Esittelemme säätiön tukemia ja palkitsemia tekijöitä. Vuorossa on tanssija-näyttelijä-ohjaaja Esa-Matti Smolander. Tämä on kolmiosaisen sarjan ensimmäinen osa.
kaikki muuttuu
elämä on tuhoutumista
me satutamme toisiamme, rakkaitamme
ja kaikki kuolee
se on armollinen asia
ihmisen tehtävä on tuhoutua
palaa, loistaa loppuun asti
Käsiohjelmaan taltioidut sanat avaavat niin näytelmän kuin ohjaajankin mielenmaisemaa. Viime kesänä Outokummun vanhassa kaivoksessa esitetty Karamazovin veljekset piirsi maailman ja ihmiset, jotka toisaalta hakeutuivat hämärään ilmapiiriin, toisaalta pyrkivät pimeydestä valoon.
Karamazovin veljekset. Kuva: Mikko Kelloniemi.
– Dostojevskin romaanissa oli aikamoinen dramatisointi, myöntää Esa-Matti Smolander, Suomen Taiteellisen Metsäteatterin perustaja ja taiteellinen johtaja.
Aherrus kannatti, sillä viisituntinen esitys kasvoi ihmisyyden ja kilvoittelun riemujuhlaksi, intensiiviseksi julistukseksi armosta ja rakastamisen merkityksestä. Viidakkorumpu lauloi ja vahvat suositukset kiirivät sosiaalisen median kanavilla.
– Valitettavasti esityskausi oli hyvin rajallinen. Olisin toivonut, että se olisi ollut pidempi. Mutta Outokummun kaupunki määritteli takarajan työskentelyllemme, emmekä voineet lisätä esitysten määrää.
Esa-Matti Smolander tiesi, että Karamazovin veljeksistä tulisi paljon vaativa produktio. Työhön hän valmistautui treenaamalla ja juoksemalla maratonin.
– Vaadin myös näyttelijöiltä, että esitys tuntuu ruumiissa. He eivät tähdänneet maratonille, mutta juoksimme yhdessä lenkkejä, teimme saliharjoituksia, uimme. Sovitustyö oli samanlaista maratonia, mutta se oli minulle intuitiivista. Otin esitykseen mukaan sen, minkä koin tärkeimmäksi.
Esityspaikka, Teatteri Kiisu Outokummun vanhassa kaivoksessa, selittyy osin Smolanderin juurilla. Pohjoiskarjalaisen teatteritaiteilijan äidin puoleinen suku on kasvanut Joensuussa ja sen ympärillä sijaitsevissa pienissä kylissä.
– Koen Vaara-Karjalan omaksi maisemakseni, samoin pohjoisen näkymät. Se on sitä Suomea, missä mieleni liikkuu.
Vuonna 2013 perustettu Suomen Taiteellinen Metsäteatteri valmisti ensimmäisenä esityksenään Anton Tšehovin Vanja-enon, jolle Pohjois-Karjalan taidetoimikunta myönsi Kulttuuriteko-tunnustuspalkinnon.
Kiinnostus venäläisiin klassikoihin oli syttynyt Niittylahden ammattiopistossa, jossa Smolander aloitti teatteriopintonsa ja perehtyi mestarin viimeiseen näytelmään, Kirsikkapuistoon.
– Se oli ensimmäinen niin sanottu kova näytelmä, jota olen analysoinut ja työstänyt. Myöhemmin ohjasin sen Lahden kansanopistossa yhdessä Lassi Alhorinteen kanssa. Sinne ohjasin myös Lokin Misa Palanderin kanssa.
Minne nyt haikaillaan? Kuva: Matti Pajulahti.
Metsäteatterin Vanja-enoa seurasi kesällä 2014 Kolme sisarta, jonka Smolander ohjasi yhdessä Meriteatterin perustajan ja johtajan Anni Mikkelssonin kanssa.
– Se, millaisia asioita suurista klassikoista nostaa esiin, muuttuu varmasti iän myötä, mutta koin voimakkaasti, että Vanja-enoa ja Kolmea sisarta yhdistää ajatus ihmisenä toteutumisesta – jos ihminen ei toteudu, hän tuhoutuu. Vanja-enon alaotsikoksi olimme lisänneet vaarallinen metsäihminen. Pyrkimyksenämme oli näyttää voimakkaita kuvia ja sellaista elämää, taidetta ja ruumiillisuutta, joka tavallaan rikkoisi Tšehovin maailmaa; sitä kipua, joka syntyy, kun ihminen ei toteudu.
Esa-Matti Smolander on ehtinyt tehdä paljon lyhyessä ajassa: hän on kouluttautunut tanssijaksi, näytellyt, lausunut, ohjannut, kirjoittanut, sovittanut ja perustanut teatterin.
– Monialaisuus on ehkä tunnusomaista sukupolvelleni. Pohjalla piilee kysymys oman työtavan ja teatterikielen löytämisestä. Sellaisen elämän ja taiteen mahdollistaminen, jollaista oikeasti haluaa toteuttaa, hän sanoo.
Vain taivas rajana. Vanja-enon työryhmä. Kuva: Magdalena Spiik.
Metsäteatteri on tarjonnut keinon luoda yhteisö, jossa tavoitteet ovat yhteisiä ja jossa taide ja ruumiillinen työ ovat olennainen osa elämää.
– Siihen liittyy paljon yhdessä asumista, luonnossa olemista, yhteiset ruokailut; asioita, jotka tiivistävät ryhmän ja auttavat luomaan esityksen ilmapiirin ja sisällön. Toki samoja asioita voi saavuttaa pelkästään harjoittelemalla, mutta se vaatisi huomattavasti pidemmän ajan.
Näyttelijöiden tulee Smolanderin mukaan olla fyysisesti ja psyykkisesti kunnossa. Lisäksi heillä tulee olla selkeä luontosuhde ja nauttia intensiivisestä työnteosta.
– Metsäteatteriin liittyy aina iso ruumiillinen työ. Esimerkiksi Vanja-enon teimme kokonaisuudessaan ulkona. Harpatinharjulla, Enon kylän laidalla, on avara vaaramaisema. Oli tärkeää, ettei näyttelijä häviä maisemalle. Siksi teimme peltotöitä, kaivoimme hautoja, teimme puutöitä, rakensimme kaikenlaista. Loimme maailman, ja se oli osa näyttelijäntyön harjoittelemista. Se onnistui loistavasti. Ihmiset olivat tosia siinä maisemassa.
Esa-Matti Smolander myöntää jännittävänsä joka kerta pyytäessään uutta jäsentä Metsäteatteriin.
– Aina siinä on aika nöyrää poikaa. Kyse on isosta asiasta, sitoutumisesta puolin ja toisin. He ovat kaikki taiteilijoita, joita arvostan; heidän lahjakkuuttaan, työmoraaliaan, tinkimättömyyttään – ja herkkyyttään.
– Minusta näyttelijän ei tule olla kova, vaan heikkoudessa on myös voimaa. Sitä kautta ihminen ehkä todella avautuu oikeasti. En ole halunnut rakentaa ryhmiä, joissa olisi rikkova jännite, vaan pyrin siihen, että työskenteleminen on turvallista. Ettei ole mitään sellaista, joka sulkee ilmaisua tai vaikeuttaa ryhmässä toimimista.
Ohjaaja Esa-Matti Smolander peltomaisemassa. Kuva: Juha Inkinen.
Viime kesänä metsäteatterilaiset tarttuivat toiseen venäläiseen mestariin, Fjodor Dostojevskiin.
– Kun luin Karamazovin veljekset ensimmäisen kerran, kokemus oli valtavan voimakas. Rakastan Dostojevskissa sitä, että hän on niin äärimmäinen. Kun Tšehov sanoo, että jos ihminen ei toteudu, hän tuhoutuu, Dostojevski toteaa vain, että ihmisen tehtävä on tuhoutua.
Suomen Taiteellisen Metsäteatterin esitysten katsojakunta on Smolanderin mukaan ollut omituinen mikstuura: paikallisia asukkaita, ensimmäistä kertaa taiteellista teatteria katsomaan tulleita, kulttuurialan toimijoita, nuoria näyttelijöitä ja ohjaajia. Laidasta laitaan siis.
– Se on luonut hienoa katsomisen, olemisen ja kohtaamisen kulttuuria. Viime kesänä tarjosimme ruokaa väliajalla – se kuului lipun hintaan – ja söimme yhdessä pitkien pöytien ääressä. Karamazovin veljeksissä väliaikoja oli kaksi. Yhdessä ruokaileminen on rituaali, tärkeä osa osallistumista. Tuntuu hyvältä, miten hienolla tavalla katsojat ovat ottaneet vastaan esityksemme.
