Etsii, etsii, eikä soisi löytävänsä.
Vanha arvoitus häivähtää mielessä kurtturuusun levinneisyydestä kertovan raportin äärellä. Tutkimuksen viesti on kuitenkin tyly: 1800-luvun vaihteessa Itä-Aasiasta Eurooppaan tuotu haitallinen vieraslaji valtaa alaa rivakasti Suomen rannikolla köyhdyttäen kruununjalokivemme, upean saaristomme alkuperäisluontoa.
Maailman luonnonsäätiössä (WWF) johtavana metsäasiantuntijana työskentelevä Panu Kunttu on kartoittanut jo viiden vuoden ajan systemaattisesti Saaristomeren kurtturuusuesiintymiä yhdessä puolisonsa, ympäristösuunnittelija Sanna-Mari Kuntun kanssa. Käytännössä se tarkoittaa, että kaksikko on kolunnut aluetta läpi saari saarelta, koska se on ainoa tapa saada selville kokonaiskuva.
WWF:n johtava metsäasiantuntija Panu Kunttu. Kuva: Sanna-Mari Kunttu
Viime kesänä he kartoittivat 610 saarta ja luotoa ja löysivät 70 uutta kurtturuusuesiintymää. Edellisvuosien löydöt mukaan luettuna Saaristomeren kansallispuiston yhteistoiminta-alueelta on löydetty kaikkiaan 301 kurtturuusun esiintymää. Niistä vasta seitsemän on saatu hävitettyä.
– Määrä yllätti meidät kaikki, niin tutkijakollegat, ympäristöviranomaiset kuin Metsähallituksen luonnonsuojeluammattilaisetkin, Panu Kunttu sanoo, vaikka osasi uumoilla tilanteen vakavuutta aiempien tutkimustensa perusteella.
Kurtturuusu (Rosa rugosa) on tuuhea, tiheäpiikkinen pensas, jolla on kaunis punainen tai valkoinen kukka ja näyttävä marja; ominaisuuksia, jotka ovat tehneet siitä suositun koristekasvin.
– Jo 1800-luvun lopulla havaittiin, että se leviää nopeasti luontoon. Linnut levittävät sen siemeniä, ja jos kiulukka eli kurtturuusun marja pääsee vesistöön, se saattaa kellua jopa 40 viikkoa ja kulkea merivirtojen mukana uusille kasvupaikoille. 1900-luvun kuluessa kurtturuusu on levinnyt paitsi Pohjanmeren rannikolle – Hollannin, Ison-Britannian ja Irlannin rannoille – myös Itämeren kaikkiin rantavaltioihin, Kunttu kertoo.
Suomessa kurtturuusua on istutettu paljon maanteiden reunamille, koska valtameren kasvina se sietää suolaa. Se on sitkeäkasvuinen eikä häiriinny, vaikka sitä talvisin tönitään aurauskalustolla. Päinvastoin, se jopa villiintyy rikkomisesta.
Suomalaiset tutkijat havahtuivat kurtturuusun ongelmallisuuteen sata vuotta sitten, kun Helsingin edustalla olevasta Isosaaresta löydettiin ensimmäinen luontoon levinnyt kurtturuusu. Sama ilmiö huomattiin Hangossa 1970-luvulla. Helsingin yliopiston tutkija Roland Skytén varoitti jo vuonna 1978, miten kurtturuusun leviäminen hiekkarannoilla johtaisi rantojen umpeenkasvuun ja tuhoaisi alkuperäistä kasvilajistoa, mutta vasta 2000-luvulla on ymmärretty, että asialle pitää tehdä jotakin.
– Luonnonhiekkarannat esimerkiksi Hankoniemellä ja Yyterissä sekä Salpausselän jatkeet Saaristomerellä ovat ympäristöinä harvinaisia ja siksikin erityisen herkkiä kohteita. Niissä vieraslajit ovat tehneet pahinta jälkeä, Panu Kunttu sanoo.
Kurtturuusu on pahin vieraslaji saaristossa ja rannikkoalueilla. Kuva: Panu Kunttu
Hänen mukaansa vieraslajit on nouseva ympäristöongelma, joka olisi vielä mahdollista taltuttaa, mutta toimeen pitäisi ryhtyä heti. Kartoittamisen rinnalla tulisi ymmärtää leviämisen mekanismit. Siksi hän on kerännyt näytteitä jokaisen kurtturuusupensaan lehdistä. Tarkoituksena on verrata lehdistä eristettävän dna:n avulla eri pensaiden perimää, mikä saattaisi antaa vastauksen siihen, mistä ne tulevat saaristoon. Tutkimuksessa toimii yhteistyökumppanina Turun yliopisto.
– Genetiikkatutkimukset saattavat auttaa ymmärtämään ja torjumaan levinneisyyttä myös kansainvälisesti. Uskon, että kurtturuusu tulee olemaan EU:n laajuisesti kielletty laji, mutta meidän pitää kerryttää tietoa kansallisesti, jotta voimme antaa panoksemme EU:n päätöksentekoon.
Kunttu korostaa, että tutkimusta tehdään yhteiskunnan kehittämiseksi. Se pätee myös kurtturuusun kartoittamishankkeeseen. Kaikki löytyneet esiintymät toimitetaan tiedoksi luonnonsuojelua edistäville julkishallinnollisille organisaatioille. Lisäksi havainnot tallennetaan Luonnontieteellisen keskusmuseon ylläpitämään vieraslajiportaaliin.
– Minulle on aina ollut tärkeää, että tutkimuksella on selvä käyttötarkoitus. Ettei tutkimusta tehdä pelkän akateemisen yhteisön mielenkiinnon vuoksi. Olen miettinyt etukäteen, mihin kysymykseen tutkimukseni vastaa yhteiskunnallisessa tarpeessa ja kenen kanssa vien asiaa eteenpäin.
– Näin toimin nytkin. Mietimme vaimoni kanssa, keitä kontaktoimme tulokset saatuamme ja mitä haluaisimme heidän tekevän. Aineiston annamme ilmaiseksi muiden tutkijoiden, viranomaisten ja tutkimuslaitosten käyttöön. Siitä voi jokainen jatkaa eteenpäin.
Teaterstiftelsen Vivicas Vänner myönsi Panu Kuntulle keväällä 2018 apurahan kurtturuusun levinneisyyden kartoittamiseen Saaristomerellä.
