– Mitä pidempään olen opiskellut, sitä vahvemmin olen tajunnut: tämä jos mikä on olennaista, Anna-Elisa Hannula sanoo ja tarkoittaa ammattiaan taiteilijana.
– Taiteen avulla ihminen pystyy käsittelemään tunteitaan ja ymmärtämään paremmin ihmissuhteita ja elämän ilmiöitä. Se myös auttaa meitä oppimaan, miten toimia toistemme kanssa niin, että meillä olisi hyvä olla maailmassa.
Anna-Elisa Hannula Nätyn Jerusalemin tanssissa (2013). Kuva: Senni Luttinen.
Viimeistä vuottaan Tampereen yliopistossa Nätyllä opiskeleva Hannula on aiemmin valmistunut muusikoksi Tampereen ammattikorkeakoulun teatterimusiikkilinjalta.
– Lapsena en nähnyt taiteilijan ammattia realistisena vaihtoehtona, sillä en uskonut olevani tarpeeksi lahjakas. Siksi lähdin liikkeelle myöhään. Olin jo kaksikymppinen, kun olin ensimmäistä kertaa teatterin lavalla.
Hannulan pääinstrumenttina on laulu, mutta hän soittaa myös fagottia, saksofonia ja pianoa.
– Olla ihmisten kanssa samassa tilassa ja tuottaa musiikkia on ihanin tapa elää! Sama pätee teatteriin, jossa jaamme työryhmän ja katsojien kanssa yhteisen kokemuksen. Molempiin liittyy myös tietty taianomaisuus.
Nätyn tuotantojen lisäksi Anna-Elisa Hannula on työskennellyt muun muassa Pyynikin ja Maarianvaaran kesäteattereissa. Kuluneena syksynä hän on näytellyt Tampere-talon 25-vuotisjuhlaesityksessä Kesäyön uni ja Tampereen Työväen Teatterin musikaalissa Desirée.
Kaisalla riitti vientiä Maanankavaaran kesäteatterin Kilpakosijoissa. Kuva: Pentti Sormunen.
Ennen Tampereelle muuttoaan Hannula oli vannoutunut musikaalien ystävä. Laulua! Musiikkia! Tanssia!
– Nautin niiden tekemisestä yhä, mutta Nätyllä näkemykseni teatterintekemisestä on laventunut.
Hannula mainitsee Tampereen yliopistossa jo yli kymmenen vuotta harjoitetun tarinateatterin, jossa näyttelijät saavat esityksen ainekset yleisöltä. Kuuntelemisen taitoa ja uskallusta kehittävän metodin avulla opiskelijat ovat tehneet teatteria mm. omaishoitajille, vanhuksille ja liikuntavammaisille.
– Minulla oli todella outo käsitys yhteiskunnallisesta teatterista ennen kuin aloitin opintoni, mutta tarinateatterin ja ihmisten kohtaamisten sekä viime vuosina näkemieni esitysten myötä olen ymmärtänyt, mikä voima teatterissa parhaimmillaan piilee. Siihen pyrimme myös Emma-Sofia Hautalan kanssa toteuttamassamme Who´s your honey -projektissa: herättämään, vaikuttamaan ja kyseenalaistamaan ympärillämme olevaa kuvastoa.
Who´s your honey -projektissa Hannula ja Hautala hyödyntävät useita sosiaalisen median kanavia: YouTubea, Instagramia, Facebookia.
– Se, että toimimme verkossa, oli alun perin minun ideani, vaikka tosiasiassa inhoan somea. Se ei ole minulle luonteva väline enkä todellakaan hengaile siellä ihan onnellisena. Mutta se, että jokin asia on itselle vieras, on huono syy olla tekemättä sitä. Päinvastoin, uudet asiat pitää ottaa haasteina, Hannula sanoo.
Projektin myötä kaksikko on työskennellyt tiiviisti kameran kanssa kokeillen erilaisia ideoita.
– Kameranäytteleminen kiinnostaa minua todella paljon, osin siksi, että se on uusin laji elämässäni. Se myös tuntuu rennommalta esiintymisen näytelmän tavalta kuin teatteri. Kamerantyöskentelyyn liittyy olennaisesti leikkaaminen, jonka avulla voi luoda täysin uudenlaisia asioita, mikä on tosi mahtavaa! Kameran kanssa voi olla tuttavallinen. Suhde siihen muuttuu, mitä enemmän sen kanssa leikkii.
Loppututkielmassaan Anna-Elisa Hannula pohtii tekstipohjaisen näytelmän harjoitus- ja esitysprosessia sekä näyttelijän positiota tuon prosessin sisällä.
– Olen huomannut, että toistan tietynlaisia toimintakaavoja harjoituksissa ja esityksissä. Haluan tutkia, missä määrin ne ovat itsestäni lähtöisin olevia asioita, joihin minulla on mahdollisuus vaikuttaa, ja missä määrin ne liittyvät prosessin luonteeseen; tekstilähtöisyyteen, ryhmätyöskentelyyn, hierarkioihin ja ensi-iltaa kohti kasvavaan hektisyyteen.
Hän huomauttaa, että näyttelijä kantaa kehossaan roolihenkilöönsä kohdistuvat vaatimukset.
– Näyttelijä työstää harjoitusprosessin aikana roolihenkilöään, mutta sen lisäksi myös monet muut – ohjaaja, koreografi, kollegat, pukusuunnittelija, lavastaja – vaikuttavat valtavasti esiintymisen rakentumiseen. On tasapainoiltava koko ajan omien ajatustensa ja ulkopuolelta tulevien ajatusten toteuttamisen kanssa. Se on välillä vaikeaa, varsinkin, koska kaikkia vaatimuksia – olivat ne sitten omia tai toisten – ei pysty toteuttamaan.
Tällä hetkellä Hannula harjoittelee Tampereen Työväen Teatterilla Lada-näytelmää joka saa ensi-iltansa 20. tammikuuta 2016. Wolfgang Herrndorfin kirjoittamaan nuortenromaaniin pohjautuvan draamakomedian ohjaa saksalainen Pedro Martins Beja.
– Olen proggiksesta tosi innoissani. On ihanaa päästä tutustumaan uusiin tyyppeihin. Näytelmä on myös hengeltään toisenlainen kuin Kesäyön uni ja Desirée, jotka ovat olleet keveitä ja leikkisiä.
Nuorta lempeä TTT:n Desiréessä. Aviosiippana Veeti Kallio. Kuva: Kari Sunnari.
Tulevaisuuteen Hannula suhtautuu luottavasti.
– Uskon, että töitä löytyy, vaikka en olekaan varma mistä. Sekä perinteiset laitosteatterit että vapaan kentän ryhmät kiinnostavat minua.
Myös maailmanteatteri kiehtoo. Hän mainitsee esimerkkinä intialaisen 1980-luvulla toimintansa aloittaneen Natya Chetana -ryhmän, joka jatkaa Peoples´ Theatre -perinnettä.
– He tekevät yhteiskunnallisista aiheista teatteria ja vievät esitykset kyliin ihmisten luo, jotka eivät muuten pääsisi näkemään niitä. Haluaisin joskus työskennellä jossakin vastaavanlaisessa ryhmässä.
Alavieskassa varttunut Hannula on suunnitellut teatterikiertuetta myös Pohjois-Pohjanmaalle.
– Kotiseutuni on harvaan asuttua, ja siksi televisio on valtaosalle väestöä ainoa kulttuurilähde. Tiedän, miten tärkeää olisi tarjota muunkinlaista ohjelmaa. Teatterikiertue tarvitsee tietenkin työryhmän ja resursseja, mutta aion ehdottomasti toteuttaa sen seuraavan kymmenen vuoden sisällä.
