Kun Marina Meinander aloittaa ensi vuoden alussa Lilla Teaternin taiteellisena johtajana, häntä odottaa haaste, jonka kanssa lähes kaikki teatterit kamppailevat: taistelu tyhjentyviä katsomoita vastaan.
– Käytännössä se tarkoittaa vastuullista taloudenpitoa. Lillan on osa Helsingin kaupunginteatteria, ja tavoitteena on, että se pystyisi kattamaan käyttömenonsa lipputuloilla. Helppoa se ei tule olemaan. Pääkaupunkiseudulla tarjontaa on paljon ja kilpailu on kovaa.
Meinander muistuttaa, että Lillan on pääsääntöisesti ruotsinkielinen teatteri, jonka yleisössä ei umpisuomenkielisiä näy. Pelkästään ruotsiksi esitettävissä esityksistä noin 30 prosenttia katsojista on äidinkieleltään suomenkielisiä, käytännössä kaksikielisiä.
Lilla Teatern on tuottanut toisinaan suosituiksi osoittautuneista esityksistä suomenkielisen version.
– Tuotantokustannukset ovat pienet, koska lavastus ja puvut ovat valmiit. Esitystä ei myöskään tarvitse harjoitella yhtä pitkään. En vierasta sitä, että näin tehdään, mutta Lillanin linjaukseksi en sitä tahdo. Ideaalina on, että esitämme ruotsiksi ja saamme saliin yleisöä.
Jo 1940-luvulla perustettu Lilla Teatern sai nykyisen näyttämönsä Helsingin Yrjönkadulla vuonna 1962. Katsomoon mahtuu 267 henkilöä.
– Lillanin näyttämö on intiimi ja erinomainen, vaikka se ei olekaan kovin syvä. Katsomo on varsin iso. En näe, että meillä olisi tarve hyödyntää kaupunginteatterin muita näyttämöitä, Meinander sanoo.
– Sen sijaan voisin kuvitella, että toteuttaisimme jonkin projektin epäteatterinomaisessa tilassa. Teatterin rajojen venyttäminen on aina kiehtovaa.
Marina Meinander. Kuva: Anders Meinander.
Hän kertoo olevansa avoin myös yhteistuotannoille ja erilaisille vierailuesityksille.
– Nykyään on monenlaisia yhteistyömalleja. Olen kiinnostunut myös perinteisistä vierailuista. Jos vaikkapa Wasa Teaterilla on ohjelmistossaan esitys, joka saattaisi kiinnostaa myös pääkaupungin yleisöä, sen tuominen Lillaniin palvelisi varmasti molempia teattereita.
Marina Meinander kertoo haaveilleensa jo pitkään kotona järjestettävistä kirjallisuus-, tiede- ja politiikkasalongeista.
– Olen onnistunut järjestämään sellaisen vain kerran, jolloin puhuimme Pisa-tutkimuksesta. Hyvä aie jäi valitettavasti ruuhkavuosikiireiden jalkoihin. Mutta nyt minulla on mahdollisuus jatkaa olohuonettani Yrjönkadulle, hän iloitsee.
– Haluaisin, että Lillanissa olisi kuhinaa. Uskon, että voimme paitsi viedä teatteria rakennuksen seinien ulkopuolelle, myös tuoda yhteiskunnan ja maailman sen sisään. Tahtoisin luoda Yrjönkadun tilasta paikan, johon ihmiset hakeutuvat, koska siellä aina tapahtuu jotakin mielenkiintoista ja mieltä kohottavia asioita. Se on yksi tavoitteistani.
Meinander uskoo meidän elävän eräänlaisessa taitekohdassa. Verkon ja sosiaalisen median kanavien lumo alkaa hellittää, ja ihmiset kaipaavat merkityksellistä sisältöä ja ennen kaikkea live-tapahtumia.
– Keskustelin vastikään ystäväni kanssa, joka työskentelee media-alalla Sveitsissä. Hänen mukaansa havaintoni pätee ainakin manner-Euroopassa, missä ihmiset ovat valmiita maksamaan päästäkseen seuraamaan ajankohtaisia live-keskusteluita. Ilmaistapahtumilla voidaan tavoittaa uutta yleisöä, mutta vaikuttaa siltä, että ihmiset arvostavat live-tapahtumia enemmän, jos niistä joutuu hiukan maksamaan.
Lilla Teaternin ohjelmisto koostuu jatkossakin nykyisenkaltaisista, valmiista esityksistä, mutta Meinander pyrkii löytämään toisaalta teatterin hevijuusereille, toisaalta näyttämötaiteisiin vasta tutustuville nuorille myös tavanomaisesta poikkeavia tuotantomalleja ja esitystapoja.
– Olen nähnyt urani aikana muun muassa Saksassa, miten harjoituskauden aikana esitys rakennetaan, minkä jälkeen se muumioidaan. Teatterin rakenne on siellä toisenlainen: ensi-iltansa saanutta näytelmää esitetään kerran kuukaudessa seuraavan 10 vuoden aikana. Toimintatapaan on varmasti jokin looginen syy, mutta teatterina se on jähmeää ja hemmetin epäkiinnostavaa. Hengitys, elämä, heikko jää – ne tekevät teatterista kiinnostavan!
Hän mainitsee esimerkkeinä lukudraaman ja lyhyen harjoitusperiodin aikana tehtävät esitykset.
– Viiruksessa järjestettiin viime marraskuussa uuden draaman tapahtuma Textfest, jossa nähdyt esitykset harjoiteltiin kahdessa ja puolessa viikossa. Ne toteutettiin kaikilla mausteilla, mukana olivat ohjaajien ja näyttelijöiden lisäksi ääni- ja valosuunnittelijat, lavastajat, pukusuunnittelijat ja maskeeraajat.
– Uskon, että Lillanissa voisi tehdä saman pienemmällä tekijäryhmällä, mikä olisi taloudellisesti kannattavampaa. Silloin voisi esittää useampaa juttua pienemmälle ryhmälle; heille, jotka ovat oikeasti kiinnostuneita teatterista ja uusista teksteistä. Olennaista on, että yleisö tietää, miten esitys on tehty. Se ei tarkoita, etteikö sisällöllä olisi merkitystä, päinvastoin. Sisältö voi olla tosi painavaa tai toisaalta hyvinkin viihdyttävää.
Vuonna 2014 Marina Meinander ja Arn-Henrik Blomqvist polkaisivat käyntiin REKO-projektin, jonka tarkoituksena on kehittää uutta suomenruotsalaista näytelmäkirjallisuutta. Svenska Kulturfondenin tukema hanke on kolmivuotinen, ja sen aikana syntyy kaikkiaan 34 uutta tekstiä.
– Projektin nimi on kunnianosoitus edesmenneelle Reko Lundánille, ja siinä tehdään yhteistyötä eri teattereiden kanssa. Järjestämme muun muassa seminaareja, joissa kirjoittajat saavat dramaturgista tukea, Marina Meinander kertoo.
Hän iloitsee siitä, miten uuden aallon myötä näyttämöt ovat avautumassa kirjoittajille. Lilla Teaternin näkökulmasta REKO on tärkeä henkinen ja kulttuurinen investointi, joka poikinee jo lähivuosina monenlaisia yhteistyökuvioita.
– Jokainen teatterinjohtaja tarvitsee hyvät verkostot. Tunnen REKO:n kirjailijat, sillä olen tehnyt heidän kanssaan jo nyt tiivistä yhteistyötä. Aloitan Lillanissa tammikuussa 2017, mutta jatkan projektin parissa loppuun asti. Se on merkitty myös Helsingin kaupunginteatterin kanssa tekemääni työsopimukseen.
Marina Meinander tähdentää tiimityön merkitystä.
– Toivon, että saan koottua Lillaniin työryhmiä, joihin voin uskoa ja joihin myös yleisö uskoo. On ollut ilahduttavaa, miten nimitykseni jälkeen olen saanut viestejä monilta, jotka ovat tarjonneet ideoita. Se on toki ymmärrettävää – eletäänhän nyt aikoja, jolloin töitä ei ole kaikille tarjolla. Koen yhteydenotot myönteisinä, koska jokainen tarjoaa samalla lahjakkuutensa.
Hän toivoo voivansa työskennellä yhdessä myös pitkäaikaisen työparinsa Kirsi Porkan kanssa.
– Teemme aika hilpeitä juttuja rankoista aiheista. Kansallisteatterille tekemämme Paha äitipuoli kuvasi uusperhettä ja siihen liittyviä kasvukipuja. Sitä edellinen yhteistyömme Pysy hengissä vielä tämä päivä kertoi nuorista mielenterveyskuntoutujista.
Paha äitipuoli. Juha Varis (vas.), Fanni Noroila, Sari Puumalainen ja Janna Räsänen. Kuva: Tuomo Manninen.
Meinander paljastaa, että yhtenä kohderyhmänä ovat olleet omat teinit.
– Lapseni ovat olleet sitä mieltä, ettei teatteri voisi vähempää kiinnostaa. On totta, että iso osa nuorille suunnatusta teatterista on ongelmapainotteisia valistusnäytelmiä, joiden kanssa kierretään kouluissa. Minusta tuntuu, että se ohjelmoi nuoria teatterin suhteen väärin. Halusimme Kirsin kanssa tarjota kuvia nuorista, jotka jollakin tavalla toimisivat heille peilikuvana. Onnistuimme jopa niin hyvin, että perheeni suurin teatterin vastustaja on käynyt katsomassa jo monta muutakin esitystä.
– On kiinnostavaa miettiä, miten yleisön voi aktivoida. Helsingin kaupunginteatterissa on kaksi yleisötyöntekijää, mikä on todella hienoa. Uskon, että löydämme yhdessä Lillanin tavan puhutella yleisöä. Siitä hyötyvät kaikki.
