”Piha on alue, joka sijaitsee rakennuksen ulkopuolella. Mikäli pihan haluaa nähdä, voi katsoa esimerkiksi ikkunasta ulos. Kuva 1. Pihalle voi myös mennä. Yleensä se tapahtuu ulko-oven kautta. Pihalle mentäessä on syytä ottaa huomioon, että siellä voi olla kuuma tai kylmä. Kuva 2.”
Keltamustaan puseroon pukeutunut poika seisoo korkealla pallilla ja selostaa pihan olemusta ja käyttömahdollisuuksia kuin paraskin konsultti samalla, kun pinkkipuseroinen veijari valtavine silmälaseineen demonstroi suurieleisesti kaikkea kuulemaansa katsojille. Näyttämön on vallannut Outolan kaksikko, Tatu ja Patu.
Tatu ja Patu, Sami Markus ja Jaakko Loukkola. Kuva: Marko Korkeaniemi.
Kun Linnateatterin tämänkertainen kiertue päättyy, Jaakko Loukkola ja Sami Markus ovat esittäneet Tatu ja Patu pihalla -näytelmää 250 kertaa. Valtaosa esityksistä on loppuunmyytyjä, eikä yleisön näkemystä tarvitse arvuutella. Leikki-ikäiset katsojat kun ilmaisevat mielipiteensä esityksen aikana.
– Osa lapsista kommentoi näytelmän henkilöille, mutta Sami Rannilan ohjaaman esityksen rytmi on nopea ja etenee taustanauhoineen kuin kello, eikä siinä voi juuri pysähtyä keskustelemaan, Patu alias Jaakko Loukkola sanoo.
Tatu ja Patu pihalla on alusta loppuun kahden miehen harteilla. Näyttelemisen lisäksi Jaakko Loukko ja Sami Markus toimivat autokuskeina, roudareina ja huolehtivat esityksen tekniikasta.
– Sen ansiosta esityksen tilaushinta on pystytty pitämään edullisena. Kun henkilömäärä lisääntyy, nousevat myös kustannukset, Loukkola sanoo.
Hän luonnehtii itseään rundaajaksi, joka jatkaa entisaikojen kiertävien teatteriseurueiden perinnettä.
– Se, että mennään sinne missä yleisö on, on vanha ja alkuperäinen asia. Suomessa on ollut vahva kiertueteatterikulttuuri. Suomen suurimmat tähdet Tauno Palosta alkaen pakkasivat kamat autoon ja tekivät pitkiä kiertueita paikkakunnille, joissa ammattiteatteria ei ollut tarjolla.
Toisen maailmansodan jälkeen Suomeen perustettiin kattava kaupunginteatteriverkosto, ja maan vaurastuessa ryhdyttiin rakentamaan yhä suurempia teatteritaloja, mikä nykypäivän perspektiivistä on osoittautunut taloudelliseksi ansaksi.
– Kun nykyään teatterin osalta puhutaan kulttuurin alasajosta, puhutaan nimenomaan rakenteista eli laitosteattereista. Kiertue-esityksille ja niiden tekijöille on sen sijaan valtava tilaus, sillä teatteria kaipaavaa yleisöä on pienissä taajamissa ja haja-asutusalueilla riittämiin. Teatterintekijöiden pitäisi jalkautua ihmisten pariin, mutta rundaaminen ei ole kaikkien juttu.
Jaakko Loukkola myöntää ärsyyntyneensä hypetyksestä, jonka Jussi Lehtosen johdolla toteutettu teatterin jalkautuminen palvelu- ja hoivakoteihin ja vankiloihin sai aikaan Teatterikorkeakoulussa ja alan lehdissä.
– Alkoi kiihkeä keskustelu siitä, pitäisikö Suomessa ruveta kouluttamaan soveltavan teatterin ammattilaisia. Ei hemmetti, ei ole totta! ajattelin, kun luin niitä juttuja. Teatteri-ilmaisun ohjaajakoulutus käynnistyi Turussa vuonna 1991, ja siitä asti maassamme on tehty soveltavaa teatteria. Kaikki kunnia Jussi Lehtoselle, joka on symppistyyppi, mutta on kummallista, etteivät soveltavan teatterin työtavat tai tekijät olleet kiinnostaneet ketään ennen kuin sitä ryhtyi tekemään joku Kansallisteatterin näyttelijä, Loukkola sanoo.
Klikkaa kuvaa ja lue lisää teatteri-ilmaisun ohjaajan koulutuksesta.
Hänen mukaansa ongelmallista on, että kiertueteatterin tekeminen mielletään usein puuhasteluksi, vaikka kyse on täysin itsenäisestä, ilman valtion tukea toimivasta yritystoiminnasta, jolla ihmiset työllistävät itsensä ja luovat työpaikkoja monille muille.
Kysymys halusta tehdä teatteria aikuisille saa Loukkolan hymähtämään.
– Joo, kyllä sitä välillä kaipaa. Mutta 20 näytöstä kesäteatteria riittää. Se on niin käsittämättömän helppoa. Kun mies menee naisten vaatteissa pöydän alle ja muut juoksevat ympyrää, niin koko yleisö nauraa. Ei siinä ole lainkaan sellaista riskiä kuin lapsille näytellessä. Teepä huono lastenjuttu, lähde rundille ja vedä se 200 kertaa – et pysty! Lapset rankaisevat heti ja lujaa, jos aliarvioit heidät. Lastenteatterissa on joka päivä pakko lunastaa paikkansa.
Pedagogiseen lastenteatteriin liittyy Loukkolan mukaan olennaisesti kysymys siitä, kenelle lastenteatteria tehdään. Päivänselvä vastaus – lapsille – ei aina pidä paikkaansa.
Suuri osa lastenteatteriesityksistä sijoittuu fantasian maailmaan, jossa fysiikan lait heittävät häränpyllyä ja arkisten ihmisten tilalla on haltioita, menninkäisiä, velhoja, noitia, puhuvia eläimiä, kummituksiakin. Esitykset ovat usein visuaalisesti häikäiseviä.
– Visuaalisuus on kivaa. Mutta kenelle se visuaalisuus tehdään silloin, kun kohdeyleisönä ovat tosi pienet lapset? Se tehdään aikuisille, Loukkola sanoo.
Käsitys lastenteatterin ilmiasusta on piintynyt lujaan, mikä toisinaan paljastuu tilaajien reaktioista.
– Olen tehnyt monologeja, jotka ovat olleet huikeita menestyksiä. Lapset ovat tykänneet niistä isosti. Tilaaja sen sijaan on ihmetellyt niukkaa lavastusta – tästäkö maksoin? – vaikka 200 lasta ovat seuranneet esitystä täysin keskittyneesti, hiirenhiljaa. Kaikki on jätetty mielikuvituksen varaan. Ja se toimii!
– Pedagogisessa lastenteatterissa esiintyjän vastuulla on löytää mahdollisimman vahva tapa kommunikoida yleisön kanssa eikä roudata liikuteltavaa sateenkaarta. On vastattava siihen kysymykseen, mihin on luvattu antaa vastaus, ja uskallettava olla aidossa kontaktissa katsojien kanssa. Sellainen tilanne voi viedä tosi pitkälle. Myös väärään suuntaan. Mutta se on riski, joka on otettava.
Kolmessa porukassa – IdeaTeatterissa, Pop up -teatterissa ja Linnateatterissa – työskentelevä Loukkola sanoo miettineensä tulevaisuuttaan aika vähän.
– Tällä hetkellä tiedän työtilanteeni vuoden päähän. Se on harvinaista herkkua.
Loukkolan kesä kuluu Tatu ja Patu pihalla -esityksen parissa, ja syyskuun alussa saa ensi-iltansa Linnateatterin kiertue-esitys Herra Hakkarainen harrastaa, jolla painetaan taas pitkin poikin Suomea.
– Uskon oikeasti siihen, että työn kautta avautuu uusia töitä. En ole koskaan ollut yhdessäkään verkostointipäivässä. En ole myöskään mennyt yhteenkään baariin tutustumaan ihmisiin. Olen luottanut siihen, että kun teen työni hyvin, se poikii aina jotakin. Kaikkiin niihin, joiden kanssa nykyään työskentelen, olen tutustunut töitä tekemällä. Tietenkin töihin meneminen harmittaa joskus, sitä tapahtuu kaikille. Mutta siinä olen tinkimätön, että kun lavalla ollaan, se hoidetaan kunnialla loppuun.
