”Onko rikokseni se, että toimintani väitetään kohdistuvan kristinuskoa vastaan? Pääsikö se, joka minut ilmiantoi, nykyistä suosiollisempaan asemaan?”
On vuosi 1680, ja pienessä Ahmaksen kylässä syntynyttä Lusia Rusintytär Korhosta syytetään noituudesta. Käräjien lopullista tuomiota kansanparantajana ja runonlaulajana tunnettu Lusia ei saa, sillä hän kävelee loitsuja laulaen metsään ja hirttäytyy.
– Traaginen tarina, mutta oopperalle täydellistä materiaalia, Kimmo Alakunnas sanoo.
Lusia Rusintyttären työryhmäläisiä
jättimäisen hirttopuun juurella.
Hän on yksi Lusia Rusintytär -pienoisoopperan tanssijoista. Juha T. Koskisen säveltämä ja Hannu Väisäsen kirjoittama teos sai kantaesityksensä 7. elokuuta Ahmaksen kalevalaisessa perinnekylässä Utajärvellä. Koreografiasta vastaa Jorma Uotinen, joka myös tanssii esityksessä.
Lusia Rusintyttären harjoitukset polkaistiin käyntiin heinäkuun lopulla reippaalla tahdilla.
– Me tanssijat aloitimme Jorman kanssa koreografian kokoamisella ja muusikot omilla harjoituksillaan. Törmäytimme musiikin ja tanssin lopulta samassa harjoitustilassa Helsingissä, pakkasimme laukkumme ja lensimme Ouluun ja sieltä Ahmaksen kylään, Alakunnas kertoo.
– Vastaanotto Ahmaksessa oli sydäntä lämmittävä, kun lähes koko kylä oli meitä vastassa ja piti hyvää huolta viikon verran. Tapahtumaan osallistuneet vapaaehtoiset ja muut kyläläiset olivat ensimmäinen yleisömme. Moni paikkakunta voisi muuten ottaa Ahmaksesta esimerkkiä siitä, miten yhdessä tekemällä voidaan saavuttaa jotain ainutlaatuista ja omaleimaista.
Lusian roolin tulkitsee Virpi Räisänen. Kuva on otettu Ahmaksessa.
Lusia Rusintyttären ensiesitys sujui lämpimässä kaatosateessa, mikä Alakunnaksen mukaan toi esitykseen mukaan uuden, hienon elementin.
– Kaksi muuta esitystä saimme esittää auringonpaisteessa ja lavalla sytytetty oikea kokko sai palaa iloisesti ilman vesisuihkua.
Lusia Rusintyttäressä Kimmo Alakunnas työskentelee ensimmäisen kerran Jorma Uotisen kanssa.
– On ollut huikea kokemus olla mukana näin kokeneen huipputaiteilijan teoksessa. Jorma on koreografina hyvin kärsivällinen ja osaa taitavasti löytää tanssijan vahvuudet ja käyttää niitä teoksessa parhaalla mahdollisella tavalla.
Alakunnas on valmistumisensa jälkeen työskennellyt noin puolet omien teostensa parissa ja puolet muiden koreografien teoksissa.
– Tunnustan suoraan, että välillä on helpotus toteuttaa toisen ohjeita ja fiilistellä eikä vain itse koko ajan miettiä ratkaisuja ja käskyttää koreografina muita. Nautin suunnattomasti siitä, että saan hypätä muovailuvahaksi toisen käsiin ja näkemyksiin. Opin samalla uutta toisen koreografin tekotavoista ja tekniikoista.
Lusia Rusintytär vaatii työryhmän jäseniltä joustavuutta ja kykyä työskennellä monenlaisissa ympäristöissä, sillä ulkoilmateatterissa pidetyn kantaesityksen jälkeen pienoisooppera esitetään ensin Helsingin juhlaviikoilla Espoon Sellosalissa 23.8. ja sen jälkeen Oulun kaupunginteatterin Suurella näyttämöllä kahdesti 28. ja 29.8.
– Olen tottunut muutoksellisuuteen ja erilaisissa paikoissa esiintymiseen. Harjoitusaika on jaettu niin, että esitystä kehitetään koko ajan eteenpäin esitysten välillä, koska esiintymisympäristö muuttuu.
Seuraavaksi Kimmo Alakunnas ryhtyy perkaamaan lapsuuden merkitystä. Teatteriryhmä Kukko ja Pelle valmistaa sisätiloihin tarkoitetun teoksen, jonka keskiössä ovat lapset.
– Aiomme Janna Haaviston kanssa tutkia lapsen fysiikkaa ja persoonallisuuden kehitystä. Miten lapsi liikkuu, miten hän oppii kävelemään ja havainnoimaan ympäristöään? Miten hän omaksuu erilaisia tapoja tai tajuaa syy- ja seuraussuhteet?
Kukko ja Pelle vauhdissa Olipa Kerran Satu -esityksessä. Kuva: Katja Korpi.
Esiintyjät eivät aio imitoida mitään tiettyä ikää, vaan teoksessa keskitytään siihen, miksi meistä aikuisista on tullut sellaisia kuin olemme. Esityksen työnimi, Bisarri, antaa vihjeen tyylilajista.
– Olemme Pellen ja Kukon aiemmissa duetoissa korostaneet klovneriaa ja hahmon rakentamista. Nyt painotus on fyysisessä liikkeessä ja tanssillisuudessa.
Teokseen liittyy olennaisena osa videokokonaisuus, jossa lapset kertovat mielipiteitään ja näkemyksiään erilaisista asioista. Vastaajien ikähaitari venyy parivuotiaista kymmenvuotiaisiin.
– Kaikille esitetään samat kysymykset, kuten mitä on taide, mitä on rakkaus, mitä eroa on äidissä ja isässä, kenen kanssa on lupa leikkiä. Yritämme nähdä, miten lapsen aivoitukset kulkevat. Tutkimme myös, miten lähtökohta – se, mistä lapsi on kotoisin, esimerkiksi toisesta maasta – vaikuttaa saattaa vastauksiin.
Alakunnas korostaa, että yleisö voi tutustua videoesitykseen teoksen yhteydessä, joko ennen esitystä tai sen jälkeen.
Bisarrin kantaesitys on huhtikuussa 2016 Ruutia-festivaalilla Tanssiteatteri Hurjaruuthissa. Sen jälkeen esitykset jatkuvat Helsingin Kanneltalossa.
Kimmo Alakunnas luonnehtii itseään tarkkailijaksi.
– Tarkkailen ympäristöä, ihmisiä, tapahtumia ja filosofoin sen kautta, mihin olemme ehkä globaalisti menossa. Maailman tulkitseminen on lähellä sydäntäni, kuten myös se, mihin ihminen on menossa. Ihmisen persoonallisuus on aina kiinnostanut minua. Sitä käsittelen myös taiteessani.
Suomi-Italia from Kimmo Alakunnas on Vimeo.
Tanssi ja fyysinen teatteri ovat mahdollistaneet sen, että Alakunnas on voinut tehdä ja tutkia taidetta myös ulkomailla.
– Liike on universaali kieli. Taiteilijana olen valinnut lajeja – tanssin, sirkuksen, elokuvan – joissa ei välttämättä tarvita sanoja, jotka kahlitsisivat katsojien ajatusta, vaan näkemäänsä voi tulkita omasta kulttuurisesta lähtökohdasta. Toistaiseksi en ole katunut valintojani.
– Haluan kiittää kaikkia niitä tahoja, jotka ovat muun muassa apurahojen avulla mahdollistaneet erilaisten esitysten, produktioiden ja hankkeiden toteuttamisen. Olin onnekas. Kun valmistuin, sain puolivuotisen taiteilija-apurahan, mikä vapautti minut perehtymään ja tutkimaan taidesuuntaustani sen sijaan, että minun olisi pitänyt heti tuottaa tuloksia, esimerkiksi ensi-iltoja.
Avoin keskustelu tanssin ja ylipäänsä kulttuurin rahoituksesta on Alakunnaksen mielestä tärkeää ei vain suomalaisten vaan myös lähinaapureiden kollegojen kesken.
Alakunnas kertoo osallistuneensa Baltian ja Pohjoismaiden nykytanssin ammattilaiskentän verkostoitumista tukevan keðja-hankkeen myötä tapahtumiin muun muassa Maarianhaminassa ja Klaipėdassa, Liettuassa, joissa on aktiivisesti keskusteltu tanssitaiteen tulevaisuudennäkymistä.
– Kokoontumiset ovat olleet äärettömän tärkeitä, jotta tietäisimme, mitä naapurimaissa tapahtuu taidekentällä. Ne myös avaavat erilaisia mahdollisuuksia rajat ylittävään yhteistyöhön.
– Suomessa on toistaiseksi tuettu tanssia ja taidetta aika hyvin. Mutta kuten muualla Euroopassa, myös meillä myönnettyjen apurahojen määrä on vähentynyt. Olisi tärkeää löytää uudenlaisia rahoittamisratkaisuja ja yhteistyömalleja.
Kimmo Alakunnas iloitsee Tanssin talosta, jonka aikaansaamiseksi on tehty pitkään perusteellista pohjatyötä ja kuunneltu kentän mielipiteitä.
– Suomalaiset tanssin ammattilaiset ovat aika yksinäisiä, jopa erakoituneita, jos tilannetta verrataan vaikkapa näyttelijöihin. Meillä ei ole tilaa, jossa voisimme saman katon alla päivittäin tavata toisiamme, keskustella ja työskennellä. Saa nähdä, tuleeko Tanssin talosta sellainen. Se olisi hienoa!
