Kuva: Nils Krogell
Ryhmä Kuusiplus vastaanotti keväällä 2022 Vivicas Vännerin Esterpalkinnon työstään taiteen tekemisen edellytysten parantamiseksi maassamme, niin korona-ajassa kuin sen jälkeen.
Ryhmän toiminta käynnistyi protestilla toukokuussa 2021 ja jatkui sen jälkeen jäsenten omien sanojen mukaan lähes päivätyönä viiden kuukauden ajan. Tuona aikana ryhmä osoittautui ainutlaatuiseksi. Kun muut vielä vaikenivat, se toimi, otti selvää, vetosi ja vaati. Lue palkintoperusteet kokonaisuudessaan tästä.
Ryhmän koostumus on elänyt, mutta sen kantavat voimat ovat pysyneet matkassa koko taipaleen. Heitä voi oikeasti nimetä kuusi plus neljä ja he ovat kaikki esittävän taiteen tekijöitä: Aino Kivi, Antti Mattila, Emma Paaer, Iiro Ollila, Jalmari Nummilukki, Jonna Wikström, Lilja Fischer, Salla Markkanen, Titta Halinen ja Tobias Zilliacus. Kaikki nämä luovan taiteellisen työn ammattilaiset ovat suunnanneet tarmonsa ja lahjakkuutensa taiteen tekemisen edellytysten parantamiseen maassamme, niin korona-ajassa kuin sen jälkeen.
Säätiö tavoitti ryhmäläiset loppukestästä 2022.
Mistä ajatus Kuusiplus-ryhmään alun perin lähti ja miten toimintanne löysi muotonsa?
Aino Kivi: – Ryhmä syntyi Titta Halisen huhti-toukokuussa 2021 tehdystä facebook-päivityksestä, jossa hän ihmetteli, onko koko esittävän taiteen kenttä hyväksynyt epäoikeudenmukaiset ja epätieteelliset koronarajoitukset ilman sen suurempia mutinoita, missä vastalauseet. Päivityksen alle alkoi kertyä meitä, jotka halusimme ottaa aiheeseen kantaa toimien. Järjestimme muutaman tunnin varoitusajalla ensimmäisen seitsemän katsojan laittoman esityksen hallituksen kokouksen edessä ja päädyimme saman tien kaikkiin valtakunnan medioihin. Toiminta löysi muotonsa orgaanisesti teko kerrallaan, aktiivisuuden ja hyvien ideoiden ympärille kasvavamalla. Yleensä idea piti panna täytäntöön viikossa tai kahdessa – siinä ajassa tilanteet ehtivät jo muuttua radikaalisti. Jos jokin idea ei lähtenyt heti täytäntöön, se kuoli.
Mikä oli haastavinta, entä palkitsevinta, aktiivisen työskentelynne aikana?
Jalmari Nummilukki: – Haastavinta oli ehdottomasti huomata miten siiloutunut esittävän taiteen kenttä on! Ekseptionalismi kukoistaa edunvalvojien toimintakulttuurissa ja se jos mikä estää elävän ja evolutiivisen kehittymisen sekä heikentää toimijoiden omaa resilienssiä. Samalla tuon asian oivaltaminen oli palkitsevinta, sillä kuvitelma yhteisestä, toisiaan tukevasta verkostosta, paljastui pelkäksi kulissiksi, jonka takana jokainen toimija pelasi omaan pussiin tajuamatta omaa roolia siinä toimijaverkossa, jossa on osallisena. Ja tietenkin palkitsevaa oli freelancereiden meille antama tuki – se oli oikeasti tosi tärkeää!
Minkälaisia reaktioita projektinne saivat? Yllättikö jokin asia?
Salla Markkanen: – Pääasiassa kannustavia ja positiivisia reaktioita. Ihmiset tuntuivat olevan helpottuneita, kun ahdistavassa ja epävarmassa tilanteessa toimimme suoraan ja toimme esiin rajoituksiin liittyviä epäkohtia. Saimme myös jonkin verran negatiivista suhtautumista osaksemme, kun esimerkiksi haastoimme kärkkäästi edunvalvojiamme sekä liittojamme. Meitä yritettiin toppuutella, koska vaikuttamistyötä tehtiin kulisseissa. Me halusimme kuitenkin vaikuttaa julkisesti ja äänekkäästi - siksi suora toiminta, välillä ärhäkkä sellainen, oli meidän juttumme. Ajattelimme, että molemmat mahtuvat tilanteeseen, jossa niin päättäjiä kuin oman alamme toimijoitakin oli syytä herätellä.
Emma Paaer: – Minua hämmästytti se, että kritiikki yleisötilaisuusrajotuksia kohtaan koettiin usein (alan tekijöiden puolelta) puoluepoliittiseksi kritiikiksi, vaikka kritisoimme lakeja, niiden tulkintaa ja toteutustapaa. Ylipäätään taidealoilla suhde politiikkaan näyttää olevan hankala – edes kulttuuripolitiikasta ei ihmeemmin haluta puhua, vaan mieluumin kierretään asia käyttäen termejä kulttuuriala, tapahtuma-ala ja taideala; puhutaan mieluumin rahasta ja työpaikoista, kuin kulttuuripolitiikasta. On tietenkin tehokasta kertoa päättäjille, että niin ja niin monta työpaikkaa, niin ja niin paljon menetettyä tuloa, mutta kaipaan sen lisäksi puhetta taiteen ja kulttuurin merkityksestä – muustakin, kuin taloudellisesta merkityksestä.
Hämmästytti myös se, ettei politiikan ja lainsäädännön yhteyttä tunnuta ymmärtävän. Eduskunnan tehtävä on säätää lakeja. Valiokunnat, jotka täytetään kaikkien puolueiden kansanedustajilla, tekevät käytännössä lainsäädäntötyön, tietysti ministereillä ja ministeriöillä on vetovastuu.
Tartuntatautilain § 58 uudistusta ei ole vieläkään tehty, vaikka jopa AVIt (Aluehallintaviranomaiset), jotka joutuvat epämääräisiäkin lakeja toteuttamaan, ovat asian huomioineet – esimerkiksi kesällä 2022 Itä-Suomen AVIn ylijohtaja Soile Lahden Pro Gradu Itä-Suomen yliopiston Oikeustieteiden laitokselle pykälän 58 haasteista. STM:än (Sosiaali- ja terveysministeriön) lähettämien paimenkirjeiden (virallisesti: ohjauskirjeiden) laillisuutta ei ole vieläkään perattu, vaikka tästäkin on jo kesällä 2021 tullut Pro Gradu -tutkielma.
Hallituksemme haluaa jatkaa tartuntatautilain väliaikaisia pykäliä, pienin muutoksin, aina vuoden 2022 loppuun saakka. Miksi näin? Miksei ennemmin hoideta pysyviä lakeja kuntoon?
Mitä odotatte nyt alkavalta esityskaudelta?
Iiro Ollila: – Odotan ja odotin sitä mitä onkin jo tapahtunut. Yleisöt täyttyvät ja mediassa kirjoitetaan siitä kuinka tapahtuma- ja kulttuuriala "selviytyi sittenkin". Tämä on miellyttävä tarina kirjoittaa ja lukea. Sen alle jää piiloon se, että alalta on kadonnut covidin ja perusteettomien rajoitusten aikana ja takia valtavasti osaamista. Tämä näkyy tällä hetkellä esimerkiksi tapahtuma-alalla ja festareilla niin, että artistiten raidereita ja teknisiä vaatimuksia ei osata toteuttaa. Osaaminen on romahtanut ja voimakkaasti se näkyy ainakin juuri tapahtumatuotannon puolella, jota on myös tukitoimin kaikista heikoiten autettu.
Lisäksi jää kertomatta tarina siitä kuinka paljon epäluottamusta on syntynyt ammattimaiseen toimimiseen ylipäänsä koko alalla. Monella taiteelliselle alalle hamuavalla nuorella on nyt ymmärrettävästi sellainen ajatus, että voiko tällaisella oikeasti itseään elättää. Huomaamatta jää myös se, että tartuntatautilain kokonaisuudistus on edelleen tekemättä. Seuraavan pandemian tullen täsmälleen sama tulee valitettavasti tapahtumaan uudestaan. Kaipaan kovasti mediaan syväluotaavaa ja raadollisen rehellistä katsausta siitä mitä kaikki tämä on aloillemme ihan oikeasti tehnyt. Sitä samaa syväluotaavuutta ja raadollista rehellisyyttä, jota kaivattiin silloin kuin väärin asetetut rajoitukset olivat päällä.
Vad betyder Vivicas Vänners Ester-pris för er grupp?
Tobias Zilliacus: – Förutom pengar, som ju inte ska förringas i sammanhanget och som ju delvis blivit en bristvara för oss frilansare under pandemin, betyder priset en erkänsla för det arbete vi som grupp gjorde under exceptionella och utmanande premisser. Vi är ett brokigt gäng som hittade varandra i en gemensam motvilja till att vänta och se och låta politiker och tjänstemän (inte) göra sitt jobb i fred. Vi är väldigt glada för att detta arbete uppskattas och erkänns i form av Ester-priset. Det är också betydelsefullt att även annat än konstnärligt arbete premieras i en tid då konstpolitik knuffas ut i marginalen. Att just Vivicas Vänner valt att belöna oss känns extra värdefullt eftersom Vivica Bandler var en sådan visionär och förnyare av teatern i Finland. Vi hoppas och tror att hon skulle ha nickat uppskattande åt den form av civil olydnad och informationsarbete vi har ägnat oss åt.
