03.02.2016
Bloggaamme säätiön tukemista tekijöistä ja produktioista. Kaisa Korhonen ja Elina Lajunen kertovat Jyväskylän kaupunginteatterin uudesta teoksesta Elämänmeno. Tämä on kolmiosaisen sarjan ensimmäinen osa.
Katse poimii kymmeniä kuusiruutuisia ikkunoita, koruttomia huonekaluja, pihoille ripustettuja pyykkejä ja Linnanmäen huvipuiston värivalot. Näyttämöllä avautuu sotienjälkeinen kaupunkimaisema, kurkistus Helsingin Kallioon.
Niemisten perhe-elämää Kalliossa. Eilan (vas.) roolissa Anneli Karppinen ja Marja-tyttärenä Anne-Mari Alaspää. Kuva: Kari Junnikkala.
Tammikuun lopussa Jyväskylän kaupunginteatterissa ensi-iltansa saanut, Pirkko Saision esikoisteokseen pohjautuva Elämänmeno vie katsojat lähimenneisyyteen ja antaa äänen työväenluokkaiselle perheelle, joka kamppailee monin tavoin selviytyäkseen parempaan huomiseen.
”Sydämellinen ote”, kirjoittaa Keskisuomalaisen kriitikko Jorma Pollari ja nimeää Kaisa Korhosen ohjaaman esityksen teatterikauden tapaukseksi.
Hän ei ole ainoa loveen langennut. Syitä on monta: koskettava tarina, elämänmakuiset henkilöt, vahva näyttelijäntyö, tunnistettavuus, sävähdyttävä näyttämöllepano, elähdyttävä musiikki, nostalgia. Tärkein on kuitenkin se maaginen esityksen ja yleisön välinen yhteys, jonka Korhonen on onnistunut ohjauksellaan luomaan.
– Esitys on olemassa vasta silloin, kun ensimmäinen yleisö saapuu. Teatterissa on aina kyse keskustelusta ja vuorovaikutuksesta katsojien kanssa, Kaisa Korhonen sanoo.
Elämänmeno on Kaisa Korhosen ja apulaisohjaajana toimineen Elina Lajusen ensimmäinen yhteistyö. Sen käynnisti sähköpostiviesti, jossa Lajunen toivoi saavansa arvostamaltaan mestarilta lisäoppia ohjaamisessa ja tarjoutui assistentiksi.
Viesti oli yllätys, Korhonen myöntää, mutta muutaman tapaamisen jälkeen suunta oli selvä: yhdessä Jyväskylään.
– Ehdotin, että Elina olisi läsnä kaikissa Elämänmenoa koskevissa palavereissa. Niissä toimiminen on konkreettista työtä, sillä esitystä on suunnittelemassa ja luomassa lukuisia ammattilaisia. Tietoa tulee monesta suunnasta.
– Assistentin tai apulaisohjaajan – mitä nimitystä haluaakin käyttää – pesti on vastuullinen toimi. Koen, että yksi tehtävistäni on luoda sellaiset työskentelyolosuhteet, että Kaisa pystyy ajattelemaan luovasti, Lajunen sanoo.
Hän kuvailee harjoitusprosessia merenkäynniksi.
– Se saattaa osin johtua esityksessä soivasta Mikki-hiiri merihädässä -laulusta, mutta suurelle näyttämölle rakentuva produktio on kuin iso laiva, joka liikkuu hitaasti. Pitää olla tarkkana, miten sitä ohjaa.
Apulaisohjaajana toimiminen ei tarkoita kritiikitöntä peesaamista.
– Olen ymmärtänyt, että Kaisa haluaa minun olevan rehellinen. En ole asioista tieten tahtoen eri mieltä, mutta kerron mielipiteeni silloin, kun se eroaa Kaisan näkemyksestä.
– Ajatusten törmääminen on luovaa, Korhonen sanoo.
– Haluan, että tekijöillä on jokin visio. En tahdo sanella esimerkiksi lavastajalle, mitä näyttämölle rakentuu, vaan hänen tulee esittää oma ehdotuksensa. Teatteri on monitaiteinen alue, joka sisältää materiaalia musiikista koreografiaan, puvustuksesta valo- ja äänisuunnitteluun. Esityksessä ei koskaan ole kyse vain tekstistä.
Tehdastyöläisten ankara arki. Anneli Karppinen (vas.) ja Maija Andersson. Kuva: Kari Junnikkala.
Korhonen tähdentää, että jokaisella esityksellä on oma rytminsä, jota ei voi etukäteen määritellä.
– Jos rytmi on väärä, esitys voi mennä täysin metsään. Katsojalle tulee tarjota yllykkeitä ja niiden vastakohtia ajallisesti sopivassa suhteessa. Jokaisen teatterityötä tekevän, olipa kyseessä näyttelijä, ohjaaja tai valosuunnittelija, pitää ymmärtää, että rytmi on teoksen oleellinen tekijä.
Kaisa Korhonen nimeää kaksi asiaa, jotka kiehtovat häntä Saision romaanissa: sodanjälkeinen aika ja ihmisen toteutuminen. Jyväskylän kaupunginteatteri valikoitui siksi, että talossa näyttelee ilmiselvä Eilan esittäjä.
– Anneli Karppinen on yksi Suomen parhaista naisnäyttelijöistä, Korhonen sanoo ja paljastaa, että näytelmän valintaa seurasi sarja onnekkaita sattumia, kuin enteitä.
– Kaksi vuotta sitten Anneli, joka on entinen oppilaani Tampereen yliopiston Nätyltä, pyysi minua etsimään sopivan tekstin, jotta voisimme jälleen työskennellä yhdessä. Kun myöhemmin kerroin ajatuksistani toteuttaa Saision romaanin näyttämölle, Anneli otti esiin edellisenä päivänä kirjastosta lainaamansa Elämänmenon.
Samana päivänä löytyi yllättäen myös tekstin dramatisointi, kun Jyväskylän kaupunginteatterin entinen johtaja, dramaturgi-ohjaaja Aila Lavaste kertoi Korhoselle ohjanneensa näytelmän Ykspihlajan Työväen Näyttämön satavuotisjuhlaan vuonna 2006. Dramatisoinnin oli tehnyt Heini Junkkaala.
– Joskus asioita vain tulee kohdalle. Ei mennyt kuin 3–4 tuntia, kun asiat järjestyivät.
Vuonna 1941 syntynyt Kaisa Korhonen on kokenut sota-ajan.
– Se on erittäin vahvasti muistissani, vaikka olinkin silloin vasta lapsi. Elämä oli vaikeaa ja köyhää, eikä suuri perheemme olisi tullut toimeen ilman maalla asuvia sukulaisiamme. Asuntopula oli kova, minkä vuoksi kotimme yläkerrassa asui evakkoja. Elämänmenossa palasin tavallaan menneisyyteen ja muistoihin.
Muistojen äärellä. Anneli Karppinen (vas.), Hannu Lintukoski ja Anne-Mari Alaspää. Kuva: Kari Junnikkala.
Elina Lajuselle aikahyppy on ollut kiinnostava. Hän myöntää ensimmäisen lukukerran olleen haastava, ja otteen saaminen 1940- ja 50-luvun Suomesta oli vaikeaa.
– Tarinan ajankohdalla ei ollut itselleni merkitystä, mutta romaanin keskeiset teemat – ihmisen hauraus, haavoittuvuus ja särkyminen – ovat universaaleja. Samastuin äidin ja tyttären suhteeseen, Marjan kasvuun.
– Löysin yhtymäkohdan myös evakkoudesta, sillä isäni perhe joutui jättämään kotiseutunsa. En ole koskaan käynyt Karjalassa, mutta olen menossa Sortavalaan serkkujeni kanssa kesäkuun alussa. Uskon, että ihmisen kokemukset siirtyvät seuraavalle sukupolvelle, joskin muuntuneina. Koen, että minussakin on tiettyjä jälkiä, jotka johtuvat siitä, mitä isäni on kokenut.
Elämänmenon näyttämöversiossa tapahtumia tarkastellaan ihmisen toteutumisen näkökulmasta.
– Toteutuminen on jo sanana hyvin kiinnostava, Kaisa Korhonen sanoo ja muistuttaa, että kyseessä on ennen muuta Marjan kehityskertomus.
– Toisaalta kaikilla näytelmän henkilöillä on kyse jonkinlaisesta selviytymisestä, onnellisuudesta, kyvystä olla sinut itsensä kanssa. Mutta Marja on niin alistettu, että hänen on vaikea uskoa itseensä. Hän tuntee olevansa täysin mitätön. Onneksi hänellä on tukijansa, mikä luo tarinaan toivoa.
