Tämä on Lilla Teaternin tulevan taiteellisen johtaja Marina Meinanderin kaksiosaisen haastattelun ensimmäinen osa.
– Unelmatyö, Marina Meinander henkäisee.
Kyse on tietenkin Lilla Teaternin taiteellisen johtajan pestistä, jossa hän aloittaa vuoden 2017 alussa.
– En ole peitellyt lainkaan, että olen tosi iloinen uudesta työstäni. Tämä on hyvin johdonmukainen askel tielläni.
Teatterikorkeakoulusta vuonna 1997 valmistunut ja työharjoittelun Deutsches Theaterissa Berliinissä suorittanut Meinander työskenteli 13 vuotta dramaturgina Svenska Teaternissa, mistä hän siirtyi Yleisradioon Kotikatu-sarjan vastaavaksi tuottajaksi. Viime vuodet hän on lukenut, arvioinut ja kehittänyt Yle Draaman pitkiä tv-sarjoja.
– Kun minulle ehdotettiin, että hakisin Kotikadun tuottajaksi, pidin koko ideaa absurdina. En tuntenut kyseistä sarjaa enkä vielä silloin puhunut suomea kunnolla, Italiassa syntynyt ja lapsena ulkomailla asunut Meinander sanoo.
– Televisio välineenä ei ollut minulle tuttu, vaikka olinkin aikanani kirjoittanut yhden tv-sarjan. Päätin kuitenkin hakea tuottajan tehtävää, sillä halusin kehittyä. Sain työn haastattelujen ja erilaisten testien jälkeen, mikä antoi tietynlaista turvaa. Lillanin kanssa koen olevani varmemmilla vesillä, koska tunnen teatterimaailman ja tiedän, miten tuotannot tehdään. Se on tuttu hiekkalaatikko.
Kun tieto Lilla Teaternin nykyisen taiteellisen johtajan Raila Leppäkosken eläkkeelle siirtymisestä tuli julki, teatteripiireissä ryhdyttiin arvuuttelemaan seuraajaa.
– Minulta kysyttiin täysin epävirallisesti, olisinko kiinnostunut. Vastasin myöntävästi, mutta en tehnyt aktiivisesti mitään asian eteen. Sitten sain puhelun, joka kesti noin 45 sekuntia.
Helsingin kaupunginteatterin johtaja Asko Sarkola on tunnettu minimalistisesta tyylistään, ja sama linja jatkui nytkin: ”Asko täällä, moi. Ajattelin ehdottaa, että olisit Lilla Teaternin seuraava johtaja. Onko tämä sinun mielestäsi hyvä idea?”
– Kelasin mielessäni, että onpa mahtava kysymys! Mitä minä nyt sanon? Pitäisikö alkaa epäröidä ja kursailla? Ei, koska se on minusta hyvä idea. Sen myös sanoin ääneen.
– Totta kai sen jälkeen on tullut paljonkin hetkiä, jolloin olen miettinyt, että apua mitä mä tein! Mutta olen edelleenkin sitä mieltä, että idea on hyvä.
Kuten Meinander huomauttaa, valinnan sinetöiminen vaati muutakin kuin yhden puhelun. Hän on sittemmin tavannut kaupunginteatterin uuden johtajan Kari Arffmanin, keskustellut teatterin talousjohtajan kanssa, kohdannut näyttelijäyhdistyksen jäseniä, ja myös Lilla Teaternin hallitus on sanonut painavan sanansa.
Marina Meinander sanoo työskennelleensä Yleisradiossa nimenomaan mainstreamin, valtavirran, parissa.
– Mainstream on kiinnostava sana, joka saa nopeasti negatiivisen klangin, vaikka pohjimmiltaan se tarkoittaa suosittua, enemmistön hyväksymää. Siinä piilee yksi mainstreamin piirre; että tekijät näkevät yleisön ja ottavat sen vakavasti kaikkine vivahteineen. Nyt puhun yleisöstä kuin se olisi yksi, mitä se ei tietenkään ole. Mutta meissä jokaisessa on tunnistettavissa ne piirteet, jotka ovat ihmisyydelle yhteisiä.
Marina Meinander. Kuva: Anders Meinander.
Yleisön näkeminen tarkoittaa hänen mukaansa sitä, että teatterintekijöiden tulisi tunnustaa itsessään halu eläytyä, liikuttua, koukuttautua, inhota, jännittää, pelätä ja tulla provosoiduksi.
– Taiteen tehtävä on katsoa koko ajan, missä ovat rajat. Väitän, että on mahdollista tehdä yleisöä kohtaavaa taidetta, jota voi venyttää rajamaille. Jos mainstream on sitä, että mennään sieltä missä rima on matalin, niin taiteen kanssa sillä ei ole mitään tekemistä.
Marina Meinander suoritti lukion 1980-luvun puolivälissä Helsingin Saksalaisessa koulussa, ja niihin vuosiin sijoittuu hänen ensimmäinen Lilla Teaternissa näkemänsä esitys, Lars Norénin näytelmä Mod min son, jonka oli ohjannut Erik ”Miki” Pöysti.
– Sen jälkeen kävin katsomassa esityksiä tosi paljon ja näin lähes kaiken, mitä Lillanissa silloin tehtiin. Koen, että Lilla Teaternissa yleisöä kunnioitetaan suuresti. Se ei tarkoita nuolemista, vaan teatterintekijät haluavat olla dialogissa yleisönsä kanssa. Tiedostan haasteen ja siihen pyrin myös itse: antamaan yleisölle tunteen, että heidät on nähty.
Ennen Teatterikorkeakouluopintojaan Meinander opiskeli toimittajaksi Svenska social- och kommunalhögskolanissa, minkä jälkeen hän työskenteli Yleisradiossa. Tuolloin hän tapasi työn merkeissä Vivica Bandlerin, joka toimi Tampereen Teatterikesän taiteellisena johtajana.
– Meillä oli tunnin suora lähetys Tampereelta, ja keskustelin Vivican kanssa aika pitkään. Sain häneltä myöhemmin positiivisen palautteen kiertoteitse, sillä haastattelun jälkeen hän oli kehunut minua hyväksi tytöksi, Meinander hymyilee.
– Vivica Bandlerin sivistyneisyys ja se, miten hyvin hän tunsi eurooppalaista kulttuuria, heijastui Lilla Teaternin ohjelmistoon. Myös näyttelijäntyö on ollut korkealaatuista, ja sen haluan jatkuvan.
Meinanderin mielikuvissa Lillan on valpas ja peloton teatteri, jolla on pikku Myyn kaltainen luonne.
– Se on kuin rakas perheenjäsen, jolta ei aina tiedä mitä odottaa, mutta voi olla varma, että se tulee osuvasti ja nasevasti. Lilla Teatern on taiteellisesti kunnianhimoinen ja puhuttelee yleisöä hyvin suoraan. Se haluaa välillä myös ärsyttää, välillä viihdyttää, mutta aina se tarjoaa katsojille jotakin merkityksellistä.
Vivica Bandlerin henkinen perinne merkitsee Meinanderille myös avointa kontaktia Eurooppaan.
– Se on tietenkin nykyään aivan eri asia kuin hänen elinaikanaan, mutta silti toivon, että voisin tuoda jonkinlaisia vaikutteita. Liikun mielelläni Euroopassa ja seuraan, mitä siellä tapahtuu, sanoo Marina Meinander, joka puhuu sujuvasti saksaa, ranskaa ja englantia.
Kysymys klassikoista saa hänet pohtimaan Lillanin tehtävää ja genreihin liittyvää arvottamista.
– En koe, että Lilla Teaternilla on velvollisuuksia, ja toivon, ettei niitä tulekaan. Lillanin tehtävä on olla ajan ja taiteen hermolla ja tehdä sitä, mikä on tärkeätä juuri sillä hetkellä.
– Mitä tulee genreihin, olen samaa mieltä Kari Arffmanin kanssa siitä, ettei niitä voi arvottaa. Genrellä ei ole laatua, vaan laatu mitataan taidolla, jolla kutakin genreä tehdään. En vierasta mitään genreä. Voimme Lillanissa tehdä mitä vain, kunhan ajatus, laatu ja näkemys teoksessa on kirkas.
Yleisradioon siirtyminen katkaisi Marina Meinanderin teatterityön lähes kuudeksi vuodeksi, tosin ei aivan täysin, sillä hän on kirjoittanut ja ohjannut yhdessä Kirsi Porkan kanssa kaksi näytelmää, syksyllä 2013 nähdyn Pysy hengissä vielä tämä päivä ja tänä keväänä kantaesityksensä saaneen Paha äitipuoli, molemmat Suomen Kansallisteatterin ohjelmistoa.
Paha äitipuoli. Fanni Noroila (vas.), Pirjo Lonka, Sari Puumalainen, Juha Varis, Karin Pacius ja Janna Räsänen. Kuva: Tuomo Manninen.
– Koen, ettei minusta voi puhua teatterintekijänä ilman, että puhutaan myös Kirsistä. Meillä on ollut symbioottinen suhde jo 20 vuotta. Olemme molemmat tehneet erikseen monia produktioita, mutta taiteellisesti merkittävimmät työt olemme tehneet yhdessä.
Kaksikko perusti vuonna 1999 IRTI-ryhmän, johon kuuluvat myös näyttelijät Kirsti Kuosmanen ja Harriet Abrahamsson. Ryhmä sai alkunsa Ateneum-saliin toteutetusta Irti rakastumiskierteestä. Jo sitä ennen Meinander ja Porkka olivat työskennelleet yhdessä Teatterikorkeakoulussa, missä he tekivät kaksikielisen esityksen Jotain annat.
– Meitä on kutsuttu kaksipäiseksi lohikäärmeeksi ja tandemohjaajiksi. Me tavallaan puramme yksinäisen ohjaajan myyttiä ja pyrimme luomaan avoimen ja rennon työilmapiirin, joka on paljon keskustelevampi. Se on mahdollista, kun ohjaajia on kaksi. Tekemisen fokus on esityksessä eikä esimerkiksi siinä, miten minä pärjään ohjaajana tai mikä on työroolini yhteisössä.
Meinanderin ja Porkan yhteistyönä tekemissä esityksissä on aina temaattinen lähtökohta, ja ennen harjoituksia kaksikko valmistautuu hyvin, perehtyy tutkimuksiin ja lehtijuttuihin sekä keskustelee asiantuntijoiden kanssa.
– Työtapamme tuntuu modernilta ja mukavalta tavalta toimia. Siihen pyrin myös Lilla Teaternissa, missä tehtäväni on luoda muille mahdollisimman hyvät edellytykset tehdä työtään. Vaikka Lillan on osa suurta teatterilaitosta, haluan säilyttää luovuuden ja ilon. Sitä ei pysty ohjaamaan, sillä sen pitää syttyä ihmisissä itsessään. Mutta sille voi aina luoda edellytykset.
