Ässät soivat välillä pehmeästi suhisten, välillä terävinä ja soinnillisina.
On syksy 2011, ja helsinkiläisessä Klockriketeaternissa harjoitellaan Anton Tšehovin Morbror Vanja -esitystä ukrainalaissyntyisen, nykyään Berliinissä asuvan Andriy Zholdakin johdolla. Salissa kaikuu vuoroin venäjä, vuoroin ruotsi ja suomi, kun Sofia Molin tulkkaa työryhmälle ohjaajan vuolaana virtaavaa puhetta ja ohjeita.
– Ei siinä juuri ehtinyt analysoida kuulemaansa, mutta näinhän minä, mitä näyttämöllä tapahtui. Jo se, että pääsee seuraamaan harjoituksia sellaisen gurun kuin Zholdakin ohjaamana, on once in a lifetime -kokemus.
Venäjää Molin opiskeli jo lukiossa. Kielitaidolle on ollut käyttöä monilla mummon kanssa tehdyillä kotiseutumatkoilla.
– Hän on Karjalan evakko, kotoisin Koiviston maalaiskuntaan kuuluneesta Römpötin kylästä, joka sijaitsi entisessä Viipurin läänissä. Mummon talo on yhä pystyssä. Olen toiminut matkoilla tulkkina, koska talossa asuu nykyään vanha venäläinen rouva, joka ei puhu englantia eikä suomea.
Kieli toimi siltana myös Pietarin teatteriakatemiaan, jonne Sofia Molin lähti opiskelemaan näyttelemistä syksyllä 2005. Teatterista hän oli innostunut jo kuusi vuotta aiemmin liityttyään Turun lapsi- ja nuorisoteatteriin. Yhden vuoden hän toimi avustajana Åbo Svenska Teaternin Spelman på taket -esityksissä, mikä osaltaan antoi potkua hakea Turun taideakatemiaan teatteri-ilmaisun ohjaajalinjalle.
Ensimmäinen vuosi ei kuitenkaan vastannut odotuksia, sillä monet opettajavaihdokset vaikuttivat ilmapiiriin ja hankaloittivat opiskelua.
– Kurssikaverini Iida-Maria Lindstedt alkoi vuoden opiskeltuaan pohdiskella, että hän haluaisi hakea muualle, ehkä Pietariin. Enemmän kuin ohjaaminen meitä kiinnosti esiintyjyys. Pietari on lähellä, ja se on iso kulttuurikaupunki, pohjoisen mekka. Haimme molemmat teatteriakatemian näyttelijäkoulutukseen – ja pääsimme.
Venäläinen teatterialan koulutus on monella tavalla ankarampaa kuin Suomessa. Vaikeuskertoimia ja stressiä lisää se, että jokaiselta vuosikurssilta karsitaan osa opiskelijoista.
– Pietarin teatteriakatemiassa opiskelijoita opettavat niin sanotut masterit. Jokaisella masterilla on hyvin vahva käsitys siitä, mitä opiskelijoille tulisi opettaa ja miten. Esimerkiksi minun masterini Andrei Dimitrivits Andrejev ei pitänyt siitä, että olin kiinnostunut Meyerholdista. Minun piti opiskella sitä vähän salaa toisten opettajien kautta. Sen sijaan Stanislavskiin ja Mihail Tŝehoviin hän viittasi usein.
Akatemian teatterin ulkopuolella vuonna 2006. Kuva: Anders Mård
Andrejev jakoi näyttelijät kahteen kategoriaan: tekniset näyttelijät ja intuitiiviset eli tunnenäyttelijät.
– Olen ehdottomasti tunnenäyttelijä. Teknisiä harjoitteita tehdessäni luon niille automaattisesti mielikuvitukseni avulla merkityksen, mikä voi tietenkin olla joskus este. Asioita ei pidä monimutkaistaa turhaan. Tietenkin näyttelijän pitää olla myös jossain määrin itseohjautuva.
– Kaikki opetus tapahtui venäjäksi, mikä oli loistavaa. Kieltä ei opi, ellei sitä ole pakko käyttää päivittäin ja yrittää ymmärtää, mitä muut puhuvat. Samalla kurssilla aloitti Iida-Marian ja minun lisäkseni kaksi muuta suomalaista: Anna-Kaisa Makkonen, joka työskentelee nykyään Lappeenrannan kaupunginteatterissa, ja Seidi Haarla, joka vuoden Pietarissa opiskeltuaan pyrki Helsinkiin Teatterikorkeakouluun ja valmistui näyttelijäksi tänä vuonna.
Monet Pietarissa opiskelevista suomalaisista hankkivat yhteisen vuokra-asunnon. Sofia valitsi toisen vaihtoehdon, asuntola-asumisen.
– Halusin asua teatteriakatemian asuntolassa, koska se oli saumaton osa opetusta, tavallaan elämänkoulu. Siellä oli teatterialan opiskelijoita – lavastajia, ohjaajia, nukketeatteritaiteilijoita – maailman kaikilta kolkilta: Meksikosta, Brasiliasta, Etelä-Koreasta, Kiinasta, Japanista.
– Seinänaapurini, josta tuli hyvä ystäväni, oli kotoisin Syyriasta, mutta hän asuu nyt maanpaossa Egyptissä. Asuntolassa asui myös venäläisiä: Siperiasta, Kaukasukselta, Komin tasavallasta, Marin tasavallasta. Meitä suomalaisia oli vain kaksi.
Molin myöntää, että ensimmäisenä vuonna olo oli aika lohduton; paikallinen rytmi ja tavat olivat vieraita, uusi bakteerikantakin aiheutti ongelmia. Mutta toisaalta kaikki olivat asuntolamaailmassa samassa tilanteessa, mikä synnytti yhteishenkeä. Kaikkia yhdisti myös kieli, venäjä.
Opiskeleminen oli vaativaa niin fyysisesti kuin psyykkisestikin, sillä kurssin ohjelma oli tiivis ja päivät saattoivat venyä aamuyhdeksästä keskiyöhön.
– Arki vaati suunnittelua: milloin pesen pyykit, milloin ehdin syödä. Jos olisin asunut suomalaisten kanssa yhteisessä kämpässä, maailmani olisi supistunut hyvin pieneksi. Asuntolassa oli aina joku, jonka kanssa saattoi kulkea metromatkat kouluun ja takaisin, puhua kokemuksistaan ja kuulla muista mastereista.
Sofia Molin halusi tutustua myös suomalaiseen näyttelijäntyön opetukseen, ja siksi hän opiskeli vuoden venäläisenä vaihto-oppilaana Teatterikorkeakoulun ruotsinkielisellä näyttelijäntyön laitoksella.
Coriolanus – love me or kill me. Kuva: Kirill Lorech
– Sain Pietarista tarkat ohjeet, ja niiden mukaan laadin lukujärjestykseni ja poimin oppijaksoja näyttelijäntyön ja ohjauksen koulutusohjelmasta, sekä suomenkieliseltä että ruotsinkieliseltä puolelta. Pietarissa painotetaan teoreettisia opintoja, ja osan niistä suoritin Åbo Akademin ja Aalto-yliopiston kautta.
Lopputyönsä Molin teki Shakespearen näytelmässä Coriolanus, jossa hän näytteli nimiroolin; suuren sotapäällikön, joka elää sodan vuoksi ja siten voittaa äitinsä rakkauden. Esityksen ohjasi Lauri Mattila.
– Näytelmää esitettiin Teatterikorkeakoulun aulassa Helsingissä. Masterini piti tulla katsomaan esitys, mutta hän ei päässyt. Se aiheutti tietenkin pulmia: miten arvioida lopputyö? Esityksestä tehtiin taltiointi ja otettiin valokuvia. Lisäksi laadin raportteja ja pyysin suomalaisilta opettajilta palautetta, jotka esittelin masterilleni, opettajilleni sekä Pietarin teatteriakatemian pääprofessoreista koostuvalle arvostelulautakunnalle.
– Se, että olen Pietarin-koulutuksen myötä saanut venäjän kielen haltuun, on suuri plussa, vaikka siitä ei olisi minulle suoranaista hyötyä. Minkä tahansa kielen oppiminen on rikkaus, koska se tarjoaa uuden tavan nähdä, tuntea, ajatella, verbalisoida ja ymmärtää maailmaa ja erilaisia ihmisiä.
