Terve tänne tultuani,
terve tervehyttäjälle!
Kuules, Pohjolan isäntä!
Oisiko talossa tässä
ohria orosen purra,
olutta urohon juoa?
Vielä tuhat vuotta sitten jokainen suomalainen tunsi kalevalakielen ja olisi kevyesti laulanut Lemminkäiselle runomittaisen vastauksen. Nykyihminen sen sijaan saa hetken rassata pääkoppaansa ottaakseen tolkun tulijan puheesta ja kyhätäkseen palautteeksi rullaavan repliikin.
– Kyllä sitä garmistui valtavasti alussa. Saanko itsekään tästä selvän? Super-Kalevalan tuottaja Jonni Haasanen tunnustaa miettineensä harjoituksia seuratessaan.
Vaikka katsojille on luvassa raikas arkaaisen kielen kylpy, teoksen ymmärtäminen ei ole yhdestä tai parista sanasta kiinni, ohjaaja Juho Liira rauhoittelee.
– Kielestä tulee totta, kun roolihenkilö muuttuu lihaksi ja vereksi. On tietenkin kohtia, joissa yksinkertaisen asian rönsyileminen ja korulauseet harhauttavat. Silloin pitää suoristaa ja tuoda ilmaisu lähelle nykykieltä.
Liira muistuttaa, että Kalevalan lähdeaineisto, Elias Lönnrotin keräämät kansanrunot, oli alun perin laulettua runoutta, eikä painetun tekstin lukeminen yllä koskaan esitystaiteen tasolle.
– Kalevalan kieli on monipuolista ja taipuu kaikkine koukeroineen runolliseksi näyttämökieleksi, mutta se voi toisaalta olla nykykuulijan mielestä myös koomista.
Lemminkäisen roolin tulkitsevan Elina Saarelan mielestä runollisten repliikkien omaksuminen vaatii näyttelijältä enemmän kuin nykykielen opettelu.
– Yleensä kun opiskelen tekstiä, ei haittaa jos jokin repliikki menee vähän eri tavalla. Mutta kuten Shakespearen tekstit, myös Kalevala on jollakin tavalla pienesti pyhää, minkä vuoksi sille haluaa olla uskollinen – ja sitten rikkoa sen. Se, että kielessä on pieni vastus, antaa ilmaisuun jotakin lisää.
Saarela kertoo saaneensa harjoituksissa toistuvasti kielellisiä oivalluksia, kuten kaikki näyttelijät.
– Sitä on kaksi viikkoa lausunut tekstiä ja luullut ymmärtäneensä kaiken, kunnes yhtäkkiä tehdessä tajuaa jonkin avainsanan, ja koko kohtaus avautuu täysin toisin!
Super-Kalevalan kieli elää, soi ja raikaa riemullisesti myös siksi, ettei näyttelijöitä ole ohjeistettu puhumaan runoja samalla tavalla, vaan esityksen henkilöt ovat persoonallisia, kukin kotitienooltaan, mikä kuuluu puheessa.
– On ollut jännittävää seurata, miten näyttelijät varioivat ja leikkivät kielen kanssa. Vaikka osa heistä on maantieteellisesti kotoisin samalta suunnalta, he puhuvat kalevalakieltä eri tavoin; toinen kohottaen, ja toinen kauniisti kuin kieli olisi hänelle totta, Jonni Haasanen sanoo.
Super-Kalevalan kolme sankaria, Väinämöinen, Ilmarinen ja Lemminkäinen, ovat tietäjiä, jotka hallitsevat maailmankaikkeuden voimia ja käyttävät loitsuja parantaakseen, menestyäkseen, karkottaakseen tai muuttaakseen elämänkulkua ja tapahtumia. Välillä he laulavat niitä, välillä takovat, välillä lausuvat.
– Olemme tehneet näyttämöllisen valinnan ja käytämme loitsuina luita tai avaimia, jotka maahan heitettäessä ropsahtelevat, Juho Liira sanoo.
– Ne ovat maagisia elementtejä. Kun esimerkiksi Väinämöinen saa Antero Vipuselta kolme sanaa eli tuhat virttä, hän saa haltuunsa hitonmoisen määrän avaimia.
Super-Kalevalan työryhmä kuvaa näyttämöteostaan Game of Thrones -fantasiadraamasarjan heimolaiseksi, ja jotakin tekijöiden asenteesta kertoo myös se, että Lemminkäisen tulkitsee nainen.
– Lemminkäisen kääntäminen naiseksi on aika konservatiivinen ratkaisu, koska ominaisuudet, jotka häneen liitetään – esimerkiksi rakkaus – mielletään perinteisesti naisten ominaisuudeksi. Toisaalta miesohjaajan näkökulmasta kyse on emansipatorisesta ratkaisusta, Liira sanoo.
Lieto Lemminkäinen alias Elina Saarela.
Paitsi komea naistenmies Lemminkäinen on ennen kaikkea sodankävijä ja kostaja, ja siksi häntä näyttelevällä Elina Saarelalla on kaksi miekkaa.
– Lemminkäisellä on tulivuori rinnassaan ja koko ajan kaipuu seikkailuun. Hän ei ole tyytyväinen missään vaan on koko ajan niin menossa, ettei hän ehdi ymmärtää rakkauttaan kotiin saati äitiinsä, Elina Saarela sanoo ja kuvailee Kaukomieltään: itsekeskeinen, lämminverinen, ylpeä.
– Hän ei ole tarkoituksellisesti aina niin hurja kuin on, hän vain menettää kontrollin, koska ei tunnista rajojaan. Siksi hänelle käy kaikennäköisiä vahinkoja, joita hän ei sisimmässään tarkoita.
Haminan Teatterissa kantaesityksensä saava Super-Kalevala ei yritä tavoitella puristien kehuja, vaan kyse on pikemminkin nuorten uskalikkojen antilönnrotiaanisesta taiteesta, joka leikittelee luovasti kansalliseepoksen kertomuksilla ja tekee nuorennusleikkauksen gallenkallelaiseen kuvastoon. Se myös ryöstää iloisesti englantilaisesta tarinaperinteestä napatessaan seikkailuihin mukaan risti kaulassaan ratsastavan munkkiveljen.
Lemminkäisen aseenkantaja, englanninkielinen Brother John on näkökulmahenkilö, joka pystyy puhumaan suoraan yleisölle. Hän on esiintynyt Liiran ohjauksissa aiemminkin, viime talvena Teatterikorkeakoulussa tehdyssä Rán – Goddess of the sea in eddic poetry ja vuosi sitten ensi-iltansa saaneessa Romeo & Julia – POISON.
– Minusta on mukavaa työskennellä myös englanniksi, ja tuntui kiinnostavalta lisätä yksi kristitty munkkiveli kaikkien pakanoitten joukkoon. Olli Riipinen on Brother Johnin kolmas esittäjä. Hän pystyy vaivatta omaksumaan ja tuottamaan englanninkielistä tekstiä, ja hänellä on hauska korostus, Juho Liira sanoo.
Englanninkielinen hahmo kalevalaisten pakanoiden joukossa tarjoaa samalla katsojille tunteen nyrjäytetystä todellisuudesta, vinkin leikistä, joka on aina teatterin ytimessä.
Jonni Haasanen muistuttaa, että yleisölle tarinaa kertova luutunsoittaja on klassinen hahmo ja viittaa muun muassa Alan-a-Daleen, josta tuli myöhemmin yksi Robin Hoodin miehistä.
– Näen, että Brother John on meidän valintamme sellaisesta henkilöstä. On olennaista, että hän seikkailee nimenomaan Lemminkäisen kanssa; miehen, jolla on tulivuori rinnassa ja jonka pään sisällä salamoi tuhat asiaa. Nyt Lemminkäisellä on vierellään hahmo, joka ymmärtää häntä täysin ja selittää katsojille missä mennään.
