– Se, mitä Kaisassa ihailen, on tinkimättömyys monella tasolla, Elina Lajunen sanoo.
Pesti apulaisohjaajana Kaisa Korhosen ohjaamassa Elämänmenossa on ollut antoisa ja tarjonnut mahdollisuuden nähdä, miten pitkän linjan teatteriammattilainen työskentelee. Tinkimättömyyden rinnalle Lajunen nostaa rohkeuden.
– Hän uskaltaa harjoituksissa mennä koko ajan yhä syvemmälle ja tehdä radikaalejakin ratkaisuja. Vaikka asiat muuttuvat, hän on koko ajan tietoinen visiostaan ja tavoitteista; siitä, että esitys puhuu oikeista asioista. Pidän siitä.
Voimaa sanoista. Marjan roolissa Anne-Mari Alaspää. Kuva: Kari Junnikkala.
Elina Lajunen ihailee myös Korhosen kykyä sietää kaaosta.
– Teatterityössä on pakko suostua kaaokseen, Kaisa Korhonen sanoo ja täsmentää ajatustaan.
– Ohjaaminen on tavallaan kaaokseen saattamista, jotta asiat saadaan järjestykseen. Pitää muistaa, että keskeneräisyydessä ovat kaikki mahdollisuudet täysinä olemassa.
Näyttelijäkoulutuksen Ranskassa saanut ja useita nukketeatteriohjauksia tehnyt Lajunen tunnustaa olevansa minä itse -toimija, joka haluaa kantaa vastuun ja toteuttaa asiat itse.
– Minulla on kerran ollut assistentti, ja tuntui, etten osannut lainkaan jakaa vastuuta, avata työtäni tai ottaa häntä oikealla tavalla mukaan. Sen taas Kaisa osaa todella hyvin. Vaikka hän on selkeä johtaja, hänen lähtökohtanaan on ryhmätyö: yhdessä tekeminen ja vastuun jakaminen työryhmän jäsenille.
– Ideat kehittyvät, kun niitä mietitään yhdessä. On tärkeää kuunnella muiden työryhmäläisten ehdotuksia. Monet niistä ovat hyviä, eivät tietenkään kaikki. Sellaisia ei toteuteta, ei siinä sen kummempaa ole, Korhonen sanoo.
Hänen työ- ja ajattelutapaansa leimaa vahva näyttelijälähtöisyys. Korhoselle näyttelijä on teatterin tärkein tekijä.
– Kyseessä on teatterin rankin ammatti, valtavasti energiaa ja jopa sielua syövä työ, esittipä näyttelijä mitä tahansa, hyvää tai pahaa. Näyttelijä on aina töissä: päivät kuluvat harjoituksissa ja illat esityksissä. Siksi asiat tulee ajatella niin, että ne palvelevat näyttelijöitä.
Korhonen ja Lajunen muistuttavat, että teatterintekemisessä on kyse yhteisöllisyydestä. Pienetkin asiat vaikuttavat harjoitusten henkeen ja sitä myötä esitykseen.
– Käytännössä se tarkoittaa esityksen rakastamista ja omakseen ottamista, mikä ilmenee myös arkisten asioiden pyhyytenä. Kun huolehdin vaikkapa siitä, että ohjaaja ja lavastaja saavat kupillisen kahvia oikealla hetkellä, heillä on virkeämpi mieli ideoida ja työskennellä, Lajunen sanoo.
Levollinen hetki. Anne-Mari Alaspää ja Hannu Lintukoski. Kuva: Kari Junnikkala.
Korhonen kertoo valaisevan esimerkin muutaman vuoden takaa, kun hän ohjasi pienelle helsinkiläiselle teatteriryhmälle uutta suomalaista näytelmää. Työryhmään kuului myös teatterikorkeakoulussa opiskeleva ohjaajaoppilas, joka oli pyytänyt päästä assistentiksi.
– Oli ensimmäinen päivä, jolloin hän osallistui harjoituksiin. Me muut olimme ehtineet tavata jo muutaman kerran. Olimme harjoitelleet pari tuntia, kun päätimme pitää tauon. Pyysin assistenttia laittamaan kahvikoneen päälle. ”Minä kun en mikään kahvinkeittäjä ole!” hän vastasi.
– Näyttelijät kuulivat hänen kommenttinsa ja katsoivat pöyristynein silmin: Kuka tuo on? Pois! Assistentti ei ymmärtänyt tilannetta lainkaan. Kahvinkeitosta oli yhteisvastuu, sen pani alulle se joka ensimmäisenä ehti. Kaikki kuuluu teatterintekemiseen; myös yhteiset lepohetket, jolloin nautitaan kahvia ja samalla pohditaan esitystä.
Kun Korhonen ja Lajunen aloittivat yhteistyönsä, mestari opasti ensimmäiseksi: työn kautta oppii.
– Olen itse vastuussa siitä, että opin. Se edellyttää, että heittäydyn prosessiin ja teen täysillä kaiken, mitä vastaan tulee, Lajunen sanoo.
Teatteria ei tehdä muulta maailmalta suljetussa tilassa, vaan se on aina osa elämää. Siksi siihen kuuluvat myös yllätykset. Miten opettaa valmiutta kohdata odottamattomia asioita?
– En tiedä, pystyykö sellaista edes opettamaan, Korhonen sanoo ja paljastaa, että Elämänmenon harjoitusaikana koettiin kauhun hetkiä, kun yksi tärkeimmistä näyttelijöistä loukkasi kätensä.
Viikon verran oli epäselvää, voiko pitkän sairausloman saanut näyttelijä palata töihin. Oli tehtävä nopeasti varasuunnitelma, joka sisälsi myös taiteellisia riskejä. Lopulta selvisi, että kyse oli onneksi vain murtumasta, jonka paraneminen sujui hyvin.
– Se viikko oli kaoottinen ja stressaava, Korhonen myöntää.
– Teatteri on riskialtis ala, kaikki on kiinni ihmisistä. Suuri näyttämö on teatterille taloudellisesti elintärkeä, ja jos kriisi koskee hyvin keskeistä roolia, kyse on hätätilasta.
Vastakohdat täydentävät toisiaan, sanotaan. Se pätee myös työelämässä. Siinä missä Kaisa Korhonen maalaa suurella pensselillä, Elina Lajunen on tarkka ja huolehtii yksityiskohdista.
– Minulla on taipumus ”hukata” asioita hetkellisesti, toisin sanoen en vain näe niitä. Voin kysyä mitä tahansa siitä, mitä olemme tehneet ja sopineet näyttelijöiden tai työryhmän kanssa, ja Elina tietää vastauksen. Hän on luotettava ja panee kaiken muistiin.
– Kaisa on korostanut sitä, että ihmisen tulee olla oma itsensä. Läsnäolo, kommunikointi ja luottamus ovat teatterissa välttämättömiä, eivätkä ne onnistu, jos yrittäisin vetää jotakin roolia.
Ystävyys. Saara Jokiaho, Anne-Mari Alaspää ja Jukka-Pekka Mikkonen. Kuva: Kari Junnikkala.
Kysymys luottamuksesta saa Korhosen mietteliääksi. Hän sanoo, ettei ole olemassa jotakin tiettyä temppua, jolla sen onnistuisi aina luomaan.
– Luottamus liittyy kaikkeen tekemiseen, siksi se on niin tärkeää. Luottamuksen tulee olla molemminpuolista. Kriisitilanteissa luottamus horjuu. Se ei välttämättä suuntaudu ohjaajaan, mutta niinkin voi tapahtua, ja se on hyvin inhimillistä.
Samassa Elina Lajunen alkaa nauraen kertoa, miten hän yhtenä päivänä oli yksin vastuussa harjoituksista.
– Kaisa joutui lähtemään tunniksi muualle, ja auktoriteetti hävisi saman tien. Tuntui kuin työryhmä ei olisi ottanut minua tosissaan, koska en täysin luottanut itseeni. Se oli tosi haastavaa. Jokaisella on oma auktoriteettinsa, mutta kukaan ei voi korvata toista, en minäkään Kaisaa. Saimme tehdyksi sen, mitä piti, mutta kieltämättä se oli hyvä oppitunti: ole oma itsesi ja luota.
