den nu sen skrivs. Hon var en oerhört stark nordist och öppnade gränserna. Orädd och med ett enormt kontaktnät. Det odlade hon, och visade stor djärvhet med sitt repertoarval, säger Birgitta Ulfsson innan vi lägger på luren.

– Nog var hon en jävla energisk och alldeles fantastisk människa.

I sina memoarer ”Birgitta Ulfsson – med och mot min vilja” av Stig Hansén berätter Ulfsson mer om arbetet med Vivica Bandler. Boken utkommer i mars 2017 på Förlaget.

Ida Henriksons artikel har tidigare publicerats på Vivica Bandlers festblogg Viva Vivica, Stadin friidu!




Seminaari teatterin voimanaisen kunniaksi

tammikuu 17, 2017 kello 17:14 (Eija Mäkinen)

Otahan kalenterisi esiin ja koristele viikko 6 suurin tähtimerkinnöin!

Silloin vietetään Vivican viikkoa Taideyliopiston Teatterikorkeakoululla Helsingissä (osoitteessa Haapaniemenkatu 6).

Luvassa on kaksipäiväinen ja -kielinen seminaari, paneelikeskustelu ja Viva Vivica! -näyttely. Luennoitsijoina mm. Birgitta Ulfsson, Suzanne Osten, Milja Sarkola ja Bengt Ahlfors. Tilaisuuksiin on vapaa pääsy. Tervetuloa!



Välkommen på utställningen VIVA VIVICA!

tammikuu 15, 2017 kello 12:45 (Eija Mäkinen)

En kraftkvinnas teaterkarriär och ett livsverk lika långt som det självständiga Finlands historia.

VIVA VIVICA! Vivica Bandler 100 år -utställningen öppnar vid Konstuniversitetets Teaterhögskola i Helsingfors.

Vernissagen äger rum på J.L. Runebergs och V. Bandlers födelsedag den 5 februari 2017 från och med klockan 13.

Utställningen består av fotografier och tvåspråkiga texter om Vivica och hennes mångsidiga bana. En del av Vivicas egna aforistiska tankar om både livet och teatern finns med. Utställningen är ett samarbete med Teatermuseet och den är sammanställd av Ralf Forsström och Katarina Lindholm.

VIVA VIVICA! -utställningen har öppet vardagar kl 9-19 och veckoslut kl 10-15 på Teaterhögskolan, Aspnäsgatan 6, och pågår fram till den 26 mars. Inträdet är fritt.

Hjärtligt välkommen!



Tervetuloa Vivican 100-vuotisjuhlablogiin!

tammikuu 2, 2017 kello 13:20 (Eija Mäkinen)

Helmikuussa tulee kuluneeksi sata vuotta Vivica Bandlerin syntymästä, ja me tietenkin vietämme legendaarisen leidin synttäreitä koko vuoden.

Olemme perustaneet juhlavuotta varten Viva Vivica! -blogin, joka juhlii Vivicaa, hänen ajatuksiaan, elämäntyötään, rohkeuttaan, ideoitaan, rakkauksiaan, tekojaan, ennakkoluulottomuuttaan.

Viva Vivica! -blogissa kuljetaan Vivican jalanjäljissä, katsotaan hänen kanssaan tähtiin, muistellaan ansiokasta taipaletta teatterin ja taiteen parissa, seikkaillaan maailmalla, keskustellaan ja kokataan Huvilakadun keittiössä, työnnetään sormet multaan ja puhutaan tärkeistä asioista, isoista ja pienistä, sekä päästetään ääneen myös Vivican ystävät suomeksi ja ruotsiksi. Kerromme blogissa myös kuluvan juhlavuoden tapahtumista.

Birgitta Ulfsson. Foto: Sanna Liimatainen/Förlaget

Otimme pienen varaslähdön ja haastattelimme kahta Vivican hyvää ystävää, Birgitta Ulfssonia ja Asko Sarkolaa jo vuoden 2016 puolella.

Envis, dominant och fruktansvärt bra -jutun on tehnyt Ida Henrikson ja Vivica, menneen maailman mentori -jutun Eija Mäkinen. Sama periaate pätee jatkossakin: Ida kirjoittaa ruotsiksi ja Eija suomeksi. Eläköön kielten rikkaus!

Lukuiloa ja riemukkaita hetkiä Vivican ja hänen ystäviensä seurassa!



Vivican ajatuksia

tammikuu 1, 2017 kello 10:25 (Eija Mäkinen)



Kaipaan ääripäitä ja voimakkaita aistiärsykkeitä

joulukuu 14, 2016 kello 08:30 (Eija Mäkinen)

Johanna Nuutinen työstää parhaillaan uusinta tanssiteatteriteostaan IRIStä. Yksi sen teemoista on supersankaruus, joka sanana on kepeä mutta sisältää myös tummia sävyjä.

– Me kaikki venymme koko ajan selviytyäksemme. Ihminen on äärettömän kestävä. Kun keskustelin teosta varten ikäihmisten kanssa, sain kuulla, miten monet heistä olivat käyneet läpi hyvinkin rankkoja asioita. Oli todella hienoa kohdata heidät ja nähdä, miten he olivat käsitelleet vastoinkäymisensä ja selviytyneet.

Nuutinen myöntää venyttäneensä tietoisesti myös omia rajojaan.

– Se on osa luonnettani. Pyrin tälläkin hetkellä koko ajan ulos mukavuusalueeltani ja kokeilen asioita, joita en ole aikaisemmin tehnyt. Se liittyy kiinnostukseeni, kestolliseen esityskonseptiin. Haluan asettaa itselleni esimerkiksi haasteen, jossa tanssin yhtäjaksoisesti 9 tuntia. Millaisia asioita keho ja mieli tuottavat pitkäaikaisen rasituksen alla? Minkälainen kaari tapahtuman aikana syntyy?

Mikä toimii porttina tunteisiin?

Nuutinen sanoo olevansa kiinnostunut sellaisesta liikkumisen ja tekemisen syvemmästä tasosta, joka haastaa esiintyjän avaamaan itseään eri lailla. Jotta voisi vaatia muita venymään pidemmälle, on ensin itse annettava kaikkensa.

kuvame

Tavoitteena on päästä alitajunnan tasolle, tai ainakin lähestyä sitä.

– Se on haastava tehtävä. Miten ohjaan ihmisen siihen tilaan, jossa sanaton maailma alkaa aueta? Se vaatii ohjaajalta herkkyyttä ja rohkeutta laittaa myös itsensä likoon. Minun on heittäydyttävä ja rakennettava toiselle turvaverkko, jonka avulla hän voi testata ja hypätä; luoda sellainen ympäristö, missä toinen taiteilija haluaa tuoda teokseen jotakin itsestään, Nuutinen sanoo ja muistuttaa, ettei kyse ola aina pehmeästä tapahtumasta.

– Välillä se vaatii ärsykkeitä. Joskus tietyn tyyppinen liike saattaa olla portti tunteisiin. Toisinaan tarvitaan mielikuvia, joiden kautta luodaan tietynlaista ilmapiiriä.

Olen herätellyt kehoani monin tavoin

Nuutinen tunnustaa, ettei osaa aina olla armollinen itseään kohtaan.

– Olen vähitellen tullut paremmaksi siinä. Muistutan itseäni katsomaan myös taaksepäin ja arvostamaan tehtyä: give yourself some respect. Minulla on onneksi läheiset, joita tuen ja jotka tukevat minua.

HATCHED trailer from Johanna Nuutinen on Vimeo.

Tanssijan työ ja sen vaatima jatkuva harjoitteleminen on opettanut, ettei saa antaa periksi.

– Olen herätellyt kehoani monin tavoin, ja teen niin vastakin. Haluan löytää asioista niiden ytimen. Kaipaan ääripäitä, välimaaston höttö ei minua kiinnosta. Huomaan sen omissa teoksissanikin: tahdon esimerkiksi kovaa soundia, joka putoaa äkkiä hiljaisuuteen.

Entä levon hetket, työstä irrottautuminen?

Nuutinen huomauttaa, että lepoa on monenlaista.

– Tunnen ihmisiä, jotka pääsevät irti stressistä ja ajatusten kiertämisestä ainoastaan tekemällä jotakin aktiivista toimintaa, kuten hakkaamalla halkoja tai pelaamalla golfia, joka vaatii tarkkaa keskittymistä. Sekin on tapa levätä.

Alitajunta vaatii sitkeää perkaamista

Nuutinen jää pohtimaan peräänantamattomuutensa motiiveja ja muistuttaa, että idean alkuunpanijan velvollisuutena on saattaa asiat loppuun.

– Siinä olen ehdoton, hän sanoo ja käyttää esimerkkinä IRIS-tanssiteoksen lyhytelokuvan kohtausta.

Ensimmäisen filmin kuvauksia oli jäljellä neljä päivää, kun Nuutisesta alkoi tuntua, ettei kaikki ollut kohdallaan. Ajatus kalvoi mieltä ja hän päätti ettei mene nukkumaan, ennen kuin on ratkaissut asian.

– Mietin monta tuntia ja olin lähes nukahtamaisillani, kun tajusin: Se on lintu! Tarvitsemme linnun kuvauksiin!

Hän tarttui saman tien kännykkäänsä ja ryhtyi googlaamaan eläinnäyttelijöiden kouluttajia. Seuraavana aamuna hän aloitti soittamisen, ja päivää myöhemmin lintu ja kouluttaja olivat valmiina kuvauspaikalla.

Nuutisen mukaan kyse ei ole täydellisyyden tavoittelusta, sillä täydellisyys voi syntyä myös rosoisuudesta.

– Kyse on mielen ja maailman avaamisesta, ytimen löytämisestä. Se vaatii hirveätä perkaamista – ja siinä en anna periksi.

Liikettä tieteen ja taiteen välimaastossa

Kysymykseen, mikä tanssissa yhä kiehtoo, Nuutinen vastaa hymyillen.

– Kehossa ja mielessä on vielä ääretön määrä tiloja tutkittavana. Sen tekeminen tanssin kautta on minulle luonnollisin tapa, mutta koen myös kuvataiteen ja valokuvauksen hyvin tärkeiksi. Teokset, joita tällä hetkellä suunnittelen, ovat monitaiteellisia. Se toivottavasti syventää sitä, mikä on oma tyylini.

Johanna Nuutinen on perustanut yhdessä tanssija-koreografi Jarkko Lehmuksen Kinesteetikot ry:n, jonka tarkoituksena on toimia paitsi omien teosten tuotanto-organisaationa myös tukea tanssi- ja teatteritaiteen kehitystä, lisätä eri taidealojen yhteistyötä, tarjota opetus- ja ohjaustoimintaa sekä kehittää taiteen ja tieteen välistä dialogia niin Suomessa kuin ulkomaillakin.

– Yhdistyksen nimessä kiteytyvät meille tärkeät asiat. Kinesteettisyys viittaa tekemällä oppivaan ihmiseen, esteetikko visuaalisuuteen ja kin tarkoittaa samanhenkisyyttä, sukulaisuutta.


Olethan lukenut Johanna Nuutisesta kertovan juttusarjan ensimmäisen osan IRIS syntyi tarpeesta tulla nähdyksi  ja toisen osan Olen kysynyt itseltäni, mitä minulla on annettavana.



Olen kysynyt itseltäni, mitä minulla on annettavana

joulukuu 10, 2016 kello 09:00 (Eija Mäkinen)

Mikä saa Suomen Kansallisbaletin kiitetyn taiturin lähtemään seikkailemaan vapaalle kentälle?

– Olen luonteeltani ihminen, joka haluaa jatkaa omaa kasvuaan, Johanna Nuutinen vastaa.

– Kyse on loppujen lopuksi hyvin yksinkertaisesta asiasta: olen kuunnellut itseäni ja mennyt siihen suuntaan, johon sisin ja uteliaisuus ovat vieneet ja ryhtynyt tekemään juttuja, jotka ovat tuntuneet tärkeiltä.

Hän muistuttaa, että tanssijoiden tunnollinen harjoittelu alkaa jo varhain. Nuutinen on tanssinut Suomen Kansallisoopperassa 9-vuotiaasta asti, ensin 10 vuotta balettioppilaitoksessa ja sen jälkeen 10 vuotta Kansallisbaletissa kiinnityksellä.

– Kansallisbaletin työympäristö on hyvin intensiivinen, ja kesäni kuluivat pääosin tanssikursseilla. Jossakin vaiheessa huomasin, etten enää kehity tanssijana. Kun tekee tarpeeksi pitkään mitä tahansa asiaa, sitä alkaa toistaa itseään. Kehoni oli lukkotilassa. En syytä siitä ketään, mutta koin, että uusiutuakseni minun täytyy haastaa itseäni toisissa ympäristöissä ja antaa myös keholle pieni lepo.

Maailmalla mausteita keräämässä

Johanna Nuutinen jäi vuorotteluvapaalle, matkusteli ja treenasi eri tanssitekniikoita eri maissa.

– Se on eräänlaista mausteiden ja sävyjen keräämistä. Ne tekniikat ja genret, jotka jättävät jälkensä minuun, tulevat osaksi tekemistäni.

Hän tietää, miltä kehossa tuntuu, kun yhdessä asiassa edetään todella pitkälle. Vuorotteluvapaa mahdollisti kokemuksen, joka syntyy, kun keho alkaa rentoutua.

– Se on ollut minulle valtavan tärkeä kokemus. Kun ryhdyin tekemään toisenlaisia asioita, aivan erilainen liikemaailma ja mentaliteetti avautuivat. Lepo on tärkeätä juuri siksi, että se mahdollistaa reflektoimisen.

Vuorotteluvapaalla Nuutinen teki lyhytelokuvan yhteistyössä MUSUTA Ltd. -designtoimiston Jopsu ja Timo Ramun kanssa. Syyskuussa 2013 Pompidou-keskuksessa Pariisissa ensi-iltansa saanut ME – Story of a Performance tutkii esityksen sisäistä ja ulkoista maailmaa kolmesta näkökulmasta.

Se, miksi Nuutinen on sittemmin usein päätynyt käyttämään teoksissaan filmiä, johtuu hänen viha–rakkaus-suhteestaan mustaa kuutiota, teatterilavaa, kohtaan.

– Nykyään alan jo nähdä sen ihanan avoimena ja minimalistisena tilana. Pidän eri taidelajien yhdistämisestä, koska se tuo teokseen erilaista informaatiota. Filmin avulla voin tuoda näyttämölle eri ympäristöjä. Kun iho on vasten erilaisia pintoja erilaisissa ympäristöissä, se synnyttää erilaisen tilan kehon sisällä.

Lyhytelokuva antoi laajan näkyvyyden

Nuutinen kertoo palanneensa Kansallisbalettiin vuorotteluvapaansa jälkeen virkeänä ja uudistuneena. Motivaatiota lisäsi myös työskentely innoittavien koreografien, mm. Jacopo Godanin ja Tero Saarisen kanssa.

– Heillä on ollut suuri merkitys taiteilijuuteeni ja tapaan katsoa asioita.

Talon ulkopuolelta alkoi kuitenkin tulla kiinnostavia kutsuja ja yhteistyötarjouksia, kiitos ME – Story of a Performance -lyhytelokuvan, joka on tähän mennessä nähty yli 40 kansainvälisellä elokuva- ja tanssifestivaalilla.

– Laajan näkyvyyden saaminen oli yksi elokuvan tavoitteista, ja se onnistui. Tein siitä kestollisen live-esityksen ME, jolla kiersin viime keväänä taidemuseoissa muun muassa Kokkolassa, Espoossa ja Vantaalla.

Teos valittiin myös osaksi kansainvälistä Digital Body -näyttelyä, joka järjestettiin Bukarest Tanssifestivaalin aikana Romaniassa marraskuun alussa.

Ohjaaja avaa maailmoja ja mahdollisuuksia

Tällä hetkellä Johanna Nuutinen on virkavapaalla Kansallisbaletista ja keskittyy sekä omiin produktioihinsa että opetustyöhön. Hän toimii improvisaatio-ohjaajana Suomen Kansallisoopperan balettioppilaitoksessa.

Göteborgin Stora Teaternissa sai vastikään ensi-iltansa ruotsalaisen ilDancen kollektiiviteos Babulus, jota luomaan tanssiryhmän johtajat Israel Aloni ja Lee Brummer olivat kutsuneet kolme koreografia. Nuutisen lisäksi mukana olivat Gwyn Emberton ja Eddie Ladd.

67cc851b

Göteborgin-esitystä edelsi tiivis workshop-työskentely Skotlannissa ja Walesissa, missä tekijät pitivät avoimia työpajoja, jakoivat ja tutkivat teoksen sisältöön liittyviä tehtäviä, kuten liikettä ja energian kierrättämistä.

– Minusta on tärkeää tarjota omaa kokemuspohjaani muille. Olen kysynyt itseltäni, mitä minulla on annettavana. Millainen on työkalupakkini? Se ei avaudu hetkessä. On kuunneltava ja toimittava, ja toiminnan kautta löytyy vastauksia.

Opettamisen sijaan Nuutinen käyttää mieluummin sanaa ohjaaminen.

– Kyse ei ole välttämättä opettamisesta vaan mahdollisuuksien ja maailmojen avaamisesta toisessa. Myös ohjaamisessa tulee kehittyä koko ajan. Ettei tee vain jotakin konseptia ja toista sitä vuosikausia.


Olethan lukenut Johanna Nuutisesta kertovan juttusarjan ensimmäisen osan IRIS syntyi tarpeesta tulla nähdyksi. Lue myös kolmas osa Kaipaan ääripäitä ja voimakkaita aistiärsykkeitä.



Iris syntyi tarpeesta tulla nähdyksi

joulukuu 1, 2016 kello 08:00 (Eija Mäkinen)

Esittelemme säätiön tukemia ja palkitsemia tekijöitä. Vuorossa on tanssija-koreografi Johanna Nuutinen. Tämä on kolmiosaisen bloggaussarjan ensimmäinen osa.


Kaikki lähti liikkeelle ihosta; siitä, miten sen tekstuuri muuttuu vuosien myötä.

– Kun ihminen on elänyt pitkään, hänessä on läsnä kaikki iät. Iho kantaa monia tarinoita, tanssija-koreografi Johanna Nuutinen sanoo.

johanna_nuutinen

Johanna Nuutinen.

Nuutisen tuleva fyysinen tanssiteatteriteos IRIS sai sytykkeitä myös kuoleman ja sen ehdottomuuden tiedostamisesta.

– Kolmenkympin vaiheilla aloin tajuta, etteivät läheiseni ole täällä ikuisesti. Kyse ei ollut kriisistä, vaan aloin kiinnostua tilasta, jolloin elämää ei ehkä ole enää paljoa jäljellä. Mitkä muistot nousevat tuolloin tärkeimpinä esille ja minkälainen alitajuinen ja surrealistinenkin maailma näistä tunteista ja tapahtumista muodostuu.

Siitä käynnistyi prosessi, jonka yksi lopputulema on IRIS.

Tärkeitä kysymyksiä tienristeyksessä

Teoksen nimenä oli alun perin Läsnä eli Present.

– Se synnyttää monia mielikuvia: kyse on lahjasta, läsnäolosta, nykyhetkestä. Se oli kuitenkin liian lavea, nimessä tulee olla enemmän ”ryystöä”, kulmaa.

Hetken aikaa teos kulki nimellä Skär, joka sekin sisältää monia merkityksiä: viilto, pieni saari, kari, terä, lovi, kirkas. Nimi pohjautui ajatukseen elämän aikana saamistamme viilloista ja niiden muodostamasta arpikudoksesta, jonka peitossa kohtaamme ympäristömme. Panssarista, jonka sisällä lopulta huomaamme kulkevamme.

Lopullinen oivallus syntyi mökillä.

– Iris-sanaan kiteytyy sekä teoksen ydin, ihmisen tarve tulla nähdyksi, että prosessi, jolla sisältö on tuotettu, Nuutinen kertoo.

Kun hän ryhtyi suunnittelemaan uutta teostaan, mielessä kytivät ajatukset tulevaisuudesta: minkälaisen elämän haluaa lopulta itselleen rakentaa ja kuinka suuria riskejä on sen eteen valmis ottamaan.

– Pohdin, miksi märehtisin niin isoa kysymystä yksin. Miksi en keskustelisi ihmisten kanssa, jotka ovat tehneet vastaavanlaisia päätöksiä? Siksi päätin etsiä lähteitä, joista voisin ammentaa kokemusta ja tietoa.

Tunteista puhuminen ei ole yksinkertaista

Koska Nuutisen tuttavapiiriin ei lukeudu kovin monta iäkästä ihmistä, hänen oli löydettävä tie heidän luokseen toista kautta.

– Kun ryhdyin keräämään tarinoita, olin Oulussa, ja siksi ensimmäiseksi kohtaamispaikaksi valikoitui Ikäihmisten olohuone. Otin ensin yhteyttä järjestäjään, minkä jälkeen astuin rohkeasti sisään ja kysyin, ketkä haluavat viettää hetken kanssani. Keskustelin jo sinä iltana viiden henkilön kanssa.

Nuutinen huomauttaa, että jokainen kantaa mukanaan omanlaistaan energiaa, mikä vaikuttaa aina kohtaamisiin.

– Uskon, että kutsun olemuksellani tietyn tyyppistä energiaa. Siksi monissa keskustelijoissa oli mahdollisesti samantyyppistä henkisyyttä ja tiettyä heittäytymistä kuin itsessäni.

Hän huomasi myös, ettei tunteiden tunnistaminen ja niistä puhuminen ollut kaikille ilmiselvää.

– Saamani materiaali oli todella mielenkiintoista ja tärkeää, mutta kaipasin puhetta tunteista. Siksi otin yhteyttä tuttavaani, joka on tehnyt pitkän uran näyttelijänä, ja kysyin, tuntisiko hän vanhempia kollegoita, jotka voisivat olla kiinnostuneita viettämään hetken kanssani. Näyttelijät ovat tottuneita käsittelemään tunteita. Hän soitti ystäväpiiriään läpi ja sain näin yhteyden useampaan uuteen keskustelukumppaniin.

Monimuotoinen teos elää pitkään

Tanssiteatteriteos IRIS koostuu viidestä tanssilyhytelokuvasta ja kahden live-esiintyjän koreografiasta. Niissä kiteytyvät kaikkiaan 17 ihmisen tarinat toisiinsa sulautuneina.

Nathalie Ruiz

Se, millaiseksi näyttämöesitys muotoutuu, on vielä avoinna.

– Pidän siitä, että teos pitää sisällään monia esitysmahdollisuuksia ja esityskokoonpanoja; että voin irrottaa siitä dueton tai filmin itsenäiseksi osakseen. Nämä eri presentaatiomuodot mahdollistavat teokselle pitkän elinkaaren ja laajan näkyvyyden sekä toimivat kommenttina esitystaiteen kestävän kehityksen puolesta. Pyrin siihen, koska olen sijoittanut luomiseen ja työstämiseen runsaasti paitsi omaani myös muiden aikaa ja resursseja.

Olemisen paljaus koskettaa

Johanna Nuutinen tekee IRIS-teoksen tanssilyhytelokuvat yhdessä Jukka Rajala-Granstubbin, vuoden 2013 taidepalkinnon saaneen Taidepaja Malaktan omistajan ja dokumenttikuvaajan kanssa.

– Näin Jukan tekemän lyhytelokuvan Parkinson, jossa esiintyi hänen isänsä. Se, kuinka lähelle hän pääsi ihmistä hyvin yksinkertaisilla kuvilla, kiehtoi minua. Pidin filmin minimalistisesta otteesta, paljaudesta ja ihmisläheisyydestä. Työskentelen itse vähän abstraktimman maailman ja alitajunnan kanssa, mutta on ollut hienoa löytää tasapaino dokumentaarisen ja alitajuisen maailman välillä.

Kaksikko on kuvannut lyhytelokuvia useissa paikoissa: vanhassa talvikasvihuoneessa, meren rannalla, kalliolla, pellolla. Nuutinen ei halua paljastaa kuvauspaikkojen sijaintia, mutta hän kertoo etsineensä niitä tiukalla sihdillä.

– Olemme halunneet saada filmeihin yhtenäisen kaaren. Yksi haaste on ollut se, ettemme ole kiinni missään tietyssä ajassa. Se pakottaa karsimaan elementit, jotka paljastavat liikaa.

Kun työryhmä heittäytyy mukaan

Teoksen nimi on ollut yhteinen nimittäjä myös lyhytelokuvien esiintyjille, joista osan Nuutinen sanoo valinneensa katseen perusteella.

– Toki olen tutustunut myös esiintyjien fyysisyyteen ja taustaan, mutta katse on ollut eräänlainen ikkuna siihen, ketkä ovat valikoituneet.

– Mukana on muun muassa Alma Äijö, 12-vuotias tanssitaiteilija, jonka näin ensimmäisen kerran esiintymässä kolme vuotta sitten. Hän tanssi massiiviselle yleisölle ja omisti hetken ainutlaatuisella voimalla ja herkkyydellä.

iris_eka

Alma Äijö.

Anni Koskista Nuutinen luonnehtii vangitsevaksi esiintyjäksi ja erittäin fyysiseksi ja lahjakkaaksi liikkujaksi. Elokuvassa Koskinen esiintyy sirkustaiteilija Onni Hämäläisen kanssa.

– Kolmannessa filmissä esiintyy Nathalie Ruiz, palkittu pitkän linjan tanssitaiteilija Tukholmasta. Ranskasta kotoisin oleva sielukas ja karismaattinen Nathalie aloitti työskentelyn Mats Ekin johtamassa Cullberg Baletissa vuonna 1988. Hän on työskennellyt useiden nimekkäiden koreografien ohjauksessa mm. Martha Graham, Twyla Tharp, Mats Ek, Jiri Kylian, Per Jonsson, Kenneth Kvarnström, Örjan Andersson ja Helena Franzen.

Neljänteen elokuvaan Nuutinen on houkutellut Ruotsista yhden Mats Ekin luottotanssijoista, Yvan Auzelyn, joka esiintyy pienen pojan kanssa. Viimeisessä elokuvassa on kaksi esiintyjää, joiden yhteenlaskettu ikä on 165 vuotta.

– Minusta on fantastista, miten koko työryhmä on heittäytynyt mukaan ja uskonut ideaan. Teoksen kokoluokka on kaikkine yksityiskohtineen mittava, mutta se on haaste, joka saa minussa tulen liikkeelle.

Edit 12.9.2017: Tekstissä muutettu kolmannen filmin tiedot tanssijan vaihduttua. Myös kaksi kuvaa vaihdettu muutoksen vuoksi.


Lue Johanna Nuutisesta kertovan juttusarjan toinen osa Olen kysynyt itseltäni, mitä minulla on annettavana  ja kolmas osa Kaipaan ääripäitä ja voimakkaita aistiärsykkeitä.



Ideat ovat sytykkeitä, joista kasvaa suuri roihu

lokakuu 4, 2016 kello 16:15 (Eija Mäkinen)

Maanantaisin näyttelijä Elisa Piispanen suunnistaa Koukkuniemen vanhainkotiin ja virkkaa ja laulaa yhdessä muistisairaiden kanssa. Laulua ja lankoja -ryhmä on osallistavaa taiteellista toimintaa ja osa Tampereen Teatterin yleisötyötä.

– Kun aloitin yhteisövirkkauksen Koukkuniemessä, mukanani oli yleisötyöntekijä Disa Kamula. On aivan erilaista lähteä liikkeelle ja ryhtyä toteuttamaan ideaansa, kun taustalla on ison organisaation tuki, hän sanoo.

Laulua ja lankoja

– Se tarkoittaa myös hyväksymistä ja nähdyksi tulemista. Se, että muut uskovat hankkeeseen, antaa itseluottamusta ja rohkeutta, Karoliina Blackburn lisää.

Uudenlaista teatteriajattelua edustaa myös Rakas, sinä lennät!, jonka Blackburn ja Piispanen toteuttavat yhdessä sirkustaiteilija Iiro Heikkilän kanssa. Runoja ja ilma-akrobatiaa yhdistävä esitys kiertää ensi vuonna Pirkanmaan vanhainkodeissa, hoitokodeissa ja lastenkodeissa.

Missä sponsori luuraa?

Kun Karoliina Blackburn toteutti viime vuonna liikuntaa ja taidetta yhdistäneen Halli, The Pool -teoksen Kalevan uimahalliin, esitystä tuki 17 sponsoria. Kun hän toukokuussa lähestyi Rakas, sinä lennät! -esityksen merkeissä 20 yrityselämää edustanutta sponsoria, yksikään ei lähtenyt mukaan.

Karoliinan hyppy

– Se oli yllätys, varsinkin kun koin, että vireillä on Halliakin hienompi hanke, jonka ytimessä on hyväntekeväisyys ja joka on hyväksytty Suomi 100 -juhlavuoden ohjelmistoon. Joko se kertoo aikamme arvoista tai ehkä yhteys hoitolaitoksiin saattoi pelottaa sponsoreita, Blackburn sanoo.

Elokuussa esityksen valmistuminen varmistui lopullisesti, kun Pirkanmaan liitto myönsi tekijöille 8 000 euron aputahan. Myös Vivicas Vänner -säätiö on tukenut Rakas, sinä lennät! -esitystä.

– Pirkanmaan liitolta saamamme summa tarkoittaa kolmelle henkilölle suunnilleen yhden kuukauden palkkaa. Se ei sisällä harjoitteluaikaa eikä käytännön järjestelyjä, jotka liittyvät esityksen toteuttamiseen. En ole kuitenkaan heittänyt kirvestä kaivoon sponsoreiden suhteen.

Tekemisen meininki tarttuu

Karoliina Blackburn sanoo oppineensa paljon Halli, The Pool -esityksen tuottamisesta. Matka visiosta valmiiseen lopputulokseen ei ole helppo, mutta sen kerran taivallettuaan tohtii tarttua uusiin haasteisiin.

– Nyt tiedän, että kykenen toteuttamaan ja tuottamaan isonkin produktion. Se ei ole mitään muuta kuin raakaa työntekoa, joka vaatii itsepäisyyttä, jääräpäisyyttä ja matemaattisen yhtälön ratkaisua. Olen ymmärtänyt, että oikeiden ihmisten kanssa voi tehdä kaikenlaisia asioita. Yksin en ole mitään.

Hän muistuttaa, että kaikki, mitä näemme ympärillämme, on alun perin ollut jonkun idea; sytyke, joka kasvaa ja voi parhaimmillaan synnyttää suuren roihun.

– Olennaista on, että ihmiset luovat yhdessä. Joka kerta, kun olen heittänyt ilmaan idean, joku toinen on tuonut siihen jotakin lisää, jalostanut ideaa pidemmälle. Lopulta se on muuttunut osiensa summaa isommaksi, mikä on riemastuttavaa. Tärkeintä on löytää ympärilleen ihmisiä, jotka innostuvat samasta ideasta. Silloin muutkin innostuvat. Tekemisen meininki tarttuu.

Aito ja tärkeä koskettaa myös muita

Kehotus katsoa tulevaisuuteen ja valottaa haaveita paljastaa näyttelijät maailmanmatkaajiksi. Vaikka vastauksissa on rutkasti leikkimieltä ja huumoria, ne kertovat seikkailunhalusta.

– Olemme luonnollisesti kiertäneet uuden esityksemme kanssa pitkin Eurooppaa, ja meitä on pyydetty Amerikkaan, Australiaan ja Aasiaan. Ja minä olen päässyt hyppäämään etelän ulkoaltaisiin, Karoliina Blackburn sanoo.

– Siirrymmekö Cirque de Soleil’hin? Näkisin sen, Elisa Piispanen lisää.

Perth Australia

Ajatus esityksen ulkomaille viemisestä ei ole vain kevyt heitto, sillä tangon ja alustan varaan rakennettu teos on helppo toteuttaa missä vain. Olennaisin kysymys liittyy sisältöön. Miten herättää yleisön huomio maailmassa, jossa on tarjolla lähes kaikkea?

– Jos aihe koskettaa ja aiheuttaa minussa jotakin isoa, se todennäköisesti puhuttelee myös muita. Olemme laumaeläimiä, suuri ihmisheimo. Meihin pätevät samat lainalaisuudet, Piispanen sanoo.

– Esityksessä voidaan yhdistellä asioita kummallisellakin tavalla, mutta jotta se saisi heijastuspintaa muissa, aiheen tulee olla tekijöille henkilökohtaisesti tärkeä ja sitä kautta aito. Eikä se onnistu laskelmoiden, Blackburn huomauttaa.

Tervetuloa leijukerhoon!

Kaksikon tenhon voi testata ensi helmikuussa, kun Tampereella käynnistyy Pro Arctis, ensimmäinen taiteen soveltava talvifestivaali, jonka teemana on tila. Tapahtumaan kutsutut Blackburn ja Piispanen esiintyvät Tampereen rautatieasemalla.

– Alan heti visioida, kun tiedän, että on tuommoinen tila ja puitteet, Piispanen innostuu.

– Olemme siinä kaupungin portilla, kun ihmiset ovat joko tulossa tai lähdössä. Osa heistä kävelee, on kiireisiä, ei pysähdy. Osa hämmästyy, loukkaantuu, suuttuu, innostuu, ilostuu – ja osa jää katsomaan. Se on minusta ihana mahdollisuus.

Elisa ilmassa

Mahdollisuuksia Elisa Piispanen haluaa antaa myös muille. Hän vetää maanantaisin Tampereen Teatterissa ilmaiseksi leijukerhoa, jossa harjoitellaan ilma-akrobatiaa ja tankotanssia. Mukaan ovat tervetulleita myös ensikertalaiset. On vain yksi ehto: leijukerhoon pitää ilmoittautua ennakkoon, jottei ”harjoitushuoneen ovella jonota yhtäkkiä 500 ihmistä”.

– Kyse on turvallisuudesta. Meitä opettajia on kaksi, ja haluamme koordinoida harjoittelun niin, että kaikki toimii mahdollisimman hyvin, Piispanen sanoo.

– Haluan auttaa ihmisiä vapautumaan ja kokemaan elämänriemua; olemaan leikkisämpiä ja vapaampia. On jo monia, jotka ovat leijukerhossa oppineet uutta ja hämmästyneet niin itsestään kuin kehostaankin. Tervetuloa kokeilemaan!


Olethan lukenut Karoliina Blackburnista ja Elisa Piispasesta kertovan juttusarjan ensimmäisen osan Ilma-akrobatiaa, runoja ja yllättäviä törmäytyksiä  ja toisen osan Ilmaisuvoimainen keho on näyttelijälle elinehto.



Ilmaisuvoimainen keho on näyttelijälle elinehto

lokakuu 1, 2016 kello 16:30 (Eija Mäkinen)

Tampereen yliopiston näyttelijäntyön opiskelijat seisovat salissa hievahtamatta, selkä suorana ja pää pystyssä, ja odottavat lupaa siirtyä hitaaseen, keskittyneeseen liikesarjaan. Tavoitteena on etsiä hiljaisuutta liikkeestä ja tyhjentää pää turhista ajatuksista.

– Timo Klemola opetti meille neljän vuoden ajan tai chi´tä joka aamu. Minun oli kauhean vaikea seistä pitkään paikallani, ja siksi menin vessaan huutamaan. Välillä meinasin pyörtyä, minkä jälkeen makasin jalat seinää vasten, Nätyltä vuonna 1999 valmistunut Elisa Piispanen muistelee.

tre_naty

Samassa salissa seisoivat myös kaksi vuotta ylemmän kurssin oppilaat, heidän joukossaan Karoliina Blackburn, joka sai harjoitusten aikana toistuvasti ravistuskohtauksia.

– Kyse oli energian purkautumisesta. Kun näin sen, tajusin, että olemme Karoliinan kanssa samoilla linjoilla. Löysimmekin toisemme aika nopeasti.

Tutki, uudistu ja uudista!

– Koulutuksemme oli hyvin fyysinen. Näyttelijäntyön lehtorina toimi Hanno Eskola – olimme hänen ensimmäinen ryhmänsä – joka testasi meillä entisen opettajansa Jouko Turkan kaikki metodit, Karoliina Blackburn kertoo.

– Kävimme läpi monenlaisia asioita, koska lehtorimme halusivat tutkia, miten esiintyjyys tai näyttelijyys toteutuisi muualla kuin perinteisessä teatteritilassa ja mitä se muu mahdollisesti toisi näyttelijäntyöhön.

Elisa Piispanen on valmistumisensa jälkeen työskennellyt 17 vuotta Tampereen Teatterissa, kotiteatterissaan, kuten hän sitä kutsuu, mutta sen lisäksi hän on tehnyt paljon erilaisten työryhmien kanssa ja sekoittanut eri taiteenaloja.

– Minua on aina kiinnostanut, miten roolin voisi tehdä esimerkiksi fyysisenä ilmaisuna tai tanssiteatterina. Nätyllä käytettiin edistyksellistä pedagogiikkaa ja meitä koulutettiin muuttuviksi taiteilijoiksi muuttuvaan maailmaan. Luulen, ettei nykynäyttelijä pärjää tässä maailmassa, ellei hän tutki, uudistu ja uudista omaa taiteenalaansa.

Unohda ikä, kyse on energiasta

– Ilmaisuvoimainen keho, joka aistii herkästi tapahtumia, energioita, toisia ihmisiä, on näyttelijälle elinehto. Se on tietynlaista älykkyyttä, sanoo Elisa Piispanen, joka on joogannut 20 vuotta.

Fysiikan merkitys painottaa myös Blackburn.

– Jos tarkastelee hyviä näyttelijöitä Suomessa ja ulkomailla, näkee, miten erinomaisen fyysisiä ja taitavia he ovat. Keho on näyttelijän soitin, jonka skaala on valtava. Haluan korostaa, ettemme erota mieltä ja kehoa toisistaan, vaan ne toimivat yhdessä.

Kysymykseen, auttavatko hyvä kunto ja fyysisen liikkuvuuden lisääminen vanhenevaa naisnäyttelijää saamaan rooleja, Karoliina Blackburn heilauttaa turhautuneesti kättään.

Karoliina Blackburn ja Elisa Piispanen Tampereen Teatterin näytelmässä Suomen kaunein. Kuva © Harri Hinkka.

– Totta kai elinvoimainen, plastinen, ilmava keho tukee näyttelijän ammattia, mutta olen jo ajat sitten heittänyt romukoppaan koko ikäasian. Minua se ei kiinnosta vähääkään. Treenaan salilla Jaakko Kailajärven kanssa, joka on 76-vuotias maailmanennätysmies, osallistunut olympialaisiin ja toiminut Suomen Painonnostoliiton päävalmentajana. Iällä ei ole eikä pitäisi olla mitään merkitystä.

Elisa Piispanen muistuttaa, että näyttämöllä on kyse energiasta.

– Olen kuin iso antenni, joka ottaa vastaan erilaisia viestejä ja energioita, ja kun ne virtaavat lävitseni, ne aiheuttavat minussa erilaisia muutoksia. Jos energiaa on kovin vähän, sitä on vaikea antaa muille tai antaa sen virrata.

– Luulen, että fyysinen liikunta pitää minut onnellisena ihmisenä, mikä on tärkeämpää kuin se, vaikuttaako se roolitöihini. On toki ihanaa ja mairittelevaa, että vielä nelikymppisenä minua pyydetään esitykseen tekemään ilma-akrobatiaa.

Ilma-akrobatia sopii kaikille

Karoliina Blackburn ja Elisa Piispanen elävät kuten puhuvat: he treenaavat joka päivä.

– Liikunnan harrastaminen on meille molemmille elämäntapa; se on luonnollinen osa päivää, Blackburn sanoo.

– Nyrkkisääntöni on tunti treeniä päivässä. Se ei ole velvollisuus, vaan keino huoltaa itseäni. Selkääni ja päätäni alkaa särkeä, ellen liiku. Käyn crosstraining-salilla ja teen paljon kehonpainoharjoittelua. Käyn myös uimahyppäämässä 3–4 kertaa viikossa. Lasten ja koiran kanssa kävelen ja pyöräilen.

Piispanen kertoo aloittavansa päivänsä kuuden aikaan aamujoogalla. Ilma-akrobatiaa ja tankotanssia hän harjoittelee pari tuntia päivässä 5–6 kertaa viikossa.

elisa_ilma_akrobatia

– Olen tällä hetkellä harjoitusvapaalla, mutta silloinkin kun harjoittelen uutta näytelmää, en luovu liikuntarutiineistani.

Ilma-akrobatiaa ja tankotanssia kaksikko hyödyntää tammikuussa kantaesityksensä saavassa teoksessa Rakas, sinä lennät! Blackburn kehuu kollegaansa kärsivälliseksi opettajaksi.

– Tajuan aika nopeasti vaaditut liikkeet, mutta tekniikan sisäistäminen ei välttämättä onnistu heti. Kun en äsken muistanut, miten tietty ote tehdään, kompensoin taidon puutteen raa´alla voimalla ja kiskoin itseni ylös, hän selittää nauraen.

– Liikkeet voi tehdä myös hyvin pehmeästi, ja siksi laji sopii myös vanhuksille ja vammautuneille. Tietenkin täytyy kuunnella omaa kehoa, Piispanen sanoo ja osoittaa takaseinällä roikkuvia kankaita.

– Ilmajoogassa harjoitellaan rentouttavia, rauhoittavia ja venyttäviä liikkeitä. Samettikankaasta voi tehdä turvallisen pesän ja halutessaan levätä ja piiloutua koko maailmalta.


Olethan lukenut Karoliina Blackburnista ja Elisa Piispasesta kertovan juttusarjan ensimmäisen osan Ilma-akrobatiaa, runoja ja yllättäviä törmäytyksiä. Lue myös kolmas osa Ideat ovat sytykkeitä, joista kasvaa suuri roihu.



Ilma-akrobatiaa, runoja ja yllättäviä törmäytyksiä

syyskuu 27, 2016 kello 15:45 (Eija Mäkinen)

Esittelemme säätiön tukemia ja palkitsemia tekijöitä. Vuorossa on nyt Rakas, sinä lennät! -esityksen toteuttava työryhmä. Tämä on kolmiosaisen bloggaussarjan ensimmäinen osa.


Pyörähdyksiä, nousuja, nopeita vaihtoja, hitaita laskuja, polvipitoja ja spagaatteja.

Hallittu liike on hypnoottista katsottavaa, niin nytkin, kun näyttelijät Karoliina Blackburn ja Elisa Piispanen harjoittelevat uutta Rakas, sinä lennät! -esitystä.

Suomi 100 -juhlavuoden ohjelmaan valittu teos yhdistää ilma-akrobatiaa ja suomalaista runoutta sadan vuoden ajalta. Kaksikkoa täydentää sirkustaiteilija Iiro Heikkilä.

– Runojen yhdistäminen fyysiseen liikkeeseen on yllättävän helppoa ja yksinkertaista. Yhdessä ne luovat esteettisen ja visuaalisen elämyksen. Liikkeen myötä runot assosioituvat uudella tavalla, kun ne piirtyvät ihmisen kehon kautta ja muuttuvat eläviksi, kolmiulotteisiksi, Blackburn sanoo.

– Olennaista on taide-elämyksen kokonaisvaltainen merkitys. Ettei esitys puhuttele vain älyllisesti vaan myös kehon ja aistillisuuden tasolla,

Tuokiokuvia ja lentämisen hurmosta

Idean uuteen teokseen Karoliina Blackburn sai kuntopyörää polkiessaan.

– Mietin, millaisen esityksen tahtoisin tehdä. Mitä katsojana toivon? Riemastumista, yllättämistä, leikkiä. Perinteisen teatterin toteuttaminen perinteisessä teatterisalissa perinteisten konventioiden mukaisesti ei kiehdo minua. Haluan hyödyntää ammattitaitoani erilaisissa tiloissa, hän sanoo ja kertoo vuoden takaisesta, Kalevan uimahallissa Tampereella kantaesityksensä saaneesta teoksesta Halli, The Pool, joka yhdisti haitarimusiikkia, uimahyppyjä ja modernia tanssia.

Haitaritaiteilija Kimmo Pohjonen sävelsi musiikin ja äänimaailman suunnittelusta vastasi Tuomas Norvio. Hyppääjinä olivat Blackburnin lisäksi Rosa Meriläinen sekä Mansen Molskiksen hyppääjiä.

– Se oli fyysistä teatteria tavalla, jota ei ollut Suomessa aiemmin tehty. Olen toteuttanut toisen teoksen Kangasalan uimahalliin, jossa yhdistin uimahyppyjä ja runoja. Kun valitsimme runoja, oli riemastuttava tajuta, miten monessa oli lentämisen, hyppäämisen, ilman ja pysähtymisen metafora. Teos toimi tosi hyvin, ihmiset tykkäsivät siitä. Uimahalli tarjoaa helpon, edullisen ja kevyen tavan tehdä taidetta.

Tankotanssia ja virsilaulua

Lentämisen makuun päässyt Blackburn soitti kuntosalilta kollegalleen, Tampereen Teatterissa työskentelevälle Elisa Piispaselle, jonka hän tiesi harrastaneen ilma-akrobatiaa jo pitkään. Vastaus tuli saman tien: kyllä!

– Minua on kiinnostanut näyttelijyyden, yhteisten kokemusten ja elämysten jakaminen muuallakin kuin teatterin näyttämöllä. Olen voimallisesti hakeutunut muun muassa Koukkuniemen vanhainkotiin virkkaamaan ja laulamaan muistisairaiden kanssa. Olen pitänyt omaishoitajatyöpajoja teatterilla ja toimin myös Pirkanmaan hoitokodissa vapaaehtoistyöntekijänä, Piispanen kertoo.

Rakas, sinä lennät! -esitys kiertää Suomi 100 -juhlavuoden aikana Pirkanmaan vanhainkodeissa, hoitokodeissa ja lastenkodeissa.

– Asioiden törmäyttäminen kiinnostaa minua. Kun toimin potilaiden ja omaisten tukena osastoilla, minulta kysytään usein, voisinko esittää jotakin. Mietin, että tankotanssi voisi olla hyvä idea, mutta joku totesi heti, ettei vanhainkodissa voi esittää tankotanssia. Miksi ei?

Piispanen haluaisi rikkoa mielikuvan tankotanssista. Hänen mukaansa kyse ei ole strippaamisesta eikä siitä, että nainen olisi pelkkä lihanpala, jota tuijotetaan.

– Minulla on ollut haaveena yhdistää tankotanssi ja virsilaulu. Yksi taiteen olennaisimpia piirteitä on tehdä jotain sellaista, jota ei ole vielä olemassakaan. Siksi olen taiteilija. Etsin ja luon koko ajan jotakin uutta.

Ihmisen puhetta toiselle

Karoliina Blackburn myöntää ettei hän ole kovin kiinnostunut runoista paljaina runoina.

– Runo on yksityinen kokemus, ja se on minusta parhaimmillaan kirjasta luettuna. Mutta Kangasalan uimahalliin tekemäni esityksen myötä tajusin, miten upeita, ajattomia ja raastavia vanhat runot ovat. Se on ihmisen puhetta toiselle. Taidelajina runous on aika marginaalinen, ja olisi ihanaa tuoda se mainstreamiksi, osaksi valtavirtaa.

Elisa Piispanen huomauttaa, etteivät he ole vielä valinneet teoksen kaikkia runoja, vaan kolmikko toivoo ehdotuksia yleisöltä.

– Meille saa esittää toiveita lempirunoista, ja mikäli vain on mahdollista, otamme ne mukaan esitykseen.

Painovoimalakien uhmaajat

Blackburn ja Piispanen esittävät ilma-akrobatiaa liinalla, tangolla tai renkaalla. Välineistö vaihtelee paikan ja tilan mukaan.

Kuten sirkuksessa, myös Rakas, sinä lennät! -esityksessä on vaaran tuntua, kun esiintyjät heittäytyvät, taipuvat ja liikkuvat painovoimalakeja uhmaten. Tai siltä se näyttää, mutta tosiasiassa turvallisuudesta ei tingitä piiruakaan.

– Ripustusten pitää olla sirkusstandardien mukaiset, sillä ihmisen heittäytyessä esimerkiksi renkaaseen paino kohdistuu siihen pistemäisesti ja monisatakertaisesti. Myös korkeus asettaa omat vaatimuksensa, Piispanen sanoo.

Tekijät ovat saaneet liikuntavälineitä ja -konsepteja tuottavalta Ahlsport Oy:ltä käyttöönsä kaksi lava-tanko-yhdistelmää; samanlaiset, joita käytetään tankotanssin MM-kilpailuissa.

– Käytämme niitä tiloissa, joissa ripustukset eivät ole mahdollisia. Laite on uskomattoman vakaa. Siinä voi taituroida kolme ihmistä samanaikaisesti, olemme testanneet, Blackburn kertoo.

Kysymykseen motivaatiosta Piispanen vastaa epäröimättä.

– Minulla on valtava tarve päästä ihmisten luo, olla heidän kanssaan vuorovaikutuksessa. Se on liikkeelle paneva voima kaikessa tekemisessäni. Haluan myös viedä lajia eteenpäin, ja olen haaveillut jo pitkään, että tankotanssin pitäisi näkyä kaupungilla. Haluaisin tehdä videoidun esityksen, jossa Karoliina olisi Viinikan liikenneympyrässä jossakin liikennemerkissä oudosti ihmislippuna. Se on vaarallinen paikka, ja kolareitakin saattaisi syntyä, kun ihmiset alkaisivat tuijottaa. Mutta se herättäisi.


Lue Karoliina Blackburnista ja Elisa Piispasesta kertovan juttusarjan toinen osa Ilmaisuvoimainen keho on näyttelijälle elinehto  ja kolmas osa Ideat ovat sytykkeitä, joista kasvaa suuri roihu.



Teatteria tarvitaan muuallakin kuin keskuksissa

syyskuu 11, 2016 kello 16:45 (Eija Mäkinen)

Kohta juhlitaan! Samaan aikaan kun Suomi riemuitsee itsenäisyytensä satavuotista taivalta, Helsingin Tapanilassa nostetaan maljoja Teatteri Tuikkeen 20 vuotta kestäneelle seikkailulle.

Matka käynnistyi kahden opiskelijan, Nina Rinkisen ja Sanna Warsellin projektina, kun he perustivat ryhmän kiertävää lastenteatteriesitystä varten. Kirsi Kunnaksen lastenrunoihin pohjautuva, päiväkoti-ikäisille tarkoitettu osallistava Ville ja Valle on yhä Tuikkeen ohjelmistossa.

– Olen tehnyt elämäntyöni Villenä, Nina Rinkinen naurahtaa.

Ville ja Valle

Ville ja Valle ja sammakko.

Ensimmäiset 10 vuotta Tuikkeen ohjelmisto sisälsi vain yhden esityksen, mutta valmistuttuaan vuonna 2007 teatteri-ilmaisun ohjaajaksi Helsingin ammattikorkeakoulu Stadiasta Rinkinen päätti ryhtyä kehittämään toimintaa ammattimaiseksi. Samalla Tuike rekisteröitiin yhdistykseksi.

– Silloin vietettiin Mikael Agricolan juhlavuotta, ja saimme ensimmäiset apurahat esineteatteriesitykseemme Agricolan pöydällä, joka kertoo Agricolan elämäntyöstä ja Suomen kirjakielen synnystä.

Agricolan pöytä

Ilmaisukoulu tulvii innokkaita harrastajia

Teatteri Tuike toimi kiertueteatterina aina vuoteen 2013, jolloin tuikelaiset hankkivat omat tilat Rinkisen kotinurkilta, Tapanilan kaupunginosasta.

– Tosiasia on, että keskustan toimitilat ovat aivan liian kalliita. Törmäsimme monessa paikassa myös siihen, että tilassa pitää olla hiljaa iltaisin ja öisin – siitä huolimatta, että kiinteistön toimistot sulkeutuisivat jo neljältä iltapäivällä, hän kertoo.

– Kun löysimme Viertolantien tilat, ihastuimme täysin. On mukavaa ja tärkeää tuoda teatteria myös muualle kuin Helsingin keskustaan.

Tuikkeessa on toiminut vuodesta 2007 alkaen myös ilmaisukoulu.

– Kun aloitimme Karjalatalolla Helsingin Käpylässä, ryhmiä oli kaksi. Muutettuamme Tapanilaan toiminta on suorastaan räjähtänyt käsiin. Meillä aloittaa nyt syyskuussa 19 ryhmää ilmaisukoulussa. Oppilaiden ikähaitari on laaja, viisivuotiaista kuusikymppisiin.

Visuaalisia elämyksiä ja aistiteatteria

Teatteri Tuikkeen esitystarjonta poikkeaa valtavirrasta. Perinteisen puheteatterin sijaan tekijät painottavat toiminnassaan visuaalista, sanatonta ja aistiteatteria.

– Teemme aika paljon kokeilevia esityksiä. Esimerkiksi aistiteatteria edustanut Viimeinen vuoro, jossa katsojilta peitettiin silmät esityksen ajaksi, kasvoi todelliseksi superhitiksi. Oliko meillä neljä vai viisi lisäesityskautta? Kaikki esitykset loppuunmyytyjä, Nina Rinkinen kertoo.

Myös Rinkisen käsikirjoittama ja ohjaama nukketeatteriesitys Veden alla lumoaa katsojia omintakeisella tavalla. Otso Heloksen läpisäveltämä sanaton esitys yhdistää nukketeatteria ja animaatiota.

 

Jo koeyleisö antoi osviittaa tulevasta reagoinnista, vaikka ohjaaja vähän pelkäsikin, etteivät lapset ymmärrä esityksen sisältöä.

– Teos on eteerinen ja rauhallisia hetkiä on paljon. Jaksavatko nykyajan lapset katsoa sellaista? Mutta he tuntuivat tykkäävän, seurasivat silmä kovana läpi koko jutun ja kommentoivat asioita välillä ääneen. Tuntui että yleisö koki vau-efektin, mihin olimme pyrkineet.

Haaveissa siintää nousevan auringon maa

Yli nelivuotiaille suositellun Veden alla -esityksen ilmeikkäät ja suurikokoiset nuket ovat Mira Laineen käsialaa.

– Aina kun teen lapsille, mietin, etten halua aiheuttaa kenellekään traumoja loppuelämäksi. Olen lapsena pelännyt perus-Kasper-nukkeja. Saan vieläkin pienen hytinän, kun näen sellaisen. Mutta jos tekemäni nuket eivät pelota itseäni eikä tunnelma kohtauksessa ole uhkaava, kaikki on hyvin, hän sanoo.

Suoma-nukke, tekijä on Mira Laine.

Suoma-nukke, tekijä on Mira Laine.

– Jännitys ei ole pahasta. On tarkoituskin, että tietyt Veden alla -esityksen kohtaukset ovat jännittäviä. Mutta tekijöiden täytyy tietää, missä jännittävän ja liian pelottavan raja sijaitsee. Jos puolet yleisöstä itkee, ollaan varmasti menty liian pitkälle, Nina Rinkinen sanoo.

Veden alla -esitykset jatkuvat 18. syyskuuta asti, mutta tekijät toivovat näytelmälle toista esityskautta. Sen jälkeen tarkoitus on osallistua festivaaleille niin kotimaassa kuin ulkomaillakin.

– Koska esitys on sanaton, se sopii kansainvälisille markkinoille erinomaisesti. Meillä on unelmana lähteä Japaniin, Rinkinen kertoo.

– Toivon, että Veden alla jää Tuikkeen ohjelmistoon pitkäksi ajaksi. Esityksen valmistaminen on vaatinut paljon työtä. Teatterin tekeminen on kuitenkin elinkeino meille kaikille. Olen ollut tosi onnellinen, kun Vivicas Vänner -säätiö, Suomen kulttuurirahasto ja Jenny ja Antti Wihurin rahasto ovat tukeneet esityksemme tekemistä. On ollut aivan mahtavaa, kun on voinut maksaa palkkaa tekijöille!


Olethan lukenut Teatteri Tuikkeesta ja Veden alla -näytelmästä kertovan juttusarjan ensimmäisen osan Vedenalainen maailma puhuttelee ilman sanoja  ja toisen osan Taiteilijan tuskainen tie: epäilystä riemuun ja paniikkiin.



Taiteilijan tuskainen tie: epäilystä riemuun ja paniikkiin

syyskuu 4, 2016 kello 16:15 (Eija Mäkinen)

– En ole koskaan ollut produktiossa, jossa olisi näin suuri määrä lahjakkaita ja idearikkaita ihmisiä. Se on ollut välillä jopa pelottavaa, Veden alla -produktion käsikirjoittaja ja ohjaaja Nina Rinkinen sanoo.

Hyvien ideoiden tulva on tekijöiden mukaan muokannut Teatteri Tuikkeen uusinta produktiota monin tavoin ja pitänyt sen poikkeuksellisen elävänä koko harjoituskauden.

Veden alla -produktion työryhmä

Työryhmä kuuntelee ohjaajan palautetta kenraaliesityksen jälkeen. Kuva © Minna Nieminen.

– Tuntuu kuin käynnissä olisi ollut jatkuva aivomyrsky. Olennaista on, että Nina on ottanut ideoita avoimesti vastaan, esityksen nukentekijä Mira Laine sanoo.

Innostus ja yhteinen päämäärä on hänen mukaansa näkynyt koko työryhmän motivaatiossa.

– Osa näyttelijöistä ei ollut aiemmin tehnyt nukketeatteria, mutta on ollut hienoa työskennellä heidän kanssaan ja nähdä, miten he syöksyivät tutkimaan nukkeja ja suhtautuivat hahmoihinsa ihanasti ja nöyrästi, Laine sanoo ja kertoo vetäneensä työryhmälle erityisen työpajan, jonka aikana perehdyttiin niin nukenrakennuksen kuin nuketuksenkin perusasioihin.

Vedenalainen maailma kiehtoo

Nina Rinkinen ja Mira Laine kertovat kohdanneensa kohtalonomaisesti R-kioskilla viisi minuuttia ennen sulkemisaikaa saadakseen oikean päivän postileiman apurahahakemukseensa.

– Molemmilla oli silmissään se epätoivon katse, joka on vain taiteilijalla, joka vie apurahahakemusta, Rinkinen kertoo nauraen.

– Kun sain tietää, että Mira on nukenrakentaja, kerroin hänelle saman tien Veden alla -produktiosta. Keskustelumme myötä esityksen näkökulma, ympäristöteema, vahvistui ja syveni.

Veden alla Teatteri Tuikessa

Laine luotsasi työryhmään mukaan animaattorin, graafikko Bastian ”Basse” Salmelan, jonka kanssa hän oli ehtinyt työskennellä jo useammassa produktiossa.

– Kun Nina kertoi Karibian-snorklausretkistään, jotka olivat toimineet sytykkeinä Veden alla -näytelmälle, mieleeni nousi heti Basse. Olin varma, että häntä kiehtoisi esityksen maailma, vedenalainen kaupunki. Hänen piirrostekniikkansa on enemmän maalauksellinen kuin realistinen. Se toimii hyvin esitykseen tekemieni nukkien kanssa, jotka ovat niin ikään tyyliteltyjä.

Kun esineet ja hahmot heräävät eloon

Mira Laineen ja Bastian Salmelan ensimmäinen yhteistyö, Villa Lill Kalvikissa vuonna 2008 ensi-iltansa saanut Orfeus oli Laineen taiteellinen opinnäytetyö.

– Olin opiskellut nukketeatteria kaksi ja puoli vuotta, mutta halusin käyttää lopputyössäni myös animaatioita, koska näin, että niissä on jotain sukulaisuutta.

Laine ehdotti Salmelle ensin lyhyttä luuppianimaatiota, mutta nälkä kasvoi ideoinnin edetessä. Koulun tarjoamat tekniset resurssit ja budjetti mahdollistivat sen, että teos kasvoi monitaiteelliseksi esitykseksi.

– Esiinnyin yksin, mutta minulla oli megalomaaninen tekniikka, jota Basse päätyi hoitamaan. Mukana oli videokuvaa, animaatiota, nukkeja, puhetta, äänimaisemaa. Tykkäsin proggiksesta, siitä tuli minulle hyvin rakas.

Bastian Salmela työskentelee graafikkona ja luonnehtii animaatioiden tekemistä lähinnä harrastukseksi.

– Tykkään tehdä liikkuvaa kuvaa, synnyttää asioita eloon. Olen myös sen verran nörtti, että olen mukana kaikenlaisissa avoimen lähdekoodin jutuissa.

Sellainen on myös Blender, 3D-grafiikan mallinnusohjelma, jota Bastela käyttää teoksissaan ja jota hän on ollut mukana testaamassa alusta alkaen. Kun ohjelman kehittäjät päättivät tehdä ensimmäisen pidemmän animaation, Salmela palkattiin yhdeksi tekijäksi, ja niin kului puoli vuotta Hollannissa Elephants Dreamin parissa.

Taianomaisuus syntyy interaktiivisuudesta

Bastian Salmela nauttii työskennellä teatterissa. Myös haasteet ovat kasvaneet.

– Jokaisessa projektissa on aina tehty jotain uutta ja erilaista. On ollut hienoa nähdä, miten avoimesti Nina on suhtautunut animaation mahdollisuuksiin. Sen ansiosta interaktiivinen osuus – näyttelijä heittää animaatioon jotakin ja animaatiosta vyöryy asioita lavalle – on kasvanut harjoitusten edetessä. Sitä haluaisin kokeilla lisää muissakin produktioissa.

Animaattori Bastian Salmela.

Salmela kertoo yllättyneensä, miten loppumetreille asti animaatiota on mahdollista muokata uusien ideoiden myötä. Myös ohjaajaa on välillä hirvittänyt.

Veden alla -esityksen tekeminen on ollut välillä hyvin kaoottista, eikä tilannetta ole tietenkään parantanut se, että olen pyytänyt Basselta seuraavaksi päiväksi kaikenlaisia lisäyksiä animaatioon. En ole aina tajunnut, miten paljon työtä pyyntöni tosiasiassa on merkinnyt, Nina Rinkinen sanoo ja myöntää paniikin kasvaneen sitä mukaa, kun ensi-ilta läheni: Me emme ehdi! Tämä idea ei toimi!

– Se on jokainen taiteilijan tuskallinen tie. Että epäilee itseään ja ideoitaan, sitten rakastaa niitä yli kaiken ja uskoo, että syntymässä on täydellisin proggis ikinä! Ja seuraavassa hetkessä on valmis myymään kaiken ja ryhtymään kaupan kassaksi.

Tähtäimessä katsojan tajunnan räjäyttäminen

Veden alla -näytelmän nukentekijä Mira Laine iloitsee nukketeatterin suosion kasvusta.

– Tilastojen mukaan nukketeattereiden katsojamäärät alkavat olla samalla tasolla kuin uudella sirkuksella. Rahoitus laahaa perässä, mutta nukketeatteri on jo iso juttu Suomessa.

Nukentekijä Mira Laine.

Nukentekijä Mira Laine.

Nukketeatterin arvostuksen nousu näkyy myös Laineen uudessa työtehtävässä Pukinmäenkaaren koulussa. Aiemmin Snadien artsumpi stadi -hankkeessa työskennellyt Laine opasti päiväkoti-ikäisiä nukketeatterin saloihin. Nyt hän opettaa koululaisille teatteritaidetta nukketeatteripainotuksella.

– Se on aivan uutta taiteen perusopetuksessa, olen siitä tosi innoissani. Olen viime aikoina tehnyt nukketeatteria aikuisille, ja siksi on ihana taas päästä opettamaan lapsia.

Laine muistuttaa, miten monenlaisia nukketeatteriesityksiä nykyään tehdään.

– Nukketeatteri koetaan eksoottiseksi ja kiehtovaksi, ja alan tekijät ovat valtavan ammattitaitoisia. Minähän tähtään aina jonkinasteiseen tajunnan räjäyttämiseen, ja Veden alla -proggiksella on siihen hyvät mahdollisuudet.


Olethan lukenut Teatteri Tuikkeesta ja Veden alla -näytelmästä kertovan juttusarjan ensimmäisen osan Vedenalainen maailma puhuttelee ilman sanoja. Lue myös sarjan kolmas osa Teatteria tarvitaan muuallakin kuin keskuksissa.



Vedenalainen maailma puhuttelee ilman sanoja

elokuu 29, 2016 kello 12:15 (Eija Mäkinen)

Esittelemme säätiön tukemia ja palkitsemia tekijöitä. Vuorossa on nyt Veden alla -esityksen toteuttanut työryhmä, Teatteri Tuike. Tämä on kolmiosaisen bloggaussarjan ensimmäinen osa.


Näky on häikäisevä: kirkkaita värejä, koralleja, virtojen mukana huojuvia merkillisiä kasveja ja satojen trooppisten kalojen parvia, jotka uivat siksakkia paikasta toiseen. Sitten Nina Rinkinen äkkää kaukaisuudessa ison hahmon ja alkaa innoissaan hakata poikaystävänsä olkapäätä.

– Hän säikähti, että olin nähnyt hain tai jotakin muuta pelottavaa, mutta tulija oli merikilpikonna; laji, josta oli ollut puhetta monta päivää, mutta jota emme olleet onnistuneet bongaamaan, Nina Rinkinen muistelee Curaçaolla kolme vuotta sitten tekemäänsä snorklaamisretkeä ja näyttää kekseliään viittoman, jolla hän veden alla viesti poikaystävälleen tulijasta.

Veden alla | Bastian Salmela

Kuva Veden alla -animaatiosta, tekijänä Bastian Salmela.

– Se saapui majesteettisen hitaasti, ja uimme pitkän matkan sitä yläpuolelta katsellen. Jossain vaiheessa se kääntyi katsomaan meitä ja rapsutti itseään. Merikilpikonnan kohtaaminen oli mieletön kokemus.

Karibia alkaa itää Suomessa

Tajunnan räjäyttävä reissu, kuten Nina Rinkinen kokemustaan kuvailee, toimi sytykkeenä helsinkiläisen Teatteri Tuikkeen uusimmalle tuotannolle, vastikään ensi-iltansa saaneelle nukketeatteriesitykselle Veden alla. Kun Tuikkeen perustaja ja ohjaaja esitteli ideansa säveltäjä Otso Helokselle, tämä innostui aiheesta heti ja ryhtyi töihin.

Kohtalo – vai kenties Ahti – yhytti Rinkisen nukentekijä Mira Laineen kanssa, jota vedenalainen maailma eläinhahmoineen kiehtoi kovasti.

– Olin tehnyt pitkään ihmishahmoja ja aloin kyllästyä niihin. Halusin lähteä kohti esineitä. Kun Nina tarinoi meduusoista, merikilpikonnista ja kaikennäköisistä kaloista, niiden toteuttaminen nukeilla tuntui hauskalta ja innostavalta mahdollisuudelta.

Apuraharumba ei kuitenkaan tuottanut tulosta, ja hanke pantiin hetkeksi jäihin. Mutta kun Veden alla valittiin mukaan vuoden 2014 Itujen näyttämö -katselmukseen, Karibia alkoi itää Suomessa. Neljän kaupungin yhteisen hankkeen, ITU-projektin, tavoitteena on tukea lastenteatteriesitysten syntymistä. Myös esityksen sisällöllinen teema – luonnon ja ympäristön suojeleminen – vahvistui.

Näytelmä tarvitsee antagonistin

Veden alla -näytelmän päähenkilö on pikkutyttö, joka hermostuu tyhmiin aikuisiin ja nostattaa tulvan kaupungin ylle. Syntyy vedenalainen maailma, jossa katsoja kohtaa mitä ihmeellisempiä olentoja.

– Halusin näytelmään myös antagonistin. Mietin ensin haita, mutta idea tyrmättiin oitis. Lopulta päädyin roskiin. Muovi on valtava ongelma maailman merissä, ja me ihmiset olemme aiheuttaneet sen toiminnallamme. Tiedän, ettei esityksemme muuta maailmaa, mutta se on kuitenkin jonkinlainen kannanotto, Nina Rinkinen sanoo.

Kuva © Minna Nieminen.

Puvustus käynnissä, keskellä nukettaja Aarne Lindén. Kuva © Minna Nieminen.

Mira Laine innostui teemasta. Kuten hän huomauttaa, niin hyökyaalto kuin muoviroskatkin kertovat ympäristömme nykyisestä tilasta, todellisuudesta. Koska kyse on koko perheen esityksestä, vihollisesta tehtiin sellainen, jonka lapsetkin ymmärtävät. Syntyi roskiskala.

– Olemme käyttäneet paljon kierrätettyä materiaalia. Teimme myös linjavedon: ihmishahmot on tehty keinokuiduista ja muovista, kun taas eläimet on valmistettu luonnonmateriaaleista, hän kertoo ja kehuu esityksen pukusuunnittelijaa, Jenni Räsästä.

Jenni Räsänen | Kuva © Minna Nieminen.

Pukusuunnittelija Jenni Räsänen tekee korjauksia nuken asuun. Kuva © Minna Nieminen.

– On ollut ihanaa tehdä yhteistyötä hänen kanssaan. Ihailen Jennin visuaalista silmää. Näytelmässä on kolme ihmishahmoa, puolinukkeja, joille hän on suunnitellut puvut. Jenni on puvustanut myös nukettajat.

Animaatio avittaa mielikuvitusta

Nina Rinkisen käsikirjoittama Veden alla on sanaton teos. Yksi esityksen tärkeistä elementeistä on Bastian Salmelan tekemä animaatio, joka sekä laventaa näyttämön todellisuutta että luo tunnelmia.

– Vedenalainen maailma on kiehtonut minua, samoin kuin näytelmän ajatus siitä, että laskeudutaan veden alle kaupunkimaisemassa. Sen tekeminen on kieltämättä ollut haasteellista, hän myöntää.

Salmelan animaatio on esityksen mittainen, noin 40 minuuttia, mikä käytännössä tarkoittaa valtavaa työmäärää. Nukkeja on kaksitoista, joista osa esiintyy animaatiossa. Vaikeuskertoimia on lisännyt elementtien synkronoiminen keskenään.

Veden alla on läpisävelletty teos, mikä määrittää niin näyttelijöiden työtä kuin animaation ja valojen ajoitustakin. Esityksessä on kohtauksia, joissa näyttelijä on vuorovaikutuksessa animaation kanssa, mikä on vaatinut säätöä. En ole koskaan aiemmin ohjannut sekuntien tarkkuudella, Rinkinen kertoo nauraen.

– Tyhjä näyttämö on minulle luonteenomainen valinta, tykkään tehdä sitä kautta ja luottaa katsojan mielikuvitukseen. Kun Mira ehdotti animaation käyttöä, innostuin ideasta välittömästi. Sen avulla luomme maailmaa täydemmäksi ja avitamme mielikuvitusta.

Musiikki luo liikettä ja tunnelmaa

Tekijät kuvailevat, miten Otso Heloksen sävellykset ovat vaikuttaneet esityksen sisältöön, tarinaan ja sen eri hahmoihin.

– Musiikki luo tunnelmat ja kertoo katsojalle, onko luvassa jotakin pelottavaa, eteeristä, hauskaa, surullista… On ollut hauska kuunnella Otson ehdotuksia ja tajuta: joo, rausku voisikin olla vähän hassunhauska, Nina Rinkinen sanoo.

– Musiikin kuunteleminen on ollut todella kiinnostavaa, koska olen alkanut rakentaa nukkeja liikkeen pohjalta. Olen miettinyt, millaista liikettä kukin eläinlaji tekee, miten ne toimivat yhdessä ja onko joukossa yksinäisiä hiihtäjiä. Musiikki on vaikuttanut paljon myös materiaalivalintoihin, Mira Laine kertoo.

– Vaikka olen työn vuoksi tuijottanut paljon luontodokumentteja, Veden alla ei ole mikään David Attenborough -dokumentti, vaan olen ottanut taiteellisia vapauksia nukkeja luodessani. Niissä on tietoisesti jätetty tilaa katsojan mielikuvitukselle, jolloin niihin voi projisoida omia näkemyksiään ja tunteitaan.


Lue Teatteri Tuikkeesta ja Veden alla -produktiosta kertovan juttusarjan toinen osa Taiteilijan tuskainen tie: epäilystä riemuun ja paniikkiin sekä kolmas osa Teatteria tarvitaan muuallakin kuin keskuksissa.



Teatteria Näsijärven ja Pyhäjärven välimaastossa

elokuu 10, 2016 kello 15:45 (Eija Mäkinen)

– Lakia on pitänyt lukea.

Santeri Helinheimo Mäntylän lakoninen toteamus kiteyttää osuvasti, mitä uuden teatterin perustaminen nykyaikana vaatii: Pykälien opiskelua. Kokouksia. Pöytäkirjoja. Kärsivällisyyttä. Peräänantamattomuutta. Stressin sietokykyä.

Iira Halttunen kirjoittaa Täsmäteatterin blogissa, että kuukausiin on mahtunut niin iloa kuin kiitollisuuttakin, mutta myös pettymyksiä, vaikeuksia ja stressiä.

– Viime mainitut liittyvät muun muassa patentti- ja rekisterihallituksen byrokratiaan. Opimme koko ajan lisää, miten tätä pitää pyörittää.

Dramaturgi, näytelmäkirjailija Iira Halttunen ja skenografi Titus Torniainen.

Dramaturgi, näytelmäkirjailija Iira Halttunen ja skenografi Titus Torniainen.

Koukkuniemen kesäteatterin hankkeista alkunsa saaneen Täsmäteatterin toiminnan mahdollistaa rekisteröity Teatteri Täsmä -yhdistys, jonka yhtenä tavoitteena on muuttaa teatterikatsojien tapaa käydä teatterissa.

Käytännössä se tarkoittaa, ettei täsmäteatterilaisilla ole omaa perinteistä teatteritilaa, vaan he toteuttavat projekteja ja esityksiä erilaisissa ympäristöissä ja pyrkivät törmäyttämään teatterin sellaisten rakenteiden ja ihmisten kanssa, joita näyttämötaiteet eivät tavallisesti kosketa. Samalla Täsmäteatteri on nuorille tekijöille investointi omaan tulevaisuuteen, keino luoda ja tehdä työtä haluamallaan alalla ja tavalla.

Ankaraa taistelua ja hetki taivaassa

Koukkuniemen kesäteatterin kaksi produktiota, On elomme muistoja vain ja Unhola – unohtumattomia muistoja, toteutettiin dokumentaaristen materiaalien pohjalta. Lopputulosta – fiktiivisiä tarinoita – edelsi valtava määrä haastatteluja, vanhusten kanssa järjestettyjä työpajoja ja historiallisen aineiston tutkimista.

– Tämä kesä on ollut ihan taivas verrattuna kahteen edelliseen, Meri-Maija Näykki sanoo.

Osittain onnen tunne johtuu ryhmän koosta. Täsmäteatterin uusin esitys, Tampereen Teatterikesässä nähty 2400 sekuntia, on syntynyt neljän tekijän voimin, kun aiemmissa produktioissa mukana oli parikymmentä tekijää. Rumba on ymmärrettävästi ollut nyt rauhallisempi.

Tekemistä on helpottanut myös rahoituksen varmistuminen ajoissa.

– Meille jäi Koukkuniemen produktioista pieni pesämuna, ja lisäksi olemme saaneet apurahoja uutta tuotantoa varten. Meidän ei ole tarvinnut hankkia jokaikistä nepparia sponsorin turvin ja käyttää kaikkea aikaa taloudellisten kysymysten ratkaisuun. Aikaa on riittänyt sisällön pohtimiseen ja hiomiseen.

Monta tietä ammattilaiseksi

Täsmäteatteri on oiva esimerkki siitä, miten eri väyliä nykyteatterin tekijät nykyään kulkevat. Teatterikorkeakoulussa dramaturgian koulutusohjelmassa opiskeleva Iira Haltunen aloittaa syksyllä maisteriopintonsa ja keskittyy Teatteri Jurkassa 10. syyskuuta ensi-iltansa saavaan Bonnie & Clyde -näytelmään, jossa hän toimii ohjaaja Essi Räisäsen assistenttina.

– Täsmäteatteri tarjoaa keinon tehdä omaa taiteellista työtä kivojen ihmisten kanssa. Dramaturgin ja näytelmäkirjailijan työllistymismahdollisuudet kun ovat Suomessa nykyään hyvin epävarmat, hän sanoo.

Ohjaaja Meri-Maija Näykki ja säveltäjä, äänisuunnittelija Santeri Helinheimo Mäntylä.

Ohjaaja Meri-Maija Näykki ja säveltäjä, äänisuunnittelija Santeri Helinheimo Mäntylä.

Ohjaajan assistenttina ja näyttelijänä työskentelee parhaillaan myös Meri-Maija Näykki, jolla alkaa viimeinen lukuvuosi Metropolian teatteri-ilmaisun ohjaajakoulutuksessa. Kuopion kaupunginteatterissa saa syyskuussa ensi-iltansa Leea Klemolan kirjoittama ja ohjaama Vaimoni, Casanova.

Täsmäteatterin säveltäjä ja äänisuunnittelija Santeri Helinheimo Mäntylä pitää välivuoden Sibelius-Akatemian opinnoistaan, sillä hän näyttelee Tampereen Työväen Teatterin uudessa musiikkinäytelmässä Viita 1949.

Ryhmän neljäs, skenografina työskentelevä Titus Torniainen muistuttaa, ettei koulu ole ainoa tie ammattilaiseksi.

– Pyrin työllistymään alalla niin esiintyjänä kuin tila-ja valosuunnittelijanakin. Toki jatkan myös opiskelupaikan tavoitteluani.

Haloo tuottaja! Sinua etsitään!

Täsmäteatterin nelikko myöntää kaipaavansa ryhmäänsä viidettä jäsentä, ammattitaitoista tuottajaa.

– Huhuu! Onko siellä ketään? Tervetuloa!

Tähän asti täsmäteatterilaiset ovat itse hankkineet rahoituksen, neuvotelleet sponsoreiden kanssa ja vastanneet tiedotuksesta oman taiteellisen työnsä ohessa. Se on ollut haastavaa.

Kuvat © Kaisa Pohjola.

Kuvat © Kaisa Pohjola.

Tuottajan pesti on vaativa myös siksi, että Täsmäteatterin toimintakenttä, soveltava taide, on monille rahoittajille ja mahdollisille yhteistyökumppaneille tuntematon käsite.

– Soveltava taide ja siitä usein käytetty käsite, hoivataide, sijaitsevat tällä hetkellä taidekentän kaukaisimmassa marginaalissa, Iira Halttunen sanoo ja huomauttaa, etteivät täsmäteatterilaiset halua käyttää hoivataide-sanaa, koska he taiteilijoina kokevat olevansa tasa-arvoisia jokaisen ihmisen kanssa, eivät hoivaajia.

– Tunnistamme taiteen hoivaavat vaikutukset ja haluamme jakaa kanssaihmisille nykytodellisuuden käsittelyyn soveltuvia taidealan työkalujamme. Uskomme, että taidekokemukset voimauttavat, ja siksi niiden tulisikin kuulua jokaisen perusoikeuksiin.

Onko tulevaisuudessa sijaa toivolle?

– Aina kun käyn Tampereella, näen jonkin paikan, johon haluaisin tehdä teatteria, Meri-Maija Näykki huokaisee.

Tilalähtöisyys määrittää myös Täsmäteatterin seuraavaa nykyteatteriesitystä, joka sijoittuu Näsijärven ja Pyhäjärven välimaastoon. Dokumentaarista aineistoa hyödyntävän produktion tarkat koordinaatit paljastetaan myöhemmin.

– Tilalähtöinen teatteri on minulle, visuaalisesti orientoituneelle valo- ja tilasuunnittelijalle, erityisen kiehtovaa; nimenomaan se, miten monella tavalla ei-teatteritiloja voi muokata, kääntää ja muunnella, Titus Torniainen sanoo.

– Esitys käsittelee toivoa, Näykki kertoo. – Tapaamme erilaisia ryhmiä, kuten maahanmuuttajia ja syrjäytyneitä nuoria, ja kartoitamme, miten toivo näyttäytyy heidän elämässään ja merkitsee heille. Mitä on toivo 2000-luvulla?


Olethan lukenut Täsmäteatterista kertovan juttusarjan ensimmäisen osan Neiti Aika kulkee matkalaukussa läpi Suomen ja toisen osan Teatterillinen täsmäisku eli täältä tullaan Tampere!



Teatterillinen täsmäisku eli täältä tullaan Tampere!

elokuu 8, 2016 kello 09:15 (Eija Mäkinen)

”Täs mä – teatterissa.”

Santeri Helinheimo Mäntylän motto kertoo paljon, muttei ihan kaikkea. Yhden ä-kirjaimen lisäys – mää – paljastaisi lukijalle, mihin Täsmäteatteri sijoittuu maantieteellisesti: Tampereelle, nääs.

Uuden teatterin verkkosivustolle on kirjattu ryhmän asenne ja missio. Täsmäteatterilaiset pyrkivät omien sanojensa mukaan rehellisen röyhkeästi ja ennakkoluulottomasti kiinnittymään aikaan, paikkaan ja ilmiöihin. Toiminnan ytimessä on soveltavan taiteen tunnettuuden lisääminen.

Täsmäteatterin perustajat Iira Halttunen, Santeri Helinheimo Mäntylä, Meri-Maija Näykki ja Titus Torniainen ovat kaikki kotoisin Tampereelta, ja sinne he aikovat opintojensa ja työkeikkojensa jälkeen palata. Nelikkoa yhdistää sama tavoite: luoda kotikaupunkiin uutta teatteria.

– Kun puhutaan nykyteatterista, se on monen taiteenalan summa. Teatteri ei ole vain puheteatteria tai draamateatteria. Se on yhdistelmä kuvataidetta, äänitaidetta, esittävää taidetta, tekstiä, muotoa, kaikkea. Myös musiikin rooli teatterissa on muuttunut, sanoo Titus Torniainen, Täsmäteatterin skenografi.

Rohkea irtiotto mustasta laatikosta

Täsmäteatterin alku juontaa parin vuoden takaa, kun Metropolian ammattikorkeakoulussa teatteri-ilmaisun ohjaajaksi opiskeleva Meri-Maija Näykki päätti ensimmäisen opiskeluvuotensa päätteeksi tehdä kesäteatteriesityksen.

Aiemmin pitkään Sorin sirkuksessa esiintynyt ja sirkusohjaajana toiminut Näykki sanoo opiskelun antaneen itseluottamusta ja uusia työkaluja. Metropoliassa myös vahvistui käsitys teatterin lukemattomista mahdollisuuksista toimia erilaisissa ympäristöissä ja yhteisöissä.

– Ymmärsin, ettei teatterin tarvitse olla aina mustassa laatikossa tehtyä. Tai olin tajunnut sen jo aiemmin, mutta minulla ei ollut keinoja ajatella toisin.

Koukkuniemen vanhainkotiin kesällä 2014 toteutettu, vanhusten muistoihin pohjautunut On elomme muistoja vain yhdisti täsmäteatterilaiset ensimmäistä kertaa, joskin tekijöiden polut olivat risteilleet keskenään jo aiemmin mm. Prometheus-leirillä, Tampereen yhteiskoulun lukiossa ja Tampereen ylioppilasteatterissa.

– Idea esityksestä syntyi eräänä päivänä pyöräillessäni Metropoliaan. Olin lukenut mummuni muistelukirjoitelmaa ja ajattelin, että siitä pitäisi tehdä teatteria, Meri-Maija Näykki kertoo.

– Minun piti alun perin toteuttaa esitys yhdessä opiskelukaverini kanssa, mutta aikataulujemme sovittaminen tuotti vaikeuksia. Niinpä pyysin Iiraa apuun, Santeri teki musiikin ja Titus oli lavalla. Esityksen rakentaminen oli kuumottavaa, hirveätäkin välillä, koska minulla ei ollut mitään pohjaa ohjaamiseen.

Ahtaat toimenkuvat ovat niin eilispäivää

Monella tontilla on ehtinyt ahkeroida myös Titus Torniainen, joka Lahden kansanopistossa teatteriopintojen jälkeen palasi hetkeksi samaan opinahjoon opettajan assistentiksi, apulaisohjaajaksi ja valosuunnittelijaksi. Valosuunnittelusta hän innostui pari vuotta sitten, kun Tampereen ylioppilasteatterissa sai ensi-iltansa Nunu Ahtiaisen kirjoittama ja ohjaama Fiktiivinen joutsenlauluilta.

Monipuolisuus on leimallista myös Santeri Helinheimo Mäntylälle, joka on aiemmin näytellyt mm. Tampereen Teatterissa, Tampereen Työväen Teatterissa ja Teatteri Siperiassa. Suuri yleisö tunnistaa hänet Yle TV2:lla syksyllä 2015 esitetystä Koukussa-sarjasta.

Sibelius-Akatemiassa musiikkikasvatusta opiskeleva Helinheimo Mäntylä toimii Täsmäteatterissa ensisijaisesti säveltäjänä ja äänisuunnittelijana. Tosin ohjaamiskokemusta löytyy häneltäkin.

– Kun aloitin opinnot 2012, ajauduin koulussa heti kaikenlaisiin opiskelijaproggiksiin. Olin kolmena vuonna tekemässä revyymusikaalia, joka nykyään kulkee nimellä Taideyliopiston talvimusikaali. Ensin näyttelijänä, sitten kirjoittamassa, ohjaamassa, säveltämässä ja tuottamassa. Meri-Maijakin kävi siellä vähän puvustamassa.

Musiikki herättää tunteita ja ajatuksia

Musiikilla on tärkeä sija Täsmäteatterin produktioissa, mikä osin johtuu Näykin ja Helinheimo Mäntylän kiinnostuksesta ja koulutuksen painopisteistä.

– Sibelius-Akatemiassa on viime vuosina järjestetty kursseja myöhäisiän musiikkikasvatuksesta, jossa perehdytään aikuisten ja vanhusten kanssa musisoinnin pedagogisiin erityispiirteisiin; siihen, miten musiikkia voi hyödyntää esimerkiksi hoitolaitoksissa, työyhteisöissä, vanhusten tai erilaisten vammaisryhmien kanssa, Santeri Helinheimo Mäntylä kertoo ja muistuttaa, että musiikilla on avartava vaikutus kaikkien ihmisten elämään.

Musiikkia täsmäteatterilaiset hyödynsivät vahvasti Koukkuniemen Kesäteattereiden produktioissa.

– Kun keräsimme materiaalia esitystä varten vanhuksille pidetyissä työpajoissa, haimme myös musiikillisia muistoja. Muistisairaat ihmiset saattavat muistaa musiikkikappaleita, vaikka eivät välttämättä enää muita asioita. Uskon myös musiikin yleiseen voimaan ja siihen, miten sillä pystyy herättämään tunteita ja ajatuksia.

Jotakin uutta, vanhaa, lainattua ja räppiä

Täsmäteatterilaiset muistuttavat, että musiikin käyttö teatteriesityksissä on myös budjettikysymys, koska tekijänoikeudellisista syistä siitä joutuu aina maksamaan.

– Pienillä ryhmillä on vähän rahaa, ja siksi musiikkia pitää tehdä itse. Se on ainakin meillä ollut yksi syy tarttua soittimiin. Koska Koukkuniemen kesäteatterin esityksissä pyrittiin herättelemään muistoja, se tietenkin määritti, mitä kappaleita otimme mukaan, minkä jälkeen Santeri teki traditionaalisiin versioihin uudet sovitukset, Meri-Maija Näykki kertoo.

Santeri Helinheimo Mäntylä huomauttaa, että teknisen kehityksen myötä mahdollisuudet ovat lisääntyneet ja musiikin tekeminen on helpottunut. Lisäksi uusien sovitusten avulla pystyy samanaikaisesti ilmentämään jotain uutta ja jotain vanhaa.

– Käytämme laulumusiikkia myös uudessa monologissamme 2400 sekuntia, Iira Halttunen sanoo.

– Biisien sanat ovat räppiyhtye Ruger Hauerilta ja Sielun veljiltä, mutta uusien sovitusten avulla ne eivät huuda sanomaansa. On tärkeää esitellä vanhainkodissa myös jotain sellaista, mikä ei olekaan entuudestaan tuttua sanojen tasolla, ja kuitenkin herättää ajatuksia.


Olethan lukenut Täsmäteatterista kertovan bloggaussarjan ensimmäisen osan Neiti Aika kulkee matkalaukussa läpi Suomen. Lue myös sarjan kolmas osa Teatteria Näsijärven ja Pyhäjärven välimaastossa.



Neiti Aika kulkee matkalaukussa läpi Suomen

elokuu 5, 2016 kello 09:15 (Eija Mäkinen)

Esittelemme säätiön tukemia ja palkitsemia tekijöitä. Vuorossa on nyt 2400 sekuntia -esityksen toteuttava työryhmä, Täsmäteatteri. Tämä on kolmiosaisen bloggaussarjan ensimmäinen osa.


Ehkä minä eläkkeellä opiskelen kaikki eri aikakäsitykset,
kaikki mahdolliset laskutavat
ja opintomatkalle menen Greenwichiin, sinne nollavyöhykkeelle!
Sinne mistä aika alkaa.

Kolme metronomia nakuttaa tahtia, kukin omaansa: yksi kiivasta, toinen verkkaan, kolmas matkii kellon rytmiä: sekunti, kaksi, kolme… Aika kuluu, preesens katoaa, nyt on jo mennyt.

Miten aika pitäisi käyttää? Onko meillä todella niin kiire? Miksi? pohtii Neiti Aika ja haaveilee ikuisesta nuoruudesta ja vapaudesta.

Tamperelaisen Täsmäteatterin 2400 sekuntia tarjoaa katsojille ison ja monimerkityksisen aiheen mutta tekee sen viisaasti; pieninä välähdyksinä, ihmisen havaintoina ja ajatuksina. Iira Halttusen kirjoittaman monologin sävy on lämmin ja humoristinen, onhan Neiti Aika muinaisjäänne – ja samalla aivan tavallinen ihminen, kuin sinä ja minä.

Muistoista kasvoi dokumenttiteatteria

Aina se on joltain pois, aika.
Sitä äiti sano, sillon kun se makasi vanhana ja ryppysenä sängyssä.

Täsmäteatterin perustajat – Iira Halttunen, Santeri Helinheimo Mäntylä, Meri-Maija Näykki ja Titus Torniainen – ovat tamperelaiskatsojille tuttuja moneltakin estradilta, mutta ennen kaikkea Koukkuniemen Kesäteatterista, jonne he tekivät kahtena viime kesänä teatteriesitykset On elomme muistoja vain (2014) ja Unhola – unohtumattomia muistoja (2015).

Koukkuniemen vanhainkodin asukkaiden muistojen ja mielimusiikin pohjalta rakennetut esitykset saivat innostuneen vastaanoton, mikä vahvisti ydinkvartetin näkyä omasta teatterista ja tavoitteesta: tuoda soveltavaa teatteria tamperelaiselle teatterikentälle.

Viesti esityksistä kiiri myös muihin vanhainkoteihin, ja ryhmä olisi mielellään otettu esiintymään niihin, mutta esteeksi koituivat koko ja kustannukset.

– Edelliskesien tuotannot olivat täysimittaisia esityksiä, ja niitä oli toteuttamassa iso tekijäjoukko, mikä tarkoitti, että tekniikkaa ja tavaraa oli paljon, esitysten ohjaaja Meri-Maija Näykki kertoo.

– Koukkuniemen vanhainkoti on Pohjoismaiden suurin vanhainkoti, ja siellä on tilaa, mutta muiden vanhainkotien kohdalla jouduimme toteamaan, ettei homma onnistu. Kyse on myös resursseista, sillä vanhainkodeilla ei ole sijoittaa yli 1000 euroa yhteen teatteriesitykseen.

Vaarallinen aihe rönsyilee ja vie mukanaan

Kiireestä ne kaikki puhuu, lehdissä.
Minulla on kiirettä kanssa.
Varsinkin varmaan sitten kun ei ole enää tätä työtä.

Ajan olemusta monin tavoin pohdiskeleva 2400 sekuntia on yhden naisen monologi. Käytännössä se tarkoittaa, että Meri-Maija Näykki pakkaa Neiti Ajan rekvisiittoineen matkalaukkuun ja lähtee esityksen kanssa sinne, mistä kutsu käy.

Aiheen ryhmä sai virikeohjaajana työskentelevältä ystävältä, joka muistutti, miten aika koetaan eri lailla laitosympäristössä.

– Aika synnytti kaikissa meissä tosi paljon sekä henkilökohtaisia ajatuksia että teatterillisia ideoita. Ideoita on tullut niin paljon, että olemme panneet osan pöytälaatikkoon. Niitä voi käyttää myöhemmin, kertoo Santeri Helinheimo Mäntylä, Täsmäteatterin säveltäjä ja äänimaailman luoja.

– Se, että aika tarjoaa loputtomasti tulokulmia, tekee siitä myös vaarallisen. Rajausta on tarvittu, skenografi Titus Torniainen lisää.

– Miellämme usein ajan niin, että on jatkuva kiire ja hektistä. Kenelläkään ei ole tosiasiassa kiire, vaikka kuinka tuntuisi siltä. Olennaista on muuttaa ajattelutapaa. Koen, että meidän pitäisi opetella rentoutumaan. Se varmasti tekisi valtaosalle ihmisistä hyvää.

Asiat painottuvat eri tavoin eri ympäristöissä

Sitä minäkin usein sillä työpaikan satulatuolilla istuessa mietin.
Että kunpa joku soittais ja kysyis jotain muuta kun sitä, mitä ne aina kysyy.

Täsmäteatterilaiset haluavat toimia perinteisten teatteritilojen sijaan uusissa ympäristöissä. Viime lauantaina Koukkuniemen vanhainkodissa ensi-iltansa saanut 2400 sekuntia esitetään tällä viikolla Tampereen Teatterikesässä myös Viola-kodissa ja Keskusvirastotalon valtuustosalissa.

– Tila- ja yhteisölähtöinen teatteri tarkoittaa käytännössä, että luomme esittävää taidetta täsmäiskuina uusiin ympäristöihin. Pyrimme valitsemaan paikkoja ja yhteisöjä, joissa voi vaikuttaa taiteen keinoin. Saman näytelmän teemat painottuvat eri tavalla riippuen siitä, missä tilassa ollaan, Meri-Maija Näykki sanoo.

Täsmäteatterilaiset korostavat, etteivät he tee taidetta, joka on tarkoitettu vain tietylle kohderyhmälle, esimerkiksi vanhuksille, vaan aiheiden pitää koskettaa kaikkia. Ennen kuin dramaturgi ja näytelmäkirjailija Iira Halttunen ryhtyy kirjoittamaan tekstiä, ryhmä keskustelee ja kartoittaa aihetta eri näkökulmista.

– Työskentelemme työryhmälähtöisesti eli käymme yhdessä läpi, mitä haluamme aiheen tiimoilta sanoa ja tehdä, jotta jokainen voi seistä sen äärellä ja takana, Titus Tornianen kertoo.

Entä mihin viittaa monologin nimi, 2400 sekuntia?

– Se lähti liikkeelle vitsinä, Iira Halttunen paljastaa. Hän alkoi pohtia, voisiko esityksen nimenä olla esityksen kesto.

– Kun sen sanoo sekunneissa, ihmiset eivät heti hahmota, kuinka pitkästä ajasta on kyse: 40 minuuttia. Se on myös Neiti Ajan ruokatauon pituus.

Kursivoidut kohdat ovat Täsmäteatterin 2400 sekuntia -monologista. Esityksen voi tilata minne vain – hoivalaitoksiin, työpaikoille, oppilaitoksiin, tapahtumiin, juhliin jne.


Lue Täsmäteatterista kertovan bloggaussarjan toinen osa Teatterillinen täsmäisku eli täällä tullaan Tampere! ja kolmas osa Teatteria Näsijärven ja Pyhäjärven maastossa.



Ohjaaja on meta-ammatti, yksin ei voi tehdä mitään

heinäkuu 13, 2016 kello 18:01 (Eija Mäkinen)

Aina mielikuva ei käy toteen. Kalevala jos mikä on soiva teos, mutta Haminan Teatterissa heinäkuussa kantaesityksensä saanut Super-Kalevala tarjoaa lauluja maltillisesti – siitäkin huolimatta, että esityksen tekijät ovat musikaalisesti taitava ryhmä ja ohjaaja kokenut säveltäjä.

– Voisi ehkä sanoa, että esitys on reaktio omia periaatteitani vastaan, Juho Liira toteaa.

Hän on aiemmin tehnyt kaksi suomalaisesta kansanrunoudesta innoituksensa saanutta, läpisävellettyä rock-oopperaa, Lemminkäisen virren ja Aino Rock Oopperan.

– Tarkoitukseni oli tuoda tähänkin teokseen laulettuja osia, mutta niiden harjoitteleminen ei tuntunut yhtä kiinnostavalta kuin se materiaali, jota olimme jo yhdessä synnyttäneet näyttämöllä.

– Helsingissä treenasimme biisejä viulujen kanssa, mutta kun näimme Haminan Teatterin mustan laatikon, ne eivät enää tuntuneet istuvan valitsemaamme esitystyyliin, tuottaja Jonni Haasanen lisää.

Täysin musiikiton Super-Kalevala ei toki ole. Inkerin Kansallisteatteri on tehnyt kansalliseepoksen tarinoista energisen seikkailun, ja siksi äänisuunnittelukin yltyy paikoin mahtipontisiin sävyihin.

Inspiraation lähde: ihmiset ja aihe

Inkerin Kansallisteatterin taival käynnistyi vuosi sitten, kun mm. Kellariteatterissa, Ilves-Teatterissa ja Ylioppilasteatterissa työskennelleet Juho Liira ja tuottaja Jonni Haasanen ryhtyivät kokoamaan ensemblea uuden produktion tiimoilta.

– Mietimme Juhon kanssa, ketkä ovat hyviä tyyppejä ja keiden kanssa olisi makeeta tehdä duunia. Teatterin perusporukka on nyt aika lailla hallussa: on ohjaaja, tuottaja, pari teknikkoa ja liuta näyttelijöitä. Ensemblen kokoonpano saattaa muuttua, kun teemme jotain muuta, Haasanen sanoo.

Inkerin Kansallisteatterin ensemble. Klikkaa kuvaa ja löydät lisätietoa.

Inkerin Kansallisteatterin ensemble. Klikkaa kuvaa ja löydät lisätietoa.

Yksi sähköpostiviestin – ”Mitä teet kesällä?” – saaneista oli Nätyllä Tampereen yliopistossa opiskeleva Elina Saarela.

– Tunsin Jonnin entuudestaan, Juhon tiesin. Tunsin myös osan näyttelijöistä, mutten ollut työskennellyt heidän kanssaan aiemmin. Kun sain tietopaketin tulevasta, Super-Kalevala kiinnosti heti, samoin työskentely ryhmän kanssa. Siinä oli minun inspiraationi lähteä mukaan: ihmiset ja aihe.

Intensiivinen korkean paikan leiri

Teatterikorkeakoulussa ohjauksen koulutusohjelmassa opiskeleva Juho Liira on valmistunut Metropoliasta teatteri-ilmaisun ohjaajaksi, minkä hän kokee määrittävän asennoitumistaan työhön.

– Asetun ennemmin jonkin yhteisön palvelukseen kuin keskityn siihen, mikä on tarkka havaintoni maailmasta. Ohjaaja on tavallaan meta-ammatti, yksin ei voi tehdä mitään. Voin ehdottaa, ja jos on hyvät näyttelijät, he tekevät sen.

Super-Kalevalan valmistuminen oli Liiran, Haasasen ja Saarelan mukaan sekä työryhmälähtöistä että ohjaajavetoista.

– Harjoitustilanteeseen mennessä pitää olla riittävästi lähtöjä, mutta kyllä parhaat jutut syntyvät harjoituksissa nousevista häiriöistä. Joku esimerkiksi ymmärtää jonkin jutun eri lailla tai tekee kohtauksen tavalla, jota en olisi pystynyt kuvittelemaankaan.

Liira muistuttaa, että yhdessä työskenteleminen muuttaa kommunikaatiota.

– Uusia kohtauksia on helpompi lähteä lähestymään sen takia, että on jo jaettu maailma syntyvästä teoksesta. Toisaalta harjoitusaika on ollut tiivis ja omaksuttavaa tekstimassaa paljon, mikä korostaa ohjaajan roolia, Liira sanoo ja kutsuu Super-Kalevalan Haminan-viikkoja intensiiviseksi korkean paikan leiriksi.

– Kun Helsingissä pidimme kolmen tunnin treenit, jokainen palasi niiden jälkeen omaan elämäänsä, kunnes parin päivän päästä tapasimme taas harjoitusten merkeissä. Haminassa harjoituksia on ollut päivittäin todella paljon, ja täällä olemme myös asuneet ja viettäneet aikaa yhdessä.

Inhimilliset arvot ja hyvät ennusmerkit

Elina Saarela huomauttaa, miten tärkeää on saada tehdä jo opiskeluaikana työtä, johon valmistuu.

– Arvostan sitä tosi paljon, enkä koe, että Inkerin Kansallisteatteriin kuuluminen sitoo tulevaisuuttani. Päinvastoin. Olla osana jotakin ryhmää ennemmin avaa mahdollisuuksia kuin sulkee pois niitä. Se, että kuulun ryhmään, ei tarkoita, ettenkö voisi tehdä jotain muuta. Sehän juuri on vapaissa ryhmissä hienoa.

Kolmikko tähdentää, miten tärkeää on tehdä taidetta myös maakunnissa. Nuorisolaisena kun on vielä mahdollista lähteä liikkeelle taideteko edellä, kuten Haasanen kiteyttää.

Kysymys Inkerin Kansallisteatterin tulevaisuuden suunnitelmista saa ohjaaja Liiran hymähtämään.

– Emme ole vielä puhuneet tulevaisuudesta, mutta jos olemme kavereita Super-Kalevalan esityskauden jälkeenkin, siitä varmasti puhutaan, hän sanoo ja näkee teatterinsa roolin vaeltavana yhteisönä, ei vain yhdessä paikassa toimivana talona.

– Tässä ovat mukana inhimilliset arvot, kuten se, miten ihmiset tulevat toistensa kanssa toimeen. Kyse on myös realiteeteista. Jos esimerkiksi jollekin näyttelijälle tarjotaan ensi kesänä isoa roolia, pysymme siitä huolimatta ystävinä. Tehdään sitten seuraava juttu yhdessä. En tarkalleen tiedä, mihin ryhmämme työ johtaa, mutta ennusmerkit ovat hyvät.

Juho Liiran musiikillisen tuotantoon voi tutustua SoundCloud-sivustolla.


Olethan lukenut Super-Kalevalasta ja sen tekijöistä kertovan juttusarjan ensimmäisen osan Super-Kalevala on hurja naimaeepos ja taideteko ja toisen osan Kun rinnassa takoo tulivuori ja kaipuu seikkailuun.



Kun rinnassa takoo tulivuori ja kaipuu seikkailuun

heinäkuu 10, 2016 kello 18:15 (Eija Mäkinen)

Terve tänne tultuani,
terve tervehyttäjälle!
Kuules, Pohjolan isäntä!
Oisiko talossa tässä
ohria orosen purra,
olutta urohon juoa?

Vielä tuhat vuotta sitten jokainen suomalainen tunsi kalevalakielen ja olisi kevyesti laulanut Lemminkäiselle runomittaisen vastauksen. Nykyihminen sen sijaan saa hetken rassata pääkoppaansa ottaakseen tolkun tulijan puheesta ja kyhätäkseen palautteeksi rullaavan repliikin.

– Kyllä sitä garmistui valtavasti alussa. Saanko itsekään tästä selvän? Super-Kalevalan tuottaja Jonni Haasanen tunnustaa miettineensä harjoituksia seuratessaan.

Vaikka katsojille on luvassa raikas arkaaisen kielen kylpy, teoksen ymmärtäminen ei ole yhdestä tai parista sanasta kiinni, ohjaaja Juho Liira rauhoittelee.

– Kielestä tulee totta, kun roolihenkilö muuttuu lihaksi ja vereksi. On tietenkin kohtia, joissa yksinkertaisen asian rönsyileminen ja korulauseet harhauttavat. Silloin pitää suoristaa ja tuoda ilmaisu lähelle nykykieltä.

Pyhä teksti ja kielelliset oivallukset

Liira muistuttaa, että Kalevalan lähdeaineisto, Elias Lönnrotin keräämät kansanrunot, oli alun perin laulettua runoutta, eikä painetun tekstin lukeminen yllä koskaan esitystaiteen tasolle.

Kalevalan kieli on monipuolista ja taipuu kaikkine koukeroineen runolliseksi näyttämökieleksi, mutta se voi toisaalta olla nykykuulijan mielestä myös koomista.

Lemminkäisen roolin tulkitsevan Elina Saarelan mielestä runollisten repliikkien omaksuminen vaatii näyttelijältä enemmän kuin nykykielen opettelu.

– Yleensä kun opiskelen tekstiä, ei haittaa jos jokin repliikki menee vähän eri tavalla. Mutta kuten Shakespearen tekstit, myös Kalevala on jollakin tavalla pienesti pyhää, minkä vuoksi sille haluaa olla uskollinen – ja sitten rikkoa sen. Se, että kielessä on pieni vastus, antaa ilmaisuun jotakin lisää.

Saarela kertoo saaneensa harjoituksissa toistuvasti kielellisiä oivalluksia, kuten kaikki näyttelijät.

– Sitä on kaksi viikkoa lausunut tekstiä ja luullut ymmärtäneensä kaiken, kunnes yhtäkkiä tehdessä tajuaa jonkin avainsanan, ja koko kohtaus avautuu täysin toisin!

Rauta ropisee, luut laulavat, magia puhuu

Super-Kalevalan kieli elää, soi ja raikaa riemullisesti myös siksi, ettei näyttelijöitä ole ohjeistettu puhumaan runoja samalla tavalla, vaan esityksen henkilöt ovat persoonallisia, kukin kotitienooltaan, mikä kuuluu puheessa.

– On ollut jännittävää seurata, miten näyttelijät varioivat ja leikkivät kielen kanssa. Vaikka osa heistä on maantieteellisesti kotoisin samalta suunnalta, he puhuvat kalevalakieltä eri tavoin; toinen kohottaen, ja toinen kauniisti kuin kieli olisi hänelle totta, Jonni Haasanen sanoo.

Super-Kalevalan kolme sankaria, Väinämöinen, Ilmarinen ja Lemminkäinen, ovat tietäjiä, jotka hallitsevat maailmankaikkeuden voimia ja käyttävät loitsuja parantaakseen, menestyäkseen, karkottaakseen tai muuttaakseen elämänkulkua ja tapahtumia. Välillä he laulavat niitä, välillä takovat, välillä lausuvat.

– Olemme tehneet näyttämöllisen valinnan ja käytämme loitsuina luita tai avaimia, jotka maahan heitettäessä ropsahtelevat, Juho Liira sanoo.

– Ne ovat maagisia elementtejä. Kun esimerkiksi Väinämöinen saa Antero Vipuselta kolme sanaa eli tuhat virttä, hän saa haltuunsa hitonmoisen määrän avaimia.

Kuohuva veri vie ylpeää miestä

Super-Kalevalan työryhmä kuvaa näyttämöteostaan Game of Thrones -fantasiadraamasarjan heimolaiseksi, ja jotakin tekijöiden asenteesta kertoo myös se, että Lemminkäisen tulkitsee nainen.

– Lemminkäisen kääntäminen naiseksi on aika konservatiivinen ratkaisu, koska ominaisuudet, jotka häneen liitetään – esimerkiksi rakkaus – mielletään perinteisesti naisten ominaisuudeksi. Toisaalta miesohjaajan näkökulmasta kyse on emansipatorisesta ratkaisusta, Liira sanoo.

Lieto Lemminkäinen alias Elina Saarela.

Lieto Lemminkäinen alias Elina Saarela.

Paitsi komea naistenmies Lemminkäinen on ennen kaikkea sodankävijä ja kostaja, ja siksi häntä näyttelevällä Elina Saarelalla on kaksi miekkaa.

– Lemminkäisellä on tulivuori rinnassaan ja koko ajan kaipuu seikkailuun. Hän ei ole tyytyväinen missään vaan on koko ajan niin menossa, ettei hän ehdi ymmärtää rakkauttaan kotiin saati äitiinsä, Elina Saarela sanoo ja kuvailee Kaukomieltään: itsekeskeinen, lämminverinen, ylpeä.

– Hän ei ole tarkoituksellisesti aina niin hurja kuin on, hän vain menettää kontrollin, koska ei tunnista rajojaan. Siksi hänelle käy kaikennäköisiä vahinkoja, joita hän ei sisimmässään tarkoita.

Munkkiveli ja pakanamaan merkillinen arki

Haminan Teatterissa kantaesityksensä saava Super-Kalevala ei yritä tavoitella puristien kehuja, vaan kyse on pikemminkin nuorten uskalikkojen antilönnrotiaanisesta taiteesta, joka leikittelee luovasti kansalliseepoksen kertomuksilla ja tekee nuorennusleikkauksen gallenkallelaiseen kuvastoon. Se myös ryöstää iloisesti englantilaisesta tarinaperinteestä napatessaan seikkailuihin mukaan risti kaulassaan ratsastavan munkkiveljen.

Lemminkäisen aseenkantaja, englanninkielinen Brother John on näkökulmahenkilö, joka pystyy puhumaan suoraan yleisölle. Hän on esiintynyt Liiran ohjauksissa aiemminkin, viime talvena Teatterikorkeakoulussa tehdyssä Rán – Goddess of the sea in eddic poetry ja vuosi sitten ensi-iltansa saaneessa Romeo & Julia – POISON.

– Minusta on mukavaa työskennellä myös englanniksi, ja tuntui kiinnostavalta lisätä yksi kristitty munkkiveli kaikkien pakanoitten joukkoon. Olli Riipinen on Brother Johnin kolmas esittäjä. Hän pystyy vaivatta omaksumaan ja tuottamaan englanninkielistä tekstiä, ja hänellä on hauska korostus, Juho Liira sanoo.

Englanninkielinen hahmo kalevalaisten pakanoiden joukossa tarjoaa samalla katsojille tunteen nyrjäytetystä todellisuudesta, vinkin leikistä, joka on aina teatterin ytimessä.

Jonni Haasanen muistuttaa, että yleisölle tarinaa kertova luutunsoittaja on klassinen hahmo ja viittaa muun muassa Alan-a-Daleen, josta tuli myöhemmin yksi Robin Hoodin miehistä.

– Näen, että Brother John on meidän valintamme sellaisesta henkilöstä. On olennaista, että hän seikkailee nimenomaan Lemminkäisen kanssa; miehen, jolla on tulivuori rinnassa ja jonka pään sisällä salamoi tuhat asiaa. Nyt Lemminkäisellä on vierellään hahmo, joka ymmärtää häntä täysin ja selittää katsojille missä mennään.


Olethan lukenut Super-Kalevasta kertovan bloggaussarjan ensimmäisen osan Super-Kalevala on hurja naimaeepos ja taideteko. Lue myös kolmas osa Ohjaaja on meta-ammatti, yksin ei voi tehdä mitään.



Super-Kalevala on hurja naimaeepos ja taideteko

heinäkuu 8, 2016 kello 17:30 (Eija Mäkinen)

Esittelemme säätiön tukemia ja palkitsemia tekijöitä. Vuorossa on nyt Super-Kalevalan toteuttava työryhmä, Inkerin Kansallisteatteri. Tämä on kolmiosaisen bloggaussarjan ensimmäinen osa.


Udun keskellä odottaa ankara väki, ikikylmän Pohjolan ylimmän vallan haltijat. Siinä seisovat Louhi ja Pohjolan kuvankauniit neidot ja sanelevat kovia ehtoja valtakunnassa ravaaville kosijoille. Naisen hintana on milloin Hiiden hirvi, milloin Tuonelan joutsen, milloin rikkauksia alati jauhava sampo.

Kalevalaa on joskus kutsuttu naimaeepokseksi. Monet runoista kertovat siitä, miten Pohjolasta lähdetään hakemaan morsianta. Siellä käyvät vaihtelevalla menestyksellä niin Väinämöinen, Lemminkäinen kuin Ilmarinenkin. Se tuntuu olevan heidän pääasiallinen motivaationsa, Super-Kalevalan ohjaaja Juho Liira sanoo hymähtäen.

Kalevalassa toistuu satumaailmasta tuttu teema. Sankarin on vastattava kolmeen haasteeseen, kohdattava kolme vastoinkäymistä tai tehtävä kolme urotekoa. Vasta sitten hän voi lunastaa palkinnon, tuottaja Jonni Haasanen lisää.

Korkeakirjallisuutta keskittymishäiriöisille

Haminan Teatterissa 11.7. kantaesityksensä saava Super-Kalevala on vuonna 2015 perustetun Inkerin Kansallisteatterin ensimmäinen produktio. Tekijöiden mukaan kansalliseepokseen pohjautuva esitys on henkistä sukua amerikkalaiselle fantasiadraamasarjalle Game of Thrones ja tarjoaa sankareineen vaihtoehdon Tuntemattomalle sotilaalle.

Luonnehdinta paljastaa, että luvassa on seikkailu.

Juho Liira uskoo, että monilla nykysuomalaisilla on ambivalentti suhde kansalliseepokseemme, mikä johtuu paljolti sen esittelytavasta.

– Kun yläasteella äidinkielen opettaja lausui luokan edessä Kalevalaa, kyse oli kohotetusta korkeakirjallisuudesta, josta puuttui kaikki vauhti ja vaaralliset tilanteet. Populaarikulttuuri eri ilmiöineen tuntui silloin paljon kiinnostavammalta, hän sanoo.

– Se on syy, miksi Kalevala on jäänyt niin etäiseksi. Nyt tuomme koko homman katsojan naamalle ja teemme sen coolisti. Tavoitteemme on tarjota korkeakirjallisuutta keskittymishäiriöisille ja osoittaa, etteivät Elias Lönnrotin kokoaman runoelman tarinat olekaan niin monimutkaisia, Jonni Haasanen sanoo.

Etualalla Elina Saarela, takana Karlo Haapiainen.

Etualalla Elina Saarela, takana Karlo Haapiainen.

Lemminkäisen roolin näyttelevä Elina Saarela kertoo yllättyneensä tajutessaan, miten vähän hän on tosiasiassa tiennyt Kalevalan tarinoista.

– Tunsin suurimmat tarinat, kuten Kullervon, ja niiden käännekohdat ja henkilöt, mutta henkilöiden keskinäiset suhteet yllättivät. Esityksessämme nousevat esiin tapahtumat ja suhteet paljon kirjoitettua versiota selvemmin, vaikka käytämme samaa kieltä, joka on alkuperäisteoksessa. Luvassa on paljon tunteita: on äidin suhde poikaan, on monia ystävyys- ja rakkaussuhteita.

Komiikkaa, tragiikkaa, mystiikkaa ja magiaa

Super-Kalevalan tekijät herkuttelevat estoitta kansalliseepoksen aineistolla, eikä esitys etene vain yhden kärjen varassa. Etuliite synnyttää monia assosiaatioita, kuten ajatuksen supersankareista, mikä mahdollistaa magian, komiikan ja liioittelun.

– Super-etuliite tarkoittaa muun muassa sitä, että esityksessä ovat kaikki tyylilajit olemassa. Jokin kohtaus lähenee mystiikkaa, kun taas esimerkiksi Kullervosta kertova osio saattaa olla koomisempi. Variointia on paljon, ja kieltämättä kohtauksessa, jossa sankarit tapaavat toisensa, on vähän Marvel Adventurous -kamaa, Jonni Haasanen sanoo.

Juho Liira huomauttaa, miten myös Shakespearen näytelmissä asiat ovat toisiinsa kietoutuneita, samanaikaisesti hauskoja ja traagisia.

Kalevala on aika mahdoton teos – 50 runoa – ja osin kehnokin, koska sen sommitteli ja yhdisteli 1800-luvulla yksi ainut mies. Se kuitenkin nosti suomalaiset eurooppalaisten sivistyskansojen tietoisuuteen. Uskon omasta ja koko työryhmän puolesta, että kaikki suhtautuvat lähdemateriaaliin rakkaudellisesti ja kaivamme yhdessä esiin sen, mikä muuttuu eläväksi teatteriksi.

Seitsemän viikon taidevankila

Inkerin Kansallisteatterin syntyä ja alkumetrien toimintaa on innoittanut kaksi työryhmäläisille tuttua teatteria, Röölässä neljättä kesää toimiva Meriteatteri ja Itä-Suomen maisemissa esiintynyt Suomen Taiteellinen Metsäteatteri.

– Erityisesti Metsäteatterin viime kesän esitys Karamazovin veljekset oli innoittava monin tavoin. Kohtauksia esitettiin useassa eri paikassa, ja esitys keräsi kiinnostavaa yleisöä. Minua kiehtoi myös sen kesto, viisi tuntia yhteisruokailuineen. Kun tekee kestollista esitystä, ajan rakenne muuttuu, Juho Liira sanoo.

Super-Kalevalan ohjaaja Juho Liira (vas.) ja tuottaja Jonni Haasanen.

Super-Kalevalan ohjaaja Juho Liira (vas.) ja tuottaja Jonni Haasanen.

Kun idea oman teatterin perustamisesta alkoi kehkeytyä, kasvoi myös halu lähteä pois Helsingistä, missä monet Super-Kalevalan työryhmästä ovat työskennelleet yhdessä eri produktioissa.

– Koimme, että on tärkeää lähteä tekemään taidetta maakuntiin, Jonni Haasanen kiteyttää.

Hamina valikoitui esikoisproduktion esityspaikaksi monesta syystä. Kaupunki oli entuudestaan tuttu Liiralle, joka asui siellä opiskellessaan Jamilahden kansanopiston musiikkiteatterilinjalla. Näyttelijä Veera Lehtinen on Haminasta kotoisin, ja työryhmä asuu seitsemän viikkoa kestävän harjoitus- ja esityskauden ajan hänen mummilassaan. Haminan Teatteri on myös Lehtisen vanha kotiteatteri.

– Suomeksi se tarkoittaa, että infra on meidän näkökulmastamme hyvä. Aamuisin syömme yhdessä saman pirttipöydän äärellä.

Törkeä kakku ja hunajamaitoa

Työryhmä kehuu vuolaasti Haminan Teatterin hyvää henkeä. Koska teatterin oma väki ahertaa kesäteatterissa ja käyttää teatteritaloa vain huoltotilana, Inkerin Kansallisteatterin vierailu onnistui.

– Haminan Teatterin toimintaa leimaa vahva yhteisöllisyys, joka on kovaa vauhtia katoamassa. Ehkä tämä onkin sen salainen saareke. Hamina myös sijaitsee hyvien kulkuyhteyksien varrella, Juho Liira sanoo.

Se, että kaupungissa esitetään samanaikaisesti Arto Paasilinnan romaanista sovitettua komediaa Ulvova mylläri, ei työryhmää pelota.

– En näe sitä kilpailuasetelmana. Emme myöskään tavoittele yhtä suuria yleisömääriä kuin Ulvova mylläri, jonka tuotot osaltaan takaavat Haminan Teatterin toiminnan loppuvuodeksi. Meillä ei ole samanlaista painetta, Liira sanoo.

Jonni Haasanen uskoo, että kulttuuriväkeä riittää.

– Kyllä yleisöä löytyy, siitä minulla ei ole epäilystäkään. Esityksen tuominen maakuntaan merkitsee osalle katsojista retkeä; kokemusta, joka alkaa, kun auto starttaa. Tuotannollinen haaste piilee siinä, että teemme pioneerityötä. Joistakin ideamme voi tuntua pelottavalta: koko Kalevala runsaassa neljässä tunnissa! Onhan se törkeä kakku. Hunajamaitoa tässä kuitenkin tarjoillaan.

Super-Kalevala saa kantaesityksensä 11.7.2016 klo 19 Haminan Teatterissa.


Lue Super-Kalevasta kertovan juttusarjan toinen osa Kun rinnassa takoo tulivuori ja kaipuu seikkailuun ja kolmas osa Ohjaaja on meta-ammatti, yksin ei voi tehdä mitään.



Lastenteatterissa pitää lunastaa paikkansa joka päivä

kesäkuu 19, 2016 kello 11:55 (Eija Mäkinen)

”Piha on alue, joka sijaitsee rakennuksen ulkopuolella. Mikäli pihan haluaa nähdä, voi katsoa esimerkiksi ikkunasta ulos. Kuva 1. Pihalle voi myös mennä. Yleensä se tapahtuu ulko-oven kautta. Pihalle mentäessä on syytä ottaa huomioon, että siellä voi olla kuuma tai kylmä. Kuva 2.”

Keltamustaan puseroon pukeutunut poika seisoo korkealla pallilla ja selostaa pihan olemusta ja käyttömahdollisuuksia kuin paraskin konsultti samalla, kun pinkkipuseroinen veijari valtavine silmälaseineen demonstroi suurieleisesti kaikkea kuulemaansa katsojille. Näyttämön on vallannut Outolan kaksikko, Tatu ja Patu.

Tatu ja Patu, Sami Markus ja Jaakko Loukkola. Kuva © Marko Korkeaniemi.

Tatu ja Patu, Sami Markus ja Jaakko Loukkola. Kuva © Marko Korkeaniemi.

Kun Linnateatterin tämänkertainen kiertue päättyy, Jaakko Loukkola ja Sami Markus ovat esittäneet Tatu ja Patu pihalla -näytelmää 250 kertaa. Valtaosa esityksistä on loppuunmyytyjä, eikä yleisön näkemystä tarvitse arvuutella. Leikki-ikäiset katsojat kun ilmaisevat mielipiteensä esityksen aikana.

– Osa lapsista kommentoi näytelmän henkilöille, mutta Sami Rannilan ohjaaman esityksen rytmi on nopea ja etenee taustanauhoineen kuin kello, eikä siinä voi juuri pysähtyä keskustelemaan, Patu alias Jaakko Loukkola sanoo.

Rundaaminen ei mallaa kaikille

Tatu ja Patu pihalla on alusta loppuun kahden miehen harteilla. Näyttelemisen lisäksi Jaakko Loukko ja Sami Markus toimivat autokuskeina, roudareina ja huolehtivat esityksen tekniikasta.

– Sen ansiosta esityksen tilaushinta on pystytty pitämään edullisena. Kun henkilömäärä lisääntyy, nousevat myös kustannukset, Loukkola sanoo.

Hän luonnehtii itseään rundaajaksi, joka jatkaa entisaikojen kiertävien teatteriseurueiden perinnettä.

– Se, että mennään sinne missä yleisö on, on vanha ja alkuperäinen asia. Suomessa on ollut vahva kiertueteatterikulttuuri. Suomen suurimmat tähdet Tauno Palosta alkaen pakkasivat kamat autoon ja tekivät pitkiä kiertueita paikkakunnille, joissa ammattiteatteria ei ollut tarjolla.

Toisen maailmansodan jälkeen Suomeen perustettiin kattava kaupunginteatteriverkosto, ja maan vaurastuessa ryhdyttiin rakentamaan yhä suurempia teatteritaloja, mikä nykypäivän perspektiivistä on osoittautunut taloudelliseksi ansaksi.

– Kun nykyään teatterin osalta puhutaan kulttuurin alasajosta, puhutaan nimenomaan rakenteista eli laitosteattereista. Kiertue-esityksille ja niiden tekijöille on sen sijaan valtava tilaus, sillä teatteria kaipaavaa yleisöä on pienissä taajamissa ja haja-asutusalueilla riittämiin. Teatterintekijöiden pitäisi jalkautua ihmisten pariin, mutta rundaaminen ei ole kaikkien juttu.

Soveltavaa teatteria jo vuodesta 1991

Jaakko Loukkola myöntää ärsyyntyneensä hypetyksestä, jonka Jussi Lehtosen johdolla toteutettu teatterin jalkautuminen palvelu- ja hoivakoteihin ja vankiloihin sai aikaan Teatterikorkeakoulussa ja alan lehdissä.

– Alkoi kiihkeä keskustelu siitä, pitäisikö Suomessa ruveta kouluttamaan soveltavan teatterin ammattilaisia. Ei hemmetti, ei ole totta! ajattelin, kun luin niitä juttuja. Teatteri-ilmaisun ohjaajakoulutus käynnistyi Turussa vuonna 1991, ja siitä asti maassamme on tehty soveltavaa teatteria. Kaikki kunnia Jussi Lehtoselle, joka on symppistyyppi, mutta on kummallista, etteivät soveltavan teatterin työtavat tai tekijät olleet kiinnostaneet ketään ennen kuin sitä ryhtyi tekemään joku Kansallisteatterin näyttelijä, Loukkola sanoo.

Klikkaa kuvaa ja lue lisää teatteri-ilmaisun ohjaajan koulutuksesta.

Hänen mukaansa ongelmallista on, että kiertueteatterin tekeminen mielletään usein puuhasteluksi, vaikka kyse on täysin itsenäisestä, ilman valtion tukea toimivasta yritystoiminnasta, jolla ihmiset työllistävät itsensä ja luovat työpaikkoja monille muille.

Kysymys halusta tehdä teatteria aikuisille saa Loukkolan hymähtämään.

– Joo, kyllä sitä välillä kaipaa. Mutta 20 näytöstä kesäteatteria riittää. Se on niin käsittämättömän helppoa. Kun mies menee naisten vaatteissa pöydän alle ja muut juoksevat ympyrää, niin koko yleisö nauraa. Ei siinä ole lainkaan sellaista riskiä kuin lapsille näytellessä. Teepä huono lastenjuttu, lähde rundille ja vedä se 200 kertaa – et pysty! Lapset rankaisevat heti ja lujaa, jos aliarvioit heidät. Lastenteatterissa on joka päivä pakko lunastaa paikkansa.

Esiintyjän tehtävänä on luoda kontakti

Pedagogiseen lastenteatteriin liittyy Loukkolan mukaan olennaisesti kysymys siitä, kenelle lastenteatteria tehdään. Päivänselvä vastaus – lapsille – ei aina pidä paikkaansa.

Suuri osa lastenteatteriesityksistä sijoittuu fantasian maailmaan, jossa fysiikan lait heittävät häränpyllyä ja arkisten ihmisten tilalla on haltioita, menninkäisiä, velhoja, noitia, puhuvia eläimiä, kummituksiakin. Esitykset ovat usein visuaalisesti häikäiseviä.

– Visuaalisuus on kivaa. Mutta kenelle se visuaalisuus tehdään silloin, kun kohdeyleisönä ovat tosi pienet lapset? Se tehdään aikuisille, Loukkola sanoo.

Käsitys lastenteatterin ilmiasusta on piintynyt lujaan, mikä toisinaan paljastuu tilaajien reaktioista.

– Olen tehnyt monologeja, jotka ovat olleet huikeita menestyksiä. Lapset ovat tykänneet niistä isosti. Tilaaja sen sijaan on ihmetellyt niukkaa lavastusta – tästäkö maksoin? – vaikka 200 lasta ovat seuranneet esitystä täysin keskittyneesti, hiirenhiljaa. Kaikki on jätetty mielikuvituksen varaan. Ja se toimii!

– Pedagogisessa lastenteatterissa esiintyjän vastuulla on löytää mahdollisimman vahva tapa kommunikoida yleisön kanssa eikä roudata liikuteltavaa sateenkaarta. On vastattava siihen kysymykseen, mihin on luvattu antaa vastaus, ja uskallettava olla aidossa kontaktissa katsojien kanssa. Sellainen tilanne voi viedä tosi pitkälle. Myös väärään suuntaan. Mutta se on riski, joka on otettava.

Hyvin tehty työ poikii uusia tehtäviä

Kolmessa porukassa – IdeaTeatterissa, Pop up -teatterissa ja Linnateatterissa – työskentelevä Loukkola sanoo miettineensä tulevaisuuttaan aika vähän.

– Tällä hetkellä tiedän työtilanteeni vuoden päähän. Se on harvinaista herkkua.

Loukkolan kesä kuluu Tatu ja Patu pihalla -esityksen parissa, ja syyskuun alussa saa ensi-iltansa Linnateatterin kiertue-esitys Herra Hakkarainen harrastaa, jolla painetaan taas pitkin poikin Suomea.

– Uskon oikeasti siihen, että työn kautta avautuu uusia töitä. En ole koskaan ollut yhdessäkään verkostointipäivässä. En ole myöskään mennyt yhteenkään baariin tutustumaan ihmisiin. Olen luottanut siihen, että kun teen työni hyvin, se poikii aina jotakin. Kaikkiin niihin, joiden kanssa nykyään työskentelen, olen tutustunut töitä tekemällä. Tietenkin töihin meneminen harmittaa joskus, sitä tapahtuu kaikille. Mutta siinä olen tinkimätön, että kun lavalla ollaan, se hoidetaan kunnialla loppuun.


Olethan lukenut Jaakko Loukkolasta kertovan bloggaussarjan ensimmäisen osan Eikan ilosanomat aloitteleville ekoisteille  ja toisen osan Teatteri on riippuvuutta nähdyksi tulemiseen. 



Teatteri on riippuvuutta nähdyksi tulemiseen

kesäkuu 17, 2016 kello 10:35 (Eija Mäkinen)

Jaakko Loukkola sanoo miettineensä paljon työnsä motiiveja.

– Teatteria ei valita ammatiksi, se valitsee sinut. Minulla ei ole täsmällistä vastausta siihen, miksi olen näyttelijä. Uskon, että kyse on riippuvuudesta yleisöön ja nähdyksi tulemiseen. Ei tätä työtä muuten kukaan tekisi, hän sanoo ja muistuttaa alan karusta todellisuudesta: huonot työajat, matala palkka.

– Tietenkin minulla on myös tahto sanoa jotakin, ja näyttämö tarjoaa siihen väylän. Teatteri on minun keinoni ottaa asioihin kantaa.

Jaakko Loukkola. Kuva © Markus Kaustell.

Jaakko Loukkola. Kuva © Markus Kaustell.

Forssan kupeessa Jokioisilla varttunut Loukkola oli vilkas lapsi, joka tykkäsi keksiä kaikenlaisia juttuja ja jäyniä. Onneksi yläkoulussa vastapeluriksi osui näyttämöilmaisun opettaja Jyrki Kanerva, joka luotsasi pojan mukaan teatteritoimintaan. Viulunsoittaja katolla -musikaalin Tevje muutti kertaheitolla villikon suunnan.

– Samalla porukalla tehtiinkin sitten tosi kauan, olimme hyvin innostuneita. Koulun ryhmästä kasvoi myöhemmin Nuorisoteatteri Notku. Näyttelin ja ohjasin myös muissa harrastajateattereissa, Loukkola kertoo.

– Kun energian voi kanavoida näyttämölle, sitä ei tarvitse viedä muualle. Teatteri on minulle yhä paikka purkaa energiaani.

Opintieltä työhön ja Turkuun

Jaakko Loukkola pyrki ja pääsi 18-vuotiaana Kokkolan ammattikorkeakouluun opiskelemaan teatteri-ilmaisun ohjaajaksi.

– Olen ammatti-identiteetiltäni näyttelijä, mutta koen olevani hyvä opetustyössä. Pedagoginen työ auttaa minua myös kehittymään päätyössäni eli näyttelijänä, koska harrastajia opettaessani näen prosesseja; sen, miten muut toimivat.

Opiskeltuaan kaksi vuotta Kokkolassa Loukkola haki ammattikorkeakoulujen sisäistä siirtoa Turkuun, jonne hän oli perustanut IdeaTeatterin yhdessä nuoruudenystäviensä kanssa. Tekijöiden tarkoituksena oli yhdistää erityisesti Lounais-Hämeen alueen nuoria teatterin, tanssin ja musiikin harrastajia sekä luoda ja kehittää työllistymismahdollisuuksia nuorille kulttuurialan ammattilaisille ja opiskelijoille.

Lopputyönsä, Minna Canthin Työmieheen pohjautuvan, Sirkku Peltolan, Matti Puurtisen ja Heikki Salon sovittaman musikaalin Suruttomat, Loukkola ohjasi kesällä 2009 Forssan Teatteritaloon.

– En tiedä, olisiko minusta ammattiteatterissa mitään käyttöä ohjaajana. Valmiudet siihen minulla on, mutta se vaatisi pohditun vision ja ison palon. Harrastajien parissa voin toimia vapaammin.

Noppa-monologi poiki täyspotin

Vastaus kysymykseen tärkeimmästä työstä on yksiselitteinen: Noppa-monologi, jota Loukkola on esittänyt lähes 600 kertaa.

Kaikki lähti liikkeelle vahingosta, kuten hän asian ilmaisee, kun eräs terveysalan yritys tilasi alkoholikasvatusta käsittelevän esityksen. Loukkola pirautti näytelmiä ja biisejä kirjoittaneelle sisarelleen Jenni Heleniukselle, joka toimi tuolloin Mannerheimin lastensuojeluliiton ehkäisevän päihdetyön suunnittelijana, mutta kumpikaan ei kunnolla innostunut ajatuksesta. Kaksikon pää kääntyi, kun yritys löi tiskiin sievoisen summan. Ohjaajaksi pestattiin vanha tuttu, Jyrki Kanerva.

Yläkouluikäisille suunnattu Noppa sai kantaesityksensä Jokioisilla terveysalan tapahtumassa, joihin osallistui lukuisia terveysalan toimijoita.

– Kun esitys oli päättynyt, ihmiset nousivat seisomaan ja taputtivat. Ihmettelin, mitä oikein tapahtui. Myin saman tien arviolta 30 keikkaa.

Menestyksen salaisuus piili lähestymistavassa, jota Loukkola kutsuu pedagogiseksi lastenteatteriksi. Hän teki siitä myös kirjallisen opinnäytteensä, jossa hän pohtii lastenteatterin arvoja ja motiiveja sekä pedagogisen esityksen valmistamista.

Lastenteatterissa on aina kyse logiikasta

Jaakko Loukkola korostaa lapsille ja aikuisille suunnatun teatterin eroja ja muistuttaa, että lapsen maailman logiikka on saavutettavissa vain huolellisella ennakkotyöllä.

– Lastenteatterissa on kyse siitä, millaisen roolin esiintyjä ottaa lasten ja nuorten edessä. Olen joskus ollut mukana esityksessä, jossa aikuinen näyttelijä yrittää esittää nuorta. Kun tällainen satakiloinen kalju äijä menee lavalle nahkatakki päällä, ei riitä, että vain ilmoittaa olevansa 14-vuotias. Pitää olla tietoinen, miten katsojien logiikka toimii. Uskottavuus saavutetaan rehellisellä läsnäololla, suoraan puhumisella.

Koska Nopan käsittelemä teema on iso, vakava ja nuorten mieltä monin tavoin askarruttava, Jaakko Loukkola laati sisarensa kanssa esitykseen kuuluvan jälkityöstöpaketin, jonka avulla opettajat ja oppilaat voivat keskustella aiheesta joko oppitunneilla tai pienryhmissä.

– Monologi toimii draamallisena keskustelunavaajana, ja esityksen teoriaosuus tarjoillaan tavallaan jälkikäteen. Halusimme jättää aineiston koulun arkea varten, opettajille työmateriaaliksi. On heistä kiinni, hyödynnetäänkö materiaalia.


Olethan lukenut Jaakko Loukkolasta kertovan juttusarjan ensimmäisen osan Eikan ilosanomat aloitteleville ekoisteille. Lue myös sarjan kolmas osa Lastenteatterissa pitää lunastaa paikkansa joka päivä!



Eikan ilosanomat aloitteleville ekoisteille

kesäkuu 15, 2016 kello 16:00 (Eija Mäkinen)

Esittelemme säätiön tukemia ja palkitsemia tekijöitä. Vuorossa on näyttelijä-ohjaaja Jaakko Loukkola. Tämä on kolmiosaisen bloggaussarjan ensimmäinen osa.


Kun Jaakko Loukkola esittelee kuvia uuden näytelmän leluista, oivallus vahvistuu: kierrättämisessä on kyse metamorfoosista. Käytetyt pyyheliinat muuttuvat pupuksi, roskalaarista löydetyt kankaat ja tyynyt hylkeeksi.

Turkulaisen Pop up -teatterin kiertävä ja kierrättävä Eikka Ekoveikka tiellä taas kertoo, miten energiaa ja ympäristöä säästetään ja kulutusta vähennetään. Luvassa on isoja asioita hauskassa paketissa, sillä koko perheen esitys on suunnattu aloitteleville ekoisteille, kolmivuotiaista aina sadan vuoden iän saavuttaneisiin, ja ylikin.

Jaakko Loukkola. Kuva © Markus Kaustell.

Jaakko Loukkola. Kuva © Markus Kaustell.

Loukkola toimii esityksen kiertuesuunnittelijana ja eräänlaisena laadunvartijana.

– Tehtäväni on huolehtia siitä, että esitys toteutetaan mahdollisimman ekologisesti. Käytännössä se tarkoittaa, että kaikki mikä voidaan tehdä kierrätysmateriaaleista, myös tehdään niistä.

Tiukka periaate koskee koko työryhmää. Loukkolakin on samonnut peltoja ja pihoja, ja materiaalia on kertynyt. Lelusarjan uusin tulokas, veikeä lintu, on koottu limsapullosta, hajonneesta sählypallosta, rautalangasta ja variksen sulista.

Ministä kasvaa maksimaalinen vaikutus

Kierrätyksen ilosanomaa julistava Eikka Ekoveikko on pitkän linjan lastenteatterintekijän, ympäristöteatterisuunnittelija Sami Rannilan hengentuote. Tänä kesänä Suomea kiertävä Eikka Ekoveikka tiellä taas on jatko-osa reilut neljä vuotta sitten nähdylle esitykselle.

– Se oli todellista ekomeininkiä, Tuomo Kostian paineli fillarilla ympäri Suomea. Kaikki rekvisiitta oli pakattu pyörän satulalaukkuihin.

Tänä kesänä paketti on suurempi, mikä vaatii esityksen rakentajilta kekseliäisyyttä.

– Käytäntö on rundaamisen numero 1, toisin sanoen lavasteet ja rekvisiitta pitää suunnitella niin, että ne vievät mahdollisimman vähän tilaa. Niiden tulee olla myös kestäviä mutta kevyitä. Kaikki pitää minimoida, ilman että esityksen vaikuttavuus kärsii.

Esitys + toimintateltta = teoria ja käytäntö

Jaakko Loukkola korostaa, että Eikka Ekoveikan esitykset oheisohjelmineen on suunniteltu niin, että perheen pienimmätkin saavat juonesta kiinni. Huumori on avainsana, eikä pelottelulinjalle lähdetä.

– Lapsille ei kannata tehdä mitään ryppyotsaisesti. Tärkeintä on, että yleisö viihtyy. Viesti ei mene perille, jos katsojia vain opetetaan sormi pystyssä.

Pop up -teatterin esitysrakennelma tapahtumatelttoineen on todellinen tilaihme. Peräkärrystä kasvaa 80–120 hengen katettu teatteri. Esityksen lisäksi kokonaisuuteen kuuluu nonstop-henkinen toimintateltta, jossa voi kokeilla Eikan kanssa erilaisia ympäristöä säästäviä juttuja ja kisailla vaikkapa paperilennokkien lennättämisessä kierrätysmateriaaleista tehtyihin maaleihin.

Musisoivat ekoveijarit Markus Kaustell ja Mikko Semi vauhdissa. Kuva © Pop Up -teatteri.

Musisoivat ekoveijarit Markus Kaustell ja Mikko Semi vauhdissa. Kuva © Pop Up -teatteri.

Loukkola huomauttaa, että osa esityksen rakenteista, kuten yleisöteltta, on uusia.

– Emme voi asettaa katsojia vaaraan ja sijoittaa heitä telttaan, joka ei kestä. Luonnon suojelemista on myös se, että hankkii kestäviä tavaroita. Teltalle on monenlaista käyttöä myös tulevina vuosina.

Laadukasta teatteria katvealueille

Eikka Ekoveikka tiellä taas -esityksen ja Pop up -teatterin taustalta löytyy uusi turkulainen osuuskunta, Tiede- ja taideosuuskunta Tenho. Osuuskunnan jäsenissä on sekä tieteen tekijöitä että pitkän linjan teatteriammattilaisia.

– Pop up -teatterin idea on viedä ammattiteatteria sinne, missä sitä ei ole riittävästi tarjolla. Kierrämme paljon muun muassa Pohjois-Suomessa, jossa taajamien väliset etäisyydet ovat pitkiä ja kulttuuritapahtumat vain harvojen ulottuvilla. Siellä on alueita, joissa ihmiset eivät ole koskaan nähneet ammattiteatterin esityksiä. Oleellista Pop upin toiminnassa on, ettei taiteellisesta tasosta tingitä tippaakaan, Jaakko Loukkola sanoo.

Päiväkodit, koulut, palvelutalot ja vanhainkodit ovat tulleet hänelle tutuiksi, sillä ennen Pop up -teatteria Loukkola on kiertänyt jo vuosia Ideateatterin ja Linnateatterin tuotantojen kanssa.

– Tilanne on kuitenkin muuttunut, eikä laitoksilla ole enää määrärahoja vuosittaisten esitysten tilaamiseen. Sen sijaan määrärahoja on siihen, että teatteri palvelee jotakin isompaa tarkoitusta, kuten että näytelmä valjastetaan tukemaan esimerkiksi koulujen opetussuunnitelmaa.

Tenho yhdistää taiteen ja tieteen

Jaakko Loukkola on yksi Tenhon perustajajäsenistä, mutta hän siirtää spotit Sami Rannilaan, jota hän kutsuu tiede- ja taideosuuskunnan liikkeelle panevaksi voimaksi.

– Sami on ansioitunut lastenteatteriohjaaja ja pitkän linjan teatterintekijä, joka on ollut perustamassa Linnateatteria. Ennen sitä hän toimi Turun Uuden Teatterin johtajana.

Loukkolan mukaan tenholaisia yhdistää kaipuu luoda rakenteita, joissa kaikki on periaatteessa omissa käsissä. Lähtökohtana on ajatus vastata nykyajan vaatimuksiin, mikä tarkoittaa kykyä tunnistaa hankemaailman toimintamalli ja väliaikaisuus. Produktioissa yhdistyvät tiede ja taide.

– Yksi osuuskuntamme johtoajatuksista on se, että palvellaan jotakin suurempaa arvoa. Teatterin täytyy vastata myös johonkin muuhun kysymykseen kuin siihen, että tekijöillä on hauskaa. Meillä ei ole omaa tilaa, vaan keskitymme toimintaan, joka edistää kulttuurin levittämistä ympäri Suomea.

Eikka Ekoveikan tarina jatkuu syksyllä, joskin kattaus hiukan muuttuu sisätiloihin siirtymisen myötä. Ekoveijari kiertää Suomea myös ensi kesänä. Entä sen jälkeen?

– Kaikelle on suunniteltu jatkokäyttöä. Rakenteet ovat muunneltavissa, joten voimme myöhemmin toteuttaa vaikkapa aikuisten komedian ja lähteä rundille kylätalojen jalkapallokentille.


Lue Jaakko Loukkolasta kertovan juttusarjan toinen osa Teatteri on riippuvuutta nähdyksi tulemiseen ja kolmas osa Lastenteatterissa pitää lunastaa paikkansa joka päivä.



Teatterissa tenhoaa hengitys, elämä, heikko jää

kesäkuu 3, 2016 kello 10:05 (Eija Mäkinen)

Kun Marina Meinander aloittaa ensi vuoden alussa Lilla Teaternin taiteellisena johtajana, häntä odottaa haaste, jonka kanssa lähes kaikki teatterit kamppailevat: taistelu tyhjentyviä katsomoita vastaan.

– Käytännössä se tarkoittaa vastuullista taloudenpitoa. Lillan on osa Helsingin kaupunginteatteria, ja tavoitteena on, että se pystyisi kattamaan käyttömenonsa lipputuloilla. Helppoa se ei tule olemaan. Pääkaupunkiseudulla tarjontaa on paljon ja kilpailu on kovaa.

Meinander muistuttaa, että Lillan on pääsääntöisesti ruotsinkielinen teatteri, jonka yleisössä ei umpisuomenkielisiä näy. Pelkästään ruotsiksi esitettävissä esityksistä noin 30 prosenttia katsojista on äidinkieleltään suomenkielisiä, käytännössä kaksikielisiä.

Lilla Teatern on tuottanut toisinaan suosituiksi osoittautuneista esityksistä suomenkielisen version.

– Tuotantokustannukset ovat pienet, koska lavastus ja puvut ovat valmiit. Esitystä ei myöskään tarvitse harjoitella yhtä pitkään. En vierasta sitä, että näin tehdään, mutta Lillanin linjaukseksi en sitä tahdo. Ideaalina on, että esitämme ruotsiksi ja saamme saliin yleisöä.

Olisiko aika venyttää teatterin rajoja?

Jo 1940-luvulla perustettu Lilla Teatern sai nykyisen näyttämönsä Helsingin Yrjönkadulla vuonna 1962. Katsomoon mahtuu 267 henkilöä.

– Lillanin näyttämö on intiimi ja erinomainen, vaikka se ei olekaan kovin syvä. Katsomo on varsin iso. En näe, että meillä olisi tarve hyödyntää kaupunginteatterin muita näyttämöitä, Meinander sanoo.

– Sen sijaan voisin kuvitella, että toteuttaisimme jonkin projektin epäteatterinomaisessa tilassa. Teatterin rajojen venyttäminen on aina kiehtovaa.

Marina Meinander. Kuva © Anders Meinander.

Marina Meinander. Kuva © Anders Meinander.

Hän kertoo olevansa avoin myös yhteistuotannoille ja erilaisille vierailuesityksille.

– Nykyään on monenlaisia yhteistyömalleja. Olen kiinnostunut myös perinteisistä vierailuista. Jos vaikkapa Wasa Teaterilla on ohjelmistossaan esitys, joka saattaisi kiinnostaa myös pääkaupungin yleisöä, sen tuominen Lillaniin palvelisi varmasti molempia teattereita.

Maailma sisään ja Lillaniin kuhinaa!

Marina Meinander kertoo haaveilleensa jo pitkään kotona järjestettävistä kirjallisuus-, tiede- ja politiikkasalongeista.

– Olen onnistunut järjestämään sellaisen vain kerran, jolloin puhuimme Pisa-tutkimuksesta. Hyvä aie jäi valitettavasti ruuhkavuosikiireiden jalkoihin. Mutta nyt minulla on mahdollisuus jatkaa olohuonettani Yrjönkadulle, hän iloitsee.

– Haluaisin, että Lillanissa olisi kuhinaa. Uskon, että voimme paitsi viedä teatteria rakennuksen seinien ulkopuolelle, myös tuoda yhteiskunnan ja maailman sen sisään. Tahtoisin luoda Yrjönkadun tilasta paikan, johon ihmiset hakeutuvat, koska siellä aina tapahtuu jotakin mielenkiintoista ja mieltä kohottavia asioita. Se on yksi tavoitteistani.

Meinander uskoo meidän elävän eräänlaisessa taitekohdassa. Verkon ja sosiaalisen median kanavien lumo alkaa hellittää, ja ihmiset kaipaavat merkityksellistä sisältöä ja ennen kaikkea live-tapahtumia.

– Keskustelin vastikään ystäväni kanssa, joka työskentelee media-alalla Sveitsissä. Hänen mukaansa havaintoni pätee ainakin manner-Euroopassa, missä ihmiset ovat valmiita maksamaan päästäkseen seuraamaan ajankohtaisia live-keskusteluita. Ilmaistapahtumilla voidaan tavoittaa uutta yleisöä, mutta vaikuttaa siltä, että ihmiset arvostavat live-tapahtumia enemmän, jos niistä joutuu hiukan maksamaan.

Keskeneräisyys kiehtoo katsojia

Lilla Teaternin ohjelmisto koostuu jatkossakin nykyisenkaltaisista, valmiista esityksistä, mutta Meinander pyrkii löytämään toisaalta teatterin hevijuusereille, toisaalta näyttämötaiteisiin vasta tutustuville nuorille myös tavanomaisesta poikkeavia tuotantomalleja ja esitystapoja.

– Olen nähnyt urani aikana muun muassa Saksassa, miten harjoituskauden aikana esitys rakennetaan, minkä jälkeen se muumioidaan. Teatterin rakenne on siellä toisenlainen: ensi-iltansa saanutta näytelmää esitetään kerran kuukaudessa seuraavan 10 vuoden aikana. Toimintatapaan on varmasti jokin looginen syy, mutta teatterina se on jähmeää ja hemmetin epäkiinnostavaa. Hengitys, elämä, heikko jää – ne tekevät teatterista kiinnostavan!

Hän mainitsee esimerkkeinä lukudraaman ja lyhyen harjoitusperiodin aikana tehtävät esitykset.

Textfest

– Viiruksessa järjestettiin viime marraskuussa uuden draaman tapahtuma Textfest, jossa nähdyt esitykset harjoiteltiin kahdessa ja puolessa viikossa. Ne toteutettiin kaikilla mausteilla, mukana olivat ohjaajien ja näyttelijöiden lisäksi ääni- ja valosuunnittelijat, lavastajat, pukusuunnittelijat ja maskeeraajat.

– Uskon, että Lillanissa voisi tehdä saman pienemmällä tekijäryhmällä, mikä olisi taloudellisesti kannattavampaa. Silloin voisi esittää useampaa juttua pienemmälle ryhmälle; heille, jotka ovat oikeasti kiinnostuneita teatterista ja uusista teksteistä. Olennaista on, että yleisö tietää, miten esitys on tehty. Se ei tarkoita, etteikö sisällöllä olisi merkitystä, päinvastoin. Sisältö voi olla tosi painavaa tai toisaalta hyvinkin viihdyttävää.

Uusien näytelmäkirjoittajien verkosto

Vuonna 2014 Marina Meinander ja Arn-Henrik Blomqvist polkaisivat käyntiin REKO-projektin, jonka tarkoituksena on kehittää uutta suomenruotsalaista näytelmäkirjallisuutta. Svenska Kulturfondenin tukema hanke on kolmivuotinen, ja sen aikana syntyy kaikkiaan 34 uutta tekstiä.

reko_projekti

– Projektin nimi on kunnianosoitus edesmenneelle Reko Lundánille, ja siinä tehdään yhteistyötä eri teattereiden kanssa. Järjestämme muun muassa seminaareja, joissa kirjoittajat saavat dramaturgista tukea, Marina Meinander kertoo.

Hän iloitsee siitä, miten uuden aallon myötä näyttämöt ovat avautumassa kirjoittajille. Lilla Teaternin näkökulmasta REKO on tärkeä henkinen ja kulttuurinen investointi, joka poikinee jo lähivuosina monenlaisia yhteistyökuvioita.

– Jokainen teatterinjohtaja tarvitsee hyvät verkostot. Tunnen REKO:n kirjailijat, sillä olen tehnyt heidän kanssaan jo nyt tiivistä yhteistyötä. Aloitan Lillanissa tammikuussa 2017, mutta jatkan projektin parissa loppuun asti. Se on merkitty myös Helsingin kaupunginteatterin kanssa tekemääni työsopimukseen.

Hilpeitä juttuja rankoista aiheista

Marina Meinander tähdentää tiimityön merkitystä.

– Toivon, että saan koottua Lillaniin työryhmiä, joihin voin uskoa ja joihin myös yleisö uskoo. On ollut ilahduttavaa, miten nimitykseni jälkeen olen saanut viestejä monilta, jotka ovat tarjonneet ideoita. Se on toki ymmärrettävää – eletäänhän nyt aikoja, jolloin töitä ei ole kaikille tarjolla. Koen yhteydenotot myönteisinä, koska jokainen tarjoaa samalla lahjakkuutensa.

Hän toivoo voivansa työskennellä yhdessä myös pitkäaikaisen työparinsa Kirsi Porkan kanssa.

– Teemme aika hilpeitä juttuja rankoista aiheista. Kansallisteatterille tekemämme Paha äitipuoli kuvasi uusperhettä ja siihen liittyviä kasvukipuja. Sitä edellinen yhteistyömme Pysy hengissä vielä tämä päivä kertoi nuorista mielenterveyskuntoutujista.

Paha äitipuoli. Juha Varis (vas.), Fanni Noroila, Sari Puumalainen ja Janna Räsänen. Kuva © Tuomo Manninen.

Paha äitipuoli. Juha Varis (vas.), Fanni Noroila, Sari Puumalainen ja Janna Räsänen. Kuva © Tuomo Manninen.

Meinander paljastaa, että yhtenä kohderyhmänä ovat olleet omat teinit.

– Lapseni ovat olleet sitä mieltä, ettei teatteri voisi vähempää kiinnostaa. On totta, että iso osa nuorille suunnatusta teatterista on ongelmapainotteisia valistusnäytelmiä, joiden kanssa kierretään kouluissa. Minusta tuntuu, että se ohjelmoi nuoria teatterin suhteen väärin. Halusimme Kirsin kanssa tarjota kuvia nuorista, jotka jollakin tavalla toimisivat heille peilikuvana. Onnistuimme jopa niin hyvin, että perheeni suurin teatterin vastustaja on käynyt katsomassa jo monta muutakin esitystä.

– On kiinnostavaa miettiä, miten yleisön voi aktivoida. Helsingin kaupunginteatterissa on kaksi yleisötyöntekijää, mikä on todella hienoa. Uskon, että löydämme yhdessä Lillanin tavan puhutella yleisöä. Siitä hyötyvät kaikki.


Olethan lukenut Lilla Teaternin tulevasta taiteellisesta johtajasta Marina Meinanderista kertovan bloggaussarjan ensimmäisen osan Rakas perheenjäsen, joka ärsyttää ja yllättää.



Rakas perheenjäsen, joka ärsyttää ja yllättää

toukokuu 31, 2016 kello 13:15 (Eija Mäkinen)

Tämä on Lilla Teaternin tulevan taiteellisen johtaja Marina Meinanderin kaksiosaisen haastattelun ensimmäinen osa.


– Unelmatyö, Marina Meinander henkäisee.

Kyse on tietenkin Lilla Teaternin taiteellisen johtajan pestistä, jossa hän aloittaa vuoden 2017 alussa.

– En ole peitellyt lainkaan, että olen tosi iloinen uudesta työstäni. Tämä on hyvin johdonmukainen askel tielläni.

Teatterikorkeakoulusta vuonna 1997 valmistunut ja työharjoittelun Deutsches Theaterissa Berliinissä suorittanut Meinander työskenteli 13 vuotta dramaturgina Svenska Teaternissa, mistä hän siirtyi Yleisradioon Kotikatu-sarjan vastaavaksi tuottajaksi. Viime vuodet hän on lukenut, arvioinut ja kehittänyt Yle Draaman pitkiä tv-sarjoja.

– Kun minulle ehdotettiin, että hakisin Kotikadun tuottajaksi, pidin koko ideaa absurdina. En tuntenut kyseistä sarjaa enkä vielä silloin puhunut suomea kunnolla, Italiassa syntynyt ja lapsena ulkomailla asunut Meinander sanoo.

– Televisio välineenä ei ollut minulle tuttu, vaikka olinkin aikanani kirjoittanut yhden tv-sarjan. Päätin kuitenkin hakea tuottajan tehtävää, sillä halusin kehittyä. Sain työn haastattelujen ja erilaisten testien jälkeen, mikä antoi tietynlaista turvaa. Lillanin kanssa koen olevani varmemmilla vesillä, koska tunnen teatterimaailman ja tiedän, miten tuotannot tehdään. Se on tuttu hiekkalaatikko.

Mahtava kysymys ja suora vastaus

Kun tieto Lilla Teaternin nykyisen taiteellisen johtajan Raila Leppäkosken eläkkeelle siirtymisestä tuli julki, teatteripiireissä ryhdyttiin arvuuttelemaan seuraajaa.

– Minulta kysyttiin täysin epävirallisesti, olisinko kiinnostunut. Vastasin myöntävästi, mutta en tehnyt aktiivisesti mitään asian eteen. Sitten sain puhelun, joka kesti noin 45 sekuntia.

Helsingin kaupunginteatterin johtaja Asko Sarkola on tunnettu minimalistisesta tyylistään, ja sama linja jatkui nytkin: ”Asko täällä, moi. Ajattelin ehdottaa, että olisit Lilla Teaternin seuraava johtaja. Onko tämä sinun mielestäsi hyvä idea?”

– Kelasin mielessäni, että onpa mahtava kysymys! Mitä minä nyt sanon? Pitäisikö alkaa epäröidä ja kursailla? Ei, koska se on minusta hyvä idea. Sen myös sanoin ääneen.

– Totta kai sen jälkeen on tullut paljonkin hetkiä, jolloin olen miettinyt, että apua mitä mä tein! Mutta olen edelleenkin sitä mieltä, että idea on hyvä.

Kuten Meinander huomauttaa, valinnan sinetöiminen vaati muutakin kuin yhden puhelun. Hän on sittemmin tavannut kaupunginteatterin uuden johtajan Kari Arffmanin, keskustellut teatterin talousjohtajan kanssa, kohdannut näyttelijäyhdistyksen jäseniä, ja myös Lilla Teaternin hallitus on sanonut painavan sanansa.

Yleisö pitää nähdä ja ottaa vakavasti

Marina Meinander sanoo työskennelleensä Yleisradiossa nimenomaan mainstreamin, valtavirran, parissa.

– Mainstream on kiinnostava sana, joka saa nopeasti negatiivisen klangin, vaikka pohjimmiltaan se tarkoittaa suosittua, enemmistön hyväksymää. Siinä piilee yksi mainstreamin piirre; että tekijät näkevät yleisön ja ottavat sen vakavasti kaikkine vivahteineen. Nyt puhun yleisöstä kuin se olisi yksi, mitä se ei tietenkään ole. Mutta meissä jokaisessa on tunnistettavissa ne piirteet, jotka ovat ihmisyydelle yhteisiä.

Marina Meinander. Kuva © Anders Meinander.

Marina Meinander. Kuva © Anders Meinander.

Yleisön näkeminen tarkoittaa hänen mukaansa sitä, että teatterintekijöiden tulisi tunnustaa itsessään halu eläytyä, liikuttua, koukuttautua, inhota, jännittää, pelätä ja tulla provosoiduksi.

– Taiteen tehtävä on katsoa koko ajan, missä ovat rajat. Väitän, että on mahdollista tehdä yleisöä kohtaavaa taidetta, jota voi venyttää rajamaille. Jos mainstream on sitä, että mennään sieltä missä rima on matalin, niin taiteen kanssa sillä ei ole mitään tekemistä.

Marina Meinander suoritti lukion 1980-luvun puolivälissä Helsingin Saksalaisessa koulussa, ja niihin vuosiin sijoittuu hänen ensimmäinen Lilla Teaternissa näkemänsä esitys, Lars Norénin näytelmä Mod min son, jonka oli ohjannut Erik ”Miki” Pöysti.

– Sen jälkeen kävin katsomassa esityksiä tosi paljon ja näin lähes kaiken, mitä Lillanissa silloin tehtiin. Koen, että Lilla Teaternissa yleisöä kunnioitetaan suuresti. Se ei tarkoita nuolemista, vaan teatterintekijät haluavat olla dialogissa yleisönsä kanssa. Tiedostan haasteen ja siihen pyrin myös itse: antamaan yleisölle tunteen, että heidät on nähty.

Lillan on pikkumyymäinen perheenjäsen

Ennen Teatterikorkeakouluopintojaan Meinander opiskeli toimittajaksi Svenska social- och kommunalhögskolanissa, minkä jälkeen hän työskenteli Yleisradiossa. Tuolloin hän tapasi työn merkeissä Vivica Bandlerin, joka toimi Tampereen Teatterikesän taiteellisena johtajana.

– Meillä oli tunnin suora lähetys Tampereelta, ja keskustelin Vivican kanssa aika pitkään. Sain häneltä myöhemmin positiivisen palautteen kiertoteitse, sillä haastattelun jälkeen hän oli kehunut minua hyväksi tytöksi, Meinander hymyilee.

– Vivica Bandlerin sivistyneisyys ja se, miten hyvin hän tunsi eurooppalaista kulttuuria, heijastui Lilla Teaternin ohjelmistoon. Myös näyttelijäntyö on ollut korkealaatuista, ja sen haluan jatkuvan.

Meinanderin mielikuvissa Lillan on valpas ja peloton teatteri, jolla on pikku Myyn kaltainen luonne.

– Se on kuin rakas perheenjäsen, jolta ei aina tiedä mitä odottaa, mutta voi olla varma, että se tulee osuvasti ja nasevasti. Lilla Teatern on taiteellisesti kunnianhimoinen ja puhuttelee yleisöä hyvin suoraan. Se haluaa välillä myös ärsyttää, välillä viihdyttää, mutta aina se tarjoaa katsojille jotakin merkityksellistä.

Tehtävä: olla ajan ja taiteen hermolla

Vivica Bandlerin henkinen perinne merkitsee Meinanderille myös avointa kontaktia Eurooppaan.

– Se on tietenkin nykyään aivan eri asia kuin hänen elinaikanaan, mutta silti toivon, että voisin tuoda jonkinlaisia vaikutteita. Liikun mielelläni Euroopassa ja seuraan, mitä siellä tapahtuu, sanoo Marina Meinander, joka puhuu sujuvasti saksaa, ranskaa ja englantia.

Kysymys klassikoista saa hänet pohtimaan Lillanin tehtävää ja genreihin liittyvää arvottamista.

– En koe, että Lilla Teaternilla on velvollisuuksia, ja toivon, ettei niitä tulekaan. Lillanin tehtävä on olla ajan ja taiteen hermolla ja tehdä sitä, mikä on tärkeätä juuri sillä hetkellä.

– Mitä tulee genreihin, olen samaa mieltä Kari Arffmanin kanssa siitä, ettei niitä voi arvottaa. Genrellä ei ole laatua, vaan laatu mitataan taidolla, jolla kutakin genreä tehdään. En vierasta mitään genreä. Voimme Lillanissa tehdä mitä vain, kunhan ajatus, laatu ja näkemys teoksessa on kirkas.

Tandemohjaajat eli moderni tapa toimia

Yleisradioon siirtyminen katkaisi Marina Meinanderin teatterityön lähes kuudeksi vuodeksi, tosin ei aivan täysin, sillä hän on kirjoittanut ja ohjannut yhdessä Kirsi Porkan kanssa kaksi näytelmää, syksyllä 2013 nähdyn Pysy hengissä vielä tämä päivä ja tänä keväänä kantaesityksensä saaneen Paha äitipuoli, molemmat Suomen Kansallisteatterin ohjelmistoa.

Paha äitipuoli. Fanni Noroila (vas.), Pirjo Lonka, Sari Puumalainen, Juha Varis, Karin Pacius ja Janna Räsänen. Kuva © Tuomo Manninen.

Paha äitipuoli. Fanni Noroila (vas.), Pirjo Lonka, Sari Puumalainen, Juha Varis, Karin Pacius ja Janna Räsänen. Kuva © Tuomo Manninen.

– Koen, ettei minusta voi puhua teatterintekijänä ilman, että puhutaan myös Kirsistä. Meillä on ollut symbioottinen suhde jo 20 vuotta. Olemme molemmat tehneet erikseen monia produktioita, mutta taiteellisesti merkittävimmät työt olemme tehneet yhdessä.

Kaksikko perusti vuonna 1999 IRTI-ryhmän, johon kuuluvat myös näyttelijät Kirsti Kuosmanen ja Harriet Abrahamsson. Ryhmä sai alkunsa Ateneum-saliin toteutetusta Irti rakastumiskierteestä. Jo sitä ennen Meinander ja Porkka olivat työskennelleet yhdessä Teatterikorkeakoulussa, missä he tekivät kaksikielisen esityksen Jotain annat.

– Meitä on kutsuttu kaksipäiseksi lohikäärmeeksi ja tandemohjaajiksi. Me tavallaan puramme yksinäisen ohjaajan myyttiä ja pyrimme luomaan avoimen ja rennon työilmapiirin, joka on paljon keskustelevampi. Se on mahdollista, kun ohjaajia on kaksi. Tekemisen fokus on esityksessä eikä esimerkiksi siinä, miten minä pärjään ohjaajana tai mikä on työroolini yhteisössä.

Meinanderin ja Porkan yhteistyönä tekemissä esityksissä on aina temaattinen lähtökohta, ja ennen harjoituksia kaksikko valmistautuu hyvin, perehtyy tutkimuksiin ja lehtijuttuihin sekä keskustelee asiantuntijoiden kanssa.

– Työtapamme tuntuu modernilta ja mukavalta tavalta toimia. Siihen pyrin myös Lilla Teaternissa, missä tehtäväni on luoda muille mahdollisimman hyvät edellytykset tehdä työtään. Vaikka Lillan on osa suurta teatterilaitosta, haluan säilyttää luovuuden ja ilon. Sitä ei pysty ohjaamaan, sillä sen pitää syttyä ihmisissä itsessään. Mutta sille voi aina luoda edellytykset.


Lue Marina Meinanderin haastattelun toinen osa Teatterissa tenhoaa hengitys, elämä, heikko jää.



Myönnetyt apurahat 2016

toukokuu 11, 2016 kello 10:56 (Eija Mäkinen)

Vivicas Vänner -säätiö on myöntänyt toukokuussa apurahoja 14 produktiolle yhteensä 18.000 euroa. Yksittäisten apurahojen suuruus on 1.000–1.500 euroa. Onnittelut apurahojen saajille!


Karoliina Blackburn
Taide- ja virkistyspäivä Rakas, sinä lennät!. Kyseessä on kahden näyttelijän ja yhden sirkustaiteilijan runoesitys, joka yhdistää runoon ilma-akrobatian. Päivä pitää sisällään esityksen lisäksi myös askartelu-, laulu- ja virkkauspajan. Hanke olisi tarkoitus toteuttaa ainakin Pirkanmaan alueen vanhain- ja hoitokodeissa.

Amanda Kauranne
Oli ilo – karjalainen kabaree -esityksen työstäminen. Esitys Karjala-kliseistä ja Karjala-nostalgiasta. Itsenäisyyden juhlavuosi, pakolaiskriisi ja rasismin nousu ovat syitä tarkastella suomalaisuuden tarinaa. Esitystä työstetään elektronisen kansanmusiikin, nykykansantanssin, teatterin ja videokollaasien keinoin.

Alma Lehmuskallio
Ohjaajantyö nykysirkusproduktiossa Sivuhenkilöt, joka saa ensi-iltansa Baltic Circle -festivaalilla Suomenlinnassa 15.11.2016. Esitys käsittelee sivuun jäämistä, tarkemmin sitä, mitä se aiheuttaa, kun jää vaille kosketusta. Näyttämöllä on kolme sirkustaiteilijaa ja yksi näyttelijä.

Jaakko Loukkola
Työskentely kiertuesuunnittelijana tiede- ja taideosuuskunta Tenhon, esiintymisnimeltään Pop up –teatterin, tuottamassa ekologisia arvoja välittävässä lasten kiertueteatteriesityksessä Eikka Ekoveikka tiellä taas sekä esitykseen liittyvän lasten tapahtumateltan suunnittelu.

Elisa Makarevitch och arbetsgrupp
Näyttämötaideprojekti Levottomat tunnit. Esityksen keskiössä ovat naiset, jotka ovat tavalla tai toisella rikkoneen oman aikansa ja kulttuurinsa normeja. Juurien etsimiseen pohjautuvassa teoksessa on nuoren naisen omaelämäkerrallinen perspektiivi.

Johanna Nuutinen ja työryhmä
Tanssiteatteri IRIS. Kyseessä on Johanna Nuutisen ohjaama fyysinen tanssiteatteriteos elämän supersankariudesta ja nähdyksi tulemisen tarpeesta. Teoskokonaisuus rakentuu viidestä ikäihmisten haastatteluiden pohjalta luotavasta tanssilyhytelokuvasta sekä kahden live-esiintyjän koreografiasta.

Jaakko Ruuska
Taiteellinen työ Energiapolitiikka-hankkeessa. Hanke on 3-vuotinen dokumenttiteatteri- ja tutkimushanke, joka mallintaa hajautetun ja uusiutuvan lähi- ja pienenergian tuottamista fiktiivisessä lähitulevaisuudessa.

Studenternas teaterförening r.f. / Kristina Grönqvist
Yhden tai useamman nuoren eurooppalaisen tai kotimaisen kirjoittajan näytelmä. Studentteatern osallistuu Vivica Bandlerin juhlavuoteen 2017 luomalla esityksen, jota ei ole aiemmin nähty Suomessa.

Teatteri Tuike
Sanattoman Veden alla –teatteriesityksen toteuttaminen. Esitys on fantasiasatu, joka yhdistää musiikkia, nukketeatteria ja vahvaa visuaalisuutta. Esityksessä on vahva ekologinen sanoma ja esityksen yhteyteen tehdään yleisötyöpaja, jossa käsitellään lasten kanssa esityksen teemaa, merien saastumista. Produktiossa tullaan tekemään yhteistyötä WWF:n kanssa.

Teatteri Täsmä ry. / Meri-Maija Näykki
Aikaa osastoille (työnimi) -projektin tuotanto. Kyseessä on hoivalaitosten osastoille räätälöity kiertävä monologiesitys, joka käsittelee aikaa ja on kontaktissa katsojien kanssa. Tavoitteena on luoda esitys, joka sopeutuu helposti hoivalaitosten rajallisiin tiloihin.

Teatteriseurue Inkerin Kansallisteatteri / Jonni Haasanen
SUPER-KALEVALA-esitys. Kyseessä on konseptuaalinen esitys – neljä eri tarinaa ammentaen Kalevalasta, Suomen kansan vanhimpia tarinoita vuonna 2016. Esitys sisältää draamaa, liikettä, reilusti laulua, nykyteatterin keinoja, metallia, vimmaa, herkkyyttä ja lyyrisyyttä.

Saara Turunen
Dokumenttiteatteriesityksen Thaitytöt suunnittelu ja käsikirjoittaminen. Esityksen tavoitteena on rikkoa thainaisiin ja maahanmuuttajiin kohdistuvia stereotypioita ja toisaalta myös leikitellä niillä. Esityksen ensi-ilta tulee olemaan Teatteri Jurkassa vuonna 2017.

Tuulentaittaja-työryhmä / Anu Enqvist ja Sirpa Grip
Lapsille suunnatun välineteatteriesityksen toteuttaminen. Esitys on kantaesitys oululaisen kirjailija Lauri Hirvosen lastenkirjasta Tuulentaittaja. Tuulentaittaja on esitys siitä, ettei aina tarvitse olla reipas, jokainen pelkää joskus. Esityksen toisena teemana on kierrätys. Esitys tulee kiertämään laajalla alueella Pohjois-Suomessa.

Linda Wardal
Sida vid sida -esityksen toteuttaminen. Näyttämöllä kohtaavat neljä romanimuusikkoa ja neljä nykytanssijaa. Romanien syrjiminen on lisääntynyt Ruotsissa, ja esitys nostaa esiin aiheeseen liittyviä näkökulmia.



Miten erottaa totuus valheesta, faktat trolleista?

huhtikuu 28, 2016 kello 15:25 (Eija Mäkinen)

Taiteellisia riskejä energisellä draivillaTaiteellisia riskejä energisellä draivillaPääkaupunkiseudulla toimivan Teater Mestolan johtajakaksikossa, Martin Bahnessa ja Fabian Silénissä, yhdistyvät varsinaissuomalaiset ja stadilaiset perspektiivit ja vahvuudet.

– Se, että perhetaustamme ja kasvuympäristömme on erilainen – Martin on syntynyt Kaarinassa, minä vartuin Helsingin Kruununhaassa ja Eirassa – on teatterinjohtamisen kannalta voimavara, sillä se auttaa ymmärtämään erilaisia ihmisiä ja yleisöjä, Fabian Silén sanoo.

Yhteistä kaksikolle on suomenruotsalaisuus, mutta kuten Silén huomauttaa, kyse ei ole yksiselitteisestä ominaisuudesta.

– Mitä oikeastaan tarkoittaa olla suomenruotsalainen nykyaikana, vuonna 2016? Se on kysymys, jota olen miettinyt paljon. Mikä on yhteinen nimittäjämme? Joidenkin mielestä kieli, mutta uskon vahvasti, että se on jotakin muuta.

Misantropen (2010). Kuva © Arto Timonen.

Misantropen (2010). Kuva © Arto Timonen.

– Kärjistetysti sanottuna ihminen joko kuuluu tai ei kuulu suomenruotsalaiseen seurapiiriin, Martin Bahne sanoo.

– Jos Björn Wahlroosia on uskominen, olemme outcasteja, hylkiöitä. Hufvudstadsbladetissa huhtikuun alussa julkaistussa haastattelussa hän ihmetteli, miksi suomenruotsalaiset säätiöt hyysäävät marginaaliin kuuluvia teatteriryhmiä ja omituisia kulttuurilehtiä, kuten hän julkaisuja nimitti. Pelkään, että suurin osa suomenruotsalaisista – taidekenttää ja ehkä yliopistoväkeä lukuun ottamatta – ajattelee samoin. Ne, jotka eivät ole Wahlroosin kanssa samaa mieltä, eivät sano sitä ääneen vaan vaikenevat.

Puhuttelevia tarinoita, sanallista voimaa

Martin Bahne huomauttaa, ettei yleisön kyky vastaanottaa uudenlaista muotokieltä ole kovinkaan hyvä.

– Kynnys on ehkä matalampi suomenkielisellä taidekentällä, varsinkin teatterissa, missä sitä tapahtuu tasaisin väliajoin. Yleensä esiin nousee joku kovaääninen mies, joka toteuttaa näkemyksensä juuri oikealla areenalla ja tehtäviin sopivilla näyttelijöillä. Suurimpia ongelmia vähemmistökulttuurissa on ehkä se, että mieluiten lillutaan kädenlämpöisessä vedessä koko elämä läpi ja yritetään olla tekemättä aaltoja.

Niin, aaltoja. Teater Mestola ei todellakaan ole tyytynyt pelkkään tyvenellä purjehtimiseen vaan on pyrkinyt keikuttamaan venettä reippaastikin. Kaiken tekemisen ytimessä on halu ravistella ja ottaa kantaa.

– Emme tee postmodernia tai tiettyyn konseptiin perustuvaa teatteria, vaan esityksemme perustuvat aina tekstiin ja tarinaan, sanalliseen voimaan. Se on aika haastavaa, koska puheteatteri ei tunnu enää kiinnostavan yleisöä samalla tavalla kuin ennen. On joitakin aiheita, kuten perhe, jotka vetävät katsojia, mutta jos siirtyy tiettyjen aiheiden ulkopuolelle, peli muuttuu nopeasti lottoarvonnaksi, Silén sanoo.

Eugen Schauman (2009). Fabian Silén, Jan-Christian Söderholm, Henrik Heselius, Marika Salomaa-Kivelä ja Jan Korander. Kuva © Arto Timonen.

Eugen Schauman (2009). Fabian Silén, Jan-Christian Söderholm, Henrik Heselius, Marika Salomaa-Kivelä ja Jan Korander. Kuva © Arto Timonen.

Koska Teater Mestolan taloudelliset resurssit ovat niukat, tekstin tulee olla erinomainen. Paradoksi piilee siinä, että laatu vaatii aikaa. Loistava näytelmäteksti ei synny hetkessä, vaan siitä kirjoitetaan monta versiota. Pieni budjetti hankaloittaa myös pitkän tähtäimen suunnittelua.

Optimistin ja realistin tulevaisuus

Kysymys tulevaisuudesta saa kaksikon miettimään. Martin Bahne puntaroi kahden vaihtoehdon, pessimistisen ja optimistisen, välillä, joista hän valitsee jälkimmäisen.

– Uskon, että Nicken NU -projektin merkeissä alkanut yhteistyön tuottamisen tuki jatkuu tavalla tai toisella, ja olemme erittäin kiinnostuneita siitä. Jos niin ei käy, etsimme toisen yhteistyötahon ja -tilan. Tarkoituksemme on tehdä poliittista teatteria nuorten kirjailijoiden teksteistä ja valmistaa uusi ensi-ilta vuoden tai puolentoista sykleissä.

Fabian Silén nostaa esiin kolmannen vaihtoehdon ja ilmoittaa olevansa mieluiten realisti.

– Teater Mestolalla on pätevä syy olemassaoloonsa, sillä luomme uutta näytelmäkirjallisuutta ja tuotamme vuosittain yhden kantaesityksen. Haluaisin kuitenkin varmistaa teatterillemme jatkumon. Ettei kyse olisi aina yksittäisestä projektista, joka elää muutaman kuukauden, minkä jälkeen kaikki pitää aloittaa tyhjästä, hän sanoo ja mainitsee esimerkkinä Teater Viiruksen, jonka toiminta jatkui vahvana senkin jälkeen, kun perustajajäsenet siirtyivät muualle.

Onko yleisö liian konservatiivista?

Stan Saanilan Bländad-näytelmän jälkeen Teater Mestola tarttuu kokkolalaisen näytelmäkirjailija, näyttämötaiteen valtionpalkinnon saaneen Ari-Pekka Lahden tekstiin, jonka yhtenä pääteemana on demokratian rapautuminen.

– Jaamme Fabben kanssa yhteisen huolen maailmanmenosta, mikä johti näytelmän tilaamiseen. Sitä yrittää itsensä kautta toteuttaa ohjelmistovalintoja, pienemmässä mittasuhteessa myös näyttelijänä ja ohjaajana, Bahne sanoo.

Hän myöntää epäilevänsä, mallaako uusi näytelmä suomenruotsalaiseen kontekstiin.

– Tekstiä ei ole vielä olemassa, vaan luemme läpi ensimmäisen version toukokuussa. Näytelmä kertoo siitä, miten vaikeaa ihmisten on tunnistaa totuus valheesta ja faktat trolleista, ja mihin tiedon määrän lisääntyminen voi johtaa. Jos kaikki sujuu suunnitelmien mukaan, näytelmän ensi-ilta olisi huhtikuussa 2017. En ole kuitenkaan varma, sopiiko Ari-Pekka Lahden ajatusmaailma, ironia, väkivaltaisuus, suorasukaisuus ja tiukka vasemmistolaisuus suomenruotsalaiselle näyttämölle.

Fabian Silén tunnustaa, että viime aikoina kasvanut poliittinen viha pelottaa häntä.

– Jotta hyvinvointiyhteiskuntamme toimisi, se vaatii demokratian, me-ajattelua. Että ihmiset äänestävät hyviä tyyppejä eivätkä ainoastaan Fuck you! -mentaliteetilla. Demokratia ei toimi itsestään, vaan meidän itsemme pitää olla aktiivisia, kuunnella toistemme ajatuksia ja osata tehdä kompromisseja.

Edit 24.5.2016: Teater Mestolan tilaama näytelmä Ari-Pekka Lahdelta saa kantaesityksensä aikaisintaan vuonna 2018. 


Olethan lukenut Martin Bahnesta ja Fabian Silénistä kertovan bloggaussarjan ensimmäisen osan Ylivisualisoitunut arki häipyy ääniteatterissa  ja toisen osan Taiteellisia riskejä energisellä draivilla.



Taiteellisia riskejä energisellä draivilla

huhtikuu 25, 2016 kello 18:05 (Eija Mäkinen)

Minulla on oma suunnitelma. Eräs ystäväni kysyi minulta: jos yksi ainoa murha voisi ratkaista Suomen ongelmat, niin eikö se silloin olisi hyvä teko?

Näin puhui Eugen Schauman seitsemän vuotta sitten Martin Bahnen ohjaamassa ja Fabian Silénin tuottamassa näytelmässä, joka esitti Suomen kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovin ampuneen nuoren miehen kaksoisvalotuksessa: poliittisena aktivistina ja toisaalta sosiaalisesti eristyneenä ja rakkaudessa pettyneenä luuserina.

Fabian Silén ja Jan Korander. Kuva © Arto Timonen.

Fabian Silén ja Jan Korander. Kuva © Arto Timonen.

Helsingissä kulttuuritalo G18:ssa tammikuussa 2009 kantaesityksensä saanut ja myöhemmin Teater Mestolan ohjelmistoon sisällytetty näytelmä tarttui aiheeseen poikkeuksellisella tavalla, mitä voisi luonnehtia mestolalaisten toimintamalliksi.

– Yritämme löytää yhteiskunnallisesti ajankohtaisia, tärkeän sanoman sisältäviä tekstejä ja tarinoita, jotka haluamme kertoa uudella tavalla, Teater Mestolan johtajina toimivat Martin Bahne ja Fabian Silen sanovat.

Kun nuoren ihmisen angsti johtaa väkivaltaan

Uusi kulma – isänmaallisena ja vapautta rakastavana suomenruotsalaisena sankarina esitetyn Schaumanin kuvaaminen syrjäytyneenä ja yksinäisenä, rukkaset rakastetultaan saaneena nuorena miehenä – on peräisin historiantutkija Seppo Zetterbergin vuonna 1986 julkaisemasta kirjasta Viisi laukausta senaatissa, jossa hän tarkastelee Eugen Schaumanin elämää ja tekoja.

– Rinnastimme näytelmässä Schaumanin tekemän murhan ja Jokelan koulusurmaajan Pekka-Eric Auvisen teon. Auvisen muistiinpanot muistuttavat hämmästyttävän paljon Schaumanin päiväkirjamerkintöjä. Molemmista voi tunnistaa universaalin nuoren ihmisen angstin, joka näissä kahdessa tapauksessa sai hyvin väkivaltaisen lopun, Martin Bahne sanoo.

Teater Mestola yhdisti taitavasti Eugen Schauman -esityksessään historialliset tapahtumat ja nykypäivän koulumaailman ääritekoihin päätyvät henkilöt. Esityksessä hyödynnettiin mm. Väinö Linnan, Aleksis Kiven ja Johan Ludvig Runebergin säkeitä.

Kriitikot luonnehtivat esitystä ilmaisuvoimaiseksi, jännittäväksi ja puhuttelevaksi, ja se kiersi myös Ruotsissa ja Norjassa. Tampereen Teatterikesässä Eugen Schauman nähtiin vuonna 2010.

Energinen draivi on Teater Mestolan vientivaltti

Rohkeasti mennä sinne, minne ihminen ei ole ennen mennyt.

Tieteisfiktiosta tutun Star Trek -sarjan slogan nousee etsimättä mieleen, kun Teater Mestolan johtajakaksikko perkaa pääkaupunkiseudulla toimivan teatterinsa alkutaivalta. Mestolan tarina sai alkunsa vuonna 2004, kun Teatterikorkeakoulun ruotsinkielisen näyttelijäntyön koulutusohjelmasta valmistuneet Martin Bahne, Camilla Hellberg ja Maria Salomaa perustivat teatterin kokeillakseen ja ylittääkseen omia ja teatteritaiteen rajoja.

– Ensimmäiset tuotannot olivat hyvinkin performatiivisia, ja ohjaajina toimivat postmodernit duunarit, kuten Ida-Lotta Backman, Cris af Enehielm ja Sasha Pepelyaev, Bahne kertoo.

Misantropenin työryhmä. Kuva © Cris af Enehielm.

Misantropenin työryhmä. Kuva © Cris af Enehielm.

Koska Teater Mestolalla ei ole omaa teatteritilaa, osa esityksistä löysi yleisönsä festivaaleilla, osa kiertueilla.

– Cris af Enehielm ohjasi Molièren Misantropenista (Ihmisvihaaja) kaksi versiota; ensimmäisen vuonna 2006 yhteistyössä Skärgårdsteaternin kanssa ja toisen vuonna 2010 Skånessa yhteistyössä ruotsalaisen Teater Quiltin kanssa. Se oli hillitön esitys, täynnä energistä draivia – ja se toimi! Skånelaiset katsoivat sitä suomalaisena teatterina, mikä oli paradoksaalista, koska Suomessa ruotsinkielinen teatteri ja suomenkielinen teatteri elävät onnellisesti erillään toisistaan, eikä niitä koeta teatterikentällä yhteisenä kulttuuripääomana eikä yhteisenä rikkautena.

– Se on suoraan sanottuna surullista. Niin kauan kuin jopa taiteentekijät dissaavat toisiaan äidinkielen takia, kenenkään ei kannata haikailla suvaitsevaisuuden tai fasismista vapaan Suomen perään.

Nykyajan näyttelijän täytyy venyä moneen

Ennen näyttelijäntyön koulutusta Martin Bahne oli ehtinyt valmistua ekonomiksi Åbo Akademista. Sittemmin hän on opiskellut käsikirjoitusta Salfordin yliopistossa Englannissa.

– Olen aina tykännyt näprätä numeroiden kanssa, joten teatterin talousasioiden hoitaminen on ollut aika luonteva nakki. Halu ohjaamiseen syntyi onnistuneiden tuotantojen ja ryhmätyön myötä, hän kertoo.

Samalta vuosikurssilta näyttelijäksi valmistuneen Fabian Silénin työsarka on sekin laaja: käsikirjoittamista, ohjaamista, tuottamista ja markkinointia.

– Kun opiskelimme Teatterikorkeakoulussa, näyttelijäntyön professorina toimi Erik Söderblom, jonka mukaan näyttelijän tulee olla valmistautunut tekemään kaikkea, koska työmahdollisuudet Suomessa ovat rajalliset. Tosiasia on, ettei rooleja riitä kaikille – ei ainakaan suomenruotsalaisella kentällä.

Miten luoda uskollinen vakioyleisö?

Teater Mestola on sopinut Svenska Teaternin kanssa kolmivuotisen yhteistyösopimuksen Nicken NU -projektin puitteissa, minkä ansiosta ryhmä voi keskittyä esitysten tekemiseen.

– Tarkoituksena on, että Nickeniä käytetään vapaiden ryhmien off-tuotantojen – edistyksellisen tai avantgardistisen näyttämötaiteen – tekemiseen. Se, että teatterillamme on toistaiseksi oma tila ja tekniikka, on tietenkin suunnaton taloudellinen apu, mikä helpottaa myös henkisesti. Meidän näkökulmastamme ratkaisu on ollut onnistunut, Martin Bahne sanoo.

Felix alias Samuel Karlsson. Kuva © Joan de Silva.

Felix alias Samuel Karlsson. Kuva © Joan de Silva.

Tänä keväänä Teater Mestola esittää Nicken-näyttämöllä auditiiviseen kerrontaan keskittynyttä, Stan Saanilan esikoisnäytelmää Bländad, jota yleisö ei tunnu löytäneen. Edellinen produktio, Fabian Silénin käsikirjoittama ja ohjaama Komedin om Felix liv, osoittautui sen sijaan täysosumaksi. Hufvudstadsbladetin kriitikko Isabella Rothberg kiteytti mielipiteensä jo otsikossa: Komikerstjärna tänds på Nicken-scenen.

– Yksi ongelmistamme liittyy teatterin brändiin; se ei ole tarpeeksi kirkas, Fabian Silén myöntää.

– Koska tarkoituksenamme on luoda taiteellisesti uutta, katsojat eivät voi koskaan tietää, mitä on luvassa. Se vaikeuttaa yleisöpohjan luomista, mikä tietenkin heijastuu teatterin talouteen.

Hän laskeskelee, että runsaan kymmenen vuoden aikana Teater Mestolassa on työskennellyt lähes 50 näyttelijää ja kymmenittäin muiden teatterialojen työntekijöitä.

– Teatterin työryhmä elää ja tekijät vaihtuvat esityksestä toiseen. Se on hyve, mutta se on myös riskialtista. Olen ylpeä siitä, että otamme aina valtavasti riskejä. Joskus ne onnistuvat, joskus eivät.


Olethan lukenut Martin Bahnesta ja Fabian Silénistä kertovan juttusarjan ensimmäisen osan Ylivisualisoitunut arki häpyy ääniteatterissa. Lue myös sarjan kolmas osa Miten erottaa totuus valheesta, faktat trolleista?



Ylivisualisoitunut arki häipyy ääniteatterissa

huhtikuu 21, 2016 kello 18:30 (Eija Mäkinen)

Esittelemme säätiön tukemia ja palkitsemia tekijöitä. Vuorossa on nyt Teater Mestolan johtajakaksikko Martin Bahne ja Fabian Silén. Tämä on kolmiosaisen bloggaussarjan ensimmäinen osa.


Tuolilla odottaa haaste, valkoinen liina. Sanaton sopimus teatteriin tulevan yleisön kanssa muuttuu sen myötä uudeksi ja erilaiseksi, hämmentäväksikin. Kun näkö rajataan, keskiöön asettuvat kuulo ja hajuaisti, osin myös tunto.

Tilanne on vaativa myös näyttelijöille. Pelkillä sanoilla ja tehosteilla rakennettavan maailman tulee olla niin vahva ja viettelevä, ettei katsoja vaivu omiin tuttuihin ajatuksiinsa.

Harva arvasi päätyvänsä aikakoneeseen, kun huhtikuun alussa kantaesityksensä saanut Bländad käynnistyi Svenska Teaternin Nicken-näyttämöllä, mutta niin vain kävi, että koko konkkaronkka pyörähti 1700-luvun Ranskassa valkosipulilta lemahtavalla torilla ja todisti raakaa teloitusta.

Pysähtyminen auttaa tiedostamaan

– Ylivisualisoitunut arki ärsyttää minua, sanoo Martin Bahne, Bländad-esityksen ohjaaja ja Teater Mestolan toinen johtaja.

Hän puhuu kännyköiden ja läppäreiden äärelle liimautuneista ihmisistä, katukuvaa hallitsevasta markkinoinnista, liikkuvan kuvan mahdista ja valosaasteesta. Teatterissa hän haluaa irtisanoutua elokuvallisista keinoista ja tarjota katsojille pysähtymisen kokemuksen.

– Olen aiemmin näytellyt kahdessa helsinkiläisen Projektori-ryhmän produktiossa, jotka toteutettiin auditiivisen kerronnan keinoin. Tunnelmiin keskittyneissä esityksissä katsojien silmät oli peitetty ja näyttelijät liikkuivat tilassa vapaasti. Kokemuksina ne olivat hyvin myönteisiä ja onnistuneita.

Samaa intensiivisyyttä Bahne on tavoitellut Bländadissa.

– Uskon, että teatterissa – joka on yksi harvoista paikoista missä ihmisiä pyydetään sulkemaan puhelimensa – kuuntelemisen herkistäminen ja kokemisen terävöittäminen on vielä mahdollista.

Teater Mestolan johtajakaksikko Fabian Silén ja Martin Bahne. Potretit © Fredrik Gräsbeck.

Teater Mestolan johtajakaksikko Fabian Silén ja Martin Bahne. Potretit © Fredrik Gräsbeck.

Kun Martin Bahne ensimmäisen kerran ehdotti kollegalleen, Teater Mestolan toiselle johtajalle Fabian Silénille esitystä, jossa yleisön silmät peitetään, tämä innostui.

– Se oli niin absurdi idea, että ajattelin heti: JOO! Koen olevani visuaalinen ja teatterissa seuraan ensisijaisesti näyttelijöiden työtä, en niinkään tekstiä. Mutta on tärkeää kokeilla jotain uutta. Se on minusta yksi taiteen tehtävistä. Ettei haasta vain yleisöä vaan uskaltaa myös itse irrottautua omalta mukavuusalueeltaan.

Tekstihautomosta löytyi pätevä pitsaaja

Bländad päätyi Teater Mestolan ohjelmistoon REKO-projektin kautta. Tekstihautomo Labbetin kesällä 2014 käynnistämä ja Svenska Kulturfondenin tukema hanke pyrkii synnyttämään uutta suomenruotsalaista näytelmäkirjallisuutta.

– Kirjailijoiden joukossa oli yllättävä nimi, koomikkona paremmin tunnettu Stan Saanila. Kun tapasimme, hän piti tehokkaan pitchauksen ja esitteli vartissa neljä näytelmän ideaa. Bländad herätti heti kiinnostukseni, Bahne kertoo.

Saanila on tarttunut teemoista suurimpaan, kuolemaan. Trillerimäinen tarina alkaa, kun liikenneonnettomuudessa sokeutunut mies havahtuu autossaan ja ryhtyy matkatoverinsa kanssa perkaamaan mennyttä, omaansa ja muiden.

Silén tunnustaa yllättyneensä luettuaan käsikirjoituksen ensimmäisen version.

– Siinä oli todella paljon tekstiä, pitkiä yksinpuheluja. Silloin pohdin, miten yleisön saa keskittymään tekstiin. Dialogi sisältää toimintaa, nyansseja ja konfliktin mahdollisuuksia aivan eri tavalla kuin monologi. Näyttelijänä koen, että teksti on vaativa, sillä se sisältää detaljeja, vaikeita sanoja ja sanaleikkiä. Pitää vain heittäytyä, olla läsnä hetkessä ja kiinni tekstissä.

Katoavaisuus vapaan kentän koenäyttämöllä

Se, että Saanilan esikoisnäytelmä nähdään suomenruotsalaisen yleisön kansallisnäyttämöllä, selittyy Svenska Teaternin ja Svenska Kulturfondenin rahoittamalla Nicken NU -projektilla, joka mahdollistaa ilman omaa tilaa työskenteleville vapaan kentän ryhmille toimia Nicken-näyttämöllä. Teater Mestola saa käyttää tilaa kolmen vuoden aikana.

– Nicken on eräänlainen koenäyttämö, jossa esitetään uutta ruotsinkielistä näytelmäkirjallisuutta, Fabian Silén sanoo ja muistuttaa, että uuteen draamaan ja teksteihin panostaminen on myös Teater Mestolan toiminnan ydinajatuksena.

Martin Bahne kertoo, ettei hän halunnut Bländad-esitykseen väliaikaa, koska se olisi vääjäämättä syönyt intensiteettiä.

– Sisällöllisesti Saanila sai vapaat kädet, mutta hän tiesi esityksen raamit; sen, että katsojien silmät peitettäisiin ja että käytettävissä olisi kaksi näyttelijää, Fabian ja Sixten Lundberg, sekä äänisuunnittelija. Kerroin myös, että edellisten tuotantojemme häilyvänä teemana on ollut katoavaisuus. Ehkä se on samalla meidän kahden keski-ikäisen mestolalaisen teatterintekijän yhteinen nimittäjä.

Miten saada katsojat rauhoittumaan?

Suurin osa esityksen tehosteista on peräisin äänisuunnittelija Aino Mätön tekemältä nauhalta. Niiden lisäksi näyttelijät tekevät osan äänitehosteista ja levittävät saliin tuoksuja. Ensi-illassa käytettiin vain kahta hajua, valkosipulia ja tervaa.

– Haaveeni on, että joka esitykseen lisättäisiin yksi elementti, Bahne kertoo.

– Viime kerralla mukaan otettiin kylmyys, joka käytännössä toteutetaan kylmäsuihkeella. Pitkään Ranskan-monologiin mietimme hevosenkakkaroita, mutta siirsin idean toistaiseksi hyllylle. Olemme harkinneet myös verta, mutta se on hankala. Liiallisella hajujen määrällä voi olla myös kielteinen vaikutus, siksi niiden käyttöä pitää harkita tarkkaan.

Bländad on kaksikon mukaan jakanut katsojien mielipiteet. Osa on kuvaillut esitystä voimakkaaksi mutta rauhalliseksi kokemukseksi, josta on puuttunut viihdyttämisen tarpeen synnyttämä stressi.

– Se, että silmät peitetään liinalla, herättää osassa katsojia paljon odotuksia: show me, yllättäkää minut! Jotkut ovat halunneet enemmän elämyksiä, kun taas toiset ovat Bländadin myötä päässeet nopeasti mielikuvamaailmaan. Luulen, että se on hyvin henkilökohtaista, jossa katsojan mielentila vaikuttaa kokemukseen, Silén sanoo.

Kaksikko toteaa, ettei nykyajan ihmisiä ole helppoa saada rauhoittumaan teatteritilassa.

– Nykyään paetaan nopeasti virtuaalimaailmaan ja heilastellaan mieluummin kännykän kuin rakkaan tai kaverin kanssa, Bahne sanoo.

– Teatterilla on ainakin teoriassa mahdollisuus saada katsoja kohtaamaan itsensä ja ajatuksensa. Kun teatteri toimii, se vie katsojalta paikan ja ajantajun. Jos Bländad onnistuu hetkeksi auttamaan ihmisiä olemaan läsnä tässä ja nyt, olemme tavoittaneet yhden päämääristämme.


Lue Martin Bahnesta ja Fabian Silénistä kertovan juttusarjan toinen osa Taiteellisia riskejä energisellä draivilla ja kolmas osa Miten erottaa totuus valheesta, faktat trolleista?



Tukevasti marginaalissa, aina vähän oppositiossa

huhtikuu 12, 2016 kello 09:10 (Eija Mäkinen)

Pieni ja kodikas yksikkö valaan vatsassa, Raila Leppäkoski luonnehtii Lilla Teaternia, jonka taiteellisena johtajana hän on toiminut tammikuusta 2014. Elokuussa eläkkeelle siirtyvä Leppäkoski sanoo viihtyneensä hyvin Helsingin kaupunginteatterin ruotsinkielisellä näyttämöllä.

– Yrjönkadun tila on hurmaava, ja Lillanin näyttämö on kokoluokassaan yksi Helsingin parhaista, hän sanoo.

Raila Leppäkoski (vas.), Kari Heiskanen ja Leena Uotila Helsingin kaupunginteatterin ohjelmistokauden avajaisissa. Kuva © Inka Porttila.

Raila Leppäkoski (vas.), Kari Heiskanen ja Leena Uotila Helsingin kaupunginteatterin ohjelmistokauden avajaisissa. Kuva © Inka Porttila.

– Lilla Teaternissa on hyvin erikoislaatuinen atmosfääri, joka varmasti on osaksi Vivica Bandlerin ansiota. Teatteri on nimensä mukainen pieni yhteisö, jota tarvittaessa täydennetään vierailijoilla. Kokoonpanoltaan se muistuttaa 1980-luvun Ryhmäteatteria, ensemblen ydinjoukko on yhtä pieni ja kaikki ovat hyvin läheisissä tekemisissä toistensa kanssa.

– Siinä mielessä Lillan on hauska yksikkö, että Helsingin kaupunginteatteri jos mikä on kuuluisa valtavana laitoksena, jossa työntekijät eivät tunne toisiaan.

Ovi auki: tervetuloa modernismi!

Raila Leppäkoski ja Vivica Bandler eivät koskaan tavanneet, mutta Leppäkoski muistaa nähneensä tämän Lahden kaupunginteatterille keväällä 1986 ohjaaman Bernard-Marie Koltèsin näytelmän Neekeri vai koirat. Bandlerin merkitystä suomalaiselle teatterille hän luonnehtii todella suureksi.

– Suomalaiset teatterintekijät eivät välttämättä ole sitä täysin hahmottaneet. Hän tavallaan avasi oven sodanjälkeiseen Eurooppaan, ja Bandlerin myötä meille saapui modernismin aalto: Jean-Paul Sartren, Albert Camus’n, Jean Genet’n ja Eugene Ionescon näytelmiä nähtiin ensin ruotsiksi, sitten suomeksi.

Leppäkoski muistuttaa, ettei Vivica Bandler ollut kansan syvien rivien äänitorvi.

– Hän edusti sivistyneistöä ja intellektuelleja, mutta hän ei ollut mikään semanttinen älykkö vaan hyvin maanläheinen ja räväkkä.

Kiinnostavien kantaesitysten sarja

Taiteellisena johtajana ja ohjaajana Leppäkoski sanoo kunnioittaneensa Vivica Bandlerin traditiota ja pyrkineensä kantamaan huolellisesti saamaansa soihtua.

– Olen hänen perillisensä siinä mielessä, että olen aina tehnyt kantaesityksiä. Parikymmentä viime vuotta olen jopa välttänyt tarttumasta klassikoihin ja valtavirtaa edustaviin teksteihin. Samaa periaatetta olen noudattanut Lilla Teaternissa silläkin uhalla, että kantaesityksiä on vaikea myydä.

Nazifruar. Pia Runnakko, Åsa Wallenius, Marika Parkkomäki, Joachim Wigelius ja Robert Enckell. Kuva © Stefan Bremer.

Nazifruar. Pia Runnakko, Åsa Wallenius, Marika Parkkomäki, Joachim Wigelius ja Robert Enckell. Kuva © Stefan Bremer.

Lillaniin Leppäkoski on ohjannut mm. Gunilla Hemmingin, Alec Aallon ja John Ajvide Lindqvistin näytelmiä.

– Minulle tarjottiin koko ajan uusia, hyviä suomenruotsalaisia tekstejä, jotka kiinnostivat minua. En ole aktiivisesti pyrkinyt sanelemaan, mistä aiheista kirjailijoiden tulisi kirjoittaa. Niinkin olisin voinut tehdä, jos joku olisi siihen ilmoittanut halukkuutensa, mutta mainitsemillani tekijöillä oli tarjota valmis kattaus: Hemmingillä Nazifruar ja Om kärleken, Aallolla Rådgivaren. Tartuin niihin mielelläni, sillä ne eivät edustaneet konservatiivista teatteria vaan olivat hyvin ei-tyypillisiä tekstejä.

Hän huomauttaa, että ohjelmistoon on mahtunut myös valtavirtaa edustanut Jordi Galceranin Kredit, joka valittiin Espanjan parhaaksi näytelmäksi vuonna 2013. Kantaesitys oli myös Bengt Ahlforsin kirjoittama ja ohjaama trilleri Gå på vatten.

Sixten Lundberg, Vuokko Hovatta, Åsa Wallenius, Pia Runnakko, Jonna Nyman ja Niklas Häggblom. Kuva © Henrik Schütt.

Sixten Lundberg, Vuokko Hovatta, Åsa Wallenius, Pia Runnakko, Jonna Nyman ja Niklas Häggblom. Kuva © Henrik Schütt.

– Ainoa, jossa vähän annoimme periksi, oli juhlavuoden revyy, Revy à la Ahlfors, joka oli kooste Bengt Ahlforsin parhaista sketseistä ja lauluista. Se oli tavallaan kunnianosoitus Lillanin traditiolle.

Marginaalissa näkee asiat toisin

Maaliskuun lopussa kantaesityksensä saanut Matti Linnavuoren näytelmä Ta mig till er ledare jää Leppäkosken viimeiseksi ohjaustyöksi vakituisessa työsuhteessa. Entä tulevaisuus?

– Monet eläkkeelle siirtyneet jatkavat työtään, todennäköisesti minäkin. Jos joku pyytää ohjaamaan, en varmaankaan pane vastaan, hän sanoo hymähtäen.

Hän myöntää olleensa ulkopuolinen tekijä suomenruotsalaisessa viitekehyksessä, mutta se on toisaalta antanut mahdollisuuden tarkkailla ympäristöä ja toimintakulttuuria eri näkökulmasta.

– Myös Vivica Bandler toimi monin tavoin vastakarvaan. Hänen seksuaalinen suuntautuneisuutensa oli yksi syy, joka loi hänelle tietyn position marginaalissa. Se heijastui myös teatterintekemiseen. Luulen, että Lillanin traditio on olla koko ajan vähän oppositiossa. Sitä kannattaisi vaalia, koska yritykset tehdä Lilla Teaternista jotakin myötäsukaista tuhoaisi sen ominaispiirteet. Siinä häviää pian lapsi pesuveden mukana.

Vaara on olemassa, sillä suomalaisteattereissa käydään ankaraa kamppailua tyhjentyviä katsomoita vastaan.

– Se näyttää olevan yleinen piirre kaikkialla, mikä voi synnyttää paniikkireaktion tarjota sellaista, josta ”yleisö varmasti tykkää”. Luulen, että pitäisi toimia nimenomaan päinvastoin: asettua vastakarvaan ja tarjota marginaalia marginaalissa. On mahdollista, että löytyy yleisö, joka innostuu siitä. Lilla Teaternissa niin on tehty ennenkin. Jos yrittää toimia toisin, haamu saattaa suuttua.


Olethan lukenut Lilla Teaternin taiteellisesta johtajasta Raila Leppäkoskesta kertovan bloggaussarjan ensimmäisen osan Rohkeaa. Omaperäistä. Anarkistista. Surrealistista.



Rohkeaa. Omaperäistä. Anarkistista. Surrealistista.

huhtikuu 10, 2016 kello 11:01 (Eija Mäkinen)

Tämä on Lilla Teaternin taiteellisen johtaja Raila Leppäkosken kaksiosaisen haastattelun ensimmäinen osa.


– On vaikea määritellä, mitä se on. Teksti on niin omalaatuisensa.

Helpolla ei ohjaaja Raila Leppäkoski ole itseään saati Lilla Teaternin näyttelijöitä päästänyt. Vastikään ensi-iltansa saanut Matti Linnavuoren näytelmä Ta mig till er ledare ei taivu lokeroitavaksi: kaikki tutut genret tuntuvat vääriltä. Lopulta löytyy sanapari – surrealistinen komedia – mutta sekään ei Leppäkosken mukaan kerro totuutta.

Tämäpä mielenkiintoista. Mistä oikein on kyse, kun suomalaisen teatterin konkari, ranskalaisia absurdisteja jo Ylioppilasteatteri-vuosinaan 1970-luvulla ohjannut Raila Leppäkoski tunnustaa työryhmineen pähkäilleensä huuli pyöreänä harjoitusten ensimmäiset viikot, miten tekstiä näytellään?

Johtotähtenä Vivican perinnön kunnioittaminen

Linnavuoren näytelmä otettiin ohjelmistoon osin seremoniallisista syistä.

– Vuonna 2014 julkistettu Vivica Bandler -näytelmäkilpailu oli osa Lilla Teaternin 75-juhlavuotisohjelmaa. Kilpailu oli syntynyt edeltäjäni, teatterinjohtajana toimineen Pekka Strangin aloitteesta, ja saimme sen järjestämiseen avustusmäärärahan Svenska Kulturfondenilta, mistä kiitos säätiölle.

Ta mig till er ledare. Joachim Wigelius, Pia Runnakko ja Paavo Kerosuo. Kuva © Henrik Schütt.

Ta mig till er ledare. Joachim Wigelius, Pia Runnakko ja Paavo Kerosuo. Kuva © Henrik Schütt.

Näytelmäkilpailuun saapui yli sata tekstiä, joista kaksi kolmasosaa oli suomenkielisiä, loput ruotsinkielisiä.

Raatiin kuului kaksi ohjaaja-kirjailijaa ja kaksi näyttelijää, jotka kaikki olivat jo kypsässä iässä, kuten Leppäkoski asian ilmaisee.

– Tähtäsimme tietoisesti siihen, että raadilla olisi paljon kokemusta. Teimme heti alussa myös selkeän linjapäätöksen eli pyrimme palkitsemaan sellaisia tekstejä, jotka eivät edusta mainstreamia, valtavirtaa. Johtotähtenämme oli kunnioittaa Vivica Bandlerin henkistä perintöä. Hän oli hyvin rohkea ja teki ratkaisuja, jotka eivät useinkaan miellyttäneet ympäristöä.

Huipulle ylsi neljä poikkeuksellista tekstiä

Koska Vivica Bandler -näytelmäkilpailu oli kaikille avoin, tarjonnan skaala oli laaja. Mukana oli paljon ensikertalaisia, mikä osaltaan teki valikoimasta kirjavan.

Raila Leppäkoski korostaa, etteivät he hakeneet voittajatekstiltä siistiä ja aristoteelista ratkaisua.

– Loppuvaiheeseen ylsi kymmenisen tekstiä, jotka kaikki täyttivät näkemyksemme mukaan ei-traditionaalisen näytelmän kriteerit. Toki, jos siellä olisi ollut loistava aristoteelista perinnettä edustava teksti, olisimme varmasti hyväksyneet sen.

Raati päätti palkita kaksi tekstiä molemmissa kielissä, yhteensä siis neljä näytelmää. Voiton jakoivat Jukka Vienon Opas ja Matti Linnavuoren kaksikielinen Ta mig till er ledare. Sofia Aminoffin Vindparken ja Matti Tolvasen Hopeasydän saivat kunniamaininnan.

– Ne ovat kaikki erittäin poikkeuksellisia ja persoonallisia. Jos tekstit luetettaisiin valtavirtaa suosivalla teatterinjohtajalla, hän varmastikin toteaisi, ettei niistä voi tehdä esityksiä.

Magiikkaa ja mustansävyistä komiikkaa

Elokuussa eläkkeelle siirtyvä Leppäkoski sanoo ymmärtäneensä kilpailun jälkeen, ettei hän voi velvoittaa seuraajiaan sitoutumaan raadin radikaaliin päätökseen. Osin siksi hän päätti ohjata itse yhden teksteistä. Ratkaisua siivitti myös tieto, että ohjelmistoon tarvittiin uusi ensi-ilta.

Joachim Wigelius ja Pia Runnakko. Kuva © Henrik Schütt.

Joachim Wigelius ja Pia Runnakko. Kuva © Henrik Schütt.

– Ajankohdaksi määräytyi maaliskuun viimeinen päivä eli kevät. Silloin ihmiset eivät välttämättä lähde katsomaan mitään synkkää draamaa. Kaksi palkituista teksteistä on hyvin mustansävyisiä. Tavallaan sitä on myös Linnavuoren teksti, mutta toisaalta sitä voisi luonnehtia koomiseksi, ehkä parodiaksikin.

Leppäkoski kertoo viehättyneensä Linnavuoren tekstin hulvattomuudesta ja tietystä magiikasta, vaikka teksti ammentaa sisältönsä historiallisista tositapahtumista. Pitkä kokemus auttoi näkemään, ettei teksti käänny näyttämörealismiksi, vaan se vaatii surrealistisen elementin, aikuisten satunäytelmän maiseman.

– Se on esteettisesti tavattoman kaunis, kuin CinemaScope-versio. Se on myös kaukaista sukua Peking-oopperalle.

– On ollut hauska huomata, miten Linnavuori leikkii näytelmäkirjallisuuden kaanonin eri osatekijöillä. Tekstissä on paljon klassikkokirjallisuuden attribuutteja, muun muassa wildelainen traditio, jolle hän tavallaan kumartaa. Siinä on myös piirteitä kansannäytelmän traditiosta. Ja onko teksti kenties velkaa Molièrelle?

Onko kansallisuuksia olemassa?

Linnavuoren näytelmä vie katsojat 1800-luvun alkuun, jolloin Suomeen saapuu tutkimusmatkalle ranskalaista älymystöä edustava pariskunta. Kohtaaminen alkuperäiskansan kanssa nostaa esiin monet vastakkaisuudet.

Jan-Christian Söderholm, Pekka Huotari, Paavo Kerosuo ja Jonna Nyman. Kuva © Henrik Schütt.

Jan-Christian Söderholm, Pekka Huotari, Paavo Kerosuo ja Jonna Nyman. Kuva © Henrik Schütt.

Ensimmäinen lukuharjoitus tulvi naurua, sillä Linnavuoren teksti huvitti työryhmää kovasti. Mitä pidemmälle työ eteni, sitä selvemmin komedian alta paljastui toinen ulottuvuus.

– Juonen teema on syvästi poliittinen. Siinä pohditaan, onko olemassa kansallisuuksia tai luokkia, joilla on oikeus kutsua itseään paremmaksi kuin toiset.

Leppäkoski kuvailee esitystä myös runolliseksi.

– Yhdessä työvaiheessa pohdimme, onko jokainen lause kuin runo, jotta paljastuisi tekstin ydin. Siitä on jäänyt vielä häivähdys esitykseen.

Kaksikielisen esityksen alussa ranskalaiset puhuvat ruotsia, alkuperäiskansa suomea. Näytelmän edetessä kielet sekoittuvat, kun osa henkilöistä oppii toistensa kieltä.

– Linnavuori käyttää kieliä taitavasti. Tekstissä on lainauksia vanhasta akateemisesta ruotsin kielestä, mutta sen lisäksi kirjailija on luonut konstruoitua dialogia, jossa on vanhahtava poljento. Se on osa näytelmän magiikkaa.

Anarkistinen ote: irti tabujen kahleesta!

Raila Leppäkoski tietää, että Ta mig till er ledare on katsomiskokemuksena haastava. Se näkyi myös arvosteluissa.

Siinä missä Helsingin Sanomien Lauri Meren mielestä ohjaaja saa historialla leikkivän tekstin assosiaatiovirrat kulkemaan ja Aamulehden Soila Lehtonen luonnehtii teosta pelottoman ronskiksi ja yllättäväksi, Hufvudstadsbladetin Sonja Mäkelä kokee näytelmän rasistisena ja naisia halventavana ja pitää käsittämättömänä, että Linnavuoren teksti on Vivica Bandler -näytelmäkilpailun palkittujen joukossa.

– Kirjailijalla ei ole mitään tiettyä teesiä, mutta näen tekstissä kritiikin hallitsevaa järjestelmäämme kohtaan. Siinä on myös anarkistinen piirre eli Linnavuori käyttää epäkorrektia kuvastoa. Se on itse asiassa yhteinen piirre kaikille palkituille teksteille. Niistä jokainen ravistelee tabuja.


Lue Raila Leppäkosken haastattelun toinen osa Tukevasti marginaalissa, aina vähän oppositiossa.


Vivicas Vänner -säätiö ei ole osallistunut Vivica Bandler -näytelmäkilpailun järjestämiseen eikä palkittujen teosten valintaan. Säätiömme on tukenut Lilla Teaternin 75-vuotisesta taipaleesta kertovan historiikin, Caterina Steniuksen Här går det under! julkaisemista.



Freelancerin tulevaisuus on pätkiä ja projekteja

maaliskuu 24, 2016 kello 09:15 (Eija Mäkinen)

Syksyllä 2013 viidakkorumpu kierrätti viestiä Nymfeistä, uudesta viihdekonseptista – fantasiaromaanista ja tv-sarjasta – joka hurmaisi yleisön meillä ja muualla. Sarjan oikeudet oli myyty lähes 50 maahan, ennen kuin ensimmäistäkään jaksoa oli esitetty Suomessa.

Yhtä sarjan päähenkilöistä, Didiä, esitti Sara Soulié, joka kuvaa rooliaan suureksi haasteeksi.

– Miikko Oikkonen, joka on luonut Nymfien maailman ja kirjoittanut sarjan hahmot, antoi ennen kuvauksia luettavakseni epävakaasta persoonallisuudesta ja rajatilahäiriöstä kertovan kirjan. Koska sarjan maailma on niin kohotettu, ohjaajalle oli tärkeää, että näytteleminen oli aitoa. Roolin työstäminen psykologian kautta oli mielenkiintoinen lähestymistapa.

The Nymphs Trailer from Fisher King Production on Vimeo.

Soulié kertoo, ettei hän ollut lukenut fantasiakirjallisuuden suursuosikkeja, kuten J.R.R. Tolkienin Taru Sormusten herrasta tai J.K. Rowlingin Harry Potter -sarjaa, vaan fantasiamaailma avautui vasta Twilight-kirjasarjan myötä.

– En kuitenkaan koskaan tuntenut sitä omakseni. Lars von Trier -maailma on enemmän minun juttuni.

Kuvauksissa luotan ohjaajaan

Sara Soulié on ollut Laura Munsterhjelmin Actors in Scandinavia -agenttitoimiston listoilla vuodesta 2008 eli näyttelijäntyön opintojensa alkuvaiheista alkaen.

– Ensimmäisen opintovuoden aikana olin koekuvauksissa Miikko Oikkosen elokuvaan ja tulin valituksi rooliin, mutta valitettavasti elokuva ei saanut rahoitusta. Pari vuotta myöhemmin hän pyysi minut Didin rooliin, ja ensimmäiset demot teimme vuonna 2010.

Hän tunnustaa, ettei koskaan kysynyt ohjaajalta perusteluja valintaansa.

– Se on eräänlainen jinx, huonon onnen tuoja. Koulussa janosin opettajilta ja proffilta koko ajan palautetta, mutta nykyään työtä tehdessäni en halua tietää liikaa. Haluan kuvaustilanteessa luottaa ohjaajaan.

Nymfien kuvaukset kestivät kolme kuukautta.

– Ehdin väsyä syksyn aikana monta kertaa. Olen myöhemmin harmitellut, että olisi pitänyt jaksaa joka päivä ajatella: tämä on ainutlaatuinen päivä! Mutta eihän se niin mene; se on jälkiviisautta.

Harras toive: kielet käyttöön!

Nymfejä markkinoitiin poikkeuksellisen näyttävällä kampanjalla.

– Olihan se vähän pelottavaa. Mietin paljon, minkälaisen kuvan haluan antaa itsestäni ja mistä aiheista puhun haastatteluissa. Olin aika varautunut, enkä ihan niin helposti median vietävissä.

Sarjan ansiosta Sara Soulié sai kutsun Roma Fiction Fest -tapahtumaan syksyllä 2013.

– Se oli absurdi kokemus. Tein pr-työtä kolmen päivän ajan, kaikki oli aikataulutettu tarkasti. Minulla oli lehdistötilaisuus ja simultaanitulkki, tv-haastatteluja ja dinnereitä. Sen lisäksi tapasin toimittajia henkilökohtaisesti. Paikalla oli samaan aikaan myös Devious Maids ja Under the Dome -sarjan tähtiä, muun muassa Rachelle Lefevre ja Dean Morris. Olihan se jollakin tavalla pikkutytön unelma.

Soulié, jolla on agentti myös Pariisissa, on osallistunut moniin kansainvälisten tuotantojen koekuvauksiin.

– Olen tehnyt pienen roolin englantilaisessa tv-sarjassa. Työ on samanlaista kuin Suomessa, mutta olosuhteet erilaiset. Ulkomailla työskenteleminen uusien ihmisten kanssa on kuin vitamiiniruiske, siitä saa valtavasti energiaa. Olen kolmesti ollut viime metreille päässeiden ehdokkaiden joukossa. Se antaa nälän, halun kokeilla.

– Tahtoisin myös käyttää eri kieliä. Se oli yksi suuri syy, miksi valitsin näyttelijäntyön tanssin sijaan. Olen iloinen, että ohjaajat, joiden kanssa olen työskennellyt, ovat hyödyntäneet kielitaitoani.

Viilee mimmi ja mustaa huumoria

Viime vuoden maaliskuussa sai ensi-iltansa Esa Illin ohjaama elokuva, Jussi-ehdokkaanakin ollut Toiset tytöt, jonka käsikirjoitus pohjautui neljän 18-vuotiaan helsinkiläistytön videopäiväkirjoihin. Sara Soulié näytteli Jennyä, joka kokee tulleensa isänsä hylkäämäksi. Hän on rakastunut parhaaseen ystäväänsä, mutta salaa sen.

Toiset Tytöt teaser trailer from Fisher King Production on Vimeo.

– Oli mahtavaa päästä tekemään mimmiä, joku on porukan coolein – tai ainakin yrittää olla viileä. Se oli minulle tosi rakas työ.

Viime kesänä Soulié heittäytyi kohtuuttomaksi Tiina Lymin, Elina Knihtilän, Ville Tiihosen, Hannu-Pekka Björkmanin, Robert Enckellin ja muiden kanssa. Lymin kirjoittama ja Peter Kotwican ohjaama neliosainen tv-sarja, Yle Areenassa nähtävillä oleva Kohtuuttomuuksia on mustan huumorin herkkupala, joka parodioi nykyajan ilmiöitä ja menestystä monin tavoin hamuavia ihmisiä.

– Olen mukana kolmannessa ja neljännessä jaksossa. Viimeinen jakso, Mitä todella tapahtui, kiteyttää ja taustoittaa aiemmat jaksot. Saan esittää siinä ikäistäni naista eli enää en ole teini. Alan pikkuhiljaa vanheta kameran edessä. Se tuntuu hyvältä, Sara Soulié nauraa.

Oma-aloitteisuutta ja verkostoitumista

Sara Soulié on juuri jäänyt äitiyslomalle, joten odotettavissa on aiempia rauhallisempi vuosi. Syksyllä häntä kuullaan radiossa, kun ensi-iltansa saa Milja Sarkolan Jotain toista -tekstiin pohjautuva ruotsinkielinen kuunnelma.

Ohi on! Kuva © Veikko Kähkönen.

Ohi on! Kuva © Veikko Kähkönen.

Kaksi vuotta sitten taiteen maisteriksi Teatterikorkeakoulusta valmistunut Soulié myöntää, ettei ole ollut helppo hyväksyä sitä, että tulevaisuus koostuu pätkätöistä ja projekteista. Vielä opiskeluaikana koulu tarjosi turvan, jonne palata, jos töitä ei ollut.

– Nyt en voi enää tehdä niin. Tavoitteeni on tietenkin elättää itseni näyttelijänä ja tanssijana. Minua kiinnostavat esittävän taiteen kaikki osa-alueet: kameratyöskentely, radio, televisio, elokuva, teatteri, tanssiprojektit ja performatiivinen taide. Jos oman alan töitä ei ole tarjolla, täytyy keksiä jotakin muuta. On tärkeää pitää yllä intohimoa, paloa ja luovuutta. Käytännössä se tarkoittaa, että näyttelijöiden on luotava itse työtilaisuudet ja produktioita. Oma-aloitteisuus ja verkostoituminen ovat todella tärkeitä.


Olethan lukenut Sara Souliésta kertovan bloggaussarjan ensimmäisen osan Yhdessä luominen on antoisaa ja vapauttavaa sekä toisen osan Näyttelijä joutuu aina kyseenalaistamaan itsensä.



Näyttelijä joutuu aina kyseenalaistamaan itsensä

maaliskuu 21, 2016 kello 17:15 (Eija Mäkinen)

Aina vain samoja liikkeitä. Nyt riittää!

Sara Soulién määrätietoisuus ilmeni jo kymmenvuotiaana, jolloin pääaine vaihtui klassisesta baletista nykytanssiin.

– Olin turhautunut tangolla seisomiseen, halusin päästä liikkumaan vapaammin ja vähän riehumaan. Eräs kaverini opiskeli nykytanssin puolella, mikä sekin varmasti vaikutti valintaani, hän muistelee.

Nelivuotiaana tanssimisen aloittanut Soulié sai opettajakseen Milla Simonsin, joka teetti ryhmällä improvisaatioihin perustuvia harjoitteita. Se avasi uuden maailman.

– Teimme paljon esityksiä, kiersimme Suomessa ja kävimme usein esiintymässä myös Ruotsissa. Jatkoin myös klassista balettia. Mitä vanhemmaksi vartuin, sitä enemmän arvostin tekniikkaa ja sitä vakavammin aloin suhtautua harjoitteluun, hän kertoo.

Ymmärrys tanssin merkityksestä vahvistui lopullisesti 14-vuotiaana. Siitä tulisi hänelle ammatti.

– Se oli joko tai -tilanne: joko tanssisin työkseni tai en ollenkaan. En osannut nähdä itseäni jossakin harrastajaryhmässä. Treenasin kuudesti viikossa ja aloin tutkia opiskelumahdollisuuksia.

Kroppa vanhenee, siksi tanssin nyt!

Sara Soulié on suorittanut kansainvälisen IB-lukion, mikä mahdollisti syventymisen kieliin. Tanskassa syntynyt Soulié puhuu sujuvasti suomea, tanskaa, ruotsia, englantia, ranskaa. Myös perusasiat saksasta ja virosta ovat hallussa.

Lukiovuosinaan hän innostui psykologiasta, jopa siinä määrin, että harkitsi sitä uravaihtoehdoksi.

– Ihmisen mieli ja muut ihmiset ovat aina kiinnostaneet minua. Rakastan synkkiä elokuvia. Näin 13-vuotiaana Lars von Trierin ohjaaman Dancer in the Dark -elokuvan, ja se tavallaan määritti elokuva- ja taidemakuni. Psykologiassa minua kiinnosti terapia. Tykkään kuunnella ihmisiä.

Tanssi kuitenkin voitti, sillä kroppa vanhenee eikä ammattia voi jättää myöhemmälle iälle, kuten Soulié toteaa. Teatterikorkeakoulun haussa oli meneillään välivuosi, joten Soulié suunnisti katseensa Eurooppaan. Hän oli viettänyt lukioaikanaan vaihtovuoden Ranskassa, nyt vuorossa oli Itävalta ja yhdysvaltalaisen Susan Quinnin perustama Salzburg Experimental Academy of Dance, SEAD, johon oppilaat valittiin kaksiportaisen esikarsintamenetelmän kautta.

– Koulun kansainvälinen ympäristö oli ihana. Suomalainen tanssikoulutus tuntui silloin aika homogeeniselta, mutta Salzburgissa opettajat ja opiskelijat tulivat eri puolilta maailmaa. Se auttoi minua tanssijana rikkomaan kaavojani ja ylittämään rajojani.

Itsearvioinnin paikka: riittävätkö taitoni?

Salzburgin-vuosi preppasi Sara Souliéta hyvin taidekoulussa opiskeluun. Päivät olivat pitkiä ja vaativia. Joka päivä ohjelmassa oli balettia, joogaa, pilatesta, nykytanssia ja kehonhuoltoa sekä teoreettista opiskelua. Lisäksi ryhmä työsti useita esityksiä.

– Opiskelu oli aika rankkaa, sillä koko ajan joutui kyseenalaistamaan taitonsa ja vertaamaan itseään muihin. Mitä vanhemmaksi tulen, sen paremmin olen asian kanssa oppinut elämään.

Sara Soulié. Kuva © Veikko Kähkönen.

Sara Soulié. Kuva © Veikko Kähkönen.

Soulién tarkoituksena oli pyrkiä Teatterikorkeakoulun tanssilinjalle mutta huomattuaan, että ruotsinkielisen näyttelijäntyön linja pääsykokeet olivat samaan aikaan, hän osallistui myös niihin.

– Se oli hieno kokemus, ja uskon, että rento asennoitumiseni vaikutti onnistumiseeni. Tehtävät olivat hauskoja ja tapasin uusia ihmisiä, hän sanoo.

Tuplapotin äärellä oli tehtävä elämänmittainen päätös.

– Siihen, että näyttelijäntyö voitti, oli myös monia käytännön syitä. Olin jo Salzburgin-vuoteni aikana huomannut, että selän ja polvien kanssa oli ongelmia. Ymmärsin, ettei kehoni kestä ikuisesti. Toisaalta näyttelijäntyö ei sulje pois tanssimista. Olennaista on huolehtia kunnosta ja taidoista.

Identiteettikriisi: mikä minä olen?

Tanssijat ovat tottuneet kurinalaiseen ja intensiiviseen, toistoon perustuvaan harjoitteluun, jossa fokusointi on tärkeää. Tunneille tullaan yleensä etuajassa lämmittelyä varten.

– Kun aloitin opiskelun teatterikorkeakoulussa, olin vähän hukassa, koska työtapa oli niin erilainen. Kyse ei ollut työmoraalista, vaan näyttelijöiden lähestymistapa on erilainen.

Soulién onneksi näyttelijäntyön lehtorina toimi Cris af Enehielm, joka on tehnyt paljon yhteistyötä tanssijoiden kanssa.

– Hän pystyi ajamaan minut hyvin sisään näyttelijäntyöhön. Cris ajattelee koreografian ja visuaalisen muodon kautta, mikä voi olla näyttelijöille vierasta, mutta minulle se antaa paljon. Että on olemassa tietyt ulkoiset viivat. Sisältö voi olla mitä vain.

Myös näyttelijäntyön tunneilla tehdyt fyysiset improtehtävät tuntuivat luontevilta.

– Ne olivat samankaltaisia kuin SEAD:ssa. Muut kurssilaiset toteuttivat tehtäviä hyvin eri tavalla kuin mihin olin tottunut. Se oli jännä huomata.

Soulié tunnustaa joutuneensa teatterikorkeakoulussa kamppailemaan identiteettini kanssa. Voisiko hän kutsua itseään tanssijaksi, vaikka hän ei ole suorittanut tanssialan tutkintoa?

– Saatoin katsoa jonkin hienon tanssiesityksen ja aloin itseä. Kun olin kandi, ensi-iltansa sai Wim Wendersin ohjaama Pina, joka kertoo saksalaisesta koreografi Pina Bauschista. Se oli kieltämättä paha paikka. Enää kysymys identiteetistä ei vaivaa minua, sillä olen tanssinut muun muassa Liisa Pentin produktioissa. Myös Chekhov Machine presents Three sisters -teoksessa hyödynnän tanssijan kokemustani. Enkä muutenkaan ajattele, että esiintyjän pitäisi pystyä lokeroimaan.

Matkalla maailmalle ja ammattikentälle

Opiskeluajan vaikein haaste Sara Souliélle oli puhuminen, äänenkäyttö.

– En voinut ymmärtää, miksen saanut ääntäni kunnolla toimimaan, vaikka tunnen ja hallitsen kroppani. Sen työstäminen vei kolme vuotta.

Svenska Teatern: Remont. Kuva © Valtteri Kantanen.

Svenska Teatern: Remont. Kuva © Valtteri Kantanen.

– En ollut myöskään koskaan harrastanut laulamista. Olen yleensä iloinen esiintyjä enkä jännitä, mutta kun minun piti ensimmäistä kertaa laulaa muille opiskelijoille ennen yhteistä a cappellana -esitystämme, kävelin ympyrää ja katsoin maahan. Nykyään tiedostan paremmin, mihin pystyn ja voin sanoa, mikä ei onnistu ja minkä vedän tietyllä asenteella.

Kandityö vei opiskelijat viikoksi Saarenmaalle, missä he työstivät Ingmar Bergmanin näytelmää Scener ur ett äktenskap hahmoterapiaan erikoistuneen Marcus Grothin johdolla.

– Emme tehneet terapiaa vaan näyttelimme vahvaan läsnäoloon perustuvan hahmometodin kautta, jonka koin hyvin terapeuttiseksi.

Työharjoitteluvuonnaan Soulié työskenteli Berliinissä Nya Rampenin produktiossa Worship! sekä Svenska Teaternissa, jonne valmistui keväällä 2012 Joakim Grothin kirjoittama ja ohjaama Remont.

Hän on selvästi tyytyväinen opiskeluvuosiinsa.

– Yritin olla avoin kaikelle, mitä teatterikorkeakoulussa opetettiin. Näkemys siitä, mitä haluan teatterista, näyttelijäntyöstä ja taiteesta sekä siitä, millaista teatteria tahtoisin tehdä, selkeytyi koko ajan.


Olethan lukenut Sara Souliésta kertovan bloggaussarjan ensimmäisen osan Yhdessä luominen on antoisaa ja vapauttavaa. Lue myös kolmas osa Freelancerin tulevaisuus on pätkiä ja projekteja.



Yhdessä luominen on antoisaa ja vapauttavaa

maaliskuu 14, 2016 kello 21:15 (Eija Mäkinen)

Esittelemme säätiön tukemia ja palkitsemia tekijöitä. Vuorossa on näyttelijä-tanssija Sara Soulié. Tämä on kolmiosaisen sarjan ensimmäinen osa.


– Luistelkaa!

Ryhmän jäsenet vilkaisevat toisiinsa. Ilmoille kajahtanut käsky on yllättävä, mutta juuri siitä esitys saa sähköisyytensä: spontaaniudesta, improvisoinnista, virtaukseen heittäytymisestä.

Kun Sara Soulié kertoo Chekhov Machine presents Three sisters -projektista, jo pelkkä äänensävy paljastaa palon. Syksyllä 2014 startanneen kollektiivin matkassa on ollut hyvä kehittää luovuuttaan ja taitojaan.

– Kun Cris af Enehielm kertoi projektista, kiinnostuin heti. Hänen tapansa yhdistää eri taidelajeja ja rikkoa rajoja on kiehtova. Kun opiskelin teatterikorkeakoulussa, Cris toimi näyttelijäntyön lehtorina, ja tykkäsin työskennellä hänen kanssaan. En ollut aiemmin työtehtävieni vuoksi päässyt mukaan hänen projekteihinsa, mutta nyt se onnistui.

Runollinen improvisaatio tilassa ja ajassa

Elämänväsymyksestä, ulkopuolisuuden tunteesta, surusta, kaipuusta ja todellisuuden paosta kertova Chekhov Machine presents Three sisters on monitaiteellinen teos, jonka pohjamateriaalina tekijät ovat käyttäneet Anton Tšehovin näytelmää Kolme sisarta.

– Taiteellisena tavoitteena oli luoda monenlaiseen tilaan taipuva, improvisointiin perustuva esitys, jossa on vahva visuaalinen ilmaisu. Cris on yhdistänyt näytelmän tematiikkaa nykypäivään monella tavalla. Esitys on monikielinen, ja tarkoitus on päästä esittämään sitä kansainvälisillä festivaaleilla.

Sara Soulié (harjoituskuva). Kuva @ Pia Männikkö.

Sara Soulié (harjoituskuva). Kuva @ Pia Männikkö.

Soulié sanoo arvostavansa Cris af Enehielmin avoimuutta ja kykyä vapauttaa työryhmän jäsenet.

– Cris on hyvin impulsiivinen taiteilija, ja spontaanius on hänelle tyypillistä. Hänen kanssaan ei ole rajoituksia, vaan kaikki on mahdollista. Kun sen tietää, voi heittäytyä virtaan, just go with the flow. Olennaista on päästä tiettyyn ilmaisuun ja taiteelliseen kokonaisuuteen.

– Crisillä on jännä taito saada ryhmä kuin ryhmä tuntemaan tietyn yhtenäisyyden ja luomaan pienistä tehtävistä jotakin todella hienoa. En osaa selittää, miten hän tekee sen, mutta hän vapauttaa ihmiset helposti ja nopeasti.

Tšehovin seurassa vuodenajasta toiseen

Tšehovin näytelmiin Sara Soulié tutustui teatterikorkeakoulussa. Hän tunnustaa, että niiden lukeminen oli aluksi raskasta ja iltapäivät tuntuivat pitkiltä.

– Vaikka Tšehovin tekstit ovat aika helppolukuisia, niissä on paljon filosofointia ja tasoja. Henkilöt eivät juurikaan tee mitään, vaan he istuvat ja keskustelevat elämän tarkoituksesta. Tehdäkö töitä vai juodako teetä? Rakastella vai ampua itsensä?

CHEKHOV MACHINE: THREE SISTERS SHORT-VERSION from Paola Figueroa on Vimeo.

Nyttemmin Tšehov on täyttänyt Soulién kalenterin vahvasti.

– Tšehov tarjoaa kiinnostavia naisrooleja. Samaan aikaan kuin harjoittelimme Chekhov Machine -kollektiivin projektia, tein Ninan roolin Teater Marsin ja Ozonteaternin yhteisproduktiossa Lokki. Syksyllä osallistuin kamerakurssille, jossa käytettiin Michael Chekhovin tekniikkaa ja tekstinä Vanja-enoa. Silloin materiaalinani oli Sonjan rooli.

– Kyllä minä nykyään tykkään kovasti Tšehovista. Hän tarjoaa mielenkiintoisia haasteita. Vaikka yhteiskunta, perhemuodot sekä naisen ja miehen asema ovat muuttuneet, teosten tematiikka on ikuinen. Myös Tšehovin kuvailema aika Venäjällä on kiehtova.

Adrenaliinipiikkejä ja meditatiivisia hetkiä

Chekhov Machinen esitys nähtiin ensi kerran Hangon Teatteritreffit -festivaalilla viime kesäkuussa.

– Esiinnyimme Hangon vanhan kasinon jumppasalissa, ja Cris päätti pitää salin kaikki valot päällä. Raaka valaistusratkaisu sopi hyvin work in progress -esitykseen.

Soulié huomauttaa, että näyttelijä päätyy usein tiettyyn muottiin löydettyään tavat, joiden hän tietää toimivan roolin rakentamisessa.

– Siksi Chekhov Machine -kollektiivin työskentelytapa tuntuu hyvältä. Se haastaa tekemään asioita toisin. Välillä tuntuu hullulta, kun harjoituksissa huutaa, itkee ja juoksee viisi tuntia. Adrenaliinitaso on korkealla, hiki valuu. Mutta turha järkeistäminen pitää vain unohtaa ja antaa mennä!

Sara Soulié (harjoituskuva). Kuva @ Pia Männikkö.

Sara Soulié (harjoituskuva). Kuva @ Pia Männikkö.

Chekhov Machine presents Three sisters sisältää myös meditatiivisia elementtejä, toistoa ja tietoista venyttämistä toisenlaiseen tilaan pääsemiseksi. Kommelluksiltakaan ei ole vältytty.

– Muistan, että Hangon-esityksessä oli hetki, jolloin ihmettelimme: Mitä nyt tapahtuu? Olimme kaikki ihan hukassa. Cris, jolla oli käytössään mikrofoni, antoi saman tien ohjeet. Se, että ohjaaja on koko ajan läsnä ja voi muokata esitystä sen aikana, on paitsi turva myös hauska elementti.

On hienoa kohdata uudenlaista yleisöä

Chekhov Machine presents Three sisters on nähty myös Porissa Lainsuojattomat-festivaalilla ja Mad Housen esitystaiteen tapahtumassa Helsingin Suvilahdessa.

– Porissa esiinnyimme hiukan eri kokoonpanolla, samoin Helsingissä. Crisin ajatuksena on alusta asti ollut, että esitykseen voidaan tarvittaessa ottaa mukaan uusia ja paikallisia ihmisiä. Kävimme pari tuntia ennen esitystä heidän kanssaan läpi elementit ja näytimme, miten niiden aikana liikutaan. Uudet olivat hyvin avoimia ja heillä oli mahtava asenne. Se tuo aina jotakin lisää produktioon, Sara Soulié sanoo.

Hän kertoo olleensa ilahtunut katsojien kommenteista. Porissa yleisössä oli joukko amerikkalaisia ja englantilaisia festivaalivieraita, jotka olivat olleet esityksestä vaikuttuneita.

– Eräs heistä oli sanonut: ”It made me happy to be a human being.” Silloin koin ensimmäisen kerran, että olimme saavuttaneet Crisin tavoitteen – luoneet maailman ja ilmaisun, joka toimii globaalisti ja puhuttelee eri taidealojen katsojia. Se oli hyvin kannustavaa ja antoi energiaa.

– Mad House on mielenkiintoinen festari. Tanssia ja teatteria käy katsomassa aika vakiintunut yleisöjoukko, mutta Suvilahden Tiivistämön esitystä seurasi kolmena iltana täysi salillinen ihmisiä, joista tunnistin ehkä kahdet kasvot. Se oli jännä ja hieno kokemus. Oli ilo tajuta, että Crisin vision ansiosta saimme kohdata uudenlaista yleisöä: kirjailijoita, kuvataiteilijoita, taideteoreetikkoja…

Keho ja mieli ovat esiintyjän instrumentit

Chekhov Machine -kollektiivin projektilla ei toistaiseksi ole päätepistettä, vaan esitys kehittyy koko ajan ja ryhmän tarkoituksena on lähteä esittämään sitä eri puolille maailmaa.

CHEKHOV MACHINE SHORT TEASER from Chekhov on Vimeo.

– Olemme sitoutuneet siihen mahdollisuuksiemme mukaan. Kun saamme esityskutsun, Cris kokoaa ryhmän niistä, jotka pääsevät osallistumaan tapahtumaan.

Kyse ei ole vain aikatauluista, vaan myös taloudellisista resursseista. Kollektiivin jäsenet eivät saa palkkaa, vaan he ovat osallistunut projektiin silkasta intohimosta, kuten Sara Soulié asian ilmaisee.

– Tietenkin toivon, että Chekhov Machine presents Three sisters -esitykselle järjestyisi myös rahoitus jossakin vaiheessa. Mutta on ollut hienoa huomata, että yhä on ihmisiä, jotka uskaltavat lähteä mukaan kollektiiviseen tekemiseen ilman, että on olemassa varmuutta töistä ja rahoituksesta. Se, että päästään luomisen tilaan, antaa niin paljon muuta: uutta näkökulmaa ja inspiraatiota.

– Keho ja mieli ovat esiintyjän instrumentit. Niitä täytyy huoltaa aktiivisesti, ja Crisin vetämät workshopit ovat tarjonneet erinomaista harjoitusta molemmille. Yhdessä luominen on niin antoisaa.


Lue Sara Souliésta kertovan sarjan toinen osa Näyttelijä joutuu aina kyseenalaistamaan itsensä sekä kolmas osa Freelancerin tulevaisuus on pätkiä ja projekteja.



Hyvästi mennyt, on aika raivata uusia polkuja

maaliskuu 1, 2016 kello 18:00 (Eija Mäkinen)

Keho muistaa kaiken, mutta toisinaan vaatii aikaa, ennen kuin muistot nousevat pintaan, iholle ja mieleen. Sen huomasi Esa-Matti Smolander kaksi vuotta sitten Turun saaristossa, kun hän Röölän satamassa harjoitteli Meriteatterin Laulu on meren laulu -esitystä.

– Saaristo liittyy vahvasti varhaislapsuuteni. Perheellämme oli vene, ja vietimme monta kesää vesillä. Olin jo unohtanut valtaosan siitä ajasta. Koska harjoittelimme pääosin teatteritilassa, kesti pitkään, ennen kuin aloin muistaa.

Sitten tulivat vapaahetket, kauniit kesäpäivät, jolloin ryhmä suuntasi merelle.

– Uimme, veneilimme, söimme eväitä. Silloin koin voimakkaasti, että olin ollut täällä aikaisemminkin. Että olin tehnyt pikkupoikana täsmälleen samoja asioita: uinut, syönyt eväitä, nauttinut auringosta ja kesästä.

Meri ja metsä täydentävät toisiaan

Muistoista ja menneisyydestä on kyse myös Anni Mikkelssonin kirjoittamassa Lähtö-trilogiassa, joka kertoo Rymättylän historiasta paikallisten ihmisten elämäntarinoihin nojautuen.

Laura Halonen, Esa-Matti Smolander, Hannes Mikkelsson, Antti Autio, Vera Veiskola ja Jussi-Pekka Parviainen. Kuva © Vilma Vantola.

Saaristossa Laura Halonen, Esa-Matti Smolander, Hannes Mikkelsson, Antti Autio, Vera Veiskola ja Jussi-Pekka Parviainen. Kuva © Vilma Vantola.

– Tapasin Annin ensimmäisen kerran, kun hän tuli Lahteen ohjaamaan erästä lopputyötä. Olin jo aiemmin tutustunut hänen veljeensä Hannekseen, joka opiskeli Lahden kansanopistossa.

Smolander ja Anni Mikkelsson kohtasivat pian uudelleen Teatterikorkeakoulun ohjaajalinjan pääsykokeissa.

– Anni oli ohjaajana jo kokeneempi, kun taas minä tulin pääsykokeisiin lähes pystymetsästä. Kävimme yhdessä koetehtäviä läpi, keskustelimme niistä ja teatterista yleensäkin. Kun lopulta päädyimme samoihin hommiin, ystävyytemme kehittyi nopeasti.

Kaksikko perusti toistensa suunnitelmista tietämättä oman teatterin, Smolander Suomen Taiteellisen Metsäteatterin ja Anni Mikkelsson Meriteatterin.

– Se oli hauska yhteensattuma ja yhdisti meitä. Kun kesällä 2013 ohjasin Vanja-enon Harpatinharjulla, Anni ohjasi Röölässä Meriteatterin Lähtö-trilogian ensimmäisen osan. Seuraavana kesänä työskentelimme yhdessä ja ohjasimme Kolme sisarta Metsäteatterille. Lisäksi näyttelin trilogian toisessa osassa.

Välillä on hyvä sekoittaa pakkaa

Esa-Matti Smolander tunnustaa jännittäneensä meriteatterilaisten pariin sukeltamistaan. Työryhmän jäsenistä suurin osa opiskelee tai on opiskellut Nätyllä, mikä on ymmärrettävästi hitsannut tekijöitä yhteen.

– Keskustelimme Annin kanssa siitä, että on hyvä välillä sekoittaa pakkaa. Meillä oli verrattain lyhyt harjoitusaika, vain muutama viikko, mutta kaikkien kanssa oli ilo tehdä töitä. He ovat todella taitavia ja lahjakkaita ja Anni on hyvin tarkkanäköinen. Muistan, kun luimme ensimmäistä kertaa Laulu on meren laulu -näytelmän tekstiä. Kokemus oli hyvin voimakas ja tunteellinen.

Smolander suunnistaa Turun saaristoon jälleen ensi kesänä, kun Meriteatteri järjestää Röölän satamassa puolitoista viikkoa kestävän festivaalin. Silloin yleisöllä on mahdollisuus nähdä mm. Lähtö-trilogian kaikki osat.

– Koostamme festivaalia varten myös esitysten lauluista kootun konsertin. Meriteatteri on avannut minulle soivan näyttämön ja olen nähnyt, miten iso voima musiikki on. Koen, että se on saamassa tilaa ja mahdollisuuksia myös minun elämässäni. Saa nähdä, mihin se johtaa.

Enon maisema kutsuu lepoon

Festivaali on suunnitteilla myös Harpatinharjulle, jossa Smolanderin hyvä ystävä, kuvataiteilija Reima Hirvonen omistaa maatilan ja jonka maisemissa Metsäteatterin Vanja-eno rakentui.

– Olemme yhdessä suunnitelleet pientä ja intiimiä, kahden kolmen vuoden välein järjestettävää, aika vapaamuotoista kulttuurifestivaalia, jonka aikana esitettäisiin teatteria ja ulkoilmaelokuvia, pidettäisiin luentoja ja paneeleja, keskusteltaisiin. Tilalla voi saunoa ja kylällä uida. Ja tietenkin väki ruokailee yhdessä pitkien pöytien ääressä. Sen perinteen tahdon säilyttää, Esa-Matti Smolander sanoo ja viittaa Metsäteatterin esityksiin, joissa yleisö ja tekijät aterioivat väliajoilla yhdessä.

Esa-Matti Smolander. Kuva © Mikko Kelloniemi.

Esa-Matti Smolander. Kuva © Mikko Kelloniemi.

Hän luonnehtii festivaalia polulle astumiseksi ja uuden avaamiseksi.

– Toivon, että festivaali mahdollistaa yleisölle maisemassa lepäämisen ja toisten kohtaamisen. Ihmiset eivät nykyään juurikaan käy retkeilemässä ja keräänny nuotion äärelle. Festivaali mahdollistaa myös työskentelyn jaksottamista ja sen, että voin ottaa happea ja tilaa, kun tarvitsen sitä enemmän.

Ihmisen ei tarvitse tulla valmiiksi

Kolme kesää venäläisklassikoiden parissa on saanut Smolanderin etsimään Metsäteatterille uutta suuntaa. Mitä tulevaisuus katsojille tarjoaa, sitä hän ei vielä osaa sanoa.

– Tšehov–Dostojevski-trilogian jälkeen olisi turvallista jatkaa samalla linjalla. Mutta juuri siksi, että se olisi turvallista, tahdon hakeutua muualle, hän sanoo.

Yhden vaihtoehdon tarjoaa omien tekstien työstäminen.

– Olen kirjoittanut nuorena tosi paljon. Myöhemmin se on muuttanut muotoaan, nykyään tekstini ovat työpäiväkirjanomaisia. Olen kirjoittanut myös monologeja ja lyhyitä tekstejä, jotka ovat johtaneet näytelmäsovituksiin. Se, että olen saanut seurata Annin työskentelemistä ja ollut itse mukana prosessissa, on rohkaissut jatkamaan.

Smolander haluaisi myös palata opiskelemaan. Kaikki kiinnostaa: näyttelijäntyö, ohjaaminen ja teatteritiede.

– Haluan sivistää itseäni, mieltäni ja ruumistani. Pidempi kaari opiskelussa kiinnostaa tosi paljon, sillä aiemmat opintojaksot ovat olleet lyhyitä ja eri tavalla intensiivisiä. Aikaa minulla on. Elämässä ja teatterissa on armollista se, ettei voi eikä tarvitse tulla valmiiksi. Toteutuminen ja kokonaiseksi tulemisen kokemus voi löytyä juuri oman vajavaisuutensa hyväksymisestä ja jatkuvan kasvamisen armollisuudesta.


Olethan lukenut Esa-Matti Smolanderista kertovan bloggaussarjan ensimmäisen osan Metsäteatterissa voin toteutua taiteilijana ja ihmisenä sekä toisen osan Kahil Gibranin viitoittamalla tiellä.



Kahil Gibranin viitoittamalla tiellä

helmikuu 26, 2016 kello 11:15 (Eija Mäkinen)

”Jos pitäisi määritellä, mitä on kesäteatteri parhaimmillaan, niin Taaborinvuoren kesäteatterin Aleksis Kivi olisi aivan malliesimerkki. (…) Harrastajanäyttelijöiden kanssa Samuli Reunanen on tehnyt voimakasta työtä. Esa-Matti Smolanderin Kivi on ennen muuta tunteva, leikkisä, kärsivä ihminen, ei myytti.”

Helsingin Sanomien kriitikko Maria Säkön arvio piirtää esiin onnistuneen, yleisöä paneutuneella näyttelijäntyöllä, modernin kuulaalla musiikilla ja Kiven väkevällä kielellä hemmotelleen esityksen. Kolme vuotta sitten Nurmijärven Kivi-juhlilla ensi-iltansa saanut Aleksis Kivi oli komea haaste pääroolin tulkinneelle Smolanderille.

– Kun Samuli kysyi, haluaisinko lähteä Kivi-juhlille tekemään näytelmää Aleksis Kivestä, olin hirmu otettu, totta kai! Se oli iso kakku, yli 80 sivua tekstiä, paljon musiikkia.

Kivenä torpassa Taaborinvuoren juurella

Vaikka tekstimassaa oli paljon, Smolander sanoo oppineensa repliikit yllättävän nopeasti. Hän kehuu isosti Veijo Meren kieltä.

– Nautin tekstistä tosi paljon. Samuli on hieno ohjaaja, perehtynyt ja todella tarkka. Mukana oli myös hänen luottosäveltäjänsä Iiro Ollila, joka oli säveltänyt uutta musiikkia Kiven runoihin.

Kansalliskirjailijan nahoissa. Kuva @ Asta Karell.

Kansalliskirjailijan nahoissa. Kuva @ Asta Karell.

Kaksi kesää Nurmijärvellä poikivat myös hyvän ystävän, ohjaajan assistenttina ja monessa roolissa urakoineen Antti Haikkalan, jonka kanssa Smolander asui pienessä torpassa Taaborinvuoren juurella.

– Se oli mukavaa aikaa: lämmitimme saunaa ja kipusimme rinnettä ylös harjoituksiin. Kun kävimme kirjastossa, kylillä lounaalla tai kirpputorilla, ihmiset tunnistivat ja huikkasivat: Terve, Aleksis! Se tuntui erikoiselta. En ollut koskaan ennen kokenut sellaista.

– Kivi-juhlat oli tärkeä kokemus minulle näyttelijäntyön näkökulmasta, sillä näytteleminen suurella näyttämöllä on hyvin erilaista kuin pienissä, intiimeissä esityksissä. Taaborinvuorella on aina monisatapäiset yleisöt. Nautin vastuusta ja siitä, että sain keskittyä ja tehdä roolini rauhassa.

Maailmalle kiitos hyvistä opettajista!

Esa-Matti Smolander kertoo tulleensa teatterin piiriin varsin myöhään, lukion lopulla.

– Se tapahtui kuin varkain. Niinivaaran lukiossa, joka myöhemmin sulautettiin osaksi Joensuun yhteiskoulun lukiota, toimi musiikkiteatteri, ja draaman ja äidinkielen opettaja Kirsi Jaatinen pyysi minua mukaan.

– Ehkä hän näki jotakin. Se, että opettajilla on mahdollisuus nähdä oppilaat yksilöinä ja tukea heitä, on pienen lukion voimavara. Siksi vastustan valtavia yksiköitä. Suhtauduin Jaatisen ehdotukseen ensin vastahakoisesti, mutta abivuonna suostuin mukaan.

Siitä avautui avara maailma. Jalkapalloa 15 vuotta pelannut Smolander tajusi vihdoin löytäneensä yhteisön, johon hän tunsi kuuluvansa ehdoitta. Jalkapallo jäi, tilalle tuli hallitseva voima, teatteri.

Esa-Matti Smolander. Kuva © Magdalena Spiik.

Esa-Matti Smolander. Kuva © Magdalena Spiik.

Taitojaan Smolander kartutti paikallisessa nuorisoteatterissa. Hän ei tyytynyt vain näyttelemään vaan ryhtyi myös ohjaamaan. Kun viidakkorumpu kertoi, että Lassi Alhorinne tulisi opettamaan Niittylahdessa toimivan kansanopiston teatterilinjalle, reitti oli selvä: sinne!

– Se syksy oli elämässäni käänteentekevä. Jo ensimmäisissä harjoituksissa lukiossa teatteri oli tuntunut omalta mutta myös pelottavalta valinnalta. Kun lopulta uskalsin lähteä opiskelemaan alaa, päätös sinetöityi nopeasti: haluan taiteilijaksi ja tehdä elämäntyöni teatterin parissa.

Työ on näkyvää rakkautta

Smolander kehuu Alhorinteen tinkimätöntä asennetta ja siteeraa Kahil Gibrania: ”Työ on näkyvää rakkautta. Ja ellet voi tehdä työtä rakkaudella vaan ainoastaan inhoten, niin parempi sinun on jättää työsi ja istua temppelin portilla ja ottaa vastaan almuja niiltä, jotka tekevät työtään iloiten.”

– Lassilta opin paljon työmoraalista ja teatterintekemisen ehdottomuudesta. Opettajana hänellä oli autoritaarinen suhde oppilaisiin, mikä heijastui myös ohjaajantyöhön, mutta toisaalta koulutuksessa korostui näyttelijöiden monialaisuus ja itseohjautuvuus.

– Teimme kaksi päättötyötä, syksyllä Lassin johdolla oppilaiden valitsemista teksteistä sovitetun esityksen Buddhalainen revyy ja keväällä Kai Paavilaisen ohjauksessa Minna Canthin Työmiehen vaimon. Se oli hieno vuosi.

Seuraavaksi tie vei Tampereelle Nätyn pääsykokeisiin, mutta rahkeet eivät riittäneet sisäänpääsyyn asti. Kun koreografi Ari Numminen kehotti panostamaan tanssiin, Esa-Matti Smolander hakeutui Outokumpuun ja suoritti tanssialan perustutkinnon.

– Pohjois-Karjalan ammattiopistossa toimi silloin kansainvälinen nykytanssilinja. Se oli aikamoinen sulatusuuni, opiskelukavereita oli joka mantereelta ja opiskelu oli hyvin tiivistä. Linjan johtajana ja vastaavana opettajana toimi Jyrki Haapala, toisena vakituisena opettajana oli Katariina Vähäkallio. Meillä oli myös paljon vierailijoita eri puolilta Eurooppaa.

Yksin reissaaminen rauhoittaa

Omista rajoista kiinni pitäminen tuntui tärkeältä, ja siksi Smolander päätyi asumaan kylän laidalle pieneen mökkiin.

– Päivät opiskelin tanssia, muun ajan tein puu- ja lumitöitä, lämmittelin saunaa ja nautin luonnossa olemisesta. Ryhmässä tekeminen on välillä niin intensiivistä ja ihmiset voimakkaita, että huomaan kaipaavani vastapainoa, hiljaisuutta. Siksi olen myös tehnyt pitkiä matkoja yksin. Se maadoittaa ja rauhoittaa.

Mies ja haitari, Minun isäni sydän. Kuva © Heidi Kotilainen.

Mies ja haitari, Minun isäni sydän. Kuva © Heidi Kotilainen.

Kolmantena vuonna tanssiopiskelijat keskittyivät lopputyön tekemiseen. Toisin kuin muut, Esa-Matti Smolander työsti sen Lahdessa.

– Minulla oli ikävä teatterintekemistä. Tuolloin Lassi Alhorinne ja hänen työparinsa Misa Palander oli kiinnitetty opettajiksi Lahden kansanopistoon, aloin etsiä keinoja, joilla voisin yhdistää kaksi tutkintoa.

Niin syntyi Minun isäni sydän, jonka Smolander koosti omista ja Timo. K. Mukan teksteistä. Jussi Sorjasen ohjaama monologiesitys sai kantaesityksensä Teatteri Vanhassa Jukossa, minkä jälkeen se nähtiin mm. Työväen Näyttämöpäivillä Mikkelissä ja Kajaanin Runoviikolla.

– Olen esittänyt myös Lauri Viidan runoja, joista on tullut minulle hyvin tärkeitä. Runoissa on valtavasti voimaa ja lohtua.


Olethan lukenut Esa-Matti Smolanderista kertovan bloggaussarjan ensimmäisen osan Metsäteatterissa voin toteutua taiteilijana ja ihmisenä. Sarjassa on ilmestynyt myös kolmas osa Hyvästi mennyt, on aika raivata uusia polkuja.



Metsäteatterissa voin toteutua taiteilijana ja ihmisenä

helmikuu 21, 2016 kello 10:50 (Eija Mäkinen)

Esittelemme säätiön tukemia ja palkitsemia tekijöitä. Vuorossa on tanssija-näyttelijä-ohjaaja Esa-Matti Smolander. Tämä on kolmiosaisen sarjan ensimmäinen osa.


kaikki muuttuu
elämä on tuhoutumista
me satutamme toisiamme, rakkaitamme
ja kaikki kuolee
se on armollinen asia
ihmisen tehtävä on tuhoutua
palaa, loistaa loppuun asti

Käsiohjelmaan taltioidut sanat avaavat niin näytelmän kuin ohjaajankin mielenmaisemaa. Viime kesänä Outokummun vanhassa kaivoksessa esitetty Karamazovin veljekset piirsi maailman ja ihmiset, jotka toisaalta hakeutuivat hämärään ilmapiiriin, toisaalta pyrkivät pimeydestä valoon.

Karamazovin veljekset. Kuva © Mikko Kelloniemi.

Karamazovin veljekset. Kuva © Mikko Kelloniemi.

– Dostojevskin romaanissa oli aikamoinen dramatisointi, myöntää Esa-Matti Smolander, Suomen Taiteellisen Metsäteatterin perustaja ja taiteellinen johtaja.

Aherrus kannatti, sillä viisituntinen esitys kasvoi ihmisyyden ja kilvoittelun riemujuhlaksi, intensiiviseksi julistukseksi armosta ja rakastamisen merkityksestä. Viidakkorumpu lauloi ja vahvat suositukset kiirivät sosiaalisen median kanavilla.

– Valitettavasti esityskausi oli hyvin rajallinen. Olisin toivonut, että se olisi ollut pidempi. Mutta Outokummun kaupunki määritteli takarajan työskentelyllemme, emmekä voineet lisätä esitysten määrää.

Vaara-Karjala on henkinen maisemani

Esa-Matti Smolander tiesi, että Karamazovin veljeksistä tulisi paljon vaativa produktio. Työhön hän valmistautui treenaamalla ja juoksemalla maratonin.

– Vaadin myös näyttelijöiltä, että esitys tuntuu ruumiissa. He eivät tähdänneet maratonille, mutta juoksimme yhdessä lenkkejä, teimme saliharjoituksia, uimme. Sovitustyö oli samanlaista maratonia, mutta se oli minulle intuitiivista. Otin esitykseen mukaan sen, minkä koin tärkeimmäksi.

Esityspaikka, Teatteri Kiisu Outokummun vanhassa kaivoksessa, selittyy osin Smolanderin juurilla. Pohjoiskarjalaisen teatteritaiteilijan äidin puoleinen suku on kasvanut Joensuussa ja sen ympärillä sijaitsevissa pienissä kylissä.

– Koen Vaara-Karjalan omaksi maisemakseni, samoin pohjoisen näkymät. Se on sitä Suomea, missä mieleni liikkuu.

Jos ihminen ei toteudu, hän tuhoutuu

Vuonna 2013 perustettu Suomen Taiteellinen Metsäteatteri valmisti ensimmäisenä esityksenään Anton Tšehovin Vanja-enon, jolle Pohjois-Karjalan taidetoimikunta myönsi Kulttuuriteko-tunnustuspalkinnon.

Kiinnostus venäläisiin klassikoihin oli syttynyt Niittylahden ammattiopistossa, jossa Smolander aloitti teatteriopintonsa ja perehtyi mestarin viimeiseen näytelmään, Kirsikkapuistoon.

– Se oli ensimmäinen niin sanottu kova näytelmä, jota olen analysoinut ja työstänyt. Myöhemmin ohjasin sen Lahden kansanopistossa yhdessä Lassi Alhorinteen kanssa. Sinne ohjasin myös Lokin Misa Palanderin kanssa.

Minne nyt haikaillaan? Kuva © Matti Pajulahti.

Minne nyt haikaillaan? Kuva © Matti Pajulahti.

Metsäteatterin Vanja-enoa seurasi kesällä 2014 Kolme sisarta, jonka Smolander ohjasi yhdessä Meriteatterin perustajan ja johtajan Anni Mikkelssonin kanssa.

– Se, millaisia asioita suurista klassikoista nostaa esiin, muuttuu varmasti iän myötä, mutta koin voimakkaasti, että Vanja-enoa ja Kolmea sisarta yhdistää ajatus ihmisenä toteutumisesta – jos ihminen ei toteudu, hän tuhoutuu. Vanja-enon alaotsikoksi olimme lisänneet vaarallinen metsäihminen. Pyrkimyksenämme oli näyttää voimakkaita kuvia ja sellaista elämää, taidetta ja ruumiillisuutta, joka tavallaan rikkoisi Tšehovin maailmaa; sitä kipua, joka syntyy, kun ihminen ei toteudu.

Fyysinen ponnistelu on osa luomistyötä

Esa-Matti Smolander on ehtinyt tehdä paljon lyhyessä ajassa: hän on kouluttautunut tanssijaksi, näytellyt, lausunut, ohjannut, kirjoittanut, sovittanut ja perustanut teatterin.

– Monialaisuus on ehkä tunnusomaista sukupolvelleni. Pohjalla piilee kysymys oman työtavan ja teatterikielen löytämisestä. Sellaisen elämän ja taiteen mahdollistaminen, jollaista oikeasti haluaa toteuttaa, hän sanoo.

Vain taivas rajana. Vanja-enon työryhmä. Kuva © Magdalena Spiik.

Vain taivas rajana. Vanja-enon työryhmä. Kuva © Magdalena Spiik.

Metsäteatteri on tarjonnut keinon luoda yhteisö, jossa tavoitteet ovat yhteisiä ja jossa taide ja ruumiillinen työ ovat olennainen osa elämää.

– Siihen liittyy paljon yhdessä asumista, luonnossa olemista, yhteiset ruokailut; asioita, jotka tiivistävät ryhmän ja auttavat luomaan esityksen ilmapiirin ja sisällön. Toki samoja asioita voi saavuttaa pelkästään harjoittelemalla, mutta se vaatisi huomattavasti pidemmän ajan.

Näyttelijöiden tulee Smolanderin mukaan olla fyysisesti ja psyykkisesti kunnossa. Lisäksi heillä tulee olla selkeä luontosuhde ja nauttia intensiivisestä työnteosta.

– Metsäteatteriin liittyy aina iso ruumiillinen työ. Esimerkiksi Vanja-enon teimme kokonaisuudessaan ulkona. Harpatinharjulla, Enon kylän laidalla, on avara vaaramaisema. Oli tärkeää, ettei näyttelijä häviä maisemalle. Siksi teimme peltotöitä, kaivoimme hautoja, teimme puutöitä, rakensimme kaikenlaista. Loimme maailman, ja se oli osa näyttelijäntyön harjoittelemista. Se onnistui loistavasti. Ihmiset olivat tosia siinä maisemassa.

Tekijöiden ja yleisön yhteiset riitit

Esa-Matti Smolander myöntää jännittävänsä joka kerta pyytäessään uutta jäsentä Metsäteatteriin.

– Aina siinä on aika nöyrää poikaa. Kyse on isosta asiasta, sitoutumisesta puolin ja toisin. He ovat kaikki taiteilijoita, joita arvostan; heidän lahjakkuuttaan, työmoraaliaan, tinkimättömyyttään – ja herkkyyttään.

– Minusta näyttelijän ei tule olla kova, vaan heikkoudessa on myös voimaa. Sitä kautta ihminen ehkä todella avautuu oikeasti. En ole halunnut rakentaa ryhmiä, joissa olisi rikkova jännite, vaan pyrin siihen, että työskenteleminen on turvallista. Ettei ole mitään sellaista, joka sulkee ilmaisua tai vaikeuttaa ryhmässä toimimista.

Ohjaaja Esa-Matti Smolander peltomaisemassa. Kuva © Juha Inkinen.

Ohjaaja Esa-Matti Smolander peltomaisemassa. Kuva © Juha Inkinen.

Viime kesänä metsäteatterilaiset tarttuivat toiseen venäläiseen mestariin, Fjodor Dostojevskiin.

– Kun luin Karamazovin veljekset ensimmäisen kerran, kokemus oli valtavan voimakas. Rakastan Dostojevskissa sitä, että hän on niin äärimmäinen. Kun Tšehov sanoo, että jos ihminen ei toteudu, hän tuhoutuu, Dostojevski toteaa vain, että ihmisen tehtävä on tuhoutua.

Suomen Taiteellisen Metsäteatterin esitysten katsojakunta on Smolanderin mukaan ollut omituinen mikstuura: paikallisia asukkaita, ensimmäistä kertaa taiteellista teatteria katsomaan tulleita, kulttuurialan toimijoita, nuoria näyttelijöitä ja ohjaajia. Laidasta laitaan siis.

– Se on luonut hienoa katsomisen, olemisen ja kohtaamisen kulttuuria. Viime kesänä tarjosimme ruokaa väliajalla – se kuului lipun hintaan – ja söimme yhdessä pitkien pöytien ääressä. Karamazovin veljeksissä väliaikoja oli kaksi. Yhdessä ruokaileminen on rituaali, tärkeä osa osallistumista. Tuntuu hyvältä, miten hienolla tavalla katsojat ovat ottaneet vastaan esityksemme.


Lue Esa-Matti Smolanderista kertovan sarjan toinen osa Kahil Gibranin viitoittamalla tiellä ja kolmas osa Hyvästi mennyt, on aika raivata uusia polkuja.



Meillä kaikilla on tarve tulla nähdyksi

helmikuu 11, 2016 kello 10:33 (Eija Mäkinen)

Mestari ja oppilas. Sanojen synnyttämä mielikuva on liian autoritäärinen, ehkä jopa vanhanaikainen kuvaamaan Elämänmenon ohjaajan Kaisa Korhosen ja apulaisohjaajana toimineen Elina Lajusen suhdetta, jossa olennaista on keskustelu ja ohjaamiseen liittyvän hiljaisen tiedon siirtäminen seuraaville sukupolville yhdessä tekemisen kautta.

Mentorointi sai alkunsa Lajusen lähettämästä sähköpostiviestistä, toiveesta päästä assistentiksi.

– Elinan lähettämä viesti kertoi avoimuudesta, yritteliäisyydestä ja rohkeudesta. ”Opeta minulle, mitä en vielä osaa.” Siinä on paljon itseluottamusta. Hän tietää osaavansa jo aika paljon, mutta ei toki kaikkea. Sen hän oli muotoillut hyvin asiallisesti ja viisaasti, Kaisa Korhonen kertoo.

Kirje. Marja ja Lempi-kummitäti, Anne-Mari Alaspää ja Hanna Liinoja. Kuva © Kari Junnikkala.

Vastaus oli myöntävä mutta sisälsi ehdon.

– Esitin, että tekisimme yhteistyötä ei vain yhdessä vaan kahdessa produktiossa. Silloin minun ei tarvitsisi stressata, ehdinkö kertoa kaiken. Kun yhdessä kuljettu matka pitenee, voin olla oma itseni, ja kaikki vaikeudet ja voitot ilmenisivät prosessissa.

Mummolan lämmin perheyhteisö

Ensimmäinen yhteistyö, tammikuun lopussa ensi-iltansa saanut Elämänmeno, vei kaksikon Jyväskylään. Kortteeri löytyi Lajusen vanhasta mummolasta.

– Harjoitusaika oli hyvin intensiivinen, koska asuimme kämppiksinä sen sijaan, että olisimme tavanneet teatterilla vain tiettyinä kellonaikoina, Elina Lajunen kertoo.

– Arkinen elämä soljui hyvin mukana, ja tärkeitä asioita niin produktiosta kuin elämästä yleensäkin nousi esiin teekupposen äärellä aamulla ja illalla. Oivalluksista oli mahdollista keskustella heti.

Mummola. Kuva © Elina Lajunen.

Välillä mummolaan kokoontui koko suunnittelutyöryhmä pitämään palaveria.

– Se oli aivan mahtavaa! Koolla oli monen ikäpolven tekijöitä. Välillä syötiin ja laulettiin ja sitten taas jatkettiin töitä. Siitä syntyi lämmin perheyhteisö.

Samanaikaisesti sisällä ja ulkona

Perheyhteisöstä on kyse myös Elämänmenossa, Pirkko Saision esikoisromaaniin pohjautuvassa esityksessä, jonka keskiöön Korhonen on nostanut Marjan kehityskertomuksen ja taiteilijaksi kasvamisen.

– Ihmisenä toteutuminen ja omien kykyjensä löytäminen edellyttää nähdyksi tulemista. Uskon, että meillä kaikilla on siitä kokemuksia, hän sanoo ja siirtyy hetkeksi ajassa taaksepäin, 1950-luvulle.

– Asuimme isäni työn takia kymmenen vuotta Itä-Suomessa pienellä paikkakunnalla, Pieksämäellä. Olin 15-vuotias, kun palasimme Helsinkiin. Koulupaikan sain Töölön yhteiskoulusta.

Korhonen kertoo etsineensä itseään taiteen parista, hän soitti pianoa ja kirjoitti runoja. Ainekirjoitus annetusta aiheesta ei sen sijaan ottanut sujuakseen.

– Erään kerran äidinkielen opettajamme antoi aiheeksi Tapahtuma, jota en unohda. Vanhempani olivat körttejä, ja päätin kirjoittaa äitini vanhassa kotitalossa pidetyistä seuroista. Körtit eivät todista, mutta ihmiset nousivat vuorollaan puhumaan kokemuksistaan ja uskostaan. Kirjoitin, miten olin samanaikaisesti sisällä ja ulkona. Miten kaikki oli niin tuttua ja samalla niin vierasta.

Kun opettaja seuraavalla äidinkielen tunnilla palautti kirjoitusvihot, hän pyysi Kaisaa lukemaan aineensa koko luokalle.

– Se oli hirveää. Minua hävetti valtavasti ja pelkäsin, että muut oppilaat nauraisivat minulle. Mutta niin ei tapahtunut. Päinvastoin, se oli näkyväksi tulemisen hetki. Opettaja oli ymmärtänyt, että olin vielä erossa muista oppilaista. Pikkuhiljaa tilanne muuttui.

Kokenut ohjaaja käyttää jospa-kieltä

Korhonen painottaa, että kommunikaatiokumppani on ohjaajan ammatissa välttämätön.

– Tätä työtä ei voi tehdä yksin. Kommunikaatio on teatterissa elinehto.

Sen rinnalle Lajunen nostaa luottamuksen.

– On ollut hienoa nähdä, miten Kaisa luottaa näyttelijöihin. Hän saattaa joissakin tilanteissa ohjeistaa hyvinkin tarkasti, mutta hän antaa aina pallon näyttelijöille. Hän luottaa siihen, että he osaavat ja tietävät mitä tekevät.

Huulipunatytöt ja Tappari, rooleissa Saara Jokiaho, Roosa Karhunen ja Maija Andersson ja Miikka Tuominen. Kuva © Kari Junnikkala.

Kysymys erilaisuuden ymmärtämisestä ja kyvystä nähdä, miten kukin näyttelijä työtään prosessoi, saa Korhosen mietteliääksi.

– Heitän mielelläni näyttelijöille paljon materiaalia, josta he voivat joko ottaa kiinni tai jättää käyttämättä. Olen myös oppinut käyttämään jospa-kieltä. Entä jos se olisikin näin? Mitäpä jos tämä tarkoittaa myös tuota? Hyvässä tekstissä on aina erilaisia merkityksiä, ne vain pitää osata löytää.

Kaksikko sukeltaa Minnan maailmaan

Kiittävät kritiikit saaneen Elämänmenon jälkeen Korhonen ja Lajunen keskittyvät seuraavaksi Minna Canthiin. Seppo Parkkinen, jonka kanssa Korhonen on työskennellyt yli 20 produktiossa, on kirjoittanut uuden näytelmän Kanttilan rohkeasta ajattelijasta, merkittävästä kirjailijasta ja tasa-arvon puolustajasta.

Näytelmä saa kantaesityksensä marraskuussa Suomen Kansallisteatterissa.

– Ensimmäinen versio tekstistä on jo olemassa. Harjoitukset alkavat elokuun lopulla. Toivottavasti saamme pidettyä lukuharjoituksen tänä keväänä, Korhonen sanoo.

Hän sanoo olevansa enemmän kuin tyytyväinen apulaisohjaajaansa.

– Elinalla on monia kykyjä. Hän on nukketeatteritaiteilija, näyttelijä, ohjaaja. Eniten olen ihmetellyt, miten hyvin hän kirjoittaa; teki erinomaiset tekstit Elämänmenon käsiohjelmaankin.

– Kaisalta olen oppinut paljon. Erityisen vaikuttunut olen hänen tavastaan käsitellä tekstiä. Miten hän avaa joka sanan, löytää merkitykset ja syvyyden. Ne eivät ole vain sanoja. On kiinnostavaa nähdä, miten voin soveltaa kaikkea oppimaani omalla sarallani, nukketeatterissa.


Lue Kaisa Korhosen ja Elina Lajusen yhteistyöstä kertovan bloggaussarjan ensimmäinen osa Meissä kaikissa on menneisyyden jälkiä ja toinen osa Teatteri on riskialtis ala, kaikki on kiinni ihmisistä.



Teatteri on riskialtis ala, kaikki on kiinni ihmisistä

helmikuu 8, 2016 kello 17:05 (Eija Mäkinen)

– Se, mitä Kaisassa ihailen, on tinkimättömyys monella tasolla, Elina Lajunen sanoo.

Pesti apulaisohjaajana Kaisa Korhosen ohjaamassa Elämänmenossa on ollut antoisa ja tarjonnut mahdollisuuden nähdä, miten pitkän linjan teatteriammattilainen työskentelee. Tinkimättömyyden rinnalle Lajunen nostaa rohkeuden.

– Hän uskaltaa harjoituksissa mennä koko ajan yhä syvemmälle ja tehdä radikaalejakin ratkaisuja. Vaikka asiat muuttuvat, hän on koko ajan tietoinen visiostaan ja tavoitteista; siitä, että esitys puhuu oikeista asioista. Pidän siitä.

Voimaa sanoista. Marjan roolissa Anne-Mari Alaspää. Kuva © Kari Junnikkala.

Elina Lajunen ihailee myös Korhosen kykyä sietää kaaosta.

– Teatterityössä on pakko suostua kaaokseen, Kaisa Korhonen sanoo ja täsmentää ajatustaan.

– Ohjaaminen on tavallaan kaaokseen saattamista, jotta asiat saadaan järjestykseen. Pitää muistaa, että keskeneräisyydessä ovat kaikki mahdollisuudet täysinä olemassa.

Näyttelijä on teatterin tärkein tekijä

Näyttelijäkoulutuksen Ranskassa saanut ja useita nukketeatteriohjauksia tehnyt Lajunen tunnustaa olevansa minä itse -toimija, joka haluaa kantaa vastuun ja toteuttaa asiat itse.

– Minulla on kerran ollut assistentti, ja tuntui, etten osannut lainkaan jakaa vastuuta, avata työtäni tai ottaa häntä oikealla tavalla mukaan. Sen taas Kaisa osaa todella hyvin. Vaikka hän on selkeä johtaja, hänen lähtökohtanaan on ryhmätyö: yhdessä tekeminen ja vastuun jakaminen työryhmän jäsenille.

– Ideat kehittyvät, kun niitä mietitään yhdessä. On tärkeää kuunnella muiden työryhmäläisten ehdotuksia. Monet niistä ovat hyviä, eivät tietenkään kaikki. Sellaisia ei toteuteta, ei siinä sen kummempaa ole, Korhonen sanoo.

Hänen työ- ja ajattelutapaansa leimaa vahva näyttelijälähtöisyys. Korhoselle näyttelijä on teatterin tärkein tekijä.

– Kyseessä on teatterin rankin ammatti, valtavasti energiaa ja jopa sielua syövä työ, esittipä näyttelijä mitä tahansa, hyvää tai pahaa. Näyttelijä on aina töissä: päivät kuluvat harjoituksissa ja illat esityksissä. Siksi asiat tulee ajatella niin, että ne palvelevat näyttelijöitä.

Arkisten asioiden pyhyys

Korhonen ja Lajunen muistuttavat, että teatterintekemisessä on kyse yhteisöllisyydestä. Pienetkin asiat vaikuttavat harjoitusten henkeen ja sitä myötä esitykseen.

– Käytännössä se tarkoittaa esityksen rakastamista ja omakseen ottamista, mikä ilmenee myös arkisten asioiden pyhyytenä. Kun huolehdin vaikkapa siitä, että ohjaaja ja lavastaja saavat kupillisen kahvia oikealla hetkellä, heillä on virkeämpi mieli ideoida ja työskennellä, Lajunen sanoo.

Levollinen hetki. Anne-Mari Alaspää ja Hannu Lintukoski. Kuva © Kari Junnikkala.

Korhonen kertoo valaisevan esimerkin muutaman vuoden takaa, kun hän ohjasi pienelle helsinkiläiselle teatteriryhmälle uutta suomalaista näytelmää. Työryhmään kuului myös teatterikorkeakoulussa opiskeleva ohjaajaoppilas, joka oli pyytänyt päästä assistentiksi.

– Oli ensimmäinen päivä, jolloin hän osallistui harjoituksiin. Me muut olimme ehtineet tavata jo muutaman kerran. Olimme harjoitelleet pari tuntia, kun päätimme pitää tauon. Pyysin assistenttia laittamaan kahvikoneen päälle. ”Minä kun en mikään kahvinkeittäjä ole!” hän vastasi.

– Näyttelijät kuulivat hänen kommenttinsa ja katsoivat pöyristynein silmin: Kuka tuo on? Pois! Assistentti ei ymmärtänyt tilannetta lainkaan. Kahvinkeitosta oli yhteisvastuu, sen pani alulle se joka ensimmäisenä ehti. Kaikki kuuluu teatterintekemiseen; myös yhteiset lepohetket, jolloin nautitaan kahvia ja samalla pohditaan esitystä.

Kuinka varautua yllätyksiin?

Kun Korhonen ja Lajunen aloittivat yhteistyönsä, mestari opasti ensimmäiseksi: työn kautta oppii.

– Olen itse vastuussa siitä, että opin. Se edellyttää, että heittäydyn prosessiin ja teen täysillä kaiken, mitä vastaan tulee, Lajunen sanoo.

Teatteria ei tehdä muulta maailmalta suljetussa tilassa, vaan se on aina osa elämää. Siksi siihen kuuluvat myös yllätykset. Miten opettaa valmiutta kohdata odottamattomia asioita?

– En tiedä, pystyykö sellaista edes opettamaan, Korhonen sanoo ja paljastaa, että Elämänmenon harjoitusaikana koettiin kauhun hetkiä, kun yksi tärkeimmistä näyttelijöistä loukkasi kätensä.

Viikon verran oli epäselvää, voiko pitkän sairausloman saanut näyttelijä palata töihin. Oli tehtävä nopeasti varasuunnitelma, joka sisälsi myös taiteellisia riskejä. Lopulta selvisi, että kyse oli onneksi vain murtumasta, jonka paraneminen sujui hyvin.

– Se viikko oli kaoottinen ja stressaava, Korhonen myöntää.

– Teatteri on riskialtis ala, kaikki on kiinni ihmisistä. Suuri näyttämö on teatterille taloudellisesti elintärkeä, ja jos kriisi koskee hyvin keskeistä roolia, kyse on hätätilasta.

Kriisitilanteissa luottamus horjuu

Vastakohdat täydentävät toisiaan, sanotaan. Se pätee myös työelämässä. Siinä missä Kaisa Korhonen maalaa suurella pensselillä, Elina Lajunen on tarkka ja huolehtii yksityiskohdista.

– Minulla on taipumus ”hukata” asioita hetkellisesti, toisin sanoen en vain näe niitä. Voin kysyä mitä tahansa siitä, mitä olemme tehneet ja sopineet näyttelijöiden tai työryhmän kanssa, ja Elina tietää vastauksen. Hän on luotettava ja panee kaiken muistiin.

– Kaisa on korostanut sitä, että ihmisen tulee olla oma itsensä. Läsnäolo, kommunikointi ja luottamus ovat teatterissa välttämättömiä, eivätkä ne onnistu, jos yrittäisin vetää jotakin roolia.

Ystävyys. Saara Jokiaho, Anne-Mari Alaspää ja Jukka-Pekka Mikkonen. Kuva © Kari Junnikkala.

Kysymys luottamuksesta saa Korhosen mietteliääksi. Hän sanoo, ettei ole olemassa jotakin tiettyä temppua, jolla sen onnistuisi aina luomaan.

– Luottamus liittyy kaikkeen tekemiseen, siksi se on niin tärkeää. Luottamuksen tulee olla molemminpuolista. Kriisitilanteissa luottamus horjuu. Se ei välttämättä suuntaudu ohjaajaan, mutta niinkin voi tapahtua, ja se on hyvin inhimillistä.

Samassa Elina Lajunen alkaa nauraen kertoa, miten hän yhtenä päivänä oli yksin vastuussa harjoituksista.

– Kaisa joutui lähtemään tunniksi muualle, ja auktoriteetti hävisi saman tien. Tuntui kuin työryhmä ei olisi ottanut minua tosissaan, koska en täysin luottanut itseeni. Se oli tosi haastavaa. Jokaisella on oma auktoriteettinsa, mutta kukaan ei voi korvata toista, en minäkään Kaisaa. Saimme tehdyksi sen, mitä piti, mutta kieltämättä se oli hyvä oppitunti: ole oma itsesi ja luota.


Olethan lukenut Kaisa Korhosen ja Elina Lajusen yhteistyöstä kertovan bloggaussarjan ensimmäisen osan Meissä kaikissa on menneisyyden jälkiä? Lue myös kolmas osa Meillä kaikilla on tarve tulla nähdyksi.



Meissä kaikissa on menneisyyden jälkiä

helmikuu 3, 2016 kello 15:25 (Eija Mäkinen)

Bloggaamme säätiön tukemista tekijöistä ja produktioista. Kaisa Korhonen ja Elina Lajunen kertovat Jyväskylän kaupunginteatterin uudesta teoksesta Elämänmeno. Tämä on kolmiosaisen sarjan ensimmäinen osa.


Katse poimii kymmeniä kuusiruutuisia ikkunoita, koruttomia huonekaluja, pihoille ripustettuja pyykkejä ja Linnanmäen huvipuiston värivalot. Näyttämöllä avautuu sotienjälkeinen kaupunkimaisema, kurkistus Helsingin Kallioon.

Niemisten perhe-elämää Kalliossa. Eilan (vas.) roolissa Anneli Karppinen ja Marja-tyttärenä Anne-Mari Alaspää. Kuva © Kari Junnikkala.

Tammikuun lopussa Jyväskylän kaupunginteatterissa ensi-iltansa saanut, Pirkko Saision esikoisteokseen pohjautuva Elämänmeno vie katsojat lähimenneisyyteen ja antaa äänen työväenluokkaiselle perheelle, joka kamppailee monin tavoin selviytyäkseen parempaan huomiseen.

”Sydämellinen ote”, kirjoittaa Keskisuomalaisen kriitikko Jorma Pollari ja nimeää Kaisa Korhosen ohjaaman esityksen teatterikauden tapaukseksi.

Hän ei ole ainoa loveen langennut. Syitä on monta: koskettava tarina, elämänmakuiset henkilöt, vahva näyttelijäntyö, tunnistettavuus, sävähdyttävä näyttämöllepano, elähdyttävä musiikki, nostalgia. Tärkein on kuitenkin se maaginen esityksen ja yleisön välinen yhteys, jonka Korhonen on onnistunut ohjauksellaan luomaan.

– Esitys on olemassa vasta silloin, kun ensimmäinen yleisö saapuu. Teatterissa on aina kyse keskustelusta ja vuorovaikutuksesta katsojien kanssa, Kaisa Korhonen sanoo.

Teatteriproduktio on kuin laiva

Elämänmeno on Kaisa Korhosen ja apulaisohjaajana toimineen Elina Lajusen ensimmäinen yhteistyö. Sen käynnisti sähköpostiviesti, jossa Lajunen toivoi saavansa arvostamaltaan mestarilta lisäoppia ohjaamisessa ja tarjoutui assistentiksi.

Viesti oli yllätys, Korhonen myöntää, mutta muutaman tapaamisen jälkeen suunta oli selvä: yhdessä Jyväskylään.

– Ehdotin, että Elina olisi läsnä kaikissa Elämänmenoa koskevissa palavereissa. Niissä toimiminen on konkreettista työtä, sillä esitystä on suunnittelemassa ja luomassa lukuisia ammattilaisia. Tietoa tulee monesta suunnasta.

– Assistentin tai apulaisohjaajan – mitä nimitystä haluaakin käyttää – pesti on vastuullinen toimi. Koen, että yksi tehtävistäni on luoda sellaiset työskentelyolosuhteet, että Kaisa pystyy ajattelemaan luovasti, Lajunen sanoo.

Hän kuvailee harjoitusprosessia merenkäynniksi.

– Se saattaa osin johtua esityksessä soivasta Mikki-hiiri merihädässä -laulusta, mutta suurelle näyttämölle rakentuva produktio on kuin iso laiva, joka liikkuu hitaasti. Pitää olla tarkkana, miten sitä ohjaa.

Ajatusten törmääminen on luovaa

Apulaisohjaajana toimiminen ei tarkoita kritiikitöntä peesaamista.

– Olen ymmärtänyt, että Kaisa haluaa minun olevan rehellinen. En ole asioista tieten tahtoen eri mieltä, mutta kerron mielipiteeni silloin, kun se eroaa Kaisan näkemyksestä.

– Ajatusten törmääminen on luovaa, Korhonen sanoo.

– Haluan, että tekijöillä on jokin visio. En tahdo sanella esimerkiksi lavastajalle, mitä näyttämölle rakentuu, vaan hänen tulee esittää oma ehdotuksensa. Teatteri on monitaiteinen alue, joka sisältää materiaalia musiikista koreografiaan, puvustuksesta valo- ja äänisuunnitteluun. Esityksessä ei koskaan ole kyse vain tekstistä.

Tehdastyöläisten ankara arki. Anneli Karppinen (vas.) ja Maija Andersson. Kuva © Kari Junnikkala.

Korhonen tähdentää, että jokaisella esityksellä on oma rytminsä, jota ei voi etukäteen määritellä.

– Jos rytmi on väärä, esitys voi mennä täysin metsään. Katsojalle tulee tarjota yllykkeitä ja niiden vastakohtia ajallisesti sopivassa suhteessa. Jokaisen teatterityötä tekevän, olipa kyseessä näyttelijä, ohjaaja tai valosuunnittelija, pitää ymmärtää, että rytmi on teoksen oleellinen tekijä.

Asiat loksahtavat kohdalleen

Kaisa Korhonen nimeää kaksi asiaa, jotka kiehtovat häntä Saision romaanissa: sodanjälkeinen aika ja ihmisen toteutuminen. Jyväskylän kaupunginteatteri valikoitui siksi, että talossa näyttelee ilmiselvä Eilan esittäjä.

– Anneli Karppinen on yksi Suomen parhaista naisnäyttelijöistä, Korhonen sanoo ja paljastaa, että näytelmän valintaa seurasi sarja onnekkaita sattumia, kuin enteitä.

– Kaksi vuotta sitten Anneli, joka on entinen oppilaani Tampereen yliopiston Nätyltä, pyysi minua etsimään sopivan tekstin, jotta voisimme jälleen työskennellä yhdessä. Kun myöhemmin kerroin ajatuksistani toteuttaa Saision romaanin näyttämölle, Anneli otti esiin edellisenä päivänä kirjastosta lainaamansa Elämänmenon.

Samana päivänä löytyi yllättäen myös tekstin dramatisointi, kun Jyväskylän kaupunginteatterin entinen johtaja, dramaturgi-ohjaaja Aila Lavaste kertoi Korhoselle ohjanneensa näytelmän Ykspihlajan Työväen Näyttämön satavuotisjuhlaan vuonna 2006. Dramatisoinnin oli tehnyt Heini Junkkaala.

– Joskus asioita vain tulee kohdalle. Ei mennyt kuin 3–4 tuntia, kun asiat järjestyivät.

Paluu menneisyyteen ja muistoihin

Vuonna 1941 syntynyt Kaisa Korhonen on kokenut sota-ajan.

– Se on erittäin vahvasti muistissani, vaikka olinkin silloin vasta lapsi. Elämä oli vaikeaa ja köyhää, eikä suuri perheemme olisi tullut toimeen ilman maalla asuvia sukulaisiamme. Asuntopula oli kova, minkä vuoksi kotimme yläkerrassa asui evakkoja. Elämänmenossa palasin tavallaan menneisyyteen ja muistoihin.

Muistojen äärellä. Anneli Karppinen (vas.), Hannu Lintukoski ja Anne-Mari Alaspää. Kuva © Kari Junnikkala.

Elina Lajuselle aikahyppy on ollut kiinnostava. Hän myöntää ensimmäisen lukukerran olleen haastava, ja otteen saaminen 1940- ja 50-luvun Suomesta oli vaikeaa.

– Tarinan ajankohdalla ei ollut itselleni merkitystä, mutta romaanin keskeiset teemat – ihmisen hauraus, haavoittuvuus ja särkyminen – ovat universaaleja. Samastuin äidin ja tyttären suhteeseen, Marjan kasvuun.

– Löysin yhtymäkohdan myös evakkoudesta, sillä isäni perhe joutui jättämään kotiseutunsa. En ole koskaan käynyt Karjalassa, mutta olen menossa Sortavalaan serkkujeni kanssa kesäkuun alussa. Uskon, että ihmisen kokemukset siirtyvät seuraavalle sukupolvelle, joskin muuntuneina. Koen, että minussakin on tiettyjä jälkiä, jotka johtuvat siitä, mitä isäni on kokenut.

Elämänmenon näyttämöversiossa tapahtumia tarkastellaan ihmisen toteutumisen näkökulmasta.

– Toteutuminen on jo sanana hyvin kiinnostava, Kaisa Korhonen sanoo ja muistuttaa, että kyseessä on ennen muuta Marjan kehityskertomus.

– Toisaalta kaikilla näytelmän henkilöillä on kyse jonkinlaisesta selviytymisestä, onnellisuudesta, kyvystä olla sinut itsensä kanssa. Mutta Marja on niin alistettu, että hänen on vaikea uskoa itseensä. Hän tuntee olevansa täysin mitätön. Onneksi hänellä on tukijansa, mikä luo tarinaan toivoa.


Lue Kaisa Korhosen ja Elina Lajusen yhteistyöstä kertovan sarjan toinen osa Teatteri on riskialtis ala, kaikki on kiinni ihmisistä ja kolmas osa Meillä kaikilla on tarve tulla nähdyksi.



Suojelualueiden pitäisi olla verkosto

joulukuu 31, 2015 kello 14:52 (Eija Mäkinen)

Meren rannalla kasvaneet tunnistavat tunteen: rakkauden avoimiin paikkoihin, joissa katse saa kiitää kauas. Merenrantaympäristöt kokee omakseen myös Oulussa varttunut Aija Lehikoinen, 25. Saman lumon hän on kokenut Suomen ja Norjan Lapissa, missä hän on tallentanut luontoa kamerallaan.

– Pidän arktisista paikoista. Pohjois-Norjassa minua viehättää se karuus, joka on samalla kaunista ja yksinkertaista. Ehkä se liittyy siihen, että olen kasvanut avoimella Pohjois-Pohjanmaalla.

Kuivasäikkä Hailuodossa.

Kuivasäikkä Hailuodossa.

Luonnosta Lehikoinen kiinnostui jo lapsena.

– Sain ala-asteella joululahjaksi lintukirjan. Vanhemmat huomasivat, että tykkään linnuista enemmän kuin muista metsän eläimistä. Kun isäni työpaikalla pidettiin lintubongauskilpailu, saimme kiikarit ja lähdimme käymään lintutorneilla. Siitä kaikki alkoi.

Jo lukioaikana Lehikoiselle oli selvää, että hän ryhtyy opiskelemaan biologiaa, vaikka taide kilpaili kovana kakkosena.

– Pyrin sekä Helsingin että Turun yliopistoon, jotta olisin päässyt katselemaan muita maisemia, mutta pisteeni eivät valitettavasti riittäneet kumpaankaan. Niinpä aloitin opintoni kotikaupunkini yliopistossa.

Biologin tulevaisuus: pätkätöitä

Kun Aija Lehikoinen aloitti opiskelun Oulun yliopiston biologian laitoksella, vaihtoehtoina oli viisi pääainetta. Niistä hän valitsi eläinekologian.

– Kuvittelin alussa, että olen eläinekologi henkeen ja vereen, mutta opintojeni edistyessä huomasin olevani yhä vahvemmin kiinnostunut genetiikasta. Siihen haluan panostaa.

Aija Lehikoinen pitelee pikkutylliä. Kuva © Tuomo Jaakkonen.

Aija Lehikoinen pitelee pikkutylliä. Kuva © Tuomo Jaakkonen.

Tulevaisuus ei tällä hetkellä näytä valoisalta, sillä biologeille on tarjolla lähinnä määräaikaisia työtehtäviä.

– Ystäväni, joka on koulutukseltaan eläinfysiologi, on etsinyt kokoaikaista työtä parin viime vuoden ajan, mutta turhaan. Tutkijoille tarjotaan pätkätöitä. Ehkä päädyn lopulta samaan ratkaisuun kuin hän eli ryhdyn tekemään väitöstutkimusta.

– Minusta olisi ikävää tehdä koko ikäni sellaista työtä, joka ei yhtään kiinnosta. Eniten olen kiinnostunut asiantuntijatehtävistä, mutta sellaisiin tehtäviin en ole vielä tarpeeksi kokenut. Konsultin tai tutkimusavustajan työ voisi olla tässä vaiheessa varteenotettava vaihtoehto.

Harrastus ja henkireikä: taide

Luontoa Lehikoinen on tallentanut valokuvaamisen lisäksi piirtämällä. Tässä blogisarjassa olevat piirrokset ovat hänen käsialaansa. Kuvataide onkin Lehikoiselle rakas harrastus ja henkireikä.

– Piirrän, koska se on minusta hauskaa ja rentouttavaa. Aiheeni ovat enimmäkseen lintuja, joskus joitakin muita luontoaiheita. On harmillista, että olen opiskelujeni aikana ehtinyt piirtää ja maalata huomattavasti vähemmän kuin ennen. Esimerkiksi lukiossa piirsin paljon, paljon enemmän. Toisaalta kuluneen vuoden aikana olen taas pitkästä aikaa saanut hieman enemmän aikaan tällä saralla ja minulla on vahva motivaatio kehittää taitojani. Viime talvena osallistuin vesivärimaalauskurssille Oulu-opistossa.

Etelänsuosirri. Piirros © Aija Lehikoinen.

Etelänsuosirri. Piirros © Aija Lehikoinen.

Lähitulevaisuuden suunnitelmissa on portfolio, sillä toimeksiannot kiinnostavat.

– Tekisin mielelläni luontoaiheisia kuvituksia erilaisiin julkaisuihin. Pari toimeksiantoa olen jo saanut. Toiselta henkilöltä saatu tehtävänanto kannustaa harjoittelemaan sellaistenkin kohteiden piirtämistä, joita en ehkä muutoin tulisi piirtäneeksi.

Kansalaisten synti: tietämättömyys

Pro gradu -tutkielmassaan Aija Lehikoinen tutkii rantakurvin populaatioiden geneettistä rakennetta luonnonsuojelullisesta näkökulmasta. Asioiden tarkastelu isossa mittakaavassa on hänen mukaansa tarpeellista, ja tietoa luonnonsuojelun merkityksestä tulisi jakaa yhä enemmän.

– Monet kahlaajalajit pesivät soilla, ja siksi soiden tuhoutuminen on niille todellinen ongelma. Esimerkiksi suokukko on kärsinyt dramaattisesti Etelä-Suomen soiden tuhoamisesta ja muutonaikaisilla alueilla tapahtuneista muutoksista. Monet vanhemmat lintuharrastajat ovat kertoneet 1960-luvulla eläneistä monituhatpäisistä suokukkoparvista. Minä en sellaisia ole nähnyt, sillä suokukon kanta on romahtanut nopeasti. Se luokitellaan nykyään Suomessa erittäin uhanalaiseksi, Lehikoinen sanoo.

– Ihmiset, jotka eivät tunne syvällisemmin luonnon mekanismeja, ajattelevat usein, että parin suon suojeleminen riittää. Tosiasiassa suojelualueita pitäisi olla paljon ja niiden tulisi muodostaa verkosto, koska muutaman yksilön muodostama populaatio ei pysy elinvoimaisena pitkään.. Lisäksi yksittäisten alueiden pitäisi olla tarpeeksi suuria, jotta eri populaatiot säilyisivät.

Etelänsuosirrin poikanen.

Etelänsuosirrin poikanen.

Hän muistuttaa, ettei suojelualueilla suojella vain yhtä lajia vaan kokonaista elinympäristöä ja sen eliöyhteisöä.

– Monet kasvi- ja eläinlajit hyötyvät suojelutoimenpiteistä. Niiden ei tarvitse olla alueella pesiviä lajeja, vaan kyse voi olla myös lajeista, jotka vierailevat suojelualueilla esimerkiksi ruokailemassa tai muuton aikana.

– On surullista, että niin monet kansalaiset ovat tietämättömiä luontoon liittyvistä asioista eivätkä välttämättä edes halua sivistää itseään. Vain silloin, kun ihmisellä on uteliaisuutta tutkia, miten asiat luonnossa toimivat, hän myös jaksaa panostaa tärkeimpään: ymmärtämiseen.


Olethan lukenut Aija Lehikoisesta kertovan sarjan ensimmäisen osan Tutkijat etsivät todellista tietoa, totuutta.



Tutkijat etsivät todellista tietoa, totuutta

joulukuu 28, 2015 kello 12:45 (Eija Mäkinen)

Esittelemme säätiön tukemia ja palkitsemia tekijöitä. Vuorossa on biologiksi valmistuva Aija Lehikoinen. Tämä on kaksiosaisen sarjan ensimmäinen osa.


– Olen nähnyt rantakurvin ainoastaan kerran elämässäni, sanoo Oulun yliopistosta biologiaa opiskeleva Aija Lehikoinen, joka tarkastelee pro gradu -tutkielmassaan rantakurvin populaatioiden geneettistä rakennetta luonnonsuojelullisesta näkökulmasta.

– Minua kiinnostaa ekologian ja genetiikan yhdistelmä; se, miten ekologiset prosessit vaikuttavat populaatioiden geneettisiin ominaisuuksiin – ja toisin päin. Tutkiminen on haasteellista, koska luonnossa kaikki on vuorovaikutuksessa keskenään. Biologiassa ei välttämättä voida määritellä yksiselitteisen tarkasti, etteikö jokin tietty seikka vaikuttaisi. Juuri se tekee luonnon tutkimisesta kiehtovaa.

Aija Lehikoinen käsissään suokukko. Kuva © Nelli Rönkä.

Aija Lehikoinen käsissään suokukko. Kuva © Nelli Rönkä.

Suomessa rantakurvi on havaittu pesivänä ensimmäisen kerran Kokkolassa vuonna 1884.

– On hienoa, että jo silloin ihmiset ovat ymmärtäneet, että kyseessä on laji, jota Suomessa ei ollut aiemmin nähty. Toisaalta siihen aikaan ihmiset tunsivat ympäristönsä hyvin ja seurasivat luonnon tapahtumia huomattavasti laajemmin kuin nykyään.

Äärimmäisen uhanalainen lintu

Kahlaajiin lukeutuvasta rantakurvista tiedetään hyvin vähän.

– Sen pääasiallinen pesimäalue sijaitsee melko tuntemattomalla alueella Venäjän Siperiassa, eikä kannan tilasta tiedetä juuri mitään. On mahdollista, että kyseessä on taantuva laji, Aija Lehikoinen sanoo.

Rantakurvi. Piirros © Aija Lehikoinen.

Rantakurvi. Piirros © Aija Lehikoinen.

Suomessa pesivä populaatio on hyvin pieni, alle kymmenen paria.

– Rantakurveja pesii meillä nykyään tietääkseni vain Oulussa ja Kemissä. Varmistettuja pesintöjä on viime vuosina ollut 1–3. On ollut viitteitä, että niitä saattaisi olla myös Perämeren saaristossa, avomeren saarilla. Ja ainahan saattaa jäädä pesintöjä toteamatta.

Lehikoinen huomauttaa, että pieni populaatio saattaa käydä rantakurville kohtalokkaaksi, koska geneettisen ajautumisen ja sukusiittoisuuden myötä geenien alleelivariaatio vähenee. Geneettisten menetelmien avulla on mahdollista tutkia ja selvittää lajin tilanne.

Kesätöissä kahlaajaporukassa

Linnuista Lehikoinen on ollut kiinnostunut jo lapsesta asti, mutta kahlaajat koituivat hänen kohtalokseen biologian opintojen myötä.

– Olen tehnyt monena kesänä maastotöitä Oulun yliopiston työryhmässä, jonka jäsenet ovat tutkineet enimmäkseen etelänsuosirriä ja lapinsirriä, jotka pesivät Pohjois-Pohjanmaan rannikolla. Etelänsuosirri on Itämeren rannikolla pesivä suosirrin alalaji, joka on uhanalainen.

Kun Lehikoinen ryhtyi miettimään pro gradu -tutkielmansa aihetta, Oulun yliopiston biologian laitoksella tutkijatohtorina toimiva Veli-Matti Pakanen ehdotti tutkimusta rantakurvista.

– Hänellä oli näytteitä rantakurvista eri puolilta sen levinneisyysaluetta, useasta eri populaatiosta, minkä ansiosta minun ei tarvinnut itse kerätä aineistoa, vaan työni keskittyy sen analysoimiseen. Ohjaajani kirjoittavat samasta aiheesta parhaillaan artikkelia, ja tutkimukseni liittyy myös yhden ohjaajistani väitöstutkimukseen.

Arktisten lajien yllätys

Monet kahlaajalajit, kuten isosirri, ovat levinneet laajalle, ja osa niistä saattaa pesiä koko Euraasian leveydeltä.

– Voisi kuvitella, että populaatioiden kesken syntyisi geneettistä eriytyneisyyttä, koska ne asuvat toisistaan niin kaukana. Tosiasiassa monilla kahlaajalajeilla ei ole kovinkaan suurta geneettistä variaatiota, mikä on äkkiseltään ajateltuna aika yllättävää, Aija Lehikoinen sanoo.

– Syy löytyy historiasta. Arktiset kahlaajalajit ovat jääkausien aikana supistuneet muutamaan pieneen populaation. Kun jäätiköt ovat sulaneet, populaatiot ovat nopeasti levittäytyneet laajoille alueille. Toisin sanoen niillä ei ole vielä ollut tarpeeksi aikaa eriytyä geneettisesti toisistaan.

Lapinsirrin poikanen.

Lapinsirrin poikanen.

Kysymykseen, mikä tutkimuksen tekemisessä on ihaninta, Lehikoinen vastaa epäröimättä:

– Se, että löytää uusia asioita ja saa todellista tietoa. Sitähän tutkimus on: totuuden etsimistä. Minusta on hauskaa olla ensimmäistä kertaa näkemässä se, mitä löydetään. Uskon, että tutkimuksestani koituu myös konkreettista hyötyä, sillä sen avulla voidaan esimerkiksi laatia Suomessa rantakurvin suojelusuunnitelma.

Historiallinen opinahjo

Kandidaatintyönsä Aija Lehikoinen teki mustapyrstökuirista, Alankomaiden kansallislinnusta. Sinne hän suunnistaa helmikuun lopulla työharjoitteluun.

– Haluan ennen valmistumistani kokeilla, millaista on työskennellä tutkimusryhmässä muualla kuin Suomessa. Etsin harjoittelupaikkaa Keski-Euroopan maista, ja Alankomaista löytyi sopiva tutkimusryhmä, joka on keskittynyt kahlaajiin.

Tutkijan arkea: sekvensoitavat näytteet.

Tutkijan arkea: sekvensoitavat näytteet.

Vuonna 1614 perustettu Rijksuniversiteit Groningen kuuluu maailman sadan arvostetuimman yliopiston joukkoon. Siellä Lehikoinen viettää ensin kuukauden maastotöissä ja ottaa verinäytteitä suokukoista, minkä jälkeen hän työskentelee kolme kuukautta laboratoriossa ja tekee tietokoneanalyyseja.

– Maatalouden tehostaminen on romahduttanut Euroopan lintukantoja dramaattisesti, niin myös Alankomaissa, jossa on tutkittu paljon maatalouden vaikutuksia linnustoon ja ylipäänsä luontoon. Maatalouden tehostaminen on ongelma myös meillä Suomessa. Se on aiheuttanut vakavia ongelmia monille pelloilla pesiville lajeille, kuten kuoville ja töyhtöhyypälle.


Lue myös Aija Lehikoisesta kertovan sarjan toinen osa Suoalueiden pitäisi olla verkosto.



Joulutervehdyksen aika

joulukuu 22, 2015 kello 12:22 (Eija Mäkinen)

Säätiömme toivottaa kaikille oikein mukavaa ja rattoisaa joulua. Vuoden pimeimmän ajan juhlaa ei pidä ottaa liian totisesti, muistuttaa Who´s your honey -projektin kaksikko, Nätyn näyttelijäopiskelijat Anna-Elisa Hannula ja Emma-Sofia Hautala.



Näyttelijyys toimii siltana erilaisten ihmisten välillä

joulukuu 2, 2015 kello 07:35 (Eija Mäkinen)

– Vetää vähän hiljaiseksi, ensi keväänä Nätyltä valmistuva Emma-Sofia Hautala myöntää.

Näyttelijän ammatti on hänelle tietoisen taistelun tulos. Lähisuvussa ei teatterintekijöitä ole, ja ehkä osin siksi osa sukulaisista on kyseenalaistanut uravalinnan.

– Miksi? Sitä olen kysynyt itseltänikin monet kerrat. Valitsin teatterin, koska sen kautta voin ilmentää maailmaa, ilmiöitä ja ajatuksia, sekä omiani että muiden, lukemattomin eri tavoin.

Emma-Sofia Hautala on koonnut sivustolleen tähänastisen taipaleensa. Klikkaa kuvaa ja katso!

Emma-Sofia Hautala on koonnut sivustolleen tähänastisen taipaleensa. Klikkaa kuvaa ja katso!

Pietarsaaressa kasvanut, Kaustisen musiikkilukion käynyt Hautala on toiminut vuosia houseband-solistina ja ohjannut bändejä.

– Musiikki on ollut aina läsnä elämässäni, ja sitä kautta päädyin teatteriin ja esiintymiseen. Jos minusta olisi tullut vain muusikko, se olisi kaventanut minua. Teatteri tarjosi minulle kokonaisvaltaisen tavan ilmaista itseäni.

Näyttelijän rajattomat mahdollisuudet

Syksyllä 2011 opintonsa Tampereen yliopistossa aloittanut näyttelijäntaiteen kurssi on saanut kahden eri taiteilijasukupolven koulutusta, sillä elokuussa 2014 teatterityön professoriksi valittiin Pauliina Hulkko tehtävää yli kaksi vuosikymmentä hoitaneen Yrjö Juhani Renvallin jäätyä eläkkeelle. Samalla vaihtui suurin osa lehtoreista.

– Hulkon myötä olemme perehtyneet muun muassa nykyteatterigenreen. Hän painottaa koulutuksessa – samoin kuin Hanno Eskola, joka toimi aiemmin näyttelijäntyön lehtorina – näyttelijän roolia ja vastuuta taiteilijana. Olemme tekijöitä siinä missä ohjaajat ja muut ajattelijat, Emma-Sofia Hautala sanoo.

Henkilökohtaisen taiteilijuuden korostaminen positiivisella tavalla on hänen mukaansa auttanut muuttamaan omia asenteita ja toimintatapoja näyttelijänä.

– Jos saan työhön ja uraani liittyviä ideoita ja ajatuksia, jotka eivät ole varsinaista teatteria, en blokkaa niitä. Näyttelijän on ehdottoman tärkeätä ymmärtää, miten monenlaista työ voi nykyään olla. Mahdollisuudet ovat rajattomat.

Hautala analysoi näyttelijän erilaisia työrooleja myös loppututkielmassaan.

– Etsin työssäni myös näyttelijäntyön tekniikkaa, joka sopisi sekä perinteisen roolihahmon rakentamiseen että nykyteatterin keinoin rakennettuun esitykseen.

Nykynäyttelijä venyy moneen

– Se, mikä sytyttää näyttelijän kunkin työn alussa, vaihtelee. Tampereen Työväen Teatterin Kohtalon tangossa se oli ilman muuta liike, tanssi. Roolihenkilöni syntyi sitä kautta. Siihen vaikuttivat myös kuvat. Film noir -tyylilajissa toteutettu esitys on esteettinen, visuaalinen elämys. Annoin myös itseni vaikuttua sen ajan kuvista, Hautala kertoo.

Hän harjoittelee parhaillaan Pasi Lampelan käsikirjoittamaa ja ohjaamaa Päätepysäkkiä, joka saa ensi-iltansa Tampereen Teatterissa 27. tammikuuta 2016.

– Lampela kirjoittaa ihailtavan tarkasti, mikä kolahti heti. Teksti on elävää, välillä sanat ja lauseet loppuvat kesken, kuten ”oikeassakin” elämässä. Näyttelemisen laatu syntyy luottamalla tekstiin.

Päätepysäkin näyttelijät Emma-Sofia Hautala (vas.), Elisa Piispanen, Esa Latva-Äijö ja Heikki Nousiainen. Kuva © Yehia Eweis.

Päätepysäkin näyttelijät Emma-Sofia Hautala (vas.), Elisa Piispanen, Esa Latva-Äijö ja Heikki Nousiainen. Kuva © Yehia Eweis.

Hautala sanoo olevansa onnellinen siitä, että on opiskeluvuosinaan saanut käytännön kokemusta sekä suuresta että pienestä teatterinäyttämöstä, tv-työskentelystä ja oman, yhdessä Anna-Elisa Hannulan kanssa toteutetun, Who´s your honey -projektin tekemisestä.

– Keskustelin erään pitkään alalla työskennelleen näyttelijän kanssa, joka toivoi pääsevänsä vain tekemään omaa työtään. Hän tarkoitti perinteistä roolin rakentamistyötä valmiin käsikirjoituksen pohjalta sen sijaan, että näyttelijät esimerkiksi kirjoittaisivat osan tekstistä.

– Minusta näyttelijän ammatti voi olla paljon muutakin kuin roolin rakentamista, eikä kyse ole vain nuoren näyttelijän naiivista ajattelusta. Olemme saaneet Nätyllä koulutuksen laaja-alaiseen tekemiseen ja taiteilijuuteen. Olen alkanut ajatella, mihin näyttelijän ammattitaitoa voisi käyttää myös teatterin ulkopuolella. Toki näytellessä koen olevani omalla maaperälläni, mutta en halua herätä ”taide-kuplasta”. Näyttelijyys voi toimia siltana erilaisten ihmisten välillä.

Kun taiteesta tulee yhteinen kieli

Sillan rakentamista Emma-Sofia Hautala on toteuttanut muun muassa työskentelemällä kehitysvammaisten kanssa.

– Vedin vuoden Tampereen Kehitysvammaisten Tuki ry:n kahta kerhoa. Toisessa yhteisenä välineenä oli elokuva, toisessa perehdyimme esiintymiseen. Siinä oli haastetta, koska minulla ei ollut juuri mitään kokemusta kehitysvammaisten kanssa työskentelemisestä. Mutta taide toimi siltana ja lähensi meitä. Siitä tuli yhteinen kielemme.

Hautala tunnustaa olevansa perfektionisti, mutta kehitysvammaisten kanssa työskenteleminen taivutti tavoitteet toisenlaisiksi. Matkasta kasvoi tärkein anti.

– Teimme kauden lopuksi esityksen, joka ei ollut tavanomaisella mittapuulla arvioituna täydellinen, mutta ei ole epäilystäkään, miten paljon se merkitsi esiintyjille. Esityksessä mukaan lähti ihmisiä, jotka eivät olleet koskaan harjoituksissa nousseet lavalle. Lopulta myös osa yleisöstä liittyi joukkoon. Se oli minulle tärkeä kokemus soveltavan teatterin merkityksestä ja mahdollisuuksista.

Virran säilyttäminen on tärkeää

Hautala sanoo odottavansa aikaa, jolloin hän ei ole enää opiskelija.

– Olen opiskellut yhtäjaksoisesti kuusivuotiaasta tähän päivään asti. Tietenkin toivon, että saisin töitä. Olen onnellinen, että olen jo nyt saanut työskennellä hyvin erilaisissa tehtävissä, teattereissa ja rooleissa. On myös ollut ihanaa saada toteuttaa oma proggis, Who´s your honey.

Hän aikoo muistuttaa itseään ”ihanan kombinaation”, kuten hän monipuolista työn kirjoa luonnehtii, merkityksestä.

– Uskon, että sen avulla liekki pysyy elossa. Olen seurannut, miten pitkään ammatissa toimineilla kollegoilla virtaa ja uteliaisuutta piisaa, kun heillä on jokin oma juttunsa. Näyttelijänä minulle on tärkeää se, että toimin muissakin yhteisöissä kuin ammattiympyröissä. Kuulun muun muassa seurakuntayhteisöön, joka on hyvin erilainen kuin teatteriyhteisö.

Laulua ja pianonsoittoa lapsesta asti harrastanut Hautala sanoo muusikkouden olleen hetkellisesti pöytälaatikossa, mutta pian on aikaa omille biiseille.

– Olemme perustaneet uuden bändin. Tietoisuus siitä, että poistun kohta yliopistolta, on avannut tilaa uusille asioille.



Taide auttaa meitä oppimaan, miten toimia toisten kanssa

marraskuu 28, 2015 kello 14:12 (Eija Mäkinen)

– Mitä pidempään olen opiskellut, sitä vahvemmin olen tajunnut: tämä jos mikä on olennaista, Anna-Elisa Hannula sanoo ja tarkoittaa ammattiaan taiteilijana.

– Taiteen avulla ihminen pystyy käsittelemään tunteitaan ja ymmärtämään paremmin ihmissuhteita ja elämän ilmiöitä. Se myös auttaa meitä oppimaan, miten toimia toistemme kanssa niin, että meillä olisi hyvä olla maailmassa.

Anna-Elisa Hannula Nätyn Jerusalemin tanssissa (2013). Kuva © Senni Luttinen.

Anna-Elisa Hannula Nätyn Jerusalemin tanssissa (2013). Kuva © Senni Luttinen.

Viimeistä vuottaan Tampereen yliopistossa Nätyllä opiskeleva Hannula on aiemmin valmistunut muusikoksi Tampereen ammattikorkeakoulun teatterimusiikkilinjalta.

– Lapsena en nähnyt taiteilijan ammattia realistisena vaihtoehtona, sillä en uskonut olevani tarpeeksi lahjakas. Siksi lähdin liikkeelle myöhään. Olin jo kaksikymppinen, kun olin ensimmäistä kertaa teatterin lavalla.

Hannulan pääinstrumenttina on laulu, mutta hän soittaa myös fagottia, saksofonia ja pianoa.

– Olla ihmisten kanssa samassa tilassa ja tuottaa musiikkia on ihanin tapa elää! Sama pätee teatteriin, jossa jaamme työryhmän ja katsojien kanssa yhteisen kokemuksen. Molempiin liittyy myös tietty taianomaisuus.

Teatterilla voi ja pitää vaikuttaa

Nätyn tuotantojen lisäksi Anna-Elisa Hannula on työskennellyt muun muassa Pyynikin ja Maarianvaaran kesäteattereissa. Kuluneena syksynä hän on näytellyt Tampere-talon 25-vuotisjuhlaesityksessä Kesäyön uni ja Tampereen Työväen Teatterin musikaalissa Desirée.

Kaisalla riitti vientiä Maanankavaaran kesäteatterin Kilpakosijoissa. Kuva © Pentti Sormunen.

Kaisalla riitti vientiä Maanankavaaran kesäteatterin Kilpakosijoissa. Kuva © Pentti Sormunen.

Ennen Tampereelle muuttoaan Hannula oli vannoutunut musikaalien ystävä. Laulua! Musiikkia! Tanssia!

– Nautin niiden tekemisestä yhä, mutta Nätyllä näkemykseni teatterintekemisestä on laventunut.

Hannula mainitsee Tampereen yliopistossa jo yli kymmenen vuotta harjoitetun tarinateatterin, jossa näyttelijät saavat esityksen ainekset yleisöltä. Kuuntelemisen taitoa ja uskallusta kehittävän metodin avulla opiskelijat ovat tehneet teatteria mm. omaishoitajille, vanhuksille ja liikuntavammaisille.

– Minulla oli todella outo käsitys yhteiskunnallisesta teatterista ennen kuin aloitin opintoni, mutta tarinateatterin ja ihmisten kohtaamisten sekä viime vuosina näkemieni esitysten myötä olen ymmärtänyt, mikä voima teatterissa parhaimmillaan piilee. Siihen pyrimme myös Emma-Sofia Hautalan kanssa toteuttamassamme Who´s your honey -projektissa: herättämään, vaikuttamaan ja kyseenalaistamaan ympärillämme olevaa kuvastoa.

Kameran kanssa saa leikkiä

Who´s your honey -projektissa Hannula ja Hautala hyödyntävät useita sosiaalisen median kanavia: YouTubea, Instagramia, Facebookia.

– Se, että toimimme verkossa, oli alun perin minun ideani, vaikka tosiasiassa inhoan somea. Se ei ole minulle luonteva väline enkä todellakaan hengaile siellä ihan onnellisena. Mutta se, että jokin asia on itselle vieras, on huono syy olla tekemättä sitä. Päinvastoin, uudet asiat pitää ottaa haasteina, Hannula sanoo.

Projektin myötä kaksikko on työskennellyt tiiviisti kameran kanssa kokeillen erilaisia ideoita.

– Kameranäytteleminen kiinnostaa minua todella paljon, osin siksi, että se on uusin laji elämässäni. Se myös tuntuu rennommalta esiintymisen näytelmän tavalta kuin teatteri. Kamerantyöskentelyyn liittyy olennaisesti leikkaaminen, jonka avulla voi luoda täysin uudenlaisia asioita, mikä on tosi mahtavaa! Kameran kanssa voi olla tuttavallinen. Suhde siihen muuttuu, mitä enemmän sen kanssa leikkii.

Vaatimukset tuntuvat kehossa

Loppututkielmassaan Anna-Elisa Hannula pohtii tekstipohjaisen näytelmän harjoitus- ja esitysprosessia sekä näyttelijän positiota tuon prosessin sisällä.

– Olen huomannut, että toistan tietynlaisia toimintakaavoja harjoituksissa ja esityksissä. Haluan tutkia, missä määrin ne ovat itsestäni lähtöisin olevia asioita, joihin minulla on mahdollisuus vaikuttaa, ja missä määrin ne liittyvät prosessin luonteeseen; tekstilähtöisyyteen, ryhmätyöskentelyyn, hierarkioihin ja ensi-iltaa kohti kasvavaan hektisyyteen.

Hän huomauttaa, että näyttelijä kantaa kehossaan roolihenkilöönsä kohdistuvat vaatimukset.

– Näyttelijä työstää harjoitusprosessin aikana roolihenkilöään, mutta sen lisäksi myös monet muut – ohjaaja, koreografi, kollegat, pukusuunnittelija, lavastaja – vaikuttavat valtavasti esiintymisen rakentumiseen. On tasapainoiltava koko ajan omien ajatustensa ja ulkopuolelta tulevien ajatusten toteuttamisen kanssa. Se on välillä vaikeaa, varsinkin, koska kaikkia vaatimuksia – olivat ne sitten omia tai toisten – ei pysty toteuttamaan.

Lisäoppia taloista ja maailmalta

Tällä hetkellä Hannula harjoittelee Tampereen Työväen Teatterilla Lada-näytelmää joka saa ensi-iltansa 20. tammikuuta 2016. Wolfgang Herrndorfin kirjoittamaan nuortenromaaniin pohjautuvan draamakomedian ohjaa saksalainen Pedro Martins Beja.

Olen proggiksesta tosi innoissani. On ihanaa päästä tutustumaan uusiin tyyppeihin. Näytelmä on myös hengeltään toisenlainen kuin Kesäyön uni ja Desirée, jotka ovat olleet keveitä ja leikkisiä.

Nuorta lempeä TTT:n Desiréessä. Aviosiippana Veeti Kallio. Kuva © Kari Sunnari.

Nuorta lempeä TTT:n Desiréessä. Aviosiippana Veeti Kallio. Kuva © Kari Sunnari.

Tulevaisuuteen Hannula suhtautuu luottavasti.

– Uskon, että töitä löytyy, vaikka en olekaan varma mistä. Sekä perinteiset laitosteatterit että vapaan kentän ryhmät kiinnostavat minua.

Myös maailmanteatteri kiehtoo. Hän mainitsee esimerkkinä intialaisen 1980-luvulla toimintansa aloittaneen Natya Chetana -ryhmän, joka jatkaa Peoples´ Theatre -perinnettä.

– He tekevät yhteiskunnallisista aiheista teatteria ja vievät esitykset kyliin ihmisten luo, jotka eivät muuten pääsisi näkemään niitä. Haluaisin joskus työskennellä jossakin vastaavanlaisessa ryhmässä.

Alavieskassa varttunut Hannula on suunnitellut teatterikiertuetta myös Pohjois-Pohjanmaalle.

– Kotiseutuni on harvaan asuttua, ja siksi televisio on valtaosalle väestöä ainoa kulttuurilähde. Tiedän, miten tärkeää olisi tarjota muunkinlaista ohjelmaa. Teatterikiertue tarvitsee tietenkin työryhmän ja resursseja, mutta aion ehdottomasti toteuttaa sen seuraavan kymmenen vuoden sisällä.

********

Olethan lukenut juttusarjan ensimmäisen osan Kenen kuvastoa toteutat, nuori nainen? 



Kenen kuvastoa toteutat, nuori nainen?

marraskuu 21, 2015 kello 18:37 (Eija Mäkinen)

Esittelemme säätiön tukemia ja palkitsemia tekijöitä. Vuorossa ovat näyttelijät Anna-Elisa Hannula ja Emma-Sofia Hautala. Tämä on kolmiosaisen bloggaussarjan ensimmäinen osa.


”Mä otin projektiksi itseni. Pitää vain keskittyä siihen omaan juttuun”, energiapatukoita heilutteleva Supernainen sanoo ja ravaa kuntosalilta kotialttarin ääreen ja kahvilasta puita halaamaan.

Täydellisyyteen pyrkivä fiktiivinen hahmo on osa Anna-Elisa Hannulan ja Emma-Sofia Hautalan Who´s your honey -projektia. Tampereen yliopiston teatterityön tutkinto-ohjelmassa Nätyllä viimeistä vuottaan opiskeleva kaksikko halusi ennen ammattilaisiksi siirtymistään vielä kerran työskennellä yhdessä, ja niin käynnistyi naisten kuvia luotaava teossarja.

– Kun mietimme aihetta, naiseus ja siihen liittyvä kuvasto askarruttivat vahvasti meitä molempia. Koska aihe on laaja, päätimme rajata sen katukuvassa, tiedotusvälineissä ja sosiaalisessa mediassa jatkuvasti esillä oleviin konkreettisiin kuviin sekä niistä syntyviin mielikuviin, Hautala kertoo.

– Pohdimme myös, keille asia on tärkeä ja ajankohtaisin: murrosikäisille tytöille ja nuorille naisille. Tiedämme molemmat, miten raskasta aikaa se voi olla kaikkine kriiseineen. Haluamme käsitellä aihetta niin, että se herättää nuoret näkemään, miten monin tavoin heidän omakuvaansa vaikutetaan, Hannula lisää.

Aito asia vai rooli päällä?

”Nyt on siis semmoinen juttu… että tämä meidän videoproggis… voi ei!”

Suuret kyyneleet valuvat puhujan poskia pitkin, traaginen paljastus on selvästi tuloillaan, kun äänensävy äkkiä vaihtuukin uutisankkurin rutinoituneeksi replikoinniksi ja samalla paljastuu postauksen aihe: itku.

Syyskuussa Emma ja Annuska, kuten he itsensä katsojille esittelevät, latasivat ensimmäisen videobloggauksensa YouTubeen. Kaksikko peräsi vastauksia ajoittaiseen itseinhoonsa ja siihen, miksi oma elämä tuntui niin laimealta. Rentoa provosointia sisältänyt setti havahdutti miettimään, mikä on totta ja mikä roolia – meillä kaikilla.

– Tosi-tv-sarjojen kuvastoon olennaisesti kuuluva itku on yksi niistä aiheista, joita avaamme vlogissamme toisaalta tylyn analyyttisesti, toisaalta humoristisesti sipulien kanssa leikkimällä, Hautala sanoo.

– Haluamme herätellä katsojat suhtautumaan someen kriittisesti. Kun ihminen esiintyy esimerkiksi vlogissa omalla nimellään, kuinka totta hänen tarinansa ja käytöksensä tosiasiassa ovat? Koimme, että voimme tuoda asian esiin siksi, että olemme näyttelijöitä.

Fiktiivisen Supernaisen seikkailujen, naisen arkea parodisesti tarkastelevien välähdysten ja making of -koosteiden rinnalle kaksikko on tehnyt ”lätinäpostauksia”, joissa he keskustelevat kulloisestakin aiheesta omana itsenään.

Pelkän mutun varassa videoiden sisältöä ei improvisoida, vaan tarinoinnin tukena on myös tutkimustietoa.

– Esimerkiksi lemppariajatukseni siitä, miten voisimme laajentaa kollektiivisesti ja yksilöllisesti ideaalikuvaamme vaikkapa ihmiskehosta, on peräisin Kaja Silvermanin kirjasta The Threshold of the Visible World. Itkupostausta tehdessämme hain tutkittua tietoa sukupuolten tunneilmaisun eroista, Hannula kertoo.

Kun stereotypiat heittävät häränpyllyä

”So here we are. This is the moment of the truth, c´mon!”

Lokakuussa ilmestyi Who´s your honey -projektin musiikkivideo Cyanide, jonka Hannula ja Hautala toteuttivat yhdessä työryhmän kanssa. Videossa toistuvat popmusiikkikulttuurista tutut asetelmat, miljööt ja liikekieli, mutta päinvastaisella tavalla: nainen rulettaa ja mies on seksiobjekti.

– Kun suunnittelimme Cyanidea, kävimme läpi todella paljon musiikkivideoita. Kun linkitin esimerkkejä vaarallinen ja seksikäs nainen -kuvastosta, keskustelu Facebook-ryhmässämme kävi todella kuumana, Hautala kertoo.

Cyaniden kuvauksesta ja leikkaamisesta vastaa Tampereen yliopistossa opiskeleva Usva Torkki, ”kullan arvoinen kuvajournalisti”, kuten kaksikko häntä lämpimästi kehuu.

– Olemme kuvanneet ja editoineet itse valtaosan Who´s your honey -projektin materiaalista, mutta musiikkivideoon halusimme henkilön, joka tuo oman näkökulmansa kameran kautta. Nätyläiset ovat tehneet kuluneen vuoden aikana aika paljon yhteistyötä samassa tiedekunnassa opiskelevien journalistien kanssa, mikä on ollut tosi kivaa ja hedelmällistä, Hannula ja Hautala sanovat.

Teatteri tarvitsee nuorta yleisöä

”Joo, hei ota itse asiassa housut pois.” ”Okei…mut eiks tää ollu huulipunamainos?” ”Joo-joo.”

Videoblogin lisäksi Who´s your honey -projektilla on Facebook-sivusto ja Instagram-tili. Sosiaalisen median käyttö on ollut tietoista ja tavoitteellista, sillä sen avulla kaksikko on etsinyt uutta yleisöä.

– Tilastojen mukaan teatterissa käyvä väki vähenee ja katsojien keski-ikä nousee koko ajan. Jos teatteri haluaa löytää nuoria katsojia, on mentävä verkkoon, koska siellä he nykyään ovat, Hannula sanoo.

Cyanide-musiikkivideo on jo saanut aika hyvin katsojia, kuten koko vlogi, joka on alkanut levitä yllättävän vanhan yleisön parissa. Olemme olleet tosi iloisia siitä, että monet yläasteen ja lukioiden opettajat ovat näyttäneet videotamme tunneillaan, Hautala kertoo.

Verkon hyödyntäminen onkin ollut eräänlainen kollektiivinen kutsuhuuto ja kiirivä viidakkorumpu tulevasta, sillä projekti jatkuu keväällä live-esityksillä. Nätyn harjoitustiloissa maalis-huhtikuussa ensi-iltansa saavassa teatteriesityksessä naiseutta lähestytään pinnan ja kuvallisen ajattelun kautta.

– Aiomme kutsua yläaste- ja lukioikäisiä nuoria katsomaan esitystä. Teatterilla on oma paikkansa yhteiskunnassa, ja on tärkeää, että nuoret pääsevät siitä osallisiksi. Olemme jakaneet kouluissa flaijereita. Vierailemme myös Tyttöjen talossa, jossa pidämme naisen kuvia koskevan työpajan, kaksikko kertoo.

– On tärkeää kohdata ihmisiä kasvokkain. Huomasimme sen viime kesänä, kun teimme vlogia varten katugallupia. Kysyimme eri-ikäisiltä, eri sukupuolta ja erilaisia ammatteja edustavilta vastaantulijoilta, millainen ihminen on menestynyt ja tunsivatko he itse olevansa menestyneitä. Siinä koki monenlaisia hetkiä ja myös näki, milloin aihe osui ja lujaa.



Kirjoittaminen on mustasukkainen rakastaja

marraskuu 8, 2015 kello 10:00 (Eija Mäkinen)

– Olen ollut onnekas ammatinvalinnassani. Kirjailijantyö on mielekäs tapa sekä elää arkea että osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun, Emilia Pöyhönen sanoo.

Teatterikorkeakoulusta keväällä 2008 valmistunut Pöyhönen on työskennellyt näytelmäkirjailijana, dramaturgina ja suomentajana. Lukuvuoden 2004–05 hän opiskeli Berliinissä, Hochschule für Schauspielkunst Ernst Buschissa.

– Saksassa näytelmäkirjailijaperinne on hyvin vahva, kun taas meillä näytelmäkirjailija on prosaisteihin verrattuna ikään kuin pseudokirjailija. Saattaa johtua Berliinin-opinnoistani, mutta näen, että kirjailijan työ on yksi väline uudistaa teatteria siinä kuin jokin muukin. Näytelmä on vapaa rajapinnan laji, joka mahdollistaa monenlaisia asioita. Minua kiinnostaa kirjoittaminen, joka kysyy näyttämöltä kysymyksiä.

– Suomen vahva realistinen perinne tuottaa välillä ajattelua, jonka mukaan taiteilijan tehtävä on tallentaa nykytodellisuutta. Taide on tietysti paljon muutakin.

Kaikilla on oma tiensä

Kirjoittaminen on Emilia Pöyhöselle olemassaolon ja maailmassa olemisen tapa.

– On vaikea eritellä, mihin kaikkeen se liittyy. Kirjoittaisin, vaikka kukaan ei julkaisisi tekstejäni, hän sanoo.

Emilia Pöyhönen. Kuva © Aino Huovio.

Emilia Pöyhönen. Kuva © Aino Huovio.

Työnä kirjoittaminen on ankara laji, koska se vaatii yksinäisyyttä ja kykyä olla itsensä kanssa.

– Sanon usein, että kirjoittaminen on mustasukkainen rakastaja. Kaikki vaiheet eivät tietenkään ole niin intensiivisiä. Mutta käytännössä kirjoittaminen tarkoittaa sitä, etten voi jatkuvasti juosta sosiaalisissa tilanteissa.

– Eri taiteilijoille sopivat erilaiset metodit ja työskentelytavat. Se, että kirjoitan yksin, ei tarkoita, että työskentelen eristäytyneenä. Päinvastoin, koen olevani osa aktiivista keskustelua. Käyn näytelmäkirjailijoiden Teksti-yhteisön tapaamisissa ja käyn dialogia kollegoiden sekä läheisten ohjaajien kanssa. Käyn myös katsomassa esityksiä. Kaikkein tärkeintä on kuitenkin lukeminen.

Näytelmät on tehty luettaviksi

Emilia Pöyhösen aiempaa tuotantoa on julkaistu kirjoina. Kustantajana toiminut Kirja kerrallaan lopetti kuitenkin toimintansa lokakuussa 2012.

– On ongelmallista, ettei Suomessa ole viime vuosina julkaistu näytelmiä kirjoina. Suuret kustantamot ovat julkaisseet joitakin näytelmäkirjallisuuden klassikoita. Sen sijaan nykynäytelmiä julkaisevat lähinnä teatterit, niitäkin vähän. Se tarkoittaa, ettei niitä saa kirjastoista, ja näytelmien lukemisen perinne katoaa.

Pöyhönen iloitsee, että helsinkiläinen Into Kustannus julkaisee syksyllä 2016 kolmen näytelmän – Prinsessa Hamlet, kuka tahansa meistä – dokumentti ja Leipäjonoballadi – kokoelman.

– Kirjailijana näen sen tärkeänä tekona, ovathan näytelmäni kirjallisuutta siinä missä proosa, runous ja maailmankirjallisuus.

inton_logo

Hän tuntee itsensä onnekkaaksi, koska saa tehdä mieleistään työtä. Helppoa se ei aina ole. Työtä on tehtävä paljon, ja näytelmätekstien tulee kestää kriittinen tarkastelu.

– Kun prosessi on lopuillaan, kaikki vaiva alkaa unohtua. Se on tietenkin itsesuojelua. Eihän sitä muuten ryhtyisi koskaan enää tekemään uudestaan mitään.

Kuka saa tehdä taidetta?

Pöyhönen muistuttaa, että näytelmien kirjoittaminen on hyvin hidasta työtä, johon usein liittyy epävarmuus toimeentulosta.

– Vielä toistaiseksi taiteilijan on ollut mahdollista työskennellä Suomessa apurahajärjestelmän ansiosta niin, ettei suuria taiteellisia kompromisseja ole tarvinnut juuri tehdä. Mutta apurahat ovat pieniä, ja käytännössä näytelmäkirjailija elää usein jatkuvasti toimeentulon rajoilla ja sosiaaliturvan ulkopuolella.

– Kun puhutaan siitä, kenellä on mahdollisuus tehdä taidetta, puhutaan vääjäämättä myös rahasta.

Jos yhteiskunnassa taide toimii kaupallisella pohjalla, niin ainoat, jotka pystyvät tekemään sitä, ovat rikkaiden perheiden lapset. Heidän perheensä maksaa taidetyön.

– Esimerkiksi Saksassa suuri osa taiteilijoista on erittäin hyvätuloisista perheistä. Kyse ei ole siitä, etteivätkö köyhempien perheiden lapset olisi taiteellisesti yhtä lahjakkaita, mutta heillä ei ole taloudellisesti mahdollista opiskella taidetta tai työskennellä taiteilijana.

Suomessa on Pöyhösen mukaan poikkeuksellinen tilanne, koska taidekoulutus on ilmaista, ja opiskelemaan valitaan lahjakkaimmat.

– Olemme perifeerinen maa, ja kommunikoimme todella huonosti muun maailman kanssa. Mutta meillä on laadukasta ammattitaiteilijoiden tekemää esitystaidetta, näytelmäkirjallisuutta, kuvataidetta. Yksi keskeinen syy siihen on, että meillä on ollut mahdollista valita parhaat. Jos ajamme taiteen rahoituksen alas, tilanne muuttuu radikaalisti. Taiteesta tulee rikkaiden perheiden lasten harrastustoimintaa. Eikä siinä mitään, varmasti kirjoja julkaistaan silloinkin. Mutta on selvää, että myös laatu on toisenlaista.


Olethan lukenut Emilia Pöyhösestä kertovan juttusarjan ensimmäisen osan Naisten pitää kuolla, jotta he pääsisivät kaanoniin ja toisen osan Meillä on valta tulkita uudestaan kaikkia myyttejä.



Meillä on valta tulkita uudestaan kaikkia myyttejä

marraskuu 5, 2015 kello 15:15 (Eija Mäkinen)

Laajakuva kertoo ihmisestä enemmän kuin lähikuva.

– Ajatus on ruotsalaisen elokuvaohjaaja Roy Anderssonin. Hän puhuu paitsi konkreettisesta kuvasta myös siitä, että ihminen esitetään jossakin kontekstissa, mikä tarjoaa laveamman näkymän. Minusta siinä on perää, näytelmäkirjailija Emilia Pöyhönen sanoo.

Näytelmissään Pöyhönen on tarkastellut useita yhteiskunnallisesti merkittäviä teemoja: köyhyyttä, ilmastonmuutosta, pakolaisia, länsimaiden ja kehitysmaiden välistä kuilua. Vaikka niiden aiheet, käsittelytapa ja kieli poikkeavat suurestikin toisistaan, kriitikko Maria Säkön mukaan Pöyhösen tuotannolle voi löytää yhteisen nimittäjän: armottomuuden ja muutoksen mahdollisuuden kiehtovan liiton.

Emilia Pöyhönen. Kuva © Aino Huovio.

Emilia Pöyhönen. Kuva © Aino Huovio.

Kysymykset yksilön ja yhteisön suhteista sekä yhteiskunnallisista mekanismeista kiinnostivat Pöyhöstä jo ennen kuin hän haki dramaturgian koulutusohjelmaan Teatterikorkeakouluun vuonna 2003.

– Olen opiskellut sosiologiaa ja työskentelin aiemmin Helsingin yliopistossa tutkimusavustajana. Minulla on myös ympäristö- ja siirtolaisaktivistin tausta. En koe, että olen valinnut yhteiskunnallisuuden, vaan se on minulle luontainen tapa ajatella ja toimia. Kantaa voi ottaa monella tavalla.

Kieli kirkastuu ääritiloissa

Pöyhösen näytelmiä on kehuttu kauniista, lähes täydellisyyttä hipovasta kielestä.

– Jokainen teos vaatii oman kielensä. Sen löytäminen on minulla keskeinen tavoite. Kun se löytyy, teos alkaa kirjoittaa itseään.

Uusimman näytelmänsä, Prinsessa Hamletin, alaotsikoksi Pöyhönen on antanut sarjakuvatragedia.

– Olen halunnut tutkia kielen kuvallisuutta. Sarjakuva, joka taiteenlajina sijoittuu kirjallisuuden ja kuvataiteen rajapintaan, kiinnostaa minua todella paljon. Kiinnostavimmat asiat tapahtuvat usein taiteen rajapinnoilla.

Pöyhönen kertoo pyrkineensä kirjoittamaan tislattua kieltä.

– Se liittyy kipuun, kärsimykseen, suruun, hulluuteenkin. Ääritiloissa kielestä riisuutuu kaikki ylimääräinen, se muuttuu tiiviiksi ja kirkkaaksi.

Tislatulla kielellä Pöyhönen viittaa myös tekstimassan tihentämiseen.

– Tekstinä Prinsessa Hamlet on lyhyt sisällön mittakaavaan ja aiheistoon nähden. Kun se esitettiin vuosi sitten lukudraamana Kansallisteatterin Lavaklubilla, aikaa kului tunti ja 20 minuuttia. Esitys, jonka Linda Wallgren ohjaa vuoden kuluttua Q-teatteriin, saattaa toki olla pidempi.

Horatian roolissa Niina Koponen. Kuva © Elina Snicker.

Horatian roolissa Niina Koponen. Kuva © Elina Snicker.

Dialoginen suhde todellisuuteen

Emilia Pöyhönen on kirjoittanut Prinsessa Hamletin eräänlaisena päällekirjoituksena.

– On mahdotonta ilmoittautua Shakespearen rinnalle. Se myös selittää, miksi olen työstänyt näytelmääni yli viisi vuotta. Jos alkaa päällekirjoittaa Shakespearen Hamletia, se on syytä tehdä kunnolla, hän sanoo nauraen ja ilmiselvästi haasteen koosta tietoisena.

Kirjoitustapaansa Pöyhönen luonnehtii dialogiseksi.

– Kaikki näytelmäkirjallisuus on tietyllä tavalla dialogia Shakespearen kanssa, koska luemme uusia tekstejä kulttuurikaanoniin nostettuja teoksia vasten. Olen usein kirjoittanut dialogissa muiden tekstien tai todellisuuden kanssa. Yksi Leipäjonoballadin päähenkilöistä on Franciscus Assisilainen, paljasjalkapyhimys.

Kun kirjoitusprosessi on kiihkeimmillään, Pöyhönen valitsee tarkasti, mitä teoksia hän lukee. Yksi Prinsessa Hamletin referenssiteoksista on Virginia Woolfin vuonna 1925 julkaistu Mrs. Dalloway, jonka yksi päähenkilöistä kamppailee mielenterveytensä kanssa ja päätyy lopulta itsemurhaan.

– Luin Woolfin romaania usein, nimenomaan englanniksi. Hän kuvaa mestarillisesti hulluuden kokemusta ja todellisuuden hajoamista. Mrs. Dalloway on tietyssä mielessä kuoroteos, koska siinä on monta kertojaa, mutta samalla se onnistuu kuvaamaan todellisuuden spiraaliluonnetta hyvin erityisellä tavalla.

Hedda Gabler uudistui ryhmätyönä

Kolme vuotta sitten Kotkan kaupunginteatterissa sai ensi-iltansa Henrik Ibsenin Hedda Gabler, Shakespearen Hamletista inspiraationsa saanut näytelmä, jonka Pöyhönen dramatisoi yhdessä ohjaaja Hilkka-Liisa ”Hili” Iivanaisen kanssa.

– Meillä oli myös työpajoja näyttelijöiden kanssa. Emilia Kokko näytteli Heddaa. Se oli tavallaan ryhmätyöprosessi.

Kotkaan Pöyhönen suunnisti teatterinjohtaja Ilkka Laasosen kutsusta. Pesti teatterin kotikirjailijana kesti lopulta kolme vuotta.

– Koin yhteistyön Ilkan ja Hilin kanssa mielekkäänä. Olin sitä ennen työskennellyt ryhmissä dramaturgina jo aika paljon. Esimerkiksi Saana Lavasteen kanssa olimme tehneet Globen uupuneet yhteistyössä Kansallisteatterin, Dodo ry:n ja Teatteri 2.0:n kanssa.

Pöyhönen muistuttaa, ettei ole yhdentekevää, millaisia tarinoita kerrotaan, koska tarinat vaikuttavat todellisuuteen.

– Kirjailijana olen nauttinut siitä, että pystyn kertomaan tarinan itse, sillä meillä on valta tulkita uudestaan kaikkia myyttejä ja kulttuurikaanoniin valittuja teoksia.

Taiteilija ei voi määrittää tulkintaa

Pöyhönen ei halua rajata saati segmentoida näytelmiensä yleisöä.

– En ole koskaan kokenut kohdeyleisöajattelua mielekkääksi, tyyliin 50-vuotiaat mieskatsojat voivat samastua tähän tarinaan. Näen, että meissä kaikissa on yhtäläisyyksiä ja eroja. Meillä on myös tarve ja kyky ottaa kontaktia hyvinkin erilaisiin ihmisiin ja asioihin ja siten löytää itsemme hyvinkin erilaisista narratiiveista.

Hän kiteyttää kysymyksen vastaanottajista kirjeenvaihtoprotokollasta tuttuun englanninkieliseen fraasiin: To whom it may concern.

– Olen joskus käyttänyt metaforana myös pullopostia. Laitan viestin liikkeelle ja toivon, että joku sen löytäisi. Taiteilija ei voi määrittää teostensa vastaanottoa ja tulkintaa. Tietenkin minulla on asiasta mielipiteitä, mutta jonkun toisen tulkinta samasta teoksesta on ihan yhtä validi kuin minun. Olemme samalla viivalla.


Olethan lukenut Emilia Pöyhösestä kertovan sarjan ensimmäisen osan Naisten pitää kuolla, jotta he pääsisivät kaanoniin. Tarinassa on myös kolmas osa Kirjoittaminen on mustasukkainen rakastaja.



Naisten pitää kuolla, jotta he pääsisivät kaanoniin

marraskuu 2, 2015 kello 20:00 (Eija Mäkinen)

Esittelemme säätiön tukemia ja palkitsemia tekijöitä. Vuorossa on näytelmäkirjailija, dramaturgi Emilia Pöyhönen. Tämä on kolmiosaisen bloggaussarjan ensimmäinen osa.


”Mitäpä jos meillä olisi hullu nainen, joka on oman elämänsä päähenkilö eikä jonkun muun ajattelun heijastuma?”

Ajatus on yksi niistä, jotka johtivat Prinsessa Hamletin syntymiseen. Emilia Pöyhösen kirjoittama näytelmä, jota hän parhaillaan viimeistelee Berliinissä, saa kantaesityksensä alkuvuodesta 2017 helsinkiläisessä Q-teatterissa.

Työ on vaatinut paljon, syönyt vuosiakin viisi.

Sytykkeenä näytelmälle toimi hulluus. Monista yhteiskunnallisista aiheista – köyhyydestä, maahanmuutosta, ilmastonmuutoksesta – aiemmin kirjoittanut Pöyhönen sanoo halunneensa tarttua siihen jo vuosia.

– Hulluudesta on vaikea saada otetta, sillä se sisältää niin valtavasti erilaisia näkökulmia.

Yrjö Jylhä suomensi Hamletin vuonna 1955, Eeva-Liisa Mannerin suomennos on vuodelta 1981.

Yrjö Jylhä suomensi Hamletin vuonna 1955, Eeva-Liisa Mannerin suomennos on vuodelta 1981.

Näytelmää työstäessään Pöyhönen luki kaikenlaista hulluutta käsittelevää aineistoa: tutkimustietoa, tilastoja, kaunokirjallisuutta, näytelmistä muun muassa Woyzeckia ja Hamletia.

– Olen aina tykännyt Hamletista, se on ollut minulle tärkeä teksti. Minulla oli siitä kaksi suomennosta, Eeva-Liisa Mannerin ja Yrjö Jylhän, hän kertoo ja painottaa, ettei Shakespearen Hamlet ole hullu.

– Hän vain esiintyy sellaisena. Välillä voi tietenkin herätä kysymys, onko hän sitä myös oikeasti.

Miten selviytyä kuolemasta?

William Shakespearen Tanskan prinssistä kertova tragedia oli aluksi vain yksi taustateos muun lähdemateriaalin joukossa, mutta Pöyhöstä alkoi kiinnostaa Hamletin ja Horation suhde.

Hamlet on valheen ja petoksen näytelmä, ja on vain yksi, johon päähenkilö luottaa: Horatio. Hän ei petä Hamletia missään vaiheessa. Provosoiduin näytelmän lopusta, jossa Horatio aikoo tappaa itsensä nähtyään katastrofin, kaikki kuolleet. Hamlet kuitenkin kieltää häntä ja vaatii tätä kertomaan tarinansa eteenpäin.

– Minua kiinnosti kysymys ystävyydestä, kärsimyksestä ja selviytymisestä enemmän kuin pelkkä hulluuden tarkastelu. Ennen kaikkea minulle on ollut tärkeää tarkastella sitä, miten toimimme sen jälkeen, kun kaikkein pahin on tapahtunut. Siksi olen kirjoittanut Prinsessa Hamletiin kolmannen näytöksen, joka käsittelee Horatiaa ja Hamletin eloonjäänyttä perhettä.

Pöyhönen on vaihtanut keskeisimpien roolihenkilöiden sukupuolen. Hamlet ja Horatia ovat naisia, Ofelio mies.

– Hulluista naisista on kirjoitettu hyvin vähän sellaista, joka ei olisi joko äärettömän eteeristä tai selkeästi objektivoivaa. Erityisesti naispuolisten taiteilijoiden hulluus on glorifioitu asia. Heidän pitää myös kuolla traagisesti, jotta he jäisivät historiaan ja saisivat sijansa kulttuurikaanonissa.

Päätöksillä on seurauksensa

Kun Emilia Pöyhönen työskenteli 2000-luvun alussa Helsingin yliopiston sosiologian laitoksella tutkimusavustajana, hän perehtyi suomalaisen terveyspolitiikan muutoksiin 80- ja 90-luvulla.

Eduskunnan päätöksentekoa varten kirjoitetuista raporteista ja tilastoista näkyi selvästi, miten Suomen mielenterveyshuolto ajettiin alas ja laitoshoitopainotteinen hoitojärjestelmä purettiin. Avohoidon palvelujen kehittäminen ei kuitenkaan edennyt siinä vauhdissa kuin tarvetta oli.

– Nykyään monia mielenterveyspotilaita ”hoitavat” vanhemmat ja ystävät, koska professionaalista hoitoa on vaikea saada. Entä kun tässä ”hoidossa” epäonnistutaan? Miten lähipiiri jatkaa elämäänsä, jos sairastunut tekee itsemurhan? On ristiriitaista, että hulluksi tulevat taiteilijat glorifioidaan, mutta mieleltään sairaat tavalliset ihmiset saavat pysyvän stigman, minkä vuoksi heidät hylätään toistuvasti, hän sanoo.

Emilia Pöyhönen. Kuva © Emilia Kokko.

Emilia Pöyhönen. Kuva © Emilia Kokko.

– Minusta tuntuu, ettei Suomessa täysin ymmärretä poliittisten päätösten seurauksia. Meillä on nuoria aikuisia, jotka eivät ole koskaan päässeet hoidon piiriin ja oirehtivat pahoin, mikä näkyy katukuvassa. Olemme valinnoillamme luoneet yhteiskunnan, jossa osaa ihmisistä ei hoideta. Miksi?

Pöyhönen mainitsee yhteiskunnallisista valinnoista esimerkkinä kahdeksanvuotiaan Eerikan, jonka vanhemmat pahoinpitelivät kuoliaaksi vuoden 2012 keväällä.

– Viranomaiset olivat varmasti tehneet myös virheitä, mutta se ei ole asian ydin. Jos lastensuojeluun ei anneta tarpeeksi resursseja, se tarkoittaa kuolleita lapsia. Kyse ei ole mistään abstraktista politiikasta, vaan seuraukset ovat aina konkreettisia.

Valheessa elämisen ansat

Pöyhönen sanoo Prinsessa Hamletia kirjoittaessaan lopettaneensa pohdinnan, onko päähenkilö hullu. Enemmän häntä on kiehtonut kysymys valheessa elämisen päättymisestä.

– Shakespearen Hamletissa on monta tasoa. Olennaista siinä on, että ihminen tulee tiensä päähän. Näytelmän loppu on dramaturgisesti hurja, täynnä tuhoa, ja samalla tarina alkaa uudelleen, koska Hamlet velvoittaa ystävänsä kertomaan tarinansa muille. Elämän ja kuoleman sykli jatkuu.

Pöyhösen näytelmässä kuolema kielletään. Horatia puetaan Hamletiksi, ja hän ryhtyy yhdessä Hamletin perheen kanssa pitämään yllä prinsessan legendaa valtakunnassa.

– Se, että he tietyssä mielessä kieltäytyvät hyväksymästä Hamletin kuolemaa, liittyy paitsi omaisten tuntemaan syyllisyyteen myös haluun toivoa. Horatian kautta peilaan tavallaan ajatusta siitä, miten voisimme olla olemassa toisin. Kuinka elää paremmin kuin ne, jotka eivät selvinneet?


Lue Emilia Pöyhösestä kertovan juttusarjan toinen osa Meillä on valta tulkita uudestaan kaikkia myyttejä ja kolmas osa Kirjoittaminen on mustasukkainen rakastaja.



Taide kanavoi asiat, joita ei voi sanoa suoraan

lokakuu 1, 2015 kello 15:10 (Eija Mäkinen)

Iho valkea kuin lumi, huulet punaiset kuin veri ja hiukset mustat kuin eebenpuu. Lasten näytelmäkerhossa harjoitellaan uutta esitystä, Grimmin veljesten kertomuksista tuttua satua Lumikki. Kaikki touhuavat innokkaina. Mutta juuri ennen ensi-iltaa pääroolin esittäjä kieltäytyy jatkamasta, jännitys on liian kova 9-vuotiaalle tytölle.

– Se, että minut valittiin Lumikiksi, oli ihanaa. Olin aika ujo lapsi, ja näytelmäkerho oli minulle iso juttu. Mutta esiintyminen pelotti liikaa ja lopetin harrastuksen, nukketeatteritaiteilija Mira Laine muistelee.

Mira Laine tyttärensä kanssa Norpas-festivaaleilla elokuun lopussa.

Mira Laine tyttärensä kanssa Norpas-festivaaleilla elokuun lopussa.

Katkos kesti kuutisen vuotta. Kun Hyvinkäällä käynnistyi nuorille suunnattu teatterihanke, Laine uskaltautui mukaan. Ohjaajana toimi Kööpenhaminassa Danmarks show og Teaterskolessa näyttelijäntyötä opiskellut Tapani Mononen.

– Hankkeelle oli taattu vuoden rahoitus. Kun se päättyi, ohjaaja päätti jatkaa nuorisoteatterin vetämistä. Teimme teatteria kaikkiaan viitisen vuotta. Silloin ymmärsin, että teatteri on se kanava, jonka kautta haluan ja tykkään ilmaista itseäni.

– Olen edelleen kova jännittäjä, vaikka ramppikuume onkin helpottanut iän myötä. Vanhemmiten välitän yhä vähemmän siitä, epäonnistunko vai en. Olen oppinut armollisemmaksi itseäni kohtaan.

Jatkumo synnyttää turvallisuutta

Vaikka teatteriryhmän perustamisesta on ehtinyt kulua parikymmentä vuotta, sen jäsenet ovat edelleen tekemisissä toistensa kanssa.

– Meillä oli vastikään riemukas jälleennäkeminen, ja paikalla oli suurin porukasta. Ne, jotka asuvat toisella puolella maapalloa, eivät päässeet mukaan, mutta meillä oli heihin Skype-yhteys.

Laine kiittää Monosen päätöstä ja korostaa, että teatteriryhmästä hitsautui turvallinen yhteisö nimenomaan ajan myötä.

– Varsinkin murrosiässä, jolloin nuoret ovat herkkiä ja etsivät itseään, jatkumolla on suuri merkitys. Se auttaa myös ryhmän vetäjää suunnittelemaan työtään paremmin kuin lyhytikäisissä hankkeissa, jotka jäävät vain piipahduksiksi lasten ja nuorten elämässä.

– Huomasin sen työskennellessäni tänä kesänä leikkipuistoissa. Kun viimeinen vetämäni taidepaja oli ohi, lapset janosivat lisää ja myös ilmaisivat sen suoraan: ”Koska on seuraava kerta? Mitä silloin tehdään?” Kun jouduin kertomaan, ettei taidepajaa enää tule, fiilis oli kieltämättä vähän surkea.

Taide vapauttaa ilon ja luovuuden

Mira Laine sanoo olevansa onnekas, sillä hän on lapsena saanut harrastaa monenlaisia asioita.

– Kotona on aina kannustettu taiteen tekemiseen. Se, että äitini on työskennellyt osan ajastaan kuvataiteilijana, tarkoitti käytännössä, että taide oli aina läsnä, saavutettavissa.

Intiaanipäällikkö teltassaan. Tekijä on nelivuotias.

Intiaanipäällikkö teltassaan. Tekijä on nelivuotias.

Laine kertoo nähneensä, miten taide voi parhaimmillaan vaikuttaa lapsiin.

– Eräässä ryhmässä lastentarhanopettaja alkoi itkeä, kun yksi pojista ryhtyi rakentamaan hahmoa. Poika ei ollut koskaan aiemmin askarrellut mitään, ei ollut suostunut edes piirtämään. Mutta taidepajassa hän valmisti innoissaan nuken. Siitä tuli todella hieno hahmo.

Laine ottaa esiin valokuvan, jossa kaksi noin nelivuotiasta poikaa esittää nukketeatteria itse tekemiensä hahmojen kanssa ja kolmas katsoo vauhdikasta menoa. Toinen pojista pitää kädellään kiinni näyttämöstä, jotta se varmasti pysyisi pystyssä. Ilmeet paljastavat, miten innoissaan trio on.

– Lähes kaikki lapset hinkuvat lavalle ja mielikuvitusolentojen melske alkaa heti. Nukkeihin projisoidaan monenlaisia asioita. Taiteilijana käsittelen itsekin teatterin kautta asioita, joita ei voi välttämättä sanoa suoraan.

Nukketeatterissa elää ikiaikainen ihme

– On ollut ilo nähdä, miten ylpeitä lapset ovat tekemistään hahmoista ja tarinoista. Työpajaviikon jälkeen rakennan päiväkotiin näyttelyn, jossa vanhemmat saavat tutustua lasten tekemiin nukkeihin ja hahmoihin seurata lasten harjoittelemia esityksiä, Mira Laine kertoo ja sanoo ymmärtävänsä, miksi lapset ihastuvat nukketeatteriin.

Hämähäkki, taustalla Herra Perhonen, 4-vuotiaiden tekemät käsinuket

Hämähäkki, taustalla Herra Perhonen, 4-vuotiaiden tekemät käsinuket.

– Elottoman henkiin puhaltaminen on se, joka tempaisi mukaan. Se avasi uuden maailman ja kiehtoo minua jatkuvasti. Taidemuotona nukketeatteri on vahvasti visuaalista, ja siinä on jotakin hyvin ikiaikaista ja symbolista.

Aiemmin muun muassa sarjakuvaa ja piirustusta opiskellut Laine harkitsee taideterapiaan liittyvää lisäkoulutusta.

– Tuntuu kuin olisin pystynyt kartoittamaan vasta piirun verran siitä, mihin kaikkeen nukketeatteri taipuu. Nukketeatteri on taidelaji, jossa terapiaa voisi hyödyntää. Kokemukseni Snadien artsumpi stadi -hankkeessa ovat osoittaneet, että taiteen avulla olisi mahdollista kasvattaa lasten empatiakykyä. Se, että joku on myötätuntoinen, on nykyään jotakin radikaalia. Niinhän sen ei pitäisi olla.

********

Olethan lukenut Mira Laineesta kertovan bloggaussarjan ensimmäisen osan Taide on auttanut minua pysymään järjissäni sekä toisen osan Kun sukasta kasvoi hahmo ja taiteesta osa elämää.



Kun sukasta kasvoi hahmo ja taiteesta osa elämää

syyskuu 28, 2015 kello 13:50 (Eija Mäkinen)

Päiväkoti Ruudin alakerran huone on lastattu väreillä, tusseilla, maalaustelineillä, muovailumassalla, vankasta pahvista tehdyillä näyttämöillä. Seuraavana päivänä avautuva näyttely, joka esittelee lasten nukketeatterityöpajojen töitä ja lyhyitä esityksiä, pitää Mira Laineen alinomaisessa liikkeessä. Vielä pitää ripustaa seinälle valokuvat, joissa nuoret tekijät ovat työn touhussa.

Nukketaiteilija Mira Laine on yksi kesäkuun alussa käynnistyneen Snadien artsumpi stadi -hankkeen taiteilijoista, jotka Helsingin kulttuurikeskus ja varhaiskasvatusvirasto ovat palkanneet puoleksi vuodeksi työskentelemään kaupungin päiväkodeissa ja leikkipuistoissa.

Parityönä tehty jättiläismeduusa leikkipuistojaksolta.

Parityönä tehty jättiläismeduusa leikkipuistojaksolta.

– Tarkoituksena on, että eri alojen taiteilijat jalkautuvat päiväkoteihin tekemään lasten kanssa osallistavaa taidetta. Lisäksi taiteilijat jakavat taiteen tekemiseen liittyvää osaamistaan ja työkaluja henkilökunnalle.

Hankkeeseen hakeneiden tuli esittää projektisuunnitelma. Laine keskittyi nukke- ja esineteatteriin.

– Tein suunnitelmasta eri versiot 3–5-vuotiaille ja eskari-ikäisille, sillä lasten kehitysvaiheesta riippuu, millaisia asioita voi ja kannattaa tehdä. Tavoitteenani on, että jokainen lapsi rakentaa oman hahmon ja miettii sille tarinan. Halusin mukaan myös esineteatteria, koska sitä pystyy soveltamaan hyvinkin pienten lasten kanssa.

Piristysruiske ja tukipylväs

Laine painottaa, että hän työskentelee päiväkodeissa nimenomaan taiteilijana.

– Minulla ei ole hoito- eikä kasvatusvastuuta. Siksikin rooli tuntuu hyvältä. Saan toimia vapaammin ja keskittyä taiteen tekemiseen lasten kanssa. Olen huomannut, että lapset tukeutuvat minuun eri tavalla kuin henkilökuntaan.

Hän huomauttaa, että kaikki taidetoiminta tapahtuu päiväkodin ja henkilökunnan ehdoilla.

– Minut on otettu hyvin lämpimästi vastaan, ja tuntuu, kuin työntekijät olisivat kokeneet työpajojeni tukevan heidän työtään. Jos henkilökunta ei ehdi mukaan tekemään taidetta, huolehdin ryhmästä yksin. Toivon, että voisin toimia päiväkodeissa eräänlaisena piristysruiskeena.

Kesällä Mira Laine työskenteli kahdessa leikkipuistossa Helsingin Kivikossa.

– Seitsemän viikon aikana näin, mihin lasten keskittymiskyky riittää ja millainen sapluuna olisi järkevä kullekin lapsiryhmälle. Teimme joka viikko erilaisia ilmaisullisia hahmoja ja pyrimme harjoittelemaan niillä. Olin yllättynyt, miten innoissaan lapset loivat ja leikkivät työpajoissa.

Nukkeja ei tehdä vitriinejä varten

Mira Laine esittelee eskari-ikäisten tekemiä nukkeja, joista jokainen on persoona.

– Olen painottanut lapsille, ettei kyse ole suorituksesta, vaan jokaisen nukke on erilainen ja omanlaisensa. Ne ovat aina tekijänsä kuvia, meillä ammattilaisillakin. Pienimpien lasten olemme tehneet sukkahahmoja.

Tikkunukke Kani; tekijä on kahdeksanvuotias.

Tikkunukke Kani; tekijä on kahdeksanvuotias.

Lasten tekemissä nukeissa on tikun avulla liikuteltava suu. Laine sanoo saavansa kylmiä väreitä aina, kun nukke puhuu ensimmäisen kerran.

– Kaikki lapset saavat vuorollaan esitellä hahmonsa, minkä jälkeen sanomme sille moi! Kun hahmo vastaa, huoneessa tapahtuu pieni räjähdys. Se, että eloton esine herää eloon, on aina yhtä kiehtovaa.

Lapset ovat Laineen avustuksella rakentaneet tukevasta pahvista pienet valaistut näyttämöt, joissa he ovat esittäneet hahmoillaan keksimiään etydejä. Välillä mielikuvitukselliset tarinat ovat olleet niin vauhdikkaita, etteivät kulissit ole tahtoneet pysyä pystyssä.

– On ollut ihana nähdä säteileviä ja hymyileviä naamoja. Olen esittänyt päiväkotien työntekijöille toiveen, että nukkeja ja sukkahahmoja käytettäisiin muulloinkin kuin taidetyöpajoissa. Ne on tehty esittämistä, ei vitriinejä varten.

Empatiaa ja toisten arvostusta

Työskentely lasten kanssa on Mira Laineelle luontevaa. Ennen nukenrakentajaksi valmistumistaan hän oli työskennellyt lastenohjaajana ja tehnyt sijaisuuksia leikkipuistoissa ja päiväkodeissa. Hän on myös opettanut 12–17-vuotiaita taidekoulussa.

– Osasin hahmottaa anarkian määrää, hän sanoo hymyillen.

Esitys käynnissä, vauhdissa 3–5-vuotiaat.

Esitys käynnissä, vauhdissa 3–5-vuotiaat.

Jotta taiteen tekeminen ei yltyisi hulinaksi, työpajoissa on ollut kerrallaan enintään seitsemän lasta.

– Näin jokainen saa keskittyä hahmoonsa rauhassa ja pystyn ohjaamaan kaikkia henkilökohtaisesti. Olennaista on, että asioita tehdään leikin varjolla.

– Olen halunnut kannustaa lapsia kuuntelemaan toisiaan. On ollut ihana huomata, miten lapset ottavat mallia. Kun kehun lasten töitä, he alkavat kehua ja arvostaa myös toistensa töitä. Kokisin onnistuneeni, jos saisin kasvatettua lasten omanarvontunnetta ja empatiakykyä.

Taide on luontainen osa elämää

Mira Laine sanoo seuranneensa surullisena, miten poliittiset päättäjät ovat toistuvasti vähentäneet taiteen määrärahoja ja toimintamahdollisuuksia. Taideaineiden vähäinen arvostus heijastuu myös lasten elämään.

– On olemassa vahva riski, että taiteesta tulee vain tietyn väestönosan temmellyskenttä, vaikka juuri sen avulla voisi vaikuttaa esimerkiksi syrjäytymiseen ja koulukiusaamiseen. Jo näin yksinkertaisella tavalla – lapset rakentavat yhdessä nukkeja ja esittävät toisilleen tarinoita – pystytään lisäämään turvallisuuden tunnetta ryhmässä, myötäelämisen taitoa ja empatiakykyä.

– Kun joku päiväkodin työntekijöistä on lapsia ohjatessaan puhunut askartelemisesta, olen korjannut: emme askartele vaan teemme työpajassa taide-esineen, nukketeatterinuken. Teen sen tarkoituksella, koska haluan taiteen iskostuvan lasten mieleen luontaisena osana elämää.

Karhu luolassaan; viisivuotiaan tekemä käsinukke.

Karhu luolassaan; viisivuotiaan tekemä käsinukke.

Laine on dokumentoinut lasten taiteen tekemistä päiväkodeissa ja raportoi kokemuksistaan Snadien artsumpi stadi -hankkeen vastuuhenkilöille.

– Toivottavasti pilottihanke saa jatkoa, hän toivoo.

– Työ on ollut hyvin vastuullista ja tosi antoisaa. Se, että kulttuurikeskus on mahdollistanut taiteilijoille saada puoli vuotta palkkaa taiteilijana työskentelemisestä, tuntuu pieneltä lottovoitolta.

********

Olethan lukenut Mira Laineesta kertovan bloggaussarjan ensimmäisen osan Taide on auttanut minua pysymään järjissäni.



Taide on auttanut minua pysymään järjissäni

syyskuu 23, 2015 kello 10:39 (Eija Mäkinen)

Esittelemme säätiön tukemia ja palkitsemia tekijöitä. Vuorossa on nukketaiteilija Mira Laine. Tämä on kolmiosaisen bloggaussarjan ensimmäinen osa.

********

– Hirveästi harmaita hiuksia ja purentahäiriön, Mira Laine vastaa nauraen kysymykseen, mitä taide on hänelle antanut. Hän ei kuitenkaan kuittaa aihetta kevyellä heitolla vaan nostaa esiin tärkeimmän.

– Taide on minulle kommunikointiväline, keino ilmaista itseäni. Sen avulla pystyn käsittelemään kaikkia niitä asioita, joita ympärilläni näen ja koen. Tuntuu ehkä ylidramaattiselta sanoa, että taide on ollut minulle hengissä selviytymisen väline, mutta sitä se on ollut. Taide on auttanut minua pysymään järjissäni.

Nukketeatteriin erikoistunut ja sarjakuva-alaa opiskellut Laine muistuttaa, ettei taiteen tekeminen ole pelkkää karnevaalia ja iloa.

Nukketaiteilija Mira Laine. Kuva © Krista Petäjäjärvi.

Nukketaiteilija Mira Laine. Kuva © Krista Petäjäjärvi.

– Vaikka luominen on hyvin usein epämukavuusalueella toimimista ja jatkuvaa ratkaisujen etsimistä, siitä tulee mielettömän hyvä fiilis. Tunnustan olevani mukavuudenhaluinen ihminen, ja siksi on mahtavaa, että saan tehdä työkseni jotakin sellaista, joka tuntuu mieluisalta, omalta.

Emilien raivo, ryönä ja ruumiillisuus

Mira Laine työstää parhaillaan aikuisille suunnattua nukketeatteriesitystä On nälkä, on jano, joka pohjautuu Maaria Päivisen syksyllä 2014 julkaistuun romaaniin. Ihmiskauppaa, hyväksikäyttöä ja yksilön henkistä musertumista käsittelevän teoksen keskiössä on Emilie, hylätty matematiikanopettaja, joka janoaa kostoa, ryhtyy sutenööriksi ja kanavoi raivonsa miesuhreihinsa.

– Tapasin Maarian synkkään vuodenaikaan, marraskuussa, ja keskustelimme työstämme. Maarian kirja oli juuri ilmestynyt, ja aloimme leikitellä ajatuksella nukketeatteriesityksestä. Kun luin romaanin, minun piti sulatella ideaa kuukauden verran: uskallanko ryhtyä urakkaan? Teksti on aika rankka.

Esityksen julisteen on suunnitellut Bastian Salmela.

Esityksen julisteen on suunnitellut Bastian Salmela.

Vaikka Emilien tarinan työstäminen näyttämölle vaikutti ensin vaikealta, innostus voitti.

– Minua kutkutti aiheen tärkeys ja se, että käsittelisin aihetta aikuisille suunnatun nukketeatterin kautta. Koko kevät kului tuotantosuunnittelun parissa, etsin rahoitusta ja kokosin työryhmää.

Luottotiimi ideoi ja tarttuu haasteisiin

Mira Laineen edellinen produktio, viime marraskuussa ensi-iltansa saanut Ihmeellinen kone, jonka hän käsikirjoitti ja ohjasi, yhdisti nukketeatteria ja animaatiota.

– Olen käyttänyt animaatioita esityksissäni lopputyöstäni, vuonna 2008 valmistuneesta Orfeuksesta alkaen. Nukketeatteri on visuaalinen taidemuoto, ja koen, että animaatiot ja nuket toimivat hyvin samassa maailmassa. Yhteistyö animaattori Bastian Salmelan kanssa on ollut hedelmällistä, ja jatkamme sitä On nälkä, on jano -esityksessä.

Mira Laine on koonnut vuosien myötä ympärilleen luottotekijöitä, joiden kanssa on antoisaa ideoida ja työstää kokeellisiakin juttuja.

– Esimerkiksi pukusuunnittelija Reija Steniuksen kanssa löysimme nopeasti saman aaltopituuden ja yhteisen kielen. Jo muutamalla sanalla ja kuvalla tavoitamme esityksen tunnelman ja sen, mitä ollaan hakemassa. Se nopeuttaa tekemistä.

Mira Laine kehuu myös valosuunnittelija Jari Piitulaisen valmiutta sopeutua uusiin tilanteisiin.

– Meillä oli Ihmeellisen koneen kanssa hetkiä, jolloin tilanne näytti lähestulkoon mahdottomalta. Uusi esitystila vaati yllättäen teknisesti erilaisia ratkaisuja, ja ne oli löydettävä nopeasti! Jarin mielestä työ oli sitä kiinnostavampaa, mitä haasteellisemmaksi tilanne koitui, ja hän hoiti homman kotiin. Sen jälkeen tuntui kuin hätää ei olisi ollutkaan – mehän voimme mennä vaikka minne!

Ihmeellinen kone -juliste on Bastian Salmelan käsialaa.

Ihmeellinen kone -juliste on Bastian Salmelan käsialaa.

Punch Night Fever starttaa Lavaklubilla

On nälkä, on jano saa ensi-iltansa maaliskuussa 2016. Sitä ennen tarjolla on maistiainen Suomen Kansallisteatterin Lavaklubilla. Syyskuussa käynnistyy aikuisille kohdennettu nukketeatteriklubi Punch Night Fever. Joka kuukauden viimeisenä torstaina Lavaklubilla pidetään parituntinen ohjelmallinen iltama, jonka nukketeatterin ammattilaiset vetävät ja esittelevät demoja tulevista esityksistä.

– Nukketeatterilaisia on paljon, pelkästään pääkaupunkiseudulla meitä on noin 40 itsenäistä tekijää. Punch Night Fever onkin keino koota tekijät samalle lavalle ja esitellä suurelle yleisölle, mitä kaikkea aikuisten nukke- ja esineteatteri voi olla, sanoo Mira Laine, joka Hotvasa-työryhmän lisäksi toimii jäsenenä Satu Paavolan johtamassa Nukketeatterikeskus Poijussa.

Nukketeatteria ja visuaalista teatteria yhdistävä Punch Night Fever -tapahtuma on lähtöisin Turusta, missä se järjestettiin ensimmäisen kerran viisi vuotta sitten.

– Helsingissä ei toistaiseksi ole paikkaa, jossa esitettäisiin vain aikuisille suunnattua nukketeatteria. Meidät tekijät on ripoteltu ympäriinsä, Poijullakaan ei ole omaa näyttämöä. Turussa tilanne on parempi, kiitos Tehdas Teatterin, jossa esitetään monenlaista aikuisille tarkoitettua nukketeatteria.

********

Lue myös bloggaussarjan toinen osa Kun sukasta kasvoi hahmo ja taiteesta osa elämää sekä kolmas osa Taide kanavoi asiat, joita ei voi sanoa suoraan.



Tyylikäs hattutemppu ja miljoona tangokriisiä

syyskuu 9, 2015 kello 20:15 (Eija Mäkinen)

Tahdon!

Elina Lajunen tiesi heti: tässä se on. Rakkaus, joka säilyisi elämän loppuun asti.

– Olen harrastanut koko ikäni erilaisia tanssilajeja, pari- ja kansantansseja. Mutta kun ensimmäisen kerran kokeilin argentiinalaista tangoa, tajusin: olen vihdoin löytänyt oman lajini. Minusta tuntui, että pystyin hengittämään ja ilmaisemaan kaikki tunteeni.

Tangon taikaa DNI-koulussa Buenos Airesissa. Elinan tanssipartnerina Raul Palladino. Kuva © Gabriela Aparici.

Tangon taikaa DNI-koulussa Buenos Airesissa. Elinan tanssipartnerina Raul Palladino. Kuva © Gabriela Aparici.

Kohtalokas suhde sai alkunsa pariisilaisessa milongassa, tanssitapahtumassa, missä tangon lisäksi tanssitaan valssia ja milongaa, joka on tangoa nopeampi ja leikittelevämpi tanssilaji.

– Valmistimme tanssiesitystä Jacques Lecoqin fyysisen teatterin koulussa, jossa silloin opiskelin, ja sitä varten kävimme tanssitunneilla ja haastattelimme ihmisiä. Tapasin muun muassa amerikkalaisen toimittajanaisen, joka matkusti työnsä vuoksi ympäri maailmaa. Hän pakkasi aina mukaan tangokengät, koska milongoja järjestetään kaikkialla.

– Hän kertoi myös rakastuvansa joka kerta. Päätin, että minäkin haluan joskus olla sellainen; kiertää maailmaa ja tanssia milongoissa, Elina Lajunen sanoo.

Katse kutsuu, kysyy ja vastaa

Lajunen kuvailee milongaa jännittäväksi tanssilajiksi, joka pohjautuu paljolti improvisaatioon. Enemmän kuin askeliin tanssijat keskittyvät vartaloon, kuuntelevat ja aistivat toisiaan ja toteuttavat liikkeet yhdessä.

Tanssikumppanin valitseminen tapahtuu eri tavalla kuin perinteisissä tansseissa. Milongassa partneria ei haeta tanssimaan, vaan kutsu esitetään hienovaraisemmin, silmillä. Jos vastaus on myönteinen, pari kohtaa tanssilattialla.

– Naisen pitää uskaltaa näyttää, kenen kanssa hän haluaa tanssia, ja osoittaa se. Kyse ei ole siitä, että mies vain vie. Myös naisella on vastuunsa ja hänen tulee antaa osuutensa, antautua tanssille.

Elina ja Ari Siren Forum Boxissa, jossa Elina on järjestänyt kahdesti hattutanssit.

Elina ja Ari Siren Forum Boxissa, jossa Elina on järjestänyt kahdesti hattutanssit.

Siinä piilee Lajusen mukaan tangon lumo – ja ansa, sillä se vaatii hyvää itsetuntoa.

– Välillä on tuntunut, etten pystykään tanssimaan, vaan mielessä jäytää epäilys: olenko tarpeeksi kaunis, osaanko tarpeeksi hyvin? Minulla se heijastuu heti siihen, miten pystyn kohtaamaan muut tanssijat. Minulla on ollut miljoona tangokriisiä, koska se on tanssilaji, joka herättää kriisejä. Enkä varmasti ole ainoa!

Veljekset Impivaaran tangokoulussa

Tango on lennättänyt Lajusen jo kahdesti Buenos Airesiin. Ensimmäisellä kerralla sai alkunsa projekti, joka lopulta luotsasi Jukolan veljekset tangokouluun.

Lajunen lähetti matkaltaan kirjeitä kahdelle muusikolle, Johanna Juholalle ja Milla Viljamaalle, jotka sävelsivät niiden pohjalta musiikkia Seitsemän miestä -tangoesitykseen. Lokakuussa 2013 Espoon kaupunginteatterissa ensi-iltansa saanut poikkitaiteellinen esitys yhdisti Aleksis Kiven klassikon ja argentiinalaisen tangon syntyhistorian.

– Mietin, miten voisin saada miehen sekä tanssilattialle että itselleni. Siitä se lähti, Lajunen taustoittaa nauraen produktion syntyä.

– Argentiinalainen tango syntyi siirtolaisten keskuudessa, ja miehet harjoittelivat sitä ensin keskenään. Vasta kun taito oli hallussa, he tanssivat naisten kanssa. Se ajatus sopi Kiven tarinaan. Kirjassa veljekset opettelevat aakkosia, minun esityksessäni he opettelivat tangoa.

Sauna palaa! Miehet aakkosjärjestyksessä: Beniamino Borghi, Ishmael Falke, Timo Hakkarainen, Tuomas Mikkola, Valtteri Raekallio, Sakari Saikkonen, Martti Suosalo. Kuva © Laura Vuoma.

Sauna palaa! Miehet aakkosjärjestyksessä: Beniamino Borghi, Ishmael Falke, Timo Hakkarainen, Tuomas Mikkola, Valtteri Raekallio, Sakari Saikkonen, Martti Suosalo. Kuva © Laura Vuoma.

Lajunen kokosi komean kaartin: näyttelijöitä, tanssijoita, nukketeatteritaiteilijoita. Lukkarina Impivaaran tangokoulussa toimi taitava tangonopettaja Pasi Laurén.

– Minulla ei ollut varaa maksaa miehille tangon opettelusta harjoitteluajan palkkaa, mutta tein lauantaiaamuisin loistavan aamupalan, jonka jälkeen he harjoittelivat ja tanssivat kaksi tuntia. Olin tyytyväinen lopputulokseen, samoin yleisö, mutta minua harmittaa, että meillä oli vain kolme esitystä. Minulla on yhä tallella seitsemän miesten paitaa, ne odottavat silitettyinä vaatekaapissa. Olisi hauska herättää esitys vielä henkiin.

Musiikki on yhteinen kieli

Elina Lajunen on myös tanssinut tangoesityksissä, viimeksi Helsingin Juhlaviikkojen Art Goes Kapakka -festivaalin Milonga del Engel -tapahtumassa.

– Esiinnyin illan aikana pitkästä aikaa myös viulun kanssa. Oli jännittävää kohdata yleisö. Muistin lapsuusajat, jolloin nautin olla viulun kanssa lavalla ja hymyillä yleisölle. Se oli ihanaa!

Kansanmusiikkia sisarustensa kanssa lapsuudessa esittänyt ja lukuisilla kansanmusiikkifestivaaleilla keikkaillut Lajunen sanoo olevansa kiitollinen vanhemmilleen, että hän on saanut vahvan musiikin peruskoulutuksen.

– Vaikka en soitakaan ammatikseni, se vaikuttaa kaikessa: näyttelemisessä, tanssimisessa, ohjaamisessa. Myös siinä, miten kommunikoin muusikoiden kanssa, kun pyydän heitä mukaan proggiksiini.

– Se, että olen soittanut paljon sisarusteni kanssa festareilla niin kotimaassa kuin ulkomaillakin, on antanut esiintymiskokemusta. Kävimme muun muassa FinnFest-tapahtumassa Yhdysvalloissa. Lavalle meneminen on luontevaa.

Kravattihattuja ja kisällinäyte

Elina Lajunen on harrastanut käsitöitä lapsesta asti. Mummonsa kanssa hän kävi lapsena myymässä itse ommeltuja hattuja Jyväskylän Mäki-Matin puistossa.

Hattutaiteilija työssään. Kuva © Markus Sommers.

Hattutaiteilija työssään. Kuva © Markus Sommers.

– Lapsena haaveilin hattukauppiaan ammatista. Pariisissa opiskellessani tapasin Turussa syntyneen performanssitaiteilija Mimosa Palen, ja ystävystyimme. Kun hän perusti Himo-nimisen hattukaupan Berliiniin, päätin lähteä toteuttamaan lapsuudenhaavettani.

Kaksi kuukautta Berliinissä synnytti hienon kokoelman kravattihattuja ja muita erikoishattuja. Kaksikko piti myös hattutyöpajoja lapsille ja aikuisille.

– Nuorena sitä ajattelee, että elämä menee tietyllä tavalla. Olen kuitenkin aikuisiällä päättänyt mennä uusiin ja erilaisiin paikkoihin. Jos nyt katson elämääni taaksepäin, se on ollut mielettömän rikasta, ja olen todella tyytyväinen, koska se on näköistäni elämää. Janoan oikean suunnan löytämistä. Välillä sen löytää paremmin, välillä on eksyksissä. Ongelmallisinta on odottaminen, sillä haluaisin aina nähdä tulokset heti!

Elina Lajunen ja oikean suunnan mysteeri. Kuva © Laura Vuoma.

Elina Lajunen ja oikean suunnan mysteeri. Kuva © Laura Vuoma.

Tällä hetkellä Lajunen keskittyy Jyväskylän kaupunginteatterissa tammikuussa ensi-iltansa saavaan Elämänmenoon, jonka ohjaa Kaisa Korhonen ja jossa Lajunen toimii ohjaajan assistenttina.

– Näen suhteemme eräänlaisena mestari–kisälli-suhteena. Haluan oppia, mitä ohjaaminen on ja miten pitkän linjan ammattilainen työskentelee. Minulla on myös esitysidea, jota työstän jo nyt ja jonka toteutan Elämänmenon jälkeen. Se on ikään kuin kisällinäytteeni. Sitä kohti!

********

Olethan lukenut Elina Lajusesta kertovan bloggaussarjan ensimmäisen osan Kun suunta on hukassa, lähde mestarin matkaan sekä toisen osan Uuden opiskelu saa oivalluslampun syttymään.

Elina Lajusen kotisivulta löydät lisätietoa mm. hatuista, musiikki- ja teatteriproduktioista ja kuvakollaaseista.



Uuden opiskelu saa oivalluslampun syttymään

syyskuu 4, 2015 kello 16:23 (Eija Mäkinen)

Tekemisen meininki leimaa Elina Lajusen puhetta, kun hän kertaa urapolkunsa käänteitä. Aktiivisten verbien määrä on iso. Olennaista on, että primus motorina toimii minä, Lajunen itse. Paitsi persoonasta oma-aloitteisuus kertoo myös ajastamme. Taidekentällä työskentelevä freelancer ei voi odotella työtarjouksia, vaan mahdollisuudet on luotava itse.

Elina Lajunen Vieraalla maalla -esityksessä. Kuva © Janne Laakkonen.

Elina Lajunen Vieraalla maalla -esityksessä. Kuva © Janne Laakkonen.

– Kun valmistuin Turun taideakatemian nukketeatterilinjalta, mietin vaihtoehtoja. Olin muuttanut Helsinkiin silloisen rakkauden perässä. Soitin Teatteri Hevosenkenkään ja Tanssiteatteri Hurjaruuthiin ja kerroin etsiväni työharjoittelupaikkaa.

Vihreä valo syttyi ja ovet avautuivat Kaapelitehtaalle, missä Lajunen rakensi aluksi nukkeja ja esityksiä Hurjaruuthin teoksiin. Teatterinjohtaja Arja Petterssonilta hän oppi, että esityksiä oppii tekemään niitä tekemällä. Tuumasta toimeen!

Pölyt pois klassikoista!

Toukokuussa 2005 Kulttuuritalon Alppisalissa sai ensi-iltansa Onnellisin mies maailmassa, poikkitaiteellinen, musiikillinen satu onnesta, yksinäisyydestä ja kahden ihmisen kohtaamisesta. Esityksen dramaturgisena pohjana Elina Lajunen käytti virolaisen Mehis Heinsaaren romaania Herra Paulin aikakirjat ja vuoden 1909 Työmies-lehden henkilökohtaista-palstan ilmoituksia.

Onnellisin mies maailmassa. Olli Kari ja varjon takana Reetta Honkakoski. Kuva © Laura Vuoma.

Onnellisin mies maailmassa. Olli Kari ja varjon takana Reetta Honkakoski. Kuva © Laura Vuoma.

– Kun Arja Pettersson näki sen, hän ehdotti, että tekisin jotain myös Hurjaruuthiin. Mutta sen piti pohjautua klassikkosatuun.

Lajunen lupasi, pakkasi Grimmin satukirjan laukkuunsa ja matkasi lahden toiselle puolelle Tukholmaan, missä hän työskenteli Villa Bergshyddanin taiteilijaresidenssissä.

– Talo muistutti mummonmökkiä, ja siellä asuminen vähän pelotti minua. Eläintarhassa käydessäni seurasin sutta, jonka korvat olivat mielettömän hienot; ne liikkuivat kuin pikkulinnun pää. Siitä syttyi ajatus tehdä Punahilkka. Myöhemmin tein Hurjaruuthiin myös Lumikin.

Punahilkka ja susi tarkkoine korvineen. Kuva © Eero Grundström.

Punahilkka ja susi tarkkoine korvineen. Kuva © Eero Grundström.

Puupoika herää eloon Seurasaaressa

Kun Lajusta pyytää nimeämään syyn, miksi nukketeatteri kiehtoo häntä, vastaus kiteytyy yhteen sanaan: ihme.

– Nuken tai esineen herääminen eloon on taianomaista. Se tarjoaa valtavasti mahdollisuuksia. Se, millaiset nuket tai visuaalisen ilmeen valitsen, vaikuttaa siihen, millainen maailma syntyy. Esimerkiksi muodoilla ja materiaaleilla voi leikitellä, koska ne ne jo itsessään kertovat ja myös symboloivat jotain. Vaikka nuket ovat elottomia olentoja, ne voivat usein tavoittaa inhimillisyyden ytimen suoremmin tai runollisemmin kuin ihminen.

Opiskeluaikanaan Lajunen työskenteli kesäisin Seurasaaren ulkomuseossa oppaana. Välillä hän soitti viulua matkailijoiden iloksi.

– Mietin silloin, miten hyvin Seurasaaren miljööseen sopisi nukketeatteri-kansanmusiikkiesitys.

Idea toteutui kesällä 2006, jolloin Puupoika heräsi eloon Selkämän pirtissä. Kansantarinoihin perustunut esitys kertoi Puupoika Johanneksesta, joka rohkeudellaan ja nokkeluudellaan voittaa jättiläisen. Bonuksena hän saa Sylvi-neidon. Puupoika hurmasi pikkuväen niin, että sitä esitettiin Seurasaaressa myös seuraavina kesinä.

Puupoika varvikossa. Kuva © Eero Grundström.

Puupoika varvikossa. Kuva © Eero Grundström.

Samoihin maisemiin Lajunen palasi kaksi vuotta sitten, kun hän yhteistyössä TEHDAS Teatterin, Seurasaaren ulkomuseon sekä perustamansa Nukkehallitus-työryhmän kanssa toteutti Volter Kilven klassikkoteokseen pohjautuvan esityksen Alastalon salissa, Eevastiina ja lokinpoika.

– Se oli hieno projekti. Olin tutustunut Laura Kokkoon Turun-vuosinani. Toimiessaan Volter Kilpi Kustavissa -kirjallisuusviikon taiteellisena johtajana hän kysyi usein, olisiko minulla tapahtumaan sopivaa nukketeatteriesitystä. Päätin valmistaa puisilla käsinukeilla toteutettavan kiertue-esityksen, joka perustui Kilven teokseen. Vierailimme sillä tänäkin kesänä niin Kustavissa kuin Seurasaaressakin.

Koko klaani koolla Alastalon salissa. Kuva © Sami Perttilä.

Koko klaani koolla Alastalon salissa. Kuva © Sami Perttilä.

Temperamentit törmäilevät sulatusuunissa

Syksyllä 2006 koitti jälleen muutoksen aika. Lajunen erosi parisuhteestaan ja etsi uutta suuntaa myös työssään.

– Minun piti tehdä yhteistyötä sirkustaiteilija Jenni Kallon kanssa, mutta hän kertoi lähtevänsä Pariisiin Jacques Lecoqin kansainväliseen fyysisen teatterin kouluun. Mihin? Koulu vaikutti kiinnostavalta, joten minäkin päätin pyrkiä sinne – ja pääsin!

Lajunen sanoo, että ulkomailla opiskeleminen on ollut opettavaista ja avartavaa. Kaksivuotinen École Internationale de Théâtre Jacques Lecoq ottaa vastaan opiskelijoita kaikkialta maailmasta, mikä lisäsi vaikeuskertoimia.

Klikkaa kuvaa ja voit tutustua Jacques Lecoqin kansainväliseen fyysisen teatterin kouluun.

Klikkaa kuvaa ja voit tutustua Jacques Lecoqin kansainväliseen fyysisen teatterin kouluun.

– Se oli kiinnostava sulatusuuni, jossa erilaiset kansalliset ja kulttuuriset temperamentit törmäilivät toisiinsa ja soljuivat yhteen. Aineita oli kolme: liike, improvisaatio ja ryhmätyöt. Ensimmäisenä vuonna tutkimme muun muassa värien, eläinten ja materiaalien liike-energiaa. Toisena vuonna keskityimme teatterin eri osa-alueisiin: melodraamaan, tragediaan, klovneihin, naamioihin…

Koulu valmensi teatterintekemiseen

Kaikki opetus tapahtui ranskaksi, minkä Lajunen koki haastavana, vaikka olikin opiskellut kieltä lukiossa. Koulupäivät olivat suhteellisen lyhyitä: ensimmäisenä vuonna neljä tuntia, toisena vuonna hiukan pidempiä.

– Ne olivat tehokkaita tunteja, opin todella paljon. Tuntui kuin oivalluslamppu päässäni olisi syttynyt kerta toisensa jälkeen. Jacques Lecoqin koulussa opin myös musikaalisuudesta aivan uudella tavalla kuin aiemmin musiikkia opiskellessani. Opettajat tähdensivät, että näyttelijäntyö on musiikkia. Se tuntui minusta osuvalta ja oikealta.

– Näin opiskeluaikanani Huomenna hän tulee -esityksen, jossa yksi näyttelijöistä oli käynyt saman koulun. Häntä katsoessani tajusin, mikä juju oli kaikissa niissä asioissa, joita opiskelimme. Opimme ihmisluontoa, sen monia eri sävyjä. Beckettin näytelmän näyttelijässä oli häivähdys melodraamaa, vähän klovnia. Hän oli täysi näyttelijänä ja ihmisenä.

Perjantaisin oli ensi-iltojen aika.

– Kirjoitimme ja työstimme pienissä ryhmissä joka päivä pienen pätkän. Perjantaina saimme koulussa ja sen ympäristössä pidetyistä esityksistä palautteen ja samalla uuden aiheen. Loimme uutta materiaalia koko ajan. Teimme itse myös puvustuksen ja lavastuksen. Se oli todella arvokasta.

Asiat etenevät ilman pusertamista

Kun Elina Lajunen ja Jenni Kallo aloittivat Jacques Lecoqin koulussa, ensimmäisen vuoden opiskelijoita oli kaikkiaan 90.

– Meidät jaettiin kolmeen ryhmään, ja opiskelimme Jennin kanssa eri ryhmissä. Toiselle vuodelle jatkoi vain 30, sillä osa opiskelijoista karsittiin. Osa ei halunnut jatkaa. Kävin Pariisissa katsomassa paljon nukketeatteri- ja sirkusesityksiä. Jenni vei minut sirkukseen, minä vein hänet nukketeatteriin. Se oli todella kiinnostavaa.

Pariisin tunnelmia Elinan leikekirjoista, joihin hän on kirjannut ajatuksiaan ja teostensa syntyä.

Pariisin tunnelmia Elinan leikekirjoista, joihin hän on kirjannut ajatuksiaan ja teostensa syntyä.

Ranskassa Lajunen oppi vuorottelun tärkeän taidon. Oppituntien aikana hän keskittyi vain kouluun, ja vapaa-aika täyttyi kaikesta muusta.

– Yksi syy siihen, miksi olin kokenut ohjaamisen ja taiteen tekemisen rankkana, oli se, etten uskaltanut jättää prosessia kesken. Kannoin työtä koko ajan mukanani, mietin ohjausta ja tulevaa esitystä niin vahvasti, että menetin yöuneni.

– Pariisissa tajusin, että jatkuva asioiden valmistelu oli turhaa. Ryhmätöitä tehdessä sen huomasi konkreettisesti. Suunnitelmat muuttuivat ja kaikki saattoi mennä uusiksi, kun porukka kokoontui yhteen. Opin luottamaan siihen, että prosessi etenee ilman pusertamista. Myös se, että joka perjantai oli uusi esitys, sai työn rullaamaan eikä ensi-iltakynnyksestä kasvanut liian korkeaa.

Olethan lukenut Elina Lajusesta kertovan bloggaussarjan ensimmäisen osan Kun suunta on hukassa, lähde mestarin matkaan.



Kun suunta on hukassa, lähde mestarin matkaan

syyskuu 1, 2015 kello 17:27 (Eija Mäkinen)

Esittelemme säätiön tukemia ja palkitsemia tekijöitä. Vuorossa on moneen taipuva Elina Lajunen. Tämä on kolmiosaisen bloggaussarjan ensimmäinen osa.

********

– Minulla on loputon jano löytää oikeita vastauksia. Oikealla tarkoitan totta itselleni.

Elina Lajusella on monta roolia: nukketeatteritaiteilija, muusikko, hatuntekijä, esiintyjä. Nyt hän hakee vahvistusta ohjaajantyöhön.

– Olen ohjannut useitakin teoksia, mutta en ole milloinkaan opiskellut ohjaamista. Vaikka esitykset menivät hyvin ja sain positiivista palautetta, koin sosiaalisen tilanteen vaikeana. Kärsiä on iso sana, tiedän, mutta siltä minusta tuntui ohjatessani.

Lajunen ei halunnut jäädä piinan vangiksi, ja siksi hän etsi itselleen mentorin.

– Otin yhteyttä Kaisa Korhoseen. Olin lukenut hänestä haastatteluja ja kirjoja, joissa näyttelijät puhuivat hänen ohjauksestaan. Kaisa on käynyt moninaisen polun, tehnyt ja nähnyt paljon. Hänestä huokuu tietty vahvuus ja varmuus. Tajusin intuitiivisesti, että hän saattaisi auttaa minua löytämään oman suuntani ja tapani tehdä.

Taiteilijaksi kasvamisen vaikeus

Elina Lajusen huhtikuussa 2014 lähettämä sähköpostiviesti johti lopulta siihen, että hän toimii ohjaajan assistenttina Korhosen kahdessa seuraavassa produktiossa.

Mestari ja kisälli, Kaisa Korhonen ja Elina Lajunen.

Mestari ja kisälli, Kaisa Korhonen ja Elina Lajunen.

– Tapasimme kesän aikana monta kertaa ja keskustelimme. Sanoin Kaisalle, että mikäli hän joskus ohjaisi Jyväskylän kaupunginteatteriin, muuttaisin kaupunkiin vanhaan mummolaani. Näin tapahtui.

Tammikuussa Jyväskylän kaupunginteatterin suurella näyttämöllä saa ensi-iltansa Elämänmeno, joka pohjautuu Pirkko Saision vuonna 1975 ilmestyneeseen esikoisromaaniin.

– Luin kirjan ensimmäisen kerran toissa kesänä. Aluksi minun oli vaikea saada siitä otetta, mikä johtui osin kielestä, murteista. Keskiössä on Eilan ja Marjan, äidin ja tyttären kipeä suhde. Helsingin Kallioon sijoittuva tarina tapahtuu sodanjälkeisessä Suomessa, mikä on kiinnostavaa.

– Elämänmenossa on kyse myös taiteilijaksi kasvamisesta; siitä, miten Marja varttuu nuoresta tytöstä aikuiseksi ja löytää oman taitonsa, piirtämisen. Tunnistan siinä paljon itseäni ja polkuani.

Paluu mummolaan ja menneisyyteen

Työskentely Elämänmeno-produktion parissa on saanut Elina Lajusen miettimään sukupolvien ketjua ja historiaa, niin romaanihenkilöiden kuin omaansakin. Muutto mummolaan on herättänyt muistot eloon.

Rakas mummola, muistoja täynnä.

Rakas mummola, muistoja täynnä.

– Äitini on yhä elossa, isoäitini ei. Olen kasvanut mummon tyttönä, hän oli minulle tosi tärkeä, Lajunen sanoo ja muistelee mummon tekemää omenapiirakkaa ja yhdessä askarreltuja käsitöitä, joita kaksikko kävi toisinaan myymässä Mäki-Matin puistossa.

Alvar Aallon suunnittelema Jyväskylän teatteritalo on Lajuselle lapsuudesta tuttu.

– Olen todennäköisesti nähnyt talossa ensimmäisen teatteriesitykseni. Enemmän muistikuvia minulla on kuitenkin Jyväskylän sinfoniaorkesterin konserteista, koska klassinen musiikki ja kansanmusiikki muodostavat ydintaustani.

– Kävimme Kaisan kanssa viime talvena katsomassa kaupunginteatterin esityksiä. Hän on tehnyt sinne aiemminkin ja tuntee näyttelijäkaartin. On mukava oppia Kaisan rinnalla tuntemaan talon taiteellinen henkilökunta. Kun työprosessi etenee, syntyy varmasti henkilökohtaisia kohtaamisia.

Musiikkilukio lavensi tietä taidemaailmaan

Suolahdessa varttunut Elina Lajunen aloitti viulunsoiton nelivuotiaana. Myös sisarukset soittivat, isosisko viulua ja pikkuveli pianoa.

– Meillä oli perhebändi nimeltään Jälkisytytys. Lukion kävin Kaustisella. Se oli kotoinen ja tuttu paikka, sillä olimme käyneet siellä usein kansanmusiikkikursseilla ja -festivaaleilla.

Kaustisella musiikkilukiossa Lajuselle avautui muu kulttuuri- ja taidemaailma.

– Opetus oli laaja-alaista. Esimerkiksi äidinkielen opetus ja kirjoittamiseen kannustaminen oli aivan huikeata. Se iski minuun tosi vahvasti. Myös kuvataideopetus oli hyvin luovaa, saimme tehdä omia juttuja, harrastimme myös valokuvausta.

Kisällin työpöytä. Ja sitten hommiin!

Kisällin työpöytä. Ja sitten hommiin!

Kaustisella Elina Lajunen teki ensimmäiset nukketeatteriesityksensä.

– Ne olivat yksinkertaisia, koomisiakin, sillä toteutin ne koristekäsinukkien avulla. Punahilkka-esityksessä tein suden patalappumallisesta sammakosta, koska alkuperäinen susi ei ollut minusta uskottava. Kiinnitin hakaneulalla isosuiseen sammakkoon lapun, jossa luki SUSI. Täydestä meni!

Kokeilu johti sisäänpääsyyn Turun taideakatemian nukketeatterilinjalle.

– Olin aina kuvitellut ryhtyväni opiskelemaan musiikkialaa, mutta lukion myötä mieleni muuttui. Kelasin, miten haluan olla esillä mutta piilossa ja kuinka olen kiinnostunut kaikista taidemuodoista. Nukketeatteri mahdollisti sen kaiken.

Iso kakku eli ensikosketus ohjaamiseen

Tammikuussa 2004 nukketeatteritaiteilijaksi valmistunut Lajunen tunnustaa, että nelivuotinen opiskelu sisälsi myös kipuilua. Mutta vaa´an toinen kuppi tarjosi antoisia elämyksiä.

– Opetus oli korkeatasoista. Kävimme myös ulkomailla kaksilla festivaalilla ja näimme todella hyviä esityksiä. Niiden myötä opimme, mitä kaikkea nukketeatteri voi olla.

Lajusen lopputyö Laboratorio L. Optica sai ensi-iltansa Kumina-festivaalin yhteydessä TEHDAS Teatterin tiloissa.

Pöydän ääressä Anfisa, Tšehovin Kolmesta sisaresta tuttu palvelija, ja Tiutelma, Laboratorio L. Optican pää/henkilö. Elina Lajunen on tehnyt nuket opiskeluaikanaan Turussa.

Pöydän ääressä Anfisa, Tšehovin Kolmesta sisaresta tuttu palvelija, ja Tiutelma, Laboratorio L. Optican pää/henkilö. Elina Lajunen on tehnyt nuket opiskeluaikanaan Turussa.

– Näin jälkikäteen ajatellen esitys oli aika selkeä oman tyylini avaus: poikkitaiteellinen teos, jossa visuaalisella ilmaisulla on tärkeä rooli.

Surrealistiseksi proosarunoelmaksi ja audiovisuaaliseksi kuvakudokseksi luonnehditussa teoksessa oli kaksi muusikkoa, kaksi näyttelijää ja kaksi nukentekijää. Elina Lajunen teki käsikirjoituksen, nuket ja vastasi ohjauksesta.

– Otetaan kerralla iso kakku ja haukataan kunnolla! ajattelin silloin. Se oli raastavaa – mutta olen onnellinen kokemuksesta. Opin paljon. Esitys onnistui, esiintyjät ja yleisö tykkäsivät ja arvostelut olivat myönteisiä. Tuntui että sen urakan jälkeen pystyn mihin tahansa.

Syvin jano: löytää oma paikka

Elina Lajunen kertoo keskustelleensa kollegoidensa ja ystäviensä kanssa siitä, mitä hyvä johtajuus tarkoittaa.

– Myös ohjaaminen on johtamista, ja siihen halusin saada opetusta. Kun kirjoitin Kaisalle, kysyin, voisiko hän opettaa minulle jotakin sellaista, jota en vielä tiedä. On minun vastuullani löytää ja nähdä se, ei Kaisan vastuulla osoittaa sitä, Lajunen sanoo ja luonnehtii kaksikon keskinäistä työnjakoa ja rooleja mestari–kisälli-suhteeksi.

– Kun kisällinä työskentelen Kaisalle ja tutkin, miten hän tekee asioita, peilaan samalla omaa tekemistäni ja opin. Olen aina halunnut löytää sen yhden tietyn jutun, jota voisin viedä syvemmälle. Vaikka kokemukseni ohjaamisesta ovat osin tukalia, se kuitenkin kiehtoo minua valtavasti. Uskon, että valitsemani tie vie johonkin uuteen.

Lue Elina Lajusesta kertovan juttusarjan toinen osa Uuden opiskelu saa oivalluslampun syttymään ja kolmas osa Tyylikäs hattutemppu ja miljoona tangokriisiä.



Liike on universaali kieli ja keino tulkita maailmaa

elokuu 17, 2015 kello 20:45 (Eija Mäkinen)

”Onko rikokseni se, että toimintani väitetään kohdistuvan kristinuskoa vastaan? Pääsikö se, joka minut ilmiantoi, nykyistä suosiollisempaan asemaan?”

On vuosi 1680, ja pienessä Ahmaksen kylässä syntynyttä Lusia Rusintytär Korhosta syytetään noituudesta. Käräjien lopullista tuomiota kansanparantajana ja runonlaulajana tunnettu Lusia ei saa, sillä hän kävelee loitsuja laulaen metsään ja hirttäytyy.

– Traaginen tarina, mutta oopperalle täydellistä materiaalia, Kimmo Alakunnas sanoo.

Lusia Rusintyttären työryhmäläisiä jättimäisen hirttopuun juurella.

Lusia Rusintyttären työryhmäläisiä jättimäisen hirttopuun juurella.

Hän on yksi Lusia Rusintytär -pienoisoopperan tanssijoista. Juha T. Koskisen säveltämä ja Hannu Väisäsen kirjoittama teos sai kantaesityksensä 7. elokuuta Ahmaksen kalevalaisessa perinnekylässä Utajärvellä. Koreografiasta vastaa Jorma Uotinen, joka myös tanssii esityksessä.

Kulttuuri herättää Ahmaksen kylän eloon

Lusia Rusintyttären harjoitukset polkaistiin käyntiin heinäkuun lopulla reippaalla tahdilla.

– Me tanssijat aloitimme Jorman kanssa koreografian kokoamisella ja muusikot omilla harjoituksillaan. Törmäytimme musiikin ja tanssin lopulta samassa harjoitustilassa Helsingissä, pakkasimme laukkumme ja lensimme Ouluun ja sieltä Ahmaksen kylään, Alakunnas kertoo.

– Vastaanotto Ahmaksessa oli sydäntä lämmittävä, kun lähes koko kylä oli meitä vastassa ja piti hyvää huolta viikon verran. Tapahtumaan osallistuneet vapaaehtoiset ja muut kyläläiset olivat ensimmäinen yleisömme. Moni paikkakunta voisi muuten ottaa Ahmaksesta esimerkkiä siitä, miten yhdessä tekemällä voidaan saavuttaa jotain ainutlaatuista ja omaleimaista.

Lusian roolin tulkitsee Virpi Räisänen. Kuva on otettu Ahmaksessa.

Lusian roolin tulkitsee Virpi Räisänen. Kuva on otettu Ahmaksessa.

Lusia Rusintyttären ensiesitys sujui lämpimässä kaatosateessa, mikä Alakunnaksen mukaan toi esitykseen mukaan uuden, hienon elementin.

– Kaksi muuta esitystä saimme esittää auringonpaisteessa ja lavalla sytytetty oikea kokko sai palaa iloisesti ilman vesisuihkua.

Muovailuvahaa toisen näkemyksille

Lusia Rusintyttäressä Kimmo Alakunnas työskentelee ensimmäisen kerran Jorma Uotisen kanssa.

– On ollut huikea kokemus olla mukana näin kokeneen huipputaiteilijan teoksessa. Jorma on koreografina hyvin kärsivällinen ja osaa taitavasti löytää tanssijan vahvuudet ja käyttää niitä teoksessa parhaalla mahdollisella tavalla.

Alakunnas on valmistumisensa jälkeen työskennellyt noin puolet omien teostensa parissa ja puolet muiden koreografien teoksissa.

– Tunnustan suoraan, että välillä on helpotus toteuttaa toisen ohjeita ja fiilistellä eikä vain itse koko ajan miettiä ratkaisuja ja käskyttää koreografina muita. Nautin suunnattomasti siitä, että saan hypätä muovailuvahaksi toisen käsiin ja näkemyksiin. Opin samalla uutta toisen koreografin tekotavoista ja tekniikoista.

Lusia Rusintytär vaatii työryhmän jäseniltä joustavuutta ja kykyä työskennellä monenlaisissa ympäristöissä, sillä ulkoilmateatterissa pidetyn kantaesityksen jälkeen pienoisooppera esitetään ensin Helsingin juhlaviikoilla Espoon Sellosalissa 23.8. ja sen jälkeen Oulun kaupunginteatterin Suurella näyttämöllä kahdesti 28. ja 29.8.

– Olen tottunut muutoksellisuuteen ja erilaisissa paikoissa esiintymiseen. Harjoitusaika on jaettu niin, että esitystä kehitetään koko ajan eteenpäin esitysten välillä, koska esiintymisympäristö muuttuu.

Paluu lapsuuteen: mistä kaikki alkoi?

Seuraavaksi Kimmo Alakunnas ryhtyy perkaamaan lapsuuden merkitystä. Teatteriryhmä Kukko ja Pelle valmistaa sisätiloihin tarkoitetun teoksen, jonka keskiössä ovat lapset.

– Aiomme Janna Haaviston kanssa tutkia lapsen fysiikkaa ja persoonallisuuden kehitystä. Miten lapsi liikkuu, miten hän oppii kävelemään ja havainnoimaan ympäristöään? Miten hän omaksuu erilaisia tapoja tai tajuaa syy- ja seuraussuhteet?

Kukko ja Pelle vauhdissa Olipa Kerran Satu -esityksessä. Kuva © Katja Korpi.

Esiintyjät eivät aio imitoida mitään tiettyä ikää, vaan teoksessa keskitytään siihen, miksi meistä aikuisista on tullut sellaisia kuin olemme. Esityksen työnimi, Bisarri, antaa vihjeen tyylilajista.

– Olemme Pellen ja Kukon aiemmissa duetoissa korostaneet klovneriaa ja hahmon rakentamista. Nyt painotus on fyysisessä liikkeessä ja tanssillisuudessa.

Lasten aivoitukset tallentuvat videolle

Teokseen liittyy olennaisena osa videokokonaisuus, jossa lapset kertovat mielipiteitään ja näkemyksiään erilaisista asioista. Vastaajien ikähaitari venyy parivuotiaista kymmenvuotiaisiin.

– Kaikille esitetään samat kysymykset, kuten mitä on taide, mitä on rakkaus, mitä eroa on äidissä ja isässä, kenen kanssa on lupa leikkiä. Yritämme nähdä, miten lapsen aivoitukset kulkevat. Tutkimme myös, miten lähtökohta – se, mistä lapsi on kotoisin, esimerkiksi toisesta maasta – vaikuttaa saattaa vastauksiin.

Alakunnas korostaa, että yleisö voi tutustua videoesitykseen teoksen yhteydessä, joko ennen esitystä tai sen jälkeen.

Bisarrin kantaesitys on huhtikuussa 2016 Ruutia-festivaalilla Tanssiteatteri Hurjaruuthissa. Sen jälkeen esitykset jatkuvat Helsingin Kanneltalossa.

Luupin alla koko merkillinen maailma

Kimmo Alakunnas luonnehtii itseään tarkkailijaksi.

– Tarkkailen ympäristöä, ihmisiä, tapahtumia ja filosofoin sen kautta, mihin olemme ehkä globaalisti menossa. Maailman tulkitseminen on lähellä sydäntäni, kuten myös se, mihin ihminen on menossa. Ihmisen persoonallisuus on aina kiinnostanut minua. Sitä käsittelen myös taiteessani.

Suomi-Italia from Kimmo Alakunnas on Vimeo.

Tanssi ja fyysinen teatteri ovat mahdollistaneet sen, että Alakunnas on voinut tehdä ja tutkia taidetta myös ulkomailla.

– Liike on universaali kieli. Taiteilijana olen valinnut lajeja – tanssin, sirkuksen, elokuvan – joissa ei välttämättä tarvita sanoja, jotka kahlitsisivat katsojien ajatusta, vaan näkemäänsä voi tulkita omasta kulttuurisesta lähtökohdasta. Toistaiseksi en ole katunut valintojani.

– Haluan kiittää kaikkia niitä tahoja, jotka ovat muun muassa apurahojen avulla mahdollistaneet erilaisten esitysten, produktioiden ja hankkeiden toteuttamisen. Olin onnekas. Kun valmistuin, sain puolivuotisen taiteilija-apurahan, mikä vapautti minut perehtymään ja tutkimaan taidesuuntaustani sen sijaan, että minun olisi pitänyt heti tuottaa tuloksia, esimerkiksi ensi-iltoja.

Tanssijat saman katon alla

Avoin keskustelu tanssin ja ylipäänsä kulttuurin rahoituksesta on Alakunnaksen mielestä tärkeää ei vain suomalaisten vaan myös lähinaapureiden kollegojen kesken.

Alakunnas kertoo osallistuneensa Baltian ja Pohjoismaiden nykytanssin ammattilaiskentän verkostoitumista tukevan keðja-hankkeen myötä tapahtumiin muun muassa Maarianhaminassa ja Klaipėdassa, Liettuassa, joissa on aktiivisesti keskusteltu tanssitaiteen tulevaisuudennäkymistä.

– Kokoontumiset ovat olleet äärettömän tärkeitä, jotta tietäisimme, mitä naapurimaissa tapahtuu taidekentällä. Ne myös avaavat erilaisia mahdollisuuksia rajat ylittävään yhteistyöhön.

– Suomessa on toistaiseksi tuettu tanssia ja taidetta aika hyvin. Mutta kuten muualla Euroopassa, myös meillä myönnettyjen apurahojen määrä on vähentynyt. Olisi tärkeää löytää uudenlaisia rahoittamisratkaisuja ja yhteistyömalleja.

Kimmo Alakunnas iloitsee Tanssin talosta, jonka aikaansaamiseksi on tehty pitkään perusteellista pohjatyötä ja kuunneltu kentän mielipiteitä.

– Suomalaiset tanssin ammattilaiset ovat aika yksinäisiä, jopa erakoituneita, jos tilannetta verrataan vaikkapa näyttelijöihin. Meillä ei ole tilaa, jossa voisimme saman katon alla päivittäin tavata toisiamme, keskustella ja työskennellä. Saa nähdä, tuleeko Tanssin talosta sellainen. Se olisi hienoa!

Lue Kimmo Alakunnaksesta kertovan sarjan ensimmäinen osa Klovnit tarjoavat yllätyksiä ja toisenlaisia totuuksia sekä toinen osa Maagista realismia ja innostavaa yleisötyötä.



Maagista realismia ja innostavaa yleisötyötä

elokuu 11, 2015 kello 19:21 (Eija Mäkinen)

Live-esityksissä katsoja on kuningas. Hän valitsee, mitä ja keitä seuraa ja kuinka kauan.

– Tanssi nähdään useimmiten hetkellisesti, tilanteessa tapahtuvana kolmiulotteisena aistimuksena ja kokonaisvaltaisena elämyksenä. Katsoja kuulee, kun tanssija hengästyy, ja hän haistaa, kun tanssija alkaa hikoilla. Teatterikorkeakoululle tekemässäni lopputyössä halusin tutkia ja näyttää tanssia uudenlaisesta näkökulmasta, koreografiksi kuusi vuotta sitten valmistunut Kimmo Alakunnas kertoo.

Muurahainen | An Ant  Kuva © Marko Ahokangas

Muurahainen | An Ant Kuva © Marko Ahokangas

Kun hän ryhtyi pohtimaan lopputyönsä muotoa ja metodia, tanssitaiteen professoriksi oli juuri nimitetty tanssitaiteen tohtori Kirsi Monni.

– Hän innostui ja suhtautui kannustavasti, kun esitin ideani tanssielokuvasta. Sellaista ei ollut koskaan tehty koulun historiassa. Tuotantopuolella ehdotuksestani oltiin sen sijaan aika kauhuissaan, koska henkilökunnalla ei ollut elokuvatuottamisen tuntemusta. He myönsivät sen suoraan.

Teatteri- ja tanssialan opiskelijat työstävät taiteelliseksi lopputyöksi tarkoitettua live-tanssiteosta tavallisesti pari kolme kuukautta, mutta Alakunnas puursi opinnäytteensä kanssa kokonaisen vuoden.

– Tein lähes kaiken itse – etsin muun muassa yhteistyökumppanit eri korkeakouluista – ja opettelin valtavan määrän elokuvatuottamiseen liittyviä uusia asioita. Lopulta olin lähes burnoutin partaalla, hän tunnustaa.

Kamera rakastaa yksityiskohtia

Alakunnas muistuttaa, että live-teosta katsoessaan katsoja saa itse päättää, mihin hän keskittyy.

– Tanssielokuvassa näin ei ole, vaan ohjaaja, kuvaaja ja lopulta leikkaaja päättää, mitä katsoja näkee ja mistä näkökulmasta. Se oli minusta kiinnostavaa, koska ohjaajana jouduin pohtimaan, mitä erityistä haluaisin näyttää tanssista.

An Ant from Kimmo Alakunnas on Vimeo.

– Live-tilanteessa tanssija voi improvisoida paljon enemmän, koska esiintyjä on antanut katsojalle luvan tulkita asioita omista lähtökohdistaan, mutta kameran kanssa työskennellessä on koko ajan tehtävä valintoja. Tietenkin kameran voi laittaa taltioimaan esitystä vain yhdestä näkökulmasta, mutta nykyihminen ei jaksa katsoa samaa kuvakulmaa pitkään, korkeintaan minuutin.

Se on yksi syy, miksi Alakunnas luonnehtii videokuvan maailmaa haasteelliseksi, jopa raa´aksi. Hän ottaa vertailukohteeksi kuvataiteen, jota jokainen voi tulkita haluamallaan tavalla.

– Mitä enemmän yksityiskohtia maalauksessa on, sitä kauemmin sitä katsotaan. Videokuva on vaikea saada yhtä mielenkiintoiseksi kuin kuvataiteessa.

Millaisiin asioihin ihminen kykenee?

Alakunnaksen lyhytelokuva Muurahainen kertoo työnarkomaniasta kärsivästä miehestä, jonka todellisuuskuva alkaa hämärtyä. Velvollisuuksien köyttämä mieli tuottaa uudenlaisen todellisuuden, jossa arjen säännöt eivät enää päde.

Raatajan liikekieli muuttuu sitä rajummaksi, mitä syvempään mieli sukeltaa. Yhden miehen tanssi kasvaa moniselitteiseksi duetoksi, kun konttorihuoneeseen astuu työtoveri.

– Kyse on kahden miehen välisestä ”suhteesta”. Toisen suunnasta se on ehkä ihastumissuhde, toisen suunnasta työsuhde. Käsikirjoitin tarinaan myös murhan, mutta leikkauspöydällä suoranainen teko leikattiin pois, jolloin tapahtumista tuli katsojan näkökulmasta tulkinnanvaraisempia.

Muurahaisen tiimi työssään.  Kuva © Marko Ahokangas

Muurahaisen tiimi työssään. Kuva © Marko Ahokangas

Muurahaisen ydin kiteytyy kysymykseen, millaisiin asioihin ihminen kykenee; kuinka raadollisiin tai ihaniin, rakastettaviin tai hirveisiin tekoihin.

Sama teema tahdittaa myös Alakunnaksen viime vuonna valmistunutta Lullaby for Illusion -lyhäriä.

Keskiössä on nainen, joka yrittää ylittää itsensä koko ajan niin henkisesti kuin fyysisestikin.

– Oravanpyörään joutunut nainen käyskentelee suurimmaksi osaksi kuntosalilla, mutta tarinan puolivälissä tapahtuu käänne, jolloin sukelletaan naisen sisäisiin ajatuksiin ja päädytään tyhjään kellariin, missä naisen ajatukset personoituvat eri hahmoiksi, Kimmo Alakunnas kertoo.

Hän haluaa teoksillaan kyseenalaistaa nykyajan normeja ja sääntöjä. Alakunnaksen tanssielokuvia ja live-esityksiä yhdistää myös ilmapiiri, tietynlainen maaginen realismi. Katsoja ei aina tiedä, onko yksikään kohtauksista totta vai unta.

Elokuvat veivät maailmalle

Lullaby for Illusion on alun perin osa Four Stories From Luxembourg -nimistä elokuvaa, joka koostuu neljästä tarinasta.

– Vietin vuonna 2013 Oulun Tanssin yhdistys Jojon residenssissä Luxemburgissa noin kuukauden, jonka aikana pidin tanssielokuvatyöpajan paikallisten tanssijoiden kanssa. Oli hauska yllätys tajuta, että paikallisuus ymmärretään Luxemburgissa aika toisella tavalla kuin Suomessa. Yksi tanssija oli Italiasta, yksi Ranskasta, yksi Saksasta ja yksi Luxemburgista.

– Teimme lyhyitä sooloja, joista syntyi kokonaisuus Four Stories From Luxembourg. Jaoin elokuvan myöhemmin neljään osaan, koska lyhyempien näytteiden avulla sitä on helpompi markkinoida festivaaleille.

Teoksesta Four Stories from Luxembourg. Kuvassa tanssija Aurélie Thill.

Teoksesta Four Stories from Luxembourg. Kuvassa tanssija Aurélie Thill.

Kun Alakunnas teki opinnäytetyötään, hän perehtyi myös elokuvatuottamisen tuiki tärkeään osa-alueeseen, markkinointiin, ja tarjosi valmistumisensa jälkeen aktiivisesti Muurahaista elokuvafestivaaleille ja taidetapahtumiin.

– Se vei minua pitkälle, pääsin osallistumaan kansainvälisille elokuva- ja tanssifestivaaleille ja kertomaan tästä taidemuodosta ja -teoksesta. Muurahainen myös voitti useita palkintoja; se sai muun muassa neljä vuoden 2010 parhaan tanssielokuvan palkintoa.

Tällä hetkellä maailmaa valloittaa Lullaby for Illusion, joka esitetään muun muassa lokakuussa Japanissa lyhytelokuvafestivaaleilla.

– Valitettavasti en itse voi lähteä Japaniin, koska teen silloin töitä Suomessa.

Tanssimaistereiden huima Loikka

Tanssielokuvien tekeminen saattoi Kimmo Alakunnaksen yhteen myös M.A.D. Tanssimaisterit ry:n kanssa. Yhdistyksen näkyvin majakka, vuodesta 2008 järjestetty Loikka-tanssielokuvafestivaali, on kasvanut seitsemässä vuodessa monipäiväiseksi tapahtumaksi, joka tarjoaa monipuolista, yllättävää ja laadukasta tanssielokuvaa.

Citizen Jury Screening 2015 from Loikka Dance Film Festival on Vimeo.

Muurahainen esitettiin Loikka-festivaalilla vuonna 2010, ja olen sen jälkeen ollut aktiivisesti mukana järjestämässä festivaalia. Nykyään toimin myös M.A.D.:n hallituksen jäsenenä.

Hän on työskennellyt myös festivaalin yleisötyökoordinaattorina, jonka tavoitteena on kartoittaa uudenlaista yleisöpohjaa.

– Käytännössä se tarkoittaa, että pyrimme tavoittamaan katsojia myös festivaalin ulkopuolella. Viime vuonna teimme yhteistyötä Kansainvälisen kulttuurikeskus Caisan kanssa ja järjestimme monikulttuurisen elokuvanäytöksen.

– Tänä vuonna kohderyhmänämme ovat peruskouluikäiset nuoret. Järjestämme muun muassa tanssielokuvakursseja, joiden myötä nuoret pääsevät tutustumaan tanssielokuvan tekemiseen ja kokeilemaan, miltä tanssi tuntuu kameran edessä ja liike näyttää kameran takaa katsottuna.

********

Muurahaisen työryhmään kuuluivat Kimmo Alakunnaksen lisäksi tanssija Jaakko Nieminen, kuvaaja David Berg, lavastaja Heikki Rosti, äänisuunnittelija Marko Ahokangas, leikkaaja Tiina Aarniala ja vaatesuunnittelija Harri Niskanen.

Four Stories From Luxembourg -elokuvan työryhmään kuuluivat Kimmo Alakunnaksen lisäksi tanssijat Aurore Giaccio, Rosa Chimenti, Aurélie Thill, Giovanni Zazzera ja Heli Yli-Räisänen.

********

Olethan lukenut Kimmo Alakunnaksesta kertovan sarjan ensimmäisen osan Klovnit tarjoavat yllätyksiä ja toisenlaisia totuuksia.



Klovnit tarjoavat yllätyksiä ja toisenlaisia totuuksia

heinäkuu 29, 2015 kello 17:34 (Eija Mäkinen)

Esittelemme säätiön tukemia ja palkitsemia tekijöitä. Vuorossa on tanssija-koreografi Kimmo Alakunnas. Tämä on kolmiosaisen bloggaussarjan ensimmäinen osa.

********

Kaksi cowboyta lähestyvät hitaasti toisiaan. Välimatka on pitkä, mutta kummankaan tarkkaavaisuus ei herpoa sekunniksikaan. Kädet ovat valmiina tarttumaan aseeseen hetkellä millä hyvänsä.

Ympärillä on ihmisiä tuhatmäärin, ja lavalta kantautuu Mokoman jytke. Turun Ruissalossa vietetään rockin juhlaa, mutta cowboyt keskittyvät vain toisiinsa.

Yllättävän kaksikosta tekee se, että toinen askeltaa kuin kukko ja toinen etenee pellen elkein. Se on itse asiassa duon nimi: Kukko ja Pelle.

Olipa Kerran Satu -esityksen vauhtikaksikko. Kuva © Katja Korpi

Olipa Kerran Satu -esityksen vauhtikaksikko. Kuva © Katja Korpi

– Ilmaisumme alkoi yhdenmukaistua sitä enemmän, mitä lähemmäs pääsimme toisiamme. Nimi juontaa Turun seikkailupuistoon neljä vuotta sitten esitettyyn Olipa Kerran Satu -teokseen, jonka tein Janna Haaviston kanssa ja jossa meillä oli samannimiset hahmot, Kimmo Alakunnas kertoo.

Hullunkurinen maailmankatsomus

Helposti lähestyttävän klovniduon tarkoituksena on tuoda esitystaidetta, klovneriaa ja teatteria tiloihin, joissa sitä ei ole tavanomaisesti esillä, kuten kahviloihin, kadulle tai taidetapahtumiin.

– Kukko ja Pelle on performatiivinen teatteriryhmä, jossa käsittelemme ajankohtaisia kysymyksiä ennen kaikkea huumorin ja hullunkurisen maailmankatsomuksen kautta.

– Ruisrock-festivaalilla tekemämme esityksen lähtökohtana oli energian ja keskeisen kohteen, fokuksen, muuttaminen. Halusimme luoda toisenlaista energiaa kuin mitä ympäristö tarjosi. Siksi käytimme hidasta liikettä. Olennaista oli myös yllätyksellisyys; se, että esitys oli yhtäkkiä yleisön keskellä. Katsoja joutui pohtimaan reagointitapaansa ja suhdettaan meihin.

Yllätys saatiin myös, kun kaksikko lopulta veti aseensa esiin. Festivaalialue täyttyi saippuakuplista.

Puhe vai liike?

Kimmo Alakunnas ja Janna Haavisto tutustuivat alun perin Turussa.

– Työskentelimme samoissa produktioissa muun muassa Turun ylioppilasteatterissa ja huomasimme, että teatterintekemisessä meitä kiinnostivat samanlaiset asiat. Lähdimme opiskelemaan alaa ja valmistuimme maisteriksi samaan aikaan, minä Helsingissä ja Janna Tukholmassa.

Ennen kuin Kimmo Alakunnas pyrki Teatterikorkeakouluun, hän mietti: puhe vai liike?

– Olin suorittamassa tanssitaiteen perustutkinnon Turun konservatoriossa ja tehnyt puheteatteria ja musikaalia, jossa tanssi ja teatteri yhdistyvät klassisimmillaan. Kallistuin lopulta liikkeen puolelle, koska se on monitulkinnallisempi elementti ja kielirajoitteet läpäisevä taideala. Ajattelen yhä niin.

Kun Kimmo Alakunnas valitsi koreografian suuntautumisvaihtoehdon, Janna Haavisto erikoistui fyysiseen komiikkaan ja klovneriaan Tukholman teatterikorkeakoulussa.

– Tanssijana minun on ollut helpompaa ottaa haltuun fyysinen ilmaisu ja akrobatia, ja hahmoni on ehkä siksi hiukan oudompi. Jannan Kukolla on filosofisempi tausta. Se on tarkka ja tarttuu asioihin syvällisemmin kuin minun hahmoni, joka tuppaa pilaamaan kaiken. Jannan hahmo ajattelee myös seurauksia.

Ei järkeä eikä logiikkaa

Kun Kukko ja Pelle esiintyivät Ruissalossa, suurin osa ihmisistä seurasi hahmoja ihmetellen, mutta osa päätti tehdä lähempää tuttavuutta kaksikon kanssa.

– Jotkut halusivat keskustella kanssamme, mutta olimme sopineet, ettemme kommunikoi katsojien kanssa verbaalisesti. Jos joku otti kuvia ja laittoi käden harteille, saatoimme reagoida hetkellisesti, jotta ihmiset eivät hermostuisi, kun emme huomioineet heitä, mutta kameralle emme poseeranneet. Yksi katsoja tuli syöttämään minulle ruokaa, jolloin oli pakko poiketa suunnitelmasta, Kimmo Alakunnas nauraa.

– Klovnerian erityispiirteenä on, että se perustuu valtaosin improvisaatioon ja tilanteeseen. Parhaimmillaan se lähenee stand upia. Esityksillämme on aina jokin lähtökohta, mutta emme tiedä, mihin se päättyy.

Alakunnas painottaa, ettei klovneriassa etsitä järkeä eikä logiikkaa. Hän myös huomauttaa, etteivät Kukko ja Pelle ole ilkeitä, vaan kyse on keppostelusta.

– Klovneriassa haetaan toisenlaisia totuuksia kuin tavallisessa elämässä. Kun asioita pohtii klovnin kautta, niihin tulee omanlaisensa logiikka, joka näyttää ulospäin epäloogiselta. Kukko ja Pelle eivät suunnittele kepposiaan, vaan nurinkuriset tilanteet syntyvät hetken mielijohteista ja kulloisistakin tilanteista.

Taide voi tapahtua missä vain

Kimmo Alakunnas iloitsee muutoksesta, joka on laventanut suomalaisten musiikkifestivaalien ohjelma-antia ja lisännyt niiden persoonallisuutta.

– Luulen, että suomalaiset festivaalien järjestäjät ovat ottaneet vaikutteita Keski-Euroopan festivaaleilta, joissa kuvataiteilijat, akrobaatit, sirkustaiteilijat, teatteri-ihmiset ja tanssijat ovat jo pitkään olleet mukana luomassa omalla taiteellaan festivaalitunnelmaa. Minusta se on hieno suunta.

Se, että yleisö koostuu monenlaisista ihmisistä, kutkuttaa Alakunnasta.

– Musiikkifestivaaleilla katsojakunnassa on kaiken ikäisiä ja tyylisiä ihmisiä. Jotkut saattavat olla alkoholin vaikutuksen alaisina, jolloin he voivat lähestyä ja koskettaa. Siinä on vaaran tunnetta molemmin puolin, mikä tietenkin viehättää meitä. Mutta ammattilaisuuteen kuuluu sen tiedostaminen. Pitää ymmärtää, mitä on tekemässä ja miksi.

Teatteriryhmä Kukko ja Pelle on tänä kesänä yllättänyt eri puolilla Turkua – puistoissa, kaduilla ja kahviloissa – ja esityksistä on tehty noin minuutin mittaisia videoita. Kuvaaminen jatkuu, kun kaksikko vierailee seuraavaksi Barcelonassa.

– Tavoitteenamme on luoda videopankki. Meistä on hauskaa, miten maisema vaihtuu videosta toiseen. Välillä ilmestymme puskista, välillä nousemme merestä. Kuvassa on aina yllätysmomentti: taide voi tapahtua missä vain.

Lue Kimmo Alakunnaksesta kertovan sarjan toinen osa Maagista realismia ja innostavaa yleisötyötä  ja kolmas osa Liike on universaali kieli ja keino tulkita maailmaa.



Haluan pitää kaikki ovet avoimina!

heinäkuu 18, 2015 kello 10:13 (Eija Mäkinen)

Työtapaturma, vastaa Iira Halttunen hymyillen kysymykseen ammatinvalinnasta.

On pyrähdettävä ajassa kahdeksan vuotta taaksepäin, jotta syy dramaturgiksi opiskelemiseen saa selityksensä.

Kun Iira oli 13-vuotias koululainen, hän lähetti näytelmäkäsikirjoituksensa KOM-teatterin avoimeen tekstihautomoon, KOM-tekstiin, jossa se valittiin jatkokehittelyyn. Ähtäriin eli kaunein poika heti Morrisonin jälkeen sai kantaesityksensä Kulttuuriareena Gloriassa Helsingissä helmikuussa 2008.

Näytelmän keskiössä on sisaruspari, 11-vuotias Satu ja 16-vuotias Aleksi, eivätkä tarinan teemat ole sieltä kevyimmästä päästä: alkoholismi, perheväkivalta, homous ja itsemurha.

Sisaruksina Santtu Karvonen ja Anna-Maija Tuokko. Kuva © Riikka Palonen

Teksti ei päätynyt näyttämölle kevyesti heittäen, vaan Halttunen työsti näytelmää vuoden yhdessä KOM-tekstin dramaturgien Pipsa Longan ja Okko Leon kanssa. Yleisön näkemä versio oli kahdeksas.

– KOM-teatterin jutun seurauksena kiinnostuin teatterista eri tavalla kuin olin ollut kiinnostunut ennen sitä. Rupesin katsomaan esityksiä tosi paljon tekstin kautta.

Teatteri on luonteva väline miettiä

Kurt Cobainin itsemurha vuonna 1994 toimi kimmokkeena näytelmälle, joka sai arvostelijoilta myönteisen vastaanoton. Kriitikko Maria Säkö luonnehti Ähtäriin-esitystä täysosumaksi: kieli oli rehevää ja nyanssien tajun taituruus samaa luokkaa kuin Lukas Moodyssonin kiitetyssä elokuvassa Fucking Åmål.

– Olen kirjoittanut seitsenvuotiaasta asti eli siitä alkaen, kun opin kirjoittamaan. Olen aina kirjoittanut tosi paljon, Iira Halttunen sanoo.

Kirjat tulivat tutuiksi jo varhain, sillä Iiran äiti Päivi Heikkilä-Halttunen on kirjallisuudentutkija ja palkittu lasten- ja nuorten kirjallisuuden kriitikko, joka pitää suosittua Lastenkirjahylly-blogia.

Ammattilainen oli vastassa myös Tampereen yhteiskoulun ilmaisutaitopainotteisessa lukiossa, jossa kirjallisen ilmaisun opettajana toimii kirjailija ja tv-käsikirjoittaja Vuokko Tolonen.

Tällä hetkellä Iira Halttunen opiskelee Teatterikorkeakoulussa. Syksyllä alkaa kolmas vuosi dramaturgian koulutusohjelmassa. Ovet himoittuun opinahjoon aukenivat toisella yrityskerralla.

– Teatteri tuntui luontevalta välineeltä miettiä ja tehdä asioita. Elokuvaa tai televisioalaa en edes harkinnut. Se tuntui silloin vieraalta ja hyvin erilaiselta maailmalta.

Verkostoitumista kollegojen kanssa

Tällä hetkellä Iira Halttunen kirjoittaa näytelmää Kanditeatteri-opintojaksoa varten. Kanditeatteri-opintojakso korvaa aiemman kandinäytelmän.

– Kunhan Koukkuniemen kesäteatterin Unhola-esitykset pyörähtävät käyntiin, pyrin keskittymään näytelmän kirjoittamiseen täysipäiväisesti. Tarkoitus on, että ensimmäinen versio on valmis, kun koulu taas alkaa.

Hän sanoo viihtyneensä hyvin Teatterikorkeakoulussa.

– Meillä on pieni mutta hyvä ryhmä. Dramaturgian professorina toimii Katariina Numminen ja lehtoreina Maria Kilpi, Jusa Peltoniemi ja Tuomas Timonen. Käymme katsomassa paljon esityksiä, minkä lisäksi ohjaajat ja näytelmäkirjailijat vierailevat ja kertovat työstään.

Dramaturgian koulutusohjelmassa käynnistyi vuoden alusta alun perin Teksti-yhteisön ideoima ja organisoima D-kummitoiminta.

– Minun kumminani toimii Marjo Niemi. Emme ole vielä ehtineet tavata, tässä on ollut niin hullu kiire. Yksi kummitoiminnan tavoitteista on pyrkiä madaltamaan kynnystä ottaa yhteyttä vanhempiin kollegoihin.

– Minun tilanteeni on hieman erilainen, koska KOM-teatterin aikaiset dramaturgit Pipsa Lonka ja Okko Leo ovat edelleen hyviä ystäviäni, jotka lukevat mielellään tekstejäni ja tulevat katsomaan koulussa tehtyjä juttuja. Lisäksi minut valittiin huhtikuussa Suomen teatteriohjaajat ja dramaturgit ry STOD:n hallituksen opiskelijajäseneksi, joten sitäkin kautta minulla on mahdollisuus tavata alalla jo pitkään työskennelleitä kollegoita.

Näytelmän puolesta – nyt ja aina!

Teatterin tulee heijastaa ympäröivää todellisuutta, ja siksi opetuksen painopisteet ovat viime vuosina muuttuneet myös Teatterikorkeakoulussa, jossa perinteisen teatteritaiteen rinnalle on noussut monimediaalisuuden ja esitystaiteen uudet muodot huomioiva suunta.

– Se kiinnostaa myös minua, mutta olen kieltämättä huolissani siitä, miten tulevaisuudessa käy esimerkiksi näytelmälle. Tuntuu kuin leimautuisin hirvittävän vanhakantaiseksi, kun ajattelen kirjoittavani tulevaisuudessa näytelmiä.

Iira Halttunen kuvattuna Unhola-henkisesti 40-luvun tyyliin. Kuva © Pasi Järvenpää

Halttunen myöntää, ettei hän ole vielä ajatellut tulevaisuuttaan kovin tarkasti.

– Tulevaisuus on epävarma, mutta uskon, että töitä löytyy, jos vain jaksaa olla auki ja hereillä koko ajan. En haluaisi väsyä havainnointiin ja ruveta tekemään rutiinilla.

– Olen kotoisin Tampereelta, ja tämä on minulle edelleen rakas paikka. Seuraan koko ajan, mitä tamperelaisella teatterikentällä tapahtuu. Tuntuisi tosi hyvältä ajatukselta palata myöhemmin tänne, hän sanoo.

– Ei ole monta sellaista koulutusta, jossa oppii tekemään kaikkia mahdollisia asioita sopivassa tasapainossa. Dramaturgin koulutus mahdollistaa sen. Kirjoitan edelleen myös proosaa, sillä haluan pitää kaikki ovet avoimina, koska ikinä ei voi tietää, mitä sieltä tulee.

Lue myös sarjan ensimmäinen osa Seinällisestä post-it-lappuja syntyi mennyt maailma sekä toinen osa Että vanhukset tuntisivat tulleensa kuulluiksi.



Että vanhukset tuntisivat tulleensa kuulluiksi

heinäkuu 13, 2015 kello 09:48 (Eija Mäkinen)

”Ai, te menette vähän silittelemään niitä mummoja.”

Opiskelijatoverin heittämä kommentti kavaltaa heti soveltavaa draamaa vähättelevän asenteen. Ikään kuin teatteriesitys menettäisi koko taiteellisen ulottuvuutensa vain siksi, että se toteutetaan laitosympäristössä ja yhteistyökumppaneina ja kohdeyleisönä ovat vanhukset.

– Kieltämättä hoivataiteen kaltaiset termit nostavat niskakarvat pystyyn minullakin, koska koen tekeväni yhtä suuren taiteellisen työn kuin tehdessäni Teatterikorkeakoulussa tai Tampereen ylioppilasteatterissa, sanoo dramaturgi Iira Halttunen.

panorama_800

Hän korostaa, että Koukkuniemen kesäteatterin uutukainen, vanhainkodin vanhusten muistelujen pohjalta kirjoitettu Unhola – unohtumattomia muistoja, on uudenlaista, laadukasta ja ajatuksella tehtyä kesäteatteria.

– Tärkeimpänä tavoitteenamme on ollut tuoda soveltavaa teatteria tamperelaiselle teatterikentälle. Tampereella kesäteatteri on lähinnä kahden ison toimijan – Pyynikin kesäteatterin ja Tampereen Komediateatterin – esitysten varassa, ja ne ovat olleet aika samantyyppisiä. Toimin tällä hetkellä Tampereen ylioppilasteatterin taiteellisessa johdossa, ja olen sielläkin koettanut kannustaa väkeä tekemään erilaista kesäteatteria.

Ketä vastakkainasettelu palvelee?

Keskustelu soveltavan teatterin roolista taiteen kentällä on ollut hyvin mustavalkoista. Tampereen Teatterikesässä järjestetään 6. elokuuta yhteistyössä Aamulehden kanssa paneelikeskustelu, jonka nimi – Hoivataide tulee, tositaide menee? – kertoo olennaisen: vaihtoehdot nähdään vastakkaisina.

– Esityksemme ohjaaja Meri-Maija Näykki on yksi keskustelijoista. Paneelikeskustelu esitetään suorana live-lähetyksenä Yle Areenassa kaikelle kansalle, mikä on tosi mahtavaa, Halttunen iloitsee.

Kun Aamulehti laati kesän alussa peräti kaksi kesäteatterilistausta, kummassakaan niistä ei mainittu Koukkuniemen kesäteatterin Unholaa.

– Reklamoimme asiasta mielipidepalstalle, jolloin Aamulehden kulttuuritoimituksen esimies vastasi, että journalismi on jatkuvaa valintojen tekemistä. On huvittavaa, että Aamulehti on mukana järjestämässä hoivataidetta ja tositaidetta käsittelevää keskustelutilaisuutta, ja sitten lehden toimitus tekee itse valinnan jättämällä hoivataidetta edustavan esityksen pois suosituslistauksistaan.

Työryhmä 1940-luvun asuissa. Iira Halttunen alarivissä keskimmäisenä.

Yllättävää on ollut myös se, että osa Koukkuniemen vanhainkodin henkilökunnasta on kokenut teatterintekijät lievänä riesana.

– Koukkuniemen vanhainkoti on tarjonnut toimintaamme upeat tilat ja myös avittanut jonkin verran materiaalikustannuksissa, mutta joidenkin mielestä meistä on vaivaa, koska tuomme laitokseen jotakin sellaista, mitä siellä ei aikaisemmin ole ollut. Se, että vanhukset menevät tunniksi teatteriin, vaikuttaa ymmärrettävästi päivärytmiin, mutta eikö laitoksissakin voisi olla vaihtelua?

Esitys sopii myös muistisairaille

Unhola – unohtumattomia muistoja -näytelmä sijoittuu murroksen ajan Suomeen, 1940- ja 50-luvulle. Nuoruutta luotaavan esityksen keskiössä on huutolaisena Teiskosta Tampereelle tuleva Helmi, joka päätyy lastenhoitotöiden kautta Finlaysonin tehtaalle.

Kun Helmi tapaa Johanneksen, rakkaus syttyy ja nuoripari alkaa suunnitella yhteistä tulevaisuutta.

– Mukaan mahtuu erilaisia henkilöitä heidän lähipiiristään ja ympäristöstään. Tarinassa on myös kipeitä hetkiä, sillä olen halunnut pysyä todenmukaisena muistoille, joita olemme saaneet kuulla, Iira Halttunen sanoo.

Näyttelijät Miro Seppänen ja Milla Länsiö. Kuva © Kaisa Pohjola.

Näytelmän loppu on toiveikas: jälleenrakentamisen eetos on vahva ja Suomi valmistautuu olympialaisiin.

– Koukkuniemen asukkaista suuri osa on muistisairaita, ja halusimme myös tänä kesänä tehdä esityksen, joka soveltuu heille. Siksi esityksessä on paljon musiikkia ja tanssia.

Musiikilla on yleisöön innoittava vaikutus, siitä saatiin viime vuonna voimallinen todiste.

– Viimeistä esitystä oli katsomassa mummo, joka osasi kaikki näytelmän laulut. Näyttämöversiossa laulettiin vain pari säkeistöä ja sitten kohtausta jatkettiin, mutta mummopa lauloi joka laulusta joka säkeistön. Vierustoverit yrittivät hyssytellä häntä, mutta me kannustimme: antaa mummon laulaa! Muutama katsoja tuli jälkeenpäin kysymään, oliko mummo tilattu laulamaan. Ei missään nimessä, vastasimme.

Muistokahviossa mennyt palaa mieleen

Ohjaaja Meri-Maija Näykki ja kaksi työryhmään kuuluvaa teatteri-ilmaisun ohjaajaa ovat ideoineet toiminnallisen muistokahvion, jossa katsojat pääsevät esityksen jälkeen jakamaan muistojaan kahvittelun lomassa.

– Muistokahviossa on erilaisia toiminnallisia pisteitä. Siellä järjestetään muun muassa 40-luvun terveystarkastus, jossa voi vaikkapa punnita itsensä. Esillä on myös 40- ja 50-luvun vaatteita, joita saa kokeilla. Katsojat voivat myös istua rauhassa pöydän ääressä ja kertoa näyttelijöille ja muille työryhmän jäsenille elämästään ja kokemuksistaan.

Halttunen kertoo, että työryhmäläiset ovat halunneet toimia eräänlaisina hyvän tahdon lähettiläinä ja käyttää teatteritaitojaan vanhusten iloksi ja hyödyksi.

– Keskustelut työpajoissa ja muistokahviossa sekä kummitoiminta saattavat antaa vanhuksille kokemuksen siitä, että heitä on kuunneltu. Siihen liittyy esityksen nimi. Meille tekijöille Unhola merkitsee paikkaa, jonne muistot saattavat mennä, jos niitä ei jaa kenellekään.

Viime kesänä esitetty On elomme muistoja vain sai hyvän vastaanoton. Maksullisia esityksiä oli 7, ja niiden täyttöaste peräti 93 prosenttia.

– Ilahduttavaa ja myös poikkeuksellista oli se, että myydyistä lipuista opiskelijalippuja oli yhtä paljon kuin eläkeläislippuja. Omaiset olivat iloisia, että Koukkuniemessä järjestetään vanhuksia osallistavaa teatteritoimintaa yhteislaulupäivien ja muiden tapahtumien lisäksi.

Koukkuniemen vanhainkodin asukkaille, henkilökunnalle ja omaisille tarkoitetut päivänäytännöt ovat ilmaisia, ja Koukkuniemi tarjoaa katsojille kahvit ja pullat. Niiden lisäksi tänä vuonna on 20 kaikille avointa maksullista iltaesitystä.

Ilon aihe: isot auttavat pieniä

Iira Halttunen kiittää osana työryhmää toimivia vapaaehtoisia talkoolaisia. Aina löytyy käsi, joka vie julisteen sinne, minne pitää, kuten hän asian ilmaisee.

– Olemme tänä vuonna myös saaneet tosi paljon pukuja lainaksi Tampereen Työväen Teatterilta ja Yleisradiolta. Se, että isot auttavat pieniä, on ollut meille suuri ilonaihe.

Trio studiossa: ohjaaja Meri-Maija Näykki, iki-ihana Eila Roine ja äänittäjä Juuso Oksala.

Samalla suopeudella Koukkuniemen kesäteatterin hankkeeseen ovat suhtautuneet teatterialan konkarit Eila Roine ja Ilkka A. Jokinen, jotka toimivat esityksen ja markkinointimateriaalin ääninäyttelijöinä.

– Se, että he suostuivat, on yksinkertaisesti ihanaa. Vanhukset muistavat Eila Roineen Tampereen Työväen Teatterista 1950- ja 60-luvulta, ja meille nuorille teatterintekijöille hän on Pikkukakkosen mummo. Sekin on eräänlainen sukupolvikokemus.

– Ja tietenkin se, että Pohjoismaiden suurin vanhainkoti on ottanut vastaan tällaiset nuoret, aloittelevat teatterintekijät jo toista vuotta peräkkäin, on todella hienoa. Toivottavasti Koukkuniemen henkilökunta kokee, että teemme jotakin hyvää.

Kuvat on julkaistu tekijöiden luvalla.

Olethan lukenut Iira Halttusesta kertovan sarjan ensimmäisen osan Seinällisestä post-it-lappuja syntyi mennyt maailma. Sarjassa on ilmestynyt myös kolmas osa Haluan pitää kaikki ovet avoimina!



Seinällisestä post-it-lappuja syntyi mennyt maailma

heinäkuu 6, 2015 kello 11:50 (Eija Mäkinen)

Esittelemme säätiön tukemia ja palkitsemia tekijöitä. Vuorossa on dramaturgi Iira Halttunen. Tämä on kolmiosaisen bloggaussarjan ensimmäinen osa.

********

Tulihelvetti roihuaa rintamalla, runneltu metsä on räjähdysten jäljiltä täynnä savua ja ruumiita, tykkien jylinä ja kiväärien yhteislaukaukset takovat ilmassa ukkosmyrskyn lailla.

Yhtäkkiä tulitus loppuu, ja parin sadan metrin päässä kuopasta nousee venäläinen upseeri, joka nostaa aseensa kaksin käsin päänsä päälle, kävelee suoraan suomalaissotilaan eteen, laskee aseen maahan ja halaa hämmentynyttä miestä.

– Pari tuntia tapahtuman jälkeen suomalaissotilas sai tietää, että tulitus oli loppunut kaikkialla. Oli tullut rauha, Iira Halttunen kertaa kuulemaansa tarinaa.

Jatkosodan loppumiseen liittynyt ikimuistoinen hetki on yksi niistä muistoista, jotka ovat päätyneet Koukkuniemen kesäteatterin tämänvuotiseen tuotantoon Unhola – unohtumattomia muistoja. Tampereella 22. heinäkuuta ensi-iltansa saava näytelmä pohjautuu Koukkuniemen vanhainkodin asukkaiden kokemuksiin ja kertomuksiin, joista esityksen käsikirjoittaja Halttunen on dramatisoinut elämänmakuisen esityksen.

Elias Lönnrotin viitoittamalla tiellä

Koukkuniemen vanhainkodin asukkaiden muistoista sisältönsä ammentavat teatteriesitykset ovat alun perin ohjaaja Meri-Maija Näykin idea. Viime kesältä on peräisin myös tuotannon alkuperäinen nimi, Koukkuniemen Kalevala -hanke, johon olennaisena osana kuului teatteriesitys On elomme muistoja vain.

– Meri-Maija näki itsensä eräänlaisena Elias Lönnrotina kerätessään talteen vanhusten yksittäisiä muistoja ja koostaessaan niistä yhden suuren tarinan, Iira Halttunen kertoo.

– Tavallaan ajatus pitää yhä paikkansa, mutta nimenä se johtaa harhaan, koska osa yleisöstä on luullut, että esityksessä käsitellään myös Kalevalaa. Siksi puhumme Koukkuniemen kesäteatterista, koska siitä on tosiasiassa kyse.

Teatterikorkeakoulussa dramaturgian koulutusohjelmassa opiskeleva Halttunen oli jo viime vuonna mukana jäsentämässä vanhainkodin vanhuksilta saatua materiaalia. Tänä kesänä hän myös jakaa tuotannollisen vastuun yhdessä ohjaaja Näykin ja muusikko Santeri Helinheimon kanssa.

– Meillä ei ole tuottajaa, vaan olemme itse hankkineet rahoituksen, neuvotelleet sponsoreiden kanssa ja vastanneet tiedotuksesta oman taiteellisen työmme ohessa. Se on kieltämättä ollut aika haastavaa.

Arjen rakkaat muistot siirtyvät näyttämölle

Viime helmikuussa työryhmä järjesti 20 muistelijavanhukselle viikon ajan useita työpajoja, joiden teemat vaihtelivat.

logo

– Pidimme muun muassa musiikkiaiheisia työpajoja, joissa soitimme vanhaa musiikkia ja lauloimme yhdessä. Aina teeman valinta ei onnistunut. Meillä oli esimerkiksi olympialaisaiheinen työpaja, jossa näytimme aihetta käsitteleviä videoita ja Helsingin olympialaisissa otettuja valokuvia, mutta vanhukset vain totesivat ykskantaan: ”Emme me siellä olleet.”

Keskustelun aiheiksi valikoitui myös asioita, joita vanhukset itse halusivat nostaa esiin.

– Käsittelimme aika paljon arkisia asioita: ensimmäisiä työpaikkoja, ensirakkauksia, oman perheen perustamista. Vanhuksilla on herkullinen kyky kertoa asioista, joita heille on tapahtunut, niin elävästi, että mielessäni on heti syntynyt jonkinlainen kuva siitä, miten se siirtyy näyttämölle. Olen myös yhdistänyt eri muistoja toisiinsa ja rakentanut kohtauksia monen muiston päälle, Halttunen sanoo ja korostaa, että Unhola-esityksen teksti on fiktiivinen, vaikka se onkin historiallisesti todellisuuspohjainen.

Liimalaput ja läppäri eli fiktio kohtaa faktan

Muistelijajoukko tuotti työryhmälle yli 130 sivua litteroitua tekstiä, josta Halttunen muokkasi 35-sivuisen näytelmän.

– Alussa meillä oli seinä täynnä post-it-lappuja, joita järjestämällä ja karsimalla aloin rakentaa esitystä, ensin yhdessä Meri-Maijan ja Santerin kanssa, sitten yksin. Muistojen kanssa puljaaminen on ollut kirjaimellisesti käsityöpainotteista dramaturgiaa.

Koska Unholan tarina sijoittuu 1940- ja 50-luvun Tampereelle, esityksessä nähdään myös jonkin verran paikallishistoriaa. Vaikeuskertoimia on lisännyt se, ettei Halttusella ole – luonnollisestikaan – omakohtaisia kokemuksia käsiteltävänä olleesta ajanjaksosta.

– Olen pyörittänyt post-it-lappushow´ta, selannut internetiä läppärillä ja lukenut muun muassa jatkosodasta. Uskon vanhuksia, mutta faktat pitää tarkistaa.

Kirjoittamista on toisaalta helpottanut, toisaalta rajoittanut se, että Halttunen on tiennyt, ketkä ovat näyttelijöinä esityksessä. Tamperelaisista harrastajanäyttelijöistä koostuvan 11 hengen ryhmän ikähaitari ulottuu 12-vuotiaasta 29-vuotiaaseen.

– Esityksessä ei voi olla esimerkiksi 20 hengen joukkokohtausta. Myös aika asettaa rajoituksensa. Esityksemme kestää tunnin, koska vanhukset eivät jaksa katsoa pidempään. Se oli tiedossamme jo ennakkoon viime vuonna. Toisaalta en anna tiukkojen raamien rajoittaa itseäni. Niiden myötä voi syntyä myös jotain tosi herkullista.

Kummivanhusten pitelemättömät kommentit

Lapin kaupunginosassa sijaitseva Koukkuniemen vanhainkoti on Pohjoismaiden suurin. Kun kesäteatterilaiset työstivät viime vuonna esitystään, osa näyttelijöistä koki vanhainkodin etäisenä, jopa vaikeana työskentely-ympäristönä.

– Halusimme tällä kertaa madaltaa muiden työryhmän jäsenten kynnystä olla kontaktissa vanhuksiin, ja siksi päätimme nimetä jokaiselle oman kummivanhuksen, jota he käyvät vapaa-ajallaan tapaamassa Koukkuniemen osastoilla.

Iira Halttusen kummivanhuksena on lähes 90-vuotias, Kuhmoisissa syntynyt Taimi-mummo.

– Hänellä on aika täpäkkä luonne. Puhumme monenlaisista asioista, muun muassa hänen 70 vuotta kestäneestä avioliitostaan, joka on minulle, 21-vuotiaalle nuorelle ihmiselle, ihan käsittämätön asia.

Osa Koukkuniemen kesäteatterin harjoituksista on avoimia, ja silloin jokainen työryhmän jäsen tuo paikalle kummivanhuksensa ja kuuntelee, millaisia mielipiteitä harjoitukset ovat herättäneet.

– En tiedä, tykkäävätkö näyttelijät vanhusten kommenteista, mutta minusta on hauska seurata näyttelijöitä, kun he esiintyvät vanhuksille, sillä ikinä ei voi tietää, millaista kommenttia yleisöltä tulee vai nukahdetaanko katsomossa. Pidän siitä ajatuksesta, että Tampereen nuorin kesäteatteri – jäsentemme keski-ikä on 24 vuotta – tekee esityksen Tampereen vanhimmalle kesäteatteriyleisölle.

Koukkuniemen kesäteatterin työryhmäläiset pitävät → blogia ← jossa he kertovat esityksen valmistumisesta, ajatuksistaan ja tunnelmistaan Unhola – unohtumattomia muistoja -produktion parissa. Sukella jo!

Kuvat on julkaistu tekijöiden luvalla.

Lue myös sarjan toinen osa Että vanhukset tuntisivat tulleensa kuulluiksi sekä kolmas osa Haluan pitää kaikki ovet avoimina!



Nomaditeatteri kannustaa ottamaan riskejä

heinäkuu 2, 2015 kello 18:15 (Eija Mäkinen)

– On hienoa olla mukana moni- ja poikkitaiteellisissa produktioissa ja saada ammentaa monilta aloilta. Toivoisin, että yhteistyö laitosteattereiden ja vapaan kentän ryhmien välillä lisääntyisi, sillä se hyödyttää kaikkia, sanoo Grus Grus Teatterin näyttelijä Sofia Molin.

Tehdas Teatterin Q.2-produktiosta alkunsa saaneen Grus Grusin viisihenkinen ensemble on monitaiteellinen. Teatterin dramaturgi-ohjaajana toimii Ville Kurki, Sofia Molin on koulutukseltaan näyttelijä, Ishmael Falke nukketeatteritaiteilija, Janna Haavisto sirkustaiteilija ja Markku Tuulenkari stunt-esiintyjä.

Klikkaa kuvaa ja tutustu Grus Grus Teatterin tekijöihin ja tarinaan!

– Meillä ei ole emmekä halua omaa näyttämöä, vaan olemme nomaditeatteri, jonka pyrkimyksenä on rikastuttaa paikallista teatteritarjontaa. Olemme tähän mennessä tehneet yhteistyötä muun muassa Svenska Teaternin, Åbo Svenska Teaterin, Tampereen Teatterin ja Tanssiteatteri MD:n kanssa.

– Olemme rohkaisseet yhteistyöteattereitamme ajattelemaan uudella tavalla ja ottamaan riskejä ohjelmiston suhteen. Taiteella on itseisarvo, jota ei tarvitse perustella hyötynäkökulmalla. Taidetta ei voi mitata numeroin, esimerkiksi täyttöasteella. Se ei kerro mitään esityksen taiteellisesta laadusta.

Hyvä esimerkki onnistuneesta yhteistyöstä on Ville Kurjen ohjaama näyttämöversio Ingmar Bergmanin elokuvasta Persona, joka oli ensimmäinen Turun kaupunginteatterin ja Åbo Svenska Teaternin välinen yhteistyö, kolmannen osapuolen Grus Grus Teatterin aloitteesta. Minna Hämäläisen ja Sofia Molinin näyttelemä tiheätunnelmainen näyttämöteos valittiin viime vuonna Korjaamo Teatterin Stage -festivaalille.

Minna Hämäläinen (vas.) ja Sofia Molin. Kuva © Ville Kurki.

Ensemble sallii pyrähdykset vieraissa

Vaikka Grus Grus Teatterin jäsenet eivät ole sitoutuneet mihinkään tiettyyn paikkaan, he ovat sitoutuneet toisiinsa ja tehneet yhdessä virallisen viisivuotissuunnitelman.

– Se ei tarkoita, että kaikkien pitää olla jokaisessa Grus Grusin produktiossa mukana. Suunnitelma ja kokoonpanot elävät tilanteiden mukaan. Meillä on paljon ideoita ja lisää tulee koko ajan, Molin sanoo.

Grus Grus -ensemblen joustavuus mahdollistaa myös muiden tekijöiden kanssa työskentelemisen.

– Kun sain tietää, että ennestään tuttu tamperelainen esitystaiteilija-ohjaaja Tommi Silvennoinen ohjaa Tehdas Teatterille Franz Kafkan teokseen pohjautuvan esityksen, sitouduin projektiin näyttelijäksi. Työskentelyä helpottaa se, että sain Turun Teatterikerhon säätiöltä henkilökohtaista apurahaa harjoituskautta varten.

33 variationer, Åbo Svenska Teater (harjoituskuva, 2013 ). Kuva © Cris Senn

Linnan juhlat -työnimellä kulkeva esitys pohjautuu Kafkan Linna-romaaniin. Taustamateriaalina toimii myös Kafkan kirjeet rakastetulleen, 13 vuotta nuoremmalle ja naimisissa olleelle Milenalle.

– Heillä oli intensiivinen kirjeenvaihto. On sanottu, että Kafkan Linna-teos on metafora heidän rakkaussuhteestaan. Linna on kiinnostava myös siksi, että se on keskeneräinen, Kafka ei ehtinyt kirjoittaa sitä loppuun.

Molin luonnehtii Kafkan tekstiä jännittäväksi ja haasteelliseksi. Miten fyysistää unenomainen maailma, joka rönsyilee ja vie moneen suuntaan?

Linnan repliikit ovat massiivista monologin pätkää, joka pitäisi pystyä sisäistämään ei vain tekstin tasolla, vaan myös kehollisena assosiaationa. Linna muistuttaa assosiaatioketjuineen Elfriede Jelinekin tekstejä. Se on kuin tulvaa, joka lähtee versoilemaan, ja hetken päästä palataan alkuun tai keskikohtaan, sanoo Sofia Molin, joka osallistui kolme vuotta sitten Jelinek-työpajaan Hangon Teatteritreffit -festivaalilla.

Linnan juhlat saa ensi-iltansa maaliskuussa 2016 Tehdasteatterissa.

Olethan lukenut Sofia Molinista kertovan sarjan ensimmäisen osan Pyörähdys tuulevaisuudessa, jonka menetimme ja toisen osan Hyppy pohjoisen mekkaan poiki suuren sotapäällikön?



Hyppy pohjoisen mekkaan poiki suuren sotapäällikön

kesäkuu 22, 2015 kello 13:28 (Eija Mäkinen)

Ässät soivat välillä pehmeästi suhisten, välillä terävinä ja soinnillisina.

On syksy 2011, ja helsinkiläisessä Klockriketeaternissa harjoitellaan Anton Tšehovin Morbror Vanja -esitystä ukrainalaissyntyisen, nykyään Berliinissä asuvan Andriy Zholdakin johdolla. Salissa kaikuu vuoroin venäjä, vuoroin ruotsi ja suomi, kun Sofia Molin tulkkaa työryhmälle ohjaajan vuolaana virtaavaa puhetta ja ohjeita.

– Ei siinä juuri ehtinyt analysoida kuulemaansa, mutta näinhän minä, mitä näyttämöllä tapahtui. Jo se, että pääsee seuraamaan harjoituksia sellaisen gurun kuin Zholdakin ohjaamana, on once in a lifetime -kokemus.

Venäjää Molin opiskeli jo lukiossa. Kielitaidolle on ollut käyttöä monilla mummon kanssa tehdyillä kotiseutumatkoilla.

– Hän on Karjalan evakko, kotoisin Koiviston maalaiskuntaan kuuluneesta Römpötin kylästä, joka sijaitsi entisessä Viipurin läänissä. Mummon talo on yhä pystyssä. Olen toiminut matkoilla tulkkina, koska talossa asuu nykyään vanha venäläinen rouva, joka ei puhu englantia eikä suomea.

Teatteri koukuttaa ja vie rajan taa

Kieli toimi siltana myös Pietarin teatteriakatemiaan, jonne Sofia Molin lähti opiskelemaan näyttelemistä syksyllä 2005. Teatterista hän oli innostunut jo kuusi vuotta aiemmin liityttyään Turun lapsi- ja nuorisoteatteriin. Yhden vuoden hän toimi avustajana Åbo Svenska Teaternin Spelman på taket -esityksissä, mikä osaltaan antoi potkua hakea Turun taideakatemiaan teatteri-ilmaisun ohjaajalinjalle.

Ensimmäinen vuosi ei kuitenkaan vastannut odotuksia, sillä monet opettajavaihdokset vaikuttivat ilmapiiriin ja hankaloittivat opiskelua.

– Kurssikaverini Iida-Maria Lindstedt alkoi vuoden opiskeltuaan pohdiskella, että hän haluaisi hakea muualle, ehkä Pietariin. Enemmän kuin ohjaaminen meitä kiinnosti esiintyjyys. Pietari on lähellä, ja se on iso kulttuurikaupunki, pohjoisen mekka. Haimme molemmat teatteriakatemian näyttelijäkoulutukseen – ja pääsimme.

Masterin opissa Pohjolan Venetsiassa

Venäläinen teatterialan koulutus on monella tavalla ankarampaa kuin Suomessa. Vaikeuskertoimia ja stressiä lisää se, että jokaiselta vuosikurssilta karsitaan osa opiskelijoista.

– Pietarin teatteriakatemiassa opiskelijoita opettavat niin sanotut masterit. Jokaisella masterilla on hyvin vahva käsitys siitä, mitä opiskelijoille tulisi opettaa ja miten. Esimerkiksi minun masterini Andrei Dimitrivits Andrejev ei pitänyt siitä, että olin kiinnostunut Meyerholdista. Minun piti opiskella sitä vähän salaa toisten opettajien kautta. Sen sijaan Stanislavskiin ja Mihail Tŝehoviin hän viittasi usein.

Akatemian teatterin ulkopuolella vuonna 2006. Kuva © Anders Mård

Andrejev jakoi näyttelijät kahteen kategoriaan: tekniset näyttelijät ja intuitiiviset eli tunnenäyttelijät.

– Olen ehdottomasti tunnenäyttelijä. Teknisiä harjoitteita tehdessäni luon niille automaattisesti mielikuvitukseni avulla merkityksen, mikä voi tietenkin olla joskus este. Asioita ei pidä monimutkaistaa turhaan. Tietenkin näyttelijän pitää olla myös jossain määrin itseohjautuva.

– Kaikki opetus tapahtui venäjäksi, mikä oli loistavaa. Kieltä ei opi, ellei sitä ole pakko käyttää päivittäin ja yrittää ymmärtää, mitä muut puhuvat. Samalla kurssilla aloitti Iida-Marian ja minun lisäkseni kaksi muuta suomalaista: Anna-Kaisa Makkonen, joka työskentelee nykyään Lappeenrannan kaupunginteatterissa, ja Seidi Haarla, joka vuoden Pietarissa opiskeltuaan pyrki Helsinkiin Teatterikorkeakouluun ja valmistui näyttelijäksi tänä vuonna.

Maailma kylässä saman katon alla

Monet Pietarissa opiskelevista suomalaisista hankkivat yhteisen vuokra-asunnon. Sofia valitsi toisen vaihtoehdon, asuntola-asumisen.

– Halusin asua teatteriakatemian asuntolassa, koska se oli saumaton osa opetusta, tavallaan elämänkoulu. Siellä oli teatterialan opiskelijoita – lavastajia, ohjaajia, nukketeatteritaiteilijoita – maailman kaikilta kolkilta: Meksikosta, Brasiliasta, Etelä-Koreasta, Kiinasta, Japanista.

– Seinänaapurini, josta tuli hyvä ystäväni, oli kotoisin Syyriasta, mutta hän asuu nyt maanpaossa Egyptissä. Asuntolassa asui myös venäläisiä: Siperiasta, Kaukasukselta, Komin tasavallasta, Marin tasavallasta. Meitä suomalaisia oli vain kaksi.

Molin myöntää, että ensimmäisenä vuonna olo oli aika lohduton; paikallinen rytmi ja tavat olivat vieraita, uusi bakteerikantakin aiheutti ongelmia. Mutta toisaalta kaikki olivat asuntolamaailmassa samassa tilanteessa, mikä synnytti yhteishenkeä. Kaikkia yhdisti myös kieli, venäjä.

Opiskeleminen oli vaativaa niin fyysisesti kuin psyykkisestikin, sillä kurssin ohjelma oli tiivis ja päivät saattoivat venyä aamuyhdeksästä keskiyöhön.

– Arki vaati suunnittelua: milloin pesen pyykit, milloin ehdin syödä. Jos olisin asunut suomalaisten kanssa yhteisessä kämpässä, maailmani olisi supistunut hyvin pieneksi. Asuntolassa oli aina joku, jonka kanssa saattoi kulkea metromatkat kouluun ja takaisin, puhua kokemuksistaan ja kuulla muista mastereista.

Suuri sotapäällikkö arvioidaan Pietarissa

Sofia Molin halusi tutustua myös suomalaiseen näyttelijäntyön opetukseen, ja siksi hän opiskeli vuoden venäläisenä vaihto-oppilaana Teatterikorkeakoulun ruotsinkielisellä näyttelijäntyön laitoksella.

Coriolanus – love me or kill me. Kuva © Kirill Lorech

– Sain Pietarista tarkat ohjeet, ja niiden mukaan laadin lukujärjestykseni ja poimin oppijaksoja näyttelijäntyön ja ohjauksen koulutusohjelmasta, sekä suomenkieliseltä että ruotsinkieliseltä puolelta. Pietarissa painotetaan teoreettisia opintoja, ja osan niistä suoritin Åbo Akademin ja Aalto-yliopiston kautta.

Lopputyönsä Molin teki Shakespearen näytelmässä Coriolanus, jossa hän näytteli nimiroolin; suuren sotapäällikön, joka elää sodan vuoksi ja siten voittaa äitinsä rakkauden. Esityksen ohjasi Lauri Mattila.

– Näytelmää esitettiin Teatterikorkeakoulun aulassa Helsingissä. Masterini piti tulla katsomaan esitys, mutta hän ei päässyt. Se aiheutti tietenkin pulmia: miten arvioida lopputyö? Esityksestä tehtiin taltiointi ja otettiin valokuvia. Lisäksi laadin raportteja ja pyysin suomalaisilta opettajilta palautetta, jotka esittelin masterilleni, opettajilleni sekä Pietarin teatteriakatemian pääprofessoreista koostuvalle arvostelulautakunnalle.

– Se, että olen Pietarin-koulutuksen myötä saanut venäjän kielen haltuun, on suuri plussa, vaikka siitä ei olisi minulle suoranaista hyötyä. Minkä tahansa kielen oppiminen on rikkaus, koska se tarjoaa uuden tavan nähdä, tuntea, ajatella, verbalisoida ja ymmärtää maailmaa ja erilaisia ihmisiä.

Olethan lukenut Sofia Molinista kertovan sarjan ensimmäisen osan Pyörähdys tulevaisuudessa, jonka menetimme?



Pyörähdys tulevaisuudessa, jonka menetimme

kesäkuu 12, 2015 kello 07:41 (Eija Mäkinen)

Esittelemme säätiön tukemia ja palkitsemia tekijöitä. Vuorossa on Grus Grus Teatterin ensemblen jäsen, näyttelijä Sofia Molin. Tämä on kolmiosaisen bloggaussarjan ensimmäinen osa.

********

Jättilumpeiden seassa seisoo märkäpukuun sonnustautunut mies, joka kuuntelee kasveista kumpuavia ääniä ja kertoo nähneensä yhdessä niistä äitinsä kuvan. Ryhmä siviilejä seuraa tohtori Falken selostusta tarkkaavaisena, neotropiikkihuoneen kosteudessa hikoillen, kunnes matka jatkuu avaruusaseman seuraavaan etappiin.

Tohtori Falke (Ishmael Falke) työssään lummealtaassa. Kuva © Ville Kurki.

Turun yliopiston kasvitieteellinen puutarha koki viime vuoden lopulla muodonmuutoksen, kun Tehdas Teatterissa yhteen hitsautunut ryhmä toteutti Ruissaloon tieteis- ja fantasiakirjallisuutta taitavasti hyödyntäneen paralleelin maailman; rinnakkaistodellisuuden, jossa kysymykset luonnosta, kuolemasta ja tietoisuudesta näyttäytyivät yllättävällä tavalla.

Sofia Molinin, Ishmael Falken ja Ville Kurjen käsikirjoittama Q.2 – Futurum in memoriam yhdisti scifiä, salapoliisitarinaa, mysteerikertomusta ja intiimiteatteria. Lähtölaukauksen esitykselle antoi tieteiskirjallisuuden klassikko, Stanislaw Lemin Solaris.

– Haimme esitysoikeuksia ja saimme ne, mutta kun aloimme kirjoittaa näyttämösovitusta, huomasimme, että siitä alkoi kasvaa oma itsenäinen teoksensa. Ammensimme Kurjen ja Falken kanssa ideoita ja vaikutelmia myös muista scifi-teoksista ja -elokuvista, Sofia Molin kertoo.

Yleisö vihitään osaksi esitystä

Esityksen keskiössä oli kolme tutkijaa – professori Tuulenkari, lisensiaatti Haavisto ja tohtori Falke – jotka kartoittivat mahdollisuuksia siirtää ihmisen tajunta kasveihin. Mukana oli myös koehenkilö, parantumatonta tautia sairastava rouva Malmi, joka aikoi luovuttaa tietoisuutensa lääketieteelle.

Miehistön jäsenet raportoivat Maahan tutkimuksista, mutta data oli sekavaa ja ristiriitaista. Virus? Vai oliko avaruusasemalla sattunut jotakin vakavaa?

Tätä arvioimaan saapuivat psykologi Molin ja satunnainen otanta siviilejä, tehtävänään antaa objektiivinen lausunto siitä, mitä he näkevät ja kokevat avaruusasemalla.

– Kun katsojat saapuivat esitykseen, heidän piti pukeutua valkoiseen, hupulliseen suojahaalariin. Se oli osa siirtymäriittiä. Näyttelijöillä oli perinteiset lääkärintakit lukuun ottamatta tohtori Falkea, tutkijaa, joka märkäpuvussaan keskittyi lummealtaan ja veden tutkimiseen.

Ennen kuin katsojat pääsivät kasvihuoneisiin, heidät skannattiin ja jaettiin pienryhmiin. Ryhmiä oli neljä, kullakin tutkijalla yksi. Muilta salaa psykologi Molin antoi yleisölle tärkeän tehtävän.

– Katsojien tuli tehdä subjektiivisia havaintoja ja arvioida avaruusaseman tapahtumia. Heidän ei pitäisi luottaa kehenkään, ei yhteenkään teoriaan. Kehotin heitä arvioimaan myös minua. Se muutti esityksen laajuuden 360-asteiseksi.

Tänään täällä, huomenna poissa

Q.2-esityksen ydinryhmä, sittemmin Grus Grus Teatterin ensemble – Sofia Molin, Ishmael Falke, Ville Kurki, Markku Tuulenkari ja Janna Haavisto – työskenteli yhdessä ensimmäistä kertaa Tehdas Teatterissa, jonne Kurki ohjasi kevättalvella 2012 Antoine de Saint-Exupéryn Pikku prinssin. Sitä täydensi Turun kaupunginteatterin Pikkolossa aikuisille tehty sisarteos Iso prinssi K-18.

– Yhteistyömme sujui todella hyvin ja viihdyimme keskenämme. Niinpä aloimme miettiä, mitä tekisimme seuraavaksi.

Ratkaisun tarjosi scifi ja yhteistyökumppaniksi valikoitui luontevasti Tehdas Teatteri, vuonna 2000 perustettu turkulainen vapaan kentän näyttämö. Sieltä löytyi myös luottoherra, valosuunnittelija Jarkko Forsman, jonka vapaan kentän laaja kokemus ja sopeutumistaito oli työryhmälle ennestään tuttu.

– Valaistuksella ja äänisuunnittelulla oli olennainen merkitys Q.2-esityksessä. Kasvihuoneet muodostavat yhdessä laajan alueen, ja jokaisessa huoneessa oli oma tunnelmansa. Lasihuoneissa oli tarkoin säädelty kosteus ja lämpötila, mikä tarkoitti, että valaistuksen ja äänien toteutus vaati niin taitoa kuin kekseliäisyyttäkin.

– Kasvitieteellisen puutarhan kasvihuoneisiin oli mahdollista luoda rinnakkaistodellisuus, jossa kuitenkin pätivät toisenlaiset säännöt. Se tarjosi myös valmiin lavastuksen. Emme piilottaneet tai maskanneet mitään, kaikesta tehtiin osa esitystä.

Molin kertoo työryhmän yllättyneen iloisesti kasvitieteellisen puutarhan työntekijöiden myönteisestä, jopa innokkaasta suhtautumisesta.

– He auttoivat mielellään ja kertoivat kasveista, niiden ominaisuuksista ja mahdollisuuksista käyttää osana esitystä. Siellä oli muun muassa agaave, joka kukkii vain kerran elämässään, minkä jälkeen se kuolee. Agaave alkoi kukkia produktiomme aikana. Se oli kuin metafora esityksellemme, kuten teatteritapahtumalle yleensä, joka aina tapahtuu tässä ja nyt, vain lyhyen hetken ajan.

Mitä tapahtui rouva Malmille?

Avaruusasemalle saapuneet siviilit joutuivat esityksen aikana pohtimaan monenlaisia kysymyksiä: Voiko ihmisen tietoisuuden tallentaa? Jos tietoisuuden tallentaminen kasveihin on mahdollista, mitä kaikkea siitä seuraa? Onko olemassa jotakin, jota ei voi tieteen keinoin määritellä tai mitata? Ovatko aseman tutkijat täysipäisiä? Onko minun tapani nähdä oikea, onko kokemukseni aito?

– Taustalla kummitteli koko ajan kysymys: onko rouva Malmi elossa vai kuollut, onko hänen tietoisuutensa siirtynyt yksittäiseen kasviin, suljetulle Q.2-alueelle vai koko kasvihuoneeseen? Onko hänet tapettu tapettu vai onko hän kokenut luonnollisen kuoleman? Pienryhmissä liikkuvaa yleisöä kehotettiin tarkkaavaisuuteen ja rationaaliseen ajatteluun, Molin kertoo.

Lisää jännitystä nostatti professori Tuulenkarin itsemurhaviesti, jonka seurauksena avaruusasema siirtyi hälytystilaan. Lisensiaatti Haaviston vaatimuksesta pienryhmät ohjattiin suljetulle alueelle Q.2: ”Heidän täytyy saada tietää totuus!”

Siellä, lasin takana, haahuili kymmeniin letkuihin kiinnitettynä rouva Malmi.

– Sen, mitä oli tapahtunut, sai jokainen tulkita tavallaan. Kenties rouva Malmi oli joko kuollut tai häntä pidettiin keinotekoisesti elossa. Kenties hänen tietoisuutensa oli siirtynyt joko kokonaisuudessaan tai sirpaleina kasveihin tai koko kasvihuoneeseen. Tai ehkä hän jatkoi elämäänsä tutkijoissa tai kaikissa meissä, tai hän oli olemassa jonkun toisen tietoisuudessa?

Katsojat käyttävät hoksottimiaan

Q.2 – Futurum in memoriam -esityksestä tuli hitti. Yleisön ikähaitari oli laaja, teineistä ikäihmisiin.

– Esitystä kävi katsomassa muun muassa eräs kirkkoherra, joka innostui valtavasti ja rummutti näkemästään seurakunnalleen. Meillä kävi paljon scifiharrastajia, kiitos artikkelin, joka julkaistiin Spinissä, Suomen vanhimmassa scifi-lehdessä. Kävimme myös promoamassa esitystä Turconen on science fiction -yleisötapahtumassa Turun kaupunginkirjastossa.

Psykologi Molin (Sofia Molin) ja jättilumpeet. Kuva © Ville Kurki.

Molinin mukaan osa yleisöstä luonnehti esitystä elämysteatteriksi. Huoneiden lämpötila, kosteus, kasvien hajut ja niiden luoma tunnelma vaihtelivat suurestikin, ja kehoon jäi monenlaisia tuntemuksia ja hajuja.

– Monet katsojista totesivat myös, että oli ollut todella kiinnostavaa jutella ystävän kanssa, joka oli alkubriiffauksessa sijoitettu toiseen pienryhmään, ja näin ollen saanut toisenlaisen katsomiskokemuksen ja nähnyt kohtauksia eri järjestyksessä. Erotimme varta vasten pariskunnat ja ystävät toisistaan ennen esitystä.

Näyttelijän näkökulmasta tilanne oli antoisa, koska pienryhmässä oli mahdollista nähdä katsojien pienimmätkin reaktiot. Jotakuta jännitti, joku oli hyvin surullinen, jonkun mielestä esitys oli hulvattoman hauska. Oli myös kohtauksia, joissa katsojat jätettiin tarkoituksellisesti yksin.

– Avaruusasemalla annettu tieto vaikutti katsojien käyttäytymiseen ja moni selvästi mietti, miten tilanteessa tulisi käyttäytyä suhteessa muihin katsojiin, esiintyjiin ja kasveihin. Annoimme heille esityksen lopussa Gelan eli ”Galaktisen eläkelaitoksen” kaavakkeen, joka toimi esityksen ohjelmalehtisenä, sekä lomakkeen jossa tiedusteltiin, tahtoisivatko he tallentaa tietoisuutensa.

– Halusimme saada yleisön ajattelemaan monia teemoja: vierautta, mahdollisesti naiivia luottamusta auktoriteetteihin, kuoleman jälkeistä elämää, sielun ikuisuutta, kasvin ja ihmisen eroa, hulluutta ja ihmisenä olemista. Vapaalla kentällä toimiminen mahdollistaa yleisön haastamisen tarkastella asioita myös toisin. Toivon, että esityksemme sai katsojan edes hetken tarkkailemaan maailmaa ja ihmistä kaikin aistein ja koko kapasiteettiaan käyttäen.



Myönnetyt apurahat 2015

toukokuu 26, 2015 kello 06:55 (Eija Mäkinen)

Vivicas Vänner -säätiö on myöntänyt toukokuussa apurahoja 12 produktiolle yhteensä 15.000 euroa. Yksittäisten apurahojen suuruus on 500–2.000 euroa. Hakemuksia tuli yhteensä 35 kappaletta. Onnittelut apurahojen saajille!

Lisäksi säätiö myönsi 3.000 euron suuruisen avustuksen Hangö teaterträff rf:lle.

Kimmo Alakunnas (ja Janna Haavisto)
Klovneriaesitykseen Klovniduo Kukko ja Pelle taikoo ja toikkaroi, jossa kaksi hulvatonta klovnihahmoa kamppailevat vuoroin yleisön, vuoroin toistensa huomiosta. Teoksessa otetaan kantaa ympäristönsuojelukysymyksiin informoivalla ja opettavaisella otteella.

Andrea Brandt / Universum
Unga gäster -tapahtuman järjestämiseen Universum-teatterissa. Taiteiden yönä 2015 järjestettävässä tapahtumassa annetaan nuorille taiteilijoille mahdollisuus työskennellä ja rakentaa esityksiä ammattiteatterin kanssa.

Iira Halttunen / Koukkuniemen Kalevala 2015 -hanke
Koukkuniemen Kalevala 2015 – soveltavan teatterin yhteisöhankkeen toteuttamiseen. Hanke toteutetaan Koukkuniemen vanhainkodissa Tampereella, jonka asukkailta kerätään erilaisin työpajoin ja haastatteluin muistoja heidän lapsuudestaan ja nuoruudestaan 1900-luvun alusta. Muistoista dramatisoidaan esitysteksti.

Anna-Elisa Hannula / Työryhmä Hannula & Hautala
Kaksiosaiseen Naisen Kuvat -produktioon. Kuuden hengen työryhmällä toteutettu produktio koostuu videoblogista ja teatteriesityksestä. Produktion tarkoitus on tehdä näkyväksi yhteiskunnassamme, sosiaalisessa mediassa ja mediassa sekä omassa ajattelussamme vallitsevia naisen kuvia.

Mira Laine
On nälkä, on jano -näytelmän toteuttamiseen. Esitys perustuu nuoren helsinkiläiskirjailijan Maaria Päivisen samannimiseen romaaniin. Nykynukketeatterin keinoin toteutettavan esityksen aiheina ovat ihmiskauppa ja hyväksikäyttö.

Elina Lajunen
Taiteelliseen työskentelyyn Kaisa Korhosen ohjaamassa Elämänmeno-esityksessä Jyväskylässä. Elämänmeno perustuu Pirkko Saision esikoisromaaniin Elämänmeno.

Aija Lehikoinen
Biologian alan pro gradu -tutkielman kirjoittamiseen. Työn aiheena on rantakurvin (Xenus cinereus) populaatioiden geneettinen rakenne luonnonsuojelullisesta näkökulmasta.

Anni Mikkelsson / Meriteatteri
Naantalin Rymättylän Röölän satamassa kesällä 2015 esitettävään Lähtö-trilogian päätösosan Eikä merta enää ole – kotimatkan laulu -esityksen valmistamiseen. Lähtö-trilogia on dokumenttiteatteria, jonka lähtökohtana ovat Röölän ja Rymättylän historia, paikallisten ihmisten ja Saukkolaivaston merimiesten elämäntarinat, paikalliset esineet ja miljöö.

Emilia Pöyhönen
Prinsessa Hamlet -näytelmän viimeistelytyöhön. Kyseessä on nelinäytöksinen kokoillan näytelmäteos perheestä ja hulluudesta. Prinsessa Hamlet on Shakespearen Hamletin inspiroima teos, mutta täysin itsenäinen teos, ei siis sovitus. Teoksen teemoina ovat mielenterveysongelmaiset sekä heidän läheisensä.

Fabian Silén och Martin Bahne / Teaterförening Mestola rf
Kokeelliseen teatteriprojektiin Inför Förbundna Ögon, jossa leikitellään katsojien aisteilla. Yleisö seuraa esitystä silmät sidottuina, ja ohjaus sekä näyttelijät stimuloivat kuulijoiden aisteja muun muassa valon, äänten ja tuoksujen avulla.

Esa-Matti Smolander / Suomen taiteellinen metsäteatteri
Karamazovin veljekset -esityksen tuotantokulujen kattamiseen. Suomen taiteellinen metsäteatteri esittää uustulkinnan Karamazovin veljeksistä kesällä 2015 Pohjois-Karjalan Outokummun Vanhalla Kaivoksella, Teatteri Kiisussa. Esitys on estetiikaltaan ruumiillista nykyteatteria, jossa yhdistyvät vahva fyysinen näyttelijäntyö, tanssi, tarinankerronta, musiikki, laulu, rituaalit ja voimakkaat kuvat.

Sara Soulié
Näyttelijänä työskentelemiseen Chekhov Machine -esityksessä (pohjautuu Tšehovin teokseen Kolme sisarta), joka nähdään Hangon Teatteritreffit -festivaalilla. Esitys yhdistää kokeellista teatteria, nykytanssia, performanssitaidetta sekä kuva- ja mediataidetta.

sekä

Hangö teaterträff r.f.
Välkommen glada släkting -esityksen toteuttamiseen yhdessä DUV-teatterin kanssa. Esitys nähdään Hangon Teatteritreffit -festivaalilla 4.–7.6.2015.



Voiko teatteri antaa mahdottomalle muodon?

toukokuu 17, 2015 kello 12:15 (Eija Mäkinen)

– En pidä itseäni eksperttinä haastavissa teatteriteksteissä, silti teen niitä, tunnustaa ohjaaja Hilkka-Liisa Iivanainen.

Vaikeuskertoimet olivat korkeat myös tuoreimmassa näytelmässä, jonka Iivanainen ohjasi Tampereen Teatterimonttuun. Huhtikuun alussa sai kantaesityksensä Elfriede Jelinekin kirjoittama ja Jukka-Pekka Pajusen tilaustyönä suomentama Rechnitz (Tuhon enkeli), jota Iivanainen luonnehtii brechtiläis-antiikintragedialliseksi tajunnanvirtarunoksi.

– Jelinekin 124-sivuisessa esseessä on useita tyylejä, ja virkkeiden lauserakenteet saattavat olla kaksi sivua pitkiä. Henkilöt väittävät koko ajan vastaan, epäröivät, viittaavat, aloittavat uudestaan, assosioivat. Halusin ottaa haasteen vastaan, vaikka se tuntui ylitsepääsemättömän vaikealta. Vähän kuin olisi ryhtynyt soittamaan sinfoniaa, vaikka on vasta ottanut melodikan käteen.

Iivanaisen ja Jalostamo-kollektiivin yhteistyö juontaa parin vuoden taa Kotkan kaupunginteatteriin, jonne hän ohjasi Ibsenin Hedda Gablerin. Esityksen valosuunnittelijana toimi Petri Tuhkanen.

Anna Lipponen kuului myös teatterin henkilökuntaan, mutta hänen kanssaan Iivanainen ei saanut tilaisuutta työskennellä. Tilanne korjaantui, kun Jalostamo-kollektiivi pyysi Iivanaista ohjaamaan uuden esityksen.

– Näkemyksemme kohtasivat, samoin ikämme ja tietyllä tavalla sukupolvisuus. Meillä oli myös samankaltaisia kokemuksia teatterissa työskentelemisestä. Oli helppo suostua pyyntöön.

Teatterintekemisen erilaiset todellisuudet

Teatterikorkeakoulusta vuonna 2010 ohjaajaksi valmistunut Hilkka-Liisa Iivanainen opiskeli aiemmin näyttelijäntyötä ja teatteritaiteita Chicagossa Yhdysvalloissa. Kotkan kaupunginteatterin lisäksi hän on ohjannut mm. Lahden, Oulun ja Turun kaupunginteattereissa.

– Olen saanut tehdä todella paljon sellaisia esityksiä, joita olen halunnut. Mutta samalla minusta tuntui, että jokin paine sisälläni kasvoi. Olin tavallaan tilanteessa, jossa taidekoulun tekemisen ja ammattikentän tekemisen todellisuudet olivat kohdanneet.

Iivanainen kertoo joutuneensa teatterissa usein vastaamaan kysymyksiin, onko esitys hauska ja miten sitä voitaisiin myydä.

– Ne eivät ole huonoja kysymyksiä, mutta aiheissa, jotka minua kiinnostavat, on alitajuisemmat, melankolisemmat tai assosiatiivisemmat tunnelmat kuin vaikkapa suoraa päivänpoliittisuutta heijastavissa näytelmissä. Ne ovat enemmän sukua esimerkiksi Sylvia Plathille, David Lynchille, Sarah Kanelle.

Uuden tekeminen inspiroi ja kehittää

Rechnitz-näytelmän keskiössä on lähes 200 unkarinjuutalaisen joukkoteloitus, jonka itävaltalainen kreivitär Margit von Batthyány järjesti juhliensa päätteeksi vuonna 1945. Samalla Jelinekin teksti kyseenalaistaa historian kirjoittamisen traditiot.

– Tekstissä on nähtävissä mustan huumorin värittämä suhde historiankirjoituksiin. Jelinek parodioi ihmisten pyrkimystä kertoa historiaa kunniallisena tapahtumana, vaikka tosiasiassa se on meidän tavoittamattomissamme. Ketä palvelee se, että yritämme tiivistää järkeä ja tunne-elämää pakenevat tapahtumat tyylikkääseen dokumenttiin ja narratiiviin? Voisiko teatteri repiä sen ja antaa muodon mahdottomalle?

Rechnitz_historia_PetriKovalainen

Kenen ääni kuuluu historiankirjoituksissa? Etualalla Tanjalotta Räikkä, takana Anna Lipponen. Kuva © Petri Kovalainen

Iivanainen huomauttaa, ettei kukaan tekijöistä voinut tietää, miltä esityksen tulisi näyttää. Kyse oli kantaesityksestä ja ennen kaikkea tekstistä, joka salli erilaiset lähestymistavat ja poikkeuksellisetkin toteuttamisen keinot.

– Tosiasia on, että kaikki meistä aistivat ja tunsivat koko ajan, että olimme tekemisissä jonkin täysin uuden kanssa. Aivojen hermoverkkoihin on Rechnitzin myötä syntynyt valtavia jälkiä! Kollegani Irene Aho totesikin: ”Kaikkihan pelkäävät sitä kirjailijaa. Te opitte niin paljon!”

Vahva sitoutuminen näkyy lopputuloksessa

Hilkka-Liisa Iivanainen sanoo Rechnitzin olleen eräänlainen teatterintekijän testi, joka on vaatinut kaikilta mukana olleilta uskallusta, sitoutumista ja valtavan määrän työtä myös muilla kuin omalla tontilla. Koska produktion rahoitus on järjestynyt tipoittain, pääosin apurahoina, esityksen valmistuminen on vienyt aikaa.

– Pitkäjänteinen työskentely vapaan ryhmän supermonipolvisena yhteistyönä on ollut haastavaa, koska emme aina tienneet, miten seuraava harjoitusjakso rahoitettaisiin. Arvostan Jalostamo-kollektiivin jäsenten asennetta. Kun päätös ottaa riski ja tarttua Jelinekin tekstiin oli tehty, ryhdyttiin toimeen. Edes se, että esityksen ensi-iltakaupunki vaihtui kesken kaiken, ei horjuttanut projektia perustuksiltaan.

rechnitzkuva

Iivanainen sanoo, että tekijät ovat alusta lähtien olleet rehellisiä toisiaan ja työstämäänsä materiaalia kohtaan.

– Käsillä on ollut todella vaikea teksti ja työteliäs esitys. Olemme hyvin avoimesti toistaneet kaikissa käänteissä, että irrottautuminen projektista on sallittua, eikä se särje ystävyyttä tai yhteistyön mahdollisuuksia tulevaisuudessa. Niin ei kuitenkaan käynyt, kaikki pysyivät tiukasti mukana.

– Koen, että taidealalla työskentelevillä on valtavan korkea työmoraali. Rechnitzissä ihmiset ovat antaneet paljon: aikaansa, luovuuttansa, lihas- ja työvoimaansa, kaikkea! Uskon, että meitä kaikkia on yhdistänyt ja sitouttanut tietoisuus siitä, millaisen materiaalin äärellä olemme. Se, että olemme tuoneet Elfriede Jelinekin tekstin näyttämölle ensimmäistä kertaa 20 vuoteen Suomessa, on mielestämme myös taidepoliittinen teko.

Rechnitz (Tuhon enkeli) saa uusintaensi-iltansa tammikuussa 2016 Kiasmassa Helsingissä.

Olethan lukenut Rechnitz-esityksen valmistumisesta kertovan sarjan ensimmäisen osan Intohimosta kasvoi armoton pahuuden läpivalaisu ja toisen osan Visualistin taidonnäyte: vangitsevaa sekatekniikkaa.



Visualistin taidonnäyte: vangitsevaa sekatekniikkaa

toukokuu 8, 2015 kello 10:47 (Eija Mäkinen)

Esittelemme säätiön tukemia ja palkitsemia tekijöitä. Vuorossa on Jalostamo-kollektiivin perustajajäsen, visuaalinen suunnittelija Petri Tuhkanen. Tämä on Rechnitz-esityksestä kertovan kolmiosaisen bloggaussarjan toinen osa.

********

Näyttämön yläpuolella leijuu valaistuja eläinten päitä, metsästäjien voitonmerkkejä. Tilan täyttää kuoritun puun pihkainen tuoksu. Taustalla välähtelevät suuret digitaaliset näytöt, joiden kautta teatteri kasvaa milloin avaraksi pelloksi, milloin sarjakuvamaiseksi taistelukentäksi.

Jalostamo-kollektiivin Rechnitz (Tuhon enkeli) on visuaalisesti poikkeuksellisen vahva ja vangitseva. Esityksen lavastuksesta, valo- ja videosuunnittelusta vastaa Petri Tuhkanen.

Hän on yhdistänyt ideoita ja tyylilajeja tavalla, jota ohjaaja Hilkka-Liisa Iivanainen luonnehtii sekatekniikaksi.

rechnitzkuva

– Kun monta tyylilajia yhdistetään päällekkäin, ne voivat yhdessä luoda kiinnostavan kuvan. Yksittäin samat elementit eivät välttämättä toimisi, tai ne saattaisivat olla hirvittävän alleviivaavia, Petri Tuhkanen sanoo.

Vaikeuskertoimia esityksen suunnittelussa lisäsi se, ettei työryhmällä ollut alkuvaiheessa tekstiä tukenaan, ainoastaan fragmentteja näytelmän tapahtumista.

– Lähdimme ideoimaan aiheen ja ympäristön pohjalta. Assosiointi on ollut hyvin tärkeää. Millaisia mielikuvia ja mielleyhtymiä synnyttävät esimerkiksi Itävalta, toinen maailmansota, juutalaisten ampuminen? Hautoja. Entä muuta? Ja miksi niin vahvasti haluan nähdä lavalla puisia asioita?

Riski sisältää myös mahdollisuuden

Ennen kuin Jalostamo-kollektiivi päätyi Nobel-palkitun kirjailija Elfriede Jelinekin näytelmään, työryhmä otti selvää, olisiko mahdollista toteuttaa näyttämöversio Kimberly Peircen ja Andy Bienenin käsikirjoittamasta, tositarinaan pohjautuvasta elokuvasta Boys don´t cry.

– Se ei onnistunut tekijänoikeudellisista syistä, mutta kartoitus käynnisti keskustelun, millaisia aiheita haluaisimme käsitellä.

Rechnitz_Tuhon_Enkeli_PetriKovalainen

Luento: Anna Lipponen (vas.), Jarkko Mandelin, Elisa Salo , Tanjalotta Räikkä ja Hannes Mikkelsson. Kuva © Petri Kovalainen

Petri Tuhkanen opiskelee parhaillaan Teatterikorkeakoulussa, mutta hän on tehnyt teatteria pitkään ja laaja-alaisesti. Laitosteattereissa työskenteleminen on vahvistanut halua tarttua aiheisiin ja valita näytelmiä tekijöiltä, jotka eivät välttämättä pääse esiin suurta yleisöä havittelevissa teatteritaloissa.

– On eri asia tehdä Tšehovin Vanja-eno kuin Elfriede Jelinekin Rechnitz. Aika monilla on kokemus tai ainakin jonkinlainen mielikuva Vanja-enosta, mutta kenelläkään ei ollut kokemusta Rechnitzistä. Kantaesityksissä on aina riskinsä, mutta myös mahdollisuus löytää taiteilijana jotakin sellaista, jota ei ole aiemmin kokenut tai tehnyt.

Historia toistaa itseään. Valitettavasti.

Teatterimontussa Tampereella viime kuussa kantaesityksensä saanut Rechnitz kertoo juutalaisten joukkoteloituksesta, jonka itävaltalainen kreivitär Margit von Batthyány järjesti juhliensa päätteeksi vuonna 1945.

– Se, että olisimme toteuttaneet näyttämöllä Schindlerin lista -elokuvan kaltaisen realistisesti mahdollisimman tarkan kuvauksen, ei kiinnostanut minua. En myöskään halunnut asettua tapahtumien yläpuolelle ja kylmästi analysoida, miksi jotkut ihmiset tappoivat toisia. Sen sijaan minusta on ollut valtavan kiehtovaa työstää sitä, miten noinkin järkyttävää tapahtumaa voisi käsitellä muutoin kuin dokumenttiteatterin keinoin.

Tuhkanen hämmästelee, miten historia toistaa itseään ilman, että ihmiset ottaisivat menneisyydestä opikseen.

– Minusta on ällistyttävää ja tietyssä mielessä jopa ironista se tosiasia, että juutalaiset toistavat tällä hetkellä samoja asioita kuin heitä kohtaan tehtiin viime maailmansodan aikana. Tuntuu kuin käynnissä olisi loputon luuppi. Onko ihminen siis kyvytön oppimaan mitään esimerkiksi sodasta?

Rechnitz on työryhmän biisi

Teatterimaailmassa nostetaan usein ohjaaja esiin, mutta Petri Tuhkanen huomauttaa Jalostamo-kollektiivin toimivan toisin.

– Ohjaajan henkilön ja merkityksen korostaminen on teatterialalla perinteinen konventio, mutta Rechnitz on työryhmän biisi. Olemme pieni itsenäinen ryhmä, jonka jäsenet ovat sitoutuneita yhteisiin produktioihin, vaikka joudummekin toistaiseksi työskentelemään epävarmalla pohjalla.

Rechnitz__alpit_PetriKovalainen

After ski: Tanjalotta Räikkä (etualalla). Kuva © Petri Kovalainen

Vaikka palkasta ei ole aina ollut varmaa tietoa, tekijöiden asenne työhön on intohimoinen. Käytännössä se tarkoittaa, että jokainen on venynyt reippaasti mukavuusalueensa ulkopuolelle.

– Poistuin suunnittelijan tontiltani jykevästi joka päivä ja tein niin näyttämömestarin, lavasterakentajan, valoteknikon, yleisen teknisen tuottajan kuin graafikonkin töitä.

Rechnitz (Tuhon enkeli), jonka uusintaensi-ilta on tammikuussa Kiasmassa, on Petri Tuhkasen maisterintyön taiteellinen osuus. Hän hymähtää ja kutsuu edessä olevaa savottaa miinaksi, sillä esityksestä pitää raportoida myös kirjallisesti.

– Materiaalia on paljon – muistiinpanoja, valokuvia, videoita – mutta valitettavasti osan harjoitusjaksoista ehdin räpsiä vain kännykällä. Olisi ollut hienoa, jos olisimme saaneet jo alkumetreillä jonkun dokkaristin taltioimaan Rechnitzin valmistumista.

Petri Tuhkasen valokuvia aiemmista produktiosta on esillä Flickr:ssä.

Olethan lukenut sarjan ensimmäisen osan, Jalostamo-kollektiivin näyttelijä Anna Lipposen haastattelun? Sarjan kolmannessa osassa ohjaaja Hilkka-Liisa Iivanainen kertoo näkemyksistään.



Intohimosta kasvoi armoton pahuuden läpivalaisu

huhtikuu 28, 2015 kello 16:40 (Eija Mäkinen)

Esittelemme säätiön tukemia ja palkitsemia tekijöitä. Vuorossa on Jalostamo-kollektiivin puheenjohtaja, näyttelijä Anna Lipponen. Tämä on kolmiosaisen bloggaussarjan ensimmäinen osa.

********

Näyttämölle astuu kokovalkoisiin pukeutunut siivekäs hahmo, tuhon enkeli, kuten näytelmän nimeen liitetty suomenkielinen lisäys kertoo. Vai viittaako se kreivitär Margit von Batthyányyn, joka teloitutti lähes 200 unkarinjuutalaista linnanjuhliensa kohokohtana?

Huhtikuun alussa Teatterimontussa Tampereella kantaesityksensä saanut Rechnitz (Tuhon enkeli) on komea näyttö vuonna 2012 perustetun Jalostamo-kollektiivin taidoista ja tinkimättömyydestä. Samalla se on merkittävä kulttuuriteko. Itävaltalaisen Nobel-kirjailija Elfriede Jelinekin näytelmiä ei ole Suomessa esitetty kuin kerran aiemmin, 19 vuotta sitten.

Rechnitz1_petri_kovalainen

Kirjailija, enkeli ja tutkijaryhmä: Elisa Salo (vas.), Hannes Mikkelsson, Anna Lipponen ja Tanjalotta Räikkä. Kuva © Petri Kovalainen.

– Teemme ohjelmistovalinnat aina taiteellisista lähtökohdista käsin. Haluamme olla osa eurooppalaista teatterikenttää ja hakea vaikutteita ennemmin sieltä kuin pysytellä vain täällä pienessä pussissa, jossa kaikki touhuavat. Rechnitz asettui superhienosti siihen kontekstiin, Anna Lipponen sanoo.

Luennolta Alppien kautta illallisille

Jukka-Pekka Pajunen on suomentanut Jelinekin näytelmän tilaustyönä Jalostamo-kollektiiville ja sovittanut 124-sivuisen tekstin yhdessä ohjaaja Hilkka-Liisa Iivanaisen kanssa triptyykiksi, jossa erilaiset teemat, tyylilajit ja aikakaudet vuorottelevat.

Rechnitzin linnassa vuonna 1945 toteutettu joukkomurha toimii näytelmän lähtökohtana. Esitys luotaa eurooppalaista lähihistoriaa, ihmisen pahuutta ja syyllisyyden kieltämistä. Se pakottaa pohtimaan historiankirjoituksen oikeellisuutta ja historioitsijoiden moraalia, kun uhrien kohtalo ja syyllisten teot katoavat kaunistamisen ja tietoisen unohtamisen tieltä.

– Ensimmäinen osa on ehkä perinteisin, Anna Lipponen luonnehtii ja korostaa puhuvansa vain omasta näkökulmastaan.

Toisessa osassa Annan näyttelemä enkeli muuttuu Margitiksi, tyyli vaihtuu tanssilliseksi ja katsoja huomaa päätyneensä tutkijaryhmän huomasta moderniin musikaaliin, jossa diskobiitit hakkaavat ja tarina etenee riehakkaissa after ski -tunnelmissa. Kolmas osa, Illalliset, on monisäikeistä teatterileikkiä, jossa siirtymät esiintyjien ja roolihenkilöiden välillä ovat kiehtovia ja arvaamattomia. Kaiken taustalla kajahtavat teloituslaukaukset.

Sanansaattajat perkaavat menneet esiin

Kun näyttelijä saa käsikirjoituksen, hän ryhtyy yleensä ensimmäiseksi luomaan mielikuvia roolihenkilöstään. Rechnitzissä sellainen lähestymistapa ei Lipposen mukaan toimi, koska Jelinek ei ole nimennyt saati määritellyt henkilöitä.

– Hän on kirjoittanut esseenomaiseen tekstiin vain yhden parenteesin: sanansaattaja puhuu. Käytännössä työ käynnistyi niin, että aloimme haarukoida eri teemoista henkilöitä. Assosiaatioryöppyjen myötä henkilöt alkoivat rakentua pala palalta.

Jelinekin teksti on kielellisesti hyvin värikäs, jopa oikukas, täynnä assosioivaa ajatuksenkulkua, kielileikkejä, faktoja ja sitaatteja.

– Välillä teksti muistuttaa antiikin draamaa, välillä se taipuu shakespearemaiseen runomuotoon. Ja sitten yhtäkkiä, Jelinek kirjoittaa hyvin yksinkertaista kieltä. On ollut haastavaa ottaa teksti haltuun, Lipponen myöntää.

Esitykset luovat Jalostamo-kollektiivin leiman

Anna Lipponen kuvaa Rechnitzin valmistumista pitkäksi, kerrokselliseksi ja äärettömän mielenkiintoiseksi prosessiksi. Näytelmän piti alun perin saada ensi-iltansa maaliskuussa Kiasma-teatterissa, mutta taidemuseon remontti sekoitti suunnitelmat.

Työryhmä on työstänyt esitystä useissa eri mittaisissa jaksoissa, sillä osa tekijöistä on samanaikaisesti työskennellyt muissa teattereissa. He harjoittelivat kaksi viikkoa mm. Saaren kartanon residenssissä.

– Pyrkimyksenämme on päästä irti monien laitosteattereiden käyttämästä aikataulusta, joka useimmiten tarkoittaa kuuden viikon harjoitusaikaa – ja sitten näyttämölle! Haluamme työskennellä pitkäjänteisesti, jotta aiheet ja asiat ehtisivät kypsyä. Meidän ei tarvitse miellyttää. Olennaista on, riittääkö lopputulos meille taiteilijoina. Se on ainut mittari, jolla esityksen onnistuminen voidaan mitata.

Rechnitz2_petri_kovalainen

Juhlat: Elisa Salo (vas.), Anna Lipponen, Hannes Mikkelsson ja Tanjalotta Räikkä. Pöydällä Jarkko Mandelin. Kuva © Petri Kovalainen

Lipponen kertoo Ex tempore -kulttuuriblogissa jokaisen näytelmän olevan hänelle oppimistilaisuus. Nyt uutena tuttavuutena on ollut mm. koreografi Jarkko Mandelinin uusi liikekieli.

Lipponen sanoo olevansa ylpeä siitä, että Jalostamo on toteuttanut Rechnitzin kaltaisen produktion.

– Olen ylpeä jokaisesta hetkestä! Se on vaatinut kaikilta valtavaa sitoutumista. Todellisuushan on, että meiltä puuttuu koko se infrastruktuuri, joka mahdollistaa ja helpottaa laitosteatterissa taiteilijana toimimisen. Täällä teemme kaiken itse. Käytännössä se tarkoittaa, että jokaisen pitää tehdä paljon muutakin kuin hoitaa pelkästään oma tonttinsa.

Lue myös sarjan toinen osa, lavastaja, valo- ja videosuunnittelija Petri Tuhkasen haastattelu, sekä kolmas osa, ohjaaja Hilkka-Liisa Iivanaisen haastattelu.



Kun kauneus koskettaa, siitä jää muistijälki

huhtikuu 12, 2015 kello 09:06 (Eija Mäkinen)

Kuin Hayao Miyazakin elokuvaa!

Lähikuvat korvameduusoista tekivät oitis vahvan vaikutuksen Jussi Nygreniin. Tavoitteena oli tarkastella, miten meduusa aistii painovoimaa ja koskettaako lonkeron muotoinen aistielin, rhopalium, tiettyä hermoja sisältävää aluetta.

meduusatutkimus

Kuvakaappaus Elisa Lautalan videosta. Klikkaa kuvaa ja katso Jussi Nygrenin haastattelu YouTubessa.

Tarkkaa vastausta kuvat eivät antaneet, mutta niiden abstrakti kauneus pysäytti.

– Se oli kiehtovaa materiaalia. Kun näin sen, ajattelin heti: ihmisten täytyy nähdä tämä!

Tutkiessaan korvameduusan aistijärjestelmää Kööpenhaminan yliopiston meribiologian tutkimusosastolla Nygren kohtasi sielunsiskon, niin ikään opinnäytetyötään tekevän opiskelijan, joka myös lankesi meduusojen lumoon.

– Suhtauduimme hyvin esteettisesti biologian ilmiöihin. Kauneus kiinnosti meitä enemmän kuin kova tiede. Tutkijalle se ei välttämättä ole paras asenne suhtautua asioihin. Aloimme pohtia, miten hienoa olisi tehdä lapsille suunniteltu opetusvideo, jossa meduusojen kauneus tulisi vahvasti ilmi.

Myönteisiä kokemuksia

Biologian ja maantieteen aineenopettajaksi tänä keväänä valmistuva Jussi Nygren on toiminut sijaisopettajana pääkaupunkiseudun yläkouluissa ja lukioissa. Opetusharjoittelua suorittaessaan hän sai tärkeän neuvon harjoittelijoita valvoneelta opettajalta.

– Eräs harjoittelija piti oppitunnin kalan rakenteesta. Siinä perinteisesti kala avataan ja tutkitaan anatomisia piirteitä, muun muassa sisäelimiä. Opetusta seurannut opettaja huomautti, miten oppilaita tulee muistuttaa ottamaan ahven käteensä ja katsomaan, kuinka kauniit värit sen kyljessä onkaan. Miten upeasti kaikki sateenkaaren värit loistavat ahvenen suomuissa, Nygren muistelee.

kaunis_ahven

– Pidin siitä ajatuksesta paljon. Opetus on täysin turhaa, jos siitä ei jää minkäänlaisia muistijälkiä.

Saman periaatteen Nygren aikoo sisällyttää lyhytelokuvaansa.

– Haluan tehdä luontodokumentin, jonka ensisijaisena lähtökohtana ei ole välittää tietoa vaan herättää ajatuksia, ihmetystä ja tunteita. Kohderyhmänä ovat ne, jotka eivät ole entuudestaan kiinnostuneita meduusoista.

– Kouluopetuksessa pitäisi keskittyä luonnon ihailemiseen. Pelkkä tietoaines biologisista ja maantieteellisistä ilmiöistä ei oppilaita säväytä. Olennaista olisi tarjota myönteisiä kokemuksia luonnon kauneudesta. Saada lapset ja nuoret pysähtymään, katsomaan ja näkemään.

Saaristolaisten elämää

Yksi Jussi Nygrenin rakkaimmista harrastuksista on purjehtiminen, jonka ansiosta hän on päässyt perehtymään suomalaiseen saaristoon ja luontoon. Harrastuksensa ansiosta hän teki myös elämänsä ensimmäisen radio-ohjelman.

Viime vuoden kesäkuussa Yle Radio 1:n Todellisia tarinoita -sarjassa esitetty pitkä radiodokumentti Kesä Riinan kanssa vei kuulijat kolmen kaveruksen matkassa Turun saaristoon omatoimiselle ja epätieteelliselle tutkimusretkelle.

– Dokumentti sai alkunsa siitä, että minua kiinnosti tavata saariston asukkaita. Halusin ottaa selvää, millaista on elää saaristossa.

Purjehtiminen on Jussi Nygrenin rakas harrastus.

Jussi Nygren työskentelee tällä hetkellä freetoimittajana Yle Radio 1:n Tiedeykkösessä.

Minttu Hahtolan, Kai Rantalan ja Hannu Kariston kanssa yhteistyössä toteutettu radioprojekti pyrki tunnelmalliseen ja kokemukselliseen lopputulokseen. Ohjelma sai myönteistä palautetta, ja Nygren työstää parhaillaan toista pitkää radiodokumenttia.

Ikiaikaista kauneutta

Kokemuksellisuutta Nygren on korostanut myös vetäessään Luonto-Liiton luontokerhoa Arabian alakoulun oppilaille. Hän on myös toiminut Itämeri-lähettiläänä.

Luonnonsuojelua ja ihmisen luontosuhdetta koskevassa julkisessa keskustelussa on Nygrenin mukaan usein kielteinen sävy.

– Esimerkiksi sinilevälautoista kerrotaan kauhistelevaan sävyyn. Luonnon ihailusta ja positiivisista kokemuksista kumpuava ympäristövaikuttaminen on mielestäni kestävämpää kuin toistuva tuhoista raportoiminen, joka synnyttää vain apatiaa ja voimattoman olon.

Nygren ei myöskään pidä siitä, miten metsässä kuljeskelu markkinoidaan puoluepoliittisena tai aatteellisena tekona. Siksi hän ei tahdo tehdä missiotaidetta ja valjastaa lyhytelokuvaansa ympäristösuojelullisilla tavoitteilla.

– Uskon, että ihmiset ymmärtävät luonnon merkityksen kauneuden kautta, ei siihen tarvita sormi pystyssä -saarnaamista.

Olethan lukenut Jussi Nygrenistä kertovan sarjan ensimmäisen osan Jussin graduresepti: kesä, Köpis ja korvameduusat?



Jussin graduresepti: kesä, Köpis ja korvameduusat

huhtikuu 9, 2015 kello 11:12 (Eija Mäkinen)

Esittelemme säätiön tukemia ja palkitsemia tekijöitä. Vuorossa on biologian ja maantieteen aineenopettajaksi valmistuva Jussi Nygren. Tämä on kaksiosaisen bloggaussarjan ensimmäinen osa.

********

– Niitä on niin monta!

Parahdus paljastaa, miten mahdotonta on antaa täsmällinen vastaus. Olen juuri pyytänyt Jussi Nygreniä nimeämään asian, joka on korvameduusassa hienointa ja innoittavinta.

– Meduusan liike houkutteli minut alun perin sen pariin. Kuinka kaunis meren suspensiossa elävän eläimen liike voikaan olla.

Korvameduusa (Aurelia aurita)

Helsingin yliopistossa biologiaa pääaineenaan opiskellut Nygren on tehnyt pro gradu -tutkielmansa korvameduusan aistijärjestelmästä. Käytännössä hän pyrki selvittämään, näkevätkö korvameduusat.

– Meri ja merenelävät sekä meri ympäristönä ovat aina kiinnostaneet minua. Purjehdusmatkoillani olen ihaillut meduusoja ja yrittänyt toisinaan pyydystää niitä.

Nygren kertoo The University Post -verkkojulkaisussa vaikuttuneensa lajin sitkeydestä. Vaikka meduusat ovat rakenteeltaan hyvin hauraita, ne ovat selviytyneet maapallolla satojen miljoonien vuosien läpi geologisista ja ilmastossa tapahtuneista radikaaleista muutoksista huolimatta.

Näkevätkö korvameduusat?

Opinnäytteensä materiaalin Nygren kokosi Kööpenhaminan yliopiston meribiologian tutkimusosastolla, jossa on käynnissä merenelävien aisteja koskeva tutkimushanke. Hänen ohjaajanaan toimi apulaisprofessori Anders Garm, jota Nygren luonnehtii innostavaksi ja kannustavaksi.

Korvameduusoja pyydystämässä.

Jussi Nygren pyydysti korvameduusoja Kööpenhaminan edustalla. Kuva © Elisa Lautala

– Siellä tutkitaan muun muassa meduusojen, meritähtien ja tiettyjen äyriäisten aistijärjestelmiä. Ryhmä on pystynyt todistamaan, että tietyillä meduusalajeilla on kuvaa muodostava silmä.

Nygren rajasi tutkimuksensa Itämeressä esiintyvään korvameduusalajiin (Aurelia aurita).

– On olemassa todisteita siitä, että korvameduusat näkevät, koska niillä on paljon valoon liittyvää käyttäytymistä. Mutta kukaan ei ole aiemmin laboratoriossa fysiologisesti todistanut, että valoa aistiva elin, pigmenttiläiskä, olisi todellakin silmä. Se oli minun tehtäväni, ja onnistuin siinä.

Tutkiessaan korvameduusojen käyttäytymistä Nygren havaitsi myös, että valo aktivoi niiden hermostoa ja sai aikaan nopeita muutoksia muun muassa uintifrekvenssissä.

– Löytöni antaa viitteitä siitä, mihin meduusat käyttävät näköaistiaan. Ne saattavat esimerkiksi yrittää sen avulla väistää jotakin.

Täydellinen muodonmuutos

Kööpenhaminaan Nygren matkusti purjehtien. Samaa reittiä hän saapui projektin päätyttyä takaisin Suomeen.

– Kesästä tuli eräänlainen telttakesä, sillä asuin purjeveneessäni. Vene myös mahdollisti irtiotot merelle. Se oli aika luksusta, ja olen kiitollinen, että olen pystynyt toteuttamaan tuollaisen projektin.

jn_purjehtii

Jussi Nygren vietti Tanskassa puoli vuotta. Matkat taittuivat purjehtien. Kuva © Christian Lycke

Nygren valmistaa Tanskassa keräämästään tutkimusmateriaalista myös lyhytelokuvan, jonka työstämiseen hän on saanut Vivicas Vännerin säätiön apurahan. Internetissä kevään aikana julkaistava video kuvaa korvameduusan muodonmuutosta siittiöstä planula-toukaksi, polyypiksi ja lopulta meduusaksi.

– Meduusan elämänvaiheet antavat lyhytelokuvalle selkeän rakenteen. Ehkä parasta kuvamateriaalia onnistuin saamaan planula-toukista, jotka ovat monennäköisiä, hassuja palleroita. Ne pystyvät vaeltamaan ja etsimään itselleen sopivan talvehtimispaikan meren pohjasta.

– Lopullisessa olomuodossaan korvameduusa on kaunis ja elegantti. Väritys vaihtelee sen mukaan, mitä se on syönyt. Kööpenhaminassa pyydystin niitä merestä ja säilytin yliopistolla tutkimusakvaariossa. Meduusat ovat hyvin helppohoitoisia. Olen harkinnut pyydystäväni niitä kesällä myös kotiakvaariotani varten.

Lue myös Jussi Nygrenistä kertovan sarjan toinen osa Kun kauneus koskettaa, siitä jää muistijälki!



Silkkiä vaan, eli elämän katkera sarka

maaliskuu 12, 2015 kello 10:12 (Eija Mäkinen)

”Elämä on helvettiä.”

Sanat ovat Vivica Bandlerin, Tanssiteatteri ERIn monivuotisen hallituksen puheenjohtajan, joka muisteli sodan jälkeen viettämäänsä aikaa Pariisissa. Värillisiltä ystäviltään hän oppi, ettei ihmisen kannata koskaan olettaa, että elämä olisi onnellista. He opettivat myös, että pettymykset voi nujertaa itseironialla, ”mustalla naurulla”.

vivicankuva

Suurkaupungin syrjään ja varjoon pakotettujen ajatukset Vivica kierrätti ERIläisille, ja siitä maaperästä on syntynyt myös Zirkkeli, ikivihreillä iskelmillä ja säröisillä tulkinnoilla ryyditetty tanssiteos, jonka kauneus on rujoa mutta maagista.

Eeva Soinin ja Lassi Sairelan yhteistyö on jälleen kerran tuottanut ilottelevaa ja särmikästä liikekieltä sekä joukkioittain merkillisiä, tarkkaa katsetta vaativia hahmoja. Esityksestä rakentuu vinoon kasvaneiden, syrjään heilahtaneiden ja Gaussin kellokäyrältä pudonneiden sirkus, jota kaksikko luonnehtii käsiohjelmassa mahtavaksi metaforaksi elämälle.

Rakkaus, miten naurettavalta se näyttääkään

Yksi esityksen teemoista on – tietenkin – rakkaus, joka ERIläisten käsittelyssä paisuu sydänten paritanssiksi, tyynytyrmäykseksi ja machoilevien kukkopoikien sumopainiksi. Aina ei lempi osu kohdalle, jolloin viiltävä suru on kätkettävä, kyynelet nieltävä ja kaipaus kuopattava.

Sydän rakastaa!

Sydän rakastaa. Eeva Soini ja Juanjo Torres. Kuva © Matti Kivekäs

Sen saa nytkin tuta valkoiseksi sminkattu klovni, järisyttävän hienosti laulava kontratenori Jouko Enkelnotko, jonka tulkinta Jari Pylväisen säveltämästä ja sovittamasta Yli kukkien -laulusta on yksinkertaisesti pysäyttävä.

Laulujen komediallinen kuvittaminen on taitolaji, joka ERIssä hallitaan. Karikatyyrimäisiä sävyjä sisältävä dramatisointi milloin pieneen, milloin suureen ääripäähän irrottaa yleisöstä naurut ja ensimmäiset väliaplodit jo alkumetreillä. Vaikka vauhti yltyy paikoin hyrrämäiseksi pyörinnäksi, ajatus pysyy kasassa ja tanssillinen taso korkealla. On nautinto katsoa esitystä, jossa tekijät hallitsevat työnsä.

Esityksen nimi, Zirkkeli, vie ajatukset veitsen terällä tasapainoilemiseen, jota Lassi Sairela kuvaa herkulliseksi paikaksi Irmeli Haapasen kirjoittamassa jutussa. Tarvitaan vain pieni suunnanmuutos, ja pudotus tuottaisi toisenlaisen lopputuloksen.

Teräviä huomioita aikamme ilmiöistä

”En ole koskaan pettynyt. ERIn esityksissä on aina jokin juju. Nytkin nähtiin viiltäviä asioita.”

Tuntemattoman vierustoverin kommentti saa ystävättären nyökkäämään päätään. Tänne tullaan vastedeskin.

Rakenneuudistus

Rakenneuudistus. Jouko Enkelnotko ja Eeva Soini. Kuva © Matti Kivekäs

Tyhjän nauramisesta ei totta vie ole Zirkkelissä kyse, vaan teräviä pistoja saavat niin naisten ulkonäkövaatimukset, keskustelu karvoista kuin yhteiskunnan säästöpakotteetkin. Materiaalia ja vihjeitä on paljon, ja kukin näkee kohtaukset tavallaan. Tulkinnanvaraisuus on teoksen ydintä, kuten Jaakko Virrankoski toteaa Toiseen todellisuuteen -blogissaan.

Ja nyt on syytä nostaa hattua Tuula Bergqvistille, joka on jälleen käyttänyt innovoivasti saksiaan ja puvustanut Zirkkelin kymmenet karnevalistiset hahmot.

Ukulele, keittiöveitset ja vauvakuoro

ERIläisten kyky ottaa haltuunsa näyttämötila niin, että se ulottuu ajoittain sfäärien tuolle puolen, on vangitsevaa. Kun jonglöörikolmikko esittää temppujaan ilman verkkoa, korkeus kutittelee katsojien vatsanpohjaa, vaikka silmä todistaa, että lattiatasossa mennään.

Kääpiöt

Kääpiöt. Lassi Sairela, Eeva Soini ja Toni Laakkonen. Kuva © Matti Kivekäs

Kekseliäisyyttä on hyödynnetty myös Zirkkelin soitin- ja efektivalikoimaa kasattaessa. Kun kolme kääpiötä valloittaa näyttämön veitsineen, raastinrautoineen ja miniflyygeleineen ja vinkaisee ilmoille kertsin valuvat vaut, ei yleisön riemulla ole rajoja.

Populaarikulttuuria aktiivisesti harrastaville esitys tarjoilee namun toisensa perään. Bongattavaa riittää avaruuselokuvista Bette Midlerin merenneitoihin. Visuaalisesti rikas ja värikäs esitys vetoaa myös lapsiin. Alinta – saati ylintä! – ikärajaa esitykselle ei ole asetettu, vaan se sopii Lassi Sairelan mukaan aina 5-vuotiaista seniori-ikäisille.

Zirkkeliä esitetään Turussa 12.5. asti. Lisätiedot Tanssiteatteri ERIstä.

 



Mitä aika on, eli hiljaisia viestejä maailman alusta

helmikuu 25, 2015 kello 09:02 (Eija Mäkinen)

Ranta narskuu jalkojen alla, meri haisee suolalta, levältä ja kalalta. Maalauksellista maisemaa hallitsevat jyrkät kalkkikivipengermät.

Ison-Britannian etelärannikolla sijaitsee Jurassic Coast, noin 150 kilometrin pituinen kalliorannikko, jonka Unesco on nimennyt yhdeksi maailmanperintökohteeksi. Satojen miljoonien vuosien takainen menneisyys on siellä yhä läsnä, sillä alue on täynnä fossiileja.

Siellä varttui myös köyhän puusepän tytär Mary Anning; luonnontieteilijä, joka löysi ensimmäisen fossiloituneen vesiliskon – ja josta tuli dramaturgiksi valmistuvan Sinna Virtasen taiteellisen lopputyön päähenkilö.

Hyvää syntymäpäivää, Mary Anning!

Google juhlisti Mary Anningin 215-vuotissyntymäpäivää hauskalla logolla toukokuussa 2014.

– Olin käymässä kolme vuotta sitten ystäväni Felicia Honkasalon luona Englannissa, jossa hän tuolloin asui, ja vierailimme Lontoon luonnonhistoriallisessa museossa. Siellä näimme valtavan vesiliskon, Plesiosauruksen, luurangon. Pienessä esittelytekstissä kerrottiin, että sen oli löytänyt Mary Anning, Lyme Regissä 1799–1847 elänyt paleontologi, joka oli tehnyt myös muita tärkeitä löytöjä.

– Meitä alkoi kiehtoa, kuka oli Mary Anning. Aloimme leikitellä ajatuksella: kuka olisin nyt, jos olisin lapsena tiennyt, että tällainen henkilö on ollut olemassa. Olisiko se vaikuttanut minäkuvaani? Meissä syntyi myös lapsellinen raivo – miksi kukaan ei ole kertonut hänestä!

2000-luvun muotokuva Marysta

Aihe kiehtoi Sinna Virtasta niin paljon, että hän päätti kirjoittaa siitä lopputyönäytelmänsä ja ohjata sen itse.

Teatterikorkeakoulun studiossa 19.3. ensi-iltansa saava Mary Anning muodostaa yhdessä Galleria Fafassa esillä olleen, Felicia Honkasalon, Akuliina Niemen ja Sinnan rakentaman Landslides-installaationäyttelyn kanssa teosparin, jonka tavoitteena on luoda uusi muotokuva varjoon jääneestä tiedenaisesta. Taideyliopiston Kuvataideakatemiassa opiskelevat Felicia Honkasalo ja Akuliina Niemi kuuluvat myös teatteriesityksen suunnitteluryhmään.

Sinna huomauttaa, että Mary Anningista on olemassa vain kaksi muotokuvaa. Toinen on lasimaalaus, joka on tehty hänen kotikirkkonsa ikkunaan. Toinen on tuntemattoman taiteilijan öljyvärimaalaus, jossa Anning on kuvattu pitkässä takissa, harteillaan keeppi ja päässään bonetti. Rekvisiittana ovat kori, pikkuhakku ja jaloissa makaava mustavalkoinen koira.

Mary Anning

B. J. Donnen maalaus Mary Anningista on toisinto tuntemattomaksi jääneen taiteilijan tekemästä muotokuvasta.

Otto A. Malmin säätiön myöntämän apurahan avulla Sinna, Felicia ja Akuliina tutustuivat Anningin kotiseutuun ja löytöihin. He myös kävivät Jurassic Coastilla ja perehtyivät paikallisten geologien opastuksella fossiileihin.

– Niitä oli siellä valtavasti. Löysimme muun muassa 60 miljoonaa vuotta vanhoja mustekalan päitä.

Mitä tapahtuu taiteiden risteyksessä?

On yllättävää, kuinka vähän tietoa Anningista on säilynyt, kun ottaa huomioon, miten radikaalisti hänen tekemänsä paleontologiset löydökset mullistivat tiedeyhteisön käsityksiä maapallon synnystä ja historiasta.

– Minulla on hänestä joitakin kirjoja, jotka ovat keskenään hyvin ristiriitaisia. Monissa teksteissä puhutaan siitä, kuka hän ei ollut: hän ei ollut kaunis, rikas eikä hän koskaan päässyt naimisiin. Jos Anning olisi ollut mies ja kuulunut eri yhteiskuntaluokkaan, olisiko hänestä enemmän tietoja historiankirjoissa?

Sinna Virtanen uskoo, että Mary Anning -esityksen kiinnostavuus pohjautuu poikkitaiteelliseen lähestymistapaan.

Black Shore, 2015. Kivi, puu, fossiili.

– En ole kirjoittanut Mary Anningista perinteistä elämäkertanäytelmää, vaan tarkoituksena on luoda hänestä uusi muotokuva ruumiin, maiseman ja työn näkökulmasta. Teemoja ovat mm. arki, aika ja lopun idea eri mittakaavoissa. Käytämme esityksessä osittain samoja materiaaleja kuin Landslides-näyttelyssä. Näyttelijöitä on kaksi: Irina Pulkka ja Pyry Nikkilä.

Tulevaisuus täynnä mahdollisuuksia

Kun Sinna Virtanen aloitti opinnot Teatterikorkeakoulussa, dramaturgian professorina toimi Laura Ruohonen. Viime elokuussa virkaan astui Katariina Numminen.

– Olen tykännyt opiskelusta, dramaturgian koulutusohjelma on sopinut minulle hyvin. Laura Ruohonen, joka on opinnäytteeni ohjaava opettaja, on ollut minulle tosi tärkeä.

Sinna korostaa, ettei hän haaveile mistään tietystä työpaikasta.

– Olen teatterintekijä, mutta en ajattele, että minun täytyy pysyä lestissäni. Koulussa on rohkaistu hakeutumaan omaan suuntaan ja koen, että minulla on paljonkin mahdollisuuksia. On mukava ajatella, mitä kaikkea voisi tehdä ja minne.

Sinna Virtanen

Dramaturgi-ohjaaja Sinna Virtanen. Kuva © Otto Donner

– Minua kiinnostavat monenlaiset haasteet, ihmiset ja yhteistyömuodot. Toivon, että saisin tehdä erilaisia juttuja ja työskennellä mahdollisimman eri tyyppisissä komboissa. Nautin siitä, että voin välillä toimia dramaturgina ja välillä ohjata. Se, että ajoittain vaihtaa omaa positiota ja näkökulmaa, on tervettä.

Kirjat ja tekstit antavat turvaa

Suomen elokuvasäätiö myönsi marraskuussa Sinna Virtaselle käsikirjoitustukea pitkään näytelmäelokuvaan, jota hän on suunnitellut yhteistyössä tuottaja Kaisla Viitalan kanssa. Kolmoset-työnimellä kulkevan elokuvan keskiössä ovat 14-vuotiaat kolmostytöt sekä heidän vanhempansa, kaksi keski-ikäistä miestä.

– On mielenkiintoista ja kivaa kirjoittaa fiktiota ja tehdä draamaa elokuvakäsikirjoituksen puitteissa, teatterin tekemisessä minulla on kumpaankin aika kompleksinen suhde, Sinna Virtanen myöntää.

Kirjoittamista hän kuvailee tuskalliseksi, lähes piinalliseksi työksi.

– Koen kirjoittamisen hyvin ruumiillisena, ja isoa tekstimassaa työstäessä kroppa menee nopeasti tukkoon. Mutta se myös koukuttaa, varsinkin silloin, kun pääsee tietynlaisen keveyden tilaan. Kirjoittaminen auttaa jäsentämään asioita. Olen aina saanut turvaa kirjoista ja tekstistä. Ehkä se on yksi syy, miksi ryhdyin kirjoittamaan.

Kysymykseen, mikä on ihaninta teatterintekijän työssä, Sinna miettii vastaustaan pitkään.

– Se vaihtelee päivittäin. Jos kokemus yhteisöllisyydestä toteutuu, se antaa hyvän olon. Ainahan se ei toteudu. Tykkään harjoittelemisesta tosi paljon. Että voimme nauraa yhdessä. Että syntyy tunne, että olemme jonkin todella mielenkiintoisen äärellä. Että jotain olennaista syntyy ihmisten välillä.

Lippuja Mary Anning -esitykseen myy → Piletti.

Olethan lukenut Sinna Virtasesta kertovan sarjan ensimmäisen osan Mitä nousee näkyviin, kun selättää sankarin? ja toisen osan Teatteri perustuu luottamukseen. Uskon yhteistyöhön.



Haaveena huippuproggis? Hae apurahaa!

helmikuu 15, 2015 kello 09:12 (Eija Mäkinen)

Oletko suunnittelemassa unelmiesi produktiota? Tekemässä työtä, joka pyrkii luomaan uutta ja tarjoaa – Vivican sanoin – itsetuntemusta ja ihmismielten ruoskintaa? Teetkö ympäristönsuojelua edistävää tutkimusta?

Hae apurahaa, jotta proggiksestasi tai tutkimuksestasi tulee totta!

Vivica Bandlerin henkistä perintöä vaaliva Vivicas Vänner -säätiö jakaa tämän vuoden toukokuussa apurahoina yhteenä 10 000 euroa (yksittäisten apurahojen suuruus on noin 1000–2000 euroa). Tee vapaamuotoinen hakemus, jossa kerrot hankkeestasi ja sen aikataulusta. Kerro myös, mitä olet tähän mennessä tehnyt taiteen tai tutkimuksen parissa. Älä unohda henkilö- ja yhteystietojasi!

Apurahahakemukset osoitetaan säätiön hallitukselle, ja niiden on oltava perillä viimeistään keskiviikkona 28.4.2015. Hakemukset lähetetään säätiön asiamiehelle osoitteella:

Teaterstiftelsen Vivicas Vänner
Asiamies Riikka Rannikko
PL 61
00131 Helsinki

Muista myös lähettää kopio hakemuksestasi sähköpostitse asiamies@vivicasvanner.fi

P.S. Levittäkää tietoa kaikille kiinnostuneille!