Kuva: Nils Krogell
Ryhmä Kuusiplus vastaanotti keväällä 2022 Vivicas Vännerin Esterpalkinnon työstään taiteen tekemisen edellytysten parantamiseksi maassamme, niin korona-ajassa kuin sen jälkeen.
Ryhmän toiminta käynnistyi protestilla toukokuussa 2021 ja jatkui sen jälkeen jäsenten omien sanojen mukaan lähes päivätyönä viiden kuukauden ajan. Tuona aikana ryhmä osoittautui ainutlaatuiseksi. Kun muut vielä vaikenivat, se toimi, otti selvää, vetosi ja vaati. Lue palkintoperusteet kokonaisuudessaan tästä.
Ryhmän koostumus on elänyt, mutta sen kantavat voimat ovat pysyneet matkassa koko taipaleen. Heitä voi oikeasti nimetä kuusi plus neljä ja he ovat kaikki esittävän taiteen tekijöitä: Aino Kivi, Antti Mattila, Emma Paaer, Iiro Ollila, Jalmari Nummilukki, Jonna Wikström, Lilja Fischer, Salla Markkanen, Titta Halinen ja Tobias Zilliacus. Kaikki nämä luovan taiteellisen työn ammattilaiset ovat suunnanneet tarmonsa ja lahjakkuutensa taiteen tekemisen edellytysten parantamiseen maassamme, niin korona-ajassa kuin sen jälkeen.
Säätiö tavoitti ryhmäläiset loppukestästä 2022.
Mistä ajatus Kuusiplus-ryhmään alun perin lähti ja miten toimintanne löysi muotonsa?
Aino Kivi: – Ryhmä syntyi Titta Halisen huhti-toukokuussa 2021 tehdystä facebook-päivityksestä, jossa hän ihmetteli, onko koko esittävän taiteen kenttä hyväksynyt epäoikeudenmukaiset ja epätieteelliset koronarajoitukset ilman sen suurempia mutinoita, missä vastalauseet. Päivityksen alle alkoi kertyä meitä, jotka halusimme ottaa aiheeseen kantaa toimien. Järjestimme muutaman tunnin varoitusajalla ensimmäisen seitsemän katsojan laittoman esityksen hallituksen kokouksen edessä ja päädyimme saman tien kaikkiin valtakunnan medioihin. Toiminta löysi muotonsa orgaanisesti teko kerrallaan, aktiivisuuden ja hyvien ideoiden ympärille kasvavamalla. Yleensä idea piti panna täytäntöön viikossa tai kahdessa – siinä ajassa tilanteet ehtivät jo muuttua radikaalisti. Jos jokin idea ei lähtenyt heti täytäntöön, se kuoli.
Mikä oli haastavinta, entä palkitsevinta, aktiivisen työskentelynne aikana?
Jalmari Nummilukki: – Haastavinta oli ehdottomasti huomata miten siiloutunut esittävän taiteen kenttä on! Ekseptionalismi kukoistaa edunvalvojien toimintakulttuurissa ja se jos mikä estää elävän ja evolutiivisen kehittymisen sekä heikentää toimijoiden omaa resilienssiä. Samalla tuon asian oivaltaminen oli palkitsevinta, sillä kuvitelma yhteisestä, toisiaan tukevasta verkostosta, paljastui pelkäksi kulissiksi, jonka takana jokainen toimija pelasi omaan pussiin tajuamatta omaa roolia siinä toimijaverkossa, jossa on osallisena. Ja tietenkin palkitsevaa oli freelancereiden meille antama tuki – se oli oikeasti tosi tärkeää!
Minkälaisia reaktioita projektinne saivat? Yllättikö jokin asia?
Salla Markkanen: – Pääasiassa kannustavia ja positiivisia reaktioita. Ihmiset tuntuivat olevan helpottuneita, kun ahdistavassa ja epävarmassa tilanteessa toimimme suoraan ja toimme esiin rajoituksiin liittyviä epäkohtia. Saimme myös jonkin verran negatiivista suhtautumista osaksemme, kun esimerkiksi haastoimme kärkkäästi edunvalvojiamme sekä liittojamme. Meitä yritettiin toppuutella, koska vaikuttamistyötä tehtiin kulisseissa. Me halusimme kuitenkin vaikuttaa julkisesti ja äänekkäästi - siksi suora toiminta, välillä ärhäkkä sellainen, oli meidän juttumme. Ajattelimme, että molemmat mahtuvat tilanteeseen, jossa niin päättäjiä kuin oman alamme toimijoitakin oli syytä herätellä.
Emma Paaer: – Minua hämmästytti se, että kritiikki yleisötilaisuusrajotuksia kohtaan koettiin usein (alan tekijöiden puolelta) puoluepoliittiseksi kritiikiksi, vaikka kritisoimme lakeja, niiden tulkintaa ja toteutustapaa. Ylipäätään taidealoilla suhde politiikkaan näyttää olevan hankala – edes kulttuuripolitiikasta ei ihmeemmin haluta puhua, vaan mieluumin kierretään asia käyttäen termejä kulttuuriala, tapahtuma-ala ja taideala; puhutaan mieluumin rahasta ja työpaikoista, kuin kulttuuripolitiikasta. On tietenkin tehokasta kertoa päättäjille, että niin ja niin monta työpaikkaa, niin ja niin paljon menetettyä tuloa, mutta kaipaan sen lisäksi puhetta taiteen ja kulttuurin merkityksestä – muustakin, kuin taloudellisesta merkityksestä.
Hämmästytti myös se, ettei politiikan ja lainsäädännön yhteyttä tunnuta ymmärtävän. Eduskunnan tehtävä on säätää lakeja. Valiokunnat, jotka täytetään kaikkien puolueiden kansanedustajilla, tekevät käytännössä lainsäädäntötyön, tietysti ministereillä ja ministeriöillä on vetovastuu.
Tartuntatautilain § 58 uudistusta ei ole vieläkään tehty, vaikka jopa AVIt (Aluehallintaviranomaiset), jotka joutuvat epämääräisiäkin lakeja toteuttamaan, ovat asian huomioineet – esimerkiksi kesällä 2022 Itä-Suomen AVIn ylijohtaja Soile Lahden Pro Gradu Itä-Suomen yliopiston Oikeustieteiden laitokselle pykälän 58 haasteista. STM:än (Sosiaali- ja terveysministeriön) lähettämien paimenkirjeiden (virallisesti: ohjauskirjeiden) laillisuutta ei ole vieläkään perattu, vaikka tästäkin on jo kesällä 2021 tullut Pro Gradu -tutkielma.
Hallituksemme haluaa jatkaa tartuntatautilain väliaikaisia pykäliä, pienin muutoksin, aina vuoden 2022 loppuun saakka. Miksi näin? Miksei ennemmin hoideta pysyviä lakeja kuntoon?
Mitä odotatte nyt alkavalta esityskaudelta?
Iiro Ollila: – Odotan ja odotin sitä mitä onkin jo tapahtunut. Yleisöt täyttyvät ja mediassa kirjoitetaan siitä kuinka tapahtuma- ja kulttuuriala "selviytyi sittenkin". Tämä on miellyttävä tarina kirjoittaa ja lukea. Sen alle jää piiloon se, että alalta on kadonnut covidin ja perusteettomien rajoitusten aikana ja takia valtavasti osaamista. Tämä näkyy tällä hetkellä esimerkiksi tapahtuma-alalla ja festareilla niin, että artistiten raidereita ja teknisiä vaatimuksia ei osata toteuttaa. Osaaminen on romahtanut ja voimakkaasti se näkyy ainakin juuri tapahtumatuotannon puolella, jota on myös tukitoimin kaikista heikoiten autettu.
Lisäksi jää kertomatta tarina siitä kuinka paljon epäluottamusta on syntynyt ammattimaiseen toimimiseen ylipäänsä koko alalla. Monella taiteelliselle alalle hamuavalla nuorella on nyt ymmärrettävästi sellainen ajatus, että voiko tällaisella oikeasti itseään elättää. Huomaamatta jää myös se, että tartuntatautilain kokonaisuudistus on edelleen tekemättä. Seuraavan pandemian tullen täsmälleen sama tulee valitettavasti tapahtumaan uudestaan. Kaipaan kovasti mediaan syväluotaavaa ja raadollisen rehellistä katsausta siitä mitä kaikki tämä on aloillemme ihan oikeasti tehnyt. Sitä samaa syväluotaavuutta ja raadollista rehellisyyttä, jota kaivattiin silloin kuin väärin asetetut rajoitukset olivat päällä.
Vad betyder Vivicas Vänners Ester-pris för er grupp?
Tobias Zilliacus: – Förutom pengar, som ju inte ska förringas i sammanhanget och som ju delvis blivit en bristvara för oss frilansare under pandemin, betyder priset en erkänsla för det arbete vi som grupp gjorde under exceptionella och utmanande premisser. Vi är ett brokigt gäng som hittade varandra i en gemensam motvilja till att vänta och se och låta politiker och tjänstemän (inte) göra sitt jobb i fred. Vi är väldigt glada för att detta arbete uppskattas och erkänns i form av Ester-priset. Det är också betydelsefullt att även annat än konstnärligt arbete premieras i en tid då konstpolitik knuffas ut i marginalen. Att just Vivicas Vänner valt att belöna oss känns extra värdefullt eftersom Vivica Bandler var en sådan visionär och förnyare av teatern i Finland. Vi hoppas och tror att hon skulle ha nickat uppskattande åt den form av civil olydnad och informationsarbete vi har ägnat oss åt.
Kiistattoman monipuolinen mestari suurtuotannoista pienimuotoisiin tutkielmiin, kiteytti Vivicas Vänner -säätiön hallitus lavastaja Kati Lukan ansiot myöntäessään hänelle Ester-palkinnon. Jo 30 vuotta alalla toiminut Lukka sanoo olevansa yhä lapsellisen innostunut jokaisesta uudesta työstä.
Kati Lukka. Kuva: Suomen kansallisteatteri
Heti aluksi Kati Lukka rikkoo illuusion. Teatteri ei edusta hänelle magiaa vaan pragmaattista työtä.
Selitys löytyy lapsuudesta: Katin isä oli näyttelijä, ja lapsenhoito-ongelmat ratkesivat roudaamalla tytär teatteriin valopöydän kulmille.
– Kävin mielelläni katsomassa kaikki esitykset, mutten ollut mitenkään fasinoitunut teatterista. Minulle se oli tavallinen työpaikka, jossa tehdään oikeita asioita.
Oman ammattinsa hän keksi hiihtoretkellä: naps! Yhtäkkiä kaikki loksahti paikoilleen – lavastajan ammatissa hän pystyisi yhdistämään ja hyödyntämään itseään kiinnostavia asioita: piirtämistä, maalaamista, partiotaitoja, puukäsitöitä, rakentamista, yhdessä tekemistä. Nenä kohti pääkaupunkia ja Taideteollista korkeakoulua, jonne Lukka pääsi kertaheitolla.
– Olisin mielelläni ryhtynyt opiskelemaan arkkitehtuuria, mutta matematiikka pelotti sen verran, ettei valinta tuntunut luontevalta. Sitten tajusin, että myös lavastajan työssä pystyy tekemään arkkitehtuurisia ratkaisuja. Niiden ei kuitenkaan tarvitse kestää sataa tai 300 vuotta. Riittää, että talo pysyy koossa kaksi vuotta ja on käyttäjilleen turvallinen sinä aikana.
Lavastus on hetken taidetta, Kati Lukka toteaa Suna Vuoren toimittamassa kirjassa Kati Lukka & Tarja Simone(n) – Yhteisiä suunnitelmia, joka esittelee Lukan ja hänen elämänkumppaninsa pukusuunnittelija Tarja Simonen taiteellista kädenjälkeä – elämäntyötä tekisi mieli sanoa, ellei se kuulostaisi niin lopulliselta. Takana on jo noin sata ammattilavastusta.
Kun Lukka valmistui, alalla oli vallalla työtapana ennakkosuunnittelu, toisin sanoen lavastukseen liittyvät asiat päätettiin ennen harjoituksia. Opiskeluaikana oli myös painotettu keskeismetaforan ajatusta, kaiken tiivistävää symbolia.
– Jo silloin ajattelin, että lavastusbudjettiin pitää jättää 20 prosentin vara, jotta harjoituksissa on mahdollisuus reagoida ja muuttaa tarvittaessa suunnitelmia. Vasta harjoituksissa näkee, mitä todella tapahtuu. Siihen asti kaikki on vain taiteellisen työryhmän kesken kuviteltua.
Vuosien myötä tekemisen tapa on muuttunut, ja yhä useampi produktio toteutetaan prosessityöskentelynä. Parhaimmillaan se tarkoittaa Lukan mukaan sitä, että ennakolta suunnitellaan vain lavastuksen ydin, raamit ja hankalimmat asiat. Välillä on tilanteita, jolloin esityksen teksti valmistuu niin myöhään, että taiteellinen työryhmä lähtee näyttelijöiden kanssa liikkeelle samalta viivalta.
– Prosessityöskentely vaatii lavastajalta lähes sataprosenttisen läsnäolon harjoituksissa, koska esityksen rytmi, impulssit ja ratkaisut syntyvät silloin. Jos en osallistu harjoituksiin aktiivisesti, en kuule ideoita enkä voi vaikuttaa niihin. Lavastajana minun pitää myös pystyä jakamaan ammattitaitoani eli kertoa, onnistummeko löytämään ratkaisun erilaisiin ehdotuksiin ja toimivatko ne kokonaisratkaisun kanssa.
Kati Lukka tunnustaa olevansa edelleen lapsellisen innostunut jokaisen uuden työn alussa. Suomen kansallisteatterissa Lukka on työskennellyt nyt 15 vuotta, ja siinä ajassa suuren näyttämö takaseinä on jo ehtinyt tulla varsin tutuksi.
– Teatterintekemisessä on monia asioita, jotka toistuvat, mikä pakottaa aina hetkeksi istahtamaan ja miettimään, miten lavastukseen löytäisi uuden näkökulman. On hienoa, että meillä on neljä erilaista ja eri luonteista näyttämöä, koska se tuo vaihtelua työhön.
Lukka muistuttaa, että teatterissa ollaan tyhjän taulun edessä kolmen kuukauden välein. Jokainen työryhmä tarjoaa uudenlaisen työtilanteen ja haasteen.
– Olen tehnyt vain kahdesti saman näytelmän: Kauppamatkustajan kuoleman ja Luulosairaan. Saman tekstin äärellä työskenteleminen ei ole niin ongelmallista, kuin ensikuulemalta voisi olettaa. Jokaiseen näytelmään pyritään löytämään oma sisääntulokulmansa. Toisella kerralla samaa tekstiä tarkastellaan toisesta näkökulmasta.
Lukka kertoo, miten hänen mielessään kulkee konkreettisten töiden rinnalla koko ajan kuvitteellinen kuvamaailma; eräänlainen visioiden arkisto erilaisista ideoista ja lavastuksista, jollaisia hän vielä joskus haluaisi tehdä.
– On aina uskomattoman hieno hetki, kun pystyn poimimaan tietyn pitkään miettimäni idean ja toteuttamaan sen käytännössä. Se on yksi niistä asioista, joka pitää työn elävänä ja kiinnostavana.
Suomen kansallisteatterin pääjohtaja Mika Myllyaho kehuu Vuoren kirjassa Lukan vahvaa ammattitaitoa, näkemystä, genretuntemusta ja kykyä toimia kiireessä.
– Monet yhteistyömme Mikan kanssa ovat olleet poikkeustilanteita, kun esimerkiksi ohjelmistoa on jouduttu yllättäen muuttamaan. Silloin pitää omaksua asioita nopeasti. Siinä auttaa kokemus. On tärkeää osata olla rento kiireellisten tehtävien äärellä, jotta intuitio pääsee liikkeelle.
– Pitää olla myös ammatillista itsevarmuutta. Saattaa olla, että kolmen päivän tai viikon päästä olisin keksinyt jonkin fiksumman ratkaisun, mutta pelastustehtävissä pitkiin pohdintoihin ei ole aikaa.
Lukkaa on kehuttu lavastajaksi, jolla säilyy tolkku suurissakin produktioissa.
– Minun kohdallani se tarkoittanee sitä, että pystyn hahmottamaan, minkä kokoluokan ratkaisuja voimme tehdä, jotta ne voidaan myös toteuttaa. Ainahan voi suunnitella valtavan maailman, mutta mitä se hyödyttää, jos siitä saadaan tehtyä vain murto-osa?
Tolkkua osoittaa myös budjetissa pysyminen. Jos on jokin perusteltu syy ylittää lavastusbudjetti, Lukka painelee rahakirstun vartijoiden luo ja kysyy, voidaanko muutoksia tehdä.
– Joskus budjettia voi venyttää, joskus lavastus syntyy vähemmällä. Muistettakoon se seuraavalla kerralla! hän sanoo nauraen.
Lukka korostaa teatterissa yhdessä työskentelyä. Lavastajana hän ei sooloile vaan muistuttaa, että esityksen maailma syntyy taiteellisen työryhmän yhteisenä näkemyksenä.
– En ole kenenkään esimies. Lavastuksen valmistaminen vaatii kymmenien ammattilaisten – puuseppien, pintakäsittelijöiden, verhoilijoiden, näyttämömiesten – panosta. Eikä pidä unohtaa valosuunnittelijaa eikä videoteknikkoja.
Olipa kyse sitten suurtuotannosta tai pienimuotoisesta lavastuksesta, turvallisuus on aina osa suunnittelua. Näyttämö on näyttelijöiden työpaikka, ja heidän pitää pystyä tekemään henkeäsalpaaviakin asioita ilman hengenvaaraa.
– Joudun välillä olemaan suunnittelupalavereissa se järjen ääni, jos ja kun ohjaajan visiot alkavat hipoa mahdottomia. Ei kannata hukata kaikkia efortteja asioihin, jotka eivät toimi.
Lukka myöntää vuosien tuoneen myös pientä kyynisyyttä. Aina ei jaksa innostua, kun joku uusi punaposkinen ohjaaja ehdottaa mielestään upeaa ja ennennäkemätöntä ideaa: ”Mitä jos pantaisiin näyttelijä tähän roikkumaan?” Hmm – jos ei nyt kuitenkaan.
Vielä 30 vuotta sitten, kun Kati Lukka aloitti lavastajan uraansa, ympäristönäkökulmaa ei otettu aktiivisesti huomioon teatterin arjessa.
– En silloin osannut työssäni ajatella ympäristöön liittyviä seikkoja oikeastaan yhtään. Nyt tilanne on toinen. Vaikka teatterimme tilat ovat pienet ja ahtaat, olemme yrittäneet järjestää kierrätyksen mahdollisimman tehokkaasti.
Käytännössä se tarkoittaa teatterissa muun muassa sitä, että vanhoja lavastuksia pyritään hyödyntämään uusiokäytössä mahdollisimman paljon. Myös materiaalivalintoihin kiinnitetään erityistä huomiota.
Pieni mutta konkreettinen esimerkki on myös lavastuksen pienoismallit, jotka Lukka tekee 95-prosenttisesti valmistetusta kierrätyspahvista muovisen kennolevyn tai uretaanitäytteisen materiaalin sijaan.
– Meidän pitää koko ajan tehdä valintoja. Teatterissa ekologisuus painottuu siihen, montako käyttö- tai kiertokertaa jollekin epäekologisellekin materiaalille saadaan. Aina emme pysty hyödyntämään itse lavastusta tai sen osia, jolloin panemme sanan kiertämään. Esimerkiksi Macbethin pleksiseiniä käytettiin eräässä Salon Teatterin produktiossa.
Hyvä esimerkki ekologisuudesta oli myös keväällä 2014 kantaesityksensä saanut, Laura Ruohosen kirjoittama ja ohjaama Luolasto, johon Lukka suunnitteli näyttävän kristalliluolan 16 000 tyhjästä muovipullosta.
– No juu, se pullohomma meni kyllä jo tolkun äärirajoilla, vaikka materiaalivalinta mallasikin näytelmän teemoihin, hän hymähtää.
– Saimme pullot lainaksi Palautuspullo Oy:ltä. Ne tuotiin lavastamoon suurissa jätesäkeissä, minkä jälkeen niistä kaadettiin liemet, poistettiin etiketit ja maalattiin korkit. Lopuksi ne kiinnitettiin käsin verkkoihin. Välillä kaikki puusepätkin istuivat ringissä ja solmivat kristalliluolaa kasaan.
Lukka kertoo käyttäneensä aiemminkin tyhjiä pulloja massiivisena luomuksena, kun hän toteutti vuonna 1992 Porvoon suvisoitossa lavastuksen Juha Hemánuksen ohjaamaan Sotilaan tarinaan.
– Kyseessä oli Kamariorkesteri Avanti!n koreografinen konserttiteos, jonka johti Jukka-Pekka Saraste. Lavastukseen meillä ei ollut pennin hyrrää, mutta saimme Alkolta lainaksi 3 000 tyhjää viinipulloa, joista rakensimme vanhaan, palaneeseen tehdassaliin tippukiviluolan.
Lukka korostaa, ettei suuruus ole itsetarkoitus, vaan tavoitteena on luoda dimensioita.
– Lavastuksen tulisi olla dramaturgian kaltainen, sisältää eri kokoisia ja eri volyymisia kohtauksia, jotka muodostavat yhdessä näytelmän rytmin. Sama pätee kuviin.
Vivicas Vänner -säätiön viime marraskuussa myöntämä Ester-palkinto tuli Lukalle kreivin aikaan. Hän myöntää, että teatterissa on vaarana joutua imaistuksi luuppiin, jossa työstä tulee taukoamaton jatkumo.
– Kun sain palkinnon, minulla oli juuri alkanut ensimmäinen harjoitusvapaa moneen vuoteen. Palkinnon ansiosta lähdimme Saarenmaalle viideksi päiväksi kylpylään. Se oli hyvä startti ja auttoi myös mielen puhdistamisessa, hän sanoo.
Lukka tietää, miten tärkeää on tehdä irtiottoja, varsinkin silloin, kun työ ja vapaa-aika limittyvät tiiviisti toisiinsa. Yksi tärkeistä tuuletuspaikoista on 60 kilometrin päässä pääkaupungista sijaitseva askeettinen metsämökki, joka tarjoaa hiljaisuutta ja vastapainoa ajoittain hektisellekin tiimityölle.
Ester-palkinnon saamista Lukka luonnehtii yllätykseksi. Vivica Bandler on sentään tutumpi, vaikka Kati nauraakin, ettei hän ollut mikään hyvä oppilas teatterihistorian tunnilla.
– En koskaan tavannut Vivicaa enkä nähnyt hänen ohjauksiaan, mutta hänen persoonansa ja merkityksensä ovat tulleet tutuiksi muun muassa Raija-Sinikka Rantalan ja Kaisa Korhosen kanssa työskennellessäni. Vivican elämäkerran luin heti, kun se julkaistiin, ja voin hyvin kuvitella, miten vahva ja karismaattinen henkilö hän on ollut. Myös hänen seksuaalinen suuntautumisensa, jota hän kirjassaan käsittelee, oli kiinnostava ja yhdistävä tekijä.
Kysymys tulevaisuudesta saa Lukan tutkailemaan aikaa kahdesta perspektiivistä. Ammattia hän ei halua vaihtaa, mutta lähitulevaisuudessa, kun Kansallisteatteri joutuu remontin myötä etsimään väistötiloja, Lukka toivoo pääsevänsä suunnittelemaan lavastusta haasteellisessa ympäristössä.
– Voi kun löytyisi jokin kiinnostava tila ja voi kun sen lavastaminen osuisi minulle! hän sanoo ja alkaa muistella Katariina Lahden ohjaamaa Populaarimusiikkia Vittulanjänkältä -esitystä, jonka Oulun kaupunginteatteri toteutti väliaikaisnäyttämönä toimineessa valtavassa Teatria-rakennuksessa Oulun Limingantullissa.
– Poikkeustiloissa on aina jotakin sellaista, joka innostaa ja kannustaa kokeilemaan. Onneksi Mika on avoin kaikenlaisille ehdotuksille. Hän on siitä hyvä johtaja.
– Olisi myös superhienoa työskennellä joskus nykysirkuksen kanssa tai suunnitella jollekin isolle bändille esityksellinen keikka. Semmoinen, jossa on volyymeja ja käytetään resursseja. Ja kun nyt ruvettiin visioimaan, niin aleta turhan vaatimattomaksi, vaan pannaan hyvä porukka kasaan ja suunnitellaan Suomen seuraavien olympialaisten avajaiset!
Jutussa on käytetty lähteenä: Suna Vuori (toim.): Kati Lukka & Tarja Simone(n) – yhteisiä suunnitelmia. Kansallisteatteri, 2018.
Eija Mäkisen artikkeli on aiemmin julkaistu Vivica Bandlerin juhlablogissa Viva Vivica, Stadin friidu!
07.05.2018
Hauskaa ja viiltävää totuuspohjaista dokumenttiteatteria, joka perää oikeudenmukaisuutta.
Siinä pähkinänkuoressa syy, miksi Teaterstiftelsen Vivicas Vänner myönsi viime vuoden lopulla Susanna Kupariselle Ester-palkinnon, yhtenä neljästä teatterintekijästä. Valtuusto- ja Eduskunta-trilogioiden sisältö ja kuvia kumartamaton tyyli ravistelivat paitsi poliittisia päättäjiä myös monia teatterialan ammattilaisia, sillä Kuparinen työryhmineen astui tatamille aikana, jolloin suomalainen teatteri oli kääntynyt suppuun tutkiskelemaan identiteetin, minän tai maksimissaan perheen sisäisiä dynamiikkoja, kuten säätiön hallitus muistutti palkintoperusteluissaan.
Kun Valtuusto – Eli kuinka pienistä asioista tulee suuria ja suurista pieniä sai kantaesityksensä Ylioppilasteatterissa helmikuussa 2007, Suomen talouskasvu oli ylittänyt jo monena vuonna EU-maiden keskiarvon. Nousukasvun myötä ihmisillä oli aikaa, mahdollisuuksia, resursseja ja halua miettiä hyvinvointiaan ja henkilökohtaisia ihmissuhteitaan.
Kuten Kuparinen huomauttaa, sama efekti syntyy vakavassa taantumassa tai pitkässä lamassa, mutta motiivi on silloin toinen: – Käpertymisestä haetaan turvaa, ja se on jollakin tavalla mykempää, hän sanoo.
Eduskunta II -työryhmä. Hanna Nikkanen (ylärivi, vas.), Ruusu Haarla, Jari Hanska, Markus Bonsdorff, Jan Liesaho, Saara Ryymin, Akse Pettersson ja Susanna Kuparinen. Kuva: Terjo Aaltonen.
Käpertymisestä oli kyse myös 1990-luvun laman aikana, jolloin Susanna Kuparinen kiinnostui teatterista. Silloinkin meditoitiin ja haettiin yhteisöistä turvaa ja voimaa. Hän muistelee nähneensä tuolloin joitakin yhteiskunnallisia teatteriesityksiä, mutta niissä kansalaisliikehdintä tulkittiin vaaralliseksi ja hajottavaksi toiminnaksi, joka ei tuota mitään hyvää vaan ennemminkin johtaa tragediaan.
– Nautin näytelmistä, jotka käsittelevät ihmissuhdetta tai perhettä. Ne voisivat olla loistavia välineitä myös yhteiskunnallisen muutoksen ja liikehdinnän tarkasteluun, mutta niin harvemmin tapahtuu.
– Aika usein suomalaisessa draamassa yhteiskunnallinen liikehdintä nähdään yksilöiden valintojen kautta, eräänlaisina rajanylityksinä, joissa henkilö rikkoo yhteisesti sovittuja pelisääntöjä – mikä vääjäämättä johtaa tragediaan. Harvoin näytetään, että se voisi tuottaa jotakin hyvää tai kiinnostavaa, tai että se olisi itsessään tärkeätä. Olen pohtinut, olisiko kyse ainakin osittain 1970-luvun painolastista.
Alkuperäinen motiivi lähteä tekemään yhteiskunnallista teatteria on Kupariselle itselleenkin iso kysymysmerkki, ennemminkin kyse on monen asian summasta. Tausta velvoittaa tarttumaan yhteisiin asioihin, hän sanoo ja viittaa ennen muuta isoäitiinsä, joka työskenteli 25 vuotta sosiaalidemokraattien edustajana Lahden kaupunginvaltuustossa.
Kuparisen mukaan taidekentällä ollaan jopa liikuttavan sokeita sille, miten hienoa ja tärkeätä työtä on tehty, kun suomalaista yhteiskuntaa on rakennettu – ja jota nyt vauhdilla puretaan. Hänen on vaikea ymmärtää, miksi niin monet aikanaan yhteiskunnallisen muutoksen kärjessä toimineet tekijät suhtautuvat kriittisesti paitsi menneisyyden tekoihin myös nykyiseen liikehdintään.
– Tuntuu, että teatterissa on jopa politiikkavihaa. Vallalla on jokin kuvitelma siitä, että pärjäisimme ilman politiikkaa ja poliitikkoja. Politiikka nähdään vain mustana ja raakana pelinä, jossa ihmiset haluavat ainoastaan valtaa ja jossa heillä on vain kyynisiä päämääriä. Se on minusta väärä tulkinta.
Kuparinen huomauttaa, ettei taiteilijalla ole velvollisuutta tarkastella yhteiskuntaa mistään tietystä näkökulmasta, ei edes kriittisestä.
– Mutta jos ottaa aiheekseen yhteiskunnan, tilaus kriittiselle tarkastelulle on olemassa, koska niin moni peili ja taho tuottaa normatiivista kuvastoa, jossa ovat aina samat sukupuolistereotypiat ja samat vauraudesta nauttivat tyytyväiset, onnelliset perheet. En ymmärrä, miksi taiteilija ryhtyisi tekemään taidetta, joka vahvistaa jo entuudestaan voimakasta pääviestiä. Toisaalta en ymmärrä sellaistakaan yhteiskunnallista taidetta, jossa demonisoidaan eikä nähdä mitään nyansseja; josta puuttuu itsekritiikki sekä ymmärrys omasta arvostelukulmasta ja vastuusta. Sellainen taide kääntyy helposti itseään vastaan.
Ohjaajana Kuparinen etsi pitkään näytelmiä, jotka käsittelisivät nykypäivän yhteisöä ja sen ongelmia; tekstejä, jotka kertoisivat, mitä todellisuudessa tapahtuu. Kun sellaisia ei löytynyt, hän päätti tarttua todelliseen materiaaliin.
Kysymykseen, miksi hän ei itse kirjoittanut well made playta, Kuparinen vastaa nostamalla vaakakuppeihin sanat ja teot.
– En pohdi ihmisten psykologiaa, en taiteessa enkä arkielämässä. Kun tarkastelen ihmistä, arvotan tekoja, sillä suurin osa sanoista on kevyttä huttua. Merkityksellisemmät asiat sanotaan jossakin, jonne ei pääse kuulemaan. Kaikkein tärkeimmät keskustelut ihminen käy itsensä kanssa, joten minulle ei oikeastaan jää muuta kuin katsoa sitä, miten ihminen toimii. Siinä piilee kaiken kiinnostavuus ja draama. Näytelmää kirjoittaessani joutuisin miettimään henkilöiden psykologiaa ja jäljittelemään todellisuutta, mikä olisi aina vähemmän kuin se itse.
Kuparinen puhuu individualismin vitsauksesta, jolla hän tarkoittaa, miten krediitit ja gloria halutaan sälyttää yhden ihmisen kontolle, vaikka kyse olisi ryhmätyöstä, kuten on laita Valtuusto- ja Eduskunta-esityssarjoissa.
– Meillä on löyhä verkosto, käsikirjoittajien ja dramaturgien pooli, joista monet eivät ole todellisuudessa käsikirjoittajia tai dramaturgeja ollenkaan. Mukana on ollut vain yksi valan tehnyt dramaturgi-käsikirjoittaja, Jukka Viikilä. Muita ovat olleet mm. ohjaajat Ruusu Haarla ja Akse Pettersson, toimittajat Jari Hanska, Hanna Nikkanen ja Reetta Nousiainen, Helsingin Feministisen Salaseura –kollektiivin tutkija Olga Palo ja esitysten aiheiden suojelija tuottaja Jan Liesaho. Minusta on tosi riemastuttavaa ja virkistävää, että yhteisen työn äärellä on ihmisiä niin eri lähtökohdista.
Omaa tehtäväänsä ja kaksoisrooliaan – journalisti ja taiteilija – Kuparinen kutsuu vastuunkantajaksi.
– Toimin koollekutsujana ja delegoin, kuka voisi tehdä mitäkin. Olen myös se, joka yhdistää eli vastaan siitä, että aiheet ovat ajassa, käsittelytapa artistinen mutta kestää journalistisen tarkastelun. Muut ryhmän ihmiset voivat tulla ja mennä – joskin suren aina, kun joku lähtee. Minä olen se, joka sammuttaa valot.
Valtuusto– ja Eduskunta-esitysten tekotapaa Kuparinen luonnehtii raskaaksi, mutta hän ei puhu ryhmätyöstä vaan valtavan materiaalin työstämisestä. Mikä päätyy näyttämölle, mikä rajataan pois? Kaikesta käydään keskustelua.
– Sen takia puhun aina me-muodossa. Olemme myös koko ajan tehneet tyylikokeiluja, etsineet oikeanlaista estetiikkaa. Se ei löydy muuten kuin saatanallisella venkslaamisella. Kokeilemalla. Se mitä lopulta valikoituu näyttämölle ja mitä sieltä poistetaan, on kokonaisteos, josta minä ohjaajana vastaan. Toki olen myös kirjoittanut paljon, mutta en voi mitenkään sanoa, että esitykset ovat minun käsikirjoittamiani vaan sen tiimin, joka työhön on kulloinkin osallistunut.
Kuparinen lainaa Jukka Viikilää, joka puhuu suolarakeesta.
”Missä on se suolarae?” Se jokin tietty kohta, jossa tapahtuu kaikki se, jonka tiedän ja tunnistan, jota olen yrittänyt sanoa ja välittää – ja vieläkin enemmän: myös ne asiat, joita olen pelännyt ja joita kohti on ollut vaikea mennä. Se voi olla yksi tilanne, mutta sellaista ei synny, ellei dramaturgisesti tapahdu jotakin todella isoa. Että kaikki se, jota on rakentanut, kääntyykin yhtäkkiä ympäri.
Silloin tarvitaan luottohenkilöitä; ihmisiä, joiden arvostelukykyyn ohjaaja voi luottaa täysin. Ihmisiä, jotka kommentoivat ja antavat syötön oikeaan suuntaan. Yksi heistä on Kansallisteatterin pääjohtaja Mika Myllyaho, jonka Kuparinen aina pyytää jossakin vaiheessa katsomaan harjoituksia.
– Minulle Mika on aivan välttämätön. Olen valmis rukkaamaan aikatauluja miten päin vain, jotta se onnistuisi. Tiedän, että hän ymmärtää, mihin tähtään ja millä vakavuuden asteella.
Käsikirjoitusvaiheessa elintärkeä mentori Kupariselle on Kimmo Jylhämö, entinen Voiman päätoimittaja, joka toimii nykyään Vastapainon toimitusjohtajana.
– Kun aiheisto alkaa olla kasassa, varaan aina aikaa pitkään, perinpohjaiseen keskusteluun Kimmon kanssa. Hän kontekstoi mihin laajempaan keskusteluun olen osallistumassa. Filosofit ovat tuollaisia, zeitgeist-vastaavia.
Susanna Kuparisen ohjaamilla esityksellä on vahva suhde ulkomaailmaan ja todellisuuteen, se tuli selväksi jo ensimmäisen Valtuuston myötä. Helsingin kaupunginvaltuuston keskustelupöytäkirjaan pohjautunut esitys oli poliittista satiiria parhaimmillaan, hauska ja viiltävä. Timantin siitä teki tietoisuus, että materiaali oli autenttista.
Kuparinen huomauttaa, ettei ole koskaan pyrkinyt tekemään muotokuvia poliitikoista vaan antamaan kulloinkin käsiteltävälle aiheelle hahmon ja muodon.
– Meidän näytelmissämme käsitellään aina yhtä poliittista kysymystä kerrallaan, johon eri poliitikoilla on oma kantansa. Yhden näkökulman käyttäminen litteyttää poliitikot, mutta sen, miten olemme käsitelleet valtaa suuresti käyttäviä ihmisiä, olemme aina pyrkineet tekemään niin, ettemme häpäise heitä.
Valtuusto– ja Eduskunta-esitysten myötä Kuparisesta tuli yhteiskunnallisen teatterin nykyaallon kärkinimi, mikä on avannut monia ovia, mutta on myös niitä, jotka epäilevät hänen kykyään tehdä kriittistä yhteiskunnallista teatteria.
– Suomessa on aika tarkka roolijako eli näkemys siitä, kenellä on oikeus puhua mistäkin asiasta. Monet sellaiset henkilöt, jotka ovat tehneet käsittelemistämme asioista erilaisen analyysin tai jotka kokevat, etteivät esiin nostamamme aiheet ole tärkeitä tai relevantteja, kyseenalaistavat työni.
– En ole mielestäni joutunut tinkimään siitä, mitä sanon. En ole propagandisti, vaan pyrin koko ajan pitämään lähtökohtani avoimena. Emme esimerkiksi käsittele esityksissä sellaisia asioita, joista ei voi mennä valaehtoisesti todistamaan tuomioistuimeen.
Kun Susanna Kuparinen työryhmineen siirtyi Ylioppilasteatterissa toteutetun Valtuusto-trilogian jälkeen ammattinäyttämölle Ryhmäteatteriin ja alkoi työstää Eduskunta-esityssarjaa, kiinnostus ohjaajan ajatuksia ja tavoitteita kohtaan kasvoi, kuten myös halu rajoittaa Kuparisen toimintatapoja ja mahdollisuutta esittää kritiikkiään.
– Korkeakoulutausta antaa taiteilijalle ikään kuin lupakirjan osallistua keskusteluun hyvissä piireissä: ”Ahaa, sulla on jotain sanottavaa. Tulepa juttelemaan kanssamme ja miettimään, miten nämä asiat voisi ratkaista.” Päiväpuolelle humpsahtaminen tapahtuu huomaamatta, ja aika pian sitä alkaa unohtaa ajan, jolloin oli vain haastaja ja tosi kiukkuinen. Se on kuitenkin asia, jonka taiteilijan tulisi pitää mielessään koko ajan. Siksi on tärkeää polttaa siltoja säännöllisin väliajoin.
Suomessa on Kuparisen mukaan helppoa järkyttää ihmisiä tekemällä perusduunia. Sillä hän tarkoittaa kritiikin harjoittamista, joka länsimaisissa demokratioissa on itsestäänselvyys. Se ei kuitenkaan kotimaassamme onnistu, ja yhdeksi syyksi Kuparinen nimeää kyvyttömyyden nähdä täkäläisiä hierarkioita.
– Meillä puuttuu käsitys siitä, mikä on yhteiskunnan järjestys, mihin suuntaan kritiikin tulisi virrata ja mikä on oikeutettua. Minusta on pelottavaa, että median ja poliittisen vallan piirit ovat Suomessa näin likeisiä. Median ja vallan suhteessa on paljon sellaista, jota pitäisi pöyhiä. Se on monellakin tavalla ykköskipukohtamme.
Ehkä huolestuttavin ja vakavin reaktio, jonka Susanna Kuparinen on työnsä myötä kohdannut, on Yle TV1:n Pressiklubiin liittynyt keskustelu, jossa Yleisradion entinen uutis- ja ajankohtaistoimituksen päätoimittaja Atte Jääskeläinen oli esittänyt ohjelmaa juontavalle Ruben Stillerille toiveen, ettei Kuparista enää kutsuttaisi Pressiklubin vieraaksi. Syyksi Jääskeläinen nimesi sen, että Eduskunta III -esityksessä olisi ollut vihapuhetta.
– Kyse oli käsitteiden tietoisesta hämärtämisestä. Miten kenellekään voi tulla mieleen, että teatteriesitys, jossa kritisoidaan pääministerin toimia ja nostetaan kriittiseen valoon myös hänen julkisessa luottamusvirassa olleen vaimonsa antama lehtihaastattelu, olisi vihapuhetta? Mutta ei mennyt kauan, kun eräs Keskustan paikallisryhmä alkoi puhua vihapuheesta Suomen Keskustaa ja pääministeriä kohtaan. Se on minusta huolestuttavaa, koska on olemassa todellista vihapuhetta, joka kohdistuu ihmisiin esimerkiksi etnisen taustan tai muiden ominaisuuksien takia, joita he itse eivät voi valita.
Teatterista Susanna Kuparinen on nauttinut lapsesta asti. Ajatusten kohinan keskellä istumista hän sanoo mielettömäksi etuoikeudeksi.
– Tässä minä istun katsomossa, ja kaikki nuo ihmiset ovat ajatelleet aivan jumalattomasti, ja nyt saan osallistua siihen virtaan. Se on ihana tunne. Mutta tekijäpuolella se on kauheata, hän parahtaa.
– Nautin kaikenlaisesta teatterista ja käyn katsomassa paljon esityksiä. Ne esitykset, joista en pidä, ovat jollakin tavalla laiskoja, kliseisesti toteutettuja. Usein tällaiset esitykset viittaavat muihin saman genren esityksiin, kummalliseen pseudotodellisuuteen; siihen, jossa isorintaiset naiset juoksevat ja kirkuvat ja jossa miehet vain juonivat keskenään, milloin he pääsisivät pettämään ja juomaan viinaa. Se on kauhean tylsää.
– Minua on lapsesta asti häirinnyt teatterissa – varmastikin siksi, että se on niin lihallista ja tulee niin lähelle – lattea ja tympäisevä kuva naisista. Naispuoliselle katsojalle on latistava kokemus, kun nainen on näyttämöllä pelkkä klisee. Silloin on vaikea päästä osaksi esityksen magiaa, ja tuntuu, kuin esitys ei haluaisi puhua minulle. Se haluaa puhua vain miehille ja miehenmielisille naisille. Minun ihmisyyteni ei sitä kiinnosta.
Susanna Kuparinen myöntää, ettei hän ole ohjannut yhtäkään kokopitkää esitystä, jossa nainen olisi ollut päähenkilönä.
– Olen selittänyt asian itselleni niin, että koska teen esityksiä politiikan maailmasta ja vallan ylärakenteesta, niin siellä ei naisia ole hyvin merkittävissä asemissa. Vallitsevien asenteiden sisäistäminen on ansa, johon on helppo pudota. Etenkin ohjaajan ammatissa toimiville on hyvin viekoittelevaa nähdä esitys miehen silmien kautta.
Miesten ja naisten väliset valtasuhteet tuovat hänelle mieleen edesmenneen Vivica Bandlerin ja tavan, jolla tämän koko elämäntyö ohitettiin hiljaisesti, pienin nekrologein.
– Eräässä lehtihaastattelussa todettiin, että moinen hiljaisuus oli suuri kansallinen häpeä. Jos Bandler olisi ollut mies, hänen kuolemansa olisi ollut iso puheenaihe, häntä olisi muisteltu lukuisin eri tavoin ja hänestä olisi kirjoitettu monen aukeaman juttuja.
– Se on jollakin tavalla naisen osa Suomessa. Jos ajatellaan yhteiskunnan hyvinvointijärjestelmiä ja sitä, miten ne pysyvät toiminnassa, niin kaikki selittyy hyvinvointisektorilla työskentelevien naisten hiljaisella työllä. Bandlerin kohdalla on kyse samasta rakenteesta; siitä, miten uurastus ja työ on naisen osa, eikä siitä kuulukaan kiittää. Että ne briljantit individualistinerot ovat niitä, joilla on penis.
Susanna Kuparinen palaa ensi syksynä äitiyslomalta takaisin sorvin ääreen ja ryhtyy työstämään uutta esitystä, joka saa kantaesityksensä Ryhmäteatterissa syksyllä 2019. Tällä kertaa kyse ei ole trilogian alusta, vaan tulossa on yksittäinen täsmäohjus. Aihetta hän ei vielä paljasta.
– Ennakkotyöt – lukeminen, haastattelut, tiedon etsiminen – vaativat paljon aikaa. On mukava palata töihin. Deadline muuttaa asioita. Enää en lillu vauvan kanssa kaurapuuroavaruudessa, vaan kaikki rupeaa vähitellen hyhmääntymään, hän sanoo.
Entä tulevaisuus? Mihin suuntaan Kuparinen tahtoisi lähteä?
– Se on iso kysymys. Haluaisin jollakin tavalla uusiutua. Genrellä, tyylilajilla tai välineellä ei ole väliä. Luulen, että suurin este piilee siinä, miten kestää omaa kauhua kerta toisensa jälkeen. Sitä nollasta alkamista ja jatkuvaa epäilyä: Selviydymmekö tästä? Kiinnostaako tämä ketään? Omat odotukset on aina se vaikein rasti. Muiden odotuksia en kauheasti edes tiedosta.
– Vaikka tekisin loppuelämäni dokumenttiteatteria, toivon, että pystyisin säännöllisin väliajoin luomaan nahkani – pelkästään jo siksi, että pysyisin hereillä myös etuoikeuksieni suhteen ja osaisin nähdä, mitä maailmassa tapahtuu. Ettei kävisi niin, että huomaisin yhtäkkiä 10 tai 15 vuoden päästä tekeväni sähköhuovan, kuusiaidan ja betoniporsaiden välistä hyväosaisten turruketta, jonka äärelle voisi tulla miettimään, miten ihanaa onkaan olla oikeamielinen.
Eija Mäkisen artikkeli on aiemmin julkaistu Vivica Bandlerin juhlablogissa Viva Vivica, Stadin friidu!
