VIVICA! BLOG!

Rahoituksen puute heikentää luonnonsuojelua

toukokuu 5, 2019 kello 13:42 (Eija Mäkinen)

Vuonna 1992 Rio de Janeirossa hyväksyttiin biologista monimuotoisuutta koskeva YK:n yleissopimus, jonka mukaan luonnon monimuotoisuutta pitää tutkia, seurata ja suojella. Suomi on yksi niistä 190 maasta, jotka ovat ratifioineet sopimuksen.

Suomen kansallisessa biodiversiteettiohjelmassa, jonka strategia hyväksyttiin valtioneuvoston periaatepäätöksellä joulukuussa 2012, on kirjattu yhdeksi konkreettiseksi tavoitteeksi erityisen haitallisten lajien hallintaan saaminen vuoteen 2020 mennessä. Leviämisväyliä tulisi ohjelman mukaan valvoa niin, että haitallisten vieraslajien pääsy ja niiden asettuminen maahan torjutaan.

Panu Kunttu taittoi matkat saaristossa kajakilla. Kuva © Sanna-Mari Kunttu

– Takaraja häämöttää, mutta Suomi on hädin tuskin aloittanut koko työtä, sanoo Maailman luonnonsäätiön (WWF) johtavana metsäasiantuntija Panu Kunttu, joka on vieraslajiasioiden neuvottelukunnan jäsen. Hänestä tilanne kuvastaa hyvin suomalaista ympäristöpolitiikkaa: horisontti on olemassa ja poliitikot ja johtavat virkamiehet tietävät asianlaidan, mutta mitään ei tapahdu.

Kyse on rahasta ja sitä kautta arvostuksesta. Kuten Kunttu huomauttaa, ympäristöministeriön budjetti on kaikista ministeriöistä selvästi pienin.

– Rahoituksen puute on aina ollut akilleenkantapää luonnonsuojelutyön edistämisessä. Neljän viime vuoden aikana, kiitos Sipilän hallituksen, tilanne on vain pahentunut. Mitä tulee kurtturuusuun, sen suhteen on ollut tiedollinen puute. Torjuntatyötä ei ole voinut tehdä, koska emme ole tienneet, missä kaikkialla kasvustoja on. Nyt tiedämme, eikä julkishallinto voi enää väistää vastuutaan. On aika kääriä hihat!

Kaikkia lajeja tarvitaan

Viranomaisten hidastelu vieraslajien torjunnassa voi johtua siitä, ettei ongelmaa koeta akuutiksi. Verrattuna 1970-luvun vesakkomyrkytyksiin tai 1980-luvun happosateisiin haitalliset vieraslajit saattavat tuntua vähäpätöiseltä ongelmalta, koska niiden vaikutukset eivät nouse samalla tavalla näkyville. Tosiasiassa lajien karsiutuminen johtaa maapallon ekosysteemin heikkenemiseen, jopa romahtamiseen.

– Minulle luonnon itseisarvo on tosi tärkeää, kaiken työn lähtökohta, Kunttu sanoo.

– Näen, että ihmisen moraalisena olentona pitää ymmärtää paikkansa ja roolinsa ekosysteemissä. Kaikkia lajeja tarvitaan, ja niillä on olemassa oma arvonsa ihmisen tarpeista riippumatta.

Tiedot kurtturuusuesiintymistä on annettu ilmaiseksi myös muiden tutkijoiden käyttöön. Kuva © Sanna-Mari Kunttu

Luonnolla on hänelle myös henkilökohtainen merkitys, se on keidas ja akkulataamo.

– Olen luonteeltani utelias, ja luonnon tutkiminen tyydyttää uteliaisuuden tarvettani. Luonnossa oleminen rentouttaa ja vähentää stressiä. Ehkä siihen liittyy vähän eskapismiakin. Siellä syrjässä voi unohtaa asiat, jotka kaupungissa ovat päällimmäisinä. Myös estetiikalla on minulle tärkeä merkitys. Suomen luonto on äärimmäisen kaunis, niin vaihteleva. Saaristossa se korostuu, koska jokainen saari on oma mikrokosmoksensa; muodoiltaan, lajeiltaan, metsiltään ja rannoiltaan erilaisia.

Politiikan tulisi perustua tutkittuun tietoon

Kysymykseen, kenen vastuulla on huolehtia haitallisten vieraslajien torjunnasta, Kuntulla on selvä vastaus: politiikoilla. Sama pätee kaikkeen luonnonsuojeluun, niin metsistä huolehtimiseen kuin ilmastonmuutokseenkin.

– Meidän täytyy jatkuvasti pitää suuri kuva mielessämme ja ymmärtää, missä isot päätökset tehdään. Muutamien valistuneiden yksilöiden kulutusratkaisut eivät riitä, vaan muutokseen täytyy saada mukaan ne, joilla on todellinen lainsäädäntö- ja budjettivalta. Se on suurin haaste – pystyä kommunikoimaan tosiasiat päätöksentekijöille, jotta Arkadianmäellä tehtäisiin hyvää lainsäädäntöä ja annettaisiin riittävästi rahoitusta tälle työlle. Luotan siihen, että tutkimustieto antaa parhaat eväät tehdä kestävän kehityksen politiikkaa.

Hän sanoo kuitenkin olevansa huolissaan yhteiskunnallisen keskustelun tason laskusta ja siitä, miten mielipiteet ovat nykyään samanarvoisia kuin tutkittu tieto.

– Populismin nousu vaikuttaa valtavasti työhömme ja vaikeuttaa oikean tiedon eteenpäin viemistä. Hyvä esimerkki tästä on ilmastonmuutos. Kun meidän pitäisi puhua keinoista ja ratkaisuista, mitään edellytyksiä edetä ei ole, jos ja kun tietyt viite- ja poliittiset ryhmät ylenkatsovat koko asian.

Kunttu vakuuttaa, ettei ilmastonmuutokseen ja ympäristöongelmiin liittyvä denialismi ole tehnyt hänestä pessimistiä saati heikentänyt halua taistella luonnon puolesta, pikemminkin päinvastoin.

– Meillä ei ole muuta vaihtoehtoa. Meidän pitää jatkaa määrätietoista luonnonsuojelutyötä.

Teaterstiftelsen Vivicas Vänner myönsi Panu Kuntulle keväällä 2018 apurahan kurtturuusun levinneisyyden kartoittamiseen Saaristomerellä. Tutkimushanketta ovat rahoittaneet myös Raija ja Ossi Tuuliaisen säätiö, Societas pro Fauna et Flora Fennica, Vuokon Luonnonsuojelusäätiö ja ELY-keskus.

Olethan lukenut Panu Kuntun tutkimushankkeesta kertovan sarjan ensimmäisen osan Kurtturuusu uhkaa ainutkertaista saaristoamme ja toisen osan Haluan olla mukana turvaamassa Suomen luontoa.

Kommentoi



Haluan olla mukana turvaamassa Suomen luontoa

toukokuu 3, 2019 kello 09:10 (Eija Mäkinen)

Seitsemän viikkoa, 610 saarta ja luotoa, 800 kilometriä, 70 uutta kurtturuusuesiintymää. Siinä numeroina Panu Kuntun viimekesäisen Saaristomerellä vietetyn loman saldo. Aineisto, jonka Kunttu saaristossa kokosi yhdessä vaimonsa, ympäristösuunnittelija Sanna-Mari Kuntun kanssa, auttaa haitallisen vieraslajin torjuntasuunnitelman laatimisessa.

Hän korostaa, että kartoituksessa on kyse vapaa-ajan harrastuneisuudesta. Maailman luonnonsäätiön (WWF) johtavana metsäasiantuntijana työskentelevällä Kuntulla on kaksoistutkinto eli hän on koulutukseltaan sekä biologi että metsätieteilijä. Lahopuulla elävien sienten ja niiden kasvupaikkojen monimuotoisuudesta vuonna 2016 väitellyt Kunttu keräsi tutkimusaineistonsa 10 vuotta sitten Saaristomeren kansallispuistossa.

Panu Kunttu innostui luonnon tutkimisesta jo lapsena. Kuva © Sanna-Mari Kunttu

– Lähdin etsimään luonnontilaisia metsiä ulkosaaristosta, ja löysinkin pieniä laikkuja. Suomalaiset metsäthän on jo hakattu moneen kertaan. Tein mielenkiintoisia havaintoja ja löysin muun muassa seitsemän tieteelle kuvaamatonta sienilajia. Ihmiset luulevat, että pitää matkustaa esimerkiksi Amazoniin, jotta voisi löytää jotakin tieteelle uutta. Minä löysin sitä Suomen saaristosta.

Leirielämää ulkoluodoilla

Kuntut kartoittivat saaret retkikajakeilla meloen ja tekivät havaintonsa lähietäisyydeltä. Mikäli rannalle näki huonosti tai kurtturuusulle sopivia kasvupaikkoja ilmeni kauempana rannasta, kaksikko rantautui ja käveli saaret läpi.

– Se oli vanhan ajan tapaan toteutettu tutkimusretki, ekspeditio. Meloimme paikasta toiseen, keräsimme näytteitä, teimme havaintoja ja elimme leirielämää ulkoluodoilla. Monet luulevat, että merimelonta on vaarallista. Olen harrastanut sitä 18 vuotta, enkä ole koskaan kaatunut, vaikka olen melonut kovissakin tuulissa merenselällä. Olennaista on ymmärtää luonnon lainalaisuudet ja se, miten kajakki toimii, Panu Kunttu sanoo.

Kurtturuusuesiintymien kartoittaminen Saaristomerellä on hänelle eräänlainen jatkumo. Kun hän oli pikkupoika, enon ja isonveljen lintuharrastus toimi alkusysäyksenä luonnossa liikkujaksi ja luonnon tarkkailijaksi. Pian kuvioihin tuli partio, joka antoi erä- ja retkeilykokemusta. Lukioikäisenä hän perehtyi luonnontilaa koskevaan kirjallisuuteen, ymmärsi tilanteen vakavuuden ja lähti mukaan luonnonsuojelujärjestöjen toimintaan.

– Koin, että asioihin pitää puuttua. Se oli vahva oikeudenmukaisuuden tunto. Opintojeni jälkeen toimin tutkimustehtävissä yliopistolla, sitten Metsähallituksen Luontopalveluissa suojelubiologina, kunnes kahdeksan vuotta sitten siirryin WWF:lle. Kaikissa tehtävissäni on ollut kyse samasta asiasta eli luonnon monimuotoisuuden turvaamisesta ja luonnonsuojelun edistämisestä.

Tieto auttaa priorisoimisessa

Kunttu nimeää pyynnöstä kolme Suomen vahingollisinta vieraslajia, mutta hän muistuttaa, että niitä on vaikea verrata toisiinsa, koska lajit esiintyvät erilaisissa ympäristöissä.

– Kurtturuusu on pahin vieraslaji saaristossa ja rannikkoalueilla, itäiseltä Suomenlahdelta aina Perämerelle asti. Kun puhutaan Sisä-Suomesta, pahimmat ovat lupiini ja jättipalsami. Olennaista kaikkien vieraslajien kartoittamisessa on se, että pystymme sen avulla tekemään päätökset torjunnan kiireellisyyden suhteen, hän sanoo.

Genetiikkatutkimus saattaa auttaa ymmärtämään ja torjumaan kurtturuusun levinneisyyttä. Kuva © Panu Kunttu

Muutamia kurtturuusukasvustoja on jo onnistuttu hävittämään. Näin on tehty esimerkiksi aiemmin Puolustusvoimien käytössä olleella Örön linnakesaarella, joka on nykyään suosittu matkailukohde ja osa kansallispuistoa. Vielä kymmenisen vuotta sitten siellä oli Suomen toiseksi suurimmat kasvustot. Prosessin käynnistämistä vauhditti tieto siitä, että Örön saarella esiintyi uhanalaisia lajeja, jotka piti kiireellisesti pelastaa.

– Siihen olemme tähdänneet myös muualla. Koska resurssit ovat kaikilla rajalliset, on priorisoitava. Olemme tähän mennessä käyneet läpi reippaat 2000 saarta ja paikantaneet niin sanotut hot spot -alueet, kuten Salpausselkien jatkeena olevat sora- ja hiekkapohjaiset saaret, jotka ovat erityisen omaleimainen osa saaristoa.

Torjuntatyö on vuosien urakka

Kurtturuusun torjunnassa käytetään mekaanisia ja kemiallisia torjuntakeinoja. Käytetyin menetelmä on kasvuston kaivaminen maasta juurineen, mikä voidaan tehdä koneellisesti, jos maasto sen sallii. Useimmiten työ joudutaan kuitenkin tekemään käsivoimin.

– Työ joudutaan toistamaan monta kertaa, sillä kaikkia juurenkappaleita on vaikea saada ylös, ja kurtturuusu versoo pienestäkin juurakon palasta. Toinen keino on näivettäminen, joka sopii pienille kasvustoille. Kasvin kaikki vihreä napsitaan pois muutaman kerran kesän aikana useampana vuonna peräkkäin.

Yhdeksi tehokkaimmista keinoista on osoittautunut kasvuston peittäminen paksuilla, monenlaisia sääolosuhteita ja uv-säteilyä kestävillä rakennuspressuilla. Kun kasvi ei pysty yhteyttämään, se tukahtuu muutamassa vuodessa. Myös juuret kuolevat maaperään. Pressujen painona käytetään saaristossa luonnonkiviä.

– Myös kemikaaleja käytetään vieraslajien torjunnassa, mutta ne ovat viimeinen vaihtoehto. Niihin turvaudutaan esimerkiksi syrjäisissä kohteissa, joihin ei päästä säännöllisesti, tai silloin, kun kaivaminen ei onnistu maaston kivisyyden ja lohkareiden takia. Täsmämyrkytystä käytetään aina harkinnan mukaan. Kemikaaleja pystytään onneksi käsittelemään niin, ettei myrkky leviä luontoon.

Talkooleiri on vastapainoa toimistotyölle

Kuntut ovat toistaiseksi Saaristomeren kurtturuusuesiintymiä kartoittaessaan keskittyneet kansallispuistoalueeseen, jonka hoitamisesta vastaa valtionhallinnon organisaatio eli Metsähallitus.

– Siellä on helpointa operoida ja työ saadaan nopeasti käyntiin. Metsähallituksen Luontopalvelut onkin aloittamassa isoa torjuntahanketta, jossa se hyödyntää hankkimamme aineistoa, Panu Kunttu kertoo.

Suurin osa saariston maasta on yksityistä, mikä valitettavasti hidastaa kurtturuusun torjuntatyötä, sillä monikaan ei ymmärrä vieraslajien aiheuttamia ongelmia. Haitallisia vieraslajeja käsittelevä keskustelu ei Kuntun mukaan ole kuitenkaan niin polarisoitunutta kuin metsäalalla, ennemminkin kyse on vähättelystä: ”Nehän ovat vain kukkasia!”

– Aika harva yksityinen maanomistaja on kiinnostunut tekemään kurtturuusun torjuntatyötä, mutta kun olen kysynyt siihen lupaa, olen sen aina saanut. Mutta se on tarkoittanut, että minä teen sen homman, Kunttu hymähtää, mutta tähdentää työskentelevänsä mielellään kentällä, koska haluaa olla mukana turvaamassa Suomen luontoa.

Eikä hän ole yksin. WWF järjestää vuosittain viikon mittaisia talkooleirejä, joissa hoidetaan eri tavoin suomalaista luontoa. Vieraslajien torjunta on yksi leirien teemoista.

– Meillä on ollut muun muassa Hankoniemellä useampi sekä viikon mittainen leiri että päivän kestäviä talkoopäiviä, ja ne ovat olleet todella suosittuja. Vedin viime syksynä yhden talkoopäivän, ja sinne saapui kokonainen bussilastillinen ihmisiä Helsingistä. Ihmiset ovat kiinnostuneita konkreettisesta tekemisestä kauniissa ympäristössä, koska se tarjoaa vastapainoa toimistotyölle.

Olethan lukenut Panu Kuntun tutkimushankkeesta kertovan sarjan ensimmäisen osan Kurtturuusu uhkaa ainutkertaista saaristoamme. Lue myös sarjan kolmas ja viimeinen osa Rahoituksen puute heikentää luonnonsuojelua.

Kommentoi



Kurtturuusu uhkaa ainutkertaista saaristoamme

huhtikuu 30, 2019 kello 12:27 (Eija Mäkinen)

Etsii, etsii, eikä soisi löytävänsä.

Vanha arvoitus häivähtää mielessä kurtturuusun levinneisyydestä kertovan raportin äärellä. Tutkimuksen viesti on kuitenkin tyly: 1800-luvun vaihteessa Itä-Aasiasta Eurooppaan tuotu haitallinen vieraslaji valtaa alaa rivakasti Suomen rannikolla köyhdyttäen kruununjalokivemme, upean saaristomme alkuperäisluontoa.

Maailman luonnonsäätiössä (WWF) johtavana metsäasiantuntijana työskentelevä Panu Kunttu on kartoittanut jo viiden vuoden ajan systemaattisesti Saaristomeren kurtturuusuesiintymiä yhdessä puolisonsa, ympäristösuunnittelija Sanna-Mari Kuntun kanssa. Käytännössä se tarkoittaa, että kaksikko on kolunnut aluetta läpi saari saarelta, koska se on ainoa tapa saada selville kokonaiskuva.

WWF:n johtava metsäasiantuntija Panu Kunttu. Kuva © Sanna-Mari Kunttu

Viime kesänä he kartoittivat 610 saarta ja luotoa ja löysivät 70 uutta kurtturuusuesiintymää. Edellisvuosien löydöt mukaan luettuna Saaristomeren kansallispuiston yhteistoiminta-alueelta on löydetty kaikkiaan 301 kurtturuusun esiintymää. Niistä vasta seitsemän on saatu hävitettyä.

– Määrä yllätti meidät kaikki, niin tutkijakollegat, ympäristöviranomaiset kuin Metsähallituksen luonnonsuojeluammattilaisetkin, Panu Kunttu sanoo, vaikka osasi uumoilla tilanteen vakavuutta aiempien tutkimustensa perusteella.

Kaunis kukka, sitkeä sissi

Kurtturuusu (Rosa rugosa) on tuuhea, tiheäpiikkinen pensas, jolla on kaunis punainen tai valkoinen kukka ja näyttävä marja; ominaisuuksia, jotka ovat tehneet siitä suositun koristekasvin.

– Jo 1800-luvun lopulla havaittiin, että se leviää nopeasti luontoon. Linnut levittävät sen siemeniä, ja jos kiulukka eli kurtturuusun marja pääsee vesistöön, se saattaa kellua jopa 40 viikkoa ja kulkea merivirtojen mukana uusille kasvupaikoille. 1900-luvun kuluessa kurtturuusu on levinnyt paitsi Pohjanmeren rannikolle – Hollannin, Ison-Britannian ja Irlannin rannoille – myös Itämeren kaikkiin rantavaltioihin, Kunttu kertoo.

Suomessa kurtturuusua on istutettu paljon maanteiden reunamille, koska valtameren kasvina se sietää suolaa. Se on sitkeäkasvuinen eikä häiriinny, vaikka sitä talvisin tönitään aurauskalustolla. Päinvastoin, se jopa villiintyy rikkomisesta.

Vieraslajit ovat hiipivä uhka

Suomalaiset tutkijat havahtuivat kurtturuusun ongelmallisuuteen sata vuotta sitten, kun Helsingin edustalla olevasta Isosaaresta löydettiin ensimmäinen luontoon levinnyt kurtturuusu. Sama ilmiö huomattiin Hangossa 1970-luvulla. Helsingin yliopiston tutkija Roland Skytén varoitti jo vuonna 1978, miten kurtturuusun leviäminen hiekkarannoilla johtaisi rantojen umpeenkasvuun ja tuhoaisi alkuperäistä kasvilajistoa, mutta vasta 2000-luvulla on ymmärretty, että asialle pitää tehdä jotakin.

– Luonnonhiekkarannat esimerkiksi Hankoniemellä ja Yyterissä sekä Salpausselän jatkeet Saaristomerellä ovat ympäristöinä harvinaisia ja siksikin erityisen herkkiä kohteita. Niissä vieraslajit ovat tehneet pahinta jälkeä, Panu Kunttu sanoo.

Kurtturuusu on pahin vieraslaji saaristossa ja rannikkoalueilla. Kuva © Panu Kunttu

Hänen mukaansa vieraslajit on nouseva ympäristöongelma, joka olisi vielä mahdollista taltuttaa, mutta toimeen pitäisi ryhtyä heti. Kartoittamisen rinnalla tulisi ymmärtää leviämisen mekanismit. Siksi hän on kerännyt näytteitä jokaisen kurtturuusupensaan lehdistä. Tarkoituksena on verrata lehdistä eristettävän dna:n avulla eri pensaiden perimää, mikä saattaisi antaa vastauksen siihen, mistä ne tulevat saaristoon. Tutkimuksessa toimii yhteistyökumppanina Turun yliopisto.

– Genetiikkatutkimukset saattavat auttaa ymmärtämään ja torjumaan levinneisyyttä myös kansainvälisesti. Uskon, että kurtturuusu tulee olemaan EU:n laajuisesti kielletty laji, mutta meidän pitää kerryttää tietoa kansallisesti, jotta voimme antaa panoksemme EU:n päätöksentekoon.

Tutkimuksella on selvä käyttötarkoitus

Kunttu korostaa, että tutkimusta tehdään yhteiskunnan kehittämiseksi. Se pätee myös kurtturuusun kartoittamishankkeeseen. Kaikki löytyneet esiintymät toimitetaan tiedoksi luonnonsuojelua edistäville julkishallinnollisille organisaatioille. Lisäksi havainnot tallennetaan Luonnontieteellisen keskusmuseon ylläpitämään vieraslajiportaaliin.

– Minulle on aina ollut tärkeää, että tutkimuksella on selvä käyttötarkoitus. Ettei tutkimusta tehdä pelkän akateemisen yhteisön mielenkiinnon vuoksi. Olen miettinyt etukäteen, mihin kysymykseen tutkimukseni vastaa yhteiskunnallisessa tarpeessa ja kenen kanssa vien asiaa eteenpäin.

– Näin toimin nytkin. Mietimme vaimoni kanssa, keitä kontaktoimme tulokset saatuamme ja mitä haluaisimme heidän tekevän. Aineiston annamme ilmaiseksi muiden tutkijoiden, viranomaisten ja tutkimuslaitosten käyttöön. Siitä voi jokainen jatkaa eteenpäin.

Teaterstiftelsen Vivicas Vänner myönsi Panu Kuntulle keväällä 2018 apurahan kurtturuusun levinneisyyden kartoittamiseen Saaristomerellä. Tämä on hankkeesta kertovan kolmiosaisen sarjan ensimmäinen osa. Lue myös toinen osa Haluan olla mukana turvaamassa Suomen luontoa ja kolmas eli viimeinen osa Rahoituksen puute heikentää luonnonsuojelua.

Kommentoi



Generositet och mormorsstolthet – från mentor till konstnärlig följeslagare

kesäkuu 20, 2018 kello 12:42 (Eija Mäkinen)

Bengt Ahlfors konstnärliga karriär tog fart på allvar tack vare Vivica Bandler. Han minns deras nattliga telefonsamtal, och de speciella stämningarna och erotiska laddningarna som Bandler gav upphov till på Lilla Teatern. Ahlfors berättar om sitt förhållande till en av de mest betydelsefulla teatercheferna i Finlands historia – en chef vars liv också rymde intriger, kriser och svartsjuka.

Bengt Ahlfors, foto © Laura Mendelin

Det går inte att försöka förstå människan Vivica Bandler utan att tala med regissören och dramatikern Bengt Ahlfors. Han har till och med skrivit en bok som heter just det: Människan Vivica Bandler.

– Jag tackade ja till uppdraget att skriva Vivicas biografi eftersom hon var så viktig för mig, arbetsmässigt. Jag kände en sorts tacksamhetsskuld till henne, förklarar Ahlfors då vi träffas på hans arbetsrum på Eriksgatan i Helsingfors.

Då biografin utkom år 2011 hade Bandler varit död i sju år. Ändå rådde det ingen brist på material under arbetets gång, tvärtom är Bandlers arkiv på Svenska Litteratursällskapet väldigt omfattande.

– Det var intressant och hela tiden roligt att jobba med boken, men det var ju jobbig också eftersom hon samlade på allt! Och då menar jag verkligen allt, till exempel lappar man skickade till varandra i folkskolan med meddelanden som “ska vi ses efter skolan”. Det är märkligt. Jag tror det berodde på att hon på något plan ändå var ensam, trots att hon var så social. Och så trodde hon inte på Gud. Hon ville väl finnas kvar.

Boken är, förutom en biografi, också Ahlfors personliga kärleksförklaring till Bandler, som hade en betydande roll i början av hans egen konstnärliga bana.

Han berättar att Bandler var en gåtfull person. Samtidigt som hon lämnade mycket spår efter sig ljög hon också fritt. Hon ville gärna skapa en egen bild av sig själv.

– Jag var ofta road av hennes krumbukter.

Ahlfors tror att Bandler mest av allt var intresserad av människor, till och med mer än av teater. Teatern var mer ett medel för människointresset.

– Det var hennes styrka som regissör. Hon var lidelsefullt intresserad av de människor som skulle gestaltas på scenen, men också av de skådespelare som skulle gestalta dem. Hon hade stor förlösande kraft för flera skådespelare.

Enligt Ahlfors var Bandler mycket kategorisk i sina sympatier eller antipatier. Honom gav hon fria händer.

– Det är något jag förstod för efteråt, hur generös hon var, hur hon öppnade dörrarna till det här yrket. Samtidig är jag glad för att jag aldrig var fast anställd hos henne. Jag hade nog instinktivt en känsla av att jag måste hålla ett visst avstånd, annars skulle jag sugas in i hennes kraftfält. Det fanns en distans hela tiden.

“Jag hyr inte ut min teater”

Det hela började med komedin I våras. Eller egentligen började det redan tidigare, då Ahlfors arbetade som kritiker på Nya Pressen och via arbetet ibland hade kontakt med Bandler. Då stod de två på olika sidor. Trots att Ahlfors var kritiker förde de då och då långa nattliga telefonsamtal.

– Hon var ju en telefonmänniska. Det var hon som ringde mig och bad om min åsikt i vissa frågor.

Ett av de första samtalen minns han särskilt bra. Bandler frågade: “Vad skulle ni göra om ni fick bestämma på Lilla Teatern?” och han svarade: “Jag skulle avskeda Lasse Pöysti”.

– Det var nog inte bokstavligt menat, men hon förstod tanken. Det var inte längre så intressant, det hon gjorde på Lilla Teatern. Det anade hon själv.

På den tiden regisserade Ahlfors för Studentteatern. Bandler ställde kostnadsfritt Lilla Teatern till deras förfogande.

– Ibland kom hon och tittade på föreställningarna och gav beröm. Hon var intresserad, något som inga andra teaterchefer var.

När Ahlfors sedan tillsammans med Frej Lindqvist, nyutexaminerad skådespelare, fick idén om en krogshow eller kabaré och skrev skådespelet I våras, utgick han från att de skulle producera föreställningen själva. Nya Lilla Teatern på Georgsgatan hade precis invigts år 1962, men Bandler hade kvar den gamla scenen på Kaserngatan där det spelades bara sporadiskt.

– Vi tänkte att vi skulle kunna hyra in oss där, så vi stämde träff med henne, berättar Ahlfors.

Ahlfors och Lindqvist begav sig alltså till hem till Bandler på Villagatan för att presentera sina planer. “Vad hade herrarna tänkt använda scenen till?” undrade Bandler. De hade ett synopsis på ungefär en sida. “Kan man få se det?” undrade Bandler. Hon läste igenom synopsiset och sa “Jo, det här verkar ju bra, men jag hyr inte ut min teater.”

– När vi kom ut hade hon anställt mig som regissör och Frej som skådespelare! utropar Ahlfors.

Bandler hade också anställt de två andra skådespelarna de hade önskat engagera i projektet, Gösta Bredefeldt och Hilkka Östman. Allt på basen av att hon hade läst en sida. Hon läste aldrig manuskriptet.

I våras blev en succé både i Helsingfors och i Stockholm, berättar Ahlfors, som nyligen har gått igenom delar av sina egna arkiv. Recensionerna var precis så lysande som han mindes dem.
Efter I våras regisserade han på eget förslag några andra dramatikers föreställningar på Lilla Teatern. Bandler var generös och uppmuntrande.

– Hon plockade och hade näsa för det som hon tyckte var begåvning. Framförallt var hon emot förstelnade konventioner.

Bandler hade inget tydligt teaterestetiskt program, men hon visste i stort sett vad hon inte ville göra. Ibland tog hon in sådana saker hon kanske inte själv förstod på repertoaren, med tanken att här kunde finnas något.

– Det gjordes besynnerliga experiment på Lilla Teatern på den tiden, och det hade ett värde i sig. Om man låter konstnärer experimentera fritt kan det hända att nio av tio försök inte blir något, men det tionde kanske blir bra. Det var en chanstagning.

Under de första åren på Lilla Teatern, 1963–66 ungefär, träffades Ahlfors och Bandler inte utanför de professionella sammanhangen.

– Jag skulle inte säga att vi blev vänner privat. Vi var inte vänner utanför teatern, säger Ahlfors.

Efter åren på Lilla Teatern jobbade Ahlfors ett år på Svenska Teatern, och återvände sedan till Lilla Teatern i samband med att Birgitta Ulfsson och Lasse Pöysti köpte teatern av Bandler och anställde honom. Bandler åkte först till Norge och sedan till Sverige där hon blev chef för Stockholms Stadsteater. Ahlfors jobbade aldrig där, men under Bandler spelade stadsteatern några av hans pjäser.

När Bandler sedan återvände till Helsingfors återupptog de kontakten, men inte desto mer. De var på varandras stora födelsedagar, men de jobbade inte tillsammans. Han var med på ett hörn av hennes satsning Svenska dagen annorlunda. Ibland sågs de under improviserade sitsar i det berömda köket på Villagatan.

– Vi fortsatte att tala i telefon emellanåt. Månne vi inte talade mest om teater, men också lite om livet och politik och konst överlag.

Bandler hade alltid skött en stor del av chefsarbetet per telefon. På senare år hade hon dessutom svårt att röra sig, så det var lättare att ringa folk. Idag kan ett telefonsamtal te sig rätt intimt, då en stor del av kommunikationen sker via sociala medier. På den tiden kändes det naturligt.

– I telefonen träffas åtminstone rösterna, funderar Ahlfors.

Bandlers skugga

– Efter de allra första åren då jag fick jobba så nära henne – hon som teaterchef och jag som regissör – och när jag sedan skulle stå på egna ben som regissör, då kände jag ibland av henne på något sätt. Jag funderade på vad skulle hon tycka om det ena eller det andra, skulle hon tycka att det jag gör är bra teater?

Ahlfors var medveten om det han kallar Bandlers skugga och kände att det var något han måste frigöra sig från.

– Hon hade en auktoritet. Kanske hon var en slags mentor, men jag ville inte vara beroende av henne. Inte vill man ju vara alltför beroende ens av sina egna föräldrar.

Så småningom tonades mentorskapet ner. Men skuggan av Bandler fanns ändå kvar.

– Jag hade en tillgivenhet för henne så länge hon levde, säger Ahlfors.

Vad han kan minnas hade de inga svårare konflikter sinsemellan.

– Och hon hade ju nog minsann konflikter med folk! Hon var så pass stark i sina åsikter. Beroendeförhållandena folk hade till henne ledde ofta till sammanstötningar.

Han förklarar att Bandler trivdes i kriser. Som den danske regissören Sam Besekow, som för övrigt jobbade på Lilla Teatern under Bandlers tid, säger: “En regissörs plikt är att föra föreställningen så nära katastrof som möjligt”.

– Det tror jag att Vivica skulle förstå. Men det är mycket främmande för mig, som har ett mer rationellt och analytiskt temperament.

Då Bandler var chef kunde stämningarna på Lilla Teatern vara oerhört laddade inför en premiär. Enligt Ahlfors kände man det ända ut i salongen, och det gjorde att föreställningarna verkade bättre än de var. Det fanns en rädsla i luften, något som närmade sig kaos, som kunde leda till något positivt på premiären. När man sedan såg föreställningen en vecka senare var den bristfällig, för då var känslan borta. Bandlers föreställningar var sällan slutarbetade eller perfekta, de levde mer på den speciella laddningen.

– Hon var en intelligent människa, men som regissör var hon framförallt intuitiv. Hon var inte alls speciellt bra på det praktiska hantverket som också hör regissörens arbete till. Hon var helt enkelt inte intresserad av det. Hon ville krypa så nära människan som möjligt.

Det hände också med gästande regissörer att Bandler kunde komma till de allra sista repetitionerna och “lyfta” föreställningen, som det hette.

– Skådespelarna litade kanske inte på gästregissörerna. Det hände inte med mina föreställningar så jag vet inte hur det gick till, men hon kom väl in och sa ett eller två ord, att det här handlar det om – det var något slags suggestivt trolleri.

“Varför måste busarna tala kansliprosa?”

Ahlfors medger att han var påverkad av Bandler då han satte igång den historiska debatten om scenspråket.

– När hon tog över Lilla Teatern 1955 ville hon göra en slags medveten anti-teater mot Svenska Teatern, som var den förstelnade institutionen. Språket var en sak, plötsligt talade man publikens språk på Lilla Teatern, framförallt i revyer.

Det är svårt att idag förstå vilken kalabalik det blev då Ahlfors som ung skribent på Nya Pressen lanserade begreppet “skillnadska” för det konservativa språket på Svenska Teatern på Skillnadsgatan.

Ahlfors visar en mapp med gulnade urklipp av den enorma språkdebatten i Nya Pressen. Efter hans första kåseri kom protesterna in. Bland andra två av hans lärare vid universitetet och hans egen chefredaktör ställde sig emot honom. Svenska Teaterns dåvarande chef Runar Schauman ansåg att det var olämpligt att överhuvudtaget diskutera frågan. Det skrevs om talspråkets “farliga följder”. Det ordnades till och med en stor debatt med svenska språkvårdsnämnden och många inbjudna talare på Ständerhuset i Helsingfors.

– Det såg ut som en rättegång! Jag var ung filosofistuderande och hade mina professorer emot mig. Men inte en enda skådespelare var inbjuden för att diskutera scenspråket, så det var ett finlandssvenskt bildningsproblem, inte ett konstnärligt problem.

Då var Bandler en av de få som stödde Ahlfors.

– Det här var långt innan jag började regissera för henne. Redan då fanns det alltså en sympati mellan oss.

Själv njöt han av hela uppståndelsen och tyckte det var roligt att ställa till med rabalder.
– Jag var hög i korken och tyckte att jag hade rätt.

I den situationen var det ändå värdefullt för Ahlfors att en människa som Bandler, som han beundrade och respekterade, ställde upp för honom.

– Hon var med på diskussionen och talade om vikten av att modernisera scenspråket.

Några år senare regisserade Ahlfors på Svenska Teatern, så konflikten blev inte bestående. Men skillnadskan blev kvar som begrepp. Numera ser problemen med det scenspråket dock helt annorlunda ut, menar Ahlfors, som är medlem och före detta ordförande för Hugo Bergroth-sällskapet som vill vårda den korrekta svenskan.

– Idag är det mera frågan om till exempel att allt fler teatrar på allt mindre scener använder högtalare. Skådespelarna kan inte tala så att man hör dem.

Ahlfors menar att korrektheten som fanns tidigare är förståelig och att skillnadskan uppstod av en orsak. Till estetiken på Svenska Teatern hörde att allt skulle vara smakfullt och snyggt.

– Inte störde skillnadskan i operetter eller salongskomedier, men i mer realistiska iscensättningar lät den malplacerad. Vivicas slagord var “varför måste busarna på scenen tala kansliprosa?”

En skicklig förförerska

Det fanns aldrig någon uttalad erotik mellan Ahlfors och Bandler, men att hon hade en erotisk utstrålning gick inte att ta miste på.

– Det spelade inte så stor roll om det var män eller kvinnor. En del av hennes starka människointresse var erotiskt, men inte enbart. Nog fanns det sådana undertoner – det är svårt att tänka sig ett förhållande med henne där det inte fanns någon erotik alls.

Ibland kunde Bandler tillåta en förälskelse att gå före den konstnärliga integriteten. Men det är ganska mänskligt, menar Ahlfors.

– Teaterarbete är erotiskt laddat. Det behöver inte betyda att man går i säng med alla. Man arbetar så nära varandras kroppar och dofter och minnen och känslor. Det kräver en disciplin att ge de här laddningarna en positiv riktning så att de leder till en bra föreställning och inte blir något som stör arbetsprocessen.

Han tror inte att Bandler kände sig diskriminerad för att hon var kvinna.

– Hon var den mest manhaftiga av alla finländska regissörer.

Däremot fanns det mycket fördomar mot henne på grund av hennes bisexualitet.

– Det fanns kvinnor på Svenska Teatern, som jag pratade med under arbetet med boken, som kände sig lite störda av det. De kände en viss rädsla. Samtidigt hade hon väldigt fina arbetsmässiga förhållanden med många. Säkert finns det sådana som skulle säga att hon gick för långt, men det är rena gissningar. Och vad är att gå för långt? Jag är övertygad om att hon var en skicklig förförerska.

Ahlfors har också gått igenom Bandlers privata korrespondens och kärleksbrev. Framförallt brevväxlingen med Tove Jansson, som Ahlfors också kände medan hon levde, berörde honom starkt.

– Den oerhört fina korrespondensen mellan Vivica och Tove läste jag långt före arbetet med biografin. Då var jag intresserad av att skriva en brevpjäs utgående från dem. Men då fick jag inte tillstånd att citera Tove, det fick jag inte heller göra i boken. Det gjorde mig lite arg. Senare har breven publicerats, vilket ju är bra.

Det är bara Janssons brev till Bandler som finns kvar, eftersom Jansson förstörde en stor del av sina privata brev, inklusive Bandlers brev till henne. Det som finns från Bandlers sida är 17–18 koncept, skrivna med hennes karakteristiska, svårtydda handstil, och så Janssons brev.

– Breven är oerhört starka och vackra, säger Ahlfors.

Genom breven målas en vacker men dramatisk kärlekshistoria upp.

– Den är minsann inte enbart lycklig. Den aktiva kärlekshistorien varade högst i några månader, såvitt jag vet. Men de var starkt bundna till varandra hela livet. Jag kan bra tänka mig att det var Tuulikki Pietilä som fick Tove att bränna breven. Hon kunde vara svartsjuk på Toves förflutna. Vivica var en så stark människa.

Det man måste komma ihåg är att hela den lesbiska världen var en dold värld, påminner Ahlfors. Det fanns en spänning och en stimulans i det förbjudna. I breven finns intriger som man bara anar sig till.

– Jag är så tråkigt normativ själv, men jag kan gott föreställa mig att också känslor som svartsjuka kan få andra toner då den inte tillåts vara öppen och rak.

Indirekt förde Bandler också Ahlfors och hans fru, regissören Ritva Siikala, samman. De träffades på en luciafest på Bandlers gård i Saaris.

– Vi har varit gifta i 50 år, men vi firar aldrig vår bröllopsdag. Det vi firar är Slaget vid Saaris den 13 december 1965. Det var ett snöbollskrig.

En ovanligt begåvad ledare

Det Ahlfors uppskattade allra mest hos Bandler var att hon var en riktig teaterledare. Han syftar på det hon gjorde på Lilla Teatern och Stockholms Stadsteater och delvis också på Tammerfors teatersommar.

– Hon var ännu mer betydelsefull som ledare än hon var som regissör.

Ledarskapet är dessutom så ovanligt, menar han. Förr var det ofta regissörer, nuförtiden ofta skådespelare, som blir teaterchefer. Det är inte självklart att de bli bra ledare.

– Att leda och få en helhetsblick på en teater och sammanföra människor som ska sammanföras, det är en stor och mycket ovanligare begåvning. Den hade hon i allra högsta grad. Hon var en av de absolut viktigaste i hela Finlands teaterhistoria.

Han tror att de flesta som blir chefer blir det för att de inte har hittat sammanhang som de skulle tycka om att jobba i. Egentligen vill de göra konst, men först måste de åstadkomma de rätta omständigheterna. Det är en speciell begåvning att åstadkomma omständigheter för andra.

När allt fungerar bra och en skådespelare lyckas på scenen kan regissören känna en fadersstolthet, men teaterchefen känner något som ingen annan ser – en farfarsstolthet. Eller mormorsglädje. Den tillfredsställelsen tror Ahlfors att Bandler kände och att det var därför hon kunde vara så generös.

– Även om hon annars kunde vara svartsjuk var hon aldrig svartsjuk på sina regissörer eller skådespelare. De gånger hon berömde mig och skrev till mig var det uppriktiga och fina saker som jag levde länge på. Hon såg längre än sin egen konstnärliga vision.

När Bandler hade gett ut sina memoarer tillsammans med Carita Backström under titeln Adressaten okänd, skickade Ahlfors ett brev till henne och tackade för gripande läsning. Hon läste ändå bara de två första raderna och misstog dem som kritik. Först flera veckor senare vågade hon läsa hela brevet och märkte att han hyllade henne. “Nu är här igen en jag har sårat” skrev hon att hon tänkt.

– Hon var känslig som en viol, samtidigt som hon kunde vara ett lokomotiv. Det kunde vara svårt att förvänta sig den här sensibiliteten hos den starka maktmänniskan. Det fanns så mycket kontraster i henne som gjorde henne intressant.

Ahlfors låter också förstå att Bandlers gamla feodala drag gjorde att hon ibland var hänsynslös i sitt utnyttjande av folk.

– Visst fanns det sådana som slavade på svältlön, inspicienter och sekreterare och tjänare och vad som helst, med hoppet om att då och då få spela en liten roll. Jag fick bara känna hennes goda sidor.

I sin personliga nekrolog i Hufvudstadsbladet efter Bandlers död skrev Ahlfors: “Utan henne vore jag en annan människa än den jag är, sämre. Jag saknar henne.” Det han saknar är inte i första hand en vän, utan kanske ändå den där mentorn och skuggan, medvetenheten om att det finns någon som följer med en och ser en. Fortfarande kan det hända att han stöter på den osynliga skuggan av Bandler emellanåt. Som när vi på vägen ut passerar affischen av den allra första föreställningen av I våras, från Lilla Teatern år 1963, målad för hand av scenografen Ralf Forsström, och som nu hänger intill ytterdörren på Ahlfors arbetsrum.

– Det är lite som att man har bilder av sina föräldrar på väggen fast det är 20–30 år sen de dött. På samma sätt kan jag än idag fundera på vad Vivica skulle tycka om något jag gjort. Men i min ålder kan man ju inte ha mentorer! skrattar han. Jag märker ju att jag fungerar som sådan åt andra, att det är det man måste försöka leva upp till.

Fortfarande har Ahlfors goda kontakter till Lilla Teatern. Han är troligen den enda som har arbetat med alla Lilla Teaterns chefer – som barn spelade han där då teatern leddes av Oscar Tengström och nu har han kontakt med Marina Meinander som leder Lilla Teatern.

– Också Vivica lever kvar där och jag har starka känslor för teatern som hör ihop med henne.
Bandler finns kvar i väggarna på Lilla Teatern, i berättelserna som förs vidare från en generation till nästa, kanske i sättet att leda en framgångsrik teater. Och så finns hon i mappar på trettio hyllmeter hos Svenska Litteratursällskapet. Med en önskan om att något skulle bli kvar åt eftervärlden.

– Hon hoppades kanske att någon skulle läsa om hennes liv och förstå henne.


Ida Henriksons artikel har tidigare publicerats på Vivica Bandlers festblogg Viva Vivica, Stadin friidu!


Kommentoi



Tiimipelaajan villit visiot ja järjen ääni

toukokuu 28, 2018 kello 10:40 (Eija Mäkinen)

Kiistattoman monipuolinen mestari suurtuotannoista pienimuotoisiin tutkielmiin, kiteytti Vivicas Vänner -säätiön hallitus lavastaja Kati Lukan ansiot myöntäessään hänelle Ester-palkinnon. Jo 30 vuotta alalla toiminut Lukka sanoo olevansa yhä lapsellisen innostunut jokaisesta uudesta työstä.

Kati Lukka. Kuva © Suomen kansallisteatteri

Heti aluksi Kati Lukka rikkoo illuusion. Teatteri ei edusta hänelle magiaa vaan pragmaattista työtä.

Selitys löytyy lapsuudesta: Katin isä oli näyttelijä, ja lapsenhoito-ongelmat ratkesivat roudaamalla tytär teatteriin valopöydän kulmille.

– Kävin mielelläni katsomassa kaikki esitykset, mutten ollut mitenkään fasinoitunut teatterista. Minulle se oli tavallinen työpaikka, jossa tehdään oikeita asioita.

Oman ammattinsa hän keksi hiihtoretkellä: naps! Yhtäkkiä kaikki loksahti paikoilleen – lavastajan ammatissa hän pystyisi yhdistämään ja hyödyntämään itseään kiinnostavia asioita: piirtämistä, maalaamista, partiotaitoja, puukäsitöitä, rakentamista, yhdessä tekemistä. Nenä kohti pääkaupunkia ja Taideteollista korkeakoulua, jonne Lukka pääsi kertaheitolla.

– Olisin mielelläni ryhtynyt opiskelemaan arkkitehtuuria, mutta matematiikka pelotti sen verran, ettei valinta tuntunut luontevalta. Sitten tajusin, että myös lavastajan työssä pystyy tekemään arkkitehtuurisia ratkaisuja. Niiden ei kuitenkaan tarvitse kestää sataa tai 300 vuotta. Riittää, että talo pysyy koossa kaksi vuotta ja on käyttäjilleen turvallinen sinä aikana.

Yksittäisestä symbolista prosessiin

Lavastus on hetken taidetta, Kati Lukka toteaa Suna Vuoren toimittamassa kirjassa Kati Lukka & Tarja Simone(n) – Yhteisiä suunnitelmia, joka esittelee Lukan ja hänen elämänkumppaninsa pukusuunnittelija Tarja Simonen taiteellista kädenjälkeä – elämäntyötä tekisi mieli sanoa, ellei se kuulostaisi niin lopulliselta. Takana on jo noin sata ammattilavastusta.

Kun Lukka valmistui, alalla oli vallalla työtapana ennakkosuunnittelu, toisin sanoen lavastukseen liittyvät asiat päätettiin ennen harjoituksia. Opiskeluaikana oli myös painotettu keskeismetaforan ajatusta, kaiken tiivistävää symbolia.

– Jo silloin ajattelin, että lavastusbudjettiin pitää jättää 20 prosentin vara, jotta harjoituksissa on mahdollisuus reagoida ja muuttaa tarvittaessa suunnitelmia. Vasta harjoituksissa näkee, mitä todella tapahtuu. Siihen asti kaikki on vain taiteellisen työryhmän kesken kuviteltua.

Vuosien myötä tekemisen tapa on muuttunut, ja yhä useampi produktio toteutetaan prosessityöskentelynä. Parhaimmillaan se tarkoittaa Lukan mukaan sitä, että ennakolta suunnitellaan vain lavastuksen ydin, raamit ja hankalimmat asiat. Välillä on tilanteita, jolloin esityksen teksti valmistuu niin myöhään, että taiteellinen työryhmä lähtee näyttelijöiden kanssa liikkeelle samalta viivalta.

– Prosessityöskentely vaatii lavastajalta lähes sataprosenttisen läsnäolon harjoituksissa, koska esityksen rytmi, impulssit ja ratkaisut syntyvät silloin. Jos en osallistu harjoituksiin aktiivisesti, en kuule ideoita enkä voi vaikuttaa niihin. Lavastajana minun pitää myös pystyä jakamaan ammattitaitoani eli kertoa, onnistummeko löytämään ratkaisun erilaisiin ehdotuksiin ja toimivatko ne kokonaisratkaisun kanssa.

Neljä näyttämöä antaa vaihtelua

Kati Lukka tunnustaa olevansa edelleen lapsellisen innostunut jokaisen uuden työn alussa. Suomen kansallisteatterissa Lukka on työskennellyt nyt 15 vuotta, ja siinä ajassa suuren näyttämö takaseinä on jo ehtinyt tulla varsin tutuksi.

– Teatterintekemisessä on monia asioita, jotka toistuvat, mikä pakottaa aina hetkeksi istahtamaan ja miettimään, miten lavastukseen löytäisi uuden näkökulman. On hienoa, että meillä on neljä erilaista ja eri luonteista näyttämöä, koska se tuo vaihtelua työhön.

Lukka muistuttaa, että teatterissa ollaan tyhjän taulun edessä kolmen kuukauden välein. Jokainen työryhmä tarjoaa uudenlaisen työtilanteen ja haasteen.

– Olen tehnyt vain kahdesti saman näytelmän: Kauppamatkustajan kuoleman ja Luulosairaan. Saman tekstin äärellä työskenteleminen ei ole niin ongelmallista, kuin ensikuulemalta voisi olettaa. Jokaiseen näytelmään pyritään löytämään oma sisääntulokulmansa. Toisella kerralla samaa tekstiä tarkastellaan toisesta näkökulmasta.

Lukka kertoo, miten hänen mielessään kulkee konkreettisten töiden rinnalla koko ajan kuvitteellinen kuvamaailma; eräänlainen visioiden arkisto erilaisista ideoista ja lavastuksista, jollaisia hän vielä joskus haluaisi tehdä.

– On aina uskomattoman hieno hetki, kun pystyn poimimaan tietyn pitkään miettimäni idean ja toteuttamaan sen käytännössä. Se on yksi niistä asioista, joka pitää työn elävänä ja kiinnostavana.

Itsevarmuutta, näkemystä ja tolkkua

Suomen kansallisteatterin pääjohtaja Mika Myllyaho kehuu Vuoren kirjassa Lukan vahvaa ammattitaitoa, näkemystä, genretuntemusta ja kykyä toimia kiireessä.

– Monet yhteistyömme Mikan kanssa ovat olleet poikkeustilanteita, kun esimerkiksi ohjelmistoa on jouduttu yllättäen muuttamaan. Silloin pitää omaksua asioita nopeasti. Siinä auttaa kokemus. On tärkeää osata olla rento kiireellisten tehtävien äärellä, jotta intuitio pääsee liikkeelle.

– Pitää olla myös ammatillista itsevarmuutta. Saattaa olla, että kolmen päivän tai viikon päästä olisin keksinyt jonkin fiksumman ratkaisun, mutta pelastustehtävissä pitkiin pohdintoihin ei ole aikaa.

Lukkaa on kehuttu lavastajaksi, jolla säilyy tolkku suurissakin produktioissa.

– Minun kohdallani se tarkoittanee sitä, että pystyn hahmottamaan, minkä kokoluokan ratkaisuja voimme tehdä, jotta ne voidaan myös toteuttaa. Ainahan voi suunnitella valtavan maailman, mutta mitä se hyödyttää, jos siitä saadaan tehtyä vain murto-osa?

Tolkkua osoittaa myös budjetissa pysyminen. Jos on jokin perusteltu syy ylittää lavastusbudjetti, Lukka painelee rahakirstun vartijoiden luo ja kysyy, voidaanko muutoksia tehdä.

– Joskus budjettia voi venyttää, joskus lavastus syntyy vähemmällä. Muistettakoon se seuraavalla kerralla! hän sanoo nauraen.

Ammattilaistason tiimipelaaja

Lukka korostaa teatterissa yhdessä työskentelyä. Lavastajana hän ei sooloile vaan muistuttaa, että esityksen maailma syntyy taiteellisen työryhmän yhteisenä näkemyksenä.

– En ole kenenkään esimies. Lavastuksen valmistaminen vaatii kymmenien ammattilaisten – puuseppien, pintakäsittelijöiden, verhoilijoiden, näyttämömiesten – panosta. Eikä pidä unohtaa valosuunnittelijaa eikä videoteknikkoja.

Olipa kyse sitten suurtuotannosta tai pienimuotoisesta lavastuksesta, turvallisuus on aina osa suunnittelua. Näyttämö on näyttelijöiden työpaikka, ja heidän pitää pystyä tekemään henkeäsalpaaviakin asioita ilman hengenvaaraa.

– Joudun välillä olemaan suunnittelupalavereissa se järjen ääni, jos ja kun ohjaajan visiot alkavat hipoa mahdottomia. Ei kannata hukata kaikkia efortteja asioihin, jotka eivät toimi.

Lukka myöntää vuosien tuoneen myös pientä kyynisyyttä. Aina ei jaksa innostua, kun joku uusi punaposkinen ohjaaja ehdottaa mielestään upeaa ja ennennäkemätöntä ideaa: ”Mitä jos pantaisiin näyttelijä tähän roikkumaan?” Hmm – jos ei nyt kuitenkaan.

Materiaalivalintoja ja kierrätystä

Vielä 30 vuotta sitten, kun Kati Lukka aloitti lavastajan uraansa, ympäristönäkökulmaa ei otettu aktiivisesti huomioon teatterin arjessa.

– En silloin osannut työssäni ajatella ympäristöön liittyviä seikkoja oikeastaan yhtään. Nyt tilanne on toinen. Vaikka teatterimme tilat ovat pienet ja ahtaat, olemme yrittäneet järjestää kierrätyksen mahdollisimman tehokkaasti.

Käytännössä se tarkoittaa teatterissa muun muassa sitä, että vanhoja lavastuksia pyritään hyödyntämään uusiokäytössä mahdollisimman paljon. Myös materiaalivalintoihin kiinnitetään erityistä huomiota.

Pieni mutta konkreettinen esimerkki on myös lavastuksen pienoismallit, jotka Lukka tekee 95-prosenttisesti valmistetusta kierrätyspahvista muovisen kennolevyn tai uretaanitäytteisen materiaalin sijaan.

– Meidän pitää koko ajan tehdä valintoja. Teatterissa ekologisuus painottuu siihen, montako käyttö- tai kiertokertaa jollekin epäekologisellekin materiaalille saadaan. Aina emme pysty hyödyntämään itse lavastusta tai sen osia, jolloin panemme sanan kiertämään. Esimerkiksi Macbethin pleksiseiniä käytettiin eräässä Salon Teatterin produktiossa.

Lavastamossa velloi pullomeri

Hyvä esimerkki ekologisuudesta oli myös keväällä 2014 kantaesityksensä saanut, Laura Ruohosen kirjoittama ja ohjaama Luolasto, johon Lukka suunnitteli näyttävän kristalliluolan 16 000 tyhjästä muovipullosta.

– No juu, se pullohomma meni kyllä jo tolkun äärirajoilla, vaikka materiaalivalinta mallasikin näytelmän teemoihin, hän hymähtää.

– Saimme pullot lainaksi Palautuspullo Oy:ltä. Ne tuotiin lavastamoon suurissa jätesäkeissä, minkä jälkeen niistä kaadettiin liemet, poistettiin etiketit ja maalattiin korkit. Lopuksi ne kiinnitettiin käsin verkkoihin. Välillä kaikki puusepätkin istuivat ringissä ja solmivat kristalliluolaa kasaan.

Lukka kertoo käyttäneensä aiemminkin tyhjiä pulloja massiivisena luomuksena, kun hän toteutti vuonna 1992 Porvoon suvisoitossa lavastuksen Juha Hemánuksen ohjaamaan Sotilaan tarinaan.

– Kyseessä oli Kamariorkesteri Avanti!n koreografinen konserttiteos, jonka johti Jukka-Pekka Saraste. Lavastukseen meillä ei ollut pennin hyrrää, mutta saimme Alkolta lainaksi 3 000 tyhjää viinipulloa, joista rakensimme vanhaan, palaneeseen tehdassaliin tippukiviluolan.

Lukka korostaa, ettei suuruus ole itsetarkoitus, vaan tavoitteena on luoda dimensioita.

– Lavastuksen tulisi olla dramaturgian kaltainen, sisältää eri kokoisia ja eri volyymisia kohtauksia, jotka muodostavat yhdessä näytelmän rytmin. Sama pätee kuviin.

Ester-palkinto vei saarenmaalle

Vivicas Vänner -säätiön viime marraskuussa myöntämä Ester-palkinto tuli Lukalle kreivin aikaan. Hän myöntää, että teatterissa on vaarana joutua imaistuksi luuppiin, jossa työstä tulee taukoamaton jatkumo.

– Kun sain palkinnon, minulla oli juuri alkanut ensimmäinen harjoitusvapaa moneen vuoteen. Palkinnon ansiosta lähdimme Saarenmaalle viideksi päiväksi kylpylään. Se oli hyvä startti ja auttoi myös mielen puhdistamisessa, hän sanoo.

Lukka tietää, miten tärkeää on tehdä irtiottoja, varsinkin silloin, kun työ ja vapaa-aika limittyvät tiiviisti toisiinsa. Yksi tärkeistä tuuletuspaikoista on 60 kilometrin päässä pääkaupungista sijaitseva askeettinen metsämökki, joka tarjoaa hiljaisuutta ja vastapainoa ajoittain hektisellekin tiimityölle.

Ester-palkinnon saamista Lukka luonnehtii yllätykseksi. Vivica Bandler on sentään tutumpi, vaikka Kati nauraakin, ettei hän ollut mikään hyvä oppilas teatterihistorian tunnilla.

– En koskaan tavannut Vivicaa enkä nähnyt hänen ohjauksiaan, mutta hänen persoonansa ja merkityksensä ovat tulleet tutuiksi muun muassa Raija-Sinikka Rantalan ja Kaisa Korhosen kanssa työskennellessäni. Vivican elämäkerran luin heti, kun se julkaistiin, ja voin hyvin kuvitella, miten vahva ja karismaattinen henkilö hän on ollut. Myös hänen seksuaalinen suuntautumisensa, jota hän kirjassaan käsittelee, oli kiinnostava ja yhdistävä tekijä.

Poikkeustiloja ja olympialaisia

Kysymys tulevaisuudesta saa Lukan tutkailemaan aikaa kahdesta perspektiivistä. Ammattia hän ei halua vaihtaa, mutta lähitulevaisuudessa, kun Kansallisteatteri joutuu remontin myötä etsimään väistötiloja, Lukka toivoo pääsevänsä suunnittelemaan lavastusta haasteellisessa ympäristössä.

– Voi kun löytyisi jokin kiinnostava tila ja voi kun sen lavastaminen osuisi minulle! hän sanoo ja alkaa muistella Katariina Lahden ohjaamaa Populaarimusiikkia Vittulanjänkältä -esitystä, jonka Oulun kaupunginteatteri toteutti väliaikaisnäyttämönä toimineessa valtavassa Teatria-rakennuksessa Oulun Limingantullissa.

– Poikkeustiloissa on aina jotakin sellaista, joka innostaa ja kannustaa kokeilemaan. Onneksi Mika on avoin kaikenlaisille ehdotuksille. Hän on siitä hyvä johtaja.

– Olisi myös superhienoa työskennellä joskus nykysirkuksen kanssa tai suunnitella jollekin isolle bändille esityksellinen keikka. Semmoinen, jossa on volyymeja ja käytetään resursseja. Ja kun nyt ruvettiin visioimaan, niin aleta turhan vaatimattomaksi, vaan pannaan hyvä porukka kasaan ja suunnitellaan Suomen seuraavien olympialaisten avajaiset!


Jutussa on käytetty lähteenä: Suna Vuori (toim.): Kati Lukka & Tarja Simone(n) – yhteisiä suunnitelmia. Kansallisteatteri, 2018.


Eija Mäkisen artikkeli on aiemmin julkaistu Vivica Bandlerin juhlablogissa Viva Vivica, Stadin friidu!


Kommentoi