Silmät ja sydän samalla korkeudella

huhtikuu 24, 2017 kello 10:09 (Eija Mäkinen)

Upplandsgatanin keittiössä naiset odottavat veden kiehumista. Tukholman yöstä on takana teatteria, Brasserie Vaudeville, Tennstopet… Kun kuplat poksahtavat pintaan, on aika lisätä nakit.

– Salaisessa reseptissä oli kaksi tärkeää asiaa: kattilaan laitettiin hyvin vähän vettä ja nakkeja kiehautettiin sen verran, että ne olivat lähes halkeamaisillaan. Sitten ne nautittiin hellan vieressä seisten, Tiina Lindfors muistelee ja kertoo yhä noudattavansa reseptiä.

– Huvilakadulla Kirsti [Poikolainen] valmisti aina herkullista ruokaa, mutta yönakit ja Vivican toinen bravuuri, pinnalta poltetut kalapuikot, edustivat gourmet-ajattelua, joka on minullekin tuttua.

Tiina Lindforsin uusin teos HITtoCaBBAret (2016) palaa Vivican ja Erin yhteiseen tyyliin. Teos vierailee Kansallisoopperan Alminsalissa 23.9. Kuva © Riitta Salmi | Turun Sanomat

Tanssija-koreografi Tiina Lindfors tapasi Vivica Bandlerin ensimmäisen kerran vuonna 1986 Mikkelissä pidetyssä feministisessä tapahtumassa. Lindfors osallistui siihen naisystävänsä Annan kanssa ja tapahtumassa sekä hän että Vivica pitivät esitelmän.

– Tarkastelin naisen roolia ja emansipaatiota tanssin historian kautta. Esimerkeissäni oli mukana musta nainen, mistä Vivica selvästi piti.

– Kohtasimme uudelleen illallisella, jossa istuimme kulmittain vastapäätä. Kun Vivica näki Annan, hän koki eräänlaisen déjà-vun, sillä Anna muistutti erästä hänen ihastustaan. Samalla hän jollakin tavalla samastui minuun. Että tässä nämä kaksi taas olivat: eteerinen, pohjoismainen aateliskaunotar ja tumma teatterin ammattilainen.

Sissijuoksua ja kirjelappusia

Tutustuminen jatkui seminaarilaisten yöpaikassa paikallisella opistolla. Kolmikko oli sopinut tapaavansa Tiinan ja Annan huoneessa, mutta tilannetta mutkisti ystävä, joka huhuili käytävillä: ”Missä olette?”

– Hänkin olisi halunnut seuraamme, mutta olimme päättäneet olla kolmisin. Kurkimme ovenraosta, milloin reitti oli selvä. Sitten Vivica kiiruhti sissijuoksua, pää matalana, viinipullon kanssa huoneeseemme. Juttelimme pitkään. Se oli valtavan kiva ilta.

Seuraavana päivänä Vivica lähetti Tiinalle ja Annalle kirjelappusen seminaariosallistujien käsien kautta. Tycker ni om kräftor? kuului teksti.

– Näin saimme ensimmäisen kutsun hänen keittiöönsä Helsingin Huvilakadulle. Hän oli meille alusta asti privaatti-Vivica, välitön ja humoristinen. Olin nähnyt hänet aiemmin puhumassa virallisissa tilaisuuksissa, ja minulla oli käsitys hänen julkisesta persoonastaan, joka oli kunnioitusta herättävä, lakoninen ja terävä.

Lindfors huomauttaa, ettei Vivican julkinen rooli pelottanut häntä.

– Toisen asema ei hämmennä saati pelota minua. On ihan sama, kenen tsaarittaren tapaisin. Silmät ja sydän ovat aina samalla korkeudella.

Humanismin vahvat puolustajat

Tiina Lindfors sanoo ymmärtäneensä vasta jälkeenpäin, miten arvokkaan lahjan Vivica antoi kutsuessaan hänet ja Annan Huvilakadun juhliin ja esitellessään heidät muille vieraille sanoen: ”Meille on tullut uudet ystävät.”

– Ne ovat olleet nuorelle ihmiselle – olin silloin kolmikymppinen – merkittäviä kokemuksia, kun illallispöydässä keskustelukumppaneina olivat esimerkiksi Suomen historian merkittävin filosofi Georg Henrik von Wright ja vaimonsa Maria Elizabeth, antiikin ja Välimeren läpikotaisin tuntenut Göran Schildt ja hänen vaimonsa Christine. Tai teatterin hienostuneet ja hurjat uudistajat Birgitta Ulfsson ja Lasse Pöysti. Kaikki olivat kertakaikkisen hurmaavia ja sydämellisiä.

Lindfors muistelee lämpimästi jo tuolloin talouden ja teknologian valta-aseman kyseenalaistanutta von Wrightia.

– Mikä tapa puhua hänellä olikaan! Mikä tapa katsoa ihmistä. Hän oli humanisti ja korosti vahvasti, että ihmistieteet saattaisivat tarvita itsenäisen aseman suhteessa luonnontieteisiin. Ja tämä siksi, että ihmistiede pyrkii ymmärtämään, luonnontiede selittämään. Tärkeitä kysymyksiä yhä tänä päivänä, jolloin humaanit arvot ovat vastatuulessa.

– Muistan myös, kun ensimmäisen kerran tapasimme ranskalaisen Moune de Rivelin. Hän oli juuri tullut Pariisista, kaivoi kitaransa esiin ja lauloi meille. Se oli hyvin hurmaavaa.

Matkalla uuteen ulottuvuuteen

Kun Vivica täytti 70 vuotta, Tiina ja Anna veivät hänet Kulosaaren kasinolle juhlimaan synttäreitä.

– En muista, oliko se tarkalleen 5. helmikuuta. Vivica oli ihminen, joka saattoi viettää kokonaisen festivaalin. Vietimme usein aikaa yhdessä, vain me kolme. Keittiössään hän järjesti meille kunnon rokkiesityksen. Kasettimankka soimaan, ja sitten hän alkoi tanssia rokkia antaumuksellisesti omalla tyylillään. Minä menin tietenkin heti mukaan.

Vivica Bandler 100 vuotta -juhlaviikolla järjestetyssä Vivican keittiössä -paneelikeskustelussa osallistujat pohtivat Vivican merkitystä itselleen. Tiina Lindfors tarkasteli aihetta myös toisesta näkökulmasta ja kertoi, miten hän ja Anna olivat edustaneet Vivicalle uutta dimensiota.

– Olimme ensimmäinen suomalainen, suhteessamme täysin avoin lesbopari, johon Vivica tutustui. Se avasi häntä, jopa huomattavassa määrin. Vaikka olin nuori, minusta tuli Vivican uskottu ystävä, jonka kanssa hän saattoi käydä läpi lesbouteen liittyviä asioita ja kokemuksia. Hän pui niitä usein. Eikä ihme, kyllä hän sellaisen helvetin oli käynyt läpi. Elämän pakaasissa, jota hän kuljetti mukanaan, oli suuria traumoja.

Lindfors muistuttaa, että seksuaalisen suuntautumisen moninaisuus on aina ollut todellisuutta suomalaisessa yhteiskunnassa, mutta siihen liittyvistä asioista ei ole voinut puhua samanlaisella avoimuudella kuin nykyään.

– Asioista puhuttiin puolittain, jos edes puhuttiin, ja mitä erilaisimmilla nimillä. Tilanteet ratkaistiin soveltaen. Se oli maailman tapa silloin. Mutta maailma muuttuu, kun sitä muutetaan. Itse olen yksi niistä, jotka ovat Suomessa aktiivisesti kamppailleet seksuaalisen tasavertaisuuden puolesta. Senkin myötä Vivican ja minun välille syntyi suuri luottamus ja syvä ystävyys.

Tiina Lindfors sanoo ymmärtäneensä vasta jälkeenpäin, miten monet olivat tulkinneet kaksikon ystävyyden joksikin aivan muuksi.

– Joko tarkoituksellista tai ei, mutta crème de la crèmella oli aika pitkälle se käsitys, että olin Vivican rakastettu. Tosiasiassa Vivica oli minulle paitsi hyvin rakas ystävä myös eräänlainen äitihahmo.

Nauru vapauttaa ja sitoo yhteen

Tiina Lindfors tähdentää Vivican kykyä nauraa pettymyksille; asenne, jonka hän oppi mustilta Pariisissa. Elämäkerrassaan Vastaanottaja tuntematon (Otava, 1992) Vivica Bandler kirjoittaa, miten tärkeää hänelle oli tutustua jo varhain värillisiin ihmisiin ja heidän tapaansa suhtautua vastoinkäymisiin: ”He katsoivat minuun ja sanoivat: ´Elämä on yhtä helvettiä´ – ja hymyilivät samalla koko naamallaan. (…) Mustilta opin, ettei ihmisen kannata milloinkaan olettaa, että elämä olisi onnellista. Tällä tavoin saa joka päivä kokea jonkin positiivisen yllätyksen.”

– Vivica oli suuri humoristi, joka osasi olla myös itseironinen. Taito nauraa on yksi elämän suuria selviytymiskeinoja. Paskamaisestakin tilanteesta pitäisi yrittää puristaa huumori esiin, vaikkei se helppoa olekaan. Muistan aina, kun hän sanoi: ”Tiina, anna hevosen surra. Sillä on isompi pää.” Neuvossa piilee suuri viisaus. Kun sen kuulee, alkaa naurattaa, ja jo se muuttaa tilanteen.

Kuten Lindfors huomauttaa, huumori ja sanoma eivät estä toisiaan. Mitään niin vakavaa ei olekaan, ettei joukkoon mahtuisi myös huumoria.

Hän kertoo Tanssiteatteri ERIn vuonna 1997 kantaesityksensä saaneen Minä rakastan sinua -teoksen työstämisestä, josta osa tapahtui sairaalassa Vivica Bandlerin lihassairauden vuoksi.

– Kirjoitimme yhdessä käsikirjoitusta, jossa erilaiset asiat, esineet ja eläimet rakastuvat toisiinsa. Ihmisetkin. Vivica rakasti teemaa, jossa koira rakastuu kissaan. Hänen mielestään se kertoi vastustamattomalla tavalla, mikä on elämän suurin dilemma. Yhteistyömme oli antoisaa, inspiroimme toisiamme harvinaisella ja mainiolla tavalla. Sairaalan käytävät vain kaikuivat, kun naiset nauroivat.

Teatterin mestari ja oppityttö

Vivica Bandler teki Tanssiteatteri ERIn kanssa 1990-luvulla kolme yhteistyöteosta: Tango on vakava asia (1993), Käräjät – missä isä (1995) ja Minä rakastan sinua (1997).

Ideat teoksiin tulivat Vivicalta, minkä jälkeen Tiina Lindfors työsti teosten dramaturgisen rungon, valitsi musiikit ja istutuskohdat tekstille, laati koreografian ja ohjasi tanssijoita. Suomenkielisissä esityksissä Tiina hioi tekstin, ruotsin- ja ranskankielisissä Vivica. Englanninkieliset ratkaistiin yhdessä.

– Olimme ensimmäiset suomalaiset tanssijat, jotka replikoivat näyttämöllä. Sitten siitä tuli trendi, ja nykyään monet puhuvat esityksissään enemmän kuin tanssivat.

Hän korostaa, etteivät ERIn tanssiteosten tekstit olleet irrallisia hätä- ja raivomonologeja, kuten nykyisin usein, vaan ne noudattivat aina teatterillisen rytmiikan ja kerronnan etenemisen lakeja.

– Tanssiteoksissa repliikin luonne on erilainen kuin puhenäytelmässä, jossa sanojen määrä on suuri ja jossa ne kuljettavat ajatusta eteenpäin toisenlaisella mekaniikalla. Vivican kanssa tehdyissä teoksissa repliikit oli tarkoin kiteytetty ja ne leikkasivat tilanteen tavalla, joka usein avautui moneen aikasuuntaan, antoi humoristisen valaisukulman tai muutti koko kohtauksen.

Kun teos oli harjoiteltu määrättyyn vaiheeseen, Vivica tuli ja teki sen, josta hän oli kuulu: katsoi ja näki, mikä toimi ja mikä ei.

– Emme olleet välttämättä kaikesta samaa mieltä. Silloin puskimme kohteliaisuusrajalla edeten ja hikeä hiusmarrosta pusertaen. Vivica oli helvetin itsepäinen ja voimakastahtoinen, niin kuin minäkin, mutta tilanne sisälsi tietyn seniori–juniori-asetelman. Nuorena on usein pölvästi, koska luulee tietävänsä kaiken. Onneksi käsitin, että on hyvä vain ottaa oppia vastaan.

Tanssia ja teatteria ennakkoluulottomalla tavalla yhdistäneet teokset asettivat eriläiset uudenlaisten haasteiden eteen ja pakottivat heidät venyttämään omia rajojaan poikkeuksellisella tavalla.

– Vivican kanssa toteutetuissa teoksissa työskenteleminen kasvatti meitä taiteilijoina valtavasti. Niissä oli jotakin samaa kuin absurdissa teatterissa tai vaikkapa Dario Fon näytelmissä, joissa nerokas klovneria yhdistyy suureen älykkyyteen. On kiinnostavaa, miten vähän Vivican ERI-yhteistyöteokset ovat nousseet esiin julkisessa teatterikeskustelussa, vaikka ne loivat uudenlaista esitystraditiota ja saavuttivat suuren menestyksen ulkomaita myöten.

Vivican henkinen perintö

”Yksikään askel eikä yksikään ajatus mene harhaan.”

– Vivica oli huomattavan imponoitu tavasta, jolla tanssiryhmämme työskenteli. Hän toisti monissa yhteyksissä median edustajille, miten hän oli ERIn myötä oppinut uuden maailman. Vivica oli yllättynyt, miten kurinalaista ja ekonomista työskentelymme oli. Niin me työskentelemme edelleen.

Lindfors tarkoittaa, ettei ERIssä istuskella, länkytellä lillukanvarsista tai saada kohtauksia, vaan projektin vetäjä ohjaa ja muut pyrkivät toteuttamaan hänen näkemyksensä. Kaikki keskittyvät satasella.

– Lehdistötilaisuuksissa hän kehui meitä estoitta. Emme aluksi käsittäneet, mitä Vivica tarkoitti, kun hän sanoi: ”Ymmärrättekö te? Nämä nuoret tekevät kaikki omia maailmankantaesityksiään, ja he kaikki esiintyvät toistensa teoksissa ja antavat kaikkensa niille.” Meille oli itsestäänselvää, että toimimme juuri niin. Teattereissa, joissa on myös paljon kateutta ja kilpailua, se ei välttämättä onnistu, Tiina Lindfors sanoo.

– En tietenkään väitä, etteikö meilläkin olisi ristiriitoja. Voi jessus sentään! Emme me mitään herran enkeleitä ole. Mutta meitä – Eeva Soinia, Lassi Sairelaa ja minua – on siunattu harvinaisella luonnebalanssilla. Täydennämme toisiamme.

Vivica Bandler toimi Tanssiteatteri ERIn kannatusyhdistyksen puheenjohtajana vuosina 1989–2004, mutta hän ei puuttunut teatterin johtamiseen. Hän ei myöskään tukenut ERIn toimintaa rahallisesti.

– Hän ei tarjonnut taloudellista tukea, eikä olisi tullut mieleenikään pyytää sitä. Me etenimme samaa reittiä kuin muutkin teatteri- ja tanssiryhmät. Sen sijaan hän oli aina valmis kuuntelemaan ja auttamaan, kun tarvitsin neuvoa ja tukea teatterillisissa kysymyksissä.

Lindfors sanoo oppineensa Vivicalta suhteellisuudentajua. Hän sai myös vahvistusta peräänantamattomuudelleen.

– Vivican seurassa ja läheisyydessä oleminen tuki sitä, ettei ole kaiken maailman trendien heiluteltavissa. Ratkaisevinta on oma näkemys. Ja kun ongelmia ilmenee, niiden alle ei saa kaatua. Kaipaan sitä viisasta ystävää, joka ymmärsi ja jonka kanssa saattoi nauraa, kun oli oikein hankalaa.

Eija Mäkisen artikkeli on aiemmin julkaistu Vivica Bandlerin juhlablogissa Viva Vivica, Stadin friidu!

KOMMENTOI



*) Kentät jotka merkitty tähdellä ovat pakollisia.