Aina vain samoja liikkeitä. Nyt riittää!
Sara Soulién määrätietoisuus ilmeni jo kymmenvuotiaana, jolloin pääaine vaihtui klassisesta baletista nykytanssiin.
– Olin turhautunut tangolla seisomiseen, halusin päästä liikkumaan vapaammin ja vähän riehumaan. Eräs kaverini opiskeli nykytanssin puolella, mikä sekin varmasti vaikutti valintaani, hän muistelee.
Nelivuotiaana tanssimisen aloittanut Soulié sai opettajakseen Milla Simonsin, joka teetti ryhmällä improvisaatioihin perustuvia harjoitteita. Se avasi uuden maailman.
– Teimme paljon esityksiä, kiersimme Suomessa ja kävimme usein esiintymässä myös Ruotsissa. Jatkoin myös klassista balettia. Mitä vanhemmaksi vartuin, sitä enemmän arvostin tekniikkaa ja sitä vakavammin aloin suhtautua harjoitteluun, hän kertoo.
Ymmärrys tanssin merkityksestä vahvistui lopullisesti 14-vuotiaana. Siitä tulisi hänelle ammatti.
– Se oli joko tai -tilanne: joko tanssisin työkseni tai en ollenkaan. En osannut nähdä itseäni jossakin harrastajaryhmässä. Treenasin kuudesti viikossa ja aloin tutkia opiskelumahdollisuuksia.
Sara Soulié on suorittanut kansainvälisen IB-lukion, mikä mahdollisti syventymisen kieliin. Tanskassa syntynyt Soulié puhuu sujuvasti suomea, tanskaa, ruotsia, englantia, ranskaa. Myös perusasiat saksasta ja virosta ovat hallussa.
Lukiovuosinaan hän innostui psykologiasta, jopa siinä määrin, että harkitsi sitä uravaihtoehdoksi.
– Ihmisen mieli ja muut ihmiset ovat aina kiinnostaneet minua. Rakastan synkkiä elokuvia. Näin 13-vuotiaana Lars von Trierin ohjaaman Dancer in the Dark -elokuvan, ja se tavallaan määritti elokuva- ja taidemakuni. Psykologiassa minua kiinnosti terapia. Tykkään kuunnella ihmisiä.
Tanssi kuitenkin voitti, sillä kroppa vanhenee eikä ammattia voi jättää myöhemmälle iälle, kuten Soulié toteaa. Teatterikorkeakoulun haussa oli meneillään välivuosi, joten Soulié suunnisti katseensa Eurooppaan. Hän oli viettänyt lukioaikanaan vaihtovuoden Ranskassa, nyt vuorossa oli Itävalta ja yhdysvaltalaisen Susan Quinnin perustama Salzburg Experimental Academy of Dance, SEAD, johon oppilaat valittiin kaksiportaisen esikarsintamenetelmän kautta.
– Koulun kansainvälinen ympäristö oli ihana. Suomalainen tanssikoulutus tuntui silloin aika homogeeniselta, mutta Salzburgissa opettajat ja opiskelijat tulivat eri puolilta maailmaa. Se auttoi minua tanssijana rikkomaan kaavojani ja ylittämään rajojani.
Salzburgin-vuosi preppasi Sara Souliéta hyvin taidekoulussa opiskeluun. Päivät olivat pitkiä ja vaativia. Joka päivä ohjelmassa oli balettia, joogaa, pilatesta, nykytanssia ja kehonhuoltoa sekä teoreettista opiskelua. Lisäksi ryhmä työsti useita esityksiä.
– Opiskelu oli aika rankkaa, sillä koko ajan joutui kyseenalaistamaan taitonsa ja vertaamaan itseään muihin. Mitä vanhemmaksi tulen, sen paremmin olen asian kanssa oppinut elämään.
Sara Soulié. Kuva: Veikko Kähkönen.
Soulién tarkoituksena oli pyrkiä Teatterikorkeakoulun tanssilinjalle mutta huomattuaan, että ruotsinkielisen näyttelijäntyön linja pääsykokeet olivat samaan aikaan, hän osallistui myös niihin.
– Se oli hieno kokemus, ja uskon, että rento asennoitumiseni vaikutti onnistumiseeni. Tehtävät olivat hauskoja ja tapasin uusia ihmisiä, hän sanoo.
Tuplapotin äärellä oli tehtävä elämänmittainen päätös.
– Siihen, että näyttelijäntyö voitti, oli myös monia käytännön syitä. Olin jo Salzburgin-vuoteni aikana huomannut, että selän ja polvien kanssa oli ongelmia. Ymmärsin, ettei kehoni kestä ikuisesti. Toisaalta näyttelijäntyö ei sulje pois tanssimista. Olennaista on huolehtia kunnosta ja taidoista.
Tanssijat ovat tottuneet kurinalaiseen ja intensiiviseen, toistoon perustuvaan harjoitteluun, jossa fokusointi on tärkeää. Tunneille tullaan yleensä etuajassa lämmittelyä varten.
– Kun aloitin opiskelun teatterikorkeakoulussa, olin vähän hukassa, koska työtapa oli niin erilainen. Kyse ei ollut työmoraalista, vaan näyttelijöiden lähestymistapa on erilainen.
Soulién onneksi näyttelijäntyön lehtorina toimi Cris af Enehielm, joka on tehnyt paljon yhteistyötä tanssijoiden kanssa.
– Hän pystyi ajamaan minut hyvin sisään näyttelijäntyöhön. Cris ajattelee koreografian ja visuaalisen muodon kautta, mikä voi olla näyttelijöille vierasta, mutta minulle se antaa paljon. Että on olemassa tietyt ulkoiset viivat. Sisältö voi olla mitä vain.
Myös näyttelijäntyön tunneilla tehdyt fyysiset improtehtävät tuntuivat luontevilta.
– Ne olivat samankaltaisia kuin SEAD:ssa. Muut kurssilaiset toteuttivat tehtäviä hyvin eri tavalla kuin mihin olin tottunut. Se oli jännä huomata.
Soulié tunnustaa joutuneensa teatterikorkeakoulussa kamppailemaan identiteettini kanssa. Voisiko hän kutsua itseään tanssijaksi, vaikka hän ei ole suorittanut tanssialan tutkintoa?
– Saatoin katsoa jonkin hienon tanssiesityksen ja aloin itseä. Kun olin kandi, ensi-iltansa sai Wim Wendersin ohjaama Pina, joka kertoo saksalaisesta koreografi Pina Bauschista. Se oli kieltämättä paha paikka. Enää kysymys identiteetistä ei vaivaa minua, sillä olen tanssinut muun muassa Liisa Pentin produktioissa. Myös Chekhov Machine presents Three sisters -teoksessa hyödynnän tanssijan kokemustani. Enkä muutenkaan ajattele, että esiintyjän pitäisi pystyä lokeroimaan.
Opiskeluajan vaikein haaste Sara Souliélle oli puhuminen, äänenkäyttö.
– En voinut ymmärtää, miksen saanut ääntäni kunnolla toimimaan, vaikka tunnen ja hallitsen kroppani. Sen työstäminen vei kolme vuotta.
Svenska Teatern: Remont. Kuva: Valtteri Kantanen.
– En ollut myöskään koskaan harrastanut laulamista. Olen yleensä iloinen esiintyjä enkä jännitä, mutta kun minun piti ensimmäistä kertaa laulaa muille opiskelijoille ennen yhteistä a cappellana -esitystämme, kävelin ympyrää ja katsoin maahan. Nykyään tiedostan paremmin, mihin pystyn ja voin sanoa, mikä ei onnistu ja minkä vedän tietyllä asenteella.
Kandityö vei opiskelijat viikoksi Saarenmaalle, missä he työstivät Ingmar Bergmanin näytelmää Scener ur ett äktenskap hahmoterapiaan erikoistuneen Marcus Grothin johdolla.
– Emme tehneet terapiaa vaan näyttelimme vahvaan läsnäoloon perustuvan hahmometodin kautta, jonka koin hyvin terapeuttiseksi.
Työharjoitteluvuonnaan Soulié työskenteli Berliinissä Nya Rampenin produktiossa Worship! sekä Svenska Teaternissa, jonne valmistui keväällä 2012 Joakim Grothin kirjoittama ja ohjaama Remont.
Hän on selvästi tyytyväinen opiskeluvuosiinsa.
– Yritin olla avoin kaikelle, mitä teatterikorkeakoulussa opetettiin. Näkemys siitä, mitä haluan teatterista, näyttelijäntyöstä ja taiteesta sekä siitä, millaista teatteria tahtoisin tehdä, selkeytyi koko ajan.
