Laajakuva kertoo ihmisestä enemmän kuin lähikuva.
– Ajatus on ruotsalaisen elokuvaohjaaja Roy Anderssonin. Hän puhuu paitsi konkreettisesta kuvasta myös siitä, että ihminen esitetään jossakin kontekstissa, mikä tarjoaa laveamman näkymän. Minusta siinä on perää, näytelmäkirjailija Emilia Pöyhönen sanoo.
Näytelmissään Pöyhönen on tarkastellut useita yhteiskunnallisesti merkittäviä teemoja: köyhyyttä, ilmastonmuutosta, pakolaisia, länsimaiden ja kehitysmaiden välistä kuilua. Vaikka niiden aiheet, käsittelytapa ja kieli poikkeavat suurestikin toisistaan, kriitikko Maria Säkön mukaan Pöyhösen tuotannolle voi löytää yhteisen nimittäjän: armottomuuden ja muutoksen mahdollisuuden kiehtovan liiton.
Emilia Pöyhönen. Kuva: Aino Huovio.
Kysymykset yksilön ja yhteisön suhteista sekä yhteiskunnallisista mekanismeista kiinnostivat Pöyhöstä jo ennen kuin hän haki dramaturgian koulutusohjelmaan Teatterikorkeakouluun vuonna 2003.
– Olen opiskellut sosiologiaa ja työskentelin aiemmin Helsingin yliopistossa tutkimusavustajana. Minulla on myös ympäristö- ja siirtolaisaktivistin tausta. En koe, että olen valinnut yhteiskunnallisuuden, vaan se on minulle luontainen tapa ajatella ja toimia. Kantaa voi ottaa monella tavalla.
Pöyhösen näytelmiä on kehuttu kauniista, lähes täydellisyyttä hipovasta kielestä.
– Jokainen teos vaatii oman kielensä. Sen löytäminen on minulla keskeinen tavoite. Kun se löytyy, teos alkaa kirjoittaa itseään.
Uusimman näytelmänsä, Prinsessa Hamletin, alaotsikoksi Pöyhönen on antanut sarjakuvatragedia.
– Olen halunnut tutkia kielen kuvallisuutta. Sarjakuva, joka taiteenlajina sijoittuu kirjallisuuden ja kuvataiteen rajapintaan, kiinnostaa minua todella paljon. Kiinnostavimmat asiat tapahtuvat usein taiteen rajapinnoilla.
Pöyhönen kertoo pyrkineensä kirjoittamaan tislattua kieltä.
– Se liittyy kipuun, kärsimykseen, suruun, hulluuteenkin. Ääritiloissa kielestä riisuutuu kaikki ylimääräinen, se muuttuu tiiviiksi ja kirkkaaksi.
Tislatulla kielellä Pöyhönen viittaa myös tekstimassan tihentämiseen.
– Tekstinä Prinsessa Hamlet on lyhyt sisällön mittakaavaan ja aiheistoon nähden. Kun se esitettiin vuosi sitten lukudraamana Kansallisteatterin Lavaklubilla, aikaa kului tunti ja 20 minuuttia. Esitys, jonka Linda Wallgren ohjaa vuoden kuluttua Q-teatteriin, saattaa toki olla pidempi.
Horatian roolissa Niina Koponen. Kuva: Elina Snicker.
Emilia Pöyhönen on kirjoittanut Prinsessa Hamletin eräänlaisena päällekirjoituksena.
– On mahdotonta ilmoittautua Shakespearen rinnalle. Se myös selittää, miksi olen työstänyt näytelmääni yli viisi vuotta. Jos alkaa päällekirjoittaa Shakespearen Hamletia, se on syytä tehdä kunnolla, hän sanoo nauraen ja ilmiselvästi haasteen koosta tietoisena.
Kirjoitustapaansa Pöyhönen luonnehtii dialogiseksi.
– Kaikki näytelmäkirjallisuus on tietyllä tavalla dialogia Shakespearen kanssa, koska luemme uusia tekstejä kulttuurikaanoniin nostettuja teoksia vasten. Olen usein kirjoittanut dialogissa muiden tekstien tai todellisuuden kanssa. Yksi Leipäjonoballadin päähenkilöistä on Franciscus Assisilainen, paljasjalkapyhimys.
Kun kirjoitusprosessi on kiihkeimmillään, Pöyhönen valitsee tarkasti, mitä teoksia hän lukee. Yksi Prinsessa Hamletin referenssiteoksista on Virginia Woolfin vuonna 1925 julkaistu Mrs. Dalloway, jonka yksi päähenkilöistä kamppailee mielenterveytensä kanssa ja päätyy lopulta itsemurhaan.
– Luin Woolfin romaania usein, nimenomaan englanniksi. Hän kuvaa mestarillisesti hulluuden kokemusta ja todellisuuden hajoamista. Mrs. Dalloway on tietyssä mielessä kuoroteos, koska siinä on monta kertojaa, mutta samalla se onnistuu kuvaamaan todellisuuden spiraaliluonnetta hyvin erityisellä tavalla.
Kolme vuotta sitten Kotkan kaupunginteatterissa sai ensi-iltansa Henrik Ibsenin Hedda Gabler, Shakespearen Hamletista inspiraationsa saanut näytelmä, jonka Pöyhönen dramatisoi yhdessä ohjaaja Hilkka-Liisa ”Hili” Iivanaisen kanssa.
– Meillä oli myös työpajoja näyttelijöiden kanssa. Emilia Kokko näytteli Heddaa. Se oli tavallaan ryhmätyöprosessi.
Kotkaan Pöyhönen suunnisti teatterinjohtaja Ilkka Laasosen kutsusta. Pesti teatterin kotikirjailijana kesti lopulta kolme vuotta.
– Koin yhteistyön Ilkan ja Hilin kanssa mielekkäänä. Olin sitä ennen työskennellyt ryhmissä dramaturgina jo aika paljon. Esimerkiksi Saana Lavasteen kanssa olimme tehneet Globen uupuneet yhteistyössä Kansallisteatterin, Dodo ry:n ja Teatteri 2.0:n kanssa.
Pöyhönen muistuttaa, ettei ole yhdentekevää, millaisia tarinoita kerrotaan, koska tarinat vaikuttavat todellisuuteen.
– Kirjailijana olen nauttinut siitä, että pystyn kertomaan tarinan itse, sillä meillä on valta tulkita uudestaan kaikkia myyttejä ja kulttuurikaanoniin valittuja teoksia.
Pöyhönen ei halua rajata saati segmentoida näytelmiensä yleisöä.
– En ole koskaan kokenut kohdeyleisöajattelua mielekkääksi, tyyliin 50-vuotiaat mieskatsojat voivat samastua tähän tarinaan. Näen, että meissä kaikissa on yhtäläisyyksiä ja eroja. Meillä on myös tarve ja kyky ottaa kontaktia hyvinkin erilaisiin ihmisiin ja asioihin ja siten löytää itsemme hyvinkin erilaisista narratiiveista.
Hän kiteyttää kysymyksen vastaanottajista kirjeenvaihtoprotokollasta tuttuun englanninkieliseen fraasiin: To whom it may concern.
– Olen joskus käyttänyt metaforana myös pullopostia. Laitan viestin liikkeelle ja toivon, että joku sen löytäisi. Taiteilija ei voi määrittää teostensa vastaanottoa ja tulkintaa. Tietenkin minulla on asiasta mielipiteitä, mutta jonkun toisen tulkinta samasta teoksesta on ihan yhtä validi kuin minun. Olemme samalla viivalla.
