Iho valkea kuin lumi, huulet punaiset kuin veri ja hiukset mustat kuin eebenpuu. Lasten näytelmäkerhossa harjoitellaan uutta esitystä, Grimmin veljesten kertomuksista tuttua satua Lumikki. Kaikki touhuavat innokkaina. Mutta juuri ennen ensi-iltaa pääroolin esittäjä kieltäytyy jatkamasta, jännitys on liian kova 9-vuotiaalle tytölle.
– Se, että minut valittiin Lumikiksi, oli ihanaa. Olin aika ujo lapsi, ja näytelmäkerho oli minulle iso juttu. Mutta esiintyminen pelotti liikaa ja lopetin harrastuksen, nukketeatteritaiteilija Mira Laine muistelee.
Mira Laine tyttärensä kanssa Norpas-festivaaleilla elokuun lopussa.
Katkos kesti kuutisen vuotta. Kun Hyvinkäällä käynnistyi nuorille suunnattu teatterihanke, Laine uskaltautui mukaan. Ohjaajana toimi Kööpenhaminassa Danmarks show og Teaterskolessa näyttelijäntyötä opiskellut Tapani Mononen.
– Hankkeelle oli taattu vuoden rahoitus. Kun se päättyi, ohjaaja päätti jatkaa nuorisoteatterin vetämistä. Teimme teatteria kaikkiaan viitisen vuotta. Silloin ymmärsin, että teatteri on se kanava, jonka kautta haluan ja tykkään ilmaista itseäni.
– Olen edelleen kova jännittäjä, vaikka ramppikuume onkin helpottanut iän myötä. Vanhemmiten välitän yhä vähemmän siitä, epäonnistunko vai en. Olen oppinut armollisemmaksi itseäni kohtaan.
Vaikka teatteriryhmän perustamisesta on ehtinyt kulua parikymmentä vuotta, sen jäsenet ovat edelleen tekemisissä toistensa kanssa.
– Meillä oli vastikään riemukas jälleennäkeminen, ja paikalla oli suurin porukasta. Ne, jotka asuvat toisella puolella maapalloa, eivät päässeet mukaan, mutta meillä oli heihin Skype-yhteys.
Laine kiittää Monosen päätöstä ja korostaa, että teatteriryhmästä hitsautui turvallinen yhteisö nimenomaan ajan myötä.
– Varsinkin murrosiässä, jolloin nuoret ovat herkkiä ja etsivät itseään, jatkumolla on suuri merkitys. Se auttaa myös ryhmän vetäjää suunnittelemaan työtään paremmin kuin lyhytikäisissä hankkeissa, jotka jäävät vain piipahduksiksi lasten ja nuorten elämässä.
– Huomasin sen työskennellessäni tänä kesänä leikkipuistoissa. Kun viimeinen vetämäni taidepaja oli ohi, lapset janosivat lisää ja myös ilmaisivat sen suoraan: ”Koska on seuraava kerta? Mitä silloin tehdään?” Kun jouduin kertomaan, ettei taidepajaa enää tule, fiilis oli kieltämättä vähän surkea.
Mira Laine sanoo olevansa onnekas, sillä hän on lapsena saanut harrastaa monenlaisia asioita.
– Kotona on aina kannustettu taiteen tekemiseen. Se, että äitini on työskennellyt osan ajastaan kuvataiteilijana, tarkoitti käytännössä, että taide oli aina läsnä, saavutettavissa.
Intiaanipäällikkö teltassaan. Tekijä on nelivuotias.
Laine kertoo nähneensä, miten taide voi parhaimmillaan vaikuttaa lapsiin.
– Eräässä ryhmässä lastentarhanopettaja alkoi itkeä, kun yksi pojista ryhtyi rakentamaan hahmoa. Poika ei ollut koskaan aiemmin askarrellut mitään, ei ollut suostunut edes piirtämään. Mutta taidepajassa hän valmisti innoissaan nuken. Siitä tuli todella hieno hahmo.
Laine ottaa esiin valokuvan, jossa kaksi noin nelivuotiasta poikaa esittää nukketeatteria itse tekemiensä hahmojen kanssa ja kolmas katsoo vauhdikasta menoa. Toinen pojista pitää kädellään kiinni näyttämöstä, jotta se varmasti pysyisi pystyssä. Ilmeet paljastavat, miten innoissaan trio on.
– Lähes kaikki lapset hinkuvat lavalle ja mielikuvitusolentojen melske alkaa heti. Nukkeihin projisoidaan monenlaisia asioita. Taiteilijana käsittelen itsekin teatterin kautta asioita, joita ei voi välttämättä sanoa suoraan.
– On ollut ilo nähdä, miten ylpeitä lapset ovat tekemistään hahmoista ja tarinoista. Työpajaviikon jälkeen rakennan päiväkotiin näyttelyn, jossa vanhemmat saavat tutustua lasten tekemiin nukkeihin ja hahmoihin seurata lasten harjoittelemia esityksiä, Mira Laine kertoo ja sanoo ymmärtävänsä, miksi lapset ihastuvat nukketeatteriin.
Hämähäkki, taustalla Herra Perhonen, 4-vuotiaiden tekemät käsinuket.
– Elottoman henkiin puhaltaminen on se, joka tempaisi mukaan. Se avasi uuden maailman ja kiehtoo minua jatkuvasti. Taidemuotona nukketeatteri on vahvasti visuaalista, ja siinä on jotakin hyvin ikiaikaista ja symbolista.
Aiemmin muun muassa sarjakuvaa ja piirustusta opiskellut Laine harkitsee taideterapiaan liittyvää lisäkoulutusta.
– Tuntuu kuin olisin pystynyt kartoittamaan vasta piirun verran siitä, mihin kaikkeen nukketeatteri taipuu. Nukketeatteri on taidelaji, jossa terapiaa voisi hyödyntää. Kokemukseni Snadien artsumpi stadi -hankkeessa ovat osoittaneet, että taiteen avulla olisi mahdollista kasvattaa lasten empatiakykyä. Se, että joku on myötätuntoinen, on nykyään jotakin radikaalia. Niinhän sen ei pitäisi olla.
