Haastattelupyyntö näyttelijä Elina Salolle johti kahden taiteilijan kohtaamiseen, kun hän ehdotti bloggauksen tulokulmaksi Vivica Bandlerin elämäkertaelokuvan käsikirjoitusta. Pöydän ääreen Salon keskustelukumppaniksi istahti Avskedet-elokuvan käsikirjoittaja Eija-Elina Bergholm, jonka seurassa siirrytään 1980-luvun alkuun.
Eija-Elina Bergholm. Kuva: Reima Kekäläinen.
”Saat kysyä mitä vain.”
Vivican tapa aloittaa yhteistyö Eija-Elina Bergholmin kanssa oli hämmentävän avoin.
– En sensuroinut kysymyksiäni, vaan kysyin kaikkea, mitä päähäni juolahti. Ymmärsin toki, että vaikka saan kysyä mitä tahansa, Vivica ei välttämättä kerro mitä hyvänsä. Mutta ihmeellisen auliisti hän vastasi kaikkeen – omalla tavallaan, tietysti.
Vivica Bandlerin elämästä kertovan Avskedet-elokuvan (suomeksi Jäähyväiset) primus motorina toimi Ruotsin yleisradioyhtiö SVT:n tv-draaman johtaja Lars Löfgren, joka oli houkutellut ystäväänsä Vivicaa hankkeeseen jo kauan. Mukana ideoimassa oli myös Ruotsin elokuvainstituutin silloinen johtaja Jörn Donner.
– Lars ehdotti minua käsikirjoittajaksi ja Tuija-Maija Niskasta ohjaajaksi, koska meillä kahdella oli monivuotinen kokemus yhteisestä tekemisestä.
Avskedet sai ensi-iltansa huhtikuussa 1982. Tarinan päähenkilönä on Valerie von Freyer, jonka varttumista, unelmia ja valintoja seurataan autoritaarisen isän, pankinjohtaja Magnus von Freyerin kuolemaan asti.
Elokuvan ensimmäinen osio keskittyy Valerien lapsuuteen, 1920-luvun lopulle. Yhtenä hänen tärkeimmistä läheisistään nähdään Pietarista pakolaisena Suomeen tullut kotiopettajatar Fröken Fräulein eli Martha von Collins, jota näyttelee Elina Salo.
– Se oli Vivican päähänpinttymä. Ensin kieltäydyin roolista, koska Fräulein puhui saksaa, jota en osaa. Mutta Vivica kumosi päätökseni. Hän kyllä opettaa minulle saksaa, vieläpä venäläisellä aksentilla! Salo kertoo nauraen.
– Vivica oli kuuluisa siitä, että hän ylipuhui ihmiset. Hänessä oli charmia ja voimaa. Puhelimessa hän käytti puhumattomuutta tehokeinonaan. Kun joku yritti kieltäytyä, luurista ei kuulunut mitään. Se oli Vivican metodi saada toinen suostumaan: pitkä hiljaisuus. Olen kokenut senkin joskus 60-luvulla.
Eija-Elina Bergholm kirjoitti käsikirjoitusta lähes vuoden. Hän huomauttaa tunteneensa Vivican aiemmin vain teatterinjohtajana ja ohjaajana.
– Vivica toivoi, että tapaisin myös joitakin hänen ystäviään ja sukulaisiaan. Hän oli itse valinnut ihmiset, jotka kohtasin. Tapasin muun muassa hänen sisarensa Erican, ystävättärensä Ann-Charlotte Nurmen, taloudenhoitaja Kirsti Poikolaisen ja kirjailija Göran Schildtin, joka oli Vivicalle kuin veli. Vivica oli todennäköisesti briiffannut heidät etukäteen. Sellainen käsitys minulle jäi.
– Keskustelin myös Lasse Pöystin kanssa, sillä tunsin hänet entuudestaan teatterin kautta, ja olimme olleet usein tekemisissä.
Bergholmin mukaan Vivicassa oli omistavia piirteitä.
– Hän ilmoitti heti, että on yhden ihmisen ihminen ja kertoo elämästään vain yhdelle kerrallaan. Hän myös kielsi puhumasta asioistaan tietyille henkilöille. En ollut tottunut sellaiseen.
– Salailu selittyy sillä, että suomenruotsalaiset ovat minoriteetti, Elina Salo sanoo.
– Suomalaisten on vaikea ymmärtää, miten vahvasti se, että suomenruotsalaisista lähes kaikki tuntevat toisensa tai ovat sukua keskenään, vaikuttaa elämään. Käytännössä se tarkoittaa, että vihamiehillekin ollaan ystävällisiä, koska piiri on niin pieni.
Myös Elina Salo on äitinsä puolelta suomenruotsalaista sukua.
– Isovanhempani olivat suomenruotsalaisia, jotka kannattivat fennomaniaa ennen Suomen itsenäistymistä sata vuotta sitten. He panivat lapsensa suomenkieliseen kouluun, mutta keskenään he puhuivat ruotsia. He suomensivat lastensa nimet mutteivät omaansa. Äitini kertoi, miten häntä aina hävetti koulussa, kun hänellä oli eri sukunimi – Kivilahti – kuin vanhemmillaan, jotka olivat Wiksteneja.
Ruotsin kielen taitonsa Salo sanoo saaneensa ilmaiseksi naapureiltaan.
– Olen kotoisin Sipoosta, jossa kaikki naapurimme olivat ruotsinkielisiä. Äitini pani minut 6-vuotiaana ruotsinkieliseen pikkukouluun, koska suomenkielistä ei ollut. Kävin sitä vuoden, ennen kuin siirryin suomenkielisen SYKin valmistavaan kouluun.
Elina Salo näytteli Clairen roolin Aki Kaurismäen elokuvassa Le Havre. Kuva: Malla Hukkanen, Sputnik Oy.
Vivica Bandlerin johtama Lilla Teatern oli Salolle tuttu katsojana, ennen kuin hän vieraili vuonna 1957 Punahilkan roolissa Benedict Zilliacuksen kirjoittamassa revyyssä Lite in rödluvan.
– Pikku-Lillanissa esitetyt poliittiset revyyt olivat rohkeita ja todella hauskoja. Puhumattakaan absurdismista, jonka Vivica toi Suomeen.
Lite i rödluvan oli ensimmäinen Lilla Teaternin esitys, joka vieraili Ruotsissa. Caterina Steniuksen kirjoittamassa historiikissa Här går det under! En berättelse om Lilla Teatern 1940–2015 esitystä luonnehditaan lapsilta kielletyksi saduksi.
Salo paikkasi Ruotsin-vierailun aikana Eila Granbergia, ja muissa rooleissa nähtiin Lasse Pöysti, Birgitta Ulfsson, Kaarlo Juurela, Eva Perander, Pertti Roisko ja Åke Lindman.
– Vierailin pari kolme kertaa Lillanissa Vivican johtajakauden aikana. Minua hämmästytti, miten kaikki teitittelivät häntä. Otin se huumorilla – koska hän oikein huomaa, että tämä on hassua. Kun Vivicasta tuli Tukholman kaupunginteatterin johtaja, hänen oli pakko muuttaa tapaa, koska Ruotsissa sinuteltiin ilman muuta.
Ennen kuin Elina Salo kiinnitettiin Lilla Teaterniin vuonna 1967, hän työskenteli Intimiteatterissa ja Radioteatterissa. Lillaniin hän siirtyi, kun Lasse Pöysti ja Birgitta Ulfsson ostivat teatterin Vivicalta.
– Lillanissa oli Vivican luoma yhteishenki, joka jatkui Lassen ja Bissen, sitten Askon [Sarkola] aikana. En usko, että olisin viihtynyt yhtä hyvin laitosteatterissa. Lillanissa sai olla itsenäinen.
Salo korostaa, miten Lillanissa työskenteli hurja joukko persoonallisia ihmisiä, joilta oppi sekä elämää että ammattitaitoa: Erna Tauro, Eva Perander, Hilkka Östman, Gustav Wiklund, Nils Brandt, Ralf Forsström, Frej Lindqvist…
– Eikä pidä unohtaa Lillanin kotikirjailijoita: Bengt Ahlfors, Claes Andersson, Johan Bargum ja Christer Kihlman. He loivat yhteiskunnan epäkohtiin kantaaottavia kabareetekstejä ja näytelmiä; perinteen, joka jatkuu yhä.
Lilla Teaternin myötä Elina Salo oli vieraillut myös Huvilakadun Villa Frenckellissä. Sen sijaan Eija-Elina Bergholmille Helsingin Eirassa sijaitseva palatsimainen rakennus oli uusi kokemus.
– Minua Vivican koti kiinnosti kovasti, sillä olin kuullut niin paljon siitä. Rakennus on valtava, suorastaan eksyttävän suuri. Ymmärsin heti, miltä lapsesta on tuntunut asua siellä: hurjalta ja yksinäiseltä. Olen käynyt kaikissa huoneissa, myös kuuluisassa keittiössä, mutta haastattelut teimme yleensä suuressa sisääntulohallissa.
Kuva: Ida Henrikson.
Tietynlaista kammon tunnetta lisäsi se, miten Vivica jo ensimmäisen haastattelukerran aikana nousi yhtäkkiä tuolistaan, käveli ovelle, avasi sen, katsoi hetken ja tuli takaisin.
– Hän selitti myöhemmin, että häntä oli aina kuunneltu salaa eikä hän koskaan saanut olla rauhassa. Kyseessä oli ehkä pieni näytelmä siitä, millaiseksi hän oli tuntenut olonsa Huvilakadulla. Se, että häntä kuunneltiin, oli varmasti vaikuttanut hänen luonteeseensa.
Elina Salo kertoo ihmetelleensä, miksi Avskedet-elokuvaa ei kuvattu Huvilakadulla.
– Sen sijaan koko sisustus lavastettiin Tukholman studiolle: portaat, huoneet, kaikki interiöörit ja esineistö!
Eija-Elina Bergholm kertoo vierailleensa Vivican luona myös Tukholmassa. Kaikki keskustelut hän tallensi mustiin vahakantisiin vihkoihinsa.
– Osa kysymyksistäni oli intiimejä, mutta Vivica puhui hämmästyttävän helposti rakkauksistaan ja siitä, miten hänen vanhempansa eivät hyväksyneet hänen homoseksuaalisuuttaan. En osaa arvioida, miten eksakteja vastaukset olivat todenmukaisuuden kanssa. Kyse oli elokuvan käsikirjoituksesta eli fiktiivinen elementti oli jo lähtökohtaisesti mukana, Bergholm sanoo.
– Biseksuaaleista ja lesboista puhuessaan Vivica sanoi, että he olivat ”kuin kummituksia”. Olen joskus miettinyt, voisivatko Tove Janssonin hattivatit kuvata näitä kummituksia. Nehän ovat hyvin jänniä ja selittämättömiä, sukupuolettomia hahmoja.
Hanna Kangasniemi muistuttaa Suomen kansallisfilmografiaan kirjoittamassaan esseessä, että Avskedet oli ensimmäinen edes osittain suomalainen elokuva, jossa kuvattiin kahden naisen välistä fyysistä rakkautta. Suomessa elokuvan näki noin 20 000 katsojaa, mutta nais- ja lesboteemansa ansiosta se kiersi kansainvälisillä festivaaleilla ja tapahtumissa poikkeuksellisen pitkään, noin 15 vuotta.
Kangasniemen mukaan elokuvan merkitys lesbo- ja bi-yhteisöille näkyi myös siinä, miten se levisi vuoden 1986 televisioesityksen jälkeen vuosikausia videokopioina lesbonaisilta toisille. Ennen kaikkea se tarjosi monille perspektiivin tarkastella omaa elämää suhteessa fiktioon ja todellisuuteen.
Elokuvan nimi, Avskedet, oli Bergholmin ehdotus, mutta idean siihen hän sai Vivicalta.
– ”Kaikki rakkauteni ovat olleet hyvästijättöjä.” Ne olivat hänen omat sanansa.
Avskedet, jota kriitikko Henri Waltter Rehnström luonnehti kenties kotimaisen elokuvan hienoimmaksi kuvaukseksi patriarkaalisesta mielivallasta, alkaa pankkiiri Magnus von Freyerin hautajaisista.
Elämäkerrassaan (Vastaanottaja tuntematon, 1992) Vivica toteaa, miten hänellä oli aina ollut tunne, että hän kulkee elämässään yksinäistä tietä, mutta elokuvan alussa häivähtää pieni toivo, kun aikuiseksi varttunut Valerie-tytär pohtii, että nyt hänen yksinäisyytensä saattaa loppua.
– Eija-Elinan käsikirjoituksen alku oli loistava! Minusta kohtaus heijastui nimenomaan isään, kuten elokuvan nimikin: jäähyväiset. Valerien muutaman sanan keskustelu papin kanssa paljasti koko sen tunneskaalan, jota Vivica tunsi isäänsä kohtaan. Se oli hyvin vahva kohtaus. Oli myös tärkeää, että elokuva päättyi hautajaisiin, Elina Salo sanoo.
Onkin yllättävää kuulla, kun Bergholm kertoo, ettei Vivica pitänyt lainkaan käsikirjoituksen alusta.
– Olin toimittanut tekstin Vivican luettavaksi Huvilakadulle, mutta hänestä ei kuulunut mitään. Niinpä soitin ja kysyin, oliko hän ehtinyt lukea sitä.
– Olin kuvaillut, miten arkku viedään hautaan ja havut asetellaan. Vivica ei halunnut mitään sellaista. Hän sekä rakasti että vihasi vanhempiaan, mutta erityisesti isäänsä hän vihasi todella paljon – ja se vaikutti hänen näkemykseensä. Hän vastasi: ”Tämä… tämä alku ei ole…” Ja sitten pitkä hiljaisuus. Aloin itkeä. Se oli viimeinen asia, jonka olin tekstiin kirjoittanut. Hautajaiset olivat minusta koko jutun juju.
Tekijöiden keskinäiset näkemyserot johtivat myöhemmin jopa radikaaleihin tekoihin. Elokuvan osatuottajana toiminut Jörn Donner katsoi, ettei elokuvan toteutus vastannut käsikirjoitusta, ja hän leikkautti sen uudelleen.
Myöskään Vivica Bandler ei ollut tyytyväinen elokuvan lopputulokseen, koska osa hänelle tärkeistä kohtauksista oli poistettu. Ennen kaikkea hän oli pettynyt siihen, ettei elokuvassa ollut huumoria. Niinpä hän veti nimensä pois elokuvan alkuteksteistä.
– Minäkin ihmettelin, ettei elokuvassa tullut ilmi se huumori, joka Vivicassa oli. Hän osasi nauraa itselleen eikä ottanut itseään koskaan liian vakavasti, Elina Salo sanoo ja matkii saman tien Vivicaa: hän venyttää puseronsa kaula-aukkoa ja muiskauttaa pusun olkapäähänsä.
– Näin Vivica teki, kun hän oli keksinyt jonkin erityisen hyvän idean: antoi suukon itselleen! Siinä oli tiettyä leikkimieltä, joka yhdisti koko Lillanin porukkaa.
– Vivican huumori oli hyvin omaperäistä, Bergholm vahvistaa ja muistuttaa Vivican käyttämistä monista sanonnoista, joista yksi kuului: ”Naida täytyy aina.”
– Vivicassa oli paljon salaperäistä ja epätavallista. Minusta hän oli oikeasti ujo – siitäkin huolimatta, että hän oli toiminut teatterinjohtajana monessakin paikassa, Eija-Elina Bergholm sanoo.
– Hän oli myös tavattoman hellä toista ihmistä kohtaan. Kun itkin hänen hautajaiskohtaukseen liittyvän vastahakoisuutensa vuoksi, hän alkoi lohduttaa minua pitkän puhumattomuuden jälkeen. Minähän en pystynyt silloin sanomaan sanaakaan. ”Älä itke, kulta. Älä itke.” Se tapa, jolla hän sanoi sen, oli niin suloinen. Edes oma äitini ei ole puhunut niin.
Bergholmin mukaan Vivican hellyys näkyi myös konkreettisilla tavoilla.
– Kun myöhästyin työasioiden vuoksi tapaamisestamme ja myös viimeisestä junasta – asuin ja työskentelin silloin Tampereella – Vivica tarjoutui majoittamaan minut Huvilakadulle. Olin ällistynyt. Nukuin isossa huoneessa, jossa oli Tove Janssonin tekemät gardiinit ikkunassa. Eikä minua pelottanut yhtään, hän muistelee.
– Kun Vivica ohjasi Mumintrollet-televisiosarjaa 60-luvun lopulla, Tove seurasi kuvauksia Tukholmassa ja piirsi minulle ikioman Pikku Myyn, Elina Salo kertoo.
– Tuolla vieraanvaraisuudella hoidettiin kokonainen teatteri, Salo sanoo hymyillen ja muistuttaa Vivican ”nenästä”; siitä, miten tämä haistoi lahjakkuudet ja teatterin uusimmat tuulet.
– Hän toi Lillaniin vierailijoiksi monia teatterintekijöitä Euroopasta: Dario Fo, Eugène Ionesco, Ariane Mnouchkine… Ja kaikki heidän majoitettiin Huvilakadulle.
– Se osoittaa suurta sivistyneisyyttä. Vivicahan oli matkustanut ympäri maailman, hän osasi monia kieliä, tiettyjä kieliä syntyperäisesti, Bergholm sanoo.
– Minusta hän oli enemmän demokraatti kuin aristokraatti. Hän oli syntynyt sellaiseen maailmaan, jossa kaikki olivat jollakin tasolla tasa-arvoisia. Sen takia hän – nämä ovat hänen sanojaan – inhosi isäänsä, koska tämä ei osannut suhtautua ihmisiin samalla tavalla.
Herkkyys näkyi Elina Salon mukaan myös Vivican tavassa ohjata.
– Voisi sanoa, että Vivican ohjaaminen oli neuvottelua. Hän istui hiljaa katsomossa ja kohtauksen jälkeen hän otti syrjään jokaisen erikseen ja hyvin hiljaisella äänellä, melkein kuiskaten ja hellästi, ehdotti niin, etteivät muut kuulleet: ”Voisitko Elina tulla sisään toiselta puolelta näyttämöä?”
– Vivicalle sai aina esittää ideoita. Hän myös osasi valita oikeat henkilöt rooleihin. Sekin on taito.
Salo ei ole varma, saiko Lilla Teatern Vivican johtajakaudella valtiolta taloudellista tukea.
– Olimme sodan kokenut sukupolvi ja osasimme säästää, ja sehän se luovuutta vaatii. Päiväharjoitusten jälkeen kysyimme kassalta, paljonko väkeä oli illalla tulossa. Jos liian vähän, aloimme soitella sukulaisille ja tuttaville.
Salo korostaa, ettei Lillanissa ollut hierarkiaa, ja sama henki jatkui myöhemmin uusien johtajien aikana.
– Minusta Asko vastasi hyvin, kun häneltä kysyttiin eräässä haastattelussa, millaista on toimia Lilla Teaternin johtajana. ”No, se on esimerkiksi sitä, että jos huomaa, että vessapaperi on loppu naisten WC:ssä, johtaja menee hakemaan sitä lisää siivouskaapista.”
– Kun lavastajalta puuttui tavaroita, niitä tuotiin kotoa. Vuonna 1978 ensi-iltansa sai Henrik Tikkasen kirjoittama ja Christian Lundin ohjaama Fjärilsvingar, jossa tarvittiin kevyttä jugendkalustoa. Vein sinne omani, siellä se oli puoli vuotta näyttämöllä. Sellaista se oli, sotkeuduimme toistemme töihin!
Eija Mäkisen artikkeli on aiemmin julkaistu Vivica Bandlerin juhlablogissa Viva Vivica, Stadin friidu!
Teksti: Eija Mäkinen
Bo Carpelanin luonnehdinta paljastaa kaiken sen rakkauden, jota kirjailijat ja näyttelijät tunsivat Lilla Teaternia kohtaan. ”Älyllisen leikin, uusien ideoiden ja ihmismielen kurinpalautuksen tyyssijaksi” omistettu teatteri kulki Vivica Bandlerin johtamana alusta asti rohkealla, suorastaan kapinallisella tiellä, minkä ansiosta Helsingissä nähtiin huikea määrä ulkomaisten nykykirjailijoiden kantaesityksiä.
– Vivica toi Suomeen uutta dramatiikkaa – Eugène Ionescoa, Edward Albeeta, Dario Fota, Harold Pinteriä – aikana, jolloin kukaan muu ei sitä vielä tehnyt. Lilla Teaternissa luotiin täysin toisenlaista teatteria kuin muualla Suomessa – tai no, Jack Witikka yritti Suomen Kansallisteatterissa toteuttaa ohjelmistoa samaan suuntaan. Mutta muutoin suomalainen teatteri oli näytelmävalinnoissa vielä 1960-luvulla umpiperä, ohjaaja-kirjailija Raija-Sinikka Rantala sanoo.
Ohjaaja-kirjailija Raija-Sinikka Rantala toimii
Vivica Bandlerin perustaman säätiön,
Teaterstiftelsen Vivicas Vännerin hallituksen puheenjohtajana.
Hän huomauttaa, ettei edelläkävijän rooli ollut vain ulkomaisten tekijöiden varassa, vaan Lilla Teaternissa pääsivät esiin myös uudet kotimaiset näytelmäkirjallisuuden nimet: Benedict Zilliacus, Bengt Ahlfors, Claes Andersson, Johan Bargum, Christer Kihlman…
– Vivica itse ohjasi esimerkiksi Carson McCullersia, joka oli hänelle hyvin tärkeä. He tapasivat henkilökohtaisesti Yhdysvalloissa, jolloin selvisi, että he olivat syntyneet – ei ainoastaan samana vuonna ja samana päivänä vaan peräti samalla kellonlyömällä.
Nykyään Teaterstiftelsen Vivicas Vännerin hallituksen puheenjohtajana toimiva Rantala teki ohjaajan opintoihinsa kuuluneet harjoittelutyönsä Lilla Teaternissa. Ensin oli vuorossa Ahlforsin, Anderssonin ja Bargumin kirjoittama Kropp, sitten Kent Anderssonin näytelmä Sandlådan, jossa Rantala toimi ohjaaja Ralf Långbackan assistenttina ja lopuksi hän ohjasi yhdessä Johan Bargumin kanssa Som smort -näytelmän vuonna 1970.
– Tapasin myös Vivican, mutta varsinaisesti tutustuimme Kaisa Korhosen 30-vuotispäivällä kesällä 1971.
Kun Raija-Sinikka Rantala valittiin vuonna 1973 Kansainvälisen Teatteri Instituutin, ITI:n, New Theatre -komiteaan, hän ja Vivica tapasivat yhä useammin eri puolilla maailmaa, sillä molemmat toimivat aktiivisesti ITI:n luottamustehtävissä.
– Sitä kautta tulimme paremmin tutuiksi, Rantalaa sanoo ja muistelee nauraen Nancyn kaupungissa Ranskassa sattunutta episodia, jossa Vivican feminismi ponnahti pintaan.
– Istuimme ison suomalaisen teatteriporukan kanssa ulkoilmakahvilassa. Siihen ilmestyi vähän juovuksissa ollut mies ja alkoi lässyttää eräälle seurueen naisista. Vivica sattui istumaan vieressä. Hän kuunteli tyynesti aikansa ja hujautti sitten salamannopeasti isolla käsilaukullaan miestä korvalle. Tämä häipyi paikalta välittömästi.
Ensimmäinen yhteistyö, jonka Rantala ja Vivica Bandler tekivät yhdessä, sai alkunsa lentokentän pokkarinurkasta. Etsiessään lukemista Rantala huomasi Klaus Mannin vuonna 1934 kirjoittaman Flucht in den Norden (suomennettu nimellä Pako pohjoiseen), joka kertoo Natsi-Saksasta paenneen nuoren saksalaisen naisen matkasta halki Suomen kohti Petsamoa.
Romaani pohjautuu kirjailijan omiin kokemuksiin, kun hän 1930-luvulla pakeni kansallissosialisteja ja asui suomenruotsalaisten perheiden kartanoissa mm. Tammelassa ja Ruovedellä.
– Kun palasin Suomeen, vein kirjan Vivicalle. Hän tiesi tarkalleen, keistä Mann oli kirjoittanut.
Kaksikko alkoi suunnitella tarinasta elokuvaa ja vieraili kartanoissa, jotka olivat toimineet Mannin turvapaikkoina ja joista romaanin henkilöhahmot olivat peräisin.
– Vivica halusi käydä henkilökohtaisesti myös teoksen oikeudenhaltijoiden luona, joten lensimme Frankfurtiin. Kaupungissa oli käynnissä Oktoberfest, ja Hofbräuhausissa Vivica tilasi itselleen eisbeinia, riimisuolattua sianpotkaa, minä otin jotakin maltillisempaa, Rantala muistelee.
Oikeudet omistaneessa kustantamossa aikeelle näytettiin vihreää valoa, mutta tyrmistyksen hetki koitti, kun selvisi, että saksalaiset olivat jo ehtineet tuottaa romaanista elokuvan, Ingemo Engströmin ohjaaman version, jossa pääroolia näytteli Katharina Thalbach ja tämän suomalaista rakastettua – yllätys, yllätys – Jukka-Pekka Palo!
– Että meitä harmitti!
Klaus Mannin tarina oli niin vangitseva, etteivät Raija-Sinikka Rantala ja Vivica Bandler halunneet luopua siitä, vaan he tekivät aiheesta ohjelmistoehdotuksen Lilla Teaterniin. Flykt mot Norr toteutettiin tarkkojen suunnitelmien pohjalta.
– Vivica oli taitava ideoimaan, mutta asioiden dokumentoiminen oli minun velvollisuuteni.
Kaksikko työskenteli Huvilakadun keittiössä, eikä turhia taukoja pidetty. Puuhella hehkui, hiki kihosi karpaloina, mutta ruoka tarjoiltiin vasta, kun päivän työsarka oli tehty – ja sen määritteli Vivica.
– Kun lopulta olin aikani istunut ja kirjoittanut, totesin ääneen: ”Kyllä tämä mielestäni on nyt niin hyvä kuin sen voi saada.” Vivica katsoi minua vähän aikaa ja kysyi: ”No mutta entäs, jos siitä saisi vielä vähän paremman?”
– Se on asia, jonka olen siitä asti muistanut. Minulla on taipumus tehdä hommat valmiiksi Alta pois! -periaatteella. On osattava malttaa tarkastella kaikkea tekemistä siitä näkökulmasta, miten asioita voisi hioa vielä paremmaksi. Sen opin Huvilakadun istunnoissa.
Joulukuussa 1984 kantaesityksensä saaneen Flykt mot Norr -näytelmässä vierailivat mm. Fred Negendanck ja Gerda Ryselin Svenska Teaternista Työnjako sujui niin, että Vivica ohjasi pääroolien esittäjiä ja apulaisohjaajana – ja olosuhteiden pakosta myös lavastajan sijaisena – toiminut Rantala ohjasi kaikki sivurooleja ja vastasi kokonaisnäkemyksen toteutumisesta.
– Vivica ei ohjannut pikkurooleja, kun taas minun mielestäni ei ole sellaista näytelmää, jossa pikkuroolit eivät olisi tärkeitä. Muuten teatterinäkemyksemme oli samanlainen, Raija-Sinikka Rantala kertoo.
Hänen mukaansa Vivicalla oli ohjaamiseen hyvin ranskalainen, älykäs ote.
– Se ei ollut mitään hidasta suomalaista kehittelymeininkiä, päinvastoin. Työnteossa oli ripeä rytmi. Hän ei ohjaajana ollut visuaalisesti orientoitunut, vaan Vivicalle oli tärkeää atmösfäärit; se tila, jossa näyttelijä pystyy näyttelemään. Henkilöohjauksessa hän oli vahvimmillaan. Hän oli taitava oivaltamaan pieniä nyansseja, tunnelmia ja ihmisten välisten kontaktein tuottamia virityksiä. Monet kokonaisvaltaisia visioita puhkuvat ohjaajaäijät suhtautuivat Vivicaan vähätellen.
Kaksikon yhteistyö jatkui Lahden kaupunginteatterissa, jonka johtajana Rantala toimi vuosina 1984-1990.
– Dramaturgi Marjatta Ecaré tarjosi ohjelmistoon uutta, mielenkiintoista, ranskalaista kirjailijaa, jota kukaan ei tuntunut ymmärtävän: Bernard-Marie Koltès. Luin näytelmän ja ajattelin: Jumaliste, tämä otetaan! Sitten mietin, kuka voisi parhaiten saada siitä irti asioita, ja päädyin Vivicaan.
Niin syntyi Neekeri vai koirat, joka sai ensi-iltansa helmikuussa 1986. Se oli ensimmäinen Koltésin näytelmä, joka Suomessa tehtiin.
– Se oli hauska prosessi. Vivica teki aina huolellista taustatyötä, ja niinpä me tälläkin kertaa matkustimme Bernard-Marien luokse Pariisiin, joka otti meidät vastaan asunnossaan. Hän asui silloin lähellä Moulin Rougea. Iltapäiväpalaverin jälkeen hän suositteli meille iltaohjelmaksi erästä kungfu-elokuvaa, jonka menimme katsomaan, Rantala muistelee nauraen.
Ensi-ilta järjestettiin Vivican maun mukaan, ja illan aikana lauloi mm. Moune de Rivel, jonka kanssa Vivica oli ystävystynyt jo 1930-luvulla Pariisissa. Ensi-iltakutsuun vastasi myöntävästi myös kirjailija itse, jonka teatterin valomiehet veivät saunaan ja hankeen tekemään enkeleitä. Koltés vieraili myöhemmin Vivican luona. Suunnitelmissa oli, että hän olisi kirjoittanut seuraavan kesän Saaren kartanossa, mutta AIDS ehti nitistää lahjakkuuden jo heti keväällä.
Vivica Bandlerin kyky luoda kansainvälisiä kontakteja on satanut suoraan suomalaisen teatterin laariin, jos tällainen agronomin sanavarastoon kuuluva ilmaus sallitaan.
Hänen suvereeni kielitaitonsa – Vivica puhui sujuvasti mm. ruotsia, suomea, saksaa, ranskaa, englantia ja venäjää – ei riitä selittämään poikkeuksellisen laajan verkoston syntyä, vaan kyse oli ilmiöstä, jota Rantala kutsuu ”maailman mittakaavassa liikkuvaksi sielunveljeydeksi”.
– Aina kun Lilla Teaterniin saapui joku vierailija, vaikkapa kirjailija, lopputuloksena oli lähes poikkeuksetta ystävyys Vivican kanssa. Vieraanvaraisuus ja huolenpito uudesta ihmisestä oli merkillepantavaa, Rantala sanoo ja lisää, miten istunnot Huvilakadun keittiössä ovat olleet kaikille osallistujille hienoja juhlia, jolloin on jaettu muutakin kuin työ ja kiinnostus taiteeseen.
– Vivica hakeutui aktiivisesti ihmisten luo. Se, miten hän myöhemmin elämässään toimi älyllisen kontaktisillan rakentajana Eurooppaan, ja Pariisin kautta Karibialle ja muualle maailmaan, näkyi jo tavassa, miten 22-vuotias Vivica matkusti 1930-luvun lopulla Lappiin ja ryhtyi oma-aloitteisesti ranskalaisen elokuvaohjaajan Jacques Feyderin assistentiksi.
Niin, elokuva. Se oli Vivican suuri unelma ja hänen ensimmäinen taiteellinen rakkautensa.
– Vivican halu tehdä elokuvaa johtui alun perin suuresta kiinnostuksesta ihmistä kohtaan. Hän tavoitteli ihmistä lähikuvassa. Mutta väliin tuli sota, eikä Pariisin lähteminen onnistunut. Sodan päätyttyä Vivica oli jo naimisissa Kurt Bandlerin kanssa ja pian kaulaansa myöten kiinni Lillanissa.
Saaren kartano piti sekin laittaa asialliseen kuntoon. Elämä vei toisaalle, siksi elokuva jäi.
Rantala muistuttaa, miten Vivica Bandler oli Tukholman kaupunginteatterin teatterinjohtajana toimiessaan luopunut ohjaajan työstään.
– Se oli iso ratkaisu hänen elämässään, mutta suuren teatteritalon kannalta varmasti järkevä. Myös suomalaisen kulttuurin vientiä Ruotsiin – jotka olivat valtavia projekteja – ei varmasti olisi pystytty toteuttamaan, jos Vivica olisi istunut harjoituksissa päivät. Luovuuden kipinä ei kuitenkaan sammunut. Kun hän palasi lahden tälle puolelle, hän halusi palata elokuvan pariin. Teatteri oli jo nähty.
Vivica Bandlerilla oli jo aiemmin ollut monta ideaa käsikirjoitukseksi. Yhteen niistä hän oli houkutellut kumppaniksi Frans Emil Sillanpään, jonka romaanista Miehen tie Vivica oli vaikuttunut.
Sillanpää oli innostunut maaseudulle sijoittuneesta tarinasta kovin, ja ensimmäinen tapaaminen lupasi yhteistyöltä paljon, mutta jo toisella kerralla hän oli odottanut Vivicaa kaljakorin kanssa. Kolmannella kerralla mestari istui mielisairaalassa, ja projekti oli kuivunut kokoon.
Vielä sodan jälkeen Vivica hakeutui tekemään yhteistyötä elokuvaohjaaja Erik Blombergin kanssa ja kävi parhaillaan rahoitusneuvotteluja ranskalaisten kanssa, kun kansainvälinen hanke natsi-Saksasta sodan aikana paenneista ihmisistä raukesi Ruotsin ilmoitettua, ettei se ottaisi elokuvaa levitykseen.
– Eläkepäivillä jäi Flykt mot norrin lisäksi tekemättä elokuvakäsikirjoitus, johon innoituksen Vivica oli saanut ystävänsä, näyttelijä Lilga Kovankon sukutarinasta. Se olisi kertonut, miten venäläiseen yläluokkaan kuuluva henkilö emigroituu Suomeen ja millaisissa olosuhteissa hän täällä eläisi. Vivica ei olisi ohjannut sitä itse, vaan hän ehdotti, että Åke Lindman olisi toiminut ohjaajana ja Jörn Donner tuottajana. Mutta ehdotus ei ottanut tulta.
Vuosina 1990–94 Vivica Bandler toimi Tampereen Teatterikesän taiteellisena johtajana, ja sinä aikana kotoisa paikallistapahtuma kasvoi merkittäväksi kansainväliseksi festivaaliksi, jonne vieraaksi saapui maailmanluokan tähtiä. ”Minähän nyt yleensä matkustan sinne, mihin Vivica käskee”, totesi yhdysvaltalainen näytelmäkirjailija Edward Albee, kun toimittajat utelivat, miten hän oli tullut lähteneeksi Suomeen.
Jostakin kertoo myös se, että Vivican jälkeen Teatterikesässä otettiin käyttöön malli, jossa pääohjelmistosta vastaa kolmihenkinen, teatterialan ammattilaisista koostuva tiimi – ”troikka” – yhdessä toiminnanjohtajan kanssa.
– Koko Vivican ura oli rakentunut sille, että hän oli luonut paljon suhteita niin kotimaisiin kuin ulkomaisiinkin tekijöihin ja osasi myös vaalia niitä. Minusta on varsin ymmärrettävää, että Vivica suostui tehtävään, Rantala sanoo.
Vivicalla oli myös hyvät suhteet Venäjälle. Toimiessaan ITI:ssä Executive Committeessa hän tutustui Valery Khasanoviin, joka toimi ITI:n Venäjän pääsihteerinä.
– He ystävystyivät, mikä edesauttoi luomaan yhteistyösuhteita itään. Venäjän löytäminen uudelleen oli Vivicalle entisenä lottana ilahduttava asia. Lapsuudessa se oli ollut hänelle itsestäänselvyys.
Rantala ja Vivica olivat molemmat saaneet kutsun presidentti Mihail Gorbatshovin järjestämään Rauhan Forumiin Moskovassa helmikuussa 1987. Paikalle saapui taide- ja tiedemaailman edustajia kaikkialta maailmasta: Norman Mailer, Gore Vidal, Yoko Ono, John Kenneth Galbraith, Bel Kaufman, Gregory Peck, Kris Kristofferson…
– Se oli mahtava tilaisuus. Maailma oli silloin toisenlainen kuin nyt.
Kaksikko lähti Vivican ehdotuksesta katsomaan Pushkin ja Natalia -näytelmää, jonka oli ohjannut Kama Ginkas. Pushkinia esitti Viktor Gvozditski.
– Suoritus oli nerokas. Kun se oli nähty, Kama kutsuttiin Lilla Teaterniin ohjaamaan. Siitä taas seurasi se, että myös Gvozditski saapui Suomeen vierailemaan. Ja kun minä puolestani sain kutsun ohjata Moskovan Taiteellisen Teatterin suurelle näyttämölle Leonin Andrejevin näytelmän Se, joka saa korvapuusteja, sain päärooliin Viktor Gvozditskin, joka sen myötä juhli taiteilijajuhlaansa. Oli kyllä helkkarin hauska sekin kontakti.
Raija-Sinikka Rantala korostaa, että Vivica oli pasifisti, jonka vakaumus pohjautui sodanaikaisiin kokemuksiin lottana.
– Se, että hänen sodanvastaisuutensa heräsi kantapään kautta eikä idealismista, on minusta ollut vakuuttavaa. Vaikka hän toisella, lääkärin lapis-liuoksella pilaamalla silmällään näki huonosti, niin toisella silmällään hän näki tarkoin sekä ihmiset ja lahjakkuudet että yhteiskunnalliset prosessit.
Vivica Bandler suhtautui esimerkiksi Euroopan unionin muodostamiseen hyvin skeptisesti.
– Hän oli sitä mieltä, että EU:ssa on kyse Euroopan rikkaiden herrojen kerhosta, josta ei tule koitumaan mitään hyvää pienemmille. Hän oli tavattoman pettynyt siihen, että EU-säädökset tulivat voimaan Suomessa, mistä hänen kohdallaan seurasi pakkoluopuminen Saaren kartanosta.
Sen sijaan ITI:n, Kansainvälisen Teatteri Instituutin toiminnassa Vivica oli mielellään mukana.
– Vuonna 1948 perustettu ITI rakennettiin, koska Eurooppa oli pirstaleina ja vastakkainasettelujen kyllästämä. Haluttiin luoda organisaatio, jonka avulla kulttuurin, taiteen ja teatterin ihmiset pystyisivät keskustelemaan keskenään ja löytämään yhteisiä näkemyksiä siitä, miten edetään kohti tulevaisuutta. Vivica uskoi, että kulttuurin kautta olisi mahdollista rakentaa siltoja ja lisätä ihmisten ymmärrystä toisiaan kohtaan.
Vuonna 1991 Vivica Bandlerin perusti säätiön, Teaterstiftelsen Vivicas Vännerin, joka edistää näyttämötaidetta, luovaa taiteellista työtä ja teatteritutkimusta sekä tukee teatterikulttuuria ja ympäristönsuojelua.
Suurin ja tärkein toimintamuoto ovat säätiön omistamat vuokra-asunnot, joita vuokrataan alan opiskelijoille. Lisäksi Teaterstiftelsen Vivicas Vänner myöntää apurahoja ja palkintoja teatteri- ja tanssitaiteen tekijöille ja opiskelijoille erilaisiin taide- ja kirjallisuusproduktioihin sekä ympäristönsuojelutieteiden opiskelijoille ja tutkijoille luonnon- ja ympäristönsuojelua tukeviin tutkimushankkeisiin.
Säätiön nykyisen hallituksen jäsenistä kaksi Vivica nimitti itse: puheenjohtajana toimivan Raija-Sinikka Rantalan sekä Camilla von Bonsdorffin, joka edustaa Vivican luonnonsuojeluajattelua.
– Luonnonsuojelua edistävät hankkeet ja maaseudun elävänä pitäminen olivat Vivicalle tärkeitä. Hän teki valtavan työn muun muassa Saaren kartanon ympäristön, Tammelassa sijaitsevan Saaren kansanpuiston hyväksi. Kun olemme jakaneet apurahoja, olemme pyrkineet huomioimaan myös luonnontieteitä ja -suojelua edustavat hakijat.
Rantala muistuttaa, että Vivica toimi teatterikentän harmaana eminenssinä ja auttoi monia ihmisiä, ilman että he tiesivät siitä.
– Vivica oli kuulu nenästään, hänen kykynsä löytää lahjakkuuksia oli jotain fenomenaalista. Hän kävi katsomassa esityksen ja näki heti – ”Tuo!” – minkä jälkeen hän otti kontaktia ja kertoi, että oli pitänyt jutusta ja ryhtyi auttamaan asianomaista eteenpäin uralla, ilman että tämä itse useinkaan edes sai tietää asiasta. Vivican tapa toimia näin ei rajoittunut hänen oman ikäpolvensa ihmisiin, vaan se jatkui niin, että hän löysi lahjakkuuksia myös nuoremmista sukupolvista.
Eija Mäkisen artikkeli on aiemmin julkaistu Vivica Bandlerin juhlablogissa Viva Vivica, Stadin friidu!
Heti haastattelun aluksi näyttelijä Anneli Sauli muistuttaa nauraen iästään: 85-vuotiaalle lienee jo sallittua, että nimet ja vuodet saattavat muistellessa mennä sekaisin. Mutta ystävyyttään Vivica Bandlerin kanssa hän ei ole unohtanut.
– Tapasin Vivican ensimmäisen kerran aviomieheni Åken [Lindman] kautta. Lilla Teatern toimi vielä silloin Helsingin Kasarmikadulla, Handelsgilletin talossa. Mutta varsinaisesti ystävyytemme alkoi Vivican nähtyä William Markuksen ohjaaman elokuvan Miriam.
Anneli Sauli Miriamin roolissa.
Kuva Anneli Saulin kotialbumista.
Vuonna 1957 ensi-iltansa saanut Miriam pohjautuu Walentin Chorellin samannimiseen romaaniin, joka kertoo opettajaperheen opiskelijapojan ja piikatytön välisestä rakkaussuhteesta. Anneli Saulin vastanäyttelijänä nähtiin Pentti Siimes.
– Vivica oli käynyt katsomassa elokuvan ja hän otti minuun yhteyttä ja kertoi pitäneensä roolisuorituksestani. Pidän siitä itsekin, Miriam on edelleen paras ja mieluisin elokuvaroolini.
Anneli Sauli kertoo tienneensä entuudestaan Vivicasta vain perusasiat; että tämä toimi Lilla Teaternin teatterinjohtajana ja oli kaupunginjohtaja Erik von Frenckellin tytär.
– Persoonana Vivica oli todella kiehtova, karismaattinen – ja erittäin suvaitsevainen. Olimme Vivican kanssa hyviä ystäviä, mutta meillä ei koskaan ollut seksuaalista suhdetta, vaikka joku varmasti niin kuvittelikin. Vivica uskalsi olla kaikkien kanssa ystävä. Hänen seurassaan sain olla oma itseni.
Kaksikko tapasi usein Huvilakadun kuulussa keittiössä.
– Vivica väkersi jotakin syötävää, ja me puhuimme ja puhuimme. Kaikki oli yksinkertaista ja sydämellistä. Minun ei ikinä tarvinnut pelätä hänen seurassaan, kelpaanko vai en. Kävimme myös tervehtimässä hänen äitiään, Ester istui sairautensa vuoksi silloin jo pyörätuolissa.
Vivica esitteli Annelin myös isälleen.
– Kun olimme maalla, Saaren kartanossa, Erik näytti minulle tilaa, sen hevosia ja muita eläimiä. Erään kerran Saaressa vieraillessani paikalla olivat myös italialainen Dario Fo, hänen vaimonsa Franca Rame ja heidän teini-ikäinen poikansa Jacopo. Kolme päivää kului yhdessä lomaillessa, vietimme paljon aikaa rannoilla. He olivat ihastuttavia ihmisiä, Anneli Sauli kertoo.
– Kävin Vivican kanssa myös muutaman kerran Tove Janssonin saaressa Klovaharunissa, joka sijaitsee Pellingin edustalla ulkosaaristossa ja jossa Tovella ja hänen kumppanillaan Tuulikki Pietilällä oli viehättävä kesäpaikka.
Pyhäjoella syntynyt ja Rovaniemellä varttunut Anneli Sauli muistaa yhä sodan. Se opetti häntä tarkastelemaan maailmaa vähempiosaisten näkökulmasta.
– Rovaniemi toimi saksalaisten tukikohtana, ja siellä sijaitsivat myös suuret vankileirit. Asuimme hyvin vaatimattomassa talossa, kadunkulmauksessa, jonka ohi kuljetettiin venäläisiä vankeja. Siinä mutkassa annoin omista vähistä leipäannoksistani aina pienen paketin vangeille, myötätuntoni heitä kohtaan oli niin voimakas, Anneli Sauli muistelee.
Annelin isäpuoli, Tapio Savolainen, oli kotoisin Karjalasta, ja hänen isänsä Antti oli ollut mukana punakaartissa.
– Tapio oli kasvanut kommunistisessa kodissa, mutta sotavuosina meillä ei koskaan puhuttu politiikkaa. Olen jälkeenpäin ymmärtänyt, ettei hän halunnut panna lapsiaan alttiiksi. Hän suojeli meitä. Myöhemmin Tapio kertoi meille lapsille Suomen Demokratian Pioneereista, joiden toimintaan saimme osallistua, jos halusimme. Omaksuin jo varhain kodissani vallinneen arvomaailman.
– Meillä oli Vivican kanssa aika samanlaisia käsityksiä politiikasta, mutta en voi varmuudella sanoa, mikä oli hänen aatteellinen vakaumuksensa. Minähän olen kommunisti vielä tänäkin päivänä. Ihmiset, joilla on suuria ristiriitoja ideologisessa ajattelussaan, eivät välttämättä viihdy toistensa seurassa, mutta me tulimme Vivican kanssa hyvin toimeen. Minusta hän kallistui vasemmalle.
Anneli Sauli on tehnyt pitkän uran niin elokuvissa kuin teatterissakin, mutta hän ei koskaan ollut Vivica Bandlerin ohjattavana.
– Kävin kyllä katsomassa teatteriharjoituksia, kun Vivica ohjasi Tukholmassa. Yksi niistä oli neljän tunnin juttu, mikä tuntui minusta pitkältä, ja sanoinkin sen hänelle. Vivica lyhensi esitystä tunnilla. En uskalla sanoa, että se johtui kommentistani, mutta ehkä hän alkoi mielipiteeni vuoksi tarkkailla esitystä siitä näkökulmasta.
– Seurasin harjoituksia aina suurella kiinnostuksella. Vivica oli keskusteleva ohjaaja, hän ei ikinä huutanut eikä piiskannut. Hänen rauhallisuutensa teki minuun suuren vaikutuksen, kiihtyessäänkin hän oli rauhallinen, korkeintaan kiroili hiljaisella äänellä: perkele, perkele! Minusta oli ihmeellistä, miten hän kykeni aina säilyttämään malttinsa, vaikka sisällä selvästi kuohui.
Vuonna 1964 Anneli Sauli vieraili Lilla Teaternissa Esko Elstelän ohjaamassa näytelmässä Pikku veli ja pikku sisar, jonka oli kirjoittanut Satu Waltari. Anneli näytteli pikku sisarta, näytelmän hyvää henkeä. Pikkuveljen roolissa oli Pentti ”Bona” Kotkaniemi.
– Viihdyin hyvin Vivican johtamassa teatterissa, jossa silloin olivat mukana myös Ritva Arvelo, Iris-Lilja Lassila ja Jaakko Pakkasvirta, tuleva mieheni. Häneen tutustuin nimenomaan Lillanissa.
Tuula-Liina Variksen kirjoittamassa elämäkerrassa Elämäni on minun (WSOY, 1993) Anneli Sauli muistelee Vivican olemusta ja huumorintajua: ”Hienoa hänessä on se, että kaikesta älykkyydestä huolimatta hänessä on jokin jännä koruttomuus; hänessä karuus ja herkkyys ovat hyvin erikoislaatuisessa balanssissa. Hän on erittäin huumorintajuinen, ja hänen huumorinsa on niin monikerroksista ja hauskaa.”
Anneli Sauli. Kuva Anneli Saulin kotialbumista.
Vivican ystävyys näkyi myös konkreettisina tekoina. Hän esimerkiksi auttoi Annelia saamaan vuonna 1970 roolin ruotsalaisen Johan Bergenstråhlen ohjaamasta elokuvasta Baltutlämningen.
– Miehet ilman isänmaata perustuu Per Olof Enquistin romaaniin ja se kertoo Baltian pakolaisista, jotka Ruotsi luovutti Neuvostoliittoon vuonna 1946. Näyttelin latvialaista naista, jolle oli myönnetty lupa tavata vankileirillä oleva miehensä. Kohtaus ei ollut suuri, mutta se oli tunteikas ja vaikuttava.
Seuraavana vuonna Anneli Sauli muutti Joensuuhun.
– Olin ollut työttömänä, tehnyt vain joitakin juttuja televisiolle. Siihen aikaan siirtyminen elokuvan puolelta teatteriin ei ollut helppoa, toisin päin kyllä sopi toimia. Tarvitsin töitä, ja siksi soitin Jouko Turkalle, jonka kanssa olimme sattumalta tavanneet hieman aiemmin ratikkapysäkillä. ”Miksi sinä suuri filmitähti tänne Joensuuhun tulisit?” Jokke kysyi. Koska minulla on lapsi, tarvitsen töitä ja haluan kiinnityksen teatteriin, vastasin.
– Olin työskennellyt Saksassa asuessani paitsi elokuvissa ja televisiossa, myös teatterissa, muun muassa Schaubühne Tournéetheaterin kiertueproduktiossa Hiiriä ja ihmisiä ja Komödie-teatterissa Berliinissä Kahdeksan naista -näytelmässä. Ja niin kävi, että Turkka pestasi minut Joensuun kaupunginteatteriin. Siellä vierähtikin sitten seuraavat 25 vuotta.
Anneli Sauli sanoo kaivanneensa Vivicaa, mutten Helsinkiin hän ei ikävöinyt. Yhteys naisten välillä ei kuitenkaan katkennut kokonaan. Olihan puhelin keksitty.
– Olen elämäni aikana kohdannut monenlaisia ennakko- ja epäluuloja. Siksikin ystävyys Vivican kanssa oli ihanaa. En muista, milloin tapasimme viimeisen kerran, mutta Vivica ei ollut silloin vielä sairastunut. Hän oli tukenani vaikeina aikoina, enkä koskaan unohda sitä.
Eija Mäkisen artikkeli on aiemmin julkaistu Vivica Bandlerin juhlablogissa Viva Vivica, Stadin friidu!
”Eikös Erikin pitänyt olla rikas?”
Vanha täti katselee ymmyrkäisin silmin veljenpoikansa Erik von Frenckellin asuinympäristöä, ränsistynyttä kalastajakylää pahamaineisessa Ullanlinnassa prostituoitujen ja Emma Mäkisen perustaman langenneiden naisten turvakodin läheisyydessä.
Historioitsija Rose-Marie Peake tunnustaa olevansa Vivica-fani. Villa Frenckellin jälkeen hän on syventynyt uuden ajan alun historiaan. Väitöstutkimuksessaan hän käsitteli ranskalaisen nunnan Louise de Marillacin mystiikkaa ja toimintaa 1600-luvulla. Kuva: Minna-Maaria Åberg.
– Sukulaistäti on syystä ollut kauhuissaan, sillä 1900-luvun alussa kyse oli hyvin keskeneräisestä alueesta, sanoo filosofian tohtori, historioitsija Rose-Marie Peake, joka on kirjoittanut Huvilakadun eteläpäässä sijaitsevasta Villa Frenckellistä historiikin.
Diplomi-insinööriksi valmistunut ja tehtaanjohtajana toiminut Erik von Frenckell oli nähnyt, että alueesta kehittyisi jotakin hienoa. Ostopäätöstä lienee siivittänyt puutarhakaupunki-ideologia, joka oli ollut käynnissä kaikkialla Euroopan suurissa kaupungeissa ja saapui Suomeen pienellä viipeellä.
Mutta hypätäänpä hetkeksi runsas sata vuotta eteenpäin, vuoteen 2009. Helsingin yliopiston Euroopan historian professori Laura Kolbe sinkauttaa sähköpostiviestin ja ilmoittaa Peakelle, että tuoreen maisterin on aika saada kätensä multaan.
– Cargotec Oyj:n hallituksen puheenjohtaja ja pääomistaja Ilkka Herlin oli ottanut yhteyttä graduohjaajaani Kolbeen ja kertonut, että yrityksen edustustalo tarvitsisi historiikin. Kolbe antoi toimeksiannon kirjasta minulle. Se on ollut yksi elämäni hienoimmista päivistä.
Helsingissä syntyneellä ja kasvaneella Peakella ei ole Huvilakatuun henkilökohtaista sidettä, mutta Eiran seutu on tullut hänelle tutuksi jo varhain.
– Isäni, joka on kotoisin Australian Melbournesta, on innokas historian harrastaja ja rakastaa jugendtaloja. Olen lapsesta asti kävellyt hänen kanssaan Helsingin katuja ja kävimme usein ihailemassa Eiran vanhoja, kauniita rakennuksia.
Uuden vuosituhannen myötä aina vuoteen 2010 asti Suomessa ilmestyi lukuisia talohistoriikkeja, sillä monet maamme rakennuksista viettivät satavuotisjuhlia.
Rose-Marie Peaken kirjoittama Villa Frenckell, Huvilakatu yksi – Idyllin värikkäät vaiheet (2012) poikkeaa muista historiikeista siksi, että kyseessä on yhden perheen talo.
– Rakennuksessa on asunut valtaosan ajasta von Frenckellin perhe, jolla on valtavan laaja ja kiehtova yksityisarkisto ja jota olen saanut hyödyntää kirjan tekemisessä. En ole törmännyt muihin vastaavanlaisiin historiikkeihin.
Villa Frenckell, Huvilakatu yksi – Idyllin värikkäät vaiheet kertoo Vivica Bandlerin kotitalona tunnetun rakennuksen historiasta, elämästä ja muutoksista. Kirja sisältää paljon arkistokuvitusta ja valokuvaaja Juha Nenosen nykyvalokuvia.
Kun Peake puhuu kirjasta, sen syntyvaiheista ja edistymisestä, löydöistä ja salaisuuksista, sanoista kuultaa erityinen hehku. Hän kuvailee Villa Frenckellin historiikin tekemistä intohimoprojektiksi, jonka äärellä olisi voinut helposti viettää viisi vuotta.
Kiinnostavaa on, ettei Peake ollut aiemmin kuullut von Frenckelleistä. Hän korostaakin tutkijamaista suhtautumistaan aiheeseen.
Yksityisarkistojen ja historiallisten lähteiden ohella Peake haastatteli Vivica Bandlerin sukulaisia ja ystäviä, mm. näyttelijä Birgitta Ulfssonia ja taloudenhoitaja Kirsti Poikolaista, useita kertoja.
– Birgitta Ulfsson olisi halunnut, että talosta olisi tehty psykologinen romaani. Hän sanoi monta kertaa, miten kirjoittajaksi olisi pitänyt saada Thomas Mann!
Arkkitehti Onni Törnqvistin piirtämä ja vuonna 1905 valmistunut Huvilakatu yksi edustaa jugendia tai art nouveau´ta, kuten suuntaus myös tunnetaan, mutta rakennuksessa on viitteitä keskiaikaiseen linnaan, mikä Peaken mukaan kielii kansallisromantiikan vaikutuksesta.
– Huvilakatu yhdessä on jykevyyttä, ja sitä ympäröi kiviaita. Osan ikkunoista voi nähdä ampuma-aukkoina. Siinä on tiettyä symboliikkaa: Tämä on perheemme turvasatama ja kotipesä. Tänne ei mikään paha pääse.
Rakennuksen julkisivussa on reliefejä ja ornamentiikkaa, jotka modernistinen arkkitehtuuri näkee usein krumeluurina ja epäfunktionaalisina.
– Vuosisadan vaihteen arkkitehtuuria leimasi vahva ajatus siitä, että rakennus on kokonaistaideteos. Arkkitehdit suunnittelivat myös sisäosia eli kiinteitä kalusteita, Peake sanoo.
– Merikadun ulokkeisiin on veistetty hevosenkenkiä, eräänlaisia onnen amuletteja, joilla on ehkä haluttu turvata onnellinen elämä. Talon koristeina on käytetty myös spiraaleja, jotka ovat ikuisen elämänkierron symboli. Sen sijaan kansallisromantiikalle tyypillisiä eläin- tai kasviaiheita, kuten karhua, pöllöä, saniaista tai ohdakkeita, rakennuksesta ei löydy.
Rose-Marie Peake painottaa, että kontekstualisointi on hänelle historioitsijana a ja o.
– Se on tapani nähdä ihmisen elämä ja maailma, nykypäiväkin. Minusta Villa Frenckelliä ei voi ymmärtää, ilman että tarkastelee kaupungistumisen vaihetta ja ideologiaa, johon talon rakentaminen asettuu.
Hän muistuttaa, että Helsingissä vaikuttivat eurooppalaiset ideavirtaukset, joita yhteiskunnalliset murrokset vauhdittivat.
– Maatalouden tehostuminen käynnistyi 1800-luvun jälkipuoliskolla ja teollistuminen nopeutui, mikä synnytti kaupunkeihin painetta. Helsingissä oli valtava asuntopula ja sosiaalisia ongelmia, mutta vasta vuoden 1905 suurlakko herätti teollistumisesta vaurastuneen keskiluokan pohtimaan myös työväenluokan tarpeita.
Kaupunkia lähdettiin kehittämään systemaattisesti, ja huvilakaupunki-ideologia laajoine piha-alueineen nivoutui siihen.
– Hyvinvointivaltion näkökulmasta se oli aika merkillinen hanke. Silloin uskottiin, että sosiaalinen segregaatio eli väestönosien eriyttäminen toisistaan olisi hyvä asia.
Helsingissä oli 1900-luvun alussa käynnissä kaksi isoa rakennusprojektia. Toinen oli Pitkänsillan pohjoispuolella Kalliossa, jonne rakennettiin työläisille puutaloja ja muutama kivitalo. Eteläisissä osissa, kaukana duunareista, melusta ja kaupungin saasteista, nousi hyväosaisille upeita art nouveau -taloja tai jugendtaloja.
Jälkimmäinen perustui Helsingin kaupunginvaltuuston vuonna 1896 tekemään ehdotukseen huvila-aluevyöhykkeestä, joka alkaisi itäisestä Kaivopuistosta ja yltäisi aina Eiraan saakka.
– Olennaista oli, että alueelle pääsivät vain valitut. Siellä kunnon väki – termiä käytettiin sen ajan pöytäkirjoissa – eläisi rauhassa ja vaalisi perheonneaan. Perhe nähtiin tuolloin yhtenä kansakunnan tärkeänä osana, josta koko kansan hyvinvointi syntyy.
Kaupunkilaisten ilmansaastumista koskevia asenteita tutkinut Marja Kruut kirjoittaa Nokea ja Pilvenhattaroita -kirjassa (Helsingin kaupunginmuseo, 1999), miten savukaasut, hajut ja katupöly pilasivat Helsingin ilmaa 1900-luvun vaihteessa. Tehtaiden savupiiput sylkivät mustaa, nokista savua ja ulkokäymälöiden haju levisi kaduille.
Kuten Peake huomauttaa, huvilakaupunki-ideologiassa ei ollut kyse pelkästään yhteiskuntaluokkaan liittyvistä eroista vaan myös terveysajattelusta.
– Lääketieteen merkitys kasvoi 1800-luvun loppupuolella, ja myös Suomessa alettiin puhua hygieniasta. Ne, joilla oli mahdollisuus, pyrkivät muuttamaan kauemmas keskustasta.
Terveysajattelu näkyy Huvilakatu yhden arkkitehtuurissa, niin julkisivussa kuin sisätiloissakin: Talo seisoo omalla tontillaan. Muurit eivät ole liian korkeat, jotta auringonvalon on mahdollista paistaa pihaan ja taloon sisälle.
Myös parvekkeilla oli alun perin pragmaattinen funktio. Niissä oli hyvä tuulettaa petivaatteet.
Huvila-alueajattelun ydinajatuksena oli yhdistää urbaanin elämän ja maaseudun parhaat puolet, mutta Eiran osalta suunnitelmia jouduttiin typistämään viime metreillä. Syynä oli realismi.
– Kaupungin päättäjät ymmärsivät, ettei Suomessa ole niin paljon perheitä, jotka olisivat yksin voineet ylläpitää satojen neliöiden palatsia. Huvila-asutus ei myöskään olisi ratkaissut ajan pahinta ongelmaa eli asuntopulaa.
Yksi Helsingin historian merkittävistä hahmoista, kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Leo Mechelin sai läpi ehdotuksen, että Huvilakatu kaavoitettiin. Vain yksi talo eli Huvilakatu yksi ehdittiin toteuttaa alkuperäisen suunnitelman mukaan eli yhden perheen asuintaloksi, mutta muista taloista tehtiin monen perheen jugendkerrostaloja.
Huvilakatu yhden rakennuttaja, vakuutusjohtaja Edvin Kaslin ehti asua talossa perheineen vain kaksi vuotta. Sen jälkeen asukkaat – omistajat, palvelijat ja vuokralaiset – vaihtuivat tiuhassa tahdissa, kunnes vuonna 1909 Erik von Frenckell osti rakennuksen. Vivica oli tuolloin kaksivuotias.
Von Frenckellien aikana talo heräsi henkiin. Silloin talo oli siinä ideologisessa käytössä, johon se oli alun perin tarkoitettu: porvariston loistoa prameimmillaan.
– Erik ja vaimonsa Ester-Margaret hyödynsivät talon tilat ja neliöt tehokkaasti. Keskikerros toimi edustustiloina, ylhäällä sijaitsivat intiimit tilat ja alimmassa kerroksessa ahersi palvelusväki. Edvin Kaslin ei samanlaiseen lifestyleen yltänyt, hän ei oikein pystynyt täyttämään seinien sisäpuolta, Peake sanoo.
Hänen mukaansa Villa Frenckell on kurkistusaukko sellaiseen sosiaalihistorialliseen maailmaan, joka on Suomessa jo mennyttä ja jota ei välttämättä edes haluta muistaa – meillä kun ei mielellään puhuta luokkayhteiskunnasta.
Kun Suomi julistautui itsenäiseksi valtioksi joulukuussa 1917, monet ikkunat Eurooppaan alkoivat sulkeutua ja ahdasmielisempi patriotismi vallata alaa, mikä näkyy yhä esimerkiksi tavassa juhlia Suomen satavuotista taivalta.
– Kun puhutaan suomalaisuudesta, mielikuva on pitkälti agraarinen – on suo, kuokka ja Jussi – mutta se ei todellakaan ole koko totuus. Helsinki oli Venäjän vallan alla hyvin kosmopoliittinen kaupunki, ja muun muassa Ranskan vaikutus Venäjällä oli suuri, mikä heijastui myös Suomeen. Olemme hyvin eurooppalaisia. Tämä on klingeläinen ajatus, mutta jaan sen vilpittömästi.
Nationalistinen henki ei saanut yläluokkaa täysin unohtamaan eurooppalaista perintöään. Päinvastoin, sivistyneistö alkoi pitää salonkeja. Esimerkiksi Kulosaaressa toimi Mascha von Heirothin salonki, jossa kohtasivat niin suomalaisen kulttuuri- ja akateemisen elämän vaikuttajat kuin ulkomaiset diplomaatitkin.
– Myös bilekulttuuri kukoisti 1920-luvulla, ja Erik von Frenckell oli tunnettu bilehahmo, joka järjesti kodissaan juhlia kieltolaista huolimatta. Samalla von Frenckellit vakiinnuttivat asemansa yhtenä Suomen vaikutusvaltaisimmista perheistä.
Sukupuoli- ja sosiaalihistorioitsijaksi itseään luonnehtiva Rose-Marie Peake tarkastelee kirjassaan Villa Frenckelliä ja sen asukkaita suhteessa porvarilliseen luokkakulttuuriin. Hän muistuttaa, että menneisyydessä vallinneet näkemykset poikkesivat nykyisistä. Myös käsitys avioliitosta ja siihen liittyvät odotukset olivat erilaisia.
– Olen yrittänyt tasapainoilla sen asian kanssa, ettei historiikista tulisi skandaalikirja, ja yrittänyt ymmärtää, mitä avioliitto tarkoitti sen ikäpolven ihmisille, hän sanoo.
– Vivica Bandler kritisoi vanhempiensa avioliittoa, koska hän oli paitsi hyvin sensitiivinen myös sellainen ihminen, joka pystyi ajattelemaan niin sanotusti laatikon ulkopuolelta. Hän oli kuitenkin liian mustavalkoinen nähdäkseen, mitä Ester-Margaret sai liitosta: sosiaalisen ja vaikutusvaltaisen aviomiehen, seurapiirin ja kaiken siihen liittyvän toiminnan.
Muistelmateoksessaan Vastaanottaja tuntematon Vivica kutsuu kotiaan kultaiseksi häkiksi, mutta hän myös hyötyi taustastaan, Peake muistuttaa.
Sivistyneistön vuosisatainen perinne jatkui von Frenckellien perheessä eli lapset, Vivica ja hänen pikkusisarensa Erica, saivat erinomaisen ja monipuolisen kasvatuksen. Yhteiskunnan yläluokkaan kuuluminen mahdollisti Vivicalle laajan kielitaidon, ja hän matkusteli jo varhain ulkomailla, mikä avasi uusia näkymiä. Kasvatuksensa ja sosiaalisen lahjakkuutensa ansiosta hän pystyi liikkumaan suvereenisti erilaisissa piireissä ja luomaan omana aikanaan suhteita ulkomaisiin teatterintekijöihin.
– Voidaan oikeutetusti kysyä, millainen Vivican panos suomalaiseen teatteriin olisi ollut ilman tätä kultaista häkkiä.
Ryhtyessään perkaamaan Huvilakatu yhden taustoja Peake sanoo huomanneensa jo varhain, miten von Frenckelleistä ja erityisesti Vivicasta on tietoisesti rakennettu suurmies- ja suurnaishistoriaa.
– Vivicaa ja von Frenckelleitä ei ole tutkittu akateemisesti, vaan tekstit ja opinnäytteet ovat joko lähipiirin tekemiä tai tekijät ovat työskennelleet Vivican kanssa erilaisissa yhteyksissä. Kun luin Vivican, hänen läheistensä ja ystävien muistelmia, huomasin, että monista asioista, kuten Huvilakadun legendaarisesta keittiöstä, kerrotaan lähes samoilla sanavalinnoilla. Meissä tutkijoissa ja muissa ulkokehällä liikkuvissa se herättää kysymyksiä.
Peake huomauttaa, ettei yläluokan elämäntapa olisi ollut mahdollista ilman piikoja, keittäjiä, sisäköitä, kotiapulaisia, guvernantteja ja talonmiehiä. Hän kertookin aloittaneensa Villa Frenckellin arkielämän esittelyn tarkoituksellisesti palvelusväestä.
– Palvelijoiden rooli arjen onnistumisessa on ollut tärkeä, ja valtaosa heistä oli naisia. Talossa vallitsi jäätävä segregaatio. Palvelijoiden ei sopinut näkyä, ja siksi he asuivat ja toimivat eri tiloissa kuin perheenjäsenet. Työpäivät olivat pitkiä ja raskaita.
Toisaalta vanhassa maailmassa palvelijoita myös arvostettiin. Esimerkiksi von Frenckellien tavassa kohdella työntekijöitään oli sellaista inhimillisyyttä ja lämpöä, jota ei nykypäivän työelämässä ole. Ester-Margaret kirjoittaa muistelmissaan miehensä kanssa vuonna 1925 tekemästään Euroopan-matkasta, jonne mukaan lähti myös paras ystävä ja autonkuljettaja Georg Helenius, lempinimeltään Pikku.
– Kun ihmiset asuvat ja työskentelevät samassa talossa, on inhimillistä, että ystävystytään – säätyeroista huolimatta. Helenius toimi von Frenckellien autonkuljettajana 74-vuotiaaksi asti. Se kertoo aidosta lojaalisuudesta, joka ei perustu pelkoon vaan molemminpuoliseen luottamukseen ja sovittuihin sääntöihin.
Rose-Marie Peake kertoo keskustelleensa opiskeluvuosinaan Laura Kolben ja Matti Klingen kanssa paljon siitä, miten vanha maailma, tapakoodisto ja käytöstavat ovat kadonneet.
– Vanhan maailman joustamattomilta tuntuvat käytöstavat mahdollistivat ihmiselle enemmän yksityisyyttä ja suojaa kuin nykyinen angloamerikkalainen, varsin rempseä olemisen tapa, jossa ihminen on koko ajan aika paljas. Säännöt ja tapakoodisto myös vähensivät epävarmuutta, koska niiden avulla jokainen tiesi, miten asiat etenevät.
Villa Frenckellin vilkas seuraelämä alkoi sammua, kun yhteiskunnalliset murrokset ravistelivat koko Eurooppaa 1960- ja 70-luvulla. Kotiapulaisjärjestelmä oli romuttunut jo 50-luvulle tultaessa, kun suomalainen yhteiskunta modernisoitui, työlainsäädäntö uudistui ja tuloerot pienenivät.
– Ne eivät kuitenkaan olleet syynä Villa Frenckellin hiljaiseloon, vaan syy oli luonnollinen: Ester-Margaret oli sairastuttuaan joutunut pyörätuoliin eikä vuonna 1887 syntynyt Erik jaksanut enää käydä edustustilaisuuksissa entiseen tapaansa. Vivica työskenteli useita vuosia teatterinjohtajana Norjassa ja Ruotsissa, ja hänen sisarensa Erica oli muuttanut Roomaan.
Suurin muutos Villa Frenckellin historiassa ajoittuu vuoteen 1983, jolloin Partek Oy osti ison osan rakennuksesta, ja se muutettiin osakeyhtiöksi. Kyse oli 1970-luvun lopulla alkaneesta trendistä, jossa yritykset ostivat huomattavan määrän Helsingin kantakaupungin asuntoja ja muuttivat ne toimistotiloiksi.
Peake myöntää humanistina olleensa aluksi järkyttynyt tarinan saamasta kaupallisesta käänteestä, mutta asiaan perehdyttyään hän tuli toisiin aatoksiin.
– Rakennus oli päässyt järkyttävän huonoon kuntoon. Ennen yritysostoa sitä oli kunnostettu edellisen kerran toisen maailmansodan jälkeen. Tosiasia on, että mittavat remontit tehneet Partek Oy, Kone Oy ja talon nykyinen omistaja Cargotec Oy ovat tehneet kulttuurihistoriallisen teon ja pelastaneet Huvilakatu yhden.
– Se valaisee samalla kaltaiselleni keskiluokkaan kuuluvalle ihmiselle, miten valtava rasite Villa Frenckellin kaltaiset rakennukset ovat olleet omistajilleen. Von Frenckellit omistivat myös Saaren kartanon ja talon Pernajassa, jotka nielivät varoja. Helsingissä säästettiin niin, ettei taloa korjattu.
Rose-Marie Peake kertoo saaneensa monia yhteydenottoja sekä Helsingin historiaa harrastavilta ihmisiltä että henkilöiltä, joiden sukulainen on joka asunut vuokralaisena Huvilakatu yhdessä tai työskennellyt palvelijana von Frenckellin perheessä.
– Olen saanut kuulla uskomattoman hienoja tarinoita ja muistoja. Minulta on myös tiedusteltu, mistä historiikin voisi hankkia itselleen. Valitettavasti Cargotec Oy:n kustantama kirja ei ole myynnissä, vaan yritys jakaa sitä yhteistyökumppaneilleen.
Kirjaan on kuitenkin mahdollista tutustua Helsingin kaupunginkirjaston pääkirjastossa Pasilassa ja Rikhardinkadun kirjastossa. Suomen-, ruotsin- ja englanninkieliset versiot ovat luettavissa myös Kansalliskirjastossa ja Helsingin yliopiston pääkirjastossa Kaisassa.
Peake tunnustaa ihastuneensa kirjaprojektin myötä Villa Frenckelliin täysin.
– Se on vienyt sydämeni. Minusta on tullut myös Vivica-fani! Haluaisin vielä joskus tutkia, miksi Vivica Bandlerista on tehty myytti. Mitä sen takana piilee?
Eija Mäkisen artikkeli on aiemmin julkaistu Vivica Bandlerin juhlablogissa Viva Vivica, Stadin friidu!
Ikkunasta avautuva maisema kylpee kirkkaassa valossa. Tuuli leikkii, meri elää, laineet välkehtivät. Kevät on myöhässä eikä katua reunustavissa puissa ole vielä lehtiä, vain yksi oksiin kiinni jäänyt vappupallo.
– Se on siinä vielä syksylläkin, tietää Kirsti Poikolainen, joka on seurannut Merisataman elämää jo 54 vuotta.
– Pian puut ovat niin täynnä lehtiä, ettei merta näy. Vivican kanssa aina mietimme, kummallako kaataisimme puut: suolahapolla vai moottorisahalla, hän sanoo ja ilme paljastaa kupletin juonen.
Kun Kirsti Poikolainen täytti 50 vuotta, Vivica Bandler järjesti hänen kunniakseen juhlat Saaren kartanossa.
Vivica Bandler kertoo elämäkerrassaan Vastaanottaja tuntematon (Otava, 1992), että Kirsti oli hänelle kuin eräänlainen perhe; hyvin läheinen, oikeudentuntoinen ja tinkimättömän itsenäinen. Keittiöapulaisena alkanut pesti Huvilakadulla von Frenckellin kotitalossa laveni ajan myötä, ja Poikolainen toimi vuosia Vivican taloudenhoitajana, sihteerinä ja vierellä kulkijana.
– Olin ehkä seitsenvuotias, kun tapasin Vivican ensimmäisen kerran. Isäni työskenteli Saaren kartanossa Tammelassa, ja olin lapsesta asti juossut kartanon alueella ja nähnyt von Frenckellin sukua. Vivican isä Erik oli tuttu persoona, sillä hän poikkesi usein kartanon työntekijöiden luona, myös meillä. Huvilakadulle tulin töihin vuonna 1963. Olin silloin 15-vuotias, Vivica 46.
Muutto Tammelasta pääkaupunkiin ei Kirstiä pelottanut, sillä Helsinki oli hänelle entuudestaan tuttu. Sisaruksista kaksi oli työskennellyt Huvilakadulla jo ennen häntä.
– Aluksi kävin kaupassa, vein kirjeitä postiin, autoin siivouksessa ja pyykinpesussa. Asuimme sisäkön kanssa yläkerrassa, työntekijöille oli siellä pienet huoneet. Keittäjä asui alakerrassa. Lisäksi Huvilakadun pihasiivessä asui pariskunta; rouva hoiti muun muassa pyykin ja hänen miehensä toimi talonmiehenä ja autonkuljettajana, Poikolainen kertoo.
Päivärytmi rakentui von Frenckellien aterioiden mukaan: aamiainen, lounas, iltapäiväkahvi, illallinen.
– Myös Vivica noudatti rytmiä, mutta hän ei koskaan syönyt lounasta, koska ”silloin loppupäivä on menetetty”, kuten hän sanoi. Hänelle riitti jokin kylmä välipala: lasi piimää, voileipä. Hänellä oli myös suklaata jemmassa, jos oikein merkille panin.
Illallisen perhe söi yhdessä, ennen kuin Vivica lähti teatterille. Kun hänen äitinsä Ester-Margaret halvaantui 60-luvun puolivälissä ja joutui pyörätuoliin, vanha pari ruokaili yhdessä yläkerrassa ja Vivica alakerrassa.
Kun Vivica Bandler oli myynyt Lilla Teaternin pitkäaikaisille työtovereilleen ja ystävilleen Lasse Pöystille ja Birgitta Ulfssonille vuonna 1967, ei kestänyt kauan, kun häntä pyydettiin Norjaan teatterinjohtajaksi. Pesti Oslo Nye Teaterissa kesti kaksi vuotta, minkä jälkeen Vivica kiinnitettiin Tukholman kaupunginteatterin johtajaksi. Kahden vuoden kiinnitys venyi lopulta yhdeksitoista vuodeksi.
Ester-Margaret von Frenckell kuoli 1974 ja hänen puolisonsa Erik von Frenckell kolme vuotta myöhemmin. Huvilakadulla elettiin Poikolaisen mukaan hetken aikaa hiljaiseloa, koska Tukholman kaupunginteatteri, ruotsalainen kulttuurielämä ja kansainväliset kontaktit pitivät Vivican kiireisenä.
Kirjassaan Vivica Bandler kertoo viihtyneensä Ruotsissa, koska siellä hän oli omien sanojensa mukaan saanut tulla ihmiseksi. Hän ei pitänyt suomalaisesta juonittelusta.
Isän kuoleman myötä vaikeat muistot alkoivat vähitellen väistyä myönteisempien mielikuvien tieltä, ja lopulta Vivica päätti palata lapsuutensa seuduille.
Kun Huvilakadun ja Merikadun kulmauksessa sijaitsevan kolmikerroksisen jugendtyylisen talon saneeraus alkoi vuonna 1983, asukkaat joutuivat evakkoon.
– Asuimme puoli vuotta yhdessä tässä lähistöllä, minä perheeni kanssa ja Vivica omassa huoneessaan. Remontin valmistuttua muutimme pysyvästi Huvilakadulle. Vaikka Vivica ei enää toiminut teatterinjohtajana, hän vieraili Tukholmassa usein muun muassa Ruotsin teatteriakatemian asioissa, Poikolainen muistelee.
Kun Kirsti Poikolaista pyytää luonnehtimaan Vivicaa, hän mainitsee ensimmäiseksi vahvan auttamisen halun.
– Vivica ei koskaan jättänyt ketään pulaan, hän oli hyvin luotettava. Hän oli myös herkkä. Jos joku pyysi apua tai Vivica huomasi, että toinen tarvitsee apua, hän oli aina valmis auttamaan. Eikä silloin mietitty, oliko toinen hyvä ystävä vai ei-niin-hyvä ystävä. Hän ei puhunut ystävistään pahaa selän takana vaan sanoi aina mielipiteensä kasvotusten.
Temperamenttia Vivicalta kyllä löytyi tarvittaessa.
– Jos jokin asia ei ollut tehty niin kuin hän oli halunnut, tai jopa unohdettu, niin silloin alkoivat ovet paukkua. Kerran minulla jäi esiliinakin oven väliin. Hän tulistui nopeasti, mutta jo hetken kuluttua hän käyttäytyi, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Eikä hän jurnuttanut.
Poikolainen tietää, että monet pitivät Vivica Bandleria pelottavana.
– Meidän, jotka tunsimme hänet hyvin, oli vaikea käsittää sitä. Kun tyttäreni Eeva, joka on Vivican kummityttö, kuuli kerran tällaisen pelottavuutta koskevan keskustelun, hän oli ihmeissään: ”Miten Vivicaa on voinut pelätä?”
– Eevalla ja Vivicalla oli ihanat välit. He eivät tavanneet usein, mutta kun niin tapahtui, puhuttavaa ja hauskaa riitti. Aina se nauru! Heillä oli sellainen keskinäinen huumorinsa, mutta he eivät naljailleet, kuten Vivica ja Juha Siltanen tekivät tavatessaan. Muistan, miten Vivicalla ja Juhalla oli niin kivaa; he sanoivat toisilleen kaikkea hävytöntä, ja aina toinen pani paremmaksi. Niitä kahta oli ihana kuunnella!
Kysymys Vivican lempireseptistä saa viimein vastauksen, kun Kirsti Poikolainen kertoo Vivican pohtineen, mikä tämä mahtoi olla edellisessä elämässään, kun liha maistui niin hyvin.
– Pihvi oli hänen lempiruokansa. Niitä hän aina paistoi kesäpaikassaan Pernajassa. Vivica tykkäsi myös sienistä, erityisesti kantarelleista.
– Ravut hän keitti itse. Se oli koko päivän rituaali. Hain ravut aamulla torilta. Keittiössä ne huuhdeltiin ja varmistettiin, että ne olivat eläviä. Keitinveteen hän lisäsi tarkan määrän hienoa suolaa ja tilliä, ei merisuolaa eikä olutta, kuten jotkut tekevät. Hän katsoi kelloa ja paineli rapuja takaisin kattilaan. Se oli sekuntipeliä. Vivican laittamat ravut olivat parhaat, jotka olen elämäni aikana syönyt, Poikolainen henkäisee.
Toisenlaista kulinarismia rouva Bandler esitti suositussa tv-ohjelmassa Teijan keittiössä.
– Se jakso on yksi hauskimmista ruokaohjelmista, jonka olen nähnyt. Vivica paistoi kalapuikkoja ja laittoi niihin valtavasti pippuria. ”Pitääkö niiden olla noin ruskeita?” ohjelmaa emännöinyt Teija Sopanen kysyi. ”Ei, niiden pitää olla mustia!” Vivica vastasi. Teijan ilme! ”Entä jälkiruoka?” ”Otetaan pakkasesta jätskiä.” Vivica teki sen osin irvaillakseen kaikenkarvaisia ruokaohjelmia, joita hän ei niin kauheasti arvostanut.
Dario Fon matkassa ja muistoissa
Ei liene yllätys, että Vivica onnistui herättämään myös Kirstissä kiinnostuksen teatteriin.
– Lilla Teaternissa käynnit olivat aivan erilaisia kuin missään muussa teatterissa käyminen. Tunnelma oli jännä ja lämmin. Katsojana ymmärsin hyvin, että siellä oli ihan oma maailmansa. Se oli niin pieni teatteri. Siellä oltiin iholla, kuten nykyään on tapana sanoa. Nautin teatterista, mutta jos esitys ei ole hyvä, sitä on tuskallista seurata loppuun asti.
– Keskustelimme Vivican kanssa teatterista, ja hän tenttasi usein, mitä olin pitänyt esityksestä. Hän halusi kuulla tavallisen ihmisen mielipiteen. Ne olivat opettavaisia keskusteluja minulle, mutta myös Vivica hoksasi huomioideni avulla asioita. Lasse Pöysti on kirjoittanut Jalat maahan -kirjassaan, miten Vivican intuitio oli pelottavan tehokas. Että hän pystyi aistimaan ajatukset betoniseinien läpi.
Huvilakatu toimi myös teatterivierailijoiden majapaikkana.
– Lilla Teaternissa vieraili monia ruotsalaisia näyttelijöitä, ja he asuivat usein täällä. Se johtui osin siitä, ettei Lillanilla ollut varaa maksaa vierailijoiden asumiskuluja hotellissa.
Kun italialainen Dario Fo ja puolisonsa Franca Rame seurueineen istuivat iltaa Huvilakadun keittiössä, pöytä oli tietenkin katettu herkuin. Illallisen tekoa oli mutkistanut Franca Ramen ennalta toimittama lista ruoka-aineksista, joita hän ei syönyt.
– Siinä oli monta momenttia. Hän ei esimerkiksi syönyt mitään sellaista, joka kävelee. Hänelle oli pitkään mietitty ja valmistettu jokainen ruokalaji erikseen, mutta illallisella hän nyppi koko ajan miehensä lautaselta kaikkea sellaista, jotka olivat olleet kiellettyjen listalla. Että minä ärsyynnyin! Kirsti Poikolainen pudistaa nauraen päätään.
Kun Dario Fo sai kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 1997, hän kutsui monivuotisen ystävänsä Vivican Nobel-juhliin.
– Olin silloin Tukholmassa auttamassa Vivicaa. Darion hyvä ystävä järjesti Observatoriegatanilla juhlat Nobel-tilaisuutta edeltävänä iltana, jonne saatoin Vivican. Muistan, miten Dario pursui hyväntuulisuutta ja naurua, niin kuin aina.
Dario Fo piti seuraa Vivicalle myös tämän viimeisinä elinkuukausina.
– Kun Vivica oli jo vuodepotilas, hän piti siitä, että hänelle luettiin ääneen. Tyttäreni oli ostanut Vivicalle Dario Fon kirjan Ensimmäiset seitsemän vuottani ja muutama niiden lisäksi (WSOY, 2004), ja luin sitä Vivicalle eräänä sunnuntaina. Se oli ihana hetki, en unohda sitä ikinä.
– Sitä kirjaa ei voinut laskea käsistään. Sivuilta astui esiin tuttu iso mies, täynnä iloa ja energiaa. Pidin välillä tauon ja katsoin, nukahtiko Vivica. Lukeminen oli hänelle vähän kuin unilääkettä. ”Juu, voi jatkaa”, pielukselta kuului.
Vivica Bandler kuoli heinäkuussa 2004 kotonaan Huvilakadulla, samassa talossa, johon hän oli muuttanut kaksivuotiaana vuonna 1919. Viimeisen vuoden hän vietti pääosin vuodepotilaana kaaduttuaan yöllä.
– Hänet vietiin Marian sairaalaan. Yöllä oli ollut todella levotonta, ensiapuasemalle oli tuotu juoppoja ja muuta revohkaa. Aamulla Vivica pyysi, että etsisin hänelle paikan jostakin muusta sairaalasta. Diakonissalaitokselta järjestyi vuodepaikka. Siellä hän vietti kolmisen viikkoa. Sitten hän pyysi minua järjestämään kotisairaalan Huvilakadulle.
– Muistan, kun vein Vivicalle sairaalaan päivän lehden, jotta hän voisi lukea kulttuuritapahtumista, ja hän totesi pienellä äänellä: ”Ei, Kirsti. Minulle ei kuulu enää mikään.” Se tuntui pahalta, sellainen luovuttaminen. Mutta se meni ohi.
Kun Vivica kotiutettiin, hänen apunaan toimi aluksi Poikolaisen lisäksi kaksi ammattihoitajaa, myöhemmin yksi.
– Hän toipui aika hyvin, mutta liikkumiseen hän tarvitsi tukea. Hänen mielensä oli selkeä lähes viimeiseen asti. Lähtö oli hyvin rauhallinen. Vivican elämä oli täällä, Huvilakadulla. Täällä hän sai myös kuolla, rauhassa kotonaan.
Villa Frenckell myytiin jo Vivica Bandlerin elinaikana Partek Oy:lle. Nykyään talo on Cargotec Oy:n toimi- ja edustustiloina. Kirsti Poikolaisen tehtävänä on edelleen toimia taloudenhoitajana.
Toisinaan Huvilakadulla kaikuvat tutut äänet, kuten helmikuussa, kun Birgitta Ulfssonin elämäkerta Mikä ettei? (Teos, 2017) julkistettiin.
– Se rouva osaa ottaa yleisönsä, sellainen nauru täällä raikui.
Poikolainen kertoo pitäneensä yhteyttä vanhoihin lillanilaisiin, kuten Lilga Kovankoon ja Raija-Sinikka Rantalaan, ja Milja Sarkolaan, jonka kanssa hän työskenteli yhdessä Vivican arkistojen parissa.
– ”Ei ole hauskaa tulla vanhaksi”, Vivica sanoi. Minua ärsytti, kun hän toisti sitä niin usein, mutta nyt olen mielessäni pyytänyt häneltä anteeksi, koska olen todennut saman. Ikääntyminen ei ole mukavaa, marraskuussa 70 vuotta täyttävä Poikolainen sanoo hymähtäen.
Hän sanoo tiukasti, ettei halua mitään juhlia. Merkkipäivää vietetään perheen kanssa.
– Jokapäiväinen arki Huvilakadulla ja Vivican kanssa oli hyvin sitovaa. Vapaa-aikaa ei paljon ollut, enkä juuri voinut suunnitella omaa tekemistä. Kun lapset olivat pieniä, perheen kanssa vietetty aika oli arvokasta. Vivican viimeisinä vuosina lapseni, Eeva ja veljensä Mika, olivat jo aikuisia ja elivät itsenäistä elämää tahoillaan.
Kysymykseen, mitä hän kaipaa Vivicasta, ei tarvitse kauan odottaa vastausta.
– Olen miettinyt sitä viime aikoina. Kun Vivicasta tuli kotisairaalan potilas, hän koki olonsa hiukan turvattomaksi, koska hoitajat olivat vieraita. Siksikin hän halusi pitää minut vierellään. Ymmärsin sen hyvin, ja olin iloinen siitä, että hän luotti minuun. Keskinäinen suhteemme parani koko ajan. Sitä kaipaan eniten, sitä viimeistä, rauhallista vuotta. Oli aikaa keskustella.
Eija Mäkisen artikkeli on aiemmin julkaistu Vivica Bandlerin juhlablogissa Viva Vivica, Stadin friidu!
Upplandsgatanin keittiössä naiset odottavat veden kiehumista. Tukholman yöstä on takana teatteria, Brasserie Vaudeville, Tennstopet… Kun kuplat poksahtavat pintaan, on aika lisätä nakit.
– Salaisessa reseptissä oli kaksi tärkeää asiaa: kattilaan laitettiin hyvin vähän vettä ja nakkeja kiehautettiin sen verran, että ne olivat lähes halkeamaisillaan. Sitten ne nautittiin hellan vieressä seisten, Tiina Lindfors muistelee ja kertoo yhä noudattavansa reseptiä.
– Huvilakadulla Kirsti [Poikolainen] valmisti aina herkullista ruokaa, mutta yönakit ja Vivican toinen bravuuri, pinnalta poltetut kalapuikot, edustivat gourmet-ajattelua, joka on minullekin tuttua.
Tiina Lindforsin uusin teos HITtoCaBBAret (2016) palaa Vivican ja Erin yhteiseen tyyliin. Teos vierailee Kansallisoopperan Alminsalissa 23.9. Kuva: Riitta Salmi | Turun Sanomat
Tanssija-koreografi Tiina Lindfors tapasi Vivica Bandlerin ensimmäisen kerran vuonna 1986 Mikkelissä pidetyssä feministisessä tapahtumassa. Lindfors osallistui siihen naisystävänsä Annan kanssa ja tapahtumassa sekä hän että Vivica pitivät esitelmän.
– Tarkastelin naisen roolia ja emansipaatiota tanssin historian kautta. Esimerkeissäni oli mukana musta nainen, mistä Vivica selvästi piti.
– Kohtasimme uudelleen illallisella, jossa istuimme kulmittain vastapäätä. Kun Vivica näki Annan, hän koki eräänlaisen déjà-vun, sillä Anna muistutti erästä hänen ihastustaan. Samalla hän jollakin tavalla samastui minuun. Että tässä nämä kaksi taas olivat: eteerinen, pohjoismainen aateliskaunotar ja tumma teatterin ammattilainen.
Tutustuminen jatkui seminaarilaisten yöpaikassa paikallisella opistolla. Kolmikko oli sopinut tapaavansa Tiinan ja Annan huoneessa, mutta tilannetta mutkisti ystävä, joka huhuili käytävillä: ”Missä olette?”
– Hänkin olisi halunnut seuraamme, mutta olimme päättäneet olla kolmisin. Kurkimme ovenraosta, milloin reitti oli selvä. Sitten Vivica kiiruhti sissijuoksua, pää matalana, viinipullon kanssa huoneeseemme. Juttelimme pitkään. Se oli valtavan kiva ilta.
Seuraavana päivänä Vivica lähetti Tiinalle ja Annalle kirjelappusen seminaariosallistujien käsien kautta. Tycker ni om kräftor? kuului teksti.
– Näin saimme ensimmäisen kutsun hänen keittiöönsä Helsingin Huvilakadulle. Hän oli meille alusta asti privaatti-Vivica, välitön ja humoristinen. Olin nähnyt hänet aiemmin puhumassa virallisissa tilaisuuksissa, ja minulla oli käsitys hänen julkisesta persoonastaan, joka oli kunnioitusta herättävä, lakoninen ja terävä.
Lindfors huomauttaa, ettei Vivican julkinen rooli pelottanut häntä.
– Toisen asema ei hämmennä saati pelota minua. On ihan sama, kenen tsaarittaren tapaisin. Silmät ja sydän ovat aina samalla korkeudella.
Tiina Lindfors sanoo ymmärtäneensä vasta jälkeenpäin, miten arvokkaan lahjan Vivica antoi kutsuessaan hänet ja Annan Huvilakadun juhliin ja esitellessään heidät muille vieraille sanoen: ”Meille on tullut uudet ystävät.”
– Ne ovat olleet nuorelle ihmiselle – olin silloin kolmikymppinen – merkittäviä kokemuksia, kun illallispöydässä keskustelukumppaneina olivat esimerkiksi Suomen historian merkittävin filosofi Georg Henrik von Wright ja vaimonsa Maria Elizabeth, antiikin ja Välimeren läpikotaisin tuntenut Göran Schildt ja hänen vaimonsa Christine. Tai teatterin hienostuneet ja hurjat uudistajat Birgitta Ulfsson ja Lasse Pöysti. Kaikki olivat kertakaikkisen hurmaavia ja sydämellisiä.
Lindfors muistelee lämpimästi jo tuolloin talouden ja teknologian valta-aseman kyseenalaistanutta von Wrightia.
– Mikä tapa puhua hänellä olikaan! Mikä tapa katsoa ihmistä. Hän oli humanisti ja korosti vahvasti, että ihmistieteet saattaisivat tarvita itsenäisen aseman suhteessa luonnontieteisiin. Ja tämä siksi, että ihmistiede pyrkii ymmärtämään, luonnontiede selittämään. Tärkeitä kysymyksiä yhä tänä päivänä, jolloin humaanit arvot ovat vastatuulessa.
– Muistan myös, kun ensimmäisen kerran tapasimme ranskalaisen Moune de Rivelin. Hän oli juuri tullut Pariisista, kaivoi kitaransa esiin ja lauloi meille. Se oli hyvin hurmaavaa.
Kun Vivica täytti 70 vuotta, Tiina ja Anna veivät hänet Kulosaaren kasinolle juhlimaan synttäreitä.
– En muista, oliko se tarkalleen 5. helmikuuta. Vivica oli ihminen, joka saattoi viettää kokonaisen festivaalin. Vietimme usein aikaa yhdessä, vain me kolme. Keittiössään hän järjesti meille kunnon rokkiesityksen. Kasettimankka soimaan, ja sitten hän alkoi tanssia rokkia antaumuksellisesti omalla tyylillään. Minä menin tietenkin heti mukaan.
Vivica Bandler 100 vuotta -juhlaviikolla järjestetyssä Vivican keittiössä -paneelikeskustelussa osallistujat pohtivat Vivican merkitystä itselleen. Tiina Lindfors tarkasteli aihetta myös toisesta näkökulmasta ja kertoi, miten hän ja Anna olivat edustaneet Vivicalle uutta dimensiota.
– Olimme ensimmäinen suomalainen, suhteessamme täysin avoin lesbopari, johon Vivica tutustui. Se avasi häntä, jopa huomattavassa määrin. Vaikka olin nuori, minusta tuli Vivican uskottu ystävä, jonka kanssa hän saattoi käydä läpi lesbouteen liittyviä asioita ja kokemuksia. Hän pui niitä usein. Eikä ihme, kyllä hän sellaisen helvetin oli käynyt läpi. Elämän pakaasissa, jota hän kuljetti mukanaan, oli suuria traumoja.
Lindfors muistuttaa, että seksuaalisen suuntautumisen moninaisuus on aina ollut todellisuutta suomalaisessa yhteiskunnassa, mutta siihen liittyvistä asioista ei ole voinut puhua samanlaisella avoimuudella kuin nykyään.
– Asioista puhuttiin puolittain, jos edes puhuttiin, ja mitä erilaisimmilla nimillä. Tilanteet ratkaistiin soveltaen. Se oli maailman tapa silloin. Mutta maailma muuttuu, kun sitä muutetaan. Itse olen yksi niistä, jotka ovat Suomessa aktiivisesti kamppailleet seksuaalisen tasavertaisuuden puolesta. Senkin myötä Vivican ja minun välille syntyi suuri luottamus ja syvä ystävyys.
Tiina Lindfors sanoo ymmärtäneensä vasta jälkeenpäin, miten monet olivat tulkinneet kaksikon ystävyyden joksikin aivan muuksi.
– Joko tarkoituksellista tai ei, mutta crème de la crèmella oli aika pitkälle se käsitys, että olin Vivican rakastettu. Tosiasiassa Vivica oli minulle paitsi hyvin rakas ystävä myös eräänlainen äitihahmo.
Tiina Lindfors tähdentää Vivican kykyä nauraa pettymyksille; asenne, jonka hän oppi mustilta Pariisissa. Elämäkerrassaan Vastaanottaja tuntematon (Otava, 1992) Vivica Bandler kirjoittaa, miten tärkeää hänelle oli tutustua jo varhain värillisiin ihmisiin ja heidän tapaansa suhtautua vastoinkäymisiin: ”He katsoivat minuun ja sanoivat: ´Elämä on yhtä helvettiä´ – ja hymyilivät samalla koko naamallaan. (…) Mustilta opin, ettei ihmisen kannata milloinkaan olettaa, että elämä olisi onnellista. Tällä tavoin saa joka päivä kokea jonkin positiivisen yllätyksen.”
– Vivica oli suuri humoristi, joka osasi olla myös itseironinen. Taito nauraa on yksi elämän suuria selviytymiskeinoja. Paskamaisestakin tilanteesta pitäisi yrittää puristaa huumori esiin, vaikkei se helppoa olekaan. Muistan aina, kun hän sanoi: ”Tiina, anna hevosen surra. Sillä on isompi pää.” Neuvossa piilee suuri viisaus. Kun sen kuulee, alkaa naurattaa, ja jo se muuttaa tilanteen.
Kuten Lindfors huomauttaa, huumori ja sanoma eivät estä toisiaan. Mitään niin vakavaa ei olekaan, ettei joukkoon mahtuisi myös huumoria.
Hän kertoo Tanssiteatteri ERIn vuonna 1997 kantaesityksensä saaneen Minä rakastan sinua -teoksen työstämisestä, josta osa tapahtui sairaalassa Vivica Bandlerin lihassairauden vuoksi.
– Kirjoitimme yhdessä käsikirjoitusta, jossa erilaiset asiat, esineet ja eläimet rakastuvat toisiinsa. Ihmisetkin. Vivica rakasti teemaa, jossa koira rakastuu kissaan. Hänen mielestään se kertoi vastustamattomalla tavalla, mikä on elämän suurin dilemma. Yhteistyömme oli antoisaa, inspiroimme toisiamme harvinaisella ja mainiolla tavalla. Sairaalan käytävät vain kaikuivat, kun naiset nauroivat.
Vivica Bandler teki Tanssiteatteri ERIn kanssa 1990-luvulla kolme yhteistyöteosta: Tango on vakava asia (1993), Käräjät – missä isä (1995) ja Minä rakastan sinua (1997).
Ideat teoksiin tulivat Vivicalta, minkä jälkeen Tiina Lindfors työsti teosten dramaturgisen rungon, valitsi musiikit ja istutuskohdat tekstille, laati koreografian ja ohjasi tanssijoita. Suomenkielisissä esityksissä Tiina hioi tekstin, ruotsin- ja ranskankielisissä Vivica. Englanninkieliset ratkaistiin yhdessä.
– Olimme ensimmäiset suomalaiset tanssijat, jotka replikoivat näyttämöllä. Sitten siitä tuli trendi, ja nykyään monet puhuvat esityksissään enemmän kuin tanssivat.
Hän korostaa, etteivät ERIn tanssiteosten tekstit olleet irrallisia hätä- ja raivomonologeja, kuten nykyisin usein, vaan ne noudattivat aina teatterillisen rytmiikan ja kerronnan etenemisen lakeja.
– Tanssiteoksissa repliikin luonne on erilainen kuin puhenäytelmässä, jossa sanojen määrä on suuri ja jossa ne kuljettavat ajatusta eteenpäin toisenlaisella mekaniikalla. Vivican kanssa tehdyissä teoksissa repliikit oli tarkoin kiteytetty ja ne leikkasivat tilanteen tavalla, joka usein avautui moneen aikasuuntaan, antoi humoristisen valaisukulman tai muutti koko kohtauksen.
Kun teos oli harjoiteltu määrättyyn vaiheeseen, Vivica tuli ja teki sen, josta hän oli kuulu: katsoi ja näki, mikä toimi ja mikä ei.
– Emme olleet välttämättä kaikesta samaa mieltä. Silloin puskimme kohteliaisuusrajalla edeten ja hikeä hiusmarrosta pusertaen. Vivica oli helvetin itsepäinen ja voimakastahtoinen, niin kuin minäkin, mutta tilanne sisälsi tietyn seniori–juniori-asetelman. Nuorena on usein pölvästi, koska luulee tietävänsä kaiken. Onneksi käsitin, että on hyvä vain ottaa oppia vastaan.
Tanssia ja teatteria ennakkoluulottomalla tavalla yhdistäneet teokset asettivat eriläiset uudenlaisten haasteiden eteen ja pakottivat heidät venyttämään omia rajojaan poikkeuksellisella tavalla.
– Vivican kanssa toteutetuissa teoksissa työskenteleminen kasvatti meitä taiteilijoina valtavasti. Niissä oli jotakin samaa kuin absurdissa teatterissa tai vaikkapa Dario Fon näytelmissä, joissa nerokas klovneria yhdistyy suureen älykkyyteen. On kiinnostavaa, miten vähän Vivican ERI-yhteistyöteokset ovat nousseet esiin julkisessa teatterikeskustelussa, vaikka ne loivat uudenlaista esitystraditiota ja saavuttivat suuren menestyksen ulkomaita myöten.
”Yksikään askel eikä yksikään ajatus mene harhaan.”
– Vivica oli huomattavan imponoitu tavasta, jolla tanssiryhmämme työskenteli. Hän toisti monissa yhteyksissä median edustajille, miten hän oli ERIn myötä oppinut uuden maailman. Vivica oli yllättynyt, miten kurinalaista ja ekonomista työskentelymme oli. Niin me työskentelemme edelleen.
Lindfors tarkoittaa, ettei ERIssä istuskella, länkytellä lillukanvarsista tai saada kohtauksia, vaan projektin vetäjä ohjaa ja muut pyrkivät toteuttamaan hänen näkemyksensä. Kaikki keskittyvät satasella.
– Lehdistötilaisuuksissa hän kehui meitä estoitta. Emme aluksi käsittäneet, mitä Vivica tarkoitti, kun hän sanoi: ”Ymmärrättekö te? Nämä nuoret tekevät kaikki omia maailmankantaesityksiään, ja he kaikki esiintyvät toistensa teoksissa ja antavat kaikkensa niille.” Meille oli itsestäänselvää, että toimimme juuri niin. Teattereissa, joissa on myös paljon kateutta ja kilpailua, se ei välttämättä onnistu, Tiina Lindfors sanoo.
– En tietenkään väitä, etteikö meilläkin olisi ristiriitoja. Voi jessus sentään! Emme me mitään herran enkeleitä ole. Mutta meitä – Eeva Soinia, Lassi Sairelaa ja minua – on siunattu harvinaisella luonnebalanssilla. Täydennämme toisiamme.
Vivica Bandler toimi Tanssiteatteri ERIn kannatusyhdistyksen puheenjohtajana vuosina 1989–2004, mutta hän ei puuttunut teatterin johtamiseen. Hän ei myöskään tukenut ERIn toimintaa rahallisesti.
– Hän ei tarjonnut taloudellista tukea, eikä olisi tullut mieleenikään pyytää sitä. Me etenimme samaa reittiä kuin muutkin teatteri- ja tanssiryhmät. Sen sijaan hän oli aina valmis kuuntelemaan ja auttamaan, kun tarvitsin neuvoa ja tukea teatterillisissa kysymyksissä.
Lindfors sanoo oppineensa Vivicalta suhteellisuudentajua. Hän sai myös vahvistusta peräänantamattomuudelleen.
– Vivican seurassa ja läheisyydessä oleminen tuki sitä, ettei ole kaiken maailman trendien heiluteltavissa. Ratkaisevinta on oma näkemys. Ja kun ongelmia ilmenee, niiden alle ei saa kaatua. Kaipaan sitä viisasta ystävää, joka ymmärsi ja jonka kanssa saattoi nauraa, kun oli oikein hankalaa.
Eija Mäkisen artikkeli on aiemmin julkaistu Vivica Bandlerin juhlablogissa Viva Vivica, Stadin friidu!
On tiistai 14. elokuuta 1990. Keskiyö lähenee, ja Tampereen ylioppilastalossa tarjoillaan keskiolutta, kebabia ja koirankeksejä. Sali on täynnä Tampereen Teatterikesän vierailijoita ja festivaaliyleisöä, kun lavalle nousee kaksi miestä, amerikkalainen näytelmäkirjailija Edward Albee ja Midnight Bar Blue Kebab -klubin isäntä Juha Siltanen.
– Yöklubi oli Vivican idea. Häntä harmitti, kun festivaaliesiintyjät hajaantuivat eri ravintoloihin ryyppäämään. Hän halusi koota ihmiset samaan paikkaan pitämään hauskaa yhdessä, Juha Siltanen kertoo.
Juha Siltasen seuraava kirja on kertomus ravintolasta teatterina.
Sen julkaisee Teos syksyllä 2017.
Kuva: Heini Lehväslaiho.
Puoliltaöin startanneen klubin ohjelman Siltanen suunnitteli yhdessä Vesa Tapio Valon kanssa. Kaksikko oli osa Tampereen Teatterikesän taiteellisen johtajan Vivica Bandlerin kokoamaa suunnitteluryhmää, johon kuuluivat myös festivaalin toiminnanjohtaja Leena Vihola ja teatterikriitikko Kirsikka Moring.
– En tiedä, miksi Vivica kutsui minut mukaan. Tapasimme ensimmäisen kerran Huvilakadun keittiössä suunnitteluryhmän kokouksessa. Hän oli silloin jo varsin iäkäs, 73-vuotias, minua 42 vuotta vanhempi.
– Olin nähnyt Vivican aiemmin Lilla Teaternissa, mutten koskaan kuvitellut, että polkumme tulisivat risteytymään, sillä hän vaikutti hyvin pelottavalta henkilöltä. Hänen hahmonsa, eleensä ja esiintymisensä eivät kutsuneet lähestymään, päinvastoin. Hän oli kuin korkeimman oikeuden presidentti, jolta kukaan ei mene kysymään edes kellonaikaa.
Suunnitteluryhmän tehtävänä oli katsoa teatteriesityksiä niin kotimaassa kuin ulkomaillakin, kertoa näkemyksistään ja nostaa esiin kiinnostavimmat.
Siltaselle selvisi nopeasti, millaisia esityksiä Vivica suosi: pienimuotoisia mutta dramaattisia, vahvan naisnäkökulman sisältäviä näytelmiä, jotka puhuttelivat katsojaa enemmän emotionaalisesti kuin intellektuaalisesti.
– Hänellä oli varmat mielipiteet teatterista, mutta hän ei koskaan perustellut niitä. Hän piti myös klovneriasta; esityksistä, joissa voimakkaasti inhimillinen aspekti tuotiin esiin vaatimattomassa kehyksessä ja huumorin kautta. Joskus oli tosin helppo nähdä, että osa niistä valittiin ohjelmistoon, koska ne olivat taloudellisesti käteviä.
– Ralf Forsström kiteytti Viva Vivica! -seminaarissa osuvasti, että Vivica oli suuri tuottajalahjakkuus. Hän näki, mitkä asiat tai ketkä henkilöt eri parametrit laskien – esimerkiksi taloudellisesti, organisatorisesti tai infrastruktuurin kannalta – kannatti yhdistää.
Siltanen sanoo, ettei hänelle milloinkaan kovin syvällisesti selvinnyt Vivican taiteellinen maku.
– Usein taiteilijat pahkuavat agendaansa rasittavuuteen asti, mutta Vivica puhui hyvin vähän teatterista. Minulle ei syntynyt käsitystä, että hän olisi ollut kiinnostunut teatterin yleistilasta tai siitä, mitä muut tekevät. Siinä mielessä hän oli hyvin itsekeskeinen ihminen, kuten suuri osa taiteilijoista. Hän kertoi paljon absurdin teatterin tulovaiheista Suomeen; genre, joka kiinnosti meitä molempia. Omista ohjauksistaan hän saattoi mainita, mitä oli tehnyt, mutta koskaan hän ei teoretisoinut työtään.
Siltasen mukaan Vivica piti itsensä tiukasti kontrollissa.
– Jokainen ele ja repliikki oli tarkoin harkittu ja suppeaksi hiottu, mutta aina vahvasti to the point. Hänen bravuurinsa oli se, miten hän jonkin asian mennessä pieleen ei reagoinut siihen yhdelläkään ilmeellä, vaan hän sanoi vain: ”Voi vittu.” Hän oli hyvin tietoinen habituksestaan ja olemuksestaan, ja monien teatterillisten lahjakkaiden ihmisten tavoin hän vilautti valitsemansa persoonan oheen pieniä, paljastavia signaaleja: voin olla myös tällainen.
Vivican älykkyys ja huumorintaju tekivät Siltaseen vaikutuksen.
– En tarkoita, että hän olisi ollut intellektuaalispainotteinen, mutta hänellä leikkasi nopeasti, ja tajusin, että Vivican kanssa voi harrastaa semmoista huumoria, joka ei monien kanssa onnistu. Hän ei suhtautunut itseensä kahlitsevan vakavasti ja oli usein itseironinen, mutta vain tiettyyn mittaan, niin kuin me kaikki.
Siltanen puhuu itsensä annostelun taidosta, jonka Vivica hallitsi todella hyvin.
– Se ei ole luontainen taito, vaan se täytyy opetella. Yleensä sellaisen oppii turpaan saamisen kautta.
Vallankäyttö ja asioiden organisoiminen ovat asioita, jotka ovat välttämättömiä työnjohto-, opetus- ja ohjaustehtävissä. Niistä Siltanen otti mallia mestarilta, Vivicalta, jota osa ystävistä ja entisistä työtovereista on kuvaillut manipuloijaksi.
– Manipuloija on sanana hankala, koska siitä syntyy nopeasti negatiivinen mielikuva, ikään kuin Vivica olisi mestaroinut ihmisiä tai pyöritellyt heitä kuin marionetteja. Siitä ei ollut kyse, vaan hän manipuloi tilanteita saadakseen syntymään asioita.
Siltanen muistuttaa vanhojen lillanilaisten tarinoista, joiden mukaan Vivica kiristi nälkäiseltä työryhmältä ideoita ja ratkaisuja asettamalla pitopöydän herkut ja juomat kokouspöydän viereen näkyville. Ensin työ, sitten huvit.
– Vivica oli nerokas hahmottamaan, mikä hänen tehtävänsä kussakin tilanteessa oli, mitkä olivat hänen instrumenttinsa ja miten hän toteuttaisi tavoitteensa. Hän ei ollut vietävissä, vaan tarkoin harkitulla käytöksellään hän loi ympärilleen vallankäyttäjän auran, Siltanen sanoo ja kertoo esimerkin Tampereen Teatterikesän suunnitteluryhmän kokouksesta.
Toiminnanjohtaja Leena Vihola kävi suunnitteluryhmän ensimmäisessä kokouksessa läpi tulevan kesän ohjelmistoa, suunnitelmia ja tehtäviä, levitteli ja siirteli papereita Huvilakadun keittiön pöydän ääressä. Vivican silmälasit olivat pöydällä, ja Vihola siirsi tomerasti niitäkin.
– Hän esitelmöi monta minuuttia. Vivica näki, miten toinen oli pikkuisen hökötyksissään, ja oli aivan hiljaa. Kun Leena vihdoin lopetti puhumisen, Vivica sanoi: ”Kuule Leena, yks juttu. Näihin silmälaseihin kosken vain minä.”
– Se oli hyytävä hetki. Leena mureni, nielaisi ja vastasi: ”Juu.” Sitten jatkettiin töitä. Sen jälkeen he olivat monta vuotta erittäin hyvä työpari. Vivican huomautus oli malliesimerkki keveydestä, joka on ominaista hyvin suurelle voimalle. Tarvitaan vain yksi pieni liike, ja asia on kaikille selvä, samoin kuin vaara, joka vastarintaan sisältyisi.
Siltanen huomauttaa, että Vivica oli hyvin taitava myös lämpimissä huomionosoituksissa. Kun Leena Vihola sairastui vakavasti ja joutui terminaalivaiheessa sairaalaan kesällä 1995, Vivicaa haastateltiin radioon Teatterikesän avajaisissa Kirjastonpuiston lavalla.
– Vivica korosti, miten festivaali oli paljolti Leena Viholan ansiota. ”Ja nyt minä haluan, että koko yleisö kajauttaa kolmesti: Leenalle kiitos!”, hän sanoi ja johti katsojien kuoroa. Hän tiesi, että Leena kuunteli sairaalassa avajaisohjelmaa radiosta.
Kun Juha Siltanen muistelee Midnight Bar Blue Kebab -klubia, voi lähes nähdä, miten hiki alkaa helmeillä hänen otsallaan. Äänensävystä ei voi erehtyä: se on tuskainen. Ensimmäistä yöklubia hän kuvaa perkeleellisen raskaaksi.
– En juurikaan ehtinyt nähdä Teatterikesän esityksiä, koska meillä oli Vesa Tapio Valon kanssa hirveä duuni ohjelman organisoimisessa. Keitä kansainvälisistä vieraista, jotka olivat puurtaneet ja lämmittäneet esityksen festivaalia varten, voisimme pyytää esiintymään keskellä yötä ilmaiseksi jossakin klubilla? En kehdannut sanoa Vivicalle, että se oli ihan kauheata. Ja minä siellä yleisön edessä veikeänä isäntänä. Huh-huh!
Vaikeuskertoimia lisäsi Vivica Bandlerin viime hetkillä pudottama pommi. Amerikkalainen näytelmäkirjailija Edward Albee oli tulossa Tampereelle, ja Vivica halusi Juhan haastattelevan häntä yöklubilla.
– Olin tavannut Albeen kerran aiemmin opintomatkalla New Yorkissa, mutta enhän minä läpikotaisin tuntenut hänen tuotantoaan. Totta kai tunsin merkittävimmät näytelmät, ja olen varmasti varastanut häneltä yhtä ja toista ammatillisesti, mutta eihän se riitä, kun vastassa on maailmankuulu iso nimi. Ja minun piti haastatella häntä puolitoista tuntia englanniksi. Julkisesti!
Hän syöksyi Hotelli Tammeriin, missä Vivica asui Teatterikesän aikana. Tämä oli juuri menossa hissille, kun Siltanen saavutti hänet ja alkoi vuodattaa:
– Anteeksi Vivica, tämä on ihan kauheata, mutten yksinkertaisesti ennätä lukea Albeen näytelmiä. Olen ihan paniikissa! Mitä minä teen? En edes tiedä, mitä hän on viime vuosina tehnyt. Vivica kääntyi hissin ovella ja vastasi tyynesti: ”No, kysy häneltä. Joskus on hyvä sanoa totuus.” Ja sitten hän poistui hissillä kerroksiin.
– Se ei ollut käynyt mielessänikään. Että voisin kysyä Edward Albeelta, että mitäs muuten olet viime aikoina puuhaillut. Minulla oli ollut niin hirveä tarve olla mieliksi ja päteä. Kaikki jännitys häipyi saman tien. Ja niin me puhua papatettiin Albeen kanssa pari tuntia.
Festivaalin päätteeksi pidettiin palauteseminaari, jossa Vivica arvioi Teatterikesän antia ja kiitti minimalistiseen tapaansa suunnitteluryhmää yhteistyöstä. Yöklubikokemuksesta tyrmistynyt Siltanen oli vannonut itselleen, ettei enää ikinä suostuisi vastaavanlaiseen kurimukseen. Ennemmin hän ampuisi itsensä.
– Nähtävästi klubi onnistui oikein hyvin, Vivica totesi.
– No joo, me ollaan ihan riekaleina, mutta kyllä se varmaan meni, Juha vastasi.
– Minä tahtoisin, että sinä tekisit sen myös ensi vuonna.
– Joo, katsotaan. Eiköhän se järjesty.
Mitä mitä mitä?
– En tajua, mitä minulle tapahtui. Miten suustani pullahti tuollainen lause, vaikka olin kesän aikana tolkuttanut itselleni, ettei tällaista saa tapahtua enää koskaan? Mutta siinä minä myöntelin, vieläpä imarreltuna. Ja seuraavana kesänä sama helvetti. Tätä jatkui viisi vuotta.
Mikä oli Vivica Bandlerin salaisuus? Miten hän onnistui kietomaan niin monet pikkusormensa ympärille?
– Hän antoi ihmisille mahdollisuuden. Samaa taktiikkaa käytti Mannerheim. Ihminen kokee, että hänen osakseen tullut luottamus on niin suuri, että jos sen pettää, on yksinkertaisesti paska.
– Vivica luotti siihen, että hoidan klubi-isännän velvollisuudet maaliin asti. Hän saattoi kysyä, miltä yöklubi näyttää, mutta kysymykseen ei sisältynyt kontrollia. Johtaja, joka koko ajan valvoo alaisiaan, antaa itsestään voimattoman vaikutelman ja syntyy tunne, että hänellä pyörii koko ajan päässään pelkkä epäonnistuminen.
Siltanen huomauttaa, että Vivican lumo puri myös maailmantähtiin. Kun eräs toimittaja tiedusteli Edward Albeelta, miksi tämä oli vaivautunut tulemaan syrjäiseen Suomeen, Albee vastasi menevänsä sinne, minne Vivica käskee. Samoin totesi Dario Fo vieraillessaan Lilla Teaternissa.
– Vivican kohdalla oli hyvin vaikea tehdä sitä eroa, joka vallitsee luottamuksen ja vallankäytön välillä. Kysyin kerran, keneltä hän oli oppinut käyttämään valtaa. Hän vastasi sumeilematta: ”Isältäni.” Hän ei koskaan sanonut isästään mitään lämmintä vaan ilmaisi voittopuolisesti vihanneensa tätä. Sain sen käsityksen, että pärjätäkseen isänsä kanssa Vivican oli opeteltava samat aseet.
Kun Juha Siltanen raahautui Helsingin-junaan matkalaukkuineen ja kaikkine materiaaleineen ensimmäisen Midnight Bar Blue Kebab -klubikesän jälkeen, huojennus oli suuri ja krapula sen mukainen. Samasta matkustajahytistä löytyi yllättäen Vivica Bandler.
– Istuimme, kertasimme Teatterikesän tunnelmia ja pääsimme ehkä Toijalaan, kun hän kaivoi käsilaukustaan pienen viskipullon ja tarjosi minulle. Otimme molemmat kulauksen, ja hän laittoi pullon takaisin laukkuunsa. Jatkoimme juttelua, ja hetken kuluttua hän kaivoi taas pullon esille. Tyhjensimme sen matkan aikana vähitellen ja tulimme perille iloisessa tuiterissa.
Siltanen tähdentää, ettei Vivicasta olisi ensimmäiseksi tullut mieleen, että tämä kaivaa esiin oman viskipullon ja ryhtyy tyhjentämään sitä kaverin kanssa päiväsaikaan äijätyyliin pullonsuusta.
– Kyseessä oli armeijaele. Savotta oli tehty, ja viinaryyppy otettiin sen kunniaksi. Sellaisten tilanteiden tunnistamisessa ja palkitsemisessa hän oli valtavan tarkka. Samalla Vivica piti tarkoin huolta siitä, ettei hän tehnyt mitään yläluokkaista tai huvilakatumaista, joka olisi kavaltanut hänen varakkuutensa tai sukunsa aseman.
– Armeijaele oli sukua voi vittu -sanaparin käytölle. Hän ei koskaan sanonut sitä spontaanisti vaan näyttääkseen, kuinka kansanomainen hän osasi olla. Vivica tykkäsi vähän järkyttää. Muistan, kun hän esitti, millaisia stripparit olivat 30-luvun Pariisissa. Siihen liittyi tietty rivo ilme ja kourimisele. Se oli tietoista annostelua.
Tampereen Teatterikesä poiki toisen yhteisen projektin, kun Vivica Bandler pyysi Siltasta Adressaten okänd -elämäkertansa suomentajaksi.
– Kirjan ruotsinkielinen ja suomenkielinen versio ilmestyivät samana vuonna, 1992. Ne eivät ole täysin identtiset, vaan Vivica halusi, että kieliversiot olisivat joissakin kohdissa erilaiset. Minusta se oli jännittävää, koska yleensä kukaan ei tahdo, että erikieliset versiot poikkeavat toisistaan.
Kaksikko piti Huvilakadun keittiössä loppumattomia palavereja, kiitos Siltasen perfektionismin ja Vivican jahkailun.
– Koska olen varsinaisesti draamakääntäjä, minulle on valtavan tärkeää sanonnan, muodon, melodian ja rytmin säilyttäminen, ja pyrin hiomaan suomennosta Vivican ilmaisutavan kaltaiseksi. Suomen kielessä sanajärjestystä muuttamalla saadaan aikaan eri merkityksiä, ja Vivican piti päättää, mitä asioita hän halusi korostaa. Se oli vaikea työ.
Siltanen sanoo huomanneensa palaverien paljouden ennen muuta kukkarossaan.
– Olin kuukauden työasioissa Lontoossa, jossa käänsin myös elämäkertaa. Pari viikkoa majoituksen alkamisesta hotellin vastaanottovirkailija kysyi, voisinko maksaa puhelinlaskuni. Silloin ei ollut vielä kännyköitä. En muista puntamäärää, mutta summa oli järkyttävä. Se johtui siitä, että soitin hotellin puhelimella Suomeen ja puhuimme Vivican kanssa ilta- ja yökaudet. Hänelle ei tullut koskaan mieleen, että hän soittaisi minulle. Siihen asti hänen valppautensa ei yltänyt, vaikka hän muutoin oli erittäin herkkätuntoinen.
Ihmisten ja tilanteiden lukeminen ei ole mahdollista, jos ei omaa tiettyä sensitiivisyyttä. Se taas synnyttää usein maskin, jonka perimmäisenä tehtävänä on suojata.
– Vivica suojasi itsensä hyvin tehokkaasti, mikä näkyi hänen silmälaseistaan, vaatetuksestaan. Se ikuinen huivi kaulassa! Hän piti myös sensuaalisuutensa ja eroottisuutensa voimakkaasti katveessa. Joskus oli vaikea uskoa, että Vivicalla oli jonkun kanssa suhde, johon hän ei voinut kuin heittäytyä. Vivica korosti olevansa biseksuaali, mutta huomasin, että hänellä oli hiukan – ei voi sanoa militantti, mutta – allerginen suhde machokulttuuriin ja miesten keskenään harjoittamalle vitsailulle.
– Seksuaaliseen vähemmistöön kuuluvan on usein pitänyt taistella asiansa kanssa monin tavoin, koska ympäröivä yhteiskunta on heteronormatiivinen. Siksi tällaisella henkilöllä on usein puolustautuva asenne, tietty etukeno. On tietenkin vaikea sanoa, mikä seuraa yhteisöstä ja mikä on henkilön oman taistelun jälkiä.
”Anteeksi kauheasti, että häiritsen, mutta nyt on taas käsillä tämä surullinen juttu. Karjalaisten pitäisi saada tavata toisiaan. Mahdammeko me kestää sen?”
Puhujan ääni on kyllääntynyt, hivenen skeptinenkin. Kyse oli vierailusta Saaren kartanoon, jonne Juha Siltanen ja hänen puolisonsa kutsuttiin kahdesti vuodessa, joulun ja juhannuksen aikaan.
– Vivica kietoi kutsun aina samaan vitsiin, jonka ydin oli se, että Vivican ystävätär Ann-Charlotte [Nurmi] ja Sirpa, joiden molempien juuret olivat luovutetussa Karjalassa, voisivat tavata ja jutella, ja Vivican ja minun piti sillä aikaa muka vastahakoisesti viettää aikaa keskenämme.
Vierailun aluksi otettiin aina valokuva, jossa Vivica demonstroi, miltä ihminen näyttää, kun ei halua tavata toista.
– Minulla on tallessa useitakin Saaren kartanon portailla otettuja valokuvia, joissa kaksi hyvin masentuneen näköistä tyyppiä pitää toisiaan kädestä ja kumpikin katsoo eri suuntiin.
Siltanen korostaa, etteivät he Vivican kanssa olleetkaan läheisiä ystäviä.
– Hän ei koskaan kysynyt yksityiselämästäni tai taiteellisesta työstäni. Puhuimme yleensä teatterista, historiasta, Suomesta. Hän kertoi mielellään anekdootteja elämänsä varrelta: lottavuosistaan, Lillanin alkuvaiheista, Huvilakadun asioista, Saaressa asuneista ihmisistä. Yhteisistä ystävistä saatettiin mainita jotakin pientä, mutta Vivican kanssa ei juoruttu.
– Viihdyin hänen kanssaan ja huumorimme oli samantyyppistä. Luulen, että Vivica haistoi minussa porvarin. En tarkoita poliittisessa mielessä, vaan hän ehkä tajusi, että taustani vuoksi ymmärsin tiettyjä pikkuporvarillisuuden piirteitä. Pystyimme ironisoimaan niitä samalla tavalla.
Siltanen tunnustaa aiemmin luulleensa, että Vivicalla olisi varakkaan taustansa, vaikutusvaltaisen perheensä ja vaikuttavan persoonansa kautta ollut elämässä helpompaa. Että hän oli noin vain voinut perustaa teatterin, lähteä Lappiin ranskalaisohjaajan assistentiksi tai matkustaa Pariisiin katsomaan kabareeta.
– Elämäkerran myötä minulle valkeni koko se sinnikkyys ja vastoinkäymisten määrä, joka siihen sisältyi. Se oli tietenkin hänen oma tarinansa, ja muut asianomaiset saattaisivat kertoa asiat toisin.
Siltanen kertoo oppineensa Vivicalta paljon historiasta, toisesta maailmansodasta ja Euroopasta.
– Hänellä oli hyvin terävä näkemys siitä, mitä sodassa tapahtui ja mikä oli Suomen maisema silloin. Oli kiinnostava kuulla, mitä hän kertoi 30-luvun Saksasta, juutalaisista, Pariisin demimondesta, ranskalaisesta kulttuurista. Hän arvosti sitä, mitä hän oli kokenut, ja kertoi siitä meille nuoremmille. Se ei ollut mitään jonninjoutavaa jaarittelua vaan painokasta asiaa, johon usein sisältyi voimakas poliittinen, yhteiskunnallinen tai seksuaalipoliittinen sisältö.
Eija Mäkisen artikkeli on aiemmin julkaistu Vivica Bandlerin juhlablogissa Viva Vivica, Stadin friidu!
Kun Vivica Bandler haudattiin syyskuussa 2004, Kaisa Korhonen hyvästeli ystävänsä arkun äärellä ja sanoi: ”Kiitos nähdyksi tulemisesta.”
Kaisa Korhonen työpöytänsä ääressä. Kuva: Eija Mäkinen.
Eletään syksyä 1964, ja Ylioppilasteatterin lavalla mellastaa partiopukuun sonnustautunut nainen puisen veturin päällä. Günter Grassin näytelmässä Kymmenen minuuttia Buffaloon Kaisa Korhosen näyttelemä amiraali on ystävineen matkalla paikkaan, jossa kaikki toiveet täyttyvät, mutta niinhän ei tietenkään tapahdu.
– Se oli hyvin hauska näytelmä, Korhonen muistelee hymähtäen Käpylän-kodissaan.
Railakkaan, energisen ja jokseenkin absurdin esityksen näki myös Vivica Bandler, joka otti pian yhteyttä 23-vuotiaaseen yyteeläiseen.
– Emme olleet tavanneet aiemmin, mutta toki tiesin hänet ja kunnioitin tosi jäykkänä. Vivica poimi minut ja tarjosi työtä Lilla Teaternissa, ammattiteatterissa.
Bandler oli ideoinut ja toteuttanut yhdessä Kirsten Sörlien kanssa Pikku-Lillaniin O-pop-iltoja, joiden alaotsikkona oli jatsia ja lyriikkaa. Ne olivat eräänlaisia happeningeja, joissa sisällöt, genret ja ilmaisutavat sekoittuivat villisti. Musiikista vastasi Otto Donnerin orkesteri, ja materiaalina käytettiin niin Shakespearen kuin aikalaisrunoilijoidenkin tekstejä.
– Meillä oli esimerkiksi dialogi Romeosta ja Juliasta. Se pistettiin pilaksi, tietysti. Parhaiten mieleeni on jäänyt lavastus. Elettiin Beatles-manian huippuaikaa, ja Ralf Forsström oli koristanut Pikku-Lillanin valtavilla kuvilla suosikkiyhtyeestä.
Vivica Bandler on kertonut, että hän innostui Kaisasta, nuoresta tekijästä, koska tällä oli tietoa, taitoa, voimaa, uskoa ja pystyvyyttä. O-pop-illoissa Korhonen esitti mm. Bertolt Brechtin lauluja ja tuli ”keksityksi” laulajana.
– Vivican kohtaaminen oli eräänlainen käännekohta elämässäni. Minut oli nähty, mikä tarkoitti myös sitä, että minua tarvitaan. Varmasti siihen, että pääsin työskentelemään suomenruotsalaisella teatterikentällä, vaikutti myös se, että olin naimisissa Kaj Chydeniuksen kanssa.
Elämäkerrassaan Uhma vimma kaipaus (Otava, 1993) Kaisa Korhonen kertoo, miten hän Vivican ystävyyden myötä pääsi Lilla Teaternin esikouluun ja tutustui kuuluisiin taiteilijoihin – Lasse Pöystiin, Birgitta Ulfssoniin, Elina Saloon – joita hän oli katsellut kaukaa.
Bandler tarjosi Korhoselle myös ohjaustyötä. Helmikuussa 1967 sai ensi-iltansa Sandro Key Åbergin tekstiin pohjautuva Teaterlek. Sitä seurasi pian kaksikielinen kabaree Keväinen lauluilta / Vårlig Sångafton, jonka Korhonen ohjasi yhdessä Timo Bergholmin ja Kaj Chydeniuksen kanssa. Tekstejä oli laatimassa terävä katras, mm. Bo Carpelan, Lars Huldén, Aulikki Oksanen, Arvo Salo ja Benedict Zilliacus. Lillanin vakiotähtien rinnalla lavalle nousia nuoria lahjakkuuksia, kuten Kristiina Halkola, Kari Franck ja Sulevi Peltola.
Korhonen ohjasi sittemmin monia esityksiä myös Svenska Teaterniin.
– Se oli minulle tärkeää ja tarkoitti, ettei minun tarvinnut jäädä roikkumaan Ylioppilasteatteriin. YT oli ollut minulle rakas paikka, sosiaalinen yhteisöni, melkein kuin perhe tai suku, mutta olin ollut siellä jo niin kauan.
Vuonna 1967 Lilla Teaternissa tapahtui omistajanvaihdos, kun Vivica Bandler myi teatterin Lasse Pöystille ja Birgitta Ulfssonille. Vapaaksi taiteilijaksi siirtynyt Bandler ryhtyi suunnittelemaan uutta teatteria Kaisa Korhosen ja Kaj Chydeniuksen kanssa.
– Etsimme sopivaa paikkaa, ja entiset TES-vision tilat Helsingin Ratakadulla vaikuttivat lupaavilta, Korhonen kertoo.
Olennaista oli, ettei teatterissa olisi ramppia; sen piti olla rento esiintymis- ja viihtymispaikka. Nimikin uudelle kahvilateatterille oli jo valittu: Venla, Jukolan Juhanin rakastetun mukaan.
Elämäkerrassaan Vastaanottaja tuntematon (Otava, 1992) Bandler kertoo olleensa hyvin innostunut hankkeesta.
”Näin poliittisen teatterin äärettömän merkittävänä asiana. Yhtäkkiä teatterintekijällä oli merkitystä, hän oli osa yhteiskunnan rakennusprosessia, ei enää pelkkä ilveilijä ja viihdyttäjä. Tämä oli jotain aivan muuta kuin ennen, tämä uusi vastuuntunto. Ja minulle se oli kuin raikas uusi tuuli”, Vivica kirjoittaa.
Suunnitelma kuitenkin kariutui, kun Tukholman kaupunginteatteri tarjosi Vivica Bandlerille teatterinjohtajan paikkaa.
– Hän sopi kanssamme tapaamisen ja kysyi: ”Annatteko minulle luvan mennä? Vai olenko petturi jos lähden? Yhteinen teatterihanke tietenkin raukeaa.” Joo-joo, minä sanoin. Menet tietenkin! Kyllä me täällä selviämme.
Vuonna 1993 Vivica Bandler oli toimittaja Maarit Tastulan vieraana keskusteluohjelmassa Yhden illan pysäkki. Studioon oli kutsuttu myös nuorempi kollega, ohjaaja Kaisa Korhonen.
Ohjelmassa Bandler kertoi, että kaksikkoa yhdisti tietty perussuru, tumma juova. ”Kun puhumme keskenämme, olemme vähän tosikkoja. Emme ole paljon nauraneet. Kaisa on hirveän rehellinen, sekä yksityisihmisenä että työssä. Se merkitsee minulle paljon.”
– Vivica oli salaperäinen, aistillinen ja tietoisesti etäinen. Hän myös hallitsi tilanteita. Jos kyse olisi tanssivasta parista, niin Vivica oli se, joka vei, Kaisa Korhonen sanoo nyt, eikä äänensävystä voi erehtyä: siinä on mukana paljon kaipausta.
Korhonen kertoo kirjassaan, miten Vivica opetti häntä ymmärtämään, mitä rakkaus on.
Kerran 70-luvulla kirjoitin Vivica Bandlerille kirjeen Tukholmaan ja kysyin, miten pääsee masennuksesta. Hän vastasi: ”Minä olen aina yrittänyt rakastaa jotakuta.”
– Se oli minulle radikaali, jopa vallankumouksellinen näkökulma. Ei ole tärkeää, rakastetaanko minua vaan rakastanko minä itse.
Paitsi suojelija ja liittolainen, Vivica Bandler oli Kaisa Korhoselle ennen muuta tärkeä ystävä.
– Tapasimme ja keskustelimme paljon. Olen istunut monet kerrat Vivican kuulussa Huvilakadun keittiössä. Hänen tapansa kommunikoida oli kuuntelemista, hän antoi toisen puhua.
Yhden kerran Korhonen muistelee ruokailleensa myös salin puolella. Suomessa oli silloin käymässä pariisilaisen Théâtre du Soleil´n johtaja Ariane Mnouchkine.
– Hän oli Vivican vieraana, ja oli valtavan suuri kunnia päästä siihen pöytään. Mnouchkine oli Euroopan ykkösohjaaja, suoranainen idoli. Muistelen, ettei meistä vieraista monikaan uskaltanut kysyä häneltä mitään. Vivica huolehti puhumisesta ja katsoi, että keskustelu pysyi käynnissä.
Korhonen ja Chydenius vierailivat ystävänsä luona myös Ruotsissa, kun Bandler kutsui heidät ja Måns Hedströmin Tukholman kaupunginteatteriin rakentamaan uuden näyttämön avausohjelmaa.
Produktion ympärille koottiin ryhmä merkittäviä ruotsalaisia kirjailijoita: Sven Delblanc, Agneta Pleijel, P.C. Jersild, Ronny Ambjörnsson, Lars Ardelius, Sture Källberg, Göran Palm. Lopputulokseen Korhonen ei ollut tyytyväinen, vaan hän kuvaa Kyynelten polkua surumieliseksi revyyksi, jossa oli Kaj´n hyvin kauniita lauluja.
Tukholmassa pariskunta näki senkin ihmeen, kun Vivica Bandler kokkasi itse. Huvilakadulla ruoan valmisti aina kotiapulainen.
– Siellä hän paistoi Tukholman-keittiössään kalapuikkoja. Se kieltämättä poikkesi hänen totutusta ruokavaliostaan, Korhonen muistelee nauraen.
Vivica Bandler oli tunnettu siitä, ettei hän antanut ihmisten noin vain sinutella itseään.
– Opin tuntemaan ihmisiä, jotka olivat olleet pitkään Vivican lähellä, ja jotkut heistä kysyivät parikin kertaa: ”Joko olet saanut kutsua Vivicaa etunimellä?” Se oli eräänlainen virstanpylväs ja riitti. Vivica oli katsonut maailmaa korkeasta asemasta. Sinunkaupat ei ollut lahja jostakin teosta, vaan kyse oli aidosta läheiseksi tulemisen eleestä.
Korhonen muistuttaa, että Vivica Bandlerilla oli asioihin historiallinen perspektiivi. Hänen seurassaan asiat suhteellistuivat, ja ongelmista tuli yleisluonteisia, käsiteltäviä.
– Vivica jakoi inhimillistä kokemusta ja opetti strategioita, joiden avulla voi selviytyä elämässä ja ammatissa. Ja aina hän kannusti tekoihin.
– Hänellä oli myös hyvä nenä; hän vainusi, mitä maailmassa tapahtuu tässä ja nyt. Hän vainusi myös sen, mitä me ihmiset tarvitsemme. Kun Vivica poimi minut nuorena aikuisena, ymmärsin jo silloin, että se oli hänen metodinsa. Hän näki toisen.
Eija Mäkisen artikkeli on aiemmin julkaistu Vivica Bandlerin juhlablogissa Viva Vivica, Stadin friidu!
”Haluatko mielipiteeni vai tukeni?” Vivica Bandler kysyi Asko Sarkolalta. – Se oli viisautta. Vastasin tietenkin, että tahdon molemmat!
Asko Sarkola Lilla Teaternin yleisölämpiössä. Kuva: Eija Mäkinen
Pelastustehtävä. Siitä oli kyse, kun Asko Sarkola tarttui luuriin ja soitti Vivica Bandlerille Tukholman kaupunginteatteriin.
Nuori teatterinjohtaja oli saanut luotsatakseen Lilla Teaternin ja rakentanut heti aluksi kunnianhimoisen ohjelmiston: Ferenc Molnárin satiiri talouselämästä, Claes Anderssonin ja Tua Forsströmin uusi näytelmä runoilija Diktoniuksesta, J.J. Wecksellin klassikko Daniel Hjort sekä sisällissodasta kertova Hemma igen, jonka Johan Bargum oli dramatisoinut Runar Schildtin novellista.
Sama linja jatkuisi syksyllä 1975, kun Kaisa Korhonen ohjaisi Maksim Gorkin näytelmän Familjen Sikov.
– Otimme kantaa ja käsittelimme vakavia aiheita, se oli hyvää teatteria! Mutta yleisö hengästyi, Sarkola muistelee.
Käytännössä se tarkoitti, että lipputulot vähenivät ja teatterin talous notkahti. Sarkola ei tohtinut pyytää neuvoja edeltäjältään ja kouluttajaltaan, Tampereen Työväen Teatterin johtajaksi siirtyneeltä Lasse Pöystiltä, vaan hän päätti turvautua Lilla Teaternin tavaramerkkiin: revyyhyn.
– Revyy antaa mahdollisuuden tarttua vakaviin asioihin, mutta muotona se on yleisöystävällisempi. Jos yksi sketsi ei kiinnosta, katsoja tietää, että kohta tulee toinen. Lilla Teatern oli esittänyt revyitä jo Oscar ja Eija Tengströmin aikana. Vivica jalosti sen, ja revyyperinne jatkui Lassen aikana.
Tilattuaan revyytekstejä Johan Bargumilta, Claes Anderssonilta ja Christer Kihlmanilta Sarkola mietti: kuka on Pohjoismaiden paras revyyohjaaja?
– Soitin Vivicalle, koska hän oli ylivertainen ja hallitsi koko konseptin: ajoituksen, järjestyksen, rytmin, vaihdot ja ennen kaikkea kosketuksen yleisöön. Revyyssä ei voi paeta minkään muodon taakse, vaan esityksen pitää kommunikoida katsojien kanssa. Vivica tiesi, miten se tehdään.
Tukholman kaupunginteatterin johtaja ei kieltäytynyt kutsusta vaan saapui syyslomallaan Helsinkiin ja ryhtyi työhön. Oss emellan, en cabareevyn musiikin oli säveltänyt Otto Donner, ja säestäjänä toimi pianisti Jukka Jarvola.
Asko Sarkola näytteli pääroolin, ja hänen kontollaan oli juonellisesti tärkeä laulu. Valitettavasti Sarkola ei ole laulava näyttelijä, kuten hän itsekin tunnustaa, mutta Vivicalle se ei ollut ongelma.
– Hän ehdotti, että tulisin ulos ravintolasta kädessäni puoliksi juotu punaviinipullo ja esittäisin olevani hiukan juovuksissa, mikä salli pienet epäonnistumiset laulamisessa. Se toimi kuin häkä!
Vivica ohjasi Sarkolaa myös myöhemmin, mm. näytelmissä Verandan, Moje ja Yks, kaks.
– Hän oli nerokas ohjaaja, joka pystyi maksimoimaan toisen ihmisen taidot ja pönkittämään tämän itseluottamusta. Vivica ei uudistanut teatteria visuaalisesti tai liikunnallisesti, vaan henkilöohjaus, kieli ja replikointi olivat hänen erikoisalaansa. Vivica oli hyvin erilainen kuin suomalaiset ohjaajat, hän rakasti ja kunnioitti näyttelijöitä. Vääpelit huutavat, mutta kenraalit ja marsalkat eivät huuda. Vivica ohjasi hyvin hienovaraisesti ja kertoi asiansa kahden kesken, lähes kuiskaten: Vad tror du, vet du…
Sarkola kehuu Vivican vainua, kykyä nähdä nopeasti toisten lahjakkuus ja tietty poikkeuksellisuus.
– Vivica pystyi inspiroimaan myös kirjailijoita, hän syötti heille jatkuvasti ideoita ja jalosti heidän näytelmiään. Siinä mielessä hän oli taitava teatterinjohtaja ja tuottaja.
Revyy-kikka toimi ja korjasi Lillanin taloustilanteen. Hedelmällisen yhteistyön myötä kaksikosta tuli ystäviä ja Vivicasta nuoren teatterinjohtajan mentori. Asioista puhuttiin alusta asti suoraan ja häpeilemättä.
Sarkola kehuu useaan kertaan Vivican kykyä bongata nopeasti oleellisin asia, ydin.
– Yksi Vivican vahvuuksista oli se, että hän ymmärsi, miten asioihin voi vaikuttaa näkökulmaa muuttamalla, hän sanoo ja kertoo konkreettisen esimerkin.
Christer Kihlman oli kirjoittanut näytelmän, jonka miehitys oli jo sovittu. Kaksi viikkoa ennen harjoitusten alkamista pääroolin esittäjä ilmoitti, että hän purkaa sopimuksensa ja menee Svenska Teaterniin, joka myös maksaisi mahdolliset sanktiot.
Mitä mitä mitä?
– Soitin Vivicalle ja olin hirveän tuohtunut nuori teatterinjohtaja. Onko sinulle tapahtunut koskaan vastaavaa? ”Voi-voi, vaikka kuinka monta kertaa”, hän vastasi. ”Mutta nythän sinulla on mahdollisuus saada rooliin parempi näyttelijä!”
Ja niin kaksikko ryhtyi yhdessä pohtimaan sopivia pohjoismaisia ehdokkaita.
– Kenestä aloitetaan? Vivica kysyi.
– Thommy Berggren olisi paras.
– No mutta soitetaan Thommy Berggrenille!
Sarkola kertoo käyttäneensä episodia usein esimerkkinä, kun hän on pitänyt esitelmiä ja puhunut johtamisesta ylimmälle liikkeenjohdolle.
– Kyse on siitä, että antaa mielikuvitukselle mahdollisuuden eikä suomalaiseen tapaan vain tuijota ongelmaa ja hoe koko ajan: ”Hirveetä, hirveetä!” Sellainen ei tuota mitään. Paskat on jo housuissa. Väinö Linnalla on sama ajatus: Ei saa jäädä tuleen makaamaan. Olennaista on päästää luovuus irti rakentamaan ratkaisua.
Lillanista tuli Sarkolan mukaan taiteellinen teatteri Vivican aikana. Eija ja Oscar Tengströmin vuonna 1940 perustamassa ja johtamassa teatterissa oli ollut kunnianhimoisia ohjelmistovalintoja, mutta se ei ollut olemukseltaan eurooppalainen teatteri vaan hyvin paikallinen.
Kiinnostavaa oli, että Lillanissa puhuttiin arkikieltä, mikä erotti sen Svenska Teaternista.
Elämäkerrassaan Vastaanottaja tuntematon (Otava, 1992) Vivica Bandler muistelee Lillanin-vuosiensa alkutaivalta. Kun hän ryhtyi vuonna 1955 johtamaan teatteria, hän kiteytti taiteelliset periaatteet kolmeen sloganiin: ”Itsetuntemusta – Ihmismielten ruoskintaa – Hyväntahtoista viihdettä. Lisäksi luonnollista näyttämökieltä ja yhteistyötä suomenkielisten kollegoiden kanssa. Suuret tragediat ja pienet komediat julistetaan pannaan.”
Sarkola huomauttaa, että ennen Lilla Teaternin ostamista Vivica ohjasi Svenska Teaternissa merkittäviä esityksiä – mm. Sartren, Genet´n, Anouilh´n ja Williamsin tekstejä –, ja olisi ollut loogista, että hänet olisi valittu teatterinjohtajaksi. Niin ei kuitenkaan käynyt, vaan teatterin johtokunta nimitti johtajaksi Näyttelijäliiton puheenjohtajan, Runar Schaumanin.
– Luulen, että päätökseen vaikuttivat Vivican eroottiset mieltymykset ja se, että hän oli yläluokan tyttö. Se kertoo paljon aikakaudesta; 1950-luku oli osittain ahdasmielistä aikaa ja Svenska Teatern pikkuporvarillinen teatteri.
Kysymys Lilla Teaternin ainutlaatuisesta hengestä saa Sarkolan pohtimaan ensemblen ja yleisön välistä vuoropuhelua.
– Minun piti kerran määritellä, mitä kansanteatteri on. Analysoin silloin tosiasiassa Lillania ja sen henkeä. Kansanteatteri sinuttelee yleisöä. Näin tapahtui jo Eija ja Oscar Tengströmin aikana, mutta Vivica jalosti sen pidemmälle, minkä jälkeen Lasse jatkoi perinnettä, osin myös siksi, että hän oli Bissen [Birgitta Ulfssonin] kanssa niin oleellinen osa Vivican konseptia. Ilman heitä teatteri ei olisi ollut sitä mitä se oli. Tämä koskee sekä vakavia näytelmiä että revyitä.
Sarkola muistuttaa, ettei esitys ole suljettu taideteos, vaan sen tulee kommunikoida yleisön kanssa.
– Se edellyttää, että kommunikointi toimii ensemblen sisällä. Jotta vuoropuhelua syntyisi, kommunikaatiota lavennetaan ottamalla katsojat mukaan, mutta ei yleisön vaan näyttämön ehdoilla. Se ei tarkoita, että näyttelijät asettuisivat yleisön yläpuolelle. Jos niin tekee, esitys muuttuu nopeasti papin saarnaksi.
Sarkola korostaa, ettei hänellä ole kokemusta Vivican Lillanin-johtajakaudelta, sillä hänet kiinnitettiin taloon Lasse Pöystin aloitettua teatterinjohtajana.
– En työskennellyt koskaan Vivican alaisena. Hän oli Lilla Teaternin hallituksen jäsen, muttei toiminut sen puheenjohtajana. Siinä mielessä suhteemme oli aika tasavertainen. Muistan, kun hän kysyi minulta: ”Haluatko mielipiteeni vai tukeni?” Se oli viisautta. Vastasin tietenkin, että tahdon molemmat!
Sarkola kertoo esimerkin Vivica Bandlerin lojaalisuudesta ja hyvästä tilannetajusta.
– Olin mokannut eräässä asiassa, ja hallituksen puheenjohtaja Georg Henrik von Wright otti sen puheeksi hallituksen kokouksessa. Myönsin virheeni. En ollut tehnyt taloudellista virhettä, vaan kyse oli siitä, etten ollut käyttäytynyt asiallisesti erästä ihmistä kohtaan. Vivica reagoi heti. Hän otti puheenvuoron ja sanoi: ”Hallituksen tehtävänä ei ole tuomita teatterinjohtajan käytöstä.” Herkkänä henkilönä hän huomasi, että asia voi kääntyä väärään suuntaan ja saada liian suuret mittasuhteet.
Kun Vivica palasi Tukholman kaupunginteatterin johtajakauden jälkeen Helsinkiin, kaksikko tapasi usein Huvilakadun kuulussa keittiössä.
– Hänellä oli tapana tarjota esityksen jälkeen pari voileipää, jotka kotiapulainen oli tehnyt valmiiksi. Puhuimme niin teatterista kuin yksityisasioistakin. Hän oli äärimmäisen viisas keskustelukumppani. Joskus hän oli aika dramaattinen. Kerran meillä oli palaveri hänen oltuaan sappikivileikkauksessa. Hän otti esiin pienen muovipurkin, johon leikatut kivet oli kerätty, ja asetti sen pöydälle, missä se seisoi koko keskustelumme ajan, Sarkola nauraa.
Vivica Bandler oli kosmopoliitti sanan todellisessa merkityksessä. Hän puhui useita kieliä, tunsi taiteilijoita ja teatterintekijöitä eri puolilta maailmaa ja loi aktiivisesti kontakteja uusiin ihmisiin.
– Kun Taganka-teatteri vieraili Suomessa, Vivica piti Huvilakadulla illalliset, joissa kunniavieraana oli Juri Ljubimov. Ruokailun aikana Vivica esitteli kaikki kutsumansa suomalaiset teatterintekijät. Hänen puheensa oli aivan loistava. Ljubimovin vastaus oli yhtä fantastinen, kun hän sanoi: ”Kiitoksia, kiitoksia – ja kiitoksia siitä, että kerroit niin paljon itsestäsi.” Keskustelun taso pysyi koko ajan täällä, Sarkola sanoo ja nostaa kätensä yläilmoihin.
Lilla Teatern päätti Sarkolan aloitteesta tehdä 1980-luvulla avauksen itään ja kutsua venäläisen ohjaajan vierailemaan.
– ”Minäpä soitan”, Vivica sanoi ja otti yhteyttä tuttavaansa, Kansainvälisen teatteri-instituutin Venäjän-johtajaan. Niin minulle ja Elina Salolle järjestyi audienssi.
Lopputulema oli, että Kama Ginkas saapui Suomeen ohjaamaan. Sarkola kävi neuvotteluja myös Anatoly Efroksen kanssa, joka oli ohjannut Suomen Kansallisteatterissa, mutta tämä sairastui ja kuoli.
– Vivicalla oli erinomainen kontaktiverkko, ja hän hoiti todella paljon asioita puhelimitse. Teimme siitä ihan pilkkaakin Frej Lindqvistin kanssa, Sarkola kertoo ja viittaa Kuolemanpartioon, näyttelijäkaksikon iskuryhmään, jolla on ollut tapana esiintyä yllättäen ystävien ja kollegoiden merkkipäivinä.
Kun Vivica Bandler juhli 60-vuotissyntymäpäiviään Tukholman Operakällaren-ravintolassa, Sarkola ja Lindqvist nousivat virallisen ohjelmaosuuden jälkeen tuoleille seisomaan sonnustautuneina vivicamaiseen peruukkiin ja silmälaseihin. Molemmilla oli puhelin. Esityksen idea oli yksinkertainen: riikinruotsalainen Vivica keskustelee suomenruotsalaisen Vivican kanssa.
– Kyse oli niin sanotusta pilkkakehumisesta, jossa huumorin kautta ylistimme Vivicaa. Hänellä oli lempirepliikki, jonka kaikki salissa olijat tunnistivat: ”Kan jag ringa dig lite senare?” Käytimme repliikkiä usein eli Vivica sai maistaa omaa lääkettään. Yleisö ihmetteli, miten uskalsimme tehdä sen, mutta tiesimme Frej´n kanssa, että hänen huumorintajunsa kestää tykityksen.
Sarkola korostaa, ettei kuva Vivica Bandlerista rautarouvana pidä paikkaansa. Päinvastoin, hän oli äärimmäisen herkkä ihminen, joka päästi lähelleen vain henkilöitä, joiden kanssa hän koki olevansa turvassa.
– Vivica piti etäisyyttä, kuten aristokraatit pitävät henkilöihin joista ei tiedä, onko tämä lintu vai kala. Mutta lähietäisyydessä dialogi oli jotain aivan muuta. Hän oli aina valmis auttamaan ystävää. Hänhän toimi lottana sodan aikana. Mutta hänen solidaarisuutensa ja valmius auttaa saattoi johtua myös seksuaalisesta vähemmistöasemasta, Sarkola sanoo ja muistuttaa, että homoseksuaalisuus oli Suomessa rikos aina vuoteen 1971 asti.
– Osin siksi Vivica oli ujo, mutta hän käytti sitä myös aseenaan. Hän oli hyvin sensitiivinen erilaisissa tilanteissa. Hän ei ollut koskaan fyysisesti dominoiva, mutta henkisesti kyllä. Siinä hän oli hyvin taitava, hän pystyi puhumalla manipuloimaan ihmisiä sekä hyvässä että pahassa.
Lasse Pöysti kertoo kirjassaan Jalat maahan (Otava, 1991), miten häntä ja Vivicaa nauratti, kun he kutsuilla konjakkivaiheessa huomasivat hankkiutuneensa saman henkilön seuraan. Yhteinen maku ei vuosikymmenien kuluessa muuttunut.
Sarkola hymähtää tarinalle ja kertoo itsekin tiedustelleensa Vivicalta, miten kiinnostunut hän saisi olla, kun tämä ohjaustehtävään ryhtyessään oli tuonut Lillaniin mukanaan itävaltalaisen lavastajan, komean naisen.
– Parempi sopia, ettei tule konfliktitilannetta. Meillä oli Vivican kanssa kiinnostavia keskusteluja, kun puhuimme naisista. Hän oli näissä asioissa erittäin viisas. Eroottisesti hän oli sekä että, hän piti naisista ja miehistä.
Sarkola muistelee hymyillen yhteistä matkaa Venetsiaan, jonka kaksikko teki vuonna 1985 Lilla Teaternin saatua Euroopan neuvoston myöntämän palkinnon muun muassa kaksikielisyytensä ansiosta.
– Lensimme Zürichiin, josta jatkoimme junalla Venetsiaan. Hän oli tilannut illaksi meille kahdelle gondolin. Öinen matka vesillä kesti tunnin, välillä kyytiin astui balalaikan soittaja. Siinä minä olin, vieressäni tämä kehräävä kissa. Puhuimme paljon ihmissuhteista. Lopuksi kiitin kauniisti. En halunnut pilata suhdettamme. Luulen, että hän ymmärsi sen.
Vivica Bandler kuvaa elämäkerrassaan lapsuudenkotiaan kultahäkiksi. Hän myös kertoo paenneensa ajatukseen, että Runar Schildt olisi ollut hänen isänsä.
– Vivican suhde isäänsä, Erik von Frenckelliin, oli hyvin hankala, ja Vivica käytti hänestä puhuessaan kovaa kieltä. Kun pappi oli Erikin hautajaisissa tullut sanomaan Vivicalle, että nyt voisi jo antaa anteeksi, Vivica oli vastannut: ”Ei ole mitään syytä.”
Lapsena Vivica oli isän tyttö, mutta myöhemmin suhde muuttui, ja suurin osa kaikesta, mitä tytär teki, oli isän mielestä väärin: Vivica seurusteli väärissä piireissä, meni naimisiin puolijuutalaisen kanssa ja valitsi taiteellisen ammatin.
– Isä loukkasi häntä monin tavoin. Siinä, että Erik von Frenckell vietteli Vivican tyttöystävän, kuten Tuija-Maija Niskasen elokuvassa Jäähyväiset kerrotaan, on jo kreikkalaisen draaman ainekset. Omaa tytärtään ei tarvitse nöyryyttää tuolla tavalla, Sarkola sanoo tiukasti.
Hän huomauttaa, että isä myös ihaili Vivicaa. Kun Helsingin kaupunki täytti 400 vuotta, Vivica suunnitteli yhdessä taiteilija Olle Eklundin kanssa Helsingin historiasta kertovan, 52 ”elävästä kuvasta” koostuvan juhlakulkueen. Mukana oli yli tuhat näyttelijää, ja valmistelutyö kesti vuoden.
– Se on ollut valtava luottamuksen osoitus nuorelle ohjaajalle.
Sarkola pitää luonnollisena, että Vivica hakeutui teatterin pariin.
– Teatteri on työpaikkana hyvin suvaitsevainen, vapaa satama, missä ihmiset pystyvät toteuttamaan itseään aivan eri tavalla. Myös silloin, kun muu yhteiskunta on ollut hyvin ankara ja ehdoton, kuten 1950-luvulla. Teatterissa se, mitä teet taiteilijana, pätee.
Sarkola muistelee joulukuussa 1984 ensi-iltansa saanutta esitystä, Klaus Mannin kirjaan perustuvaa Flykt mot norr, jonka Vivica Bandler dramatisoi ja ohjasi yhdessä Raija-Sinikka Rantalan kanssa.
– Kun vuonna 1917 syntynyt Vivica, yläluokan tyttö, kertoi meille näytelmää varten 1930-luvusta, hämmästelin kuulemaani. Maailma ja tapakulttuuri olivat täysin erilaisia kuin nykyisessä demokraattisessa yhteiskunnassa, jossa olemme eläneet niin pitkään. Sitä sai oikein jumpata, että olisi ymmärtänyt.
Hän kertoo esimerkin Vivican hienovaraisesta tavasta hoitaa asioita. Pikku-Lillanin kaluston hankkimiseen tarvittiin varoja, ja Vivica oli sopinut tapaamisen merkittävän kulttuurin tukijan, Wihuri-yhtymän hallituksen puheenjohtaja Rakel Wihurin kanssa.
– Menimme ravintolaan. Olin valmistanut myyntipuheen, jotta Wihurin säätiö antaisi rahaa. Vivica sanoi antavansa minulle merkin. ”Keskustelemme ensin yleisesti.” Istuimme ja rouvat puhuivat ja puhuivat – ja puhuivat. Wihuri kysyi minulta välillä jotakin ja vastasin lyhyesti. Odotin merkkiä ja katsoin Vivicaa: Joko? Mutta rouvat vain puhuivat.
Lopulta tilaisuus päättyi ja kaksikko hyvästeli Wihurin.
– Aha, sinä arvioit, ettei kannata, totesin Vivicalle. ”Päinvastoin”, hän vastasi. ”Kaikki on hoidettu. Nyt ei tarvittu mitään puhetta. Hän halusi vain tutustua sinuun. Että kuka on tämä nuori mies, jolle pitää antaa rahaa.”
Tapa, jolla asia hoidettiin, tuo Sarkolalle mieleen Vivican aikalaisen ja toisen aatelisen, marsalkka Mannerheimin.
– Suomesta, kuten myös Ruotsista, on poistettu paljon ihmisten käytöstä ja toimintaa ohjaavaa etikettiä, mutta Venäjällä sitä on vielä jäljellä. Että asioista voidaan vihjata ja hoitaa hienovaraisesti. Mannerheim toimi juuri näin. Kun hän piti puheen Ritarihuoneella 20-luvun alussa, sisällissodan jälkeen, hän myös tähdensi aateluuden velvoittavan ja muistutti, että historiallisesti aateluus on tarkoittanut kehityksen kärjessä olemista. Siihen se velvoittaa jatkossakin: olemaan esitaistelija kehityksen ja tärkeiden asioiden puolesta.
Eija Mäkisen artikkeli on aiemmin julkaistu Vivica Bandlerin juhlablogissa Viva Vivica, Stadin friidu!
