Kiistattoman monipuolinen mestari suurtuotannoista pienimuotoisiin tutkielmiin, kiteytti Vivicas Vänner -säätiön hallitus lavastaja Kati Lukan ansiot myöntäessään hänelle Ester-palkinnon. Jo 30 vuotta alalla toiminut Lukka sanoo olevansa yhä lapsellisen innostunut jokaisesta uudesta työstä.
Kati Lukka. Kuva: Suomen kansallisteatteri
Heti aluksi Kati Lukka rikkoo illuusion. Teatteri ei edusta hänelle magiaa vaan pragmaattista työtä.
Selitys löytyy lapsuudesta: Katin isä oli näyttelijä, ja lapsenhoito-ongelmat ratkesivat roudaamalla tytär teatteriin valopöydän kulmille.
– Kävin mielelläni katsomassa kaikki esitykset, mutten ollut mitenkään fasinoitunut teatterista. Minulle se oli tavallinen työpaikka, jossa tehdään oikeita asioita.
Oman ammattinsa hän keksi hiihtoretkellä: naps! Yhtäkkiä kaikki loksahti paikoilleen – lavastajan ammatissa hän pystyisi yhdistämään ja hyödyntämään itseään kiinnostavia asioita: piirtämistä, maalaamista, partiotaitoja, puukäsitöitä, rakentamista, yhdessä tekemistä. Nenä kohti pääkaupunkia ja Taideteollista korkeakoulua, jonne Lukka pääsi kertaheitolla.
– Olisin mielelläni ryhtynyt opiskelemaan arkkitehtuuria, mutta matematiikka pelotti sen verran, ettei valinta tuntunut luontevalta. Sitten tajusin, että myös lavastajan työssä pystyy tekemään arkkitehtuurisia ratkaisuja. Niiden ei kuitenkaan tarvitse kestää sataa tai 300 vuotta. Riittää, että talo pysyy koossa kaksi vuotta ja on käyttäjilleen turvallinen sinä aikana.
Lavastus on hetken taidetta, Kati Lukka toteaa Suna Vuoren toimittamassa kirjassa Kati Lukka & Tarja Simone(n) – Yhteisiä suunnitelmia, joka esittelee Lukan ja hänen elämänkumppaninsa pukusuunnittelija Tarja Simonen taiteellista kädenjälkeä – elämäntyötä tekisi mieli sanoa, ellei se kuulostaisi niin lopulliselta. Takana on jo noin sata ammattilavastusta.
Kun Lukka valmistui, alalla oli vallalla työtapana ennakkosuunnittelu, toisin sanoen lavastukseen liittyvät asiat päätettiin ennen harjoituksia. Opiskeluaikana oli myös painotettu keskeismetaforan ajatusta, kaiken tiivistävää symbolia.
– Jo silloin ajattelin, että lavastusbudjettiin pitää jättää 20 prosentin vara, jotta harjoituksissa on mahdollisuus reagoida ja muuttaa tarvittaessa suunnitelmia. Vasta harjoituksissa näkee, mitä todella tapahtuu. Siihen asti kaikki on vain taiteellisen työryhmän kesken kuviteltua.
Vuosien myötä tekemisen tapa on muuttunut, ja yhä useampi produktio toteutetaan prosessityöskentelynä. Parhaimmillaan se tarkoittaa Lukan mukaan sitä, että ennakolta suunnitellaan vain lavastuksen ydin, raamit ja hankalimmat asiat. Välillä on tilanteita, jolloin esityksen teksti valmistuu niin myöhään, että taiteellinen työryhmä lähtee näyttelijöiden kanssa liikkeelle samalta viivalta.
– Prosessityöskentely vaatii lavastajalta lähes sataprosenttisen läsnäolon harjoituksissa, koska esityksen rytmi, impulssit ja ratkaisut syntyvät silloin. Jos en osallistu harjoituksiin aktiivisesti, en kuule ideoita enkä voi vaikuttaa niihin. Lavastajana minun pitää myös pystyä jakamaan ammattitaitoani eli kertoa, onnistummeko löytämään ratkaisun erilaisiin ehdotuksiin ja toimivatko ne kokonaisratkaisun kanssa.
Kati Lukka tunnustaa olevansa edelleen lapsellisen innostunut jokaisen uuden työn alussa. Suomen kansallisteatterissa Lukka on työskennellyt nyt 15 vuotta, ja siinä ajassa suuren näyttämö takaseinä on jo ehtinyt tulla varsin tutuksi.
– Teatterintekemisessä on monia asioita, jotka toistuvat, mikä pakottaa aina hetkeksi istahtamaan ja miettimään, miten lavastukseen löytäisi uuden näkökulman. On hienoa, että meillä on neljä erilaista ja eri luonteista näyttämöä, koska se tuo vaihtelua työhön.
Lukka muistuttaa, että teatterissa ollaan tyhjän taulun edessä kolmen kuukauden välein. Jokainen työryhmä tarjoaa uudenlaisen työtilanteen ja haasteen.
– Olen tehnyt vain kahdesti saman näytelmän: Kauppamatkustajan kuoleman ja Luulosairaan. Saman tekstin äärellä työskenteleminen ei ole niin ongelmallista, kuin ensikuulemalta voisi olettaa. Jokaiseen näytelmään pyritään löytämään oma sisääntulokulmansa. Toisella kerralla samaa tekstiä tarkastellaan toisesta näkökulmasta.
Lukka kertoo, miten hänen mielessään kulkee konkreettisten töiden rinnalla koko ajan kuvitteellinen kuvamaailma; eräänlainen visioiden arkisto erilaisista ideoista ja lavastuksista, jollaisia hän vielä joskus haluaisi tehdä.
– On aina uskomattoman hieno hetki, kun pystyn poimimaan tietyn pitkään miettimäni idean ja toteuttamaan sen käytännössä. Se on yksi niistä asioista, joka pitää työn elävänä ja kiinnostavana.
Suomen kansallisteatterin pääjohtaja Mika Myllyaho kehuu Vuoren kirjassa Lukan vahvaa ammattitaitoa, näkemystä, genretuntemusta ja kykyä toimia kiireessä.
– Monet yhteistyömme Mikan kanssa ovat olleet poikkeustilanteita, kun esimerkiksi ohjelmistoa on jouduttu yllättäen muuttamaan. Silloin pitää omaksua asioita nopeasti. Siinä auttaa kokemus. On tärkeää osata olla rento kiireellisten tehtävien äärellä, jotta intuitio pääsee liikkeelle.
– Pitää olla myös ammatillista itsevarmuutta. Saattaa olla, että kolmen päivän tai viikon päästä olisin keksinyt jonkin fiksumman ratkaisun, mutta pelastustehtävissä pitkiin pohdintoihin ei ole aikaa.
Lukkaa on kehuttu lavastajaksi, jolla säilyy tolkku suurissakin produktioissa.
– Minun kohdallani se tarkoittanee sitä, että pystyn hahmottamaan, minkä kokoluokan ratkaisuja voimme tehdä, jotta ne voidaan myös toteuttaa. Ainahan voi suunnitella valtavan maailman, mutta mitä se hyödyttää, jos siitä saadaan tehtyä vain murto-osa?
Tolkkua osoittaa myös budjetissa pysyminen. Jos on jokin perusteltu syy ylittää lavastusbudjetti, Lukka painelee rahakirstun vartijoiden luo ja kysyy, voidaanko muutoksia tehdä.
– Joskus budjettia voi venyttää, joskus lavastus syntyy vähemmällä. Muistettakoon se seuraavalla kerralla! hän sanoo nauraen.
Lukka korostaa teatterissa yhdessä työskentelyä. Lavastajana hän ei sooloile vaan muistuttaa, että esityksen maailma syntyy taiteellisen työryhmän yhteisenä näkemyksenä.
– En ole kenenkään esimies. Lavastuksen valmistaminen vaatii kymmenien ammattilaisten – puuseppien, pintakäsittelijöiden, verhoilijoiden, näyttämömiesten – panosta. Eikä pidä unohtaa valosuunnittelijaa eikä videoteknikkoja.
Olipa kyse sitten suurtuotannosta tai pienimuotoisesta lavastuksesta, turvallisuus on aina osa suunnittelua. Näyttämö on näyttelijöiden työpaikka, ja heidän pitää pystyä tekemään henkeäsalpaaviakin asioita ilman hengenvaaraa.
– Joudun välillä olemaan suunnittelupalavereissa se järjen ääni, jos ja kun ohjaajan visiot alkavat hipoa mahdottomia. Ei kannata hukata kaikkia efortteja asioihin, jotka eivät toimi.
Lukka myöntää vuosien tuoneen myös pientä kyynisyyttä. Aina ei jaksa innostua, kun joku uusi punaposkinen ohjaaja ehdottaa mielestään upeaa ja ennennäkemätöntä ideaa: ”Mitä jos pantaisiin näyttelijä tähän roikkumaan?” Hmm – jos ei nyt kuitenkaan.
Vielä 30 vuotta sitten, kun Kati Lukka aloitti lavastajan uraansa, ympäristönäkökulmaa ei otettu aktiivisesti huomioon teatterin arjessa.
– En silloin osannut työssäni ajatella ympäristöön liittyviä seikkoja oikeastaan yhtään. Nyt tilanne on toinen. Vaikka teatterimme tilat ovat pienet ja ahtaat, olemme yrittäneet järjestää kierrätyksen mahdollisimman tehokkaasti.
Käytännössä se tarkoittaa teatterissa muun muassa sitä, että vanhoja lavastuksia pyritään hyödyntämään uusiokäytössä mahdollisimman paljon. Myös materiaalivalintoihin kiinnitetään erityistä huomiota.
Pieni mutta konkreettinen esimerkki on myös lavastuksen pienoismallit, jotka Lukka tekee 95-prosenttisesti valmistetusta kierrätyspahvista muovisen kennolevyn tai uretaanitäytteisen materiaalin sijaan.
– Meidän pitää koko ajan tehdä valintoja. Teatterissa ekologisuus painottuu siihen, montako käyttö- tai kiertokertaa jollekin epäekologisellekin materiaalille saadaan. Aina emme pysty hyödyntämään itse lavastusta tai sen osia, jolloin panemme sanan kiertämään. Esimerkiksi Macbethin pleksiseiniä käytettiin eräässä Salon Teatterin produktiossa.
Hyvä esimerkki ekologisuudesta oli myös keväällä 2014 kantaesityksensä saanut, Laura Ruohosen kirjoittama ja ohjaama Luolasto, johon Lukka suunnitteli näyttävän kristalliluolan 16 000 tyhjästä muovipullosta.
– No juu, se pullohomma meni kyllä jo tolkun äärirajoilla, vaikka materiaalivalinta mallasikin näytelmän teemoihin, hän hymähtää.
– Saimme pullot lainaksi Palautuspullo Oy:ltä. Ne tuotiin lavastamoon suurissa jätesäkeissä, minkä jälkeen niistä kaadettiin liemet, poistettiin etiketit ja maalattiin korkit. Lopuksi ne kiinnitettiin käsin verkkoihin. Välillä kaikki puusepätkin istuivat ringissä ja solmivat kristalliluolaa kasaan.
Lukka kertoo käyttäneensä aiemminkin tyhjiä pulloja massiivisena luomuksena, kun hän toteutti vuonna 1992 Porvoon suvisoitossa lavastuksen Juha Hemánuksen ohjaamaan Sotilaan tarinaan.
– Kyseessä oli Kamariorkesteri Avanti!n koreografinen konserttiteos, jonka johti Jukka-Pekka Saraste. Lavastukseen meillä ei ollut pennin hyrrää, mutta saimme Alkolta lainaksi 3 000 tyhjää viinipulloa, joista rakensimme vanhaan, palaneeseen tehdassaliin tippukiviluolan.
Lukka korostaa, ettei suuruus ole itsetarkoitus, vaan tavoitteena on luoda dimensioita.
– Lavastuksen tulisi olla dramaturgian kaltainen, sisältää eri kokoisia ja eri volyymisia kohtauksia, jotka muodostavat yhdessä näytelmän rytmin. Sama pätee kuviin.
Vivicas Vänner -säätiön viime marraskuussa myöntämä Ester-palkinto tuli Lukalle kreivin aikaan. Hän myöntää, että teatterissa on vaarana joutua imaistuksi luuppiin, jossa työstä tulee taukoamaton jatkumo.
– Kun sain palkinnon, minulla oli juuri alkanut ensimmäinen harjoitusvapaa moneen vuoteen. Palkinnon ansiosta lähdimme Saarenmaalle viideksi päiväksi kylpylään. Se oli hyvä startti ja auttoi myös mielen puhdistamisessa, hän sanoo.
Lukka tietää, miten tärkeää on tehdä irtiottoja, varsinkin silloin, kun työ ja vapaa-aika limittyvät tiiviisti toisiinsa. Yksi tärkeistä tuuletuspaikoista on 60 kilometrin päässä pääkaupungista sijaitseva askeettinen metsämökki, joka tarjoaa hiljaisuutta ja vastapainoa ajoittain hektisellekin tiimityölle.
Ester-palkinnon saamista Lukka luonnehtii yllätykseksi. Vivica Bandler on sentään tutumpi, vaikka Kati nauraakin, ettei hän ollut mikään hyvä oppilas teatterihistorian tunnilla.
– En koskaan tavannut Vivicaa enkä nähnyt hänen ohjauksiaan, mutta hänen persoonansa ja merkityksensä ovat tulleet tutuiksi muun muassa Raija-Sinikka Rantalan ja Kaisa Korhosen kanssa työskennellessäni. Vivican elämäkerran luin heti, kun se julkaistiin, ja voin hyvin kuvitella, miten vahva ja karismaattinen henkilö hän on ollut. Myös hänen seksuaalinen suuntautumisensa, jota hän kirjassaan käsittelee, oli kiinnostava ja yhdistävä tekijä.
Kysymys tulevaisuudesta saa Lukan tutkailemaan aikaa kahdesta perspektiivistä. Ammattia hän ei halua vaihtaa, mutta lähitulevaisuudessa, kun Kansallisteatteri joutuu remontin myötä etsimään väistötiloja, Lukka toivoo pääsevänsä suunnittelemaan lavastusta haasteellisessa ympäristössä.
– Voi kun löytyisi jokin kiinnostava tila ja voi kun sen lavastaminen osuisi minulle! hän sanoo ja alkaa muistella Katariina Lahden ohjaamaa Populaarimusiikkia Vittulanjänkältä -esitystä, jonka Oulun kaupunginteatteri toteutti väliaikaisnäyttämönä toimineessa valtavassa Teatria-rakennuksessa Oulun Limingantullissa.
– Poikkeustiloissa on aina jotakin sellaista, joka innostaa ja kannustaa kokeilemaan. Onneksi Mika on avoin kaikenlaisille ehdotuksille. Hän on siitä hyvä johtaja.
– Olisi myös superhienoa työskennellä joskus nykysirkuksen kanssa tai suunnitella jollekin isolle bändille esityksellinen keikka. Semmoinen, jossa on volyymeja ja käytetään resursseja. Ja kun nyt ruvettiin visioimaan, niin aleta turhan vaatimattomaksi, vaan pannaan hyvä porukka kasaan ja suunnitellaan Suomen seuraavien olympialaisten avajaiset!
Jutussa on käytetty lähteenä: Suna Vuori (toim.): Kati Lukka & Tarja Simone(n) – yhteisiä suunnitelmia. Kansallisteatteri, 2018.
Eija Mäkisen artikkeli on aiemmin julkaistu Vivica Bandlerin juhlablogissa Viva Vivica, Stadin friidu!
