Suojelualueiden pitäisi olla verkosto

joulukuu 31, 2015 kello 14:52 (Eija Mäkinen)

Meren rannalla kasvaneet tunnistavat tunteen: rakkauden avoimiin paikkoihin, joissa katse saa kiitää kauas. Merenrantaympäristöt kokee omakseen myös Oulussa varttunut Aija Lehikoinen, 25. Saman lumon hän on kokenut Suomen ja Norjan Lapissa, missä hän on tallentanut luontoa kamerallaan.

– Pidän arktisista paikoista. Pohjois-Norjassa minua viehättää se karuus, joka on samalla kaunista ja yksinkertaista. Ehkä se liittyy siihen, että olen kasvanut avoimella Pohjois-Pohjanmaalla.

Kuivasäikkä Hailuodossa.

Kuivasäikkä Hailuodossa.

Luonnosta Lehikoinen kiinnostui jo lapsena.

– Sain ala-asteella joululahjaksi lintukirjan. Vanhemmat huomasivat, että tykkään linnuista enemmän kuin muista metsän eläimistä. Kun isäni työpaikalla pidettiin lintubongauskilpailu, saimme kiikarit ja lähdimme käymään lintutorneilla. Siitä kaikki alkoi.

Jo lukioaikana Lehikoiselle oli selvää, että hän ryhtyy opiskelemaan biologiaa, vaikka taide kilpaili kovana kakkosena.

– Pyrin sekä Helsingin että Turun yliopistoon, jotta olisin päässyt katselemaan muita maisemia, mutta pisteeni eivät valitettavasti riittäneet kumpaankaan. Niinpä aloitin opintoni kotikaupunkini yliopistossa.

Biologin tulevaisuus: pätkätöitä

Kun Aija Lehikoinen aloitti opiskelun Oulun yliopiston biologian laitoksella, vaihtoehtoina oli viisi pääainetta. Niistä hän valitsi eläinekologian.

– Kuvittelin alussa, että olen eläinekologi henkeen ja vereen, mutta opintojeni edistyessä huomasin olevani yhä vahvemmin kiinnostunut genetiikasta. Siihen haluan panostaa.

Aija Lehikoinen pitelee pikkutylliä. Kuva © Tuomo Jaakkonen.

Aija Lehikoinen pitelee pikkutylliä. Kuva © Tuomo Jaakkonen.

Tulevaisuus ei tällä hetkellä näytä valoisalta, sillä biologeille on tarjolla lähinnä määräaikaisia työtehtäviä.

– Ystäväni, joka on koulutukseltaan eläinfysiologi, on etsinyt kokoaikaista työtä parin viime vuoden ajan, mutta turhaan. Tutkijoille tarjotaan pätkätöitä. Ehkä päädyn lopulta samaan ratkaisuun kuin hän eli ryhdyn tekemään väitöstutkimusta.

– Minusta olisi ikävää tehdä koko ikäni sellaista työtä, joka ei yhtään kiinnosta. Eniten olen kiinnostunut asiantuntijatehtävistä, mutta sellaisiin tehtäviin en ole vielä tarpeeksi kokenut. Konsultin tai tutkimusavustajan työ voisi olla tässä vaiheessa varteenotettava vaihtoehto.

Harrastus ja henkireikä: taide

Luontoa Lehikoinen on tallentanut valokuvaamisen lisäksi piirtämällä. Tässä blogisarjassa olevat piirrokset ovat hänen käsialaansa. Kuvataide onkin Lehikoiselle rakas harrastus ja henkireikä.

– Piirrän, koska se on minusta hauskaa ja rentouttavaa. Aiheeni ovat enimmäkseen lintuja, joskus joitakin muita luontoaiheita. On harmillista, että olen opiskelujeni aikana ehtinyt piirtää ja maalata huomattavasti vähemmän kuin ennen. Esimerkiksi lukiossa piirsin paljon, paljon enemmän. Toisaalta kuluneen vuoden aikana olen taas pitkästä aikaa saanut hieman enemmän aikaan tällä saralla ja minulla on vahva motivaatio kehittää taitojani. Viime talvena osallistuin vesivärimaalauskurssille Oulu-opistossa.

Etelänsuosirri. Piirros © Aija Lehikoinen.

Etelänsuosirri. Piirros © Aija Lehikoinen.

Lähitulevaisuuden suunnitelmissa on portfolio, sillä toimeksiannot kiinnostavat.

– Tekisin mielelläni luontoaiheisia kuvituksia erilaisiin julkaisuihin. Pari toimeksiantoa olen jo saanut. Toiselta henkilöltä saatu tehtävänanto kannustaa harjoittelemaan sellaistenkin kohteiden piirtämistä, joita en ehkä muutoin tulisi piirtäneeksi.

Kansalaisten synti: tietämättömyys

Pro gradu -tutkielmassaan Aija Lehikoinen tutkii rantakurvin populaatioiden geneettistä rakennetta luonnonsuojelullisesta näkökulmasta. Asioiden tarkastelu isossa mittakaavassa on hänen mukaansa tarpeellista, ja tietoa luonnonsuojelun merkityksestä tulisi jakaa yhä enemmän.

– Monet kahlaajalajit pesivät soilla, ja siksi soiden tuhoutuminen on niille todellinen ongelma. Esimerkiksi suokukko on kärsinyt dramaattisesti Etelä-Suomen soiden tuhoamisesta ja muutonaikaisilla alueilla tapahtuneista muutoksista. Monet vanhemmat lintuharrastajat ovat kertoneet 1960-luvulla eläneistä monituhatpäisistä suokukkoparvista. Minä en sellaisia ole nähnyt, sillä suokukon kanta on romahtanut nopeasti. Se luokitellaan nykyään Suomessa erittäin uhanalaiseksi, Lehikoinen sanoo.

– Ihmiset, jotka eivät tunne syvällisemmin luonnon mekanismeja, ajattelevat usein, että parin suon suojeleminen riittää. Tosiasiassa suojelualueita pitäisi olla paljon ja niiden tulisi muodostaa verkosto, koska muutaman yksilön muodostama populaatio ei pysy elinvoimaisena pitkään.. Lisäksi yksittäisten alueiden pitäisi olla tarpeeksi suuria, jotta eri populaatiot säilyisivät.

Etelänsuosirrin poikanen.

Etelänsuosirrin poikanen.

Hän muistuttaa, ettei suojelualueilla suojella vain yhtä lajia vaan kokonaista elinympäristöä ja sen eliöyhteisöä.

– Monet kasvi- ja eläinlajit hyötyvät suojelutoimenpiteistä. Niiden ei tarvitse olla alueella pesiviä lajeja, vaan kyse voi olla myös lajeista, jotka vierailevat suojelualueilla esimerkiksi ruokailemassa tai muuton aikana.

– On surullista, että niin monet kansalaiset ovat tietämättömiä luontoon liittyvistä asioista eivätkä välttämättä edes halua sivistää itseään. Vain silloin, kun ihmisellä on uteliaisuutta tutkia, miten asiat luonnossa toimivat, hän myös jaksaa panostaa tärkeimpään: ymmärtämiseen.


Olethan lukenut Aija Lehikoisesta kertovan sarjan ensimmäisen osan Tutkijat etsivät todellista tietoa, totuutta.

KOMMENTOI



*) Kentät jotka merkitty tähdellä ovat pakollisia.