Apurahan saajat - näyttämötaiteet

Johanna Nuutinen työstää parhaillaan uusinta tanssiteatteriteostaan IRIStä. Yksi sen teemoista on supersankaruus, joka sanana on kepeä mutta sisältää myös tummia sävyjä.

– Me kaikki venymme koko ajan selviytyäksemme. Ihminen on äärettömän kestävä. Kun keskustelin teosta varten ikäihmisten kanssa, sain kuulla, miten monet heistä olivat käyneet läpi hyvinkin rankkoja asioita. Oli todella hienoa kohdata heidät ja nähdä, miten he olivat käsitelleet vastoinkäymisensä ja selviytyneet.

Nuutinen myöntää venyttäneensä tietoisesti myös omia rajojaan.

– Se on osa luonnettani. Pyrin tälläkin hetkellä koko ajan ulos mukavuusalueeltani ja kokeilen asioita, joita en ole aikaisemmin tehnyt. Se liittyy kiinnostukseeni, kestolliseen esityskonseptiin. Haluan asettaa itselleni esimerkiksi haasteen, jossa tanssin yhtäjaksoisesti 9 tuntia. Millaisia asioita keho ja mieli tuottavat pitkäaikaisen rasituksen alla? Minkälainen kaari tapahtuman aikana syntyy?

Mikä toimii porttina tunteisiin?

Nuutinen sanoo olevansa kiinnostunut sellaisesta liikkumisen ja tekemisen syvemmästä tasosta, joka haastaa esiintyjän avaamaan itseään eri lailla. Jotta voisi vaatia muita venymään pidemmälle, on ensin itse annettava kaikkensa.

Tavoitteena on päästä alitajunnan tasolle, tai ainakin lähestyä sitä.

– Se on haastava tehtävä. Miten ohjaan ihmisen siihen tilaan, jossa sanaton maailma alkaa aueta? Se vaatii ohjaajalta herkkyyttä ja rohkeutta laittaa myös itsensä likoon. Minun on heittäydyttävä ja rakennettava toiselle turvaverkko, jonka avulla hän voi testata ja hypätä; luoda sellainen ympäristö, missä toinen taiteilija haluaa tuoda teokseen jotakin itsestään, Nuutinen sanoo ja muistuttaa, ettei kyse ola aina pehmeästä tapahtumasta.

– Välillä se vaatii ärsykkeitä. Joskus tietyn tyyppinen liike saattaa olla portti tunteisiin. Toisinaan tarvitaan mielikuvia, joiden kautta luodaan tietynlaista ilmapiiriä.

Olen herätellyt kehoani monin tavoin

Nuutinen tunnustaa, ettei osaa aina olla armollinen itseään kohtaan.

– Olen vähitellen tullut paremmaksi siinä. Muistutan itseäni katsomaan myös taaksepäin ja arvostamaan tehtyä: give yourself some respect. Minulla on onneksi läheiset, joita tuen ja jotka tukevat minua.

HATCHED trailer from Johanna Nuutinen on Vimeo.

Tanssijan työ ja sen vaatima jatkuva harjoitteleminen on opettanut, ettei saa antaa periksi.

– Olen herätellyt kehoani monin tavoin, ja teen niin vastakin. Haluan löytää asioista niiden ytimen. Kaipaan ääripäitä, välimaaston höttö ei minua kiinnosta. Huomaan sen omissa teoksissanikin: tahdon esimerkiksi kovaa soundia, joka putoaa äkkiä hiljaisuuteen.

Entä levon hetket, työstä irrottautuminen?

Nuutinen huomauttaa, että lepoa on monenlaista.

– Tunnen ihmisiä, jotka pääsevät irti stressistä ja ajatusten kiertämisestä ainoastaan tekemällä jotakin aktiivista toimintaa, kuten hakkaamalla halkoja tai pelaamalla golfia, joka vaatii tarkkaa keskittymistä. Sekin on tapa levätä.

Alitajunta vaatii sitkeää perkaamista

Nuutinen jää pohtimaan peräänantamattomuutensa motiiveja ja muistuttaa, että idean alkuunpanijan velvollisuutena on saattaa asiat loppuun.

– Siinä olen ehdoton, hän sanoo ja käyttää esimerkkinä IRIS-tanssiteoksen lyhytelokuvan kohtausta.

Ensimmäisen filmin kuvauksia oli jäljellä neljä päivää, kun Nuutisesta alkoi tuntua, ettei kaikki ollut kohdallaan. Ajatus kalvoi mieltä ja hän päätti ettei mene nukkumaan, ennen kuin on ratkaissut asian.

– Mietin monta tuntia ja olin lähes nukahtamaisillani, kun tajusin: Se on lintu! Tarvitsemme linnun kuvauksiin!

Hän tarttui saman tien kännykkäänsä ja ryhtyi googlaamaan eläinnäyttelijöiden kouluttajia. Seuraavana aamuna hän aloitti soittamisen, ja päivää myöhemmin lintu ja kouluttaja olivat valmiina kuvauspaikalla.

Nuutisen mukaan kyse ei ole täydellisyyden tavoittelusta, sillä täydellisyys voi syntyä myös rosoisuudesta.

– Kyse on mielen ja maailman avaamisesta, ytimen löytämisestä. Se vaatii hirveätä perkaamista – ja siinä en anna periksi.

Liikettä tieteen ja taiteen välimaastossa

Kysymykseen, mikä tanssissa yhä kiehtoo, Nuutinen vastaa hymyillen.

– Kehossa ja mielessä on vielä ääretön määrä tiloja tutkittavana. Sen tekeminen tanssin kautta on minulle luonnollisin tapa, mutta koen myös kuvataiteen ja valokuvauksen hyvin tärkeiksi. Teokset, joita tällä hetkellä suunnittelen, ovat monitaiteellisia. Se toivottavasti syventää sitä, mikä on oma tyylini.

Johanna Nuutinen on perustanut yhdessä tanssija-koreografi Jarkko Lehmuksen Kinesteetikot ry:n, jonka tarkoituksena on toimia paitsi omien teosten tuotanto-organisaationa myös tukea tanssi- ja teatteritaiteen kehitystä, lisätä eri taidealojen yhteistyötä, tarjota opetus- ja ohjaustoimintaa sekä kehittää taiteen ja tieteen välistä dialogia niin Suomessa kuin ulkomaillakin.

– Yhdistyksen nimessä kiteytyvät meille tärkeät asiat. Kinesteettisyys viittaa tekemällä oppivaan ihmiseen, esteetikko visuaalisuuteen ja kin tarkoittaa samanhenkisyyttä, sukulaisuutta.

Mikä saa Suomen Kansallisbaletin kiitetyn taiturin lähtemään seikkailemaan vapaalle kentälle?

– Olen luonteeltani ihminen, joka haluaa jatkaa omaa kasvuaan, Johanna Nuutinen vastaa.

– Kyse on loppujen lopuksi hyvin yksinkertaisesta asiasta: olen kuunnellut itseäni ja mennyt siihen suuntaan, johon sisin ja uteliaisuus ovat vieneet ja ryhtynyt tekemään juttuja, jotka ovat tuntuneet tärkeiltä.

Hän muistuttaa, että tanssijoiden tunnollinen harjoittelu alkaa jo varhain. Nuutinen on tanssinut Suomen Kansallisoopperassa 9-vuotiaasta asti, ensin 10 vuotta balettioppilaitoksessa ja sen jälkeen 10 vuotta Kansallisbaletissa kiinnityksellä.

– Kansallisbaletin työympäristö on hyvin intensiivinen, ja kesäni kuluivat pääosin tanssikursseilla. Jossakin vaiheessa huomasin, etten enää kehity tanssijana. Kun tekee tarpeeksi pitkään mitä tahansa asiaa, sitä alkaa toistaa itseään. Kehoni oli lukkotilassa. En syytä siitä ketään, mutta koin, että uusiutuakseni minun täytyy haastaa itseäni toisissa ympäristöissä ja antaa myös keholle pieni lepo.

Maailmalla mausteita keräämässä

Johanna Nuutinen jäi vuorotteluvapaalle, matkusteli ja treenasi eri tanssitekniikoita eri maissa.

– Se on eräänlaista mausteiden ja sävyjen keräämistä. Ne tekniikat ja genret, jotka jättävät jälkensä minuun, tulevat osaksi tekemistäni.

Hän tietää, miltä kehossa tuntuu, kun yhdessä asiassa edetään todella pitkälle. Vuorotteluvapaa mahdollisti kokemuksen, joka syntyy, kun keho alkaa rentoutua.

– Se on ollut minulle valtavan tärkeä kokemus. Kun ryhdyin tekemään toisenlaisia asioita, aivan erilainen liikemaailma ja mentaliteetti avautuivat. Lepo on tärkeätä juuri siksi, että se mahdollistaa reflektoimisen.

Vuorotteluvapaalla Nuutinen teki lyhytelokuvan yhteistyössä MUSUTA Ltd. -designtoimiston Jopsu ja Timo Ramun kanssa. Syyskuussa 2013 Pompidou-keskuksessa Pariisissa ensi-iltansa saanut ME – Story of a Performance tutkii esityksen sisäistä ja ulkoista maailmaa kolmesta näkökulmasta.

Se, miksi Nuutinen on sittemmin usein päätynyt käyttämään teoksissaan filmiä, johtuu hänen viha–rakkaus-suhteestaan mustaa kuutiota, teatterilavaa, kohtaan.

– Nykyään alan jo nähdä sen ihanan avoimena ja minimalistisena tilana. Pidän eri taidelajien yhdistämisestä, koska se tuo teokseen erilaista informaatiota. Filmin avulla voin tuoda näyttämölle eri ympäristöjä. Kun iho on vasten erilaisia pintoja erilaisissa ympäristöissä, se synnyttää erilaisen tilan kehon sisällä.

Lyhytelokuva antoi laajan näkyvyyden

Nuutinen kertoo palanneensa Kansallisbalettiin vuorotteluvapaansa jälkeen virkeänä ja uudistuneena. Motivaatiota lisäsi myös työskentely innoittavien koreografien, mm. Jacopo Godanin ja Tero Saarisen kanssa.

– Heillä on ollut suuri merkitys taiteilijuuteeni ja tapaan katsoa asioita.

Talon ulkopuolelta alkoi kuitenkin tulla kiinnostavia kutsuja ja yhteistyötarjouksia, kiitos ME – Story of a Performance -lyhytelokuvan, joka on tähän mennessä nähty yli 40 kansainvälisellä elokuva- ja tanssifestivaalilla.

– Laajan näkyvyyden saaminen oli yksi elokuvan tavoitteista, ja se onnistui. Tein siitä kestollisen live-esityksen ME, jolla kiersin viime keväänä taidemuseoissa muun muassa Kokkolassa, Espoossa ja Vantaalla.

Teos valittiin myös osaksi kansainvälistä Digital Body -näyttelyä, joka järjestettiin Bukarest Tanssifestivaalin aikana Romaniassa marraskuun alussa.

Ohjaaja avaa maailmoja ja mahdollisuuksia

Tällä hetkellä Johanna Nuutinen on virkavapaalla Kansallisbaletista ja keskittyy sekä omiin produktioihinsa että opetustyöhön. Hän toimii improvisaatio-ohjaajana Suomen Kansallisoopperan balettioppilaitoksessa.

Göteborgin Stora Teaternissa sai vastikään ensi-iltansa ruotsalaisen ilDancen kollektiiviteos Babulus, jota luomaan tanssiryhmän johtajat Israel Aloni ja Lee Brummer olivat kutsuneet kolme koreografia. Nuutisen lisäksi mukana olivat Gwyn Emberton ja Eddie Ladd.

Göteborgin-esitystä edelsi tiivis workshop-työskentely Skotlannissa ja Walesissa, missä tekijät pitivät avoimia työpajoja, jakoivat ja tutkivat teoksen sisältöön liittyviä tehtäviä, kuten liikettä ja energian kierrättämistä.

– Minusta on tärkeää tarjota omaa kokemuspohjaani muille. Olen kysynyt itseltäni, mitä minulla on annettavana. Millainen on työkalupakkini? Se ei avaudu hetkessä. On kuunneltava ja toimittava, ja toiminnan kautta löytyy vastauksia.

Opettamisen sijaan Nuutinen käyttää mieluummin sanaa ohjaaminen.

– Kyse ei ole välttämättä opettamisesta vaan mahdollisuuksien ja maailmojen avaamisesta toisessa. Myös ohjaamisessa tulee kehittyä koko ajan. Ettei tee vain jotakin konseptia ja toista sitä vuosikausia.

Esittelemme säätiön tukemia ja palkitsemia tekijöitä. Vuorossa on tanssija-koreografi Johanna Nuutinen. Tämä on kolmiosaisen bloggaussarjan ensimmäinen osa.

---

Kaikki lähti liikkeelle ihosta; siitä, miten sen tekstuuri muuttuu vuosien myötä.

– Kun ihminen on elänyt pitkään, hänessä on läsnä kaikki iät. Iho kantaa monia tarinoita, tanssija-koreografi Johanna Nuutinen sanoo.

Johanna Nuutinen.

Nuutisen tuleva fyysinen tanssiteatteriteos IRIS sai sytykkeitä myös kuoleman ja sen ehdottomuuden tiedostamisesta.

– Kolmenkympin vaiheilla aloin tajuta, etteivät läheiseni ole täällä ikuisesti. Kyse ei ollut kriisistä, vaan aloin kiinnostua tilasta, jolloin elämää ei ehkä ole enää paljoa jäljellä. Mitkä muistot nousevat tuolloin tärkeimpinä esille ja minkälainen alitajuinen ja surrealistinenkin maailma näistä tunteista ja tapahtumista muodostuu.

Siitä käynnistyi prosessi, jonka yksi lopputulema on IRIS.

Tärkeitä kysymyksiä tienristeyksessä

Teoksen nimenä oli alun perin Läsnä eli Present.

– Se synnyttää monia mielikuvia: kyse on lahjasta, läsnäolosta, nykyhetkestä. Se oli kuitenkin liian lavea, nimessä tulee olla enemmän ”ryystöä”, kulmaa.

Hetken aikaa teos kulki nimellä Skär, joka sekin sisältää monia merkityksiä: viilto, pieni saari, kari, terä, lovi, kirkas. Nimi pohjautui ajatukseen elämän aikana saamistamme viilloista ja niiden muodostamasta arpikudoksesta, jonka peitossa kohtaamme ympäristömme. Panssarista, jonka sisällä lopulta huomaamme kulkevamme.

Lopullinen oivallus syntyi mökillä.

– Iris-sanaan kiteytyy sekä teoksen ydin, ihmisen tarve tulla nähdyksi, että prosessi, jolla sisältö on tuotettu, Nuutinen kertoo.

Kun hän ryhtyi suunnittelemaan uutta teostaan, mielessä kytivät ajatukset tulevaisuudesta: minkälaisen elämän haluaa lopulta itselleen rakentaa ja kuinka suuria riskejä on sen eteen valmis ottamaan.

– Pohdin, miksi märehtisin niin isoa kysymystä yksin. Miksi en keskustelisi ihmisten kanssa, jotka ovat tehneet vastaavanlaisia päätöksiä? Siksi päätin etsiä lähteitä, joista voisin ammentaa kokemusta ja tietoa.

Tunteista puhuminen ei ole yksinkertaista

Koska Nuutisen tuttavapiiriin ei lukeudu kovin monta iäkästä ihmistä, hänen oli löydettävä tie heidän luokseen toista kautta.

– Kun ryhdyin keräämään tarinoita, olin Oulussa, ja siksi ensimmäiseksi kohtaamispaikaksi valikoitui Ikäihmisten olohuone. Otin ensin yhteyttä järjestäjään, minkä jälkeen astuin rohkeasti sisään ja kysyin, ketkä haluavat viettää hetken kanssani. Keskustelin jo sinä iltana viiden henkilön kanssa.

Nuutinen huomauttaa, että jokainen kantaa mukanaan omanlaistaan energiaa, mikä vaikuttaa aina kohtaamisiin.

– Uskon, että kutsun olemuksellani tietyn tyyppistä energiaa. Siksi monissa keskustelijoissa oli mahdollisesti samantyyppistä henkisyyttä ja tiettyä heittäytymistä kuin itsessäni.

Hän huomasi myös, ettei tunteiden tunnistaminen ja niistä puhuminen ollut kaikille ilmiselvää.

– Saamani materiaali oli todella mielenkiintoista ja tärkeää, mutta kaipasin puhetta tunteista. Siksi otin yhteyttä tuttavaani, joka on tehnyt pitkän uran näyttelijänä, ja kysyin, tuntisiko hän vanhempia kollegoita, jotka voisivat olla kiinnostuneita viettämään hetken kanssani. Näyttelijät ovat tottuneita käsittelemään tunteita. Hän soitti ystäväpiiriään läpi ja sain näin yhteyden useampaan uuteen keskustelukumppaniin.

Monimuotoinen teos elää pitkään

Tanssiteatteriteos IRIS koostuu viidestä tanssilyhytelokuvasta ja kahden live-esiintyjän koreografiasta. Niissä kiteytyvät kaikkiaan 17 ihmisen tarinat toisiinsa sulautuneina.

Nathalie Ruiz

Se, millaiseksi näyttämöesitys muotoutuu, on vielä avoinna.

– Pidän siitä, että teos pitää sisällään monia esitysmahdollisuuksia ja esityskokoonpanoja; että voin irrottaa siitä dueton tai filmin itsenäiseksi osakseen. Nämä eri presentaatiomuodot mahdollistavat teokselle pitkän elinkaaren ja laajan näkyvyyden sekä toimivat kommenttina esitystaiteen kestävän kehityksen puolesta. Pyrin siihen, koska olen sijoittanut luomiseen ja työstämiseen runsaasti paitsi omaani myös muiden aikaa ja resursseja.

Olemisen paljaus koskettaa

Johanna Nuutinen tekee IRIS-teoksen tanssilyhytelokuvat yhdessä Jukka Rajala-Granstubbin, vuoden 2013 taidepalkinnon saaneen Taidepaja Malaktan omistajan ja dokumenttikuvaajan kanssa.

– Näin Jukan tekemän lyhytelokuvan Parkinson, jossa esiintyi hänen isänsä. Se, kuinka lähelle hän pääsi ihmistä hyvin yksinkertaisilla kuvilla, kiehtoi minua. Pidin filmin minimalistisesta otteesta, paljaudesta ja ihmisläheisyydestä. Työskentelen itse vähän abstraktimman maailman ja alitajunnan kanssa, mutta on ollut hienoa löytää tasapaino dokumentaarisen ja alitajuisen maailman välillä.

Kaksikko on kuvannut lyhytelokuvia useissa paikoissa: vanhassa talvikasvihuoneessa, meren rannalla, kalliolla, pellolla. Nuutinen ei halua paljastaa kuvauspaikkojen sijaintia, mutta hän kertoo etsineensä niitä tiukalla sihdillä.

– Olemme halunneet saada filmeihin yhtenäisen kaaren. Yksi haaste on ollut se, ettemme ole kiinni missään tietyssä ajassa. Se pakottaa karsimaan elementit, jotka paljastavat liikaa.

Kun työryhmä heittäytyy mukaan

Teoksen nimi on ollut yhteinen nimittäjä myös lyhytelokuvien esiintyjille, joista osan Nuutinen sanoo valinneensa katseen perusteella.

– Toki olen tutustunut myös esiintyjien fyysisyyteen ja taustaan, mutta katse on ollut eräänlainen ikkuna siihen, ketkä ovat valikoituneet.

– Mukana on muun muassa Alma Äijö, 12-vuotias tanssitaiteilija, jonka näin ensimmäisen kerran esiintymässä kolme vuotta sitten. Hän tanssi massiiviselle yleisölle ja omisti hetken ainutlaatuisella voimalla ja herkkyydellä.

Alma Äijö.

Anni Koskista Nuutinen luonnehtii vangitsevaksi esiintyjäksi ja erittäin fyysiseksi ja lahjakkaaksi liikkujaksi. Elokuvassa Koskinen esiintyy sirkustaiteilija Onni Hämäläisen kanssa.

– Kolmannessa filmissä esiintyy Nathalie Ruiz, palkittu pitkän linjan tanssitaiteilija Tukholmasta. Ranskasta kotoisin oleva sielukas ja karismaattinen Nathalie aloitti työskentelyn Mats Ekin johtamassa Cullberg Baletissa vuonna 1988. Hän on työskennellyt useiden nimekkäiden koreografien ohjauksessa mm. Martha Graham, Twyla Tharp, Mats Ek, Jiri Kylian, Per Jonsson, Kenneth Kvarnström, Örjan Andersson ja Helena Franzen.

Neljänteen elokuvaan Nuutinen on houkutellut Ruotsista yhden Mats Ekin luottotanssijoista, Yvan Auzelyn, joka esiintyy pienen pojan kanssa. Viimeisessä elokuvassa on kaksi esiintyjää, joiden yhteenlaskettu ikä on 165 vuotta.

– Minusta on fantastista, miten koko työryhmä on heittäytynyt mukaan ja uskonut ideaan. Teoksen kokoluokka on kaikkine yksityiskohtineen mittava, mutta se on haaste, joka saa minussa tulen liikkeelle.

Edit 12.9.2017: Tekstissä muutettu kolmannen filmin tiedot tanssijan vaihduttua. Myös kaksi kuvaa vaihdettu muutoksen vuoksi.

Maanantaisin näyttelijä Elisa Piispanen suunnistaa Koukkuniemen vanhainkotiin ja virkkaa ja laulaa yhdessä muistisairaiden kanssa. Laulua ja lankoja -ryhmä on osallistavaa taiteellista toimintaa ja osa Tampereen Teatterin yleisötyötä.

– Kun aloitin yhteisövirkkauksen Koukkuniemessä, mukanani oli yleisötyöntekijä Disa Kamula. On aivan erilaista lähteä liikkeelle ja ryhtyä toteuttamaan ideaansa, kun taustalla on ison organisaation tuki, hän sanoo.

 

– Se tarkoittaa myös hyväksymistä ja nähdyksi tulemista. Se, että muut uskovat hankkeeseen, antaa itseluottamusta ja rohkeutta, Karoliina Blackburn lisää.

Uudenlaista teatteriajattelua edustaa myös Rakas, sinä lennät!, jonka Blackburn ja Piispanen toteuttavat yhdessä sirkustaiteilija Iiro Heikkilän kanssa. Runoja ja ilma-akrobatiaa yhdistävä esitys kiertää ensi vuonna Pirkanmaan vanhainkodeissa, hoitokodeissa ja lastenkodeissa.

Missä sponsori luuraa?

Kun Karoliina Blackburn toteutti viime vuonna liikuntaa ja taidetta yhdistäneen Halli, The Pool -teoksen Kalevan uimahalliin, esitystä tuki 17 sponsoria. Kun hän toukokuussa lähestyi Rakas, sinä lennät! -esityksen merkeissä 20 yrityselämää edustanutta sponsoria, yksikään ei lähtenyt mukaan.

– Se oli yllätys, varsinkin kun koin, että vireillä on Halliakin hienompi hanke, jonka ytimessä on hyväntekeväisyys ja joka on hyväksytty Suomi 100 -juhlavuoden ohjelmistoon. Joko se kertoo aikamme arvoista tai ehkä yhteys hoitolaitoksiin saattoi pelottaa sponsoreita, Blackburn sanoo.

Elokuussa esityksen valmistuminen varmistui lopullisesti, kun Pirkanmaan liitto myönsi tekijöille 8 000 euron aputahan. Myös Vivicas Vänner -säätiö on tukenut Rakas, sinä lennät! -esitystä.

– Pirkanmaan liitolta saamamme summa tarkoittaa kolmelle henkilölle suunnilleen yhden kuukauden palkkaa. Se ei sisällä harjoitteluaikaa eikä käytännön järjestelyjä, jotka liittyvät esityksen toteuttamiseen. En ole kuitenkaan heittänyt kirvestä kaivoon sponsoreiden suhteen.

Tekemisen meininki tarttuu

Karoliina Blackburn sanoo oppineensa paljon Halli, The Pool -esityksen tuottamisesta. Matka visiosta valmiiseen lopputulokseen ei ole helppo, mutta sen kerran taivallettuaan tohtii tarttua uusiin haasteisiin.

– Nyt tiedän, että kykenen toteuttamaan ja tuottamaan isonkin produktion. Se ei ole mitään muuta kuin raakaa työntekoa, joka vaatii itsepäisyyttä, jääräpäisyyttä ja matemaattisen yhtälön ratkaisua. Olen ymmärtänyt, että oikeiden ihmisten kanssa voi tehdä kaikenlaisia asioita. Yksin en ole mitään.

Hän muistuttaa, että kaikki, mitä näemme ympärillämme, on alun perin ollut jonkun idea; sytyke, joka kasvaa ja voi parhaimmillaan synnyttää suuren roihun.

– Olennaista on, että ihmiset luovat yhdessä. Joka kerta, kun olen heittänyt ilmaan idean, joku toinen on tuonut siihen jotakin lisää, jalostanut ideaa pidemmälle. Lopulta se on muuttunut osiensa summaa isommaksi, mikä on riemastuttavaa. Tärkeintä on löytää ympärilleen ihmisiä, jotka innostuvat samasta ideasta. Silloin muutkin innostuvat. Tekemisen meininki tarttuu.

Aito ja tärkeä koskettaa myös muita

Kehotus katsoa tulevaisuuteen ja valottaa haaveita paljastaa näyttelijät maailmanmatkaajiksi. Vaikka vastauksissa on rutkasti leikkimieltä ja huumoria, ne kertovat seikkailunhalusta.

– Olemme luonnollisesti kiertäneet uuden esityksemme kanssa pitkin Eurooppaa, ja meitä on pyydetty Amerikkaan, Australiaan ja Aasiaan. Ja minä olen päässyt hyppäämään etelän ulkoaltaisiin, Karoliina Blackburn sanoo.

– Siirrymmekö Cirque de Soleil’hin? Näkisin sen, Elisa Piispanen lisää.

Ajatus esityksen ulkomaille viemisestä ei ole vain kevyt heitto, sillä tangon ja alustan varaan rakennettu teos on helppo toteuttaa missä vain. Olennaisin kysymys liittyy sisältöön. Miten herättää yleisön huomio maailmassa, jossa on tarjolla lähes kaikkea?

– Jos aihe koskettaa ja aiheuttaa minussa jotakin isoa, se todennäköisesti puhuttelee myös muita. Olemme laumaeläimiä, suuri ihmisheimo. Meihin pätevät samat lainalaisuudet, Piispanen sanoo.

– Esityksessä voidaan yhdistellä asioita kummallisellakin tavalla, mutta jotta se saisi heijastuspintaa muissa, aiheen tulee olla tekijöille henkilökohtaisesti tärkeä ja sitä kautta aito. Eikä se onnistu laskelmoiden, Blackburn huomauttaa.

Tervetuloa leijukerhoon!

Kaksikon tenhon voi testata ensi helmikuussa, kun Tampereella käynnistyy Pro Arctis, ensimmäinen taiteen soveltava talvifestivaali, jonka teemana on tila. Tapahtumaan kutsutut Blackburn ja Piispanen esiintyvät Tampereen rautatieasemalla.

– Alan heti visioida, kun tiedän, että on tuommoinen tila ja puitteet, Piispanen innostuu.

– Olemme siinä kaupungin portilla, kun ihmiset ovat joko tulossa tai lähdössä. Osa heistä kävelee, on kiireisiä, ei pysähdy. Osa hämmästyy, loukkaantuu, suuttuu, innostuu, ilostuu – ja osa jää katsomaan. Se on minusta ihana mahdollisuus.

Mahdollisuuksia Elisa Piispanen haluaa antaa myös muille. Hän vetää maanantaisin Tampereen Teatterissa ilmaiseksi leijukerhoa, jossa harjoitellaan ilma-akrobatiaa ja tankotanssia. Mukaan ovat tervetulleita myös ensikertalaiset. On vain yksi ehto: leijukerhoon pitää ilmoittautua ennakkoon, jottei “harjoitushuoneen ovella jonota yhtäkkiä 500 ihmistä”.

– Kyse on turvallisuudesta. Meitä opettajia on kaksi, ja haluamme koordinoida harjoittelun niin, että kaikki toimii mahdollisimman hyvin, Piispanen sanoo.

– Haluan auttaa ihmisiä vapautumaan ja kokemaan elämänriemua; olemaan leikkisämpiä ja vapaampia. On jo monia, jotka ovat leijukerhossa oppineet uutta ja hämmästyneet niin itsestään kuin kehostaankin. Tervetuloa kokeilemaan!

Tampereen yliopiston näyttelijäntyön opiskelijat seisovat salissa hievahtamatta, selkä suorana ja pää pystyssä, ja odottavat lupaa siirtyä hitaaseen, keskittyneeseen liikesarjaan. Tavoitteena on etsiä hiljaisuutta liikkeestä ja tyhjentää pää turhista ajatuksista.

– Timo Klemola opetti meille neljän vuoden ajan tai chi´tä joka aamu. Minun oli kauhean vaikea seistä pitkään paikallani, ja siksi menin vessaan huutamaan. Välillä meinasin pyörtyä, minkä jälkeen makasin jalat seinää vasten, Nätyltä vuonna 1999 valmistunut Elisa Piispanen muistelee.

Samassa salissa seisoivat myös kaksi vuotta ylemmän kurssin oppilaat, heidän joukossaan Karoliina Blackburn, joka sai harjoitusten aikana toistuvasti ravistuskohtauksia.

– Kyse oli energian purkautumisesta. Kun näin sen, tajusin, että olemme Karoliinan kanssa samoilla linjoilla. Löysimmekin toisemme aika nopeasti.

Tutki, uudistu ja uudista!

– Koulutuksemme oli hyvin fyysinen. Näyttelijäntyön lehtorina toimi Hanno Eskola – olimme hänen ensimmäinen ryhmänsä – joka testasi meillä entisen opettajansa Jouko Turkan kaikki metodit, Karoliina Blackburn kertoo.

– Kävimme läpi monenlaisia asioita, koska lehtorimme halusivat tutkia, miten esiintyjyys tai näyttelijyys toteutuisi muualla kuin perinteisessä teatteritilassa ja mitä se muu mahdollisesti toisi näyttelijäntyöhön.

Elisa Piispanen on valmistumisensa jälkeen työskennellyt 17 vuotta Tampereen Teatterissa, kotiteatterissaan, kuten hän sitä kutsuu, mutta sen lisäksi hän on tehnyt paljon erilaisten työryhmien kanssa ja sekoittanut eri taiteenaloja.

– Minua on aina kiinnostanut, miten roolin voisi tehdä esimerkiksi fyysisenä ilmaisuna tai tanssiteatterina. Nätyllä käytettiin edistyksellistä pedagogiikkaa ja meitä koulutettiin muuttuviksi taiteilijoiksi muuttuvaan maailmaan. Luulen, ettei nykynäyttelijä pärjää tässä maailmassa, ellei hän tutki, uudistu ja uudista omaa taiteenalaansa.

Unohda ikä, kyse on energiasta

– Ilmaisuvoimainen keho, joka aistii herkästi tapahtumia, energioita, toisia ihmisiä, on näyttelijälle elinehto. Se on tietynlaista älykkyyttä, sanoo Elisa Piispanen, joka on joogannut 20 vuotta.

Fysiikan merkitys painottaa myös Blackburn.

– Jos tarkastelee hyviä näyttelijöitä Suomessa ja ulkomailla, näkee, miten erinomaisen fyysisiä ja taitavia he ovat. Keho on näyttelijän soitin, jonka skaala on valtava. Haluan korostaa, ettemme erota mieltä ja kehoa toisistaan, vaan ne toimivat yhdessä.

Kysymykseen, auttavatko hyvä kunto ja fyysisen liikkuvuuden lisääminen vanhenevaa naisnäyttelijää saamaan rooleja, Karoliina Blackburn heilauttaa turhautuneesti kättään.

Karoliina Blackburn ja Elisa Piispanen Tampereen Teatterin
näytelmässä Suomen kaunein. Kuva: Harri Hinkka.

– Totta kai elinvoimainen, plastinen, ilmava keho tukee näyttelijän ammattia, mutta olen jo ajat sitten heittänyt romukoppaan koko ikäasian. Minua se ei kiinnosta vähääkään. Treenaan salilla Jaakko Kailajärven kanssa, joka on 76-vuotias maailmanennätysmies, osallistunut olympialaisiin ja toiminut Suomen Painonnostoliiton päävalmentajana. Iällä ei ole eikä pitäisi olla mitään merkitystä.

Elisa Piispanen muistuttaa, että näyttämöllä on kyse energiasta.

– Olen kuin iso antenni, joka ottaa vastaan erilaisia viestejä ja energioita, ja kun ne virtaavat lävitseni, ne aiheuttavat minussa erilaisia muutoksia. Jos energiaa on kovin vähän, sitä on vaikea antaa muille tai antaa sen virrata.

– Luulen, että fyysinen liikunta pitää minut onnellisena ihmisenä, mikä on tärkeämpää kuin se, vaikuttaako se roolitöihini. On toki ihanaa ja mairittelevaa, että vielä nelikymppisenä minua pyydetään esitykseen tekemään ilma-akrobatiaa.

Ilma-akrobatia sopii kaikille

Karoliina Blackburn ja Elisa Piispanen elävät kuten puhuvat: he treenaavat joka päivä.

– Liikunnan harrastaminen on meille molemmille elämäntapa; se on luonnollinen osa päivää, Blackburn sanoo.

– Nyrkkisääntöni on tunti treeniä päivässä. Se ei ole velvollisuus, vaan keino huoltaa itseäni. Selkääni ja päätäni alkaa särkeä, ellen liiku. Käyn crosstraining-salilla ja teen paljon kehonpainoharjoittelua. Käyn myös uimahyppäämässä 3–4 kertaa viikossa. Lasten ja koiran kanssa kävelen ja pyöräilen.

Piispanen kertoo aloittavansa päivänsä kuuden aikaan aamujoogalla. Ilma-akrobatiaa ja tankotanssia hän harjoittelee pari tuntia päivässä 5–6 kertaa viikossa.

– Olen tällä hetkellä harjoitusvapaalla, mutta silloinkin kun harjoittelen uutta näytelmää, en luovu liikuntarutiineistani.

Ilma-akrobatiaa ja tankotanssia kaksikko hyödyntää tammikuussa kantaesityksensä saavassa teoksessa Rakas, sinä lennät! Blackburn kehuu kollegaansa kärsivälliseksi opettajaksi.

– Tajuan aika nopeasti vaaditut liikkeet, mutta tekniikan sisäistäminen ei välttämättä onnistu heti. Kun en äsken muistanut, miten tietty ote tehdään, kompensoin taidon puutteen raa´alla voimalla ja kiskoin itseni ylös, hän selittää nauraen.

– Liikkeet voi tehdä myös hyvin pehmeästi, ja siksi laji sopii myös vanhuksille ja vammautuneille. Tietenkin täytyy kuunnella omaa kehoa, Piispanen sanoo ja osoittaa takaseinällä roikkuvia kankaita.

– Ilmajoogassa harjoitellaan rentouttavia, rauhoittavia ja venyttäviä liikkeitä. Samettikankaasta voi tehdä turvallisen pesän ja halutessaan levätä ja piiloutua koko maailmalta.

Esittelemme säätiön tukemia ja palkitsemia tekijöitä. Vuorossa on nyt Rakas, sinä lennät! -esityksen toteuttava työryhmä. Tämä on kolmiosaisen bloggaussarjan ensimmäinen osa.

---

Pyörähdyksiä, nousuja, nopeita vaihtoja, hitaita laskuja, polvipitoja ja spagaatteja.

Hallittu liike on hypnoottista katsottavaa, niin nytkin, kun näyttelijät Karoliina Blackburn ja Elisa Piispanen harjoittelevat uutta Rakas, sinä lennät! -esitystä.

Suomi 100 -juhlavuoden ohjelmaan valittu teos yhdistää ilma-akrobatiaa ja suomalaista runoutta sadan vuoden ajalta. Kaksikkoa täydentää sirkustaiteilija Iiro Heikkilä.

– Runojen yhdistäminen fyysiseen liikkeeseen on yllättävän helppoa ja yksinkertaista. Yhdessä ne luovat esteettisen ja visuaalisen elämyksen. Liikkeen myötä runot assosioituvat uudella tavalla, kun ne piirtyvät ihmisen kehon kautta ja muuttuvat eläviksi, kolmiulotteisiksi, Blackburn sanoo.

– Olennaista on taide-elämyksen kokonaisvaltainen merkitys. Ettei esitys puhuttele vain älyllisesti vaan myös kehon ja aistillisuuden tasolla,

Tuokiokuvia ja lentämisen hurmosta

Idean uuteen teokseen Karoliina Blackburn sai kuntopyörää polkiessaan.

– Mietin, millaisen esityksen tahtoisin tehdä. Mitä katsojana toivon? Riemastumista, yllättämistä, leikkiä. Perinteisen teatterin toteuttaminen perinteisessä teatterisalissa perinteisten konventioiden mukaisesti ei kiehdo minua. Haluan hyödyntää ammattitaitoani erilaisissa tiloissa, hän sanoo ja kertoo vuoden takaisesta, Kalevan uimahallissa Tampereella kantaesityksensä saaneesta teoksesta Halli, The Pool, joka yhdisti haitarimusiikkia, uimahyppyjä ja modernia tanssia.

Haitaritaiteilija Kimmo Pohjonen sävelsi musiikin ja äänimaailman suunnittelusta vastasi Tuomas Norvio. Hyppääjinä olivat Blackburnin lisäksi Rosa Meriläinen sekä Mansen Molskiksen hyppääjiä.

– Se oli fyysistä teatteria tavalla, jota ei ollut Suomessa aiemmin tehty. Olen toteuttanut toisen teoksen Kangasalan uimahalliin, jossa yhdistin uimahyppyjä ja runoja. Kun valitsimme runoja, oli riemastuttava tajuta, miten monessa oli lentämisen, hyppäämisen, ilman ja pysähtymisen metafora. Teos toimi tosi hyvin, ihmiset tykkäsivät siitä. Uimahalli tarjoaa helpon, edullisen ja kevyen tavan tehdä taidetta.

Tankotanssia ja virsilaulua

Lentämisen makuun päässyt Blackburn soitti kuntosalilta kollegalleen, Tampereen Teatterissa työskentelevälle Elisa Piispaselle, jonka hän tiesi harrastaneen ilma-akrobatiaa jo pitkään. Vastaus tuli saman tien: kyllä!

– Minua on kiinnostanut näyttelijyyden, yhteisten kokemusten ja elämysten jakaminen muuallakin kuin teatterin näyttämöllä. Olen voimallisesti hakeutunut muun muassa Koukkuniemen vanhainkotiin virkkaamaan ja laulamaan muistisairaiden kanssa. Olen pitänyt omaishoitajatyöpajoja teatterilla ja toimin myös Pirkanmaan hoitokodissa vapaaehtoistyöntekijänä, Piispanen kertoo.

Rakas, sinä lennät! -esitys kiertää Suomi 100 -juhlavuoden aikana Pirkanmaan vanhainkodeissa, hoitokodeissa ja lastenkodeissa.

– Asioiden törmäyttäminen kiinnostaa minua. Kun toimin potilaiden ja omaisten tukena osastoilla, minulta kysytään usein, voisinko esittää jotakin. Mietin, että tankotanssi voisi olla hyvä idea, mutta joku totesi heti, ettei vanhainkodissa voi esittää tankotanssia. Miksi ei?

Piispanen haluaisi rikkoa mielikuvan tankotanssista. Hänen mukaansa kyse ei ole strippaamisesta eikä siitä, että nainen olisi pelkkä lihanpala, jota tuijotetaan.

– Minulla on ollut haaveena yhdistää tankotanssi ja virsilaulu. Yksi taiteen olennaisimpia piirteitä on tehdä jotain sellaista, jota ei ole vielä olemassakaan. Siksi olen taiteilija. Etsin ja luon koko ajan jotakin uutta.

Ihmisen puhetta toiselle

Karoliina Blackburn myöntää ettei hän ole kovin kiinnostunut runoista paljaina runoina.

– Runo on yksityinen kokemus, ja se on minusta parhaimmillaan kirjasta luettuna. Mutta Kangasalan uimahalliin tekemäni esityksen myötä tajusin, miten upeita, ajattomia ja raastavia vanhat runot ovat. Se on ihmisen puhetta toiselle. Taidelajina runous on aika marginaalinen, ja olisi ihanaa tuoda se mainstreamiksi, osaksi valtavirtaa.

Elisa Piispanen huomauttaa, etteivät he ole vielä valinneet teoksen kaikkia runoja, vaan kolmikko toivoo ehdotuksia yleisöltä.

– Meille saa esittää toiveita lempirunoista, ja mikäli vain on mahdollista, otamme ne mukaan esitykseen.

Painovoimalakien uhmaajat

Blackburn ja Piispanen esittävät ilma-akrobatiaa liinalla, tangolla tai renkaalla. Välineistö vaihtelee paikan ja tilan mukaan.

Kuten sirkuksessa, myös Rakas, sinä lennät! -esityksessä on vaaran tuntua, kun esiintyjät heittäytyvät, taipuvat ja liikkuvat painovoimalakeja uhmaten. Tai siltä se näyttää, mutta tosiasiassa turvallisuudesta ei tingitä piiruakaan.

– Ripustusten pitää olla sirkusstandardien mukaiset, sillä ihmisen heittäytyessä esimerkiksi renkaaseen paino kohdistuu siihen pistemäisesti ja monisatakertaisesti. Myös korkeus asettaa omat vaatimuksensa, Piispanen sanoo.

Tekijät ovat saaneet liikuntavälineitä ja -konsepteja tuottavalta Ahlsport Oy:ltä käyttöönsä kaksi lava-tanko-yhdistelmää; samanlaiset, joita käytetään tankotanssin MM-kilpailuissa.

– Käytämme niitä tiloissa, joissa ripustukset eivät ole mahdollisia. Laite on uskomattoman vakaa. Siinä voi taituroida kolme ihmistä samanaikaisesti, olemme testanneet, Blackburn kertoo.

Kysymykseen motivaatiosta Piispanen vastaa epäröimättä.

– Minulla on valtava tarve päästä ihmisten luo, olla heidän kanssaan vuorovaikutuksessa. Se on liikkeelle paneva voima kaikessa tekemisessäni. Haluan myös viedä lajia eteenpäin, ja olen haaveillut jo pitkään, että tankotanssin pitäisi näkyä kaupungilla. Haluaisin tehdä videoidun esityksen, jossa Karoliina olisi Viinikan liikenneympyrässä jossakin liikennemerkissä oudosti ihmislippuna. Se on vaarallinen paikka, ja kolareitakin saattaisi syntyä, kun ihmiset alkaisivat tuijottaa. Mutta se herättäisi.

Kohta juhlitaan! Samaan aikaan kun Suomi riemuitsee itsenäisyytensä satavuotista taivalta, Helsingin Tapanilassa nostetaan maljoja Teatteri Tuikkeen 20 vuotta kestäneelle seikkailulle.

Matka käynnistyi kahden opiskelijan, Nina Rinkisen ja Sanna Warsellin projektina, kun he perustivat ryhmän kiertävää lastenteatteriesitystä varten. Kirsi Kunnaksen lastenrunoihin pohjautuva, päiväkoti-ikäisille tarkoitettu osallistava Ville ja Valle on yhä Tuikkeen ohjelmistossa.

– Olen tehnyt elämäntyöni Villenä, Nina Rinkinen naurahtaa.

Ville ja Valle ja sammakko.

Ensimmäiset 10 vuotta Tuikkeen ohjelmisto sisälsi vain yhden esityksen, mutta valmistuttuaan vuonna 2007 teatteri-ilmaisun ohjaajaksi Helsingin ammattikorkeakoulu Stadiasta Rinkinen päätti ryhtyä kehittämään toimintaa ammattimaiseksi. Samalla Tuike rekisteröitiin yhdistykseksi.

– Silloin vietettiin Mikael Agricolan juhlavuotta, ja saimme ensimmäiset apurahat esineteatteriesitykseemme Agricolan pöydällä, joka kertoo Agricolan elämäntyöstä ja Suomen kirjakielen synnystä.

Ilmaisukoulu tulvii innokkaita harrastajia

Teatteri Tuike toimi kiertueteatterina aina vuoteen 2013, jolloin tuikelaiset hankkivat omat tilat Rinkisen kotinurkilta, Tapanilan kaupunginosasta.

– Tosiasia on, että keskustan toimitilat ovat aivan liian kalliita. Törmäsimme monessa paikassa myös siihen, että tilassa pitää olla hiljaa iltaisin ja öisin – siitä huolimatta, että kiinteistön toimistot sulkeutuisivat jo neljältä iltapäivällä, hän kertoo.

– Kun löysimme Viertolantien tilat, ihastuimme täysin. On mukavaa ja tärkeää tuoda teatteria myös muualle kuin Helsingin keskustaan.

Tuikkeessa on toiminut vuodesta 2007 alkaen myös ilmaisukoulu.

– Kun aloitimme Karjalatalolla Helsingin Käpylässä, ryhmiä oli kaksi. Muutettuamme Tapanilaan toiminta on suorastaan räjähtänyt käsiin. Meillä aloittaa nyt syyskuussa 19 ryhmää ilmaisukoulussa. Oppilaiden ikähaitari on laaja, viisivuotiaista kuusikymppisiin.

Visuaalisia elämyksiä ja aistiteatteria

Teatteri Tuikkeen esitystarjonta poikkeaa valtavirrasta. Perinteisen puheteatterin sijaan tekijät painottavat toiminnassaan visuaalista, sanatonta ja aistiteatteria.

– Teemme aika paljon kokeilevia esityksiä. Esimerkiksi aistiteatteria edustanut Viimeinen vuoro, jossa katsojilta peitettiin silmät esityksen ajaksi, kasvoi todelliseksi superhitiksi. Oliko meillä neljä vai viisi lisäesityskautta? Kaikki esitykset loppuunmyytyjä, Nina Rinkinen kertoo.

Myös Rinkisen käsikirjoittama ja ohjaama nukketeatteriesitys Veden alla lumoaa katsojia omintakeisella tavalla. Otso Heloksen läpisäveltämä sanaton esitys yhdistää nukketeatteria ja animaatiota.

Jo koeyleisö antoi osviittaa tulevasta reagoinnista, vaikka ohjaaja vähän pelkäsikin, etteivät lapset ymmärrä esityksen sisältöä.

– Teos on eteerinen ja rauhallisia hetkiä on paljon. Jaksavatko nykyajan lapset katsoa sellaista? Mutta he tuntuivat tykkäävän, seurasivat silmä kovana läpi koko jutun ja kommentoivat asioita välillä ääneen. Tuntui että yleisö koki vau-efektin, mihin olimme pyrkineet.

Haaveissa siintää nousevan auringon maa

Yli nelivuotiaille suositellun Veden alla -esityksen ilmeikkäät ja suurikokoiset nuket ovat Mira Laineen käsialaa.

– Aina kun teen lapsille, mietin, etten halua aiheuttaa kenellekään traumoja loppuelämäksi. Olen lapsena pelännyt perus-Kasper-nukkeja. Saan vieläkin pienen hytinän, kun näen sellaisen. Mutta jos tekemäni nuket eivät pelota itseäni eikä tunnelma kohtauksessa ole uhkaava, kaikki on hyvin, hän sanoo.

Suoma-nukke, tekijä on Mira Laine.

– Jännitys ei ole pahasta. On tarkoituskin, että tietyt Veden alla -esityksen kohtaukset ovat jännittäviä. Mutta tekijöiden täytyy tietää, missä jännittävän ja liian pelottavan raja sijaitsee. Jos puolet yleisöstä itkee, ollaan varmasti menty liian pitkälle, Nina Rinkinen sanoo.

Veden alla -esitykset jatkuvat 18. syyskuuta asti, mutta tekijät toivovat näytelmälle toista esityskautta. Sen jälkeen tarkoitus on osallistua festivaaleille niin kotimaassa kuin ulkomaillakin.

– Koska esitys on sanaton, se sopii kansainvälisille markkinoille erinomaisesti. Meillä on unelmana lähteä Japaniin, Rinkinen kertoo.

– Toivon, että Veden alla jää Tuikkeen ohjelmistoon pitkäksi ajaksi. Esityksen valmistaminen on vaatinut paljon työtä. Teatterin tekeminen on kuitenkin elinkeino meille kaikille. Olen ollut tosi onnellinen, kun Vivicas Vänner -säätiö, Suomen kulttuurirahasto ja Jenny ja Antti Wihurin rahasto ovat tukeneet esityksemme tekemistä. On ollut aivan mahtavaa, kun on voinut maksaa palkkaa tekijöille!

– En ole koskaan ollut produktiossa, jossa olisi näin suuri määrä lahjakkaita ja idearikkaita ihmisiä. Se on ollut välillä jopa pelottavaa, Veden alla -produktion käsikirjoittaja ja ohjaaja Nina Rinkinen sanoo.

Hyvien ideoiden tulva on tekijöiden mukaan muokannut Teatteri Tuikkeen uusinta produktiota monin tavoin ja pitänyt sen poikkeuksellisen elävänä koko harjoituskauden.

Työryhmä kuuntelee ohjaajan palautetta kenraaliesityksen jälkeen. Kuva: Minna Nieminen.

– Tuntuu kuin käynnissä olisi ollut jatkuva aivomyrsky. Olennaista on, että Nina on ottanut ideoita avoimesti vastaan, esityksen nukentekijä Mira Laine sanoo.

Innostus ja yhteinen päämäärä on hänen mukaansa näkynyt koko työryhmän motivaatiossa.

– Osa näyttelijöistä ei ollut aiemmin tehnyt nukketeatteria, mutta on ollut hienoa työskennellä heidän kanssaan ja nähdä, miten he syöksyivät tutkimaan nukkeja ja suhtautuivat hahmoihinsa ihanasti ja nöyrästi, Laine sanoo ja kertoo vetäneensä työryhmälle erityisen työpajan, jonka aikana perehdyttiin niin nukenrakennuksen kuin nuketuksenkin perusasioihin.

Vedenalainen maailma kiehtoo

Nina Rinkinen ja Mira Laine kertovat kohdanneensa kohtalonomaisesti R-kioskilla viisi minuuttia ennen sulkemisaikaa saadakseen oikean päivän postileiman apurahahakemukseensa.

– Molemmilla oli silmissään se epätoivon katse, joka on vain taiteilijalla, joka vie apurahahakemusta, Rinkinen kertoo nauraen.

– Kun sain tietää, että Mira on nukenrakentaja, kerroin hänelle saman tien Veden alla -produktiosta. Keskustelumme myötä esityksen näkökulma, ympäristöteema, vahvistui ja syveni.

Laine luotsasi työryhmään mukaan animaattorin, graafikko Bastian ”Basse” Salmelan, jonka kanssa hän oli ehtinyt työskennellä jo useammassa produktiossa.

– Kun Nina kertoi Karibian-snorklausretkistään, jotka olivat toimineet sytykkeinä Veden alla -näytelmälle, mieleeni nousi heti Basse. Olin varma, että häntä kiehtoisi esityksen maailma, vedenalainen kaupunki. Hänen piirrostekniikkansa on enemmän maalauksellinen kuin realistinen. Se toimii hyvin esitykseen tekemieni nukkien kanssa, jotka ovat niin ikään tyyliteltyjä.

Kun esineet ja hahmot heräävät eloon

Mira Laineen ja Bastian Salmelan ensimmäinen yhteistyö, Villa Lill Kalvikissa vuonna 2008 ensi-iltansa saanut Orfeus oli Laineen taiteellinen opinnäytetyö.

– Olin opiskellut nukketeatteria kaksi ja puoli vuotta, mutta halusin käyttää lopputyössäni myös animaatioita, koska näin, että niissä on jotain sukulaisuutta.

Laine ehdotti Salmelle ensin lyhyttä luuppianimaatiota, mutta nälkä kasvoi ideoinnin edetessä. Koulun tarjoamat tekniset resurssit ja budjetti mahdollistivat sen, että teos kasvoi monitaiteelliseksi esitykseksi.

– Esiinnyin yksin, mutta minulla oli megalomaaninen tekniikka, jota Basse päätyi hoitamaan. Mukana oli videokuvaa, animaatiota, nukkeja, puhetta, äänimaisemaa. Tykkäsin proggiksesta, siitä tuli minulle hyvin rakas.

Bastian Salmela työskentelee graafikkona ja luonnehtii animaatioiden tekemistä lähinnä harrastukseksi.

– Tykkään tehdä liikkuvaa kuvaa, synnyttää asioita eloon. Olen myös sen verran nörtti, että olen mukana kaikenlaisissa avoimen lähdekoodin jutuissa.

Sellainen on myös Blender, 3D-grafiikan mallinnusohjelma, jota Bastela käyttää teoksissaan ja jota hän on ollut mukana testaamassa alusta alkaen. Kun ohjelman kehittäjät päättivät tehdä ensimmäisen pidemmän animaation, Salmela palkattiin yhdeksi tekijäksi, ja niin kului puoli vuotta Hollannissa Elephants Dreamin parissa.

Taianomaisuus syntyy interaktiivisuudesta

Bastian Salmela nauttii työskennellä teatterissa. Myös haasteet ovat kasvaneet.

– Jokaisessa projektissa on aina tehty jotain uutta ja erilaista. On ollut hienoa nähdä, miten avoimesti Nina on suhtautunut animaation mahdollisuuksiin. Sen ansiosta interaktiivinen osuus – näyttelijä heittää animaatioon jotakin ja animaatiosta vyöryy asioita lavalle – on kasvanut harjoitusten edetessä. Sitä haluaisin kokeilla lisää muissakin produktioissa.

Animaattori Bastian Salmela.

Salmela kertoo yllättyneensä, miten loppumetreille asti animaatiota on mahdollista muokata uusien ideoiden myötä. Myös ohjaajaa on välillä hirvittänyt.

– Veden alla -esityksen tekeminen on ollut välillä hyvin kaoottista, eikä tilannetta ole tietenkään parantanut se, että olen pyytänyt Basselta seuraavaksi päiväksi kaikenlaisia lisäyksiä animaatioon. En ole aina tajunnut, miten paljon työtä pyyntöni tosiasiassa on merkinnyt, Nina Rinkinen sanoo ja myöntää paniikin kasvaneen sitä mukaa, kun ensi-ilta läheni: Me emme ehdi! Tämä idea ei toimi!

– Se on jokainen taiteilijan tuskallinen tie. Että epäilee itseään ja ideoitaan, sitten rakastaa niitä yli kaiken ja uskoo, että syntymässä on täydellisin proggis ikinä! Ja seuraavassa hetkessä on valmis myymään kaiken ja ryhtymään kaupan kassaksi.

Tähtäimessä katsojan tajunnan räjäyttäminen

Veden alla -näytelmän nukentekijä Mira Laine iloitsee nukketeatterin suosion kasvusta.

– Tilastojen mukaan nukketeattereiden katsojamäärät alkavat olla samalla tasolla kuin uudella sirkuksella. Rahoitus laahaa perässä, mutta nukketeatteri on jo iso juttu Suomessa.

Nukentekijä Mira Laine.

Nukketeatterin arvostuksen nousu näkyy myös Laineen uudessa työtehtävässä Pukinmäenkaaren koulussa. Aiemmin Snadien artsumpi stadi -hankkeessa työskennellyt Laine opasti päiväkoti-ikäisiä nukketeatterin saloihin. Nyt hän opettaa koululaisille teatteritaidetta nukketeatteripainotuksella.

– Se on aivan uutta taiteen perusopetuksessa, olen siitä tosi innoissani. Olen viime aikoina tehnyt nukketeatteria aikuisille, ja siksi on ihana taas päästä opettamaan lapsia.

Laine muistuttaa, miten monenlaisia nukketeatteriesityksiä nykyään tehdään.

– Nukketeatteri koetaan eksoottiseksi ja kiehtovaksi, ja alan tekijät ovat valtavan ammattitaitoisia. Minähän tähtään aina jonkinasteiseen tajunnan räjäyttämiseen, ja Veden alla -proggiksella on siihen hyvät mahdollisuudet.

Esittelemme säätiön tukemia ja palkitsemia tekijöitä. Vuorossa on nyt Veden alla -esityksen toteuttanut työryhmä, Teatteri Tuike. Tämä on kolmiosaisen bloggaussarjan ensimmäinen osa.

---

Näky on häikäisevä: kirkkaita värejä, koralleja, virtojen mukana huojuvia merkillisiä kasveja ja satojen trooppisten kalojen parvia, jotka uivat siksakkia paikasta toiseen. Sitten Nina Rinkinen äkkää kaukaisuudessa ison hahmon ja alkaa innoissaan hakata poikaystävänsä olkapäätä.

– Hän säikähti, että olin nähnyt hain tai jotakin muuta pelottavaa, mutta tulija oli merikilpikonna; laji, josta oli ollut puhetta monta päivää, mutta jota emme olleet onnistuneet bongaamaan, Nina Rinkinen muistelee Curaçaolla kolme vuotta sitten tekemäänsä snorklaamisretkeä ja näyttää kekseliään viittoman, jolla hän veden alla viesti poikaystävälleen tulijasta.

Kuva Veden alla -animaatiosta, tekijänä Bastian Salmela.

– Se saapui majesteettisen hitaasti, ja uimme pitkän matkan sitä yläpuolelta katsellen. Jossain vaiheessa se kääntyi katsomaan meitä ja rapsutti itseään. Merikilpikonnan kohtaaminen oli mieletön kokemus.

Karibia alkaa itää Suomessa

Tajunnan räjäyttävä reissu, kuten Nina Rinkinen kokemustaan kuvailee, toimi sytykkeenä helsinkiläisen Teatteri Tuikkeen uusimmalle tuotannolle, vastikään ensi-iltansa saaneelle nukketeatteriesitykselle Veden alla. Kun Tuikkeen perustaja ja ohjaaja esitteli ideansa säveltäjä Otso Helokselle, tämä innostui aiheesta heti ja ryhtyi töihin.

Kohtalo – vai kenties Ahti – yhytti Rinkisen nukentekijä Mira Laineen kanssa, jota vedenalainen maailma eläinhahmoineen kiehtoi kovasti.

– Olin tehnyt pitkään ihmishahmoja ja aloin kyllästyä niihin. Halusin lähteä kohti esineitä. Kun Nina tarinoi meduusoista, merikilpikonnista ja kaikennäköisistä kaloista, niiden toteuttaminen nukeilla tuntui hauskalta ja innostavalta mahdollisuudelta.

Apuraharumba ei kuitenkaan tuottanut tulosta, ja hanke pantiin hetkeksi jäihin. Mutta kun Veden alla valittiin mukaan vuoden 2014 Itujen näyttämö -katselmukseen, Karibia alkoi itää Suomessa. Neljän kaupungin yhteisen hankkeen, ITU-projektin, tavoitteena on tukea lastenteatteriesitysten syntymistä. Myös esityksen sisällöllinen teema – luonnon ja ympäristön suojeleminen – vahvistui.

Näytelmä tarvitsee antagonistin

Veden alla -näytelmän päähenkilö on pikkutyttö, joka hermostuu tyhmiin aikuisiin ja nostattaa tulvan kaupungin ylle. Syntyy vedenalainen maailma, jossa katsoja kohtaa mitä ihmeellisempiä olentoja.

– Halusin näytelmään myös antagonistin. Mietin ensin haita, mutta idea tyrmättiin oitis. Lopulta päädyin roskiin. Muovi on valtava ongelma maailman merissä, ja me ihmiset olemme aiheuttaneet sen toiminnallamme. Tiedän, ettei esityksemme muuta maailmaa, mutta se on kuitenkin jonkinlainen kannanotto, Nina Rinkinen sanoo.

Puvustus käynnissä, keskellä nukettaja Aarne Lindén. Kuva: Minna Nieminen.

Mira Laine innostui teemasta. Kuten hän huomauttaa, niin hyökyaalto kuin muoviroskatkin kertovat ympäristömme nykyisestä tilasta, todellisuudesta. Koska kyse on koko perheen esityksestä, vihollisesta tehtiin sellainen, jonka lapsetkin ymmärtävät. Syntyi roskiskala.

– Olemme käyttäneet paljon kierrätettyä materiaalia. Teimme myös linjavedon: ihmishahmot on tehty keinokuiduista ja muovista, kun taas eläimet on valmistettu luonnonmateriaaleista, hän kertoo ja kehuu esityksen pukusuunnittelijaa, Jenni Räsästä.

Pukusuunnittelija Jenni Räsänen tekee korjauksia nuken asuun. Kuva: Minna Nieminen.

– On ollut ihanaa tehdä yhteistyötä hänen kanssaan. Ihailen Jennin visuaalista silmää. Näytelmässä on kolme ihmishahmoa, puolinukkeja, joille hän on suunnitellut puvut. Jenni on puvustanut myös nukettajat.

Animaatio avittaa mielikuvitusta

Nina Rinkisen käsikirjoittama Veden alla on sanaton teos. Yksi esityksen tärkeistä elementeistä on Bastian Salmelan tekemä animaatio, joka sekä laventaa näyttämön todellisuutta että luo tunnelmia.

– Vedenalainen maailma on kiehtonut minua, samoin kuin näytelmän ajatus siitä, että laskeudutaan veden alle kaupunkimaisemassa. Sen tekeminen on kieltämättä ollut haasteellista, hän myöntää.

Salmelan animaatio on esityksen mittainen, noin 40 minuuttia, mikä käytännössä tarkoittaa valtavaa työmäärää. Nukkeja on kaksitoista, joista osa esiintyy animaatiossa. Vaikeuskertoimia on lisännyt elementtien synkronoiminen keskenään.

– Veden alla on läpisävelletty teos, mikä määrittää niin näyttelijöiden työtä kuin animaation ja valojen ajoitustakin. Esityksessä on kohtauksia, joissa näyttelijä on vuorovaikutuksessa animaation kanssa, mikä on vaatinut säätöä. En ole koskaan aiemmin ohjannut sekuntien tarkkuudella, Rinkinen kertoo nauraen.

– Tyhjä näyttämö on minulle luonteenomainen valinta, tykkään tehdä sitä kautta ja luottaa katsojan mielikuvitukseen. Kun Mira ehdotti animaation käyttöä, innostuin ideasta välittömästi. Sen avulla luomme maailmaa täydemmäksi ja avitamme mielikuvitusta.

Musiikki luo liikettä ja tunnelmaa

Tekijät kuvailevat, miten Otso Heloksen sävellykset ovat vaikuttaneet esityksen sisältöön, tarinaan ja sen eri hahmoihin.

– Musiikki luo tunnelmat ja kertoo katsojalle, onko luvassa jotakin pelottavaa, eteeristä, hauskaa, surullista… On ollut hauska kuunnella Otson ehdotuksia ja tajuta: joo, rausku voisikin olla vähän hassunhauska, Nina Rinkinen sanoo.

– Musiikin kuunteleminen on ollut todella kiinnostavaa, koska olen alkanut rakentaa nukkeja liikkeen pohjalta. Olen miettinyt, millaista liikettä kukin eläinlaji tekee, miten ne toimivat yhdessä ja onko joukossa yksinäisiä hiihtäjiä. Musiikki on vaikuttanut paljon myös materiaalivalintoihin, Mira Laine kertoo.

– Vaikka olen työn vuoksi tuijottanut paljon luontodokumentteja, Veden alla ei ole mikään David Attenborough -dokumentti, vaan olen ottanut taiteellisia vapauksia nukkeja luodessani. Niissä on tietoisesti jätetty tilaa katsojan mielikuvitukselle, jolloin niihin voi projisoida omia näkemyksiään ja tunteitaan.

– Lakia on pitänyt lukea.

Santeri Helinheimo Mäntylän lakoninen toteamus kiteyttää osuvasti, mitä uuden teatterin perustaminen nykyaikana vaatii: Pykälien opiskelua. Kokouksia. Pöytäkirjoja. Kärsivällisyyttä. Peräänantamattomuutta. Stressin sietokykyä.

Iira Halttunen kirjoittaa Täsmäteatterin blogissa, että kuukausiin on mahtunut niin iloa kuin kiitollisuuttakin, mutta myös pettymyksiä, vaikeuksia ja stressiä.

– Viime mainitut liittyvät muun muassa patentti- ja rekisterihallituksen byrokratiaan. Opimme koko ajan lisää, miten tätä pitää pyörittää.

Dramaturgi, näytelmäkirjailija Iira Halttunen ja skenografi Titus Torniainen.

Koukkuniemen kesäteatterin hankkeista alkunsa saaneen Täsmäteatterin toiminnan mahdollistaa rekisteröity Teatteri Täsmä -yhdistys, jonka yhtenä tavoitteena on muuttaa teatterikatsojien tapaa käydä teatterissa.

Käytännössä se tarkoittaa, ettei täsmäteatterilaisilla ole omaa perinteistä teatteritilaa, vaan he toteuttavat projekteja ja esityksiä erilaisissa ympäristöissä ja pyrkivät törmäyttämään teatterin sellaisten rakenteiden ja ihmisten kanssa, joita näyttämötaiteet eivät tavallisesti kosketa. Samalla Täsmäteatteri on nuorille tekijöille investointi omaan tulevaisuuteen, keino luoda ja tehdä työtä haluamallaan alalla ja tavalla.

Ankaraa taistelua ja hetki taivaassa

Koukkuniemen kesäteatterin kaksi produktiota, On elomme muistoja vain ja Unhola – unohtumattomia muistoja, toteutettiin dokumentaaristen materiaalien pohjalta. Lopputulosta – fiktiivisiä tarinoita – edelsi valtava määrä haastatteluja, vanhusten kanssa järjestettyjä työpajoja ja historiallisen aineiston tutkimista.

– Tämä kesä on ollut ihan taivas verrattuna kahteen edelliseen, Meri-Maija Näykki sanoo.

Osittain onnen tunne johtuu ryhmän koosta. Täsmäteatterin uusin esitys, Tampereen Teatterikesässä nähty 2400 sekuntia, on syntynyt neljän tekijän voimin, kun aiemmissa produktioissa mukana oli parikymmentä tekijää. Rumba on ymmärrettävästi ollut nyt rauhallisempi.

Tekemistä on helpottanut myös rahoituksen varmistuminen ajoissa.

– Meille jäi Koukkuniemen produktioista pieni pesämuna, ja lisäksi olemme saaneet apurahoja uutta tuotantoa varten. Meidän ei ole tarvinnut hankkia jokaikistä nepparia sponsorin turvin ja käyttää kaikkea aikaa taloudellisten kysymysten ratkaisuun. Aikaa on riittänyt sisällön pohtimiseen ja hiomiseen.

Monta tietä ammattilaiseksi

Täsmäteatteri on oiva esimerkki siitä, miten eri väyliä nykyteatterin tekijät nykyään kulkevat. Teatterikorkeakoulussa dramaturgian koulutusohjelmassa opiskeleva Iira Haltunen aloittaa syksyllä maisteriopintonsa ja keskittyy Teatteri Jurkassa 10. syyskuuta ensi-iltansa saavaan Bonnie & Clyde -näytelmään, jossa hän toimii ohjaaja Essi Räisäsen assistenttina.

– Täsmäteatteri tarjoaa keinon tehdä omaa taiteellista työtä kivojen ihmisten kanssa. Dramaturgin ja näytelmäkirjailijan työllistymismahdollisuudet kun ovat Suomessa nykyään hyvin epävarmat, hän sanoo.

Ohjaaja Meri-Maija Näykki ja säveltäjä, äänisuunnittelija Santeri Helinheimo Mäntylä.

Ohjaajan assistenttina ja näyttelijänä työskentelee parhaillaan myös Meri-Maija Näykki, jolla alkaa viimeinen lukuvuosi Metropolian teatteri-ilmaisun ohjaajakoulutuksessa. Kuopion kaupunginteatterissa saa syyskuussa ensi-iltansa Leea Klemolan kirjoittama ja ohjaama Vaimoni, Casanova.

Täsmäteatterin säveltäjä ja äänisuunnittelija Santeri Helinheimo Mäntylä pitää välivuoden Sibelius-Akatemian opinnoistaan, sillä hän näyttelee Tampereen Työväen Teatterin uudessa musiikkinäytelmässä Viita 1949.

Ryhmän neljäs, skenografina työskentelevä Titus Torniainen muistuttaa, ettei koulu ole ainoa tie ammattilaiseksi.

– Pyrin työllistymään alalla niin esiintyjänä kuin tila-ja valosuunnittelijanakin. Toki jatkan myös opiskelupaikan tavoitteluani.

Haloo tuottaja! Sinua etsitään!

Täsmäteatterin nelikko myöntää kaipaavansa ryhmäänsä viidettä jäsentä, ammattitaitoista tuottajaa.

– Huhuu! Onko siellä ketään? Tervetuloa!

Tähän asti täsmäteatterilaiset ovat itse hankkineet rahoituksen, neuvotelleet sponsoreiden kanssa ja vastanneet tiedotuksesta oman taiteellisen työnsä ohessa. Se on ollut haastavaa.

Kuvat: Kaisa Pohjola.

Tuottajan pesti on vaativa myös siksi, että Täsmäteatterin toimintakenttä, soveltava taide, on monille rahoittajille ja mahdollisille yhteistyökumppaneille tuntematon käsite.

– Soveltava taide ja siitä usein käytetty käsite, hoivataide, sijaitsevat tällä hetkellä taidekentän kaukaisimmassa marginaalissa, Iira Halttunen sanoo ja huomauttaa, etteivät täsmäteatterilaiset halua käyttää hoivataide-sanaa, koska he taiteilijoina kokevat olevansa tasa-arvoisia jokaisen ihmisen kanssa, eivät hoivaajia.

– Tunnistamme taiteen hoivaavat vaikutukset ja haluamme jakaa kanssaihmisille nykytodellisuuden käsittelyyn soveltuvia taidealan työkalujamme. Uskomme, että taidekokemukset voimauttavat, ja siksi niiden tulisikin kuulua jokaisen perusoikeuksiin.

Onko tulevaisuudessa sijaa toivolle?

– Aina kun käyn Tampereella, näen jonkin paikan, johon haluaisin tehdä teatteria, Meri-Maija Näykki huokaisee.

Tilalähtöisyys määrittää myös Täsmäteatterin seuraavaa nykyteatteriesitystä, joka sijoittuu Näsijärven ja Pyhäjärven välimaastoon. Dokumentaarista aineistoa hyödyntävän produktion tarkat koordinaatit paljastetaan myöhemmin.

– Tilalähtöinen teatteri on minulle, visuaalisesti orientoituneelle valo- ja tilasuunnittelijalle, erityisen kiehtovaa; nimenomaan se, miten monella tavalla ei-teatteritiloja voi muokata, kääntää ja muunnella, Titus Torniainen sanoo.

– Esitys käsittelee toivoa, Näykki kertoo. – Tapaamme erilaisia ryhmiä, kuten maahanmuuttajia ja syrjäytyneitä nuoria, ja kartoitamme, miten toivo näyttäytyy heidän elämässään ja merkitsee heille. Mitä on toivo 2000-luvulla?

”Täs mä – teatterissa.”

Santeri Helinheimo Mäntylän motto kertoo paljon, muttei ihan kaikkea. Yhden ä-kirjaimen lisäys – mää – paljastaisi lukijalle, mihin Täsmäteatteri sijoittuu maantieteellisesti: Tampereelle, nääs.

Uuden teatterin verkkosivustolle on kirjattu ryhmän asenne ja missio. Täsmäteatterilaiset pyrkivät omien sanojensa mukaan rehellisen röyhkeästi ja ennakkoluulottomasti kiinnittymään aikaan, paikkaan ja ilmiöihin. Toiminnan ytimessä on soveltavan taiteen tunnettuuden lisääminen.

Täsmäteatterin perustajat Iira Halttunen, Santeri Helinheimo Mäntylä, Meri-Maija Näykki ja Titus Torniainen ovat kaikki kotoisin Tampereelta, ja sinne he aikovat opintojensa ja työkeikkojensa jälkeen palata. Nelikkoa yhdistää sama tavoite: luoda kotikaupunkiin uutta teatteria.

– Kun puhutaan nykyteatterista, se on monen taiteenalan summa. Teatteri ei ole vain puheteatteria tai draamateatteria. Se on yhdistelmä kuvataidetta, äänitaidetta, esittävää taidetta, tekstiä, muotoa, kaikkea. Myös musiikin rooli teatterissa on muuttunut, sanoo Titus Torniainen, Täsmäteatterin skenografi.

Rohkea irtiotto mustasta laatikosta

Täsmäteatterin alku juontaa parin vuoden takaa, kun Metropolian ammattikorkeakoulussa teatteri-ilmaisun ohjaajaksi opiskeleva Meri-Maija Näykki päätti ensimmäisen opiskeluvuotensa päätteeksi tehdä kesäteatteriesityksen.

Aiemmin pitkään Sorin sirkuksessa esiintynyt ja sirkusohjaajana toiminut Näykki sanoo opiskelun antaneen itseluottamusta ja uusia työkaluja. Metropoliassa myös vahvistui käsitys teatterin lukemattomista mahdollisuuksista toimia erilaisissa ympäristöissä ja yhteisöissä.

– Ymmärsin, ettei teatterin tarvitse olla aina mustassa laatikossa tehtyä. Tai olin tajunnut sen jo aiemmin, mutta minulla ei ollut keinoja ajatella toisin.

Koukkuniemen vanhainkotiin kesällä 2014 toteutettu, vanhusten muistoihin pohjautunut On elomme muistoja vain yhdisti täsmäteatterilaiset ensimmäistä kertaa, joskin tekijöiden polut olivat risteilleet keskenään jo aiemmin mm. Prometheus-leirillä, Tampereen yhteiskoulun lukiossa ja Tampereen ylioppilasteatterissa.

– Idea esityksestä syntyi eräänä päivänä pyöräillessäni Metropoliaan. Olin lukenut mummuni muistelukirjoitelmaa ja ajattelin, että siitä pitäisi tehdä teatteria, Meri-Maija Näykki kertoo.

– Minun piti alun perin toteuttaa esitys yhdessä opiskelukaverini kanssa, mutta aikataulujemme sovittaminen tuotti vaikeuksia. Niinpä pyysin Iiraa apuun, Santeri teki musiikin ja Titus oli lavalla. Esityksen rakentaminen oli kuumottavaa, hirveätäkin välillä, koska minulla ei ollut mitään pohjaa ohjaamiseen.

Ahtaat toimenkuvat ovat niin eilispäivää

Monella tontilla on ehtinyt ahkeroida myös Titus Torniainen, joka Lahden kansanopistossa teatteriopintojen jälkeen palasi hetkeksi samaan opinahjoon opettajan assistentiksi, apulaisohjaajaksi ja valosuunnittelijaksi. Valosuunnittelusta hän innostui pari vuotta sitten, kun Tampereen ylioppilasteatterissa sai ensi-iltansa Nunu Ahtiaisen kirjoittama ja ohjaama Fiktiivinen joutsenlauluilta.

Monipuolisuus on leimallista myös Santeri Helinheimo Mäntylälle, joka on aiemmin näytellyt mm. Tampereen Teatterissa, Tampereen Työväen Teatterissa ja Teatteri Siperiassa. Suuri yleisö tunnistaa hänet Yle TV2:lla syksyllä 2015 esitetystä Koukussa-sarjasta.

Sibelius-Akatemiassa musiikkikasvatusta opiskeleva Helinheimo Mäntylä toimii Täsmäteatterissa ensisijaisesti säveltäjänä ja äänisuunnittelijana. Tosin ohjaamiskokemusta löytyy häneltäkin.

– Kun aloitin opinnot 2012, ajauduin koulussa heti kaikenlaisiin opiskelijaproggiksiin. Olin kolmena vuonna tekemässä revyymusikaalia, joka nykyään kulkee nimellä Taideyliopiston talvimusikaali. Ensin näyttelijänä, sitten kirjoittamassa, ohjaamassa, säveltämässä ja tuottamassa. Meri-Maijakin kävi siellä vähän puvustamassa.

Musiikki herättää tunteita ja ajatuksia

Musiikilla on tärkeä sija Täsmäteatterin produktioissa, mikä osin johtuu Näykin ja Helinheimo Mäntylän kiinnostuksesta ja koulutuksen painopisteistä.

– Sibelius-Akatemiassa on viime vuosina järjestetty kursseja myöhäisiän musiikkikasvatuksesta, jossa perehdytään aikuisten ja vanhusten kanssa musisoinnin pedagogisiin erityispiirteisiin; siihen, miten musiikkia voi hyödyntää esimerkiksi hoitolaitoksissa, työyhteisöissä, vanhusten tai erilaisten vammaisryhmien kanssa, Santeri Helinheimo Mäntylä kertoo ja muistuttaa, että musiikilla on avartava vaikutus kaikkien ihmisten elämään.

Musiikkia täsmäteatterilaiset hyödynsivät vahvasti Koukkuniemen Kesäteattereiden produktioissa.

– Kun keräsimme materiaalia esitystä varten vanhuksille pidetyissä työpajoissa, haimme myös musiikillisia muistoja. Muistisairaat ihmiset saattavat muistaa musiikkikappaleita, vaikka eivät välttämättä enää muita asioita. Uskon myös musiikin yleiseen voimaan ja siihen, miten sillä pystyy herättämään tunteita ja ajatuksia.

Jotakin uutta, vanhaa, lainattua ja räppiä

Täsmäteatterilaiset muistuttavat, että musiikin käyttö teatteriesityksissä on myös budjettikysymys, koska tekijänoikeudellisista syistä siitä joutuu aina maksamaan.

– Pienillä ryhmillä on vähän rahaa, ja siksi musiikkia pitää tehdä itse. Se on ainakin meillä ollut yksi syy tarttua soittimiin. Koska Koukkuniemen kesäteatterin esityksissä pyrittiin herättelemään muistoja, se tietenkin määritti, mitä kappaleita otimme mukaan, minkä jälkeen Santeri teki traditionaalisiin versioihin uudet sovitukset, Meri-Maija Näykki kertoo.

Santeri Helinheimo Mäntylä huomauttaa, että teknisen kehityksen myötä mahdollisuudet ovat lisääntyneet ja musiikin tekeminen on helpottunut. Lisäksi uusien sovitusten avulla pystyy samanaikaisesti ilmentämään jotain uutta ja jotain vanhaa.

– Käytämme laulumusiikkia myös uudessa monologissamme 2400 sekuntia, Iira Halttunen sanoo.

– Biisien sanat ovat räppiyhtye Ruger Hauerilta ja Sielun veljiltä, mutta uusien sovitusten avulla ne eivät huuda sanomaansa. On tärkeää esitellä vanhainkodissa myös jotain sellaista, mikä ei olekaan entuudestaan tuttua sanojen tasolla, ja kuitenkin herättää ajatuksia.

Esittelemme säätiön tukemia ja palkitsemia tekijöitä. Vuorossa on nyt 2400 sekuntia -esityksen toteuttava työryhmä, Täsmäteatteri. Tämä on kolmiosaisen bloggaussarjan ensimmäinen osa.

---

Ehkä minä eläkkeellä opiskelen kaikki eri aikakäsitykset,
kaikki mahdolliset laskutavat
ja opintomatkalle menen Greenwichiin, sinne nollavyöhykkeelle!
Sinne mistä aika alkaa.

Kolme metronomia nakuttaa tahtia, kukin omaansa: yksi kiivasta, toinen verkkaan, kolmas matkii kellon rytmiä: sekunti, kaksi, kolme… Aika kuluu, preesens katoaa, nyt on jo mennyt.

Miten aika pitäisi käyttää? Onko meillä todella niin kiire? Miksi? pohtii Neiti Aika ja haaveilee ikuisesta nuoruudesta ja vapaudesta.

Tamperelaisen Täsmäteatterin 2400 sekuntia tarjoaa katsojille ison ja monimerkityksisen aiheen mutta tekee sen viisaasti; pieninä välähdyksinä, ihmisen havaintoina ja ajatuksina. Iira Halttusen kirjoittaman monologin sävy on lämmin ja humoristinen, onhan Neiti Aika muinaisjäänne – ja samalla aivan tavallinen ihminen, kuin sinä ja minä.

Muistoista kasvoi dokumenttiteatteria

Aina se on joltain pois, aika.
Sitä äiti sano, sillon kun se makasi vanhana ja ryppysenä sängyssä.

Täsmäteatterin perustajat – Iira Halttunen, Santeri Helinheimo Mäntylä, Meri-Maija Näykki ja Titus Torniainen – ovat tamperelaiskatsojille tuttuja moneltakin estradilta, mutta ennen kaikkea Koukkuniemen Kesäteatterista, jonne he tekivät kahtena viime kesänä teatteriesitykset On elomme muistoja vain (2014) ja Unhola – unohtumattomia muistoja (2015).

Koukkuniemen vanhainkodin asukkaiden muistojen ja mielimusiikin pohjalta rakennetut esitykset saivat innostuneen vastaanoton, mikä vahvisti ydinkvartetin näkyä omasta teatterista ja tavoitteesta: tuoda soveltavaa teatteria tamperelaiselle teatterikentälle.

Viesti esityksistä kiiri myös muihin vanhainkoteihin, ja ryhmä olisi mielellään otettu esiintymään niihin, mutta esteeksi koituivat koko ja kustannukset.

– Edelliskesien tuotannot olivat täysimittaisia esityksiä, ja niitä oli toteuttamassa iso tekijäjoukko, mikä tarkoitti, että tekniikkaa ja tavaraa oli paljon, esitysten ohjaaja Meri-Maija Näykki kertoo.

– Koukkuniemen vanhainkoti on Pohjoismaiden suurin vanhainkoti, ja siellä on tilaa, mutta muiden vanhainkotien kohdalla jouduimme toteamaan, ettei homma onnistu. Kyse on myös resursseista, sillä vanhainkodeilla ei ole sijoittaa yli 1000 euroa yhteen teatteriesitykseen.

Vaarallinen aihe rönsyilee ja vie mukanaan

Kiireestä ne kaikki puhuu, lehdissä.
Minulla on kiirettä kanssa.
Varsinkin varmaan sitten kun ei ole enää tätä työtä.

Ajan olemusta monin tavoin pohdiskeleva 2400 sekuntia on yhden naisen monologi. Käytännössä se tarkoittaa, että Meri-Maija Näykki pakkaa Neiti Ajan rekvisiittoineen matkalaukkuun ja lähtee esityksen kanssa sinne, mistä kutsu käy.

Aiheen ryhmä sai virikeohjaajana työskentelevältä ystävältä, joka muistutti, miten aika koetaan eri lailla laitosympäristössä.

– Aika synnytti kaikissa meissä tosi paljon sekä henkilökohtaisia ajatuksia että teatterillisia ideoita. Ideoita on tullut niin paljon, että olemme panneet osan pöytälaatikkoon. Niitä voi käyttää myöhemmin, kertoo Santeri Helinheimo Mäntylä, Täsmäteatterin säveltäjä ja äänimaailman luoja.

– Se, että aika tarjoaa loputtomasti tulokulmia, tekee siitä myös vaarallisen. Rajausta on tarvittu, skenografi Titus Torniainen lisää.

– Miellämme usein ajan niin, että on jatkuva kiire ja hektistä. Kenelläkään ei ole tosiasiassa kiire, vaikka kuinka tuntuisi siltä. Olennaista on muuttaa ajattelutapaa. Koen, että meidän pitäisi opetella rentoutumaan. Se varmasti tekisi valtaosalle ihmisistä hyvää.

Asiat painottuvat eri tavoin eri ympäristöissä

Sitä minäkin usein sillä työpaikan satulatuolilla istuessa mietin.
Että kunpa joku soittais ja kysyis jotain muuta kun sitä, mitä ne aina kysyy.

Täsmäteatterilaiset haluavat toimia perinteisten teatteritilojen sijaan uusissa ympäristöissä. Viime lauantaina Koukkuniemen vanhainkodissa ensi-iltansa saanut 2400 sekuntia esitetään tällä viikolla Tampereen Teatterikesässä myös Viola-kodissa ja Keskusvirastotalon valtuustosalissa.

– Tila- ja yhteisölähtöinen teatteri tarkoittaa käytännössä, että luomme esittävää taidetta täsmäiskuina uusiin ympäristöihin. Pyrimme valitsemaan paikkoja ja yhteisöjä, joissa voi vaikuttaa taiteen keinoin. Saman näytelmän teemat painottuvat eri tavalla riippuen siitä, missä tilassa ollaan, Meri-Maija Näykki sanoo.

Täsmäteatterilaiset korostavat, etteivät he tee taidetta, joka on tarkoitettu vain tietylle kohderyhmälle, esimerkiksi vanhuksille, vaan aiheiden pitää koskettaa kaikkia. Ennen kuin dramaturgi ja näytelmäkirjailija Iira Halttunen ryhtyy kirjoittamaan tekstiä, ryhmä keskustelee ja kartoittaa aihetta eri näkökulmista.

– Työskentelemme työryhmälähtöisesti eli käymme yhdessä läpi, mitä haluamme aiheen tiimoilta sanoa ja tehdä, jotta jokainen voi seistä sen äärellä ja takana, Titus Tornianen kertoo.

Entä mihin viittaa monologin nimi, 2400 sekuntia?

– Se lähti liikkeelle vitsinä, Iira Halttunen paljastaa. Hän alkoi pohtia, voisiko esityksen nimenä olla esityksen kesto.

– Kun sen sanoo sekunneissa, ihmiset eivät heti hahmota, kuinka pitkästä ajasta on kyse: 40 minuuttia. Se on myös Neiti Ajan ruokatauon pituus.

Kursivoidut kohdat ovat Täsmäteatterin 2400 sekuntia -monologista. Esityksen voi tilata minne vain – hoivalaitoksiin, työpaikoille, oppilaitoksiin, tapahtumiin, juhliin jne.

Aina mielikuva ei käy toteen. Kalevala jos mikä on soiva teos, mutta Haminan Teatterissa heinäkuussa kantaesityksensä saanut Super-Kalevala tarjoaa lauluja maltillisesti – siitäkin huolimatta, että esityksen tekijät ovat musikaalisesti taitava ryhmä ja ohjaaja kokenut säveltäjä.

– Voisi ehkä sanoa, että esitys on reaktio omia periaatteitani vastaan, Juho Liira toteaa.

Hän on aiemmin tehnyt kaksi suomalaisesta kansanrunoudesta innoituksensa saanutta, läpisävellettyä rock-oopperaa, Lemminkäisen virren ja Aino Rock Oopperan.

Juho Liira - TUONEN VIRTA

– Tarkoitukseni oli tuoda tähänkin teokseen laulettuja osia, mutta niiden harjoitteleminen ei tuntunut yhtä kiinnostavalta kuin se materiaali, jota olimme jo yhdessä synnyttäneet näyttämöllä.

– Helsingissä treenasimme biisejä viulujen kanssa, mutta kun näimme Haminan Teatterin mustan laatikon, ne eivät enää tuntuneet istuvan valitsemaamme esitystyyliin, tuottaja Jonni Haasanen lisää.

Täysin musiikiton Super-Kalevala ei toki ole. Inkerin Kansallisteatteri on tehnyt kansalliseepoksen tarinoista energisen seikkailun, ja siksi äänisuunnittelukin yltyy paikoin mahtipontisiin sävyihin.

Inspiraation lähde: ihmiset ja aihe

Inkerin Kansallisteatterin taival käynnistyi vuosi sitten, kun mm. Kellariteatterissa, Ilves-Teatterissa ja Ylioppilasteatterissa työskennelleet Juho Liira ja tuottaja Jonni Haasanen ryhtyivät kokoamaan ensemblea uuden produktion tiimoilta.

– Mietimme Juhon kanssa, ketkä ovat hyviä tyyppejä ja keiden kanssa olisi makeeta tehdä duunia. Teatterin perusporukka on nyt aika lailla hallussa: on ohjaaja, tuottaja, pari teknikkoa ja liuta näyttelijöitä. Ensemblen kokoonpano saattaa muuttua, kun teemme jotain muuta, Haasanen sanoo.

Inkerin Kansallisteatterin ensemble.

Yksi sähköpostiviestin – “Mitä teet kesällä?” – saaneista oli Nätyllä Tampereen yliopistossa opiskeleva Elina Saarela.

– Tunsin Jonnin entuudestaan, Juhon tiesin. Tunsin myös osan näyttelijöistä, mutten ollut työskennellyt heidän kanssaan aiemmin. Kun sain tietopaketin tulevasta, Super-Kalevala kiinnosti heti, samoin työskentely ryhmän kanssa. Siinä oli minun inspiraationi lähteä mukaan: ihmiset ja aihe.

Intensiivinen korkean paikan leiri

Teatterikorkeakoulussa ohjauksen koulutusohjelmassa opiskeleva Juho Liira on valmistunut Metropoliasta teatteri-ilmaisun ohjaajaksi, minkä hän kokee määrittävän asennoitumistaan työhön.

– Asetun ennemmin jonkin yhteisön palvelukseen kuin keskityn siihen, mikä on tarkka havaintoni maailmasta. Ohjaaja on tavallaan meta-ammatti, yksin ei voi tehdä mitään. Voin ehdottaa, ja jos on hyvät näyttelijät, he tekevät sen.

Super-Kalevalan valmistuminen oli Liiran, Haasasen ja Saarelan mukaan sekä työryhmälähtöistä että ohjaajavetoista.

– Harjoitustilanteeseen mennessä pitää olla riittävästi lähtöjä, mutta kyllä parhaat jutut syntyvät harjoituksissa nousevista häiriöistä. Joku esimerkiksi ymmärtää jonkin jutun eri lailla tai tekee kohtauksen tavalla, jota en olisi pystynyt kuvittelemaankaan.

Liira muistuttaa, että yhdessä työskenteleminen muuttaa kommunikaatiota.

– Uusia kohtauksia on helpompi lähteä lähestymään sen takia, että on jo jaettu maailma syntyvästä teoksesta. Toisaalta harjoitusaika on ollut tiivis ja omaksuttavaa tekstimassaa paljon, mikä korostaa ohjaajan roolia, Liira sanoo ja kutsuu Super-Kalevalan Haminan-viikkoja intensiiviseksi korkean paikan leiriksi.

– Kun Helsingissä pidimme kolmen tunnin treenit, jokainen palasi niiden jälkeen omaan elämäänsä, kunnes parin päivän päästä tapasimme taas harjoitusten merkeissä. Haminassa harjoituksia on ollut päivittäin todella paljon, ja täällä olemme myös asuneet ja viettäneet aikaa yhdessä.

Inhimilliset arvot ja hyvät ennusmerkit

Elina Saarela huomauttaa, miten tärkeää on saada tehdä jo opiskeluaikana työtä, johon valmistuu.

– Arvostan sitä tosi paljon, enkä koe, että Inkerin Kansallisteatteriin kuuluminen sitoo tulevaisuuttani. Päinvastoin. Olla osana jotakin ryhmää ennemmin avaa mahdollisuuksia kuin sulkee pois niitä. Se, että kuulun ryhmään, ei tarkoita, ettenkö voisi tehdä jotain muuta. Sehän juuri on vapaissa ryhmissä hienoa.

Kolmikko tähdentää, miten tärkeää on tehdä taidetta myös maakunnissa. Nuorisolaisena kun on vielä mahdollista lähteä liikkeelle taideteko edellä, kuten Haasanen kiteyttää.

Kysymys Inkerin Kansallisteatterin tulevaisuuden suunnitelmista saa ohjaaja Liiran hymähtämään.

– Emme ole vielä puhuneet tulevaisuudesta, mutta jos olemme kavereita Super-Kalevalan esityskauden jälkeenkin, siitä varmasti puhutaan, hän sanoo ja näkee teatterinsa roolin vaeltavana yhteisönä, ei vain yhdessä paikassa toimivana talona.

– Tässä ovat mukana inhimilliset arvot, kuten se, miten ihmiset tulevat toistensa kanssa toimeen. Kyse on myös realiteeteista. Jos esimerkiksi jollekin näyttelijälle tarjotaan ensi kesänä isoa roolia, pysymme siitä huolimatta ystävinä. Tehdään sitten seuraava juttu yhdessä. En tarkalleen tiedä, mihin ryhmämme työ johtaa, mutta ennusmerkit ovat hyvät.

Juho Liiran musiikillisen tuotantoon voi tutustua SoundCloud-sivustolla.

Terve tänne tultuani,
terve tervehyttäjälle!
Kuules, Pohjolan isäntä!
Oisiko talossa tässä
ohria orosen purra,
olutta urohon juoa?

Vielä tuhat vuotta sitten jokainen suomalainen tunsi kalevalakielen ja olisi kevyesti laulanut Lemminkäiselle runomittaisen vastauksen. Nykyihminen sen sijaan saa hetken rassata pääkoppaansa ottaakseen tolkun tulijan puheesta ja kyhätäkseen palautteeksi rullaavan repliikin.

– Kyllä sitä garmistui valtavasti alussa. Saanko itsekään tästä selvän? Super-Kalevalan tuottaja Jonni Haasanen tunnustaa miettineensä harjoituksia seuratessaan.

Vaikka katsojille on luvassa raikas arkaaisen kielen kylpy, teoksen ymmärtäminen ei ole yhdestä tai parista sanasta kiinni, ohjaaja Juho Liira rauhoittelee.

– Kielestä tulee totta, kun roolihenkilö muuttuu lihaksi ja vereksi. On tietenkin kohtia, joissa yksinkertaisen asian rönsyileminen ja korulauseet harhauttavat. Silloin pitää suoristaa ja tuoda ilmaisu lähelle nykykieltä.

Pyhä teksti ja kielelliset oivallukset

Liira muistuttaa, että Kalevalan lähdeaineisto, Elias Lönnrotin keräämät kansanrunot, oli alun perin laulettua runoutta, eikä painetun tekstin lukeminen yllä koskaan esitystaiteen tasolle.

– Kalevalan kieli on monipuolista ja taipuu kaikkine koukeroineen runolliseksi näyttämökieleksi, mutta se voi toisaalta olla nykykuulijan mielestä myös koomista.

Lemminkäisen roolin tulkitsevan Elina Saarelan mielestä runollisten repliikkien omaksuminen vaatii näyttelijältä enemmän kuin nykykielen opettelu.

– Yleensä kun opiskelen tekstiä, ei haittaa jos jokin repliikki menee vähän eri tavalla. Mutta kuten Shakespearen tekstit, myös Kalevala on jollakin tavalla pienesti pyhää, minkä vuoksi sille haluaa olla uskollinen – ja sitten rikkoa sen. Se, että kielessä on pieni vastus, antaa ilmaisuun jotakin lisää.

Saarela kertoo saaneensa harjoituksissa toistuvasti kielellisiä oivalluksia, kuten kaikki näyttelijät.

– Sitä on kaksi viikkoa lausunut tekstiä ja luullut ymmärtäneensä kaiken, kunnes yhtäkkiä tehdessä tajuaa jonkin avainsanan, ja koko kohtaus avautuu täysin toisin!

Rauta ropisee, luut laulavat, magia puhuu

Super-Kalevalan kieli elää, soi ja raikaa riemullisesti myös siksi, ettei näyttelijöitä ole ohjeistettu puhumaan runoja samalla tavalla, vaan esityksen henkilöt ovat persoonallisia, kukin kotitienooltaan, mikä kuuluu puheessa.

– On ollut jännittävää seurata, miten näyttelijät varioivat ja leikkivät kielen kanssa. Vaikka osa heistä on maantieteellisesti kotoisin samalta suunnalta, he puhuvat kalevalakieltä eri tavoin; toinen kohottaen, ja toinen kauniisti kuin kieli olisi hänelle totta, Jonni Haasanen sanoo.

Super-Kalevalan kolme sankaria, Väinämöinen, Ilmarinen ja Lemminkäinen, ovat tietäjiä, jotka hallitsevat maailmankaikkeuden voimia ja käyttävät loitsuja parantaakseen, menestyäkseen, karkottaakseen tai muuttaakseen elämänkulkua ja tapahtumia. Välillä he laulavat niitä, välillä takovat, välillä lausuvat.

– Olemme tehneet näyttämöllisen valinnan ja käytämme loitsuina luita tai avaimia, jotka maahan heitettäessä ropsahtelevat, Juho Liira sanoo.

– Ne ovat maagisia elementtejä. Kun esimerkiksi Väinämöinen saa Antero Vipuselta kolme sanaa eli tuhat virttä, hän saa haltuunsa hitonmoisen määrän avaimia.

Kuohuva veri vie ylpeää miestä

Super-Kalevalan työryhmä kuvaa näyttämöteostaan Game of Thrones -fantasiadraamasarjan heimolaiseksi, ja jotakin tekijöiden asenteesta kertoo myös se, että Lemminkäisen tulkitsee nainen.

– Lemminkäisen kääntäminen naiseksi on aika konservatiivinen ratkaisu, koska ominaisuudet, jotka häneen liitetään – esimerkiksi rakkaus – mielletään perinteisesti naisten ominaisuudeksi. Toisaalta miesohjaajan näkökulmasta kyse on emansipatorisesta ratkaisusta, Liira sanoo.

Lieto Lemminkäinen alias Elina Saarela.

Paitsi komea naistenmies Lemminkäinen on ennen kaikkea sodankävijä ja kostaja, ja siksi häntä näyttelevällä Elina Saarelalla on kaksi miekkaa.

– Lemminkäisellä on tulivuori rinnassaan ja koko ajan kaipuu seikkailuun. Hän ei ole tyytyväinen missään vaan on koko ajan niin menossa, ettei hän ehdi ymmärtää rakkauttaan kotiin saati äitiinsä, Elina Saarela sanoo ja kuvailee Kaukomieltään: itsekeskeinen, lämminverinen, ylpeä.

– Hän ei ole tarkoituksellisesti aina niin hurja kuin on, hän vain menettää kontrollin, koska ei tunnista rajojaan. Siksi hänelle käy kaikennäköisiä vahinkoja, joita hän ei sisimmässään tarkoita.

Munkkiveli ja pakanamaan merkillinen arki

Haminan Teatterissa kantaesityksensä saava Super-Kalevala ei yritä tavoitella puristien kehuja, vaan kyse on pikemminkin nuorten uskalikkojen antilönnrotiaanisesta taiteesta, joka leikittelee luovasti kansalliseepoksen kertomuksilla ja tekee nuorennusleikkauksen gallenkallelaiseen kuvastoon. Se myös ryöstää iloisesti englantilaisesta tarinaperinteestä napatessaan seikkailuihin mukaan risti kaulassaan ratsastavan munkkiveljen.

Lemminkäisen aseenkantaja, englanninkielinen Brother John on näkökulmahenkilö, joka pystyy puhumaan suoraan yleisölle. Hän on esiintynyt Liiran ohjauksissa aiemminkin, viime talvena Teatterikorkeakoulussa tehdyssä Rán – Goddess of the sea in eddic poetry ja vuosi sitten ensi-iltansa saaneessa Romeo & Julia – POISON.

– Minusta on mukavaa työskennellä myös englanniksi, ja tuntui kiinnostavalta lisätä yksi kristitty munkkiveli kaikkien pakanoitten joukkoon. Olli Riipinen on Brother Johnin kolmas esittäjä. Hän pystyy vaivatta omaksumaan ja tuottamaan englanninkielistä tekstiä, ja hänellä on hauska korostus, Juho Liira sanoo.

Englanninkielinen hahmo kalevalaisten pakanoiden joukossa tarjoaa samalla katsojille tunteen nyrjäytetystä todellisuudesta, vinkin leikistä, joka on aina teatterin ytimessä.

Jonni Haasanen muistuttaa, että yleisölle tarinaa kertova luutunsoittaja on klassinen hahmo ja viittaa muun muassa Alan-a-Daleen, josta tuli myöhemmin yksi Robin Hoodin miehistä.

– Näen, että Brother John on meidän valintamme sellaisesta henkilöstä. On olennaista, että hän seikkailee nimenomaan Lemminkäisen kanssa; miehen, jolla on tulivuori rinnassa ja jonka pään sisällä salamoi tuhat asiaa. Nyt Lemminkäisellä on vierellään hahmo, joka ymmärtää häntä täysin ja selittää katsojille missä mennään.

Esittelemme säätiön tukemia ja palkitsemia tekijöitä. Vuorossa on nyt Super-Kalevalan toteuttava työryhmä, Inkerin Kansallisteatteri. Tämä on kolmiosaisen bloggaussarjan ensimmäinen osa.

---

Udun keskellä odottaa ankara väki, ikikylmän Pohjolan ylimmän vallan haltijat. Siinä seisovat Louhi ja Pohjolan kuvankauniit neidot ja sanelevat kovia ehtoja valtakunnassa ravaaville kosijoille. Naisen hintana on milloin Hiiden hirvi, milloin Tuonelan joutsen, milloin rikkauksia alati jauhava sampo.

– Kalevalaa on joskus kutsuttu naimaeepokseksi. Monet runoista kertovat siitä, miten Pohjolasta lähdetään hakemaan morsianta. Siellä käyvät vaihtelevalla menestyksellä niin Väinämöinen, Lemminkäinen kuin Ilmarinenkin. Se tuntuu olevan heidän pääasiallinen motivaationsa, Super-Kalevalan ohjaaja Juho Liira sanoo hymähtäen.

– Kalevalassa toistuu satumaailmasta tuttu teema. Sankarin on vastattava kolmeen haasteeseen, kohdattava kolme vastoinkäymistä tai tehtävä kolme urotekoa. Vasta sitten hän voi lunastaa palkinnon, tuottaja Jonni Haasanen lisää.

Korkeakirjallisuutta keskittymishäiriöisille

Haminan Teatterissa 11.7. kantaesityksensä saava Super-Kalevala on vuonna 2015 perustetun Inkerin Kansallisteatterin ensimmäinen produktio. Tekijöiden mukaan kansalliseepokseen pohjautuva esitys on henkistä sukua amerikkalaiselle fantasiadraamasarjalle Game of Thrones ja tarjoaa sankareineen vaihtoehdon Tuntemattomalle sotilaalle.

Luonnehdinta paljastaa, että luvassa on seikkailu.

Juho Liira uskoo, että monilla nykysuomalaisilla on ambivalentti suhde kansalliseepokseemme, mikä johtuu paljolti sen esittelytavasta.

– Kun yläasteella äidinkielen opettaja lausui luokan edessä Kalevalaa, kyse oli kohotetusta korkeakirjallisuudesta, josta puuttui kaikki vauhti ja vaaralliset tilanteet. Populaarikulttuuri eri ilmiöineen tuntui silloin paljon kiinnostavammalta, hän sanoo.

– Se on syy, miksi Kalevala on jäänyt niin etäiseksi. Nyt tuomme koko homman katsojan naamalle ja teemme sen coolisti. Tavoitteemme on tarjota korkeakirjallisuutta keskittymishäiriöisille ja osoittaa, etteivät Elias Lönnrotin kokoaman runoelman tarinat olekaan niin monimutkaisia, Jonni Haasanen sanoo.

Etualalla Elina Saarela, takana Karlo Haapiainen.

Lemminkäisen roolin näyttelevä Elina Saarela kertoo yllättyneensä tajutessaan, miten vähän hän on tosiasiassa tiennyt Kalevalan tarinoista.

– Tunsin suurimmat tarinat, kuten Kullervon, ja niiden käännekohdat ja henkilöt, mutta henkilöiden keskinäiset suhteet yllättivät. Esityksessämme nousevat esiin tapahtumat ja suhteet paljon kirjoitettua versiota selvemmin, vaikka käytämme samaa kieltä, joka on alkuperäisteoksessa. Luvassa on paljon tunteita: on äidin suhde poikaan, on monia ystävyys- ja rakkaussuhteita.

Komiikkaa, tragiikkaa, mystiikkaa ja magiaa

Super-Kalevalan tekijät herkuttelevat estoitta kansalliseepoksen aineistolla, eikä esitys etene vain yhden kärjen varassa. Etuliite synnyttää monia assosiaatioita, kuten ajatuksen supersankareista, mikä mahdollistaa magian, komiikan ja liioittelun.

– Super-etuliite tarkoittaa muun muassa sitä, että esityksessä ovat kaikki tyylilajit olemassa. Jokin kohtaus lähenee mystiikkaa, kun taas esimerkiksi Kullervosta kertova osio saattaa olla koomisempi. Variointia on paljon, ja kieltämättä kohtauksessa, jossa sankarit tapaavat toisensa, on vähän Marvel Adventurous -kamaa, Jonni Haasanen sanoo.

Juho Liira huomauttaa, miten myös Shakespearen näytelmissä asiat ovat toisiinsa kietoutuneita, samanaikaisesti hauskoja ja traagisia.

– Kalevala on aika mahdoton teos – 50 runoa – ja osin kehnokin, koska sen sommitteli ja yhdisteli 1800-luvulla yksi ainut mies. Se kuitenkin nosti suomalaiset eurooppalaisten sivistyskansojen tietoisuuteen. Uskon omasta ja koko työryhmän puolesta, että kaikki suhtautuvat lähdemateriaaliin rakkaudellisesti ja kaivamme yhdessä esiin sen, mikä muuttuu eläväksi teatteriksi.

Seitsemän viikon taidevankila

Inkerin Kansallisteatterin syntyä ja alkumetrien toimintaa on innoittanut kaksi työryhmäläisille tuttua teatteria, Röölässä neljättä kesää toimiva Meriteatteri ja Itä-Suomen maisemissa esiintynyt Suomen Taiteellinen Metsäteatteri.

– Erityisesti Metsäteatterin viime kesän esitys Karamazovin veljekset oli innoittava monin tavoin. Kohtauksia esitettiin useassa eri paikassa, ja esitys keräsi kiinnostavaa yleisöä. Minua kiehtoi myös sen kesto, viisi tuntia yhteisruokailuineen. Kun tekee kestollista esitystä, ajan rakenne muuttuu, Juho Liira sanoo.

Super-Kalevalan ohjaaja Juho Liira (vas.) ja tuottaja Jonni Haasanen.

Kun idea oman teatterin perustamisesta alkoi kehkeytyä, kasvoi myös halu lähteä pois Helsingistä, missä monet Super-Kalevalan työryhmästä ovat työskennelleet yhdessä eri produktioissa.

– Koimme, että on tärkeää lähteä tekemään taidetta maakuntiin, Jonni Haasanen kiteyttää.

Hamina valikoitui esikoisproduktion esityspaikaksi monesta syystä. Kaupunki oli entuudestaan tuttu Liiralle, joka asui siellä opiskellessaan Jamilahden kansanopiston musiikkiteatterilinjalla. Näyttelijä Veera Lehtinen on Haminasta kotoisin, ja työryhmä asuu seitsemän viikkoa kestävän harjoitus- ja esityskauden ajan hänen mummilassaan. Haminan Teatteri on myös Lehtisen vanha kotiteatteri.

– Suomeksi se tarkoittaa, että infra on meidän näkökulmastamme hyvä. Aamuisin syömme yhdessä saman pirttipöydän äärellä.

Törkeä kakku ja hunajamaitoa

Työryhmä kehuu vuolaasti Haminan Teatterin hyvää henkeä. Koska teatterin oma väki ahertaa kesäteatterissa ja käyttää teatteritaloa vain huoltotilana, Inkerin Kansallisteatterin vierailu onnistui.

– Haminan Teatterin toimintaa leimaa vahva yhteisöllisyys, joka on kovaa vauhtia katoamassa. Ehkä tämä onkin sen salainen saareke. Hamina myös sijaitsee hyvien kulkuyhteyksien varrella, Juho Liira sanoo.

Se, että kaupungissa esitetään samanaikaisesti Arto Paasilinnan romaanista sovitettua komediaa Ulvova mylläri, ei työryhmää pelota.

– En näe sitä kilpailuasetelmana. Emme myöskään tavoittele yhtä suuria yleisömääriä kuin Ulvova mylläri, jonka tuotot osaltaan takaavat Haminan Teatterin toiminnan loppuvuodeksi. Meillä ei ole samanlaista painetta, Liira sanoo.

Jonni Haasanen uskoo, että kulttuuriväkeä riittää.

– Kyllä yleisöä löytyy, siitä minulla ei ole epäilystäkään. Esityksen tuominen maakuntaan merkitsee osalle katsojista retkeä; kokemusta, joka alkaa, kun auto starttaa. Tuotannollinen haaste piilee siinä, että teemme pioneerityötä. Joistakin ideamme voi tuntua pelottavalta: koko Kalevala runsaassa neljässä tunnissa! Onhan se törkeä kakku. Hunajamaitoa tässä kuitenkin tarjoillaan.

Super-Kalevala saa kantaesityksensä 11.7.2016 klo 19 Haminan Teatterissa.

”Piha on alue, joka sijaitsee rakennuksen ulkopuolella. Mikäli pihan haluaa nähdä, voi katsoa esimerkiksi ikkunasta ulos. Kuva 1. Pihalle voi myös mennä. Yleensä se tapahtuu ulko-oven kautta. Pihalle mentäessä on syytä ottaa huomioon, että siellä voi olla kuuma tai kylmä. Kuva 2.”

Keltamustaan puseroon pukeutunut poika seisoo korkealla pallilla ja selostaa pihan olemusta ja käyttömahdollisuuksia kuin paraskin konsultti samalla, kun pinkkipuseroinen veijari valtavine silmälaseineen demonstroi suurieleisesti kaikkea kuulemaansa katsojille. Näyttämön on vallannut Outolan kaksikko, Tatu ja Patu.

Tatu ja Patu, Sami Markus ja Jaakko Loukkola. Kuva: Marko Korkeaniemi.

Kun Linnateatterin tämänkertainen kiertue päättyy, Jaakko Loukkola ja Sami Markus ovat esittäneet Tatu ja Patu pihalla -näytelmää 250 kertaa. Valtaosa esityksistä on loppuunmyytyjä, eikä yleisön näkemystä tarvitse arvuutella. Leikki-ikäiset katsojat kun ilmaisevat mielipiteensä esityksen aikana.

– Osa lapsista kommentoi näytelmän henkilöille, mutta Sami Rannilan ohjaaman esityksen rytmi on nopea ja etenee taustanauhoineen kuin kello, eikä siinä voi juuri pysähtyä keskustelemaan, Patu alias Jaakko Loukkola sanoo.

Rundaaminen ei mallaa kaikille

Tatu ja Patu pihalla on alusta loppuun kahden miehen harteilla. Näyttelemisen lisäksi Jaakko Loukko ja Sami Markus toimivat autokuskeina, roudareina ja huolehtivat esityksen tekniikasta.

– Sen ansiosta esityksen tilaushinta on pystytty pitämään edullisena. Kun henkilömäärä lisääntyy, nousevat myös kustannukset, Loukkola sanoo.

Hän luonnehtii itseään rundaajaksi, joka jatkaa entisaikojen kiertävien teatteriseurueiden perinnettä.

– Se, että mennään sinne missä yleisö on, on vanha ja alkuperäinen asia. Suomessa on ollut vahva kiertueteatterikulttuuri. Suomen suurimmat tähdet Tauno Palosta alkaen pakkasivat kamat autoon ja tekivät pitkiä kiertueita paikkakunnille, joissa ammattiteatteria ei ollut tarjolla.

Toisen maailmansodan jälkeen Suomeen perustettiin kattava kaupunginteatteriverkosto, ja maan vaurastuessa ryhdyttiin rakentamaan yhä suurempia teatteritaloja, mikä nykypäivän perspektiivistä on osoittautunut taloudelliseksi ansaksi.

– Kun nykyään teatterin osalta puhutaan kulttuurin alasajosta, puhutaan nimenomaan rakenteista eli laitosteattereista. Kiertue-esityksille ja niiden tekijöille on sen sijaan valtava tilaus, sillä teatteria kaipaavaa yleisöä on pienissä taajamissa ja haja-asutusalueilla riittämiin. Teatterintekijöiden pitäisi jalkautua ihmisten pariin, mutta rundaaminen ei ole kaikkien juttu.

Soveltavaa teatteria jo vuodesta 1991

Jaakko Loukkola myöntää ärsyyntyneensä hypetyksestä, jonka Jussi Lehtosen johdolla toteutettu teatterin jalkautuminen palvelu- ja hoivakoteihin ja vankiloihin sai aikaan Teatterikorkeakoulussa ja alan lehdissä.

– Alkoi kiihkeä keskustelu siitä, pitäisikö Suomessa ruveta kouluttamaan soveltavan teatterin ammattilaisia. Ei hemmetti, ei ole totta! ajattelin, kun luin niitä juttuja. Teatteri-ilmaisun ohjaajakoulutus käynnistyi Turussa vuonna 1991, ja siitä asti maassamme on tehty soveltavaa teatteria. Kaikki kunnia Jussi Lehtoselle, joka on symppistyyppi, mutta on kummallista, etteivät soveltavan teatterin työtavat tai tekijät olleet kiinnostaneet ketään ennen kuin sitä ryhtyi tekemään joku Kansallisteatterin näyttelijä, Loukkola sanoo.

Klikkaa kuvaa ja lue lisää teatteri-ilmaisun ohjaajan koulutuksesta.

Hänen mukaansa ongelmallista on, että kiertueteatterin tekeminen mielletään usein puuhasteluksi, vaikka kyse on täysin itsenäisestä, ilman valtion tukea toimivasta yritystoiminnasta, jolla ihmiset työllistävät itsensä ja luovat työpaikkoja monille muille.

Kysymys halusta tehdä teatteria aikuisille saa Loukkolan hymähtämään.

– Joo, kyllä sitä välillä kaipaa. Mutta 20 näytöstä kesäteatteria riittää. Se on niin käsittämättömän helppoa. Kun mies menee naisten vaatteissa pöydän alle ja muut juoksevat ympyrää, niin koko yleisö nauraa. Ei siinä ole lainkaan sellaista riskiä kuin lapsille näytellessä. Teepä huono lastenjuttu, lähde rundille ja vedä se 200 kertaa – et pysty! Lapset rankaisevat heti ja lujaa, jos aliarvioit heidät. Lastenteatterissa on joka päivä pakko lunastaa paikkansa.

Esiintyjän tehtävänä on luoda kontakti

Pedagogiseen lastenteatteriin liittyy Loukkolan mukaan olennaisesti kysymys siitä, kenelle lastenteatteria tehdään. Päivänselvä vastaus – lapsille – ei aina pidä paikkaansa.

Suuri osa lastenteatteriesityksistä sijoittuu fantasian maailmaan, jossa fysiikan lait heittävät häränpyllyä ja arkisten ihmisten tilalla on haltioita, menninkäisiä, velhoja, noitia, puhuvia eläimiä, kummituksiakin. Esitykset ovat usein visuaalisesti häikäiseviä.

– Visuaalisuus on kivaa. Mutta kenelle se visuaalisuus tehdään silloin, kun kohdeyleisönä ovat tosi pienet lapset? Se tehdään aikuisille, Loukkola sanoo.

Käsitys lastenteatterin ilmiasusta on piintynyt lujaan, mikä toisinaan paljastuu tilaajien reaktioista.

– Olen tehnyt monologeja, jotka ovat olleet huikeita menestyksiä. Lapset ovat tykänneet niistä isosti. Tilaaja sen sijaan on ihmetellyt niukkaa lavastusta – tästäkö maksoin? – vaikka 200 lasta ovat seuranneet esitystä täysin keskittyneesti, hiirenhiljaa. Kaikki on jätetty mielikuvituksen varaan. Ja se toimii!

– Pedagogisessa lastenteatterissa esiintyjän vastuulla on löytää mahdollisimman vahva tapa kommunikoida yleisön kanssa eikä roudata liikuteltavaa sateenkaarta. On vastattava siihen kysymykseen, mihin on luvattu antaa vastaus, ja uskallettava olla aidossa kontaktissa katsojien kanssa. Sellainen tilanne voi viedä tosi pitkälle. Myös väärään suuntaan. Mutta se on riski, joka on otettava.

Hyvin tehty työ poikii uusia tehtäviä

Kolmessa porukassa – IdeaTeatterissa, Pop up -teatterissa ja Linnateatterissa – työskentelevä Loukkola sanoo miettineensä tulevaisuuttaan aika vähän.

– Tällä hetkellä tiedän työtilanteeni vuoden päähän. Se on harvinaista herkkua.

Loukkolan kesä kuluu Tatu ja Patu pihalla -esityksen parissa, ja syyskuun alussa saa ensi-iltansa Linnateatterin kiertue-esitys Herra Hakkarainen harrastaa, jolla painetaan taas pitkin poikin Suomea.

– Uskon oikeasti siihen, että työn kautta avautuu uusia töitä. En ole koskaan ollut yhdessäkään verkostointipäivässä. En ole myöskään mennyt yhteenkään baariin tutustumaan ihmisiin. Olen luottanut siihen, että kun teen työni hyvin, se poikii aina jotakin. Kaikkiin niihin, joiden kanssa nykyään työskentelen, olen tutustunut töitä tekemällä. Tietenkin töihin meneminen harmittaa joskus, sitä tapahtuu kaikille. Mutta siinä olen tinkimätön, että kun lavalla ollaan, se hoidetaan kunnialla loppuun.

Jaakko Loukkola sanoo miettineensä paljon työnsä motiiveja.

– Teatteria ei valita ammatiksi, se valitsee sinut. Minulla ei ole täsmällistä vastausta siihen, miksi olen näyttelijä. Uskon, että kyse on riippuvuudesta yleisöön ja nähdyksi tulemiseen. Ei tätä työtä muuten kukaan tekisi, hän sanoo ja muistuttaa alan karusta todellisuudesta: huonot työajat, matala palkka.

– Tietenkin minulla on myös tahto sanoa jotakin, ja näyttämö tarjoaa siihen väylän. Teatteri on minun keinoni ottaa asioihin kantaa.

Jaakko Loukkola. Kuva: Markus Kaustell.

Forssan kupeessa Jokioisilla varttunut Loukkola oli vilkas lapsi, joka tykkäsi keksiä kaikenlaisia juttuja ja jäyniä. Onneksi yläkoulussa vastapeluriksi osui näyttämöilmaisun opettaja Jyrki Kanerva, joka luotsasi pojan mukaan teatteritoimintaan. Viulunsoittaja katolla -musikaalin Tevje muutti kertaheitolla villikon suunnan.

– Samalla porukalla tehtiinkin sitten tosi kauan, olimme hyvin innostuneita. Koulun ryhmästä kasvoi myöhemmin Nuorisoteatteri Notku. Näyttelin ja ohjasin myös muissa harrastajateattereissa, Loukkola kertoo.

– Kun energian voi kanavoida näyttämölle, sitä ei tarvitse viedä muualle. Teatteri on minulle yhä paikka purkaa energiaani.

Opintieltä työhön ja Turkuun

Jaakko Loukkola pyrki ja pääsi 18-vuotiaana Kokkolan ammattikorkeakouluun opiskelemaan teatteri-ilmaisun ohjaajaksi.

– Olen ammatti-identiteetiltäni näyttelijä, mutta koen olevani hyvä opetustyössä. Pedagoginen työ auttaa minua myös kehittymään päätyössäni eli näyttelijänä, koska harrastajia opettaessani näen prosesseja; sen, miten muut toimivat.

Opiskeltuaan kaksi vuotta Kokkolassa Loukkola haki ammattikorkeakoulujen sisäistä siirtoa Turkuun, jonne hän oli perustanut IdeaTeatterin yhdessä nuoruudenystäviensä kanssa. Tekijöiden tarkoituksena oli yhdistää erityisesti Lounais-Hämeen alueen nuoria teatterin, tanssin ja musiikin harrastajia sekä luoda ja kehittää työllistymismahdollisuuksia nuorille kulttuurialan ammattilaisille ja opiskelijoille.

Lopputyönsä, Minna Canthin Työmieheen pohjautuvan, Sirkku Peltolan, Matti Puurtisen ja Heikki Salon sovittaman musikaalin Suruttomat, Loukkola ohjasi kesällä 2009 Forssan Teatteritaloon.

– En tiedä, olisiko minusta ammattiteatterissa mitään käyttöä ohjaajana. Valmiudet siihen minulla on, mutta se vaatisi pohditun vision ja ison palon. Harrastajien parissa voin toimia vapaammin.

Noppa-monologi poiki täyspotin

Vastaus kysymykseen tärkeimmästä työstä on yksiselitteinen: Noppa-monologi, jota Loukkola on esittänyt lähes 600 kertaa.

Kaikki lähti liikkeelle vahingosta, kuten hän asian ilmaisee, kun eräs terveysalan yritys tilasi alkoholikasvatusta käsittelevän esityksen. Loukkola pirautti näytelmiä ja biisejä kirjoittaneelle sisarelleen Jenni Heleniukselle, joka toimi tuolloin Mannerheimin lastensuojeluliiton ehkäisevän päihdetyön suunnittelijana, mutta kumpikaan ei kunnolla innostunut ajatuksesta. Kaksikon pää kääntyi, kun yritys löi tiskiin sievoisen summan. Ohjaajaksi pestattiin vanha tuttu, Jyrki Kanerva.

Yläkouluikäisille suunnattu Noppa sai kantaesityksensä Jokioisilla terveysalan tapahtumassa, joihin osallistui lukuisia terveysalan toimijoita.

– Kun esitys oli päättynyt, ihmiset nousivat seisomaan ja taputtivat. Ihmettelin, mitä oikein tapahtui. Myin saman tien arviolta 30 keikkaa.

Menestyksen salaisuus piili lähestymistavassa, jota Loukkola kutsuu pedagogiseksi lastenteatteriksi. Hän teki siitä myös kirjallisen opinnäytteensä, jossa hän pohtii lastenteatterin arvoja ja motiiveja sekä pedagogisen esityksen valmistamista.

Lastenteatterissa on aina kyse logiikasta

Jaakko Loukkola korostaa lapsille ja aikuisille suunnatun teatterin eroja ja muistuttaa, että lapsen maailman logiikka on saavutettavissa vain huolellisella ennakkotyöllä.

– Lastenteatterissa on kyse siitä, millaisen roolin esiintyjä ottaa lasten ja nuorten edessä. Olen joskus ollut mukana esityksessä, jossa aikuinen näyttelijä yrittää esittää nuorta. Kun tällainen satakiloinen kalju äijä menee lavalle nahkatakki päällä, ei riitä, että vain ilmoittaa olevansa 14-vuotias. Pitää olla tietoinen, miten katsojien logiikka toimii. Uskottavuus saavutetaan rehellisellä läsnäololla, suoraan puhumisella.

Koska Nopan käsittelemä teema on iso, vakava ja nuorten mieltä monin tavoin askarruttava, Jaakko Loukkola laati sisarensa kanssa esitykseen kuuluvan jälkityöstöpaketin, jonka avulla opettajat ja oppilaat voivat keskustella aiheesta joko oppitunneilla tai pienryhmissä.

– Monologi toimii draamallisena keskustelunavaajana, ja esityksen teoriaosuus tarjoillaan tavallaan jälkikäteen. Halusimme jättää aineiston koulun arkea varten, opettajille työmateriaaliksi. On heistä kiinni, hyödynnetäänkö materiaalia.

Esittelemme säätiön tukemia ja palkitsemia tekijöitä. Vuorossa on näyttelijä-ohjaaja Jaakko Loukkola. Tämä on kolmiosaisen bloggaussarjan ensimmäinen osa.

---

Kun Jaakko Loukkola esittelee kuvia uuden näytelmän leluista, oivallus vahvistuu: kierrättämisessä on kyse metamorfoosista. Käytetyt pyyheliinat muuttuvat pupuksi, roskalaarista löydetyt kankaat ja tyynyt hylkeeksi.

Turkulaisen Pop up -teatterin kiertävä ja kierrättävä Eikka Ekoveikka tiellä taas kertoo, miten energiaa ja ympäristöä säästetään ja kulutusta vähennetään. Luvassa on isoja asioita hauskassa paketissa, sillä koko perheen esitys on suunnattu aloitteleville ekoisteille, kolmivuotiaista aina sadan vuoden iän saavuttaneisiin, ja ylikin.

Jaakko Loukkola. Kuva: Markus Kaustell.

Loukkola toimii esityksen kiertuesuunnittelijana ja eräänlaisena laadunvartijana.

– Tehtäväni on huolehtia siitä, että esitys toteutetaan mahdollisimman ekologisesti. Käytännössä se tarkoittaa, että kaikki mikä voidaan tehdä kierrätysmateriaaleista, myös tehdään niistä.

Tiukka periaate koskee koko työryhmää. Loukkolakin on samonnut peltoja ja pihoja, ja materiaalia on kertynyt. Lelusarjan uusin tulokas, veikeä lintu, on koottu limsapullosta, hajonneesta sählypallosta, rautalangasta ja variksen sulista.

Ministä kasvaa maksimaalinen vaikutus

Kierrätyksen ilosanomaa julistava Eikka Ekoveikko on pitkän linjan lastenteatterintekijän, ympäristöteatterisuunnittelija Sami Rannilan hengentuote. Tänä kesänä Suomea kiertävä Eikka Ekoveikka tiellä taas on jatko-osa reilut neljä vuotta sitten nähdylle esitykselle.

– Se oli todellista ekomeininkiä, Tuomo Kostian paineli fillarilla ympäri Suomea. Kaikki rekvisiitta oli pakattu pyörän satulalaukkuihin.

Tänä kesänä paketti on suurempi, mikä vaatii esityksen rakentajilta kekseliäisyyttä.

– Käytäntö on rundaamisen numero 1, toisin sanoen lavasteet ja rekvisiitta pitää suunnitella niin, että ne vievät mahdollisimman vähän tilaa. Niiden tulee olla myös kestäviä mutta kevyitä. Kaikki pitää minimoida, ilman että esityksen vaikuttavuus kärsii.

Esitys + toimintateltta = teoria ja käytäntö

Jaakko Loukkola korostaa, että Eikka Ekoveikan esitykset oheisohjelmineen on suunniteltu niin, että perheen pienimmätkin saavat juonesta kiinni. Huumori on avainsana, eikä pelottelulinjalle lähdetä.

– Lapsille ei kannata tehdä mitään ryppyotsaisesti. Tärkeintä on, että yleisö viihtyy. Viesti ei mene perille, jos katsojia vain opetetaan sormi pystyssä.

Pop up -teatterin esitysrakennelma tapahtumatelttoineen on todellinen tilaihme. Peräkärrystä kasvaa 80–120 hengen katettu teatteri. Esityksen lisäksi kokonaisuuteen kuuluu nonstop-henkinen toimintateltta, jossa voi kokeilla Eikan kanssa erilaisia ympäristöä säästäviä juttuja ja kisailla vaikkapa paperilennokkien lennättämisessä kierrätysmateriaaleista tehtyihin maaleihin.

Musisoivat ekoveijarit Markus Kaustell ja Mikko Semi vauhdissa. Kuva: Pop Up -teatteri.

Loukkola huomauttaa, että osa esityksen rakenteista, kuten yleisöteltta, on uusia.

– Emme voi asettaa katsojia vaaraan ja sijoittaa heitä telttaan, joka ei kestä. Luonnon suojelemista on myös se, että hankkii kestäviä tavaroita. Teltalle on monenlaista käyttöä myös tulevina vuosina.

Laadukasta teatteria katvealueille

Eikka Ekoveikka tiellä taas -esityksen ja Pop up -teatterin taustalta löytyy uusi turkulainen osuuskunta, Tiede- ja taideosuuskunta Tenho. Osuuskunnan jäsenissä on sekä tieteen tekijöitä että pitkän linjan teatteriammattilaisia.

– Pop up -teatterin idea on viedä ammattiteatteria sinne, missä sitä ei ole riittävästi tarjolla. Kierrämme paljon muun muassa Pohjois-Suomessa, jossa taajamien väliset etäisyydet ovat pitkiä ja kulttuuritapahtumat vain harvojen ulottuvilla. Siellä on alueita, joissa ihmiset eivät ole koskaan nähneet ammattiteatterin esityksiä. Oleellista Pop upin toiminnassa on, ettei taiteellisesta tasosta tingitä tippaakaan, Jaakko Loukkola sanoo.

Päiväkodit, koulut, palvelutalot ja vanhainkodit ovat tulleet hänelle tutuiksi, sillä ennen Pop up -teatteria Loukkola on kiertänyt jo vuosia Ideateatterin ja Linnateatterin tuotantojen kanssa.

– Tilanne on kuitenkin muuttunut, eikä laitoksilla ole enää määrärahoja vuosittaisten esitysten tilaamiseen. Sen sijaan määrärahoja on siihen, että teatteri palvelee jotakin isompaa tarkoitusta, kuten että näytelmä valjastetaan tukemaan esimerkiksi koulujen opetussuunnitelmaa.

Tenho yhdistää taiteen ja tieteen

Jaakko Loukkola on yksi Tenhon perustajajäsenistä, mutta hän siirtää spotit Sami Rannilaan, jota hän kutsuu tiede- ja taideosuuskunnan liikkeelle panevaksi voimaksi.

– Sami on ansioitunut lastenteatteriohjaaja ja pitkän linjan teatterintekijä, joka on ollut perustamassa Linnateatteria. Ennen sitä hän toimi Turun Uuden Teatterin johtajana.

Loukkolan mukaan tenholaisia yhdistää kaipuu luoda rakenteita, joissa kaikki on periaatteessa omissa käsissä. Lähtökohtana on ajatus vastata nykyajan vaatimuksiin, mikä tarkoittaa kykyä tunnistaa hankemaailman toimintamalli ja väliaikaisuus. Produktioissa yhdistyvät tiede ja taide.

– Yksi osuuskuntamme johtoajatuksista on se, että palvellaan jotakin suurempaa arvoa. Teatterin täytyy vastata myös johonkin muuhun kysymykseen kuin siihen, että tekijöillä on hauskaa. Meillä ei ole omaa tilaa, vaan keskitymme toimintaan, joka edistää kulttuurin levittämistä ympäri Suomea.

Eikka Ekoveikan tarina jatkuu syksyllä, joskin kattaus hiukan muuttuu sisätiloihin siirtymisen myötä. Ekoveijari kiertää Suomea myös ensi kesänä. Entä sen jälkeen?

– Kaikelle on suunniteltu jatkokäyttöä. Rakenteet ovat muunneltavissa, joten voimme myöhemmin toteuttaa vaikkapa aikuisten komedian ja lähteä rundille kylätalojen jalkapallokentille.

Kun Marina Meinander aloittaa ensi vuoden alussa Lilla Teaternin taiteellisena johtajana, häntä odottaa haaste, jonka kanssa lähes kaikki teatterit kamppailevat: taistelu tyhjentyviä katsomoita vastaan.

– Käytännössä se tarkoittaa vastuullista taloudenpitoa. Lillan on osa Helsingin kaupunginteatteria, ja tavoitteena on, että se pystyisi kattamaan käyttömenonsa lipputuloilla. Helppoa se ei tule olemaan. Pääkaupunkiseudulla tarjontaa on paljon ja kilpailu on kovaa.

Meinander muistuttaa, että Lillan on pääsääntöisesti ruotsinkielinen teatteri, jonka yleisössä ei umpisuomenkielisiä näy. Pelkästään ruotsiksi esitettävissä esityksistä noin 30 prosenttia katsojista on äidinkieleltään suomenkielisiä, käytännössä kaksikielisiä.

Lilla Teatern on tuottanut toisinaan suosituiksi osoittautuneista esityksistä suomenkielisen version.

– Tuotantokustannukset ovat pienet, koska lavastus ja puvut ovat valmiit. Esitystä ei myöskään tarvitse harjoitella yhtä pitkään. En vierasta sitä, että näin tehdään, mutta Lillanin linjaukseksi en sitä tahdo. Ideaalina on, että esitämme ruotsiksi ja saamme saliin yleisöä.

Olisiko aika venyttää teatterin rajoja?

Jo 1940-luvulla perustettu Lilla Teatern sai nykyisen näyttämönsä Helsingin Yrjönkadulla vuonna 1962. Katsomoon mahtuu 267 henkilöä.

– Lillanin näyttämö on intiimi ja erinomainen, vaikka se ei olekaan kovin syvä. Katsomo on varsin iso. En näe, että meillä olisi tarve hyödyntää kaupunginteatterin muita näyttämöitä, Meinander sanoo.

– Sen sijaan voisin kuvitella, että toteuttaisimme jonkin projektin epäteatterinomaisessa tilassa. Teatterin rajojen venyttäminen on aina kiehtovaa.

Marina Meinander. Kuva: Anders Meinander.

Hän kertoo olevansa avoin myös yhteistuotannoille ja erilaisille vierailuesityksille.

– Nykyään on monenlaisia yhteistyömalleja. Olen kiinnostunut myös perinteisistä vierailuista. Jos vaikkapa Wasa Teaterilla on ohjelmistossaan esitys, joka saattaisi kiinnostaa myös pääkaupungin yleisöä, sen tuominen Lillaniin palvelisi varmasti molempia teattereita.

Maailma sisään ja Lillaniin kuhinaa!

Marina Meinander kertoo haaveilleensa jo pitkään kotona järjestettävistä kirjallisuus-, tiede- ja politiikkasalongeista.

– Olen onnistunut järjestämään sellaisen vain kerran, jolloin puhuimme Pisa-tutkimuksesta. Hyvä aie jäi valitettavasti ruuhkavuosikiireiden jalkoihin. Mutta nyt minulla on mahdollisuus jatkaa olohuonettani Yrjönkadulle, hän iloitsee.

– Haluaisin, että Lillanissa olisi kuhinaa. Uskon, että voimme paitsi viedä teatteria rakennuksen seinien ulkopuolelle, myös tuoda yhteiskunnan ja maailman sen sisään. Tahtoisin luoda Yrjönkadun tilasta paikan, johon ihmiset hakeutuvat, koska siellä aina tapahtuu jotakin mielenkiintoista ja mieltä kohottavia asioita. Se on yksi tavoitteistani.

Meinander uskoo meidän elävän eräänlaisessa taitekohdassa. Verkon ja sosiaalisen median kanavien lumo alkaa hellittää, ja ihmiset kaipaavat merkityksellistä sisältöä ja ennen kaikkea live-tapahtumia.

– Keskustelin vastikään ystäväni kanssa, joka työskentelee media-alalla Sveitsissä. Hänen mukaansa havaintoni pätee ainakin manner-Euroopassa, missä ihmiset ovat valmiita maksamaan päästäkseen seuraamaan ajankohtaisia live-keskusteluita. Ilmaistapahtumilla voidaan tavoittaa uutta yleisöä, mutta vaikuttaa siltä, että ihmiset arvostavat live-tapahtumia enemmän, jos niistä joutuu hiukan maksamaan.

Keskeneräisyys kiehtoo katsojia

Lilla Teaternin ohjelmisto koostuu jatkossakin nykyisenkaltaisista, valmiista esityksistä, mutta Meinander pyrkii löytämään toisaalta teatterin hevijuusereille, toisaalta näyttämötaiteisiin vasta tutustuville nuorille myös tavanomaisesta poikkeavia tuotantomalleja ja esitystapoja.

– Olen nähnyt urani aikana muun muassa Saksassa, miten harjoituskauden aikana esitys rakennetaan, minkä jälkeen se muumioidaan. Teatterin rakenne on siellä toisenlainen: ensi-iltansa saanutta näytelmää esitetään kerran kuukaudessa seuraavan 10 vuoden aikana. Toimintatapaan on varmasti jokin looginen syy, mutta teatterina se on jähmeää ja hemmetin epäkiinnostavaa. Hengitys, elämä, heikko jää – ne tekevät teatterista kiinnostavan!

Hän mainitsee esimerkkeinä lukudraaman ja lyhyen harjoitusperiodin aikana tehtävät esitykset.

– Viiruksessa järjestettiin viime marraskuussa uuden draaman tapahtuma Textfest, jossa nähdyt esitykset harjoiteltiin kahdessa ja puolessa viikossa. Ne toteutettiin kaikilla mausteilla, mukana olivat ohjaajien ja näyttelijöiden lisäksi ääni- ja valosuunnittelijat, lavastajat, pukusuunnittelijat ja maskeeraajat.

– Uskon, että Lillanissa voisi tehdä saman pienemmällä tekijäryhmällä, mikä olisi taloudellisesti kannattavampaa. Silloin voisi esittää useampaa juttua pienemmälle ryhmälle; heille, jotka ovat oikeasti kiinnostuneita teatterista ja uusista teksteistä. Olennaista on, että yleisö tietää, miten esitys on tehty. Se ei tarkoita, etteikö sisällöllä olisi merkitystä, päinvastoin. Sisältö voi olla tosi painavaa tai toisaalta hyvinkin viihdyttävää.

Uusien näytelmäkirjoittajien verkosto

Vuonna 2014 Marina Meinander ja Arn-Henrik Blomqvist polkaisivat käyntiin REKO-projektin, jonka tarkoituksena on kehittää uutta suomenruotsalaista näytelmäkirjallisuutta. Svenska Kulturfondenin tukema hanke on kolmivuotinen, ja sen aikana syntyy kaikkiaan 34 uutta tekstiä.

– Projektin nimi on kunnianosoitus edesmenneelle Reko Lundánille, ja siinä tehdään yhteistyötä eri teattereiden kanssa. Järjestämme muun muassa seminaareja, joissa kirjoittajat saavat dramaturgista tukea, Marina Meinander kertoo.

Hän iloitsee siitä, miten uuden aallon myötä näyttämöt ovat avautumassa kirjoittajille. Lilla Teaternin näkökulmasta REKO on tärkeä henkinen ja kulttuurinen investointi, joka poikinee jo lähivuosina monenlaisia yhteistyökuvioita.

– Jokainen teatterinjohtaja tarvitsee hyvät verkostot. Tunnen REKO:n kirjailijat, sillä olen tehnyt heidän kanssaan jo nyt tiivistä yhteistyötä. Aloitan Lillanissa tammikuussa 2017, mutta jatkan projektin parissa loppuun asti. Se on merkitty myös Helsingin kaupunginteatterin kanssa tekemääni työsopimukseen.

Hilpeitä juttuja rankoista aiheista

Marina Meinander tähdentää tiimityön merkitystä.

– Toivon, että saan koottua Lillaniin työryhmiä, joihin voin uskoa ja joihin myös yleisö uskoo. On ollut ilahduttavaa, miten nimitykseni jälkeen olen saanut viestejä monilta, jotka ovat tarjonneet ideoita. Se on toki ymmärrettävää – eletäänhän nyt aikoja, jolloin töitä ei ole kaikille tarjolla. Koen yhteydenotot myönteisinä, koska jokainen tarjoaa samalla lahjakkuutensa.

Hän toivoo voivansa työskennellä yhdessä myös pitkäaikaisen työparinsa Kirsi Porkan kanssa.

– Teemme aika hilpeitä juttuja rankoista aiheista. Kansallisteatterille tekemämme Paha äitipuoli kuvasi uusperhettä ja siihen liittyviä kasvukipuja. Sitä edellinen yhteistyömme Pysy hengissä vielä tämä päivä kertoi nuorista mielenterveyskuntoutujista.

Paha äitipuoli. Juha Varis (vas.), Fanni Noroila, Sari Puumalainen ja Janna Räsänen. Kuva: Tuomo Manninen.

Meinander paljastaa, että yhtenä kohderyhmänä ovat olleet omat teinit.

– Lapseni ovat olleet sitä mieltä, ettei teatteri voisi vähempää kiinnostaa. On totta, että iso osa nuorille suunnatusta teatterista on ongelmapainotteisia valistusnäytelmiä, joiden kanssa kierretään kouluissa. Minusta tuntuu, että se ohjelmoi nuoria teatterin suhteen väärin. Halusimme Kirsin kanssa tarjota kuvia nuorista, jotka jollakin tavalla toimisivat heille peilikuvana. Onnistuimme jopa niin hyvin, että perheeni suurin teatterin vastustaja on käynyt katsomassa jo monta muutakin esitystä.

– On kiinnostavaa miettiä, miten yleisön voi aktivoida. Helsingin kaupunginteatterissa on kaksi yleisötyöntekijää, mikä on todella hienoa. Uskon, että löydämme yhdessä Lillanin tavan puhutella yleisöä. Siitä hyötyvät kaikki.

Tämä on Lilla Teaternin tulevan taiteellisen johtaja Marina Meinanderin kaksiosaisen haastattelun ensimmäinen osa.

---

– Unelmatyö, Marina Meinander henkäisee.

Kyse on tietenkin Lilla Teaternin taiteellisen johtajan pestistä, jossa hän aloittaa vuoden 2017 alussa.

– En ole peitellyt lainkaan, että olen tosi iloinen uudesta työstäni. Tämä on hyvin johdonmukainen askel tielläni.

Teatterikorkeakoulusta vuonna 1997 valmistunut ja työharjoittelun Deutsches Theaterissa Berliinissä suorittanut Meinander työskenteli 13 vuotta dramaturgina Svenska Teaternissa, mistä hän siirtyi Yleisradioon Kotikatu-sarjan vastaavaksi tuottajaksi. Viime vuodet hän on lukenut, arvioinut ja kehittänyt Yle Draaman pitkiä tv-sarjoja.

– Kun minulle ehdotettiin, että hakisin Kotikadun tuottajaksi, pidin koko ideaa absurdina. En tuntenut kyseistä sarjaa enkä vielä silloin puhunut suomea kunnolla, Italiassa syntynyt ja lapsena ulkomailla asunut Meinander sanoo.

– Televisio välineenä ei ollut minulle tuttu, vaikka olinkin aikanani kirjoittanut yhden tv-sarjan. Päätin kuitenkin hakea tuottajan tehtävää, sillä halusin kehittyä. Sain työn haastattelujen ja erilaisten testien jälkeen, mikä antoi tietynlaista turvaa. Lillanin kanssa koen olevani varmemmilla vesillä, koska tunnen teatterimaailman ja tiedän, miten tuotannot tehdään. Se on tuttu hiekkalaatikko.

Mahtava kysymys ja suora vastaus

Kun tieto Lilla Teaternin nykyisen taiteellisen johtajan Raila Leppäkosken eläkkeelle siirtymisestä tuli julki, teatteripiireissä ryhdyttiin arvuuttelemaan seuraajaa.

– Minulta kysyttiin täysin epävirallisesti, olisinko kiinnostunut. Vastasin myöntävästi, mutta en tehnyt aktiivisesti mitään asian eteen. Sitten sain puhelun, joka kesti noin 45 sekuntia.

Helsingin kaupunginteatterin johtaja Asko Sarkola on tunnettu minimalistisesta tyylistään, ja sama linja jatkui nytkin: ”Asko täällä, moi. Ajattelin ehdottaa, että olisit Lilla Teaternin seuraava johtaja. Onko tämä sinun mielestäsi hyvä idea?”

– Kelasin mielessäni, että onpa mahtava kysymys! Mitä minä nyt sanon? Pitäisikö alkaa epäröidä ja kursailla? Ei, koska se on minusta hyvä idea. Sen myös sanoin ääneen.

– Totta kai sen jälkeen on tullut paljonkin hetkiä, jolloin olen miettinyt, että apua mitä mä tein! Mutta olen edelleenkin sitä mieltä, että idea on hyvä.

Kuten Meinander huomauttaa, valinnan sinetöiminen vaati muutakin kuin yhden puhelun. Hän on sittemmin tavannut kaupunginteatterin uuden johtajan Kari Arffmanin, keskustellut teatterin talousjohtajan kanssa, kohdannut näyttelijäyhdistyksen jäseniä, ja myös Lilla Teaternin hallitus on sanonut painavan sanansa.

Yleisö pitää nähdä ja ottaa vakavasti

Marina Meinander sanoo työskennelleensä Yleisradiossa nimenomaan mainstreamin, valtavirran, parissa.

– Mainstream on kiinnostava sana, joka saa nopeasti negatiivisen klangin, vaikka pohjimmiltaan se tarkoittaa suosittua, enemmistön hyväksymää. Siinä piilee yksi mainstreamin piirre; että tekijät näkevät yleisön ja ottavat sen vakavasti kaikkine vivahteineen. Nyt puhun yleisöstä kuin se olisi yksi, mitä se ei tietenkään ole. Mutta meissä jokaisessa on tunnistettavissa ne piirteet, jotka ovat ihmisyydelle yhteisiä.

Marina Meinander. Kuva: Anders Meinander.

Yleisön näkeminen tarkoittaa hänen mukaansa sitä, että teatterintekijöiden tulisi tunnustaa itsessään halu eläytyä, liikuttua, koukuttautua, inhota, jännittää, pelätä ja tulla provosoiduksi.

– Taiteen tehtävä on katsoa koko ajan, missä ovat rajat. Väitän, että on mahdollista tehdä yleisöä kohtaavaa taidetta, jota voi venyttää rajamaille. Jos mainstream on sitä, että mennään sieltä missä rima on matalin, niin taiteen kanssa sillä ei ole mitään tekemistä.

Marina Meinander suoritti lukion 1980-luvun puolivälissä Helsingin Saksalaisessa koulussa, ja niihin vuosiin sijoittuu hänen ensimmäinen Lilla Teaternissa näkemänsä esitys, Lars Norénin näytelmä Mod min son, jonka oli ohjannut Erik ”Miki” Pöysti.

– Sen jälkeen kävin katsomassa esityksiä tosi paljon ja näin lähes kaiken, mitä Lillanissa silloin tehtiin. Koen, että Lilla Teaternissa yleisöä kunnioitetaan suuresti. Se ei tarkoita nuolemista, vaan teatterintekijät haluavat olla dialogissa yleisönsä kanssa. Tiedostan haasteen ja siihen pyrin myös itse: antamaan yleisölle tunteen, että heidät on nähty.

Lillan on pikkumyymäinen perheenjäsen

Ennen Teatterikorkeakouluopintojaan Meinander opiskeli toimittajaksi Svenska social- och kommunalhögskolanissa, minkä jälkeen hän työskenteli Yleisradiossa. Tuolloin hän tapasi työn merkeissä Vivica Bandlerin, joka toimi Tampereen Teatterikesän taiteellisena johtajana.

– Meillä oli tunnin suora lähetys Tampereelta, ja keskustelin Vivican kanssa aika pitkään. Sain häneltä myöhemmin positiivisen palautteen kiertoteitse, sillä haastattelun jälkeen hän oli kehunut minua hyväksi tytöksi, Meinander hymyilee.

– Vivica Bandlerin sivistyneisyys ja se, miten hyvin hän tunsi eurooppalaista kulttuuria, heijastui Lilla Teaternin ohjelmistoon. Myös näyttelijäntyö on ollut korkealaatuista, ja sen haluan jatkuvan.

Meinanderin mielikuvissa Lillan on valpas ja peloton teatteri, jolla on pikku Myyn kaltainen luonne.

– Se on kuin rakas perheenjäsen, jolta ei aina tiedä mitä odottaa, mutta voi olla varma, että se tulee osuvasti ja nasevasti. Lilla Teatern on taiteellisesti kunnianhimoinen ja puhuttelee yleisöä hyvin suoraan. Se haluaa välillä myös ärsyttää, välillä viihdyttää, mutta aina se tarjoaa katsojille jotakin merkityksellistä.

Tehtävä: olla ajan ja taiteen hermolla

Vivica Bandlerin henkinen perinne merkitsee Meinanderille myös avointa kontaktia Eurooppaan.

– Se on tietenkin nykyään aivan eri asia kuin hänen elinaikanaan, mutta silti toivon, että voisin tuoda jonkinlaisia vaikutteita. Liikun mielelläni Euroopassa ja seuraan, mitä siellä tapahtuu, sanoo Marina Meinander, joka puhuu sujuvasti saksaa, ranskaa ja englantia.

Kysymys klassikoista saa hänet pohtimaan Lillanin tehtävää ja genreihin liittyvää arvottamista.

– En koe, että Lilla Teaternilla on velvollisuuksia, ja toivon, ettei niitä tulekaan. Lillanin tehtävä on olla ajan ja taiteen hermolla ja tehdä sitä, mikä on tärkeätä juuri sillä hetkellä.

– Mitä tulee genreihin, olen samaa mieltä Kari Arffmanin kanssa siitä, ettei niitä voi arvottaa. Genrellä ei ole laatua, vaan laatu mitataan taidolla, jolla kutakin genreä tehdään. En vierasta mitään genreä. Voimme Lillanissa tehdä mitä vain, kunhan ajatus, laatu ja näkemys teoksessa on kirkas.

Tandemohjaajat eli moderni tapa toimia

Yleisradioon siirtyminen katkaisi Marina Meinanderin teatterityön lähes kuudeksi vuodeksi, tosin ei aivan täysin, sillä hän on kirjoittanut ja ohjannut yhdessä Kirsi Porkan kanssa kaksi näytelmää, syksyllä 2013 nähdyn Pysy hengissä vielä tämä päivä ja tänä keväänä kantaesityksensä saaneen Paha äitipuoli, molemmat Suomen Kansallisteatterin ohjelmistoa.

Paha äitipuoli. Fanni Noroila (vas.), Pirjo Lonka, Sari Puumalainen, Juha Varis, Karin Pacius ja Janna Räsänen. Kuva: Tuomo Manninen.

– Koen, ettei minusta voi puhua teatterintekijänä ilman, että puhutaan myös Kirsistä. Meillä on ollut symbioottinen suhde jo 20 vuotta. Olemme molemmat tehneet erikseen monia produktioita, mutta taiteellisesti merkittävimmät työt olemme tehneet yhdessä.

Kaksikko perusti vuonna 1999 IRTI-ryhmän, johon kuuluvat myös näyttelijät Kirsti Kuosmanen ja Harriet Abrahamsson. Ryhmä sai alkunsa Ateneum-saliin toteutetusta Irti rakastumiskierteestä. Jo sitä ennen Meinander ja Porkka olivat työskennelleet yhdessä Teatterikorkeakoulussa, missä he tekivät kaksikielisen esityksen Jotain annat.

– Meitä on kutsuttu kaksipäiseksi lohikäärmeeksi ja tandemohjaajiksi. Me tavallaan puramme yksinäisen ohjaajan myyttiä ja pyrimme luomaan avoimen ja rennon työilmapiirin, joka on paljon keskustelevampi. Se on mahdollista, kun ohjaajia on kaksi. Tekemisen fokus on esityksessä eikä esimerkiksi siinä, miten minä pärjään ohjaajana tai mikä on työroolini yhteisössä.

Meinanderin ja Porkan yhteistyönä tekemissä esityksissä on aina temaattinen lähtökohta, ja ennen harjoituksia kaksikko valmistautuu hyvin, perehtyy tutkimuksiin ja lehtijuttuihin sekä keskustelee asiantuntijoiden kanssa.

– Työtapamme tuntuu modernilta ja mukavalta tavalta toimia. Siihen pyrin myös Lilla Teaternissa, missä tehtäväni on luoda muille mahdollisimman hyvät edellytykset tehdä työtään. Vaikka Lillan on osa suurta teatterilaitosta, haluan säilyttää luovuuden ja ilon. Sitä ei pysty ohjaamaan, sillä sen pitää syttyä ihmisissä itsessään. Mutta sille voi aina luoda edellytykset.

Taiteellisia riskejä energisellä draivillaTaiteellisia riskejä energisellä draivillaPääkaupunkiseudulla toimivan Teater Mestolan johtajakaksikossa, Martin Bahnessa ja Fabian Silénissä, yhdistyvät varsinaissuomalaiset ja stadilaiset perspektiivit ja vahvuudet.

– Se, että perhetaustamme ja kasvuympäristömme on erilainen – Martin on syntynyt Kaarinassa, minä vartuin Helsingin Kruununhaassa ja Eirassa – on teatterinjohtamisen kannalta voimavara, sillä se auttaa ymmärtämään erilaisia ihmisiä ja yleisöjä, Fabian Silén sanoo.

Yhteistä kaksikolle on suomenruotsalaisuus, mutta kuten Silén huomauttaa, kyse ei ole yksiselitteisestä ominaisuudesta.

– Mitä oikeastaan tarkoittaa olla suomenruotsalainen nykyaikana, vuonna 2016? Se on kysymys, jota olen miettinyt paljon. Mikä on yhteinen nimittäjämme? Joidenkin mielestä kieli, mutta uskon vahvasti, että se on jotakin muuta.

Misantropen (2010). Kuva: Arto Timonen.

– Kärjistetysti sanottuna ihminen joko kuuluu tai ei kuulu suomenruotsalaiseen seurapiiriin, Martin Bahne sanoo.

– Jos Björn Wahlroosia on uskominen, olemme outcasteja, hylkiöitä. Hufvudstadsbladetissa huhtikuun alussa julkaistussa haastattelussa hän ihmetteli, miksi suomenruotsalaiset säätiöt hyysäävät marginaaliin kuuluvia teatteriryhmiä ja omituisia kulttuurilehtiä, kuten hän julkaisuja nimitti. Pelkään, että suurin osa suomenruotsalaisista – taidekenttää ja ehkä yliopistoväkeä lukuun ottamatta – ajattelee samoin. Ne, jotka eivät ole Wahlroosin kanssa samaa mieltä, eivät sano sitä ääneen vaan vaikenevat.

Puhuttelevia tarinoita, sanallista voimaa

Martin Bahne huomauttaa, ettei yleisön kyky vastaanottaa uudenlaista muotokieltä ole kovinkaan hyvä.

– Kynnys on ehkä matalampi suomenkielisellä taidekentällä, varsinkin teatterissa, missä sitä tapahtuu tasaisin väliajoin. Yleensä esiin nousee joku kovaääninen mies, joka toteuttaa näkemyksensä juuri oikealla areenalla ja tehtäviin sopivilla näyttelijöillä. Suurimpia ongelmia vähemmistökulttuurissa on ehkä se, että mieluiten lillutaan kädenlämpöisessä vedessä koko elämä läpi ja yritetään olla tekemättä aaltoja.

Niin, aaltoja. Teater Mestola ei todellakaan ole tyytynyt pelkkään tyvenellä purjehtimiseen vaan on pyrkinyt keikuttamaan venettä reippaastikin. Kaiken tekemisen ytimessä on halu ravistella ja ottaa kantaa.

– Emme tee postmodernia tai tiettyyn konseptiin perustuvaa teatteria, vaan esityksemme perustuvat aina tekstiin ja tarinaan, sanalliseen voimaan. Se on aika haastavaa, koska puheteatteri ei tunnu enää kiinnostavan yleisöä samalla tavalla kuin ennen. On joitakin aiheita, kuten perhe, jotka vetävät katsojia, mutta jos siirtyy tiettyjen aiheiden ulkopuolelle, peli muuttuu nopeasti lottoarvonnaksi, Silén sanoo.

Eugen Schauman (2009). Fabian Silén, Jan-Christian Söderholm, Henrik Heselius, Marika Salomaa-Kivelä ja Jan Korander. Kuva: Arto Timonen.

Koska Teater Mestolan taloudelliset resurssit ovat niukat, tekstin tulee olla erinomainen. Paradoksi piilee siinä, että laatu vaatii aikaa. Loistava näytelmäteksti ei synny hetkessä, vaan siitä kirjoitetaan monta versiota. Pieni budjetti hankaloittaa myös pitkän tähtäimen suunnittelua.

Optimistin ja realistin tulevaisuus

Kysymys tulevaisuudesta saa kaksikon miettimään. Martin Bahne puntaroi kahden vaihtoehdon, pessimistisen ja optimistisen, välillä, joista hän valitsee jälkimmäisen.

– Uskon, että Nicken NU -projektin merkeissä alkanut yhteistyön tuottamisen tuki jatkuu tavalla tai toisella, ja olemme erittäin kiinnostuneita siitä. Jos niin ei käy, etsimme toisen yhteistyötahon ja -tilan. Tarkoituksemme on tehdä poliittista teatteria nuorten kirjailijoiden teksteistä ja valmistaa uusi ensi-ilta vuoden tai puolentoista sykleissä.

Fabian Silén nostaa esiin kolmannen vaihtoehdon ja ilmoittaa olevansa mieluiten realisti.

– Teater Mestolalla on pätevä syy olemassaoloonsa, sillä luomme uutta näytelmäkirjallisuutta ja tuotamme vuosittain yhden kantaesityksen. Haluaisin kuitenkin varmistaa teatterillemme jatkumon. Ettei kyse olisi aina yksittäisestä projektista, joka elää muutaman kuukauden, minkä jälkeen kaikki pitää aloittaa tyhjästä, hän sanoo ja mainitsee esimerkkinä Teater Viiruksen, jonka toiminta jatkui vahvana senkin jälkeen, kun perustajajäsenet siirtyivät muualle.

Onko yleisö liian konservatiivista?

Stan Saanilan Bländad-näytelmän jälkeen Teater Mestola tarttuu kokkolalaisen näytelmäkirjailija, näyttämötaiteen valtionpalkinnon saaneen Ari-Pekka Lahden tekstiin, jonka yhtenä pääteemana on demokratian rapautuminen.

– Jaamme Fabben kanssa yhteisen huolen maailmanmenosta, mikä johti näytelmän tilaamiseen. Sitä yrittää itsensä kautta toteuttaa ohjelmistovalintoja, pienemmässä mittasuhteessa myös näyttelijänä ja ohjaajana, Bahne sanoo.

Hän myöntää epäilevänsä, mallaako uusi näytelmä suomenruotsalaiseen kontekstiin.

– Tekstiä ei ole vielä olemassa, vaan luemme läpi ensimmäisen version toukokuussa. Näytelmä kertoo siitä, miten vaikeaa ihmisten on tunnistaa totuus valheesta ja faktat trolleista, ja mihin tiedon määrän lisääntyminen voi johtaa. Jos kaikki sujuu suunnitelmien mukaan, näytelmän ensi-ilta olisi huhtikuussa 2017. En ole kuitenkaan varma, sopiiko Ari-Pekka Lahden ajatusmaailma, ironia, väkivaltaisuus, suorasukaisuus ja tiukka vasemmistolaisuus suomenruotsalaiselle näyttämölle.

Fabian Silén tunnustaa, että viime aikoina kasvanut poliittinen viha pelottaa häntä.

– Jotta hyvinvointiyhteiskuntamme toimisi, se vaatii demokratian, me-ajattelua. Että ihmiset äänestävät hyviä tyyppejä eivätkä ainoastaan Fuck you! -mentaliteetilla. Demokratia ei toimi itsestään, vaan meidän itsemme pitää olla aktiivisia, kuunnella toistemme ajatuksia ja osata tehdä kompromisseja.

Edit 24.5.2016: Teater Mestolan tilaama näytelmä Ari-Pekka Lahdelta saa kantaesityksensä aikaisintaan vuonna 2018. 

Minulla on oma suunnitelma. Eräs ystäväni kysyi minulta: jos yksi ainoa murha voisi ratkaista Suomen ongelmat, niin eikö se silloin olisi hyvä teko?

Näin puhui Eugen Schauman seitsemän vuotta sitten Martin Bahnen ohjaamassa ja Fabian Silénin tuottamassa näytelmässä, joka esitti Suomen kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovin ampuneen nuoren miehen kaksoisvalotuksessa: poliittisena aktivistina ja toisaalta sosiaalisesti eristyneenä ja rakkaudessa pettyneenä luuserina.

Fabian Silén ja Jan Korander. Kuva: Arto Timonen.

Helsingissä kulttuuritalo G18:ssa tammikuussa 2009 kantaesityksensä saanut ja myöhemmin Teater Mestolan ohjelmistoon sisällytetty näytelmä tarttui aiheeseen poikkeuksellisella tavalla, mitä voisi luonnehtia mestolalaisten toimintamalliksi.

– Yritämme löytää yhteiskunnallisesti ajankohtaisia, tärkeän sanoman sisältäviä tekstejä ja tarinoita, jotka haluamme kertoa uudella tavalla, Teater Mestolan johtajina toimivat Martin Bahne ja Fabian Silen sanovat.

Kun nuoren ihmisen angsti johtaa väkivaltaan

Uusi kulma – isänmaallisena ja vapautta rakastavana suomenruotsalaisena sankarina esitetyn Schaumanin kuvaaminen syrjäytyneenä ja yksinäisenä, rukkaset rakastetultaan saaneena nuorena miehenä – on peräisin historiantutkija Seppo Zetterbergin vuonna 1986 julkaisemasta kirjasta Viisi laukausta senaatissa, jossa hän tarkastelee Eugen Schaumanin elämää ja tekoja.

– Rinnastimme näytelmässä Schaumanin tekemän murhan ja Jokelan koulusurmaajan Pekka-Eric Auvisen teon. Auvisen muistiinpanot muistuttavat hämmästyttävän paljon Schaumanin päiväkirjamerkintöjä. Molemmista voi tunnistaa universaalin nuoren ihmisen angstin, joka näissä kahdessa tapauksessa sai hyvin väkivaltaisen lopun, Martin Bahne sanoo.

Teater Mestola yhdisti taitavasti Eugen Schauman -esityksessään historialliset tapahtumat ja nykypäivän koulumaailman ääritekoihin päätyvät henkilöt. Esityksessä hyödynnettiin mm. Väinö Linnan, Aleksis Kiven ja Johan Ludvig Runebergin säkeitä.

Kriitikot luonnehtivat esitystä ilmaisuvoimaiseksi, jännittäväksi ja puhuttelevaksi, ja se kiersi myös Ruotsissa ja Norjassa. Tampereen Teatterikesässä Eugen Schauman nähtiin vuonna 2010.

Energinen draivi on Teater Mestolan vientivaltti

Rohkeasti mennä sinne, minne ihminen ei ole ennen mennyt.

Tieteisfiktiosta tutun Star Trek -sarjan slogan nousee etsimättä mieleen, kun Teater Mestolan johtajakaksikko perkaa pääkaupunkiseudulla toimivan teatterinsa alkutaivalta. Mestolan tarina sai alkunsa vuonna 2004, kun Teatterikorkeakoulun ruotsinkielisen näyttelijäntyön koulutusohjelmasta valmistuneet Martin Bahne, Camilla Hellberg ja Maria Salomaa perustivat teatterin kokeillakseen ja ylittääkseen omia ja teatteritaiteen rajoja.

– Ensimmäiset tuotannot olivat hyvinkin performatiivisia, ja ohjaajina toimivat postmodernit duunarit, kuten Ida-Lotta Backman, Cris af Enehielm ja Sasha Pepelyaev, Bahne kertoo.

Misantropenin työryhmä. Kuva: Cris af Enehielm.

Koska Teater Mestolalla ei ole omaa teatteritilaa, osa esityksistä löysi yleisönsä festivaaleilla, osa kiertueilla.

– Cris af Enehielm ohjasi Molièren Misantropenista (Ihmisvihaaja) kaksi versiota; ensimmäisen vuonna 2006 yhteistyössä Skärgårdsteaternin kanssa ja toisen vuonna 2010 Skånessa yhteistyössä ruotsalaisen Teater Quiltin kanssa. Se oli hillitön esitys, täynnä energistä draivia – ja se toimi! Skånelaiset katsoivat sitä suomalaisena teatterina, mikä oli paradoksaalista, koska Suomessa ruotsinkielinen teatteri ja suomenkielinen teatteri elävät onnellisesti erillään toisistaan, eikä niitä koeta teatterikentällä yhteisenä kulttuuripääomana eikä yhteisenä rikkautena.

– Se on suoraan sanottuna surullista. Niin kauan kuin jopa taiteentekijät dissaavat toisiaan äidinkielen takia, kenenkään ei kannata haikailla suvaitsevaisuuden tai fasismista vapaan Suomen perään.

Nykyajan näyttelijän täytyy venyä moneen

Ennen näyttelijäntyön koulutusta Martin Bahne oli ehtinyt valmistua ekonomiksi Åbo Akademista. Sittemmin hän on opiskellut käsikirjoitusta Salfordin yliopistossa Englannissa.

– Olen aina tykännyt näprätä numeroiden kanssa, joten teatterin talousasioiden hoitaminen on ollut aika luonteva nakki. Halu ohjaamiseen syntyi onnistuneiden tuotantojen ja ryhmätyön myötä, hän kertoo.

Samalta vuosikurssilta näyttelijäksi valmistuneen Fabian Silénin työsarka on sekin laaja: käsikirjoittamista, ohjaamista, tuottamista ja markkinointia.

– Kun opiskelimme Teatterikorkeakoulussa, näyttelijäntyön professorina toimi Erik Söderblom, jonka mukaan näyttelijän tulee olla valmistautunut tekemään kaikkea, koska työmahdollisuudet Suomessa ovat rajalliset. Tosiasia on, ettei rooleja riitä kaikille – ei ainakaan suomenruotsalaisella kentällä.

Miten luoda uskollinen vakioyleisö?

Teater Mestola on sopinut Svenska Teaternin kanssa kolmivuotisen yhteistyösopimuksen Nicken NU -projektin puitteissa, minkä ansiosta ryhmä voi keskittyä esitysten tekemiseen.

– Tarkoituksena on, että Nickeniä käytetään vapaiden ryhmien off-tuotantojen – edistyksellisen tai avantgardistisen näyttämötaiteen – tekemiseen. Se, että teatterillamme on toistaiseksi oma tila ja tekniikka, on tietenkin suunnaton taloudellinen apu, mikä helpottaa myös henkisesti. Meidän näkökulmastamme ratkaisu on ollut onnistunut, Martin Bahne sanoo.

Felix alias Samuel Karlsson. Kuva: Joan de Silva.

Tänä keväänä Teater Mestola esittää Nicken-näyttämöllä auditiiviseen kerrontaan keskittynyttä, Stan Saanilan esikoisnäytelmää Bländad, jota yleisö ei tunnu löytäneen. Edellinen produktio, Fabian Silénin käsikirjoittama ja ohjaama Komedin om Felix liv, osoittautui sen sijaan täysosumaksi. Hufvudstadsbladetin kriitikko Isabella Rothberg kiteytti mielipiteensä jo otsikossa: Komikerstjärna tänds på Nicken-scenen.

– Yksi ongelmistamme liittyy teatterin brändiin; se ei ole tarpeeksi kirkas, Fabian Silén myöntää.

– Koska tarkoituksenamme on luoda taiteellisesti uutta, katsojat eivät voi koskaan tietää, mitä on luvassa. Se vaikeuttaa yleisöpohjan luomista, mikä tietenkin heijastuu teatterin talouteen.

Hän laskeskelee, että runsaan kymmenen vuoden aikana Teater Mestolassa on työskennellyt lähes 50 näyttelijää ja kymmenittäin muiden teatterialojen työntekijöitä.

– Teatterin työryhmä elää ja tekijät vaihtuvat esityksestä toiseen. Se on hyve, mutta se on myös riskialtista. Olen ylpeä siitä, että otamme aina valtavasti riskejä. Joskus ne onnistuvat, joskus eivät.

Esittelemme säätiön tukemia ja palkitsemia tekijöitä. Vuorossa on nyt Teater Mestolan johtajakaksikko Martin Bahne ja Fabian Silén. Tämä on kolmiosaisen bloggaussarjan ensimmäinen osa.

---

Tuolilla odottaa haaste, valkoinen liina. Sanaton sopimus teatteriin tulevan yleisön kanssa muuttuu sen myötä uudeksi ja erilaiseksi, hämmentäväksikin. Kun näkö rajataan, keskiöön asettuvat kuulo ja hajuaisti, osin myös tunto.

Tilanne on vaativa myös näyttelijöille. Pelkillä sanoilla ja tehosteilla rakennettavan maailman tulee olla niin vahva ja viettelevä, ettei katsoja vaivu omiin tuttuihin ajatuksiinsa.

Harva arvasi päätyvänsä aikakoneeseen, kun huhtikuun alussa kantaesityksensä saanut Bländad käynnistyi Svenska Teaternin Nicken-näyttämöllä, mutta niin vain kävi, että koko konkkaronkka pyörähti 1700-luvun Ranskassa valkosipulilta lemahtavalla torilla ja todisti raakaa teloitusta.

Pysähtyminen auttaa tiedostamaan

– Ylivisualisoitunut arki ärsyttää minua, sanoo Martin Bahne, Bländad-esityksen ohjaaja ja Teater Mestolan toinen johtaja.

Hän puhuu kännyköiden ja läppäreiden äärelle liimautuneista ihmisistä, katukuvaa hallitsevasta markkinoinnista, liikkuvan kuvan mahdista ja valosaasteesta. Teatterissa hän haluaa irtisanoutua elokuvallisista keinoista ja tarjota katsojille pysähtymisen kokemuksen.

– Olen aiemmin näytellyt kahdessa helsinkiläisen Projektori-ryhmän produktiossa, jotka toteutettiin auditiivisen kerronnan keinoin. Tunnelmiin keskittyneissä esityksissä katsojien silmät oli peitetty ja näyttelijät liikkuivat tilassa vapaasti. Kokemuksina ne olivat hyvin myönteisiä ja onnistuneita.

Samaa intensiivisyyttä Bahne on tavoitellut Bländadissa.

– Uskon, että teatterissa – joka on yksi harvoista paikoista missä ihmisiä pyydetään sulkemaan puhelimensa – kuuntelemisen herkistäminen ja kokemisen terävöittäminen on vielä mahdollista.

Teater Mestolan johtajakaksikko Fabian Silén ja Martin Bahne. Potretit: Fredrik Gräsbeck.

Kun Martin Bahne ensimmäisen kerran ehdotti kollegalleen, Teater Mestolan toiselle johtajalle Fabian Silénille esitystä, jossa yleisön silmät peitetään, tämä innostui.

– Se oli niin absurdi idea, että ajattelin heti: JOO! Koen olevani visuaalinen ja teatterissa seuraan ensisijaisesti näyttelijöiden työtä, en niinkään tekstiä. Mutta on tärkeää kokeilla jotain uutta. Se on minusta yksi taiteen tehtävistä. Ettei haasta vain yleisöä vaan uskaltaa myös itse irrottautua omalta mukavuusalueeltaan.

Tekstihautomosta löytyi pätevä pitsaaja

Bländad päätyi Teater Mestolan ohjelmistoon REKO-projektin kautta. Tekstihautomo Labbetin kesällä 2014 käynnistämä ja Svenska Kulturfondenin tukema hanke pyrkii synnyttämään uutta suomenruotsalaista näytelmäkirjallisuutta.

– Kirjailijoiden joukossa oli yllättävä nimi, koomikkona paremmin tunnettu Stan Saanila. Kun tapasimme, hän piti tehokkaan pitchauksen ja esitteli vartissa neljä näytelmän ideaa. Bländad herätti heti kiinnostukseni, Bahne kertoo.

Saanila on tarttunut teemoista suurimpaan, kuolemaan. Trillerimäinen tarina alkaa, kun liikenneonnettomuudessa sokeutunut mies havahtuu autossaan ja ryhtyy matkatoverinsa kanssa perkaamaan mennyttä, omaansa ja muiden.

Silén tunnustaa yllättyneensä luettuaan käsikirjoituksen ensimmäisen version.

– Siinä oli todella paljon tekstiä, pitkiä yksinpuheluja. Silloin pohdin, miten yleisön saa keskittymään tekstiin. Dialogi sisältää toimintaa, nyansseja ja konfliktin mahdollisuuksia aivan eri tavalla kuin monologi. Näyttelijänä koen, että teksti on vaativa, sillä se sisältää detaljeja, vaikeita sanoja ja sanaleikkiä. Pitää vain heittäytyä, olla läsnä hetkessä ja kiinni tekstissä.

Katoavaisuus vapaan kentän koenäyttämöllä

Se, että Saanilan esikoisnäytelmä nähdään suomenruotsalaisen yleisön kansallisnäyttämöllä, selittyy Svenska Teaternin ja Svenska Kulturfondenin rahoittamalla Nicken NU -projektilla, joka mahdollistaa ilman omaa tilaa työskenteleville vapaan kentän ryhmille toimia Nicken-näyttämöllä. Teater Mestola saa käyttää tilaa kolmen vuoden aikana.

– Nicken on eräänlainen koenäyttämö, jossa esitetään uutta ruotsinkielistä näytelmäkirjallisuutta, Fabian Silén sanoo ja muistuttaa, että uuteen draamaan ja teksteihin panostaminen on myös Teater Mestolan toiminnan ydinajatuksena.

Martin Bahne kertoo, ettei hän halunnut Bländad-esitykseen väliaikaa, koska se olisi vääjäämättä syönyt intensiteettiä.

– Sisällöllisesti Saanila sai vapaat kädet, mutta hän tiesi esityksen raamit; sen, että katsojien silmät peitettäisiin ja että käytettävissä olisi kaksi näyttelijää, Fabian ja Sixten Lundberg, sekä äänisuunnittelija. Kerroin myös, että edellisten tuotantojemme häilyvänä teemana on ollut katoavaisuus. Ehkä se on samalla meidän kahden keski-ikäisen mestolalaisen teatterintekijän yhteinen nimittäjä.

Miten saada katsojat rauhoittumaan?

Suurin osa esityksen tehosteista on peräisin äänisuunnittelija Aino Mätön tekemältä nauhalta. Niiden lisäksi näyttelijät tekevät osan äänitehosteista ja levittävät saliin tuoksuja. Ensi-illassa käytettiin vain kahta hajua, valkosipulia ja tervaa.

– Haaveeni on, että joka esitykseen lisättäisiin yksi elementti, Bahne kertoo.

– Viime kerralla mukaan otettiin kylmyys, joka käytännössä toteutetaan kylmäsuihkeella. Pitkään Ranskan-monologiin mietimme hevosenkakkaroita, mutta siirsin idean toistaiseksi hyllylle. Olemme harkinneet myös verta, mutta se on hankala. Liiallisella hajujen määrällä voi olla myös kielteinen vaikutus, siksi niiden käyttöä pitää harkita tarkkaan.

Bländad on kaksikon mukaan jakanut katsojien mielipiteet. Osa on kuvaillut esitystä voimakkaaksi mutta rauhalliseksi kokemukseksi, josta on puuttunut viihdyttämisen tarpeen synnyttämä stressi.

– Se, että silmät peitetään liinalla, herättää osassa katsojia paljon odotuksia: show me, yllättäkää minut! Jotkut ovat halunneet enemmän elämyksiä, kun taas toiset ovat Bländadin myötä päässeet nopeasti mielikuvamaailmaan. Luulen, että se on hyvin henkilökohtaista, jossa katsojan mielentila vaikuttaa kokemukseen, Silén sanoo.

Kaksikko toteaa, ettei nykyajan ihmisiä ole helppoa saada rauhoittumaan teatteritilassa.

– Nykyään paetaan nopeasti virtuaalimaailmaan ja heilastellaan mieluummin kännykän kuin rakkaan tai kaverin kanssa, Bahne sanoo.

– Teatterilla on ainakin teoriassa mahdollisuus saada katsoja kohtaamaan itsensä ja ajatuksensa. Kun teatteri toimii, se vie katsojalta paikan ja ajantajun. Jos Bländad onnistuu hetkeksi auttamaan ihmisiä olemaan läsnä tässä ja nyt, olemme tavoittaneet yhden päämääristämme.

Syksyllä 2013 viidakkorumpu kierrätti viestiä Nymfeistä, uudesta viihdekonseptista – fantasiaromaanista ja tv-sarjasta – joka hurmaisi yleisön meillä ja muualla. Sarjan oikeudet oli myyty lähes 50 maahan, ennen kuin ensimmäistäkään jaksoa oli esitetty Suomessa.

Yhtä sarjan päähenkilöistä, Didiä, esitti Sara Soulié, joka kuvaa rooliaan suureksi haasteeksi.

– Miikko Oikkonen, joka on luonut Nymfien maailman ja kirjoittanut sarjan hahmot, antoi ennen kuvauksia luettavakseni epävakaasta persoonallisuudesta ja rajatilahäiriöstä kertovan kirjan. Koska sarjan maailma on niin kohotettu, ohjaajalle oli tärkeää, että näytteleminen oli aitoa. Roolin työstäminen psykologian kautta oli mielenkiintoinen lähestymistapa.

The Nymphs Trailer from Fisher King Production on Vimeo.

Soulié kertoo, ettei hän ollut lukenut fantasiakirjallisuuden suursuosikkeja, kuten J.R.R. Tolkienin Taru Sormusten herrasta tai J.K. Rowlingin Harry Potter -sarjaa, vaan fantasiamaailma avautui vasta Twilight-kirjasarjan myötä.

– En kuitenkaan koskaan tuntenut sitä omakseni. Lars von Trier -maailma on enemmän minun juttuni.

Kuvauksissa luotan ohjaajaan

Sara Soulié on ollut Laura Munsterhjelmin Actors in Scandinavia -agenttitoimiston listoilla vuodesta 2008 eli näyttelijäntyön opintojensa alkuvaiheista alkaen.

– Ensimmäisen opintovuoden aikana olin koekuvauksissa Miikko Oikkosen elokuvaan ja tulin valituksi rooliin, mutta valitettavasti elokuva ei saanut rahoitusta. Pari vuotta myöhemmin hän pyysi minut Didin rooliin, ja ensimmäiset demot teimme vuonna 2010.

Hän tunnustaa, ettei koskaan kysynyt ohjaajalta perusteluja valintaansa.

– Se on eräänlainen jinx, huonon onnen tuoja. Koulussa janosin opettajilta ja proffilta koko ajan palautetta, mutta nykyään työtä tehdessäni en halua tietää liikaa. Haluan kuvaustilanteessa luottaa ohjaajaan.

Nymfien kuvaukset kestivät kolme kuukautta.

– Ehdin väsyä syksyn aikana monta kertaa. Olen myöhemmin harmitellut, että olisi pitänyt jaksaa joka päivä ajatella: tämä on ainutlaatuinen päivä! Mutta eihän se niin mene; se on jälkiviisautta.

Harras toive: kielet käyttöön!

Nymfejä markkinoitiin poikkeuksellisen näyttävällä kampanjalla.

– Olihan se vähän pelottavaa. Mietin paljon, minkälaisen kuvan haluan antaa itsestäni ja mistä aiheista puhun haastatteluissa. Olin aika varautunut, enkä ihan niin helposti median vietävissä.

Sarjan ansiosta Sara Soulié sai kutsun Roma Fiction Fest -tapahtumaan syksyllä 2013.

– Se oli absurdi kokemus. Tein pr-työtä kolmen päivän ajan, kaikki oli aikataulutettu tarkasti. Minulla oli lehdistötilaisuus ja simultaanitulkki, tv-haastatteluja ja dinnereitä. Sen lisäksi tapasin toimittajia henkilökohtaisesti. Paikalla oli samaan aikaan myös Devious Maids ja Under the Dome -sarjan tähtiä, muun muassa Rachelle Lefevre ja Dean Morris. Olihan se jollakin tavalla pikkutytön unelma.

Soulié, jolla on agentti myös Pariisissa, on osallistunut moniin kansainvälisten tuotantojen koekuvauksiin.

– Olen tehnyt pienen roolin englantilaisessa tv-sarjassa. Työ on samanlaista kuin Suomessa, mutta olosuhteet erilaiset. Ulkomailla työskenteleminen uusien ihmisten kanssa on kuin vitamiiniruiske, siitä saa valtavasti energiaa. Olen kolmesti ollut viime metreille päässeiden ehdokkaiden joukossa. Se antaa nälän, halun kokeilla.

– Tahtoisin myös käyttää eri kieliä. Se oli yksi suuri syy, miksi valitsin näyttelijäntyön tanssin sijaan. Olen iloinen, että ohjaajat, joiden kanssa olen työskennellyt, ovat hyödyntäneet kielitaitoani.

Viilee mimmi ja mustaa huumoria

Viime vuoden maaliskuussa sai ensi-iltansa Esa Illin ohjaama elokuva, Jussi-ehdokkaanakin ollut Toiset tytöt, jonka käsikirjoitus pohjautui neljän 18-vuotiaan helsinkiläistytön videopäiväkirjoihin. Sara Soulié näytteli Jennyä, joka kokee tulleensa isänsä hylkäämäksi. Hän on rakastunut parhaaseen ystäväänsä, mutta salaa sen.

Toiset Tytöt teaser trailer from Fisher King Production on Vimeo.

– Oli mahtavaa päästä tekemään mimmiä, joku on porukan coolein – tai ainakin yrittää olla viileä. Se oli minulle tosi rakas työ.

Viime kesänä Soulié heittäytyi kohtuuttomaksi Tiina Lymin, Elina Knihtilän, Ville Tiihosen, Hannu-Pekka Björkmanin, Robert Enckellin ja muiden kanssa. Lymin kirjoittama ja Peter Kotwican ohjaama neliosainen tv-sarja, Yle Areenassa nähtävillä oleva Kohtuuttomuuksia on mustan huumorin herkkupala, joka parodioi nykyajan ilmiöitä ja menestystä monin tavoin hamuavia ihmisiä.

– Olen mukana kolmannessa ja neljännessä jaksossa. Viimeinen jakso, Mitä todella tapahtui, kiteyttää ja taustoittaa aiemmat jaksot. Saan esittää siinä ikäistäni naista eli enää en ole teini. Alan pikkuhiljaa vanheta kameran edessä. Se tuntuu hyvältä, Sara Soulié nauraa.

Oma-aloitteisuutta ja verkostoitumista

Sara Soulié on juuri jäänyt äitiyslomalle, joten odotettavissa on aiempia rauhallisempi vuosi. Syksyllä häntä kuullaan radiossa, kun ensi-iltansa saa Milja Sarkolan Jotain toista -tekstiin pohjautuva ruotsinkielinen kuunnelma.

Ohi on! Kuva: Veikko Kähkönen.

Kaksi vuotta sitten taiteen maisteriksi Teatterikorkeakoulusta valmistunut Soulié myöntää, ettei ole ollut helppo hyväksyä sitä, että tulevaisuus koostuu pätkätöistä ja projekteista. Vielä opiskeluaikana koulu tarjosi turvan, jonne palata, jos töitä ei ollut.

– Nyt en voi enää tehdä niin. Tavoitteeni on tietenkin elättää itseni näyttelijänä ja tanssijana. Minua kiinnostavat esittävän taiteen kaikki osa-alueet: kameratyöskentely, radio, televisio, elokuva, teatteri, tanssiprojektit ja performatiivinen taide. Jos oman alan töitä ei ole tarjolla, täytyy keksiä jotakin muuta. On tärkeää pitää yllä intohimoa, paloa ja luovuutta. Käytännössä se tarkoittaa, että näyttelijöiden on luotava itse työtilaisuudet ja produktioita. Oma-aloitteisuus ja verkostoituminen ovat todella tärkeitä.

Aina vain samoja liikkeitä. Nyt riittää!

Sara Soulién määrätietoisuus ilmeni jo kymmenvuotiaana, jolloin pääaine vaihtui klassisesta baletista nykytanssiin.

– Olin turhautunut tangolla seisomiseen, halusin päästä liikkumaan vapaammin ja vähän riehumaan. Eräs kaverini opiskeli nykytanssin puolella, mikä sekin varmasti vaikutti valintaani, hän muistelee.

Nelivuotiaana tanssimisen aloittanut Soulié sai opettajakseen Milla Simonsin, joka teetti ryhmällä improvisaatioihin perustuvia harjoitteita. Se avasi uuden maailman.

– Teimme paljon esityksiä, kiersimme Suomessa ja kävimme usein esiintymässä myös Ruotsissa. Jatkoin myös klassista balettia. Mitä vanhemmaksi vartuin, sitä enemmän arvostin tekniikkaa ja sitä vakavammin aloin suhtautua harjoitteluun, hän kertoo.

Ymmärrys tanssin merkityksestä vahvistui lopullisesti 14-vuotiaana. Siitä tulisi hänelle ammatti.

– Se oli joko tai -tilanne: joko tanssisin työkseni tai en ollenkaan. En osannut nähdä itseäni jossakin harrastajaryhmässä. Treenasin kuudesti viikossa ja aloin tutkia opiskelumahdollisuuksia.

Kroppa vanhenee, siksi tanssin nyt!

Sara Soulié on suorittanut kansainvälisen IB-lukion, mikä mahdollisti syventymisen kieliin. Tanskassa syntynyt Soulié puhuu sujuvasti suomea, tanskaa, ruotsia, englantia, ranskaa. Myös perusasiat saksasta ja virosta ovat hallussa.

Lukiovuosinaan hän innostui psykologiasta, jopa siinä määrin, että harkitsi sitä uravaihtoehdoksi.

– Ihmisen mieli ja muut ihmiset ovat aina kiinnostaneet minua. Rakastan synkkiä elokuvia. Näin 13-vuotiaana Lars von Trierin ohjaaman Dancer in the Dark -elokuvan, ja se tavallaan määritti elokuva- ja taidemakuni. Psykologiassa minua kiinnosti terapia. Tykkään kuunnella ihmisiä.

Tanssi kuitenkin voitti, sillä kroppa vanhenee eikä ammattia voi jättää myöhemmälle iälle, kuten Soulié toteaa. Teatterikorkeakoulun haussa oli meneillään välivuosi, joten Soulié suunnisti katseensa Eurooppaan. Hän oli viettänyt lukioaikanaan vaihtovuoden Ranskassa, nyt vuorossa oli Itävalta ja yhdysvaltalaisen Susan Quinnin perustama Salzburg Experimental Academy of Dance, SEAD, johon oppilaat valittiin kaksiportaisen esikarsintamenetelmän kautta.

– Koulun kansainvälinen ympäristö oli ihana. Suomalainen tanssikoulutus tuntui silloin aika homogeeniselta, mutta Salzburgissa opettajat ja opiskelijat tulivat eri puolilta maailmaa. Se auttoi minua tanssijana rikkomaan kaavojani ja ylittämään rajojani.

Itsearvioinnin paikka: riittävätkö taitoni?

Salzburgin-vuosi preppasi Sara Souliéta hyvin taidekoulussa opiskeluun. Päivät olivat pitkiä ja vaativia. Joka päivä ohjelmassa oli balettia, joogaa, pilatesta, nykytanssia ja kehonhuoltoa sekä teoreettista opiskelua. Lisäksi ryhmä työsti useita esityksiä.

– Opiskelu oli aika rankkaa, sillä koko ajan joutui kyseenalaistamaan taitonsa ja vertaamaan itseään muihin. Mitä vanhemmaksi tulen, sen paremmin olen asian kanssa oppinut elämään.

Sara Soulié. Kuva: Veikko Kähkönen.

Soulién tarkoituksena oli pyrkiä Teatterikorkeakoulun tanssilinjalle mutta huomattuaan, että ruotsinkielisen näyttelijäntyön linja pääsykokeet olivat samaan aikaan, hän osallistui myös niihin.

– Se oli hieno kokemus, ja uskon, että rento asennoitumiseni vaikutti onnistumiseeni. Tehtävät olivat hauskoja ja tapasin uusia ihmisiä, hän sanoo.

Tuplapotin äärellä oli tehtävä elämänmittainen päätös.

– Siihen, että näyttelijäntyö voitti, oli myös monia käytännön syitä. Olin jo Salzburgin-vuoteni aikana huomannut, että selän ja polvien kanssa oli ongelmia. Ymmärsin, ettei kehoni kestä ikuisesti. Toisaalta näyttelijäntyö ei sulje pois tanssimista. Olennaista on huolehtia kunnosta ja taidoista.

Identiteettikriisi: mikä minä olen?

Tanssijat ovat tottuneet kurinalaiseen ja intensiiviseen, toistoon perustuvaan harjoitteluun, jossa fokusointi on tärkeää. Tunneille tullaan yleensä etuajassa lämmittelyä varten.

– Kun aloitin opiskelun teatterikorkeakoulussa, olin vähän hukassa, koska työtapa oli niin erilainen. Kyse ei ollut työmoraalista, vaan näyttelijöiden lähestymistapa on erilainen.

Soulién onneksi näyttelijäntyön lehtorina toimi Cris af Enehielm, joka on tehnyt paljon yhteistyötä tanssijoiden kanssa.

– Hän pystyi ajamaan minut hyvin sisään näyttelijäntyöhön. Cris ajattelee koreografian ja visuaalisen muodon kautta, mikä voi olla näyttelijöille vierasta, mutta minulle se antaa paljon. Että on olemassa tietyt ulkoiset viivat. Sisältö voi olla mitä vain.

Myös näyttelijäntyön tunneilla tehdyt fyysiset improtehtävät tuntuivat luontevilta.

– Ne olivat samankaltaisia kuin SEAD:ssa. Muut kurssilaiset toteuttivat tehtäviä hyvin eri tavalla kuin mihin olin tottunut. Se oli jännä huomata.

Soulié tunnustaa joutuneensa teatterikorkeakoulussa kamppailemaan identiteettini kanssa. Voisiko hän kutsua itseään tanssijaksi, vaikka hän ei ole suorittanut tanssialan tutkintoa?

– Saatoin katsoa jonkin hienon tanssiesityksen ja aloin itseä. Kun olin kandi, ensi-iltansa sai Wim Wendersin ohjaama Pina, joka kertoo saksalaisesta koreografi Pina Bauschista. Se oli kieltämättä paha paikka. Enää kysymys identiteetistä ei vaivaa minua, sillä olen tanssinut muun muassa Liisa Pentin produktioissa. Myös Chekhov Machine presents Three sisters -teoksessa hyödynnän tanssijan kokemustani. Enkä muutenkaan ajattele, että esiintyjän pitäisi pystyä lokeroimaan.

Matkalla maailmalle ja ammattikentälle

Opiskeluajan vaikein haaste Sara Souliélle oli puhuminen, äänenkäyttö.

– En voinut ymmärtää, miksen saanut ääntäni kunnolla toimimaan, vaikka tunnen ja hallitsen kroppani. Sen työstäminen vei kolme vuotta.

Svenska Teatern: Remont. Kuva: Valtteri Kantanen.

– En ollut myöskään koskaan harrastanut laulamista. Olen yleensä iloinen esiintyjä enkä jännitä, mutta kun minun piti ensimmäistä kertaa laulaa muille opiskelijoille ennen yhteistä a cappellana -esitystämme, kävelin ympyrää ja katsoin maahan. Nykyään tiedostan paremmin, mihin pystyn ja voin sanoa, mikä ei onnistu ja minkä vedän tietyllä asenteella.

Kandityö vei opiskelijat viikoksi Saarenmaalle, missä he työstivät Ingmar Bergmanin näytelmää Scener ur ett äktenskap hahmoterapiaan erikoistuneen Marcus Grothin johdolla.

– Emme tehneet terapiaa vaan näyttelimme vahvaan läsnäoloon perustuvan hahmometodin kautta, jonka koin hyvin terapeuttiseksi.

Työharjoitteluvuonnaan Soulié työskenteli Berliinissä Nya Rampenin produktiossa Worship! sekä Svenska Teaternissa, jonne valmistui keväällä 2012 Joakim Grothin kirjoittama ja ohjaama Remont.

Hän on selvästi tyytyväinen opiskeluvuosiinsa.

– Yritin olla avoin kaikelle, mitä teatterikorkeakoulussa opetettiin. Näkemys siitä, mitä haluan teatterista, näyttelijäntyöstä ja taiteesta sekä siitä, millaista teatteria tahtoisin tehdä, selkeytyi koko ajan.

Esittelemme säätiön tukemia ja palkitsemia tekijöitä. Vuorossa on näyttelijä-tanssija Sara Soulié. Tämä on kolmiosaisen sarjan ensimmäinen osa.

---

– Luistelkaa!

Ryhmän jäsenet vilkaisevat toisiinsa. Ilmoille kajahtanut käsky on yllättävä, mutta juuri siitä esitys saa sähköisyytensä: spontaaniudesta, improvisoinnista, virtaukseen heittäytymisestä.

Kun Sara Soulié kertoo Chekhov Machine presents Three sisters -projektista, jo pelkkä äänensävy paljastaa palon. Syksyllä 2014 startanneen kollektiivin matkassa on ollut hyvä kehittää luovuuttaan ja taitojaan.

– Kun Cris af Enehielm kertoi projektista, kiinnostuin heti. Hänen tapansa yhdistää eri taidelajeja ja rikkoa rajoja on kiehtova. Kun opiskelin teatterikorkeakoulussa, Cris toimi näyttelijäntyön lehtorina, ja tykkäsin työskennellä hänen kanssaan. En ollut aiemmin työtehtävieni vuoksi päässyt mukaan hänen projekteihinsa, mutta nyt se onnistui.

Runollinen improvisaatio tilassa ja ajassa

Elämänväsymyksestä, ulkopuolisuuden tunteesta, surusta, kaipuusta ja todellisuuden paosta kertova Chekhov Machine presents Three sisters on monitaiteellinen teos, jonka pohjamateriaalina tekijät ovat käyttäneet Anton Tšehovin näytelmää Kolme sisarta.

– Taiteellisena tavoitteena oli luoda monenlaiseen tilaan taipuva, improvisointiin perustuva esitys, jossa on vahva visuaalinen ilmaisu. Cris on yhdistänyt näytelmän tematiikkaa nykypäivään monella tavalla. Esitys on monikielinen, ja tarkoitus on päästä esittämään sitä kansainvälisillä festivaaleilla.

Sara Soulié (harjoituskuva). Kuva: Pia Männikkö.

Soulié sanoo arvostavansa Cris af Enehielmin avoimuutta ja kykyä vapauttaa työryhmän jäsenet.

– Cris on hyvin impulsiivinen taiteilija, ja spontaanius on hänelle tyypillistä. Hänen kanssaan ei ole rajoituksia, vaan kaikki on mahdollista. Kun sen tietää, voi heittäytyä virtaan, just go with the flow. Olennaista on päästä tiettyyn ilmaisuun ja taiteelliseen kokonaisuuteen.

– Crisillä on jännä taito saada ryhmä kuin ryhmä tuntemaan tietyn yhtenäisyyden ja luomaan pienistä tehtävistä jotakin todella hienoa. En osaa selittää, miten hän tekee sen, mutta hän vapauttaa ihmiset helposti ja nopeasti.

Tšehovin seurassa vuodenajasta toiseen

Tšehovin näytelmiin Sara Soulié tutustui teatterikorkeakoulussa. Hän tunnustaa, että niiden lukeminen oli aluksi raskasta ja iltapäivät tuntuivat pitkiltä.

– Vaikka Tšehovin tekstit ovat aika helppolukuisia, niissä on paljon filosofointia ja tasoja. Henkilöt eivät juurikaan tee mitään, vaan he istuvat ja keskustelevat elämän tarkoituksesta. Tehdäkö töitä vai juodako teetä? Rakastella vai ampua itsensä?

CHEKHOV MACHINE: THREE SISTERS SHORT-VERSION from Paola Figueroa on Vimeo.

Nyttemmin Tšehov on täyttänyt Soulién kalenterin vahvasti.

– Tšehov tarjoaa kiinnostavia naisrooleja. Samaan aikaan kuin harjoittelimme Chekhov Machine -kollektiivin projektia, tein Ninan roolin Teater Marsin ja Ozonteaternin yhteisproduktiossa Lokki. Syksyllä osallistuin kamerakurssille, jossa käytettiin Michael Chekhovin tekniikkaa ja tekstinä Vanja-enoa. Silloin materiaalinani oli Sonjan rooli.

– Kyllä minä nykyään tykkään kovasti Tšehovista. Hän tarjoaa mielenkiintoisia haasteita. Vaikka yhteiskunta, perhemuodot sekä naisen ja miehen asema ovat muuttuneet, teosten tematiikka on ikuinen. Myös Tšehovin kuvailema aika Venäjällä on kiehtova.

Adrenaliinipiikkejä ja meditatiivisia hetkiä

Chekhov Machinen esitys nähtiin ensi kerran Hangon Teatteritreffit -festivaalilla viime kesäkuussa.

– Esiinnyimme Hangon vanhan kasinon jumppasalissa, ja Cris päätti pitää salin kaikki valot päällä. Raaka valaistusratkaisu sopi hyvin work in progress -esitykseen.

Soulié huomauttaa, että näyttelijä päätyy usein tiettyyn muottiin löydettyään tavat, joiden hän tietää toimivan roolin rakentamisessa.

– Siksi Chekhov Machine -kollektiivin työskentelytapa tuntuu hyvältä. Se haastaa tekemään asioita toisin. Välillä tuntuu hullulta, kun harjoituksissa huutaa, itkee ja juoksee viisi tuntia. Adrenaliinitaso on korkealla, hiki valuu. Mutta turha järkeistäminen pitää vain unohtaa ja antaa mennä!

Sara Soulié (harjoituskuva). Kuva: Pia Männikkö.

Chekhov Machine presents Three sisters sisältää myös meditatiivisia elementtejä, toistoa ja tietoista venyttämistä toisenlaiseen tilaan pääsemiseksi. Kommelluksiltakaan ei ole vältytty.

– Muistan, että Hangon-esityksessä oli hetki, jolloin ihmettelimme: Mitä nyt tapahtuu? Olimme kaikki ihan hukassa. Cris, jolla oli käytössään mikrofoni, antoi saman tien ohjeet. Se, että ohjaaja on koko ajan läsnä ja voi muokata esitystä sen aikana, on paitsi turva myös hauska elementti.

On hienoa kohdata uudenlaista yleisöä

Chekhov Machine presents Three sisters on nähty myös Porissa Lainsuojattomat-festivaalilla ja Mad Housen esitystaiteen tapahtumassa Helsingin Suvilahdessa.

– Porissa esiinnyimme hiukan eri kokoonpanolla, samoin Helsingissä. Crisin ajatuksena on alusta asti ollut, että esitykseen voidaan tarvittaessa ottaa mukaan uusia ja paikallisia ihmisiä. Kävimme pari tuntia ennen esitystä heidän kanssaan läpi elementit ja näytimme, miten niiden aikana liikutaan. Uudet olivat hyvin avoimia ja heillä oli mahtava asenne. Se tuo aina jotakin lisää produktioon, Sara Soulié sanoo.

Hän kertoo olleensa ilahtunut katsojien kommenteista. Porissa yleisössä oli joukko amerikkalaisia ja englantilaisia festivaalivieraita, jotka olivat olleet esityksestä vaikuttuneita.

– Eräs heistä oli sanonut: ”It made me happy to be a human being.” Silloin koin ensimmäisen kerran, että olimme saavuttaneet Crisin tavoitteen – luoneet maailman ja ilmaisun, joka toimii globaalisti ja puhuttelee eri taidealojen katsojia. Se oli hyvin kannustavaa ja antoi energiaa.

– Mad House on mielenkiintoinen festari. Tanssia ja teatteria käy katsomassa aika vakiintunut yleisöjoukko, mutta Suvilahden Tiivistämön esitystä seurasi kolmena iltana täysi salillinen ihmisiä, joista tunnistin ehkä kahdet kasvot. Se oli jännä ja hieno kokemus. Oli ilo tajuta, että Crisin vision ansiosta saimme kohdata uudenlaista yleisöä: kirjailijoita, kuvataiteilijoita, taideteoreetikkoja…

Keho ja mieli ovat esiintyjän instrumentit

Chekhov Machine -kollektiivin projektilla ei toistaiseksi ole päätepistettä, vaan esitys kehittyy koko ajan ja ryhmän tarkoituksena on lähteä esittämään sitä eri puolille maailmaa.

CHEKHOV MACHINE SHORT TEASER from Chekhov on Vimeo.

– Olemme sitoutuneet siihen mahdollisuuksiemme mukaan. Kun saamme esityskutsun, Cris kokoaa ryhmän niistä, jotka pääsevät osallistumaan tapahtumaan.

Kyse ei ole vain aikatauluista, vaan myös taloudellisista resursseista. Kollektiivin jäsenet eivät saa palkkaa, vaan he ovat osallistunut projektiin silkasta intohimosta, kuten Sara Soulié asian ilmaisee.

– Tietenkin toivon, että Chekhov Machine presents Three sisters -esitykselle järjestyisi myös rahoitus jossakin vaiheessa. Mutta on ollut hienoa huomata, että yhä on ihmisiä, jotka uskaltavat lähteä mukaan kollektiiviseen tekemiseen ilman, että on olemassa varmuutta töistä ja rahoituksesta. Se, että päästään luomisen tilaan, antaa niin paljon muuta: uutta näkökulmaa ja inspiraatiota.

– Keho ja mieli ovat esiintyjän instrumentit. Niitä täytyy huoltaa aktiivisesti, ja Crisin vetämät workshopit ovat tarjonneet erinomaista harjoitusta molemmille. Yhdessä luominen on niin antoisaa.

Keho muistaa kaiken, mutta toisinaan vaatii aikaa, ennen kuin muistot nousevat pintaan, iholle ja mieleen. Sen huomasi Esa-Matti Smolander kaksi vuotta sitten Turun saaristossa, kun hän Röölän satamassa harjoitteli Meriteatterin Laulu on meren laulu -esitystä.

– Saaristo liittyy vahvasti varhaislapsuuteni. Perheellämme oli vene, ja vietimme monta kesää vesillä. Olin jo unohtanut valtaosan siitä ajasta. Koska harjoittelimme pääosin teatteritilassa, kesti pitkään, ennen kuin aloin muistaa.

Sitten tulivat vapaahetket, kauniit kesäpäivät, jolloin ryhmä suuntasi merelle.

– Uimme, veneilimme, söimme eväitä. Silloin koin voimakkaasti, että olin ollut täällä aikaisemminkin. Että olin tehnyt pikkupoikana täsmälleen samoja asioita: uinut, syönyt eväitä, nauttinut auringosta ja kesästä.

Meri ja metsä täydentävät toisiaan

Muistoista ja menneisyydestä on kyse myös Anni Mikkelssonin kirjoittamassa Lähtö-trilogiassa, joka kertoo Rymättylän historiasta paikallisten ihmisten elämäntarinoihin nojautuen.

Saaristossa Laura Halonen, Esa-Matti Smolander, Hannes Mikkelsson,
Antti Autio, Vera Veiskola ja Jussi-Pekka Parviainen. Kuva: Vilma Vantola.

– Tapasin Annin ensimmäisen kerran, kun hän tuli Lahteen ohjaamaan erästä lopputyötä. Olin jo aiemmin tutustunut hänen veljeensä Hannekseen, joka opiskeli Lahden kansanopistossa.

Smolander ja Anni Mikkelsson kohtasivat pian uudelleen Teatterikorkeakoulun ohjaajalinjan pääsykokeissa.

– Anni oli ohjaajana jo kokeneempi, kun taas minä tulin pääsykokeisiin lähes pystymetsästä. Kävimme yhdessä koetehtäviä läpi, keskustelimme niistä ja teatterista yleensäkin. Kun lopulta päädyimme samoihin hommiin, ystävyytemme kehittyi nopeasti.

Kaksikko perusti toistensa suunnitelmista tietämättä oman teatterin, Smolander Suomen Taiteellisen Metsäteatterin ja Anni Mikkelsson Meriteatterin.

– Se oli hauska yhteensattuma ja yhdisti meitä. Kun kesällä 2013 ohjasin Vanja-enon Harpatinharjulla, Anni ohjasi Röölässä Meriteatterin Lähtö-trilogian ensimmäisen osan. Seuraavana kesänä työskentelimme yhdessä ja ohjasimme Kolme sisarta Metsäteatterille. Lisäksi näyttelin trilogian toisessa osassa.

Välillä on hyvä sekoittaa pakkaa

Esa-Matti Smolander tunnustaa jännittäneensä meriteatterilaisten pariin sukeltamistaan. Työryhmän jäsenistä suurin osa opiskelee tai on opiskellut Nätyllä, mikä on ymmärrettävästi hitsannut tekijöitä yhteen.

– Keskustelimme Annin kanssa siitä, että on hyvä välillä sekoittaa pakkaa. Meillä oli verrattain lyhyt harjoitusaika, vain muutama viikko, mutta kaikkien kanssa oli ilo tehdä töitä. He ovat todella taitavia ja lahjakkaita ja Anni on hyvin tarkkanäköinen. Muistan, kun luimme ensimmäistä kertaa Laulu on meren laulu -näytelmän tekstiä. Kokemus oli hyvin voimakas ja tunteellinen.

Smolander suunnistaa Turun saaristoon jälleen ensi kesänä, kun Meriteatteri järjestää Röölän satamassa puolitoista viikkoa kestävän festivaalin. Silloin yleisöllä on mahdollisuus nähdä mm. Lähtö-trilogian kaikki osat.

– Koostamme festivaalia varten myös esitysten lauluista kootun konsertin. Meriteatteri on avannut minulle soivan näyttämön ja olen nähnyt, miten iso voima musiikki on. Koen, että se on saamassa tilaa ja mahdollisuuksia myös minun elämässäni. Saa nähdä, mihin se johtaa.

Enon maisema kutsuu lepoon

Festivaali on suunnitteilla myös Harpatinharjulle, jossa Smolanderin hyvä ystävä, kuvataiteilija Reima Hirvonen omistaa maatilan ja jonka maisemissa Metsäteatterin Vanja-eno rakentui.

– Olemme yhdessä suunnitelleet pientä ja intiimiä, kahden kolmen vuoden välein järjestettävää, aika vapaamuotoista kulttuurifestivaalia, jonka aikana esitettäisiin teatteria ja ulkoilmaelokuvia, pidettäisiin luentoja ja paneeleja, keskusteltaisiin. Tilalla voi saunoa ja kylällä uida. Ja tietenkin väki ruokailee yhdessä pitkien pöytien ääressä. Sen perinteen tahdon säilyttää, Esa-Matti Smolander sanoo ja viittaa Metsäteatterin esityksiin, joissa yleisö ja tekijät aterioivat väliajoilla yhdessä.

Esa-Matti Smolander. Kuva: Mikko Kelloniemi.

Hän luonnehtii festivaalia polulle astumiseksi ja uuden avaamiseksi.

– Toivon, että festivaali mahdollistaa yleisölle maisemassa lepäämisen ja toisten kohtaamisen. Ihmiset eivät nykyään juurikaan käy retkeilemässä ja keräänny nuotion äärelle. Festivaali mahdollistaa myös työskentelyn jaksottamista ja sen, että voin ottaa happea ja tilaa, kun tarvitsen sitä enemmän.

Ihmisen ei tarvitse tulla valmiiksi

Kolme kesää venäläisklassikoiden parissa on saanut Smolanderin etsimään Metsäteatterille uutta suuntaa. Mitä tulevaisuus katsojille tarjoaa, sitä hän ei vielä osaa sanoa.

– Tšehov–Dostojevski-trilogian jälkeen olisi turvallista jatkaa samalla linjalla. Mutta juuri siksi, että se olisi turvallista, tahdon hakeutua muualle, hän sanoo.

Yhden vaihtoehdon tarjoaa omien tekstien työstäminen.

– Olen kirjoittanut nuorena tosi paljon. Myöhemmin se on muuttanut muotoaan, nykyään tekstini ovat työpäiväkirjanomaisia. Olen kirjoittanut myös monologeja ja lyhyitä tekstejä, jotka ovat johtaneet näytelmäsovituksiin. Se, että olen saanut seurata Annin työskentelemistä ja ollut itse mukana prosessissa, on rohkaissut jatkamaan.

Smolander haluaisi myös palata opiskelemaan. Kaikki kiinnostaa: näyttelijäntyö, ohjaaminen ja teatteritiede.

– Haluan sivistää itseäni, mieltäni ja ruumistani. Pidempi kaari opiskelussa kiinnostaa tosi paljon, sillä aiemmat opintojaksot ovat olleet lyhyitä ja eri tavalla intensiivisiä. Aikaa minulla on. Elämässä ja teatterissa on armollista se, ettei voi eikä tarvitse tulla valmiiksi. Toteutuminen ja kokonaiseksi tulemisen kokemus voi löytyä juuri oman vajavaisuutensa hyväksymisestä ja jatkuvan kasvamisen armollisuudesta.

”Jos pitäisi määritellä, mitä on kesäteatteri parhaimmillaan, niin Taaborinvuoren kesäteatterin Aleksis Kivi olisi aivan malliesimerkki. (…) Harrastajanäyttelijöiden kanssa Samuli Reunanen on tehnyt voimakasta työtä. Esa-Matti Smolanderin Kivi on ennen muuta tunteva, leikkisä, kärsivä ihminen, ei myytti.”

Helsingin Sanomien kriitikko Maria Säkön arvio piirtää esiin onnistuneen, yleisöä paneutuneella näyttelijäntyöllä, modernin kuulaalla musiikilla ja Kiven väkevällä kielellä hemmotelleen esityksen. Kolme vuotta sitten Nurmijärven Kivi-juhlilla ensi-iltansa saanut Aleksis Kivi oli komea haaste pääroolin tulkinneelle Smolanderille.

– Kun Samuli kysyi, haluaisinko lähteä Kivi-juhlille tekemään näytelmää Aleksis Kivestä, olin hirmu otettu, totta kai! Se oli iso kakku, yli 80 sivua tekstiä, paljon musiikkia.

Kivenä torpassa Taaborinvuoren juurella

Vaikka tekstimassaa oli paljon, Smolander sanoo oppineensa repliikit yllättävän nopeasti. Hän kehuu isosti Veijo Meren kieltä.

– Nautin tekstistä tosi paljon. Samuli on hieno ohjaaja, perehtynyt ja todella tarkka. Mukana oli myös hänen luottosäveltäjänsä Iiro Ollila, joka oli säveltänyt uutta musiikkia Kiven runoihin.

Kansalliskirjailijan nahoissa. Kuva: Asta Karell.

Kaksi kesää Nurmijärvellä poikivat myös hyvän ystävän, ohjaajan assistenttina ja monessa roolissa urakoineen Antti Haikkalan, jonka kanssa Smolander asui pienessä torpassa Taaborinvuoren juurella.

– Se oli mukavaa aikaa: lämmitimme saunaa ja kipusimme rinnettä ylös harjoituksiin. Kun kävimme kirjastossa, kylillä lounaalla tai kirpputorilla, ihmiset tunnistivat ja huikkasivat: Terve, Aleksis! Se tuntui erikoiselta. En ollut koskaan ennen kokenut sellaista.

– Kivi-juhlat oli tärkeä kokemus minulle näyttelijäntyön näkökulmasta, sillä näytteleminen suurella näyttämöllä on hyvin erilaista kuin pienissä, intiimeissä esityksissä. Taaborinvuorella on aina monisatapäiset yleisöt. Nautin vastuusta ja siitä, että sain keskittyä ja tehdä roolini rauhassa.

Maailmalle kiitos hyvistä opettajista!

Esa-Matti Smolander kertoo tulleensa teatterin piiriin varsin myöhään, lukion lopulla.

– Se tapahtui kuin varkain. Niinivaaran lukiossa, joka myöhemmin sulautettiin osaksi Joensuun yhteiskoulun lukiota, toimi musiikkiteatteri, ja draaman ja äidinkielen opettaja Kirsi Jaatinen pyysi minua mukaan.

– Ehkä hän näki jotakin. Se, että opettajilla on mahdollisuus nähdä oppilaat yksilöinä ja tukea heitä, on pienen lukion voimavara. Siksi vastustan valtavia yksiköitä. Suhtauduin Jaatisen ehdotukseen ensin vastahakoisesti, mutta abivuonna suostuin mukaan.

Siitä avautui avara maailma. Jalkapalloa 15 vuotta pelannut Smolander tajusi vihdoin löytäneensä yhteisön, johon hän tunsi kuuluvansa ehdoitta. Jalkapallo jäi, tilalle tuli hallitseva voima, teatteri.

Esa-Matti Smolander. Kuva: Magdalena Spiik.

Taitojaan Smolander kartutti paikallisessa nuorisoteatterissa. Hän ei tyytynyt vain näyttelemään vaan ryhtyi myös ohjaamaan. Kun viidakkorumpu kertoi, että Lassi Alhorinne tulisi opettamaan Niittylahdessa toimivan kansanopiston teatterilinjalle, reitti oli selvä: sinne!

– Se syksy oli elämässäni käänteentekevä. Jo ensimmäisissä harjoituksissa lukiossa teatteri oli tuntunut omalta mutta myös pelottavalta valinnalta. Kun lopulta uskalsin lähteä opiskelemaan alaa, päätös sinetöityi nopeasti: haluan taiteilijaksi ja tehdä elämäntyöni teatterin parissa.

Työ on näkyvää rakkautta

Smolander kehuu Alhorinteen tinkimätöntä asennetta ja siteeraa Kahil Gibrania: ”Työ on näkyvää rakkautta. Ja ellet voi tehdä työtä rakkaudella vaan ainoastaan inhoten, niin parempi sinun on jättää työsi ja istua temppelin portilla ja ottaa vastaan almuja niiltä, jotka tekevät työtään iloiten.”

– Lassilta opin paljon työmoraalista ja teatterintekemisen ehdottomuudesta. Opettajana hänellä oli autoritaarinen suhde oppilaisiin, mikä heijastui myös ohjaajantyöhön, mutta toisaalta koulutuksessa korostui näyttelijöiden monialaisuus ja itseohjautuvuus.

– Teimme kaksi päättötyötä, syksyllä Lassin johdolla oppilaiden valitsemista teksteistä sovitetun esityksen Buddhalainen revyy ja keväällä Kai Paavilaisen ohjauksessa Minna Canthin Työmiehen vaimon. Se oli hieno vuosi.

Seuraavaksi tie vei Tampereelle Nätyn pääsykokeisiin, mutta rahkeet eivät riittäneet sisäänpääsyyn asti. Kun koreografi Ari Numminen kehotti panostamaan tanssiin, Esa-Matti Smolander hakeutui Outokumpuun ja suoritti tanssialan perustutkinnon.

– Pohjois-Karjalan ammattiopistossa toimi silloin kansainvälinen nykytanssilinja. Se oli aikamoinen sulatusuuni, opiskelukavereita oli joka mantereelta ja opiskelu oli hyvin tiivistä. Linjan johtajana ja vastaavana opettajana toimi Jyrki Haapala, toisena vakituisena opettajana oli Katariina Vähäkallio. Meillä oli myös paljon vierailijoita eri puolilta Eurooppaa.

Yksin reissaaminen rauhoittaa

Omista rajoista kiinni pitäminen tuntui tärkeältä, ja siksi Smolander päätyi asumaan kylän laidalle pieneen mökkiin.

– Päivät opiskelin tanssia, muun ajan tein puu- ja lumitöitä, lämmittelin saunaa ja nautin luonnossa olemisesta. Ryhmässä tekeminen on välillä niin intensiivistä ja ihmiset voimakkaita, että huomaan kaipaavani vastapainoa, hiljaisuutta. Siksi olen myös tehnyt pitkiä matkoja yksin. Se maadoittaa ja rauhoittaa.

Mies ja haitari, Minun isäni sydän. Kuva: Heidi Kotilainen.

Kolmantena vuonna tanssiopiskelijat keskittyivät lopputyön tekemiseen. Toisin kuin muut, Esa-Matti Smolander työsti sen Lahdessa.

– Minulla oli ikävä teatterintekemistä. Tuolloin Lassi Alhorinne ja hänen työparinsa Misa Palander oli kiinnitetty opettajiksi Lahden kansanopistoon, aloin etsiä keinoja, joilla voisin yhdistää kaksi tutkintoa.

Niin syntyi Minun isäni sydän, jonka Smolander koosti omista ja Timo. K. Mukan teksteistä. Jussi Sorjasen ohjaama monologiesitys sai kantaesityksensä Teatteri Vanhassa Jukossa, minkä jälkeen se nähtiin mm. Työväen Näyttämöpäivillä Mikkelissä ja Kajaanin Runoviikolla.

– Olen esittänyt myös Lauri Viidan runoja, joista on tullut minulle hyvin tärkeitä. Runoissa on valtavasti voimaa ja lohtua.

Esittelemme säätiön tukemia ja palkitsemia tekijöitä. Vuorossa on tanssija-näyttelijä-ohjaaja Esa-Matti Smolander. Tämä on kolmiosaisen sarjan ensimmäinen osa.

---

kaikki muuttuu
elämä on tuhoutumista
me satutamme toisiamme, rakkaitamme
ja kaikki kuolee
se on armollinen asia
ihmisen tehtävä on tuhoutua
palaa, loistaa loppuun asti

Käsiohjelmaan taltioidut sanat avaavat niin näytelmän kuin ohjaajankin mielenmaisemaa. Viime kesänä Outokummun vanhassa kaivoksessa esitetty Karamazovin veljekset piirsi maailman ja ihmiset, jotka toisaalta hakeutuivat hämärään ilmapiiriin, toisaalta pyrkivät pimeydestä valoon.

Karamazovin veljekset. Kuva: Mikko Kelloniemi.

– Dostojevskin romaanissa oli aikamoinen dramatisointi, myöntää Esa-Matti Smolander, Suomen Taiteellisen Metsäteatterin perustaja ja taiteellinen johtaja.

Aherrus kannatti, sillä viisituntinen esitys kasvoi ihmisyyden ja kilvoittelun riemujuhlaksi, intensiiviseksi julistukseksi armosta ja rakastamisen merkityksestä. Viidakkorumpu lauloi ja vahvat suositukset kiirivät sosiaalisen median kanavilla.

– Valitettavasti esityskausi oli hyvin rajallinen. Olisin toivonut, että se olisi ollut pidempi. Mutta Outokummun kaupunki määritteli takarajan työskentelyllemme, emmekä voineet lisätä esitysten määrää.

Vaara-Karjala on henkinen maisemani

Esa-Matti Smolander tiesi, että Karamazovin veljeksistä tulisi paljon vaativa produktio. Työhön hän valmistautui treenaamalla ja juoksemalla maratonin.

– Vaadin myös näyttelijöiltä, että esitys tuntuu ruumiissa. He eivät tähdänneet maratonille, mutta juoksimme yhdessä lenkkejä, teimme saliharjoituksia, uimme. Sovitustyö oli samanlaista maratonia, mutta se oli minulle intuitiivista. Otin esitykseen mukaan sen, minkä koin tärkeimmäksi.

Esityspaikka, Teatteri Kiisu Outokummun vanhassa kaivoksessa, selittyy osin Smolanderin juurilla. Pohjoiskarjalaisen teatteritaiteilijan äidin puoleinen suku on kasvanut Joensuussa ja sen ympärillä sijaitsevissa pienissä kylissä.

– Koen Vaara-Karjalan omaksi maisemakseni, samoin pohjoisen näkymät. Se on sitä Suomea, missä mieleni liikkuu.

Jos ihminen ei toteudu, hän tuhoutuu

Vuonna 2013 perustettu Suomen Taiteellinen Metsäteatteri valmisti ensimmäisenä esityksenään Anton Tšehovin Vanja-enon, jolle Pohjois-Karjalan taidetoimikunta myönsi Kulttuuriteko-tunnustuspalkinnon.

Kiinnostus venäläisiin klassikoihin oli syttynyt Niittylahden ammattiopistossa, jossa Smolander aloitti teatteriopintonsa ja perehtyi mestarin viimeiseen näytelmään, Kirsikkapuistoon.

– Se oli ensimmäinen niin sanottu kova näytelmä, jota olen analysoinut ja työstänyt. Myöhemmin ohjasin sen Lahden kansanopistossa yhdessä Lassi Alhorinteen kanssa. Sinne ohjasin myös Lokin Misa Palanderin kanssa.

Minne nyt haikaillaan? Kuva: Matti Pajulahti.

Metsäteatterin Vanja-enoa seurasi kesällä 2014 Kolme sisarta, jonka Smolander ohjasi yhdessä Meriteatterin perustajan ja johtajan Anni Mikkelssonin kanssa.

– Se, millaisia asioita suurista klassikoista nostaa esiin, muuttuu varmasti iän myötä, mutta koin voimakkaasti, että Vanja-enoa ja Kolmea sisarta yhdistää ajatus ihmisenä toteutumisesta – jos ihminen ei toteudu, hän tuhoutuu. Vanja-enon alaotsikoksi olimme lisänneet vaarallinen metsäihminen. Pyrkimyksenämme oli näyttää voimakkaita kuvia ja sellaista elämää, taidetta ja ruumiillisuutta, joka tavallaan rikkoisi Tšehovin maailmaa; sitä kipua, joka syntyy, kun ihminen ei toteudu.

Fyysinen ponnistelu on osa luomistyötä

Esa-Matti Smolander on ehtinyt tehdä paljon lyhyessä ajassa: hän on kouluttautunut tanssijaksi, näytellyt, lausunut, ohjannut, kirjoittanut, sovittanut ja perustanut teatterin.

– Monialaisuus on ehkä tunnusomaista sukupolvelleni. Pohjalla piilee kysymys oman työtavan ja teatterikielen löytämisestä. Sellaisen elämän ja taiteen mahdollistaminen, jollaista oikeasti haluaa toteuttaa, hän sanoo.

Vain taivas rajana. Vanja-enon työryhmä. Kuva: Magdalena Spiik.

Metsäteatteri on tarjonnut keinon luoda yhteisö, jossa tavoitteet ovat yhteisiä ja jossa taide ja ruumiillinen työ ovat olennainen osa elämää.

– Siihen liittyy paljon yhdessä asumista, luonnossa olemista, yhteiset ruokailut; asioita, jotka tiivistävät ryhmän ja auttavat luomaan esityksen ilmapiirin ja sisällön. Toki samoja asioita voi saavuttaa pelkästään harjoittelemalla, mutta se vaatisi huomattavasti pidemmän ajan.

Näyttelijöiden tulee Smolanderin mukaan olla fyysisesti ja psyykkisesti kunnossa. Lisäksi heillä tulee olla selkeä luontosuhde ja nauttia intensiivisestä työnteosta.

– Metsäteatteriin liittyy aina iso ruumiillinen työ. Esimerkiksi Vanja-enon teimme kokonaisuudessaan ulkona. Harpatinharjulla, Enon kylän laidalla, on avara vaaramaisema. Oli tärkeää, ettei näyttelijä häviä maisemalle. Siksi teimme peltotöitä, kaivoimme hautoja, teimme puutöitä, rakensimme kaikenlaista. Loimme maailman, ja se oli osa näyttelijäntyön harjoittelemista. Se onnistui loistavasti. Ihmiset olivat tosia siinä maisemassa.

Tekijöiden ja yleisön yhteiset riitit

Esa-Matti Smolander myöntää jännittävänsä joka kerta pyytäessään uutta jäsentä Metsäteatteriin.

– Aina siinä on aika nöyrää poikaa. Kyse on isosta asiasta, sitoutumisesta puolin ja toisin. He ovat kaikki taiteilijoita, joita arvostan; heidän lahjakkuuttaan, työmoraaliaan, tinkimättömyyttään – ja herkkyyttään.

– Minusta näyttelijän ei tule olla kova, vaan heikkoudessa on myös voimaa. Sitä kautta ihminen ehkä todella avautuu oikeasti. En ole halunnut rakentaa ryhmiä, joissa olisi rikkova jännite, vaan pyrin siihen, että työskenteleminen on turvallista. Ettei ole mitään sellaista, joka sulkee ilmaisua tai vaikeuttaa ryhmässä toimimista.

Ohjaaja Esa-Matti Smolander peltomaisemassa. Kuva: Juha Inkinen.

Viime kesänä metsäteatterilaiset tarttuivat toiseen venäläiseen mestariin, Fjodor Dostojevskiin.

– Kun luin Karamazovin veljekset ensimmäisen kerran, kokemus oli valtavan voimakas. Rakastan Dostojevskissa sitä, että hän on niin äärimmäinen. Kun Tšehov sanoo, että jos ihminen ei toteudu, hän tuhoutuu, Dostojevski toteaa vain, että ihmisen tehtävä on tuhoutua.

Suomen Taiteellisen Metsäteatterin esitysten katsojakunta on Smolanderin mukaan ollut omituinen mikstuura: paikallisia asukkaita, ensimmäistä kertaa taiteellista teatteria katsomaan tulleita, kulttuurialan toimijoita, nuoria näyttelijöitä ja ohjaajia. Laidasta laitaan siis.

– Se on luonut hienoa katsomisen, olemisen ja kohtaamisen kulttuuria. Viime kesänä tarjosimme ruokaa väliajalla – se kuului lipun hintaan – ja söimme yhdessä pitkien pöytien ääressä. Karamazovin veljeksissä väliaikoja oli kaksi. Yhdessä ruokaileminen on rituaali, tärkeä osa osallistumista. Tuntuu hyvältä, miten hienolla tavalla katsojat ovat ottaneet vastaan esityksemme.

Mestari ja oppilas. Sanojen synnyttämä mielikuva on liian autoritäärinen, ehkä jopa vanhanaikainen kuvaamaan Elämänmenon ohjaajan Kaisa Korhosen ja apulaisohjaajana toimineen Elina Lajusen suhdetta, jossa olennaista on keskustelu ja ohjaamiseen liittyvän hiljaisen tiedon siirtäminen seuraaville sukupolville yhdessä tekemisen kautta.

Mentorointi sai alkunsa Lajusen lähettämästä sähköpostiviestistä, toiveesta päästä assistentiksi.

– Elinan lähettämä viesti kertoi avoimuudesta, yritteliäisyydestä ja rohkeudesta. ”Opeta minulle, mitä en vielä osaa.” Siinä on paljon itseluottamusta. Hän tietää osaavansa jo aika paljon, mutta ei toki kaikkea. Sen hän oli muotoillut hyvin asiallisesti ja viisaasti, Kaisa Korhonen kertoo.

Kirje. Marja ja Lempi-kummitäti, Anne-Mari Alaspää ja Hanna Liinoja. Kuva: Kari Junnikkala.

Vastaus oli myöntävä mutta sisälsi ehdon.

– Esitin, että tekisimme yhteistyötä ei vain yhdessä vaan kahdessa produktiossa. Silloin minun ei tarvitsisi stressata, ehdinkö kertoa kaiken. Kun yhdessä kuljettu matka pitenee, voin olla oma itseni, ja kaikki vaikeudet ja voitot ilmenisivät prosessissa.

Mummolan lämmin perheyhteisö

Ensimmäinen yhteistyö, tammikuun lopussa ensi-iltansa saanut Elämänmeno, vei kaksikon Jyväskylään. Kortteeri löytyi Lajusen vanhasta mummolasta.

– Harjoitusaika oli hyvin intensiivinen, koska asuimme kämppiksinä sen sijaan, että olisimme tavanneet teatterilla vain tiettyinä kellonaikoina, Elina Lajunen kertoo.

– Arkinen elämä soljui hyvin mukana, ja tärkeitä asioita niin produktiosta kuin elämästä yleensäkin nousi esiin teekupposen äärellä aamulla ja illalla. Oivalluksista oli mahdollista keskustella heti.

Mummola. Kuva: Elina Lajunen.

Välillä mummolaan kokoontui koko suunnittelutyöryhmä pitämään palaveria.

– Se oli aivan mahtavaa! Koolla oli monen ikäpolven tekijöitä. Välillä syötiin ja laulettiin ja sitten taas jatkettiin töitä. Siitä syntyi lämmin perheyhteisö.

Samanaikaisesti sisällä ja ulkona

Perheyhteisöstä on kyse myös Elämänmenossa, Pirkko Saision esikoisromaaniin pohjautuvassa esityksessä, jonka keskiöön Korhonen on nostanut Marjan kehityskertomuksen ja taiteilijaksi kasvamisen.

– Ihmisenä toteutuminen ja omien kykyjensä löytäminen edellyttää nähdyksi tulemista. Uskon, että meillä kaikilla on siitä kokemuksia, hän sanoo ja siirtyy hetkeksi ajassa taaksepäin, 1950-luvulle.

– Asuimme isäni työn takia kymmenen vuotta Itä-Suomessa pienellä paikkakunnalla, Pieksämäellä. Olin 15-vuotias, kun palasimme Helsinkiin. Koulupaikan sain Töölön yhteiskoulusta.

Korhonen kertoo etsineensä itseään taiteen parista, hän soitti pianoa ja kirjoitti runoja. Ainekirjoitus annetusta aiheesta ei sen sijaan ottanut sujuakseen.

– Erään kerran äidinkielen opettajamme antoi aiheeksi Tapahtuma, jota en unohda. Vanhempani olivat körttejä, ja päätin kirjoittaa äitini vanhassa kotitalossa pidetyistä seuroista. Körtit eivät todista, mutta ihmiset nousivat vuorollaan puhumaan kokemuksistaan ja uskostaan. Kirjoitin, miten olin samanaikaisesti sisällä ja ulkona. Miten kaikki oli niin tuttua ja samalla niin vierasta.

Kun opettaja seuraavalla äidinkielen tunnilla palautti kirjoitusvihot, hän pyysi Kaisaa lukemaan aineensa koko luokalle.

– Se oli hirveää. Minua hävetti valtavasti ja pelkäsin, että muut oppilaat nauraisivat minulle. Mutta niin ei tapahtunut. Päinvastoin, se oli näkyväksi tulemisen hetki. Opettaja oli ymmärtänyt, että olin vielä erossa muista oppilaista. Pikkuhiljaa tilanne muuttui.

Kokenut ohjaaja käyttää jospa-kieltä

Korhonen painottaa, että kommunikaatiokumppani on ohjaajan ammatissa välttämätön.

– Tätä työtä ei voi tehdä yksin. Kommunikaatio on teatterissa elinehto.

Sen rinnalle Lajunen nostaa luottamuksen.

– On ollut hienoa nähdä, miten Kaisa luottaa näyttelijöihin. Hän saattaa joissakin tilanteissa ohjeistaa hyvinkin tarkasti, mutta hän antaa aina pallon näyttelijöille. Hän luottaa siihen, että he osaavat ja tietävät mitä tekevät.

Huulipunatytöt ja Tappari, rooleissa Saara Jokiaho, Roosa Karhunen ja Maija Andersson ja Miikka Tuominen. Kuva: Kari Junnikkala.

Kysymys erilaisuuden ymmärtämisestä ja kyvystä nähdä, miten kukin näyttelijä työtään prosessoi, saa Korhosen mietteliääksi.

– Heitän mielelläni näyttelijöille paljon materiaalia, josta he voivat joko ottaa kiinni tai jättää käyttämättä. Olen myös oppinut käyttämään jospa-kieltä. Entä jos se olisikin näin? Mitäpä jos tämä tarkoittaa myös tuota? Hyvässä tekstissä on aina erilaisia merkityksiä, ne vain pitää osata löytää.

Kaksikko sukeltaa Minnan maailmaan

Kiittävät kritiikit saaneen Elämänmenon jälkeen Korhonen ja Lajunen keskittyvät seuraavaksi Minna Canthiin. Seppo Parkkinen, jonka kanssa Korhonen on työskennellyt yli 20 produktiossa, on kirjoittanut uuden näytelmän Kanttilan rohkeasta ajattelijasta, merkittävästä kirjailijasta ja tasa-arvon puolustajasta.

Näytelmä saa kantaesityksensä marraskuussa Suomen Kansallisteatterissa.

– Ensimmäinen versio tekstistä on jo olemassa. Harjoitukset alkavat elokuun lopulla. Toivottavasti saamme pidettyä lukuharjoituksen tänä keväänä, Korhonen sanoo.

Hän sanoo olevansa enemmän kuin tyytyväinen apulaisohjaajaansa.

– Elinalla on monia kykyjä. Hän on nukketeatteritaiteilija, näyttelijä, ohjaaja. Eniten olen ihmetellyt, miten hyvin hän kirjoittaa; teki erinomaiset tekstit Elämänmenon käsiohjelmaankin.

– Kaisalta olen oppinut paljon. Erityisen vaikuttunut olen hänen tavastaan käsitellä tekstiä. Miten hän avaa joka sanan, löytää merkitykset ja syvyyden. Ne eivät ole vain sanoja. On kiinnostavaa nähdä, miten voin soveltaa kaikkea oppimaani omalla sarallani, nukketeatterissa.

– Se, mitä Kaisassa ihailen, on tinkimättömyys monella tasolla, Elina Lajunen sanoo.

Pesti apulaisohjaajana Kaisa Korhosen ohjaamassa Elämänmenossa on ollut antoisa ja tarjonnut mahdollisuuden nähdä, miten pitkän linjan teatteriammattilainen työskentelee. Tinkimättömyyden rinnalle Lajunen nostaa rohkeuden.

– Hän uskaltaa harjoituksissa mennä koko ajan yhä syvemmälle ja tehdä radikaalejakin ratkaisuja. Vaikka asiat muuttuvat, hän on koko ajan tietoinen visiostaan ja tavoitteista; siitä, että esitys puhuu oikeista asioista. Pidän siitä.

Voimaa sanoista. Marjan roolissa Anne-Mari Alaspää. Kuva: Kari Junnikkala.

Elina Lajunen ihailee myös Korhosen kykyä sietää kaaosta.

– Teatterityössä on pakko suostua kaaokseen, Kaisa Korhonen sanoo ja täsmentää ajatustaan.

– Ohjaaminen on tavallaan kaaokseen saattamista, jotta asiat saadaan järjestykseen. Pitää muistaa, että keskeneräisyydessä ovat kaikki mahdollisuudet täysinä olemassa.

Näyttelijä on teatterin tärkein tekijä

Näyttelijäkoulutuksen Ranskassa saanut ja useita nukketeatteriohjauksia tehnyt Lajunen tunnustaa olevansa minä itse -toimija, joka haluaa kantaa vastuun ja toteuttaa asiat itse.

– Minulla on kerran ollut assistentti, ja tuntui, etten osannut lainkaan jakaa vastuuta, avata työtäni tai ottaa häntä oikealla tavalla mukaan. Sen taas Kaisa osaa todella hyvin. Vaikka hän on selkeä johtaja, hänen lähtökohtanaan on ryhmätyö: yhdessä tekeminen ja vastuun jakaminen työryhmän jäsenille.

– Ideat kehittyvät, kun niitä mietitään yhdessä. On tärkeää kuunnella muiden työryhmäläisten ehdotuksia. Monet niistä ovat hyviä, eivät tietenkään kaikki. Sellaisia ei toteuteta, ei siinä sen kummempaa ole, Korhonen sanoo.

Hänen työ- ja ajattelutapaansa leimaa vahva näyttelijälähtöisyys. Korhoselle näyttelijä on teatterin tärkein tekijä.

– Kyseessä on teatterin rankin ammatti, valtavasti energiaa ja jopa sielua syövä työ, esittipä näyttelijä mitä tahansa, hyvää tai pahaa. Näyttelijä on aina töissä: päivät kuluvat harjoituksissa ja illat esityksissä. Siksi asiat tulee ajatella niin, että ne palvelevat näyttelijöitä.

Arkisten asioiden pyhyys

Korhonen ja Lajunen muistuttavat, että teatterintekemisessä on kyse yhteisöllisyydestä. Pienetkin asiat vaikuttavat harjoitusten henkeen ja sitä myötä esitykseen.

– Käytännössä se tarkoittaa esityksen rakastamista ja omakseen ottamista, mikä ilmenee myös arkisten asioiden pyhyytenä. Kun huolehdin vaikkapa siitä, että ohjaaja ja lavastaja saavat kupillisen kahvia oikealla hetkellä, heillä on virkeämpi mieli ideoida ja työskennellä, Lajunen sanoo.

Levollinen hetki. Anne-Mari Alaspää ja Hannu Lintukoski. Kuva: Kari Junnikkala.

Korhonen kertoo valaisevan esimerkin muutaman vuoden takaa, kun hän ohjasi pienelle helsinkiläiselle teatteriryhmälle uutta suomalaista näytelmää. Työryhmään kuului myös teatterikorkeakoulussa opiskeleva ohjaajaoppilas, joka oli pyytänyt päästä assistentiksi.

– Oli ensimmäinen päivä, jolloin hän osallistui harjoituksiin. Me muut olimme ehtineet tavata jo muutaman kerran. Olimme harjoitelleet pari tuntia, kun päätimme pitää tauon. Pyysin assistenttia laittamaan kahvikoneen päälle. ”Minä kun en mikään kahvinkeittäjä ole!” hän vastasi.

– Näyttelijät kuulivat hänen kommenttinsa ja katsoivat pöyristynein silmin: Kuka tuo on? Pois! Assistentti ei ymmärtänyt tilannetta lainkaan. Kahvinkeitosta oli yhteisvastuu, sen pani alulle se joka ensimmäisenä ehti. Kaikki kuuluu teatterintekemiseen; myös yhteiset lepohetket, jolloin nautitaan kahvia ja samalla pohditaan esitystä.

Kuinka varautua yllätyksiin?

Kun Korhonen ja Lajunen aloittivat yhteistyönsä, mestari opasti ensimmäiseksi: työn kautta oppii.

– Olen itse vastuussa siitä, että opin. Se edellyttää, että heittäydyn prosessiin ja teen täysillä kaiken, mitä vastaan tulee, Lajunen sanoo.

Teatteria ei tehdä muulta maailmalta suljetussa tilassa, vaan se on aina osa elämää. Siksi siihen kuuluvat myös yllätykset. Miten opettaa valmiutta kohdata odottamattomia asioita?

– En tiedä, pystyykö sellaista edes opettamaan, Korhonen sanoo ja paljastaa, että Elämänmenon harjoitusaikana koettiin kauhun hetkiä, kun yksi tärkeimmistä näyttelijöistä loukkasi kätensä.

Viikon verran oli epäselvää, voiko pitkän sairausloman saanut näyttelijä palata töihin. Oli tehtävä nopeasti varasuunnitelma, joka sisälsi myös taiteellisia riskejä. Lopulta selvisi, että kyse oli onneksi vain murtumasta, jonka paraneminen sujui hyvin.

– Se viikko oli kaoottinen ja stressaava, Korhonen myöntää.

– Teatteri on riskialtis ala, kaikki on kiinni ihmisistä. Suuri näyttämö on teatterille taloudellisesti elintärkeä, ja jos kriisi koskee hyvin keskeistä roolia, kyse on hätätilasta.

Kriisitilanteissa luottamus horjuu

Vastakohdat täydentävät toisiaan, sanotaan. Se pätee myös työelämässä. Siinä missä Kaisa Korhonen maalaa suurella pensselillä, Elina Lajunen on tarkka ja huolehtii yksityiskohdista.

– Minulla on taipumus ”hukata” asioita hetkellisesti, toisin sanoen en vain näe niitä. Voin kysyä mitä tahansa siitä, mitä olemme tehneet ja sopineet näyttelijöiden tai työryhmän kanssa, ja Elina tietää vastauksen. Hän on luotettava ja panee kaiken muistiin.

– Kaisa on korostanut sitä, että ihmisen tulee olla oma itsensä. Läsnäolo, kommunikointi ja luottamus ovat teatterissa välttämättömiä, eivätkä ne onnistu, jos yrittäisin vetää jotakin roolia.

Ystävyys. Saara Jokiaho, Anne-Mari Alaspää ja Jukka-Pekka Mikkonen. Kuva: Kari Junnikkala.

Kysymys luottamuksesta saa Korhosen mietteliääksi. Hän sanoo, ettei ole olemassa jotakin tiettyä temppua, jolla sen onnistuisi aina luomaan.

– Luottamus liittyy kaikkeen tekemiseen, siksi se on niin tärkeää. Luottamuksen tulee olla molemminpuolista. Kriisitilanteissa luottamus horjuu. Se ei välttämättä suuntaudu ohjaajaan, mutta niinkin voi tapahtua, ja se on hyvin inhimillistä.

Samassa Elina Lajunen alkaa nauraen kertoa, miten hän yhtenä päivänä oli yksin vastuussa harjoituksista.

– Kaisa joutui lähtemään tunniksi muualle, ja auktoriteetti hävisi saman tien. Tuntui kuin työryhmä ei olisi ottanut minua tosissaan, koska en täysin luottanut itseeni. Se oli tosi haastavaa. Jokaisella on oma auktoriteettinsa, mutta kukaan ei voi korvata toista, en minäkään Kaisaa. Saimme tehdyksi sen, mitä piti, mutta kieltämättä se oli hyvä oppitunti: ole oma itsesi ja luota.

Bloggaamme säätiön tukemista tekijöistä ja produktioista. Kaisa Korhonen ja Elina Lajunen kertovat Jyväskylän kaupunginteatterin uudesta teoksesta Elämänmeno. Tämä on kolmiosaisen sarjan ensimmäinen osa.

---

Katse poimii kymmeniä kuusiruutuisia ikkunoita, koruttomia huonekaluja, pihoille ripustettuja pyykkejä ja Linnanmäen huvipuiston värivalot. Näyttämöllä avautuu sotienjälkeinen kaupunkimaisema, kurkistus Helsingin Kallioon.

Niemisten perhe-elämää Kalliossa. Eilan (vas.) roolissa Anneli Karppinen ja Marja-tyttärenä Anne-Mari Alaspää. Kuva: Kari Junnikkala.

Tammikuun lopussa Jyväskylän kaupunginteatterissa ensi-iltansa saanut, Pirkko Saision esikoisteokseen pohjautuva Elämänmeno vie katsojat lähimenneisyyteen ja antaa äänen työväenluokkaiselle perheelle, joka kamppailee monin tavoin selviytyäkseen parempaan huomiseen.

”Sydämellinen ote”, kirjoittaa Keskisuomalaisen kriitikko Jorma Pollari ja nimeää Kaisa Korhosen ohjaaman esityksen teatterikauden tapaukseksi.

Hän ei ole ainoa loveen langennut. Syitä on monta: koskettava tarina, elämänmakuiset henkilöt, vahva näyttelijäntyö, tunnistettavuus, sävähdyttävä näyttämöllepano, elähdyttävä musiikki, nostalgia. Tärkein on kuitenkin se maaginen esityksen ja yleisön välinen yhteys, jonka Korhonen on onnistunut ohjauksellaan luomaan.

– Esitys on olemassa vasta silloin, kun ensimmäinen yleisö saapuu. Teatterissa on aina kyse keskustelusta ja vuorovaikutuksesta katsojien kanssa, Kaisa Korhonen sanoo.

Teatteriproduktio on kuin laiva

Elämänmeno on Kaisa Korhosen ja apulaisohjaajana toimineen Elina Lajusen ensimmäinen yhteistyö. Sen käynnisti sähköpostiviesti, jossa Lajunen toivoi saavansa arvostamaltaan mestarilta lisäoppia ohjaamisessa ja tarjoutui assistentiksi.

Viesti oli yllätys, Korhonen myöntää, mutta muutaman tapaamisen jälkeen suunta oli selvä: yhdessä Jyväskylään.

– Ehdotin, että Elina olisi läsnä kaikissa Elämänmenoa koskevissa palavereissa. Niissä toimiminen on konkreettista työtä, sillä esitystä on suunnittelemassa ja luomassa lukuisia ammattilaisia. Tietoa tulee monesta suunnasta.

– Assistentin tai apulaisohjaajan – mitä nimitystä haluaakin käyttää – pesti on vastuullinen toimi. Koen, että yksi tehtävistäni on luoda sellaiset työskentelyolosuhteet, että Kaisa pystyy ajattelemaan luovasti, Lajunen sanoo.

Hän kuvailee harjoitusprosessia merenkäynniksi.

– Se saattaa osin johtua esityksessä soivasta Mikki-hiiri merihädässä -laulusta, mutta suurelle näyttämölle rakentuva produktio on kuin iso laiva, joka liikkuu hitaasti. Pitää olla tarkkana, miten sitä ohjaa.

Ajatusten törmääminen on luovaa

Apulaisohjaajana toimiminen ei tarkoita kritiikitöntä peesaamista.

– Olen ymmärtänyt, että Kaisa haluaa minun olevan rehellinen. En ole asioista tieten tahtoen eri mieltä, mutta kerron mielipiteeni silloin, kun se eroaa Kaisan näkemyksestä.

– Ajatusten törmääminen on luovaa, Korhonen sanoo.

– Haluan, että tekijöillä on jokin visio. En tahdo sanella esimerkiksi lavastajalle, mitä näyttämölle rakentuu, vaan hänen tulee esittää oma ehdotuksensa. Teatteri on monitaiteinen alue, joka sisältää materiaalia musiikista koreografiaan, puvustuksesta valo- ja äänisuunnitteluun. Esityksessä ei koskaan ole kyse vain tekstistä.

Tehdastyöläisten ankara arki. Anneli Karppinen (vas.) ja Maija Andersson. Kuva: Kari Junnikkala.

Korhonen tähdentää, että jokaisella esityksellä on oma rytminsä, jota ei voi etukäteen määritellä.

– Jos rytmi on väärä, esitys voi mennä täysin metsään. Katsojalle tulee tarjota yllykkeitä ja niiden vastakohtia ajallisesti sopivassa suhteessa. Jokaisen teatterityötä tekevän, olipa kyseessä näyttelijä, ohjaaja tai valosuunnittelija, pitää ymmärtää, että rytmi on teoksen oleellinen tekijä.

Asiat loksahtavat kohdalleen

Kaisa Korhonen nimeää kaksi asiaa, jotka kiehtovat häntä Saision romaanissa: sodanjälkeinen aika ja ihmisen toteutuminen. Jyväskylän kaupunginteatteri valikoitui siksi, että talossa näyttelee ilmiselvä Eilan esittäjä.

– Anneli Karppinen on yksi Suomen parhaista naisnäyttelijöistä, Korhonen sanoo ja paljastaa, että näytelmän valintaa seurasi sarja onnekkaita sattumia, kuin enteitä.

– Kaksi vuotta sitten Anneli, joka on entinen oppilaani Tampereen yliopiston Nätyltä, pyysi minua etsimään sopivan tekstin, jotta voisimme jälleen työskennellä yhdessä. Kun myöhemmin kerroin ajatuksistani toteuttaa Saision romaanin näyttämölle, Anneli otti esiin edellisenä päivänä kirjastosta lainaamansa Elämänmenon.

Samana päivänä löytyi yllättäen myös tekstin dramatisointi, kun Jyväskylän kaupunginteatterin entinen johtaja, dramaturgi-ohjaaja Aila Lavaste kertoi Korhoselle ohjanneensa näytelmän Ykspihlajan Työväen Näyttämön satavuotisjuhlaan vuonna 2006. Dramatisoinnin oli tehnyt Heini Junkkaala.

– Joskus asioita vain tulee kohdalle. Ei mennyt kuin 3–4 tuntia, kun asiat järjestyivät.

Paluu menneisyyteen ja muistoihin

Vuonna 1941 syntynyt Kaisa Korhonen on kokenut sota-ajan.

– Se on erittäin vahvasti muistissani, vaikka olinkin silloin vasta lapsi. Elämä oli vaikeaa ja köyhää, eikä suuri perheemme olisi tullut toimeen ilman maalla asuvia sukulaisiamme. Asuntopula oli kova, minkä vuoksi kotimme yläkerrassa asui evakkoja. Elämänmenossa palasin tavallaan menneisyyteen ja muistoihin.

Muistojen äärellä. Anneli Karppinen (vas.), Hannu Lintukoski ja Anne-Mari Alaspää. Kuva: Kari Junnikkala.

Elina Lajuselle aikahyppy on ollut kiinnostava. Hän myöntää ensimmäisen lukukerran olleen haastava, ja otteen saaminen 1940- ja 50-luvun Suomesta oli vaikeaa.

– Tarinan ajankohdalla ei ollut itselleni merkitystä, mutta romaanin keskeiset teemat – ihmisen hauraus, haavoittuvuus ja särkyminen – ovat universaaleja. Samastuin äidin ja tyttären suhteeseen, Marjan kasvuun.

– Löysin yhtymäkohdan myös evakkoudesta, sillä isäni perhe joutui jättämään kotiseutunsa. En ole koskaan käynyt Karjalassa, mutta olen menossa Sortavalaan serkkujeni kanssa kesäkuun alussa. Uskon, että ihmisen kokemukset siirtyvät seuraavalle sukupolvelle, joskin muuntuneina. Koen, että minussakin on tiettyjä jälkiä, jotka johtuvat siitä, mitä isäni on kokenut.

Elämänmenon näyttämöversiossa tapahtumia tarkastellaan ihmisen toteutumisen näkökulmasta.

– Toteutuminen on jo sanana hyvin kiinnostava, Kaisa Korhonen sanoo ja muistuttaa, että kyseessä on ennen muuta Marjan kehityskertomus.

– Toisaalta kaikilla näytelmän henkilöillä on kyse jonkinlaisesta selviytymisestä, onnellisuudesta, kyvystä olla sinut itsensä kanssa. Mutta Marja on niin alistettu, että hänen on vaikea uskoa itseensä. Hän tuntee olevansa täysin mitätön. Onneksi hänellä on tukijansa, mikä luo tarinaan toivoa.

– Vetää vähän hiljaiseksi, ensi keväänä Nätyltä valmistuva Emma-Sofia Hautala myöntää.

Näyttelijän ammatti on hänelle tietoisen taistelun tulos. Lähisuvussa ei teatterintekijöitä ole, ja ehkä osin siksi osa sukulaisista on kyseenalaistanut uravalinnan.

– Miksi? Sitä olen kysynyt itseltänikin monet kerrat. Valitsin teatterin, koska sen kautta voin ilmentää maailmaa, ilmiöitä ja ajatuksia, sekä omiani että muiden, lukemattomin eri tavoin.

Emma-Sofia Hautala on koonnut sivustolleen tähänastisen taipaleensa. Klikkaa kuvaa ja katso!

Pietarsaaressa kasvanut, Kaustisen musiikkilukion käynyt Hautala on toiminut vuosia houseband-solistina ja ohjannut bändejä.

– Musiikki on ollut aina läsnä elämässäni, ja sitä kautta päädyin teatteriin ja esiintymiseen. Jos minusta olisi tullut vain muusikko, se olisi kaventanut minua. Teatteri tarjosi minulle kokonaisvaltaisen tavan ilmaista itseäni.

Näyttelijän rajattomat mahdollisuudet

Syksyllä 2011 opintonsa Tampereen yliopistossa aloittanut näyttelijäntaiteen kurssi on saanut kahden eri taiteilijasukupolven koulutusta, sillä elokuussa 2014 teatterityön professoriksi valittiin Pauliina Hulkko tehtävää yli kaksi vuosikymmentä hoitaneen Yrjö Juhani Renvallin jäätyä eläkkeelle. Samalla vaihtui suurin osa lehtoreista.

– Hulkon myötä olemme perehtyneet muun muassa nykyteatterigenreen. Hän painottaa koulutuksessa – samoin kuin Hanno Eskola, joka toimi aiemmin näyttelijäntyön lehtorina – näyttelijän roolia ja vastuuta taiteilijana. Olemme tekijöitä siinä missä ohjaajat ja muut ajattelijat, Emma-Sofia Hautala sanoo.

Henkilökohtaisen taiteilijuuden korostaminen positiivisella tavalla on hänen mukaansa auttanut muuttamaan omia asenteita ja toimintatapoja näyttelijänä.

– Jos saan työhön ja uraani liittyviä ideoita ja ajatuksia, jotka eivät ole varsinaista teatteria, en blokkaa niitä. Näyttelijän on ehdottoman tärkeätä ymmärtää, miten monenlaista työ voi nykyään olla. Mahdollisuudet ovat rajattomat.

Hautala analysoi näyttelijän erilaisia työrooleja myös loppututkielmassaan.

– Etsin työssäni myös näyttelijäntyön tekniikkaa, joka sopisi sekä perinteisen roolihahmon rakentamiseen että nykyteatterin keinoin rakennettuun esitykseen.

Nykynäyttelijä venyy moneen

– Se, mikä sytyttää näyttelijän kunkin työn alussa, vaihtelee. Tampereen Työväen Teatterin Kohtalon tangossa se oli ilman muuta liike, tanssi. Roolihenkilöni syntyi sitä kautta. Siihen vaikuttivat myös kuvat. Film noir -tyylilajissa toteutettu esitys on esteettinen, visuaalinen elämys. Annoin myös itseni vaikuttua sen ajan kuvista, Hautala kertoo.

Hän harjoittelee parhaillaan Pasi Lampelan käsikirjoittamaa ja ohjaamaa Päätepysäkkiä, joka saa ensi-iltansa Tampereen Teatterissa 27. tammikuuta 2016.

– Lampela kirjoittaa ihailtavan tarkasti, mikä kolahti heti. Teksti on elävää, välillä sanat ja lauseet loppuvat kesken, kuten “oikeassakin” elämässä. Näyttelemisen laatu syntyy luottamalla tekstiin.

Päätepysäkin näyttelijät Emma-Sofia Hautala (vas.), Elisa Piispanen, Esa Latva-Äijö ja Heikki Nousiainen. Kuva: Yehia Eweis.

Hautala sanoo olevansa onnellinen siitä, että on opiskeluvuosinaan saanut käytännön kokemusta sekä suuresta että pienestä teatterinäyttämöstä, tv-työskentelystä ja oman, yhdessä Anna-Elisa Hannulan kanssa toteutetun, Who´s your honey -projektin tekemisestä.

– Keskustelin erään pitkään alalla työskennelleen näyttelijän kanssa, joka toivoi pääsevänsä vain tekemään omaa työtään. Hän tarkoitti perinteistä roolin rakentamistyötä valmiin käsikirjoituksen pohjalta sen sijaan, että näyttelijät esimerkiksi kirjoittaisivat osan tekstistä.

– Minusta näyttelijän ammatti voi olla paljon muutakin kuin roolin rakentamista, eikä kyse ole vain nuoren näyttelijän naiivista ajattelusta. Olemme saaneet Nätyllä koulutuksen laaja-alaiseen tekemiseen ja taiteilijuuteen. Olen alkanut ajatella, mihin näyttelijän ammattitaitoa voisi käyttää myös teatterin ulkopuolella. Toki näytellessä koen olevani omalla maaperälläni, mutta en halua herätä “taide-kuplasta”. Näyttelijyys voi toimia siltana erilaisten ihmisten välillä.

Kun taiteesta tulee yhteinen kieli

Sillan rakentamista Emma-Sofia Hautala on toteuttanut muun muassa työskentelemällä kehitysvammaisten kanssa.

– Vedin vuoden Tampereen Kehitysvammaisten Tuki ry:n kahta kerhoa. Toisessa yhteisenä välineenä oli elokuva, toisessa perehdyimme esiintymiseen. Siinä oli haastetta, koska minulla ei ollut juuri mitään kokemusta kehitysvammaisten kanssa työskentelemisestä. Mutta taide toimi siltana ja lähensi meitä. Siitä tuli yhteinen kielemme.

Hautala tunnustaa olevansa perfektionisti, mutta kehitysvammaisten kanssa työskenteleminen taivutti tavoitteet toisenlaisiksi. Matkasta kasvoi tärkein anti.

– Teimme kauden lopuksi esityksen, joka ei ollut tavanomaisella mittapuulla arvioituna täydellinen, mutta ei ole epäilystäkään, miten paljon se merkitsi esiintyjille. Esityksessä mukaan lähti ihmisiä, jotka eivät olleet koskaan harjoituksissa nousseet lavalle. Lopulta myös osa yleisöstä liittyi joukkoon. Se oli minulle tärkeä kokemus soveltavan teatterin merkityksestä ja mahdollisuuksista.

Virran säilyttäminen on tärkeää

Hautala sanoo odottavansa aikaa, jolloin hän ei ole enää opiskelija.

– Olen opiskellut yhtäjaksoisesti kuusivuotiaasta tähän päivään asti. Tietenkin toivon, että saisin töitä. Olen onnellinen, että olen jo nyt saanut työskennellä hyvin erilaisissa tehtävissä, teattereissa ja rooleissa. On myös ollut ihanaa saada toteuttaa oma proggis, Who´s your honey.

Hän aikoo muistuttaa itseään ”ihanan kombinaation”, kuten hän monipuolista työn kirjoa luonnehtii, merkityksestä.

– Uskon, että sen avulla liekki pysyy elossa. Olen seurannut, miten pitkään ammatissa toimineilla kollegoilla virtaa ja uteliaisuutta piisaa, kun heillä on jokin oma juttunsa. Näyttelijänä minulle on tärkeää se, että toimin muissakin yhteisöissä kuin ammattiympyröissä. Kuulun muun muassa seurakuntayhteisöön, joka on hyvin erilainen kuin teatteriyhteisö.

Laulua ja pianonsoittoa lapsesta asti harrastanut Hautala sanoo muusikkouden olleen hetkellisesti pöytälaatikossa, mutta pian on aikaa omille biiseille.

– Olemme perustaneet uuden bändin. Tietoisuus siitä, että poistun kohta yliopistolta, on avannut tilaa uusille asioille.

– Mitä pidempään olen opiskellut, sitä vahvemmin olen tajunnut: tämä jos mikä on olennaista, Anna-Elisa Hannula sanoo ja tarkoittaa ammattiaan taiteilijana.

– Taiteen avulla ihminen pystyy käsittelemään tunteitaan ja ymmärtämään paremmin ihmissuhteita ja elämän ilmiöitä. Se myös auttaa meitä oppimaan, miten toimia toistemme kanssa niin, että meillä olisi hyvä olla maailmassa.

Anna-Elisa Hannula Nätyn Jerusalemin tanssissa (2013). Kuva: Senni Luttinen.

Viimeistä vuottaan Tampereen yliopistossa Nätyllä opiskeleva Hannula on aiemmin valmistunut muusikoksi Tampereen ammattikorkeakoulun teatterimusiikkilinjalta.

– Lapsena en nähnyt taiteilijan ammattia realistisena vaihtoehtona, sillä en uskonut olevani tarpeeksi lahjakas. Siksi lähdin liikkeelle myöhään. Olin jo kaksikymppinen, kun olin ensimmäistä kertaa teatterin lavalla.

Hannulan pääinstrumenttina on laulu, mutta hän soittaa myös fagottia, saksofonia ja pianoa.

– Olla ihmisten kanssa samassa tilassa ja tuottaa musiikkia on ihanin tapa elää! Sama pätee teatteriin, jossa jaamme työryhmän ja katsojien kanssa yhteisen kokemuksen. Molempiin liittyy myös tietty taianomaisuus.

Teatterilla voi ja pitää vaikuttaa

Nätyn tuotantojen lisäksi Anna-Elisa Hannula on työskennellyt muun muassa Pyynikin ja Maarianvaaran kesäteattereissa. Kuluneena syksynä hän on näytellyt Tampere-talon 25-vuotisjuhlaesityksessä Kesäyön uni ja Tampereen Työväen Teatterin musikaalissa Desirée.

Kaisalla riitti vientiä Maanankavaaran kesäteatterin Kilpakosijoissa. Kuva: Pentti Sormunen.

Ennen Tampereelle muuttoaan Hannula oli vannoutunut musikaalien ystävä. Laulua! Musiikkia! Tanssia!

– Nautin niiden tekemisestä yhä, mutta Nätyllä näkemykseni teatterintekemisestä on laventunut.

Hannula mainitsee Tampereen yliopistossa jo yli kymmenen vuotta harjoitetun tarinateatterin, jossa näyttelijät saavat esityksen ainekset yleisöltä. Kuuntelemisen taitoa ja uskallusta kehittävän metodin avulla opiskelijat ovat tehneet teatteria mm. omaishoitajille, vanhuksille ja liikuntavammaisille.

– Minulla oli todella outo käsitys yhteiskunnallisesta teatterista ennen kuin aloitin opintoni, mutta tarinateatterin ja ihmisten kohtaamisten sekä viime vuosina näkemieni esitysten myötä olen ymmärtänyt, mikä voima teatterissa parhaimmillaan piilee. Siihen pyrimme myös Emma-Sofia Hautalan kanssa toteuttamassamme Who´s your honey -projektissa: herättämään, vaikuttamaan ja kyseenalaistamaan ympärillämme olevaa kuvastoa.

Kameran kanssa saa leikkiä

Who´s your honey -projektissa Hannula ja Hautala hyödyntävät useita sosiaalisen median kanavia: YouTubea, Instagramia, Facebookia.

– Se, että toimimme verkossa, oli alun perin minun ideani, vaikka tosiasiassa inhoan somea. Se ei ole minulle luonteva väline enkä todellakaan hengaile siellä ihan onnellisena. Mutta se, että jokin asia on itselle vieras, on huono syy olla tekemättä sitä. Päinvastoin, uudet asiat pitää ottaa haasteina, Hannula sanoo.

Projektin myötä kaksikko on työskennellyt tiiviisti kameran kanssa kokeillen erilaisia ideoita.

– Kameranäytteleminen kiinnostaa minua todella paljon, osin siksi, että se on uusin laji elämässäni. Se myös tuntuu rennommalta esiintymisen näytelmän tavalta kuin teatteri. Kamerantyöskentelyyn liittyy olennaisesti leikkaaminen, jonka avulla voi luoda täysin uudenlaisia asioita, mikä on tosi mahtavaa! Kameran kanssa voi olla tuttavallinen. Suhde siihen muuttuu, mitä enemmän sen kanssa leikkii.

Vaatimukset tuntuvat kehossa

Loppututkielmassaan Anna-Elisa Hannula pohtii tekstipohjaisen näytelmän harjoitus- ja esitysprosessia sekä näyttelijän positiota tuon prosessin sisällä.

– Olen huomannut, että toistan tietynlaisia toimintakaavoja harjoituksissa ja esityksissä. Haluan tutkia, missä määrin ne ovat itsestäni lähtöisin olevia asioita, joihin minulla on mahdollisuus vaikuttaa, ja missä määrin ne liittyvät prosessin luonteeseen; tekstilähtöisyyteen, ryhmätyöskentelyyn, hierarkioihin ja ensi-iltaa kohti kasvavaan hektisyyteen.

Hän huomauttaa, että näyttelijä kantaa kehossaan roolihenkilöönsä kohdistuvat vaatimukset.

– Näyttelijä työstää harjoitusprosessin aikana roolihenkilöään, mutta sen lisäksi myös monet muut – ohjaaja, koreografi, kollegat, pukusuunnittelija, lavastaja – vaikuttavat valtavasti esiintymisen rakentumiseen. On tasapainoiltava koko ajan omien ajatustensa ja ulkopuolelta tulevien ajatusten toteuttamisen kanssa. Se on välillä vaikeaa, varsinkin, koska kaikkia vaatimuksia – olivat ne sitten omia tai toisten – ei pysty toteuttamaan.

Lisäoppia taloista ja maailmalta

Tällä hetkellä Hannula harjoittelee Tampereen Työväen Teatterilla Lada-näytelmää joka saa ensi-iltansa 20. tammikuuta 2016. Wolfgang Herrndorfin kirjoittamaan nuortenromaaniin pohjautuvan draamakomedian ohjaa saksalainen Pedro Martins Beja.

– Olen proggiksesta tosi innoissani. On ihanaa päästä tutustumaan uusiin tyyppeihin. Näytelmä on myös hengeltään toisenlainen kuin Kesäyön uni ja Desirée, jotka ovat olleet keveitä ja leikkisiä.

Nuorta lempeä TTT:n Desiréessä. Aviosiippana Veeti Kallio. Kuva: Kari Sunnari.

Tulevaisuuteen Hannula suhtautuu luottavasti.

– Uskon, että töitä löytyy, vaikka en olekaan varma mistä. Sekä perinteiset laitosteatterit että vapaan kentän ryhmät kiinnostavat minua.

Myös maailmanteatteri kiehtoo. Hän mainitsee esimerkkinä intialaisen 1980-luvulla toimintansa aloittaneen Natya Chetana -ryhmän, joka jatkaa Peoples´ Theatre -perinnettä.

– He tekevät yhteiskunnallisista aiheista teatteria ja vievät esitykset kyliin ihmisten luo, jotka eivät muuten pääsisi näkemään niitä. Haluaisin joskus työskennellä jossakin vastaavanlaisessa ryhmässä.

Alavieskassa varttunut Hannula on suunnitellut teatterikiertuetta myös Pohjois-Pohjanmaalle.

– Kotiseutuni on harvaan asuttua, ja siksi televisio on valtaosalle väestöä ainoa kulttuurilähde. Tiedän, miten tärkeää olisi tarjota muunkinlaista ohjelmaa. Teatterikiertue tarvitsee tietenkin työryhmän ja resursseja, mutta aion ehdottomasti toteuttaa sen seuraavan kymmenen vuoden sisällä.

Esittelemme säätiön tukemia ja palkitsemia tekijöitä. Vuorossa ovat näyttelijät Anna-Elisa Hannula ja Emma-Sofia Hautala. Tämä on kolmiosaisen bloggaussarjan ensimmäinen osa.

---

”Mä otin projektiksi itseni. Pitää vain keskittyä siihen omaan juttuun”, energiapatukoita heilutteleva Supernainen sanoo ja ravaa kuntosalilta kotialttarin ääreen ja kahvilasta puita halaamaan.

Täydellisyyteen pyrkivä fiktiivinen hahmo on osa Anna-Elisa Hannulan ja Emma-Sofia Hautalan Who´s your honey -projektia. Tampereen yliopiston teatterityön tutkinto-ohjelmassa Nätyllä viimeistä vuottaan opiskeleva kaksikko halusi ennen ammattilaisiksi siirtymistään vielä kerran työskennellä yhdessä, ja niin käynnistyi naisten kuvia luotaava teossarja.

– Kun mietimme aihetta, naiseus ja siihen liittyvä kuvasto askarruttivat vahvasti meitä molempia. Koska aihe on laaja, päätimme rajata sen katukuvassa, tiedotusvälineissä ja sosiaalisessa mediassa jatkuvasti esillä oleviin konkreettisiin kuviin sekä niistä syntyviin mielikuviin, Hautala kertoo.

– Pohdimme myös, keille asia on tärkeä ja ajankohtaisin: murrosikäisille tytöille ja nuorille naisille. Tiedämme molemmat, miten raskasta aikaa se voi olla kaikkine kriiseineen. Haluamme käsitellä aihetta niin, että se herättää nuoret näkemään, miten monin tavoin heidän omakuvaansa vaikutetaan, Hannula lisää.

Aito asia vai rooli päällä?

”Nyt on siis semmoinen juttu… että tämä meidän videoproggis… voi ei!”

Suuret kyyneleet valuvat puhujan poskia pitkin, traaginen paljastus on selvästi tuloillaan, kun äänensävy äkkiä vaihtuukin uutisankkurin rutinoituneeksi replikoinniksi ja samalla paljastuu postauksen aihe: itku.

Syyskuussa Emma ja Annuska, kuten he itsensä katsojille esittelevät, latasivat ensimmäisen videobloggauksensa YouTubeen. Kaksikko peräsi vastauksia ajoittaiseen itseinhoonsa ja siihen, miksi oma elämä tuntui niin laimealta. Rentoa provosointia sisältänyt setti havahdutti miettimään, mikä on totta ja mikä roolia – meillä kaikilla.

– Tosi-tv-sarjojen kuvastoon olennaisesti kuuluva itku on yksi niistä aiheista, joita avaamme vlogissamme toisaalta tylyn analyyttisesti, toisaalta humoristisesti sipulien kanssa leikkimällä, Hautala sanoo.

– Haluamme herätellä katsojat suhtautumaan someen kriittisesti. Kun ihminen esiintyy esimerkiksi vlogissa omalla nimellään, kuinka totta hänen tarinansa ja käytöksensä tosiasiassa ovat? Koimme, että voimme tuoda asian esiin siksi, että olemme näyttelijöitä.

Fiktiivisen Supernaisen seikkailujen, naisen arkea parodisesti tarkastelevien välähdysten ja making of -koosteiden rinnalle kaksikko on tehnyt ”lätinäpostauksia”, joissa he keskustelevat kulloisestakin aiheesta omana itsenään.

Pelkän mutun varassa videoiden sisältöä ei improvisoida, vaan tarinoinnin tukena on myös tutkimustietoa.

– Esimerkiksi lemppariajatukseni siitä, miten voisimme laajentaa kollektiivisesti ja yksilöllisesti ideaalikuvaamme vaikkapa ihmiskehosta, on peräisin Kaja Silvermanin kirjasta The Threshold of the Visible World. Itkupostausta tehdessämme hain tutkittua tietoa sukupuolten tunneilmaisun eroista, Hannula kertoo.

Kun stereotypiat heittävät häränpyllyä

”So here we are. This is the moment of the truth, c´mon!”

Lokakuussa ilmestyi Who´s your honey -projektin musiikkivideo Cyanide, jonka Hannula ja Hautala toteuttivat yhdessä työryhmän kanssa. Videossa toistuvat popmusiikkikulttuurista tutut asetelmat, miljööt ja liikekieli, mutta päinvastaisella tavalla: nainen rulettaa ja mies on seksiobjekti.

– Kun suunnittelimme Cyanidea, kävimme läpi todella paljon musiikkivideoita. Kun linkitin esimerkkejä vaarallinen ja seksikäs nainen -kuvastosta, keskustelu Facebook-ryhmässämme kävi todella kuumana, Hautala kertoo.

Cyaniden kuvauksesta ja leikkaamisesta vastaa Tampereen yliopistossa opiskeleva Usva Torkki, ”kullan arvoinen kuvajournalisti”, kuten kaksikko häntä lämpimästi kehuu.

– Olemme kuvanneet ja editoineet itse valtaosan Who´s your honey -projektin materiaalista, mutta musiikkivideoon halusimme henkilön, joka tuo oman näkökulmansa kameran kautta. Nätyläiset ovat tehneet kuluneen vuoden aikana aika paljon yhteistyötä samassa tiedekunnassa opiskelevien journalistien kanssa, mikä on ollut tosi kivaa ja hedelmällistä, Hannula ja Hautala sanovat.

Teatteri tarvitsee nuorta yleisöä

“Joo, hei ota itse asiassa housut pois.” “Okei…mut eiks tää ollu huulipunamainos?” “Joo-joo.”

Videoblogin lisäksi Who´s your honey -projektilla on Facebook-sivusto ja Instagram-tili. Sosiaalisen median käyttö on ollut tietoista ja tavoitteellista, sillä sen avulla kaksikko on etsinyt uutta yleisöä.

– Tilastojen mukaan teatterissa käyvä väki vähenee ja katsojien keski-ikä nousee koko ajan. Jos teatteri haluaa löytää nuoria katsojia, on mentävä verkkoon, koska siellä he nykyään ovat, Hannula sanoo.

– Cyanide-musiikkivideo on jo saanut aika hyvin katsojia, kuten koko vlogi, joka on alkanut levitä yllättävän vanhan yleisön parissa. Olemme olleet tosi iloisia siitä, että monet yläasteen ja lukioiden opettajat ovat näyttäneet videotamme tunneillaan, Hautala kertoo.

Verkon hyödyntäminen onkin ollut eräänlainen kollektiivinen kutsuhuuto ja kiirivä viidakkorumpu tulevasta, sillä projekti jatkuu keväällä live-esityksillä. Nätyn harjoitustiloissa maalis-huhtikuussa ensi-iltansa saavassa teatteriesityksessä naiseutta lähestytään pinnan ja kuvallisen ajattelun kautta.

– Aiomme kutsua yläaste- ja lukioikäisiä nuoria katsomaan esitystä. Teatterilla on oma paikkansa yhteiskunnassa, ja on tärkeää, että nuoret pääsevät siitä osallisiksi. Olemme jakaneet kouluissa flaijereita. Vierailemme myös Tyttöjen talossa, jossa pidämme naisen kuvia koskevan työpajan, kaksikko kertoo.

– On tärkeää kohdata ihmisiä kasvokkain. Huomasimme sen viime kesänä, kun teimme vlogia varten katugallupia. Kysyimme eri-ikäisiltä, eri sukupuolta ja erilaisia ammatteja edustavilta vastaantulijoilta, millainen ihminen on menestynyt ja tunsivatko he itse olevansa menestyneitä. Siinä koki monenlaisia hetkiä ja myös näki, milloin aihe osui ja lujaa.

– Olen ollut onnekas ammatinvalinnassani. Kirjailijantyö on mielekäs tapa sekä elää arkea että osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun, Emilia Pöyhönen sanoo.

Teatterikorkeakoulusta keväällä 2008 valmistunut Pöyhönen on työskennellyt näytelmäkirjailijana, dramaturgina ja suomentajana. Lukuvuoden 2004–05 hän opiskeli Berliinissä, Hochschule für Schauspielkunst Ernst Buschissa.

– Saksassa näytelmäkirjailijaperinne on hyvin vahva, kun taas meillä näytelmäkirjailija on prosaisteihin verrattuna ikään kuin pseudokirjailija. Saattaa johtua Berliinin-opinnoistani, mutta näen, että kirjailijan työ on yksi väline uudistaa teatteria siinä kuin jokin muukin. Näytelmä on vapaa rajapinnan laji, joka mahdollistaa monenlaisia asioita. Minua kiinnostaa kirjoittaminen, joka kysyy näyttämöltä kysymyksiä.

– Suomen vahva realistinen perinne tuottaa välillä ajattelua, jonka mukaan taiteilijan tehtävä on tallentaa nykytodellisuutta. Taide on tietysti paljon muutakin.

Kaikilla on oma tiensä

Kirjoittaminen on Emilia Pöyhöselle olemassaolon ja maailmassa olemisen tapa.

– On vaikea eritellä, mihin kaikkeen se liittyy. Kirjoittaisin, vaikka kukaan ei julkaisisi tekstejäni, hän sanoo.

Emilia Pöyhönen. Kuva: Aino Huovio.

Työnä kirjoittaminen on ankara laji, koska se vaatii yksinäisyyttä ja kykyä olla itsensä kanssa.

– Sanon usein, että kirjoittaminen on mustasukkainen rakastaja. Kaikki vaiheet eivät tietenkään ole niin intensiivisiä. Mutta käytännössä kirjoittaminen tarkoittaa sitä, etten voi jatkuvasti juosta sosiaalisissa tilanteissa.

– Eri taiteilijoille sopivat erilaiset metodit ja työskentelytavat. Se, että kirjoitan yksin, ei tarkoita, että työskentelen eristäytyneenä. Päinvastoin, koen olevani osa aktiivista keskustelua. Käyn näytelmäkirjailijoiden Teksti-yhteisön tapaamisissa ja käyn dialogia kollegoiden sekä läheisten ohjaajien kanssa. Käyn myös katsomassa esityksiä. Kaikkein tärkeintä on kuitenkin lukeminen.

Näytelmät on tehty luettaviksi

Emilia Pöyhösen aiempaa tuotantoa on julkaistu kirjoina. Kustantajana toiminut Kirja kerrallaan lopetti kuitenkin toimintansa lokakuussa 2012.

– On ongelmallista, ettei Suomessa ole viime vuosina julkaistu näytelmiä kirjoina. Suuret kustantamot ovat julkaisseet joitakin näytelmäkirjallisuuden klassikoita. Sen sijaan nykynäytelmiä julkaisevat lähinnä teatterit, niitäkin vähän. Se tarkoittaa, ettei niitä saa kirjastoista, ja näytelmien lukemisen perinne katoaa.

Pöyhönen iloitsee, että helsinkiläinen Into Kustannus julkaisee syksyllä 2016 kolmen näytelmän – Prinsessa Hamlet, kuka tahansa meistä – dokumentti ja Leipäjonoballadi – kokoelman.

– Kirjailijana näen sen tärkeänä tekona, ovathan näytelmäni kirjallisuutta siinä missä proosa, runous ja maailmankirjallisuus.

Hän tuntee itsensä onnekkaaksi, koska saa tehdä mieleistään työtä. Helppoa se ei aina ole. Työtä on tehtävä paljon, ja näytelmätekstien tulee kestää kriittinen tarkastelu.

– Kun prosessi on lopuillaan, kaikki vaiva alkaa unohtua. Se on tietenkin itsesuojelua. Eihän sitä muuten ryhtyisi koskaan enää tekemään uudestaan mitään.

Kuka saa tehdä taidetta?

Pöyhönen muistuttaa, että näytelmien kirjoittaminen on hyvin hidasta työtä, johon usein liittyy epävarmuus toimeentulosta.

– Vielä toistaiseksi taiteilijan on ollut mahdollista työskennellä Suomessa apurahajärjestelmän ansiosta niin, ettei suuria taiteellisia kompromisseja ole tarvinnut juuri tehdä. Mutta apurahat ovat pieniä, ja käytännössä näytelmäkirjailija elää usein jatkuvasti toimeentulon rajoilla ja sosiaaliturvan ulkopuolella.

– Kun puhutaan siitä, kenellä on mahdollisuus tehdä taidetta, puhutaan vääjäämättä myös rahasta.

Jos yhteiskunnassa taide toimii kaupallisella pohjalla, niin ainoat, jotka pystyvät tekemään sitä, ovat rikkaiden perheiden lapset. Heidän perheensä maksaa taidetyön.

– Esimerkiksi Saksassa suuri osa taiteilijoista on erittäin hyvätuloisista perheistä. Kyse ei ole siitä, etteivätkö köyhempien perheiden lapset olisi taiteellisesti yhtä lahjakkaita, mutta heillä ei ole taloudellisesti mahdollista opiskella taidetta tai työskennellä taiteilijana.

Suomessa on Pöyhösen mukaan poikkeuksellinen tilanne, koska taidekoulutus on ilmaista, ja opiskelemaan valitaan lahjakkaimmat.

– Olemme perifeerinen maa, ja kommunikoimme todella huonosti muun maailman kanssa. Mutta meillä on laadukasta ammattitaiteilijoiden tekemää esitystaidetta, näytelmäkirjallisuutta, kuvataidetta. Yksi keskeinen syy siihen on, että meillä on ollut mahdollista valita parhaat. Jos ajamme taiteen rahoituksen alas, tilanne muuttuu radikaalisti. Taiteesta tulee rikkaiden perheiden lasten harrastustoimintaa. Eikä siinä mitään, varmasti kirjoja julkaistaan silloinkin. Mutta on selvää, että myös laatu on toisenlaista.

Laajakuva kertoo ihmisestä enemmän kuin lähikuva.

– Ajatus on ruotsalaisen elokuvaohjaaja Roy Anderssonin. Hän puhuu paitsi konkreettisesta kuvasta myös siitä, että ihminen esitetään jossakin kontekstissa, mikä tarjoaa laveamman näkymän. Minusta siinä on perää, näytelmäkirjailija Emilia Pöyhönen sanoo.

Näytelmissään Pöyhönen on tarkastellut useita yhteiskunnallisesti merkittäviä teemoja: köyhyyttä, ilmastonmuutosta, pakolaisia, länsimaiden ja kehitysmaiden välistä kuilua. Vaikka niiden aiheet, käsittelytapa ja kieli poikkeavat suurestikin toisistaan, kriitikko Maria Säkön mukaan Pöyhösen tuotannolle voi löytää yhteisen nimittäjän: armottomuuden ja muutoksen mahdollisuuden kiehtovan liiton.

Emilia Pöyhönen. Kuva: Aino Huovio.

Kysymykset yksilön ja yhteisön suhteista sekä yhteiskunnallisista mekanismeista kiinnostivat Pöyhöstä jo ennen kuin hän haki dramaturgian koulutusohjelmaan Teatterikorkeakouluun vuonna 2003.

– Olen opiskellut sosiologiaa ja työskentelin aiemmin Helsingin yliopistossa tutkimusavustajana. Minulla on myös ympäristö- ja siirtolaisaktivistin tausta. En koe, että olen valinnut yhteiskunnallisuuden, vaan se on minulle luontainen tapa ajatella ja toimia. Kantaa voi ottaa monella tavalla.

Kieli kirkastuu ääritiloissa

Pöyhösen näytelmiä on kehuttu kauniista, lähes täydellisyyttä hipovasta kielestä.

– Jokainen teos vaatii oman kielensä. Sen löytäminen on minulla keskeinen tavoite. Kun se löytyy, teos alkaa kirjoittaa itseään.

Uusimman näytelmänsä, Prinsessa Hamletin, alaotsikoksi Pöyhönen on antanut sarjakuvatragedia.

– Olen halunnut tutkia kielen kuvallisuutta. Sarjakuva, joka taiteenlajina sijoittuu kirjallisuuden ja kuvataiteen rajapintaan, kiinnostaa minua todella paljon. Kiinnostavimmat asiat tapahtuvat usein taiteen rajapinnoilla.

Pöyhönen kertoo pyrkineensä kirjoittamaan tislattua kieltä.

– Se liittyy kipuun, kärsimykseen, suruun, hulluuteenkin. Ääritiloissa kielestä riisuutuu kaikki ylimääräinen, se muuttuu tiiviiksi ja kirkkaaksi.

Tislatulla kielellä Pöyhönen viittaa myös tekstimassan tihentämiseen.

– Tekstinä Prinsessa Hamlet on lyhyt sisällön mittakaavaan ja aiheistoon nähden. Kun se esitettiin vuosi sitten lukudraamana Kansallisteatterin Lavaklubilla, aikaa kului tunti ja 20 minuuttia. Esitys, jonka Linda Wallgren ohjaa vuoden kuluttua Q-teatteriin, saattaa toki olla pidempi.

Horatian roolissa Niina Koponen. Kuva: Elina Snicker.

Dialoginen suhde todellisuuteen

Emilia Pöyhönen on kirjoittanut Prinsessa Hamletin eräänlaisena päällekirjoituksena.

– On mahdotonta ilmoittautua Shakespearen rinnalle. Se myös selittää, miksi olen työstänyt näytelmääni yli viisi vuotta. Jos alkaa päällekirjoittaa Shakespearen Hamletia, se on syytä tehdä kunnolla, hän sanoo nauraen ja ilmiselvästi haasteen koosta tietoisena.

Kirjoitustapaansa Pöyhönen luonnehtii dialogiseksi.

– Kaikki näytelmäkirjallisuus on tietyllä tavalla dialogia Shakespearen kanssa, koska luemme uusia tekstejä kulttuurikaanoniin nostettuja teoksia vasten. Olen usein kirjoittanut dialogissa muiden tekstien tai todellisuuden kanssa. Yksi Leipäjonoballadin päähenkilöistä on Franciscus Assisilainen, paljasjalkapyhimys.

Kun kirjoitusprosessi on kiihkeimmillään, Pöyhönen valitsee tarkasti, mitä teoksia hän lukee. Yksi Prinsessa Hamletin referenssiteoksista on Virginia Woolfin vuonna 1925 julkaistu Mrs. Dalloway, jonka yksi päähenkilöistä kamppailee mielenterveytensä kanssa ja päätyy lopulta itsemurhaan.

– Luin Woolfin romaania usein, nimenomaan englanniksi. Hän kuvaa mestarillisesti hulluuden kokemusta ja todellisuuden hajoamista. Mrs. Dalloway on tietyssä mielessä kuoroteos, koska siinä on monta kertojaa, mutta samalla se onnistuu kuvaamaan todellisuuden spiraaliluonnetta hyvin erityisellä tavalla.

Hedda Gabler uudistui ryhmätyönä

Kolme vuotta sitten Kotkan kaupunginteatterissa sai ensi-iltansa Henrik Ibsenin Hedda Gabler, Shakespearen Hamletista inspiraationsa saanut näytelmä, jonka Pöyhönen dramatisoi yhdessä ohjaaja Hilkka-Liisa ”Hili” Iivanaisen kanssa.

– Meillä oli myös työpajoja näyttelijöiden kanssa. Emilia Kokko näytteli Heddaa. Se oli tavallaan ryhmätyöprosessi.

Kotkaan Pöyhönen suunnisti teatterinjohtaja Ilkka Laasosen kutsusta. Pesti teatterin kotikirjailijana kesti lopulta kolme vuotta.

– Koin yhteistyön Ilkan ja Hilin kanssa mielekkäänä. Olin sitä ennen työskennellyt ryhmissä dramaturgina jo aika paljon. Esimerkiksi Saana Lavasteen kanssa olimme tehneet Globen uupuneet yhteistyössä Kansallisteatterin, Dodo ry:n ja Teatteri 2.0:n kanssa.

Pöyhönen muistuttaa, ettei ole yhdentekevää, millaisia tarinoita kerrotaan, koska tarinat vaikuttavat todellisuuteen.

– Kirjailijana olen nauttinut siitä, että pystyn kertomaan tarinan itse, sillä meillä on valta tulkita uudestaan kaikkia myyttejä ja kulttuurikaanoniin valittuja teoksia.

Taiteilija ei voi määrittää tulkintaa

Pöyhönen ei halua rajata saati segmentoida näytelmiensä yleisöä.

– En ole koskaan kokenut kohdeyleisöajattelua mielekkääksi, tyyliin 50-vuotiaat mieskatsojat voivat samastua tähän tarinaan. Näen, että meissä kaikissa on yhtäläisyyksiä ja eroja. Meillä on myös tarve ja kyky ottaa kontaktia hyvinkin erilaisiin ihmisiin ja asioihin ja siten löytää itsemme hyvinkin erilaisista narratiiveista.

Hän kiteyttää kysymyksen vastaanottajista kirjeenvaihtoprotokollasta tuttuun englanninkieliseen fraasiin: To whom it may concern.

– Olen joskus käyttänyt metaforana myös pullopostia. Laitan viestin liikkeelle ja toivon, että joku sen löytäisi. Taiteilija ei voi määrittää teostensa vastaanottoa ja tulkintaa. Tietenkin minulla on asiasta mielipiteitä, mutta jonkun toisen tulkinta samasta teoksesta on ihan yhtä validi kuin minun. Olemme samalla viivalla.

Esittelemme säätiön tukemia ja palkitsemia tekijöitä. Vuorossa on näytelmäkirjailija, dramaturgi Emilia Pöyhönen. Tämä on kolmiosaisen bloggaussarjan ensimmäinen osa.

---

”Mitäpä jos meillä olisi hullu nainen, joka on oman elämänsä päähenkilö eikä jonkun muun ajattelun heijastuma?”

Ajatus on yksi niistä, jotka johtivat Prinsessa Hamletin syntymiseen. Emilia Pöyhösen kirjoittama näytelmä, jota hän parhaillaan viimeistelee Berliinissä, saa kantaesityksensä alkuvuodesta 2017 helsinkiläisessä Q-teatterissa.

Työ on vaatinut paljon, syönyt vuosiakin viisi.

Sytykkeenä näytelmälle toimi hulluus. Monista yhteiskunnallisista aiheista – köyhyydestä, maahanmuutosta, ilmastonmuutoksesta – aiemmin kirjoittanut Pöyhönen sanoo halunneensa tarttua siihen jo vuosia.

– Hulluudesta on vaikea saada otetta, sillä se sisältää niin valtavasti erilaisia näkökulmia.

Yrjö Jylhä suomensi Hamletin vuonna 1955, Eeva-Liisa Mannerin suomennos on vuodelta 1981.

Näytelmää työstäessään Pöyhönen luki kaikenlaista hulluutta käsittelevää aineistoa: tutkimustietoa, tilastoja, kaunokirjallisuutta, näytelmistä muun muassa Woyzeckia ja Hamletia.

– Olen aina tykännyt Hamletista, se on ollut minulle tärkeä teksti. Minulla oli siitä kaksi suomennosta, Eeva-Liisa Mannerin ja Yrjö Jylhän, hän kertoo ja painottaa, ettei Shakespearen Hamlet ole hullu.

– Hän vain esiintyy sellaisena. Välillä voi tietenkin herätä kysymys, onko hän sitä myös oikeasti.

Miten selviytyä kuolemasta?

William Shakespearen Tanskan prinssistä kertova tragedia oli aluksi vain yksi taustateos muun lähdemateriaalin joukossa, mutta Pöyhöstä alkoi kiinnostaa Hamletin ja Horation suhde.

– Hamlet on valheen ja petoksen näytelmä, ja on vain yksi, johon päähenkilö luottaa: Horatio. Hän ei petä Hamletia missään vaiheessa. Provosoiduin näytelmän lopusta, jossa Horatio aikoo tappaa itsensä nähtyään katastrofin, kaikki kuolleet. Hamlet kuitenkin kieltää häntä ja vaatii tätä kertomaan tarinansa eteenpäin.

– Minua kiinnosti kysymys ystävyydestä, kärsimyksestä ja selviytymisestä enemmän kuin pelkkä hulluuden tarkastelu. Ennen kaikkea minulle on ollut tärkeää tarkastella sitä, miten toimimme sen jälkeen, kun kaikkein pahin on tapahtunut. Siksi olen kirjoittanut Prinsessa Hamletiin kolmannen näytöksen, joka käsittelee Horatiaa ja Hamletin eloonjäänyttä perhettä.

Pöyhönen on vaihtanut keskeisimpien roolihenkilöiden sukupuolen. Hamlet ja Horatia ovat naisia, Ofelio mies.

– Hulluista naisista on kirjoitettu hyvin vähän sellaista, joka ei olisi joko äärettömän eteeristä tai selkeästi objektivoivaa. Erityisesti naispuolisten taiteilijoiden hulluus on glorifioitu asia. Heidän pitää myös kuolla traagisesti, jotta he jäisivät historiaan ja saisivat sijansa kulttuurikaanonissa.

Päätöksillä on seurauksensa

Kun Emilia Pöyhönen työskenteli 2000-luvun alussa Helsingin yliopiston sosiologian laitoksella tutkimusavustajana, hän perehtyi suomalaisen terveyspolitiikan muutoksiin 80- ja 90-luvulla.

Eduskunnan päätöksentekoa varten kirjoitetuista raporteista ja tilastoista näkyi selvästi, miten Suomen mielenterveyshuolto ajettiin alas ja laitoshoitopainotteinen hoitojärjestelmä purettiin. Avohoidon palvelujen kehittäminen ei kuitenkaan edennyt siinä vauhdissa kuin tarvetta oli.

– Nykyään monia mielenterveyspotilaita ”hoitavat” vanhemmat ja ystävät, koska professionaalista hoitoa on vaikea saada. Entä kun tässä ”hoidossa” epäonnistutaan? Miten lähipiiri jatkaa elämäänsä, jos sairastunut tekee itsemurhan? On ristiriitaista, että hulluksi tulevat taiteilijat glorifioidaan, mutta mieleltään sairaat tavalliset ihmiset saavat pysyvän stigman, minkä vuoksi heidät hylätään toistuvasti, hän sanoo.

Emilia Pöyhönen. Kuva: Emilia Kokko.

– Minusta tuntuu, ettei Suomessa täysin ymmärretä poliittisten päätösten seurauksia. Meillä on nuoria aikuisia, jotka eivät ole koskaan päässeet hoidon piiriin ja oirehtivat pahoin, mikä näkyy katukuvassa. Olemme valinnoillamme luoneet yhteiskunnan, jossa osaa ihmisistä ei hoideta. Miksi?

Pöyhönen mainitsee yhteiskunnallisista valinnoista esimerkkinä kahdeksanvuotiaan Eerikan, jonka vanhemmat pahoinpitelivät kuoliaaksi vuoden 2012 keväällä.

– Viranomaiset olivat varmasti tehneet myös virheitä, mutta se ei ole asian ydin. Jos lastensuojeluun ei anneta tarpeeksi resursseja, se tarkoittaa kuolleita lapsia. Kyse ei ole mistään abstraktista politiikasta, vaan seuraukset ovat aina konkreettisia.

Valheessa elämisen ansat

Pöyhönen sanoo Prinsessa Hamletia kirjoittaessaan lopettaneensa pohdinnan, onko päähenkilö hullu. Enemmän häntä on kiehtonut kysymys valheessa elämisen päättymisestä.

– Shakespearen Hamletissa on monta tasoa. Olennaista siinä on, että ihminen tulee tiensä päähän. Näytelmän loppu on dramaturgisesti hurja, täynnä tuhoa, ja samalla tarina alkaa uudelleen, koska Hamlet velvoittaa ystävänsä kertomaan tarinansa muille. Elämän ja kuoleman sykli jatkuu.

Pöyhösen näytelmässä kuolema kielletään. Horatia puetaan Hamletiksi, ja hän ryhtyy yhdessä Hamletin perheen kanssa pitämään yllä prinsessan legendaa valtakunnassa.

– Se, että he tietyssä mielessä kieltäytyvät hyväksymästä Hamletin kuolemaa, liittyy paitsi omaisten tuntemaan syyllisyyteen myös haluun toivoa. Horatian kautta peilaan tavallaan ajatusta siitä, miten voisimme olla olemassa toisin. Kuinka elää paremmin kuin ne, jotka eivät selvinneet?

Iho valkea kuin lumi, huulet punaiset kuin veri ja hiukset mustat kuin eebenpuu. Lasten näytelmäkerhossa harjoitellaan uutta esitystä, Grimmin veljesten kertomuksista tuttua satua Lumikki. Kaikki touhuavat innokkaina. Mutta juuri ennen ensi-iltaa pääroolin esittäjä kieltäytyy jatkamasta, jännitys on liian kova 9-vuotiaalle tytölle.

– Se, että minut valittiin Lumikiksi, oli ihanaa. Olin aika ujo lapsi, ja näytelmäkerho oli minulle iso juttu. Mutta esiintyminen pelotti liikaa ja lopetin harrastuksen, nukketeatteritaiteilija Mira Laine muistelee.

Mira Laine tyttärensä kanssa Norpas-festivaaleilla elokuun lopussa.

Katkos kesti kuutisen vuotta. Kun Hyvinkäällä käynnistyi nuorille suunnattu teatterihanke, Laine uskaltautui mukaan. Ohjaajana toimi Kööpenhaminassa Danmarks show og Teaterskolessa näyttelijäntyötä opiskellut Tapani Mononen.

– Hankkeelle oli taattu vuoden rahoitus. Kun se päättyi, ohjaaja päätti jatkaa nuorisoteatterin vetämistä. Teimme teatteria kaikkiaan viitisen vuotta. Silloin ymmärsin, että teatteri on se kanava, jonka kautta haluan ja tykkään ilmaista itseäni.

– Olen edelleen kova jännittäjä, vaikka ramppikuume onkin helpottanut iän myötä. Vanhemmiten välitän yhä vähemmän siitä, epäonnistunko vai en. Olen oppinut armollisemmaksi itseäni kohtaan.

Jatkumo synnyttää turvallisuutta

Vaikka teatteriryhmän perustamisesta on ehtinyt kulua parikymmentä vuotta, sen jäsenet ovat edelleen tekemisissä toistensa kanssa.

– Meillä oli vastikään riemukas jälleennäkeminen, ja paikalla oli suurin porukasta. Ne, jotka asuvat toisella puolella maapalloa, eivät päässeet mukaan, mutta meillä oli heihin Skype-yhteys.

Laine kiittää Monosen päätöstä ja korostaa, että teatteriryhmästä hitsautui turvallinen yhteisö nimenomaan ajan myötä.

– Varsinkin murrosiässä, jolloin nuoret ovat herkkiä ja etsivät itseään, jatkumolla on suuri merkitys. Se auttaa myös ryhmän vetäjää suunnittelemaan työtään paremmin kuin lyhytikäisissä hankkeissa, jotka jäävät vain piipahduksiksi lasten ja nuorten elämässä.

– Huomasin sen työskennellessäni tänä kesänä leikkipuistoissa. Kun viimeinen vetämäni taidepaja oli ohi, lapset janosivat lisää ja myös ilmaisivat sen suoraan: ”Koska on seuraava kerta? Mitä silloin tehdään?” Kun jouduin kertomaan, ettei taidepajaa enää tule, fiilis oli kieltämättä vähän surkea.

Taide vapauttaa ilon ja luovuuden

Mira Laine sanoo olevansa onnekas, sillä hän on lapsena saanut harrastaa monenlaisia asioita.

– Kotona on aina kannustettu taiteen tekemiseen. Se, että äitini on työskennellyt osan ajastaan kuvataiteilijana, tarkoitti käytännössä, että taide oli aina läsnä, saavutettavissa.

Intiaanipäällikkö teltassaan. Tekijä on nelivuotias.

Laine kertoo nähneensä, miten taide voi parhaimmillaan vaikuttaa lapsiin.

– Eräässä ryhmässä lastentarhanopettaja alkoi itkeä, kun yksi pojista ryhtyi rakentamaan hahmoa. Poika ei ollut koskaan aiemmin askarrellut mitään, ei ollut suostunut edes piirtämään. Mutta taidepajassa hän valmisti innoissaan nuken. Siitä tuli todella hieno hahmo.

Laine ottaa esiin valokuvan, jossa kaksi noin nelivuotiasta poikaa esittää nukketeatteria itse tekemiensä hahmojen kanssa ja kolmas katsoo vauhdikasta menoa. Toinen pojista pitää kädellään kiinni näyttämöstä, jotta se varmasti pysyisi pystyssä. Ilmeet paljastavat, miten innoissaan trio on.

– Lähes kaikki lapset hinkuvat lavalle ja mielikuvitusolentojen melske alkaa heti. Nukkeihin projisoidaan monenlaisia asioita. Taiteilijana käsittelen itsekin teatterin kautta asioita, joita ei voi välttämättä sanoa suoraan.

Nukketeatterissa elää ikiaikainen ihme

– On ollut ilo nähdä, miten ylpeitä lapset ovat tekemistään hahmoista ja tarinoista. Työpajaviikon jälkeen rakennan päiväkotiin näyttelyn, jossa vanhemmat saavat tutustua lasten tekemiin nukkeihin ja hahmoihin seurata lasten harjoittelemia esityksiä, Mira Laine kertoo ja sanoo ymmärtävänsä, miksi lapset ihastuvat nukketeatteriin.

Hämähäkki, taustalla Herra Perhonen, 4-vuotiaiden tekemät käsinuket.

– Elottoman henkiin puhaltaminen on se, joka tempaisi mukaan. Se avasi uuden maailman ja kiehtoo minua jatkuvasti. Taidemuotona nukketeatteri on vahvasti visuaalista, ja siinä on jotakin hyvin ikiaikaista ja symbolista.

Aiemmin muun muassa sarjakuvaa ja piirustusta opiskellut Laine harkitsee taideterapiaan liittyvää lisäkoulutusta.

– Tuntuu kuin olisin pystynyt kartoittamaan vasta piirun verran siitä, mihin kaikkeen nukketeatteri taipuu. Nukketeatteri on taidelaji, jossa terapiaa voisi hyödyntää. Kokemukseni Snadien artsumpi stadi -hankkeessa ovat osoittaneet, että taiteen avulla olisi mahdollista kasvattaa lasten empatiakykyä. Se, että joku on myötätuntoinen, on nykyään jotakin radikaalia. Niinhän sen ei pitäisi olla.

Päiväkoti Ruudin alakerran huone on lastattu väreillä, tusseilla, maalaustelineillä, muovailumassalla, vankasta pahvista tehdyillä näyttämöillä. Seuraavana päivänä avautuva näyttely, joka esittelee lasten nukketeatterityöpajojen töitä ja lyhyitä esityksiä, pitää Mira Laineen alinomaisessa liikkeessä. Vielä pitää ripustaa seinälle valokuvat, joissa nuoret tekijät ovat työn touhussa.

Nukketaiteilija Mira Laine on yksi kesäkuun alussa käynnistyneen Snadien artsumpi stadi -hankkeen taiteilijoista, jotka Helsingin kulttuurikeskus ja varhaiskasvatusvirasto ovat palkanneet puoleksi vuodeksi työskentelemään kaupungin päiväkodeissa ja leikkipuistoissa.

Parityönä tehty jättiläismeduusa leikkipuistojaksolta.

– Tarkoituksena on, että eri alojen taiteilijat jalkautuvat päiväkoteihin tekemään lasten kanssa osallistavaa taidetta. Lisäksi taiteilijat jakavat taiteen tekemiseen liittyvää osaamistaan ja työkaluja henkilökunnalle.

Hankkeeseen hakeneiden tuli esittää projektisuunnitelma. Laine keskittyi nukke- ja esineteatteriin.

– Tein suunnitelmasta eri versiot 3–5-vuotiaille ja eskari-ikäisille, sillä lasten kehitysvaiheesta riippuu, millaisia asioita voi ja kannattaa tehdä. Tavoitteenani on, että jokainen lapsi rakentaa oman hahmon ja miettii sille tarinan. Halusin mukaan myös esineteatteria, koska sitä pystyy soveltamaan hyvinkin pienten lasten kanssa.

Piristysruiske ja tukipylväs

Laine painottaa, että hän työskentelee päiväkodeissa nimenomaan taiteilijana.

– Minulla ei ole hoito- eikä kasvatusvastuuta. Siksikin rooli tuntuu hyvältä. Saan toimia vapaammin ja keskittyä taiteen tekemiseen lasten kanssa. Olen huomannut, että lapset tukeutuvat minuun eri tavalla kuin henkilökuntaan.

Hän huomauttaa, että kaikki taidetoiminta tapahtuu päiväkodin ja henkilökunnan ehdoilla.

– Minut on otettu hyvin lämpimästi vastaan, ja tuntuu, kuin työntekijät olisivat kokeneet työpajojeni tukevan heidän työtään. Jos henkilökunta ei ehdi mukaan tekemään taidetta, huolehdin ryhmästä yksin. Toivon, että voisin toimia päiväkodeissa eräänlaisena piristysruiskeena.

Kesällä Mira Laine työskenteli kahdessa leikkipuistossa Helsingin Kivikossa.

– Seitsemän viikon aikana näin, mihin lasten keskittymiskyky riittää ja millainen sapluuna olisi järkevä kullekin lapsiryhmälle. Teimme joka viikko erilaisia ilmaisullisia hahmoja ja pyrimme harjoittelemaan niillä. Olin yllättynyt, miten innoissaan lapset loivat ja leikkivät työpajoissa.

Nukkeja ei tehdä vitriinejä varten

Mira Laine esittelee eskari-ikäisten tekemiä nukkeja, joista jokainen on persoona.

– Olen painottanut lapsille, ettei kyse ole suorituksesta, vaan jokaisen nukke on erilainen ja omanlaisensa. Ne ovat aina tekijänsä kuvia, meillä ammattilaisillakin. Pienimpien lasten olemme tehneet sukkahahmoja.

Tikkunukke Kani; tekijä on kahdeksanvuotias.

Lasten tekemissä nukeissa on tikun avulla liikuteltava suu. Laine sanoo saavansa kylmiä väreitä aina, kun nukke puhuu ensimmäisen kerran.

– Kaikki lapset saavat vuorollaan esitellä hahmonsa, minkä jälkeen sanomme sille moi! Kun hahmo vastaa, huoneessa tapahtuu pieni räjähdys. Se, että eloton esine herää eloon, on aina yhtä kiehtovaa.

Lapset ovat Laineen avustuksella rakentaneet tukevasta pahvista pienet valaistut näyttämöt, joissa he ovat esittäneet hahmoillaan keksimiään etydejä. Välillä mielikuvitukselliset tarinat ovat olleet niin vauhdikkaita, etteivät kulissit ole tahtoneet pysyä pystyssä.

– On ollut ihana nähdä säteileviä ja hymyileviä naamoja. Olen esittänyt päiväkotien työntekijöille toiveen, että nukkeja ja sukkahahmoja käytettäisiin muulloinkin kuin taidetyöpajoissa. Ne on tehty esittämistä, ei vitriinejä varten.

Empatiaa ja toisten arvostusta

Työskentely lasten kanssa on Mira Laineelle luontevaa. Ennen nukenrakentajaksi valmistumistaan hän oli työskennellyt lastenohjaajana ja tehnyt sijaisuuksia leikkipuistoissa ja päiväkodeissa. Hän on myös opettanut 12–17-vuotiaita taidekoulussa.

– Osasin hahmottaa anarkian määrää, hän sanoo hymyillen.

Esitys käynnissä, vauhdissa 3–5-vuotiaat.

Jotta taiteen tekeminen ei yltyisi hulinaksi, työpajoissa on ollut kerrallaan enintään seitsemän lasta.

– Näin jokainen saa keskittyä hahmoonsa rauhassa ja pystyn ohjaamaan kaikkia henkilökohtaisesti. Olennaista on, että asioita tehdään leikin varjolla.

– Olen halunnut kannustaa lapsia kuuntelemaan toisiaan. On ollut ihana huomata, miten lapset ottavat mallia. Kun kehun lasten töitä, he alkavat kehua ja arvostaa myös toistensa töitä. Kokisin onnistuneeni, jos saisin kasvatettua lasten omanarvontunnetta ja empatiakykyä.

Taide on luontainen osa elämää

Mira Laine sanoo seuranneensa surullisena, miten poliittiset päättäjät ovat toistuvasti vähentäneet taiteen määrärahoja ja toimintamahdollisuuksia. Taideaineiden vähäinen arvostus heijastuu myös lasten elämään.

– On olemassa vahva riski, että taiteesta tulee vain tietyn väestönosan temmellyskenttä, vaikka juuri sen avulla voisi vaikuttaa esimerkiksi syrjäytymiseen ja koulukiusaamiseen. Jo näin yksinkertaisella tavalla – lapset rakentavat yhdessä nukkeja ja esittävät toisilleen tarinoita – pystytään lisäämään turvallisuuden tunnetta ryhmässä, myötäelämisen taitoa ja empatiakykyä.

– Kun joku päiväkodin työntekijöistä on lapsia ohjatessaan puhunut askartelemisesta, olen korjannut: emme askartele vaan teemme työpajassa taide-esineen, nukketeatterinuken. Teen sen tarkoituksella, koska haluan taiteen iskostuvan lasten mieleen luontaisena osana elämää.

Karhu luolassaan; viisivuotiaan tekemä käsinukke.

Laine on dokumentoinut lasten taiteen tekemistä päiväkodeissa ja raportoi kokemuksistaan Snadien artsumpi stadi -hankkeen vastuuhenkilöille.

– Toivottavasti pilottihanke saa jatkoa, hän toivoo.

– Työ on ollut hyvin vastuullista ja tosi antoisaa. Se, että kulttuurikeskus on mahdollistanut taiteilijoille saada puoli vuotta palkkaa taiteilijana työskentelemisestä, tuntuu pieneltä lottovoitolta.

Esittelemme säätiön tukemia ja palkitsemia tekijöitä. Vuorossa on nukketaiteilija Mira Laine. Tämä on kolmiosaisen bloggaussarjan ensimmäinen osa.

********

– Hirveästi harmaita hiuksia ja purentahäiriön, Mira Laine vastaa nauraen kysymykseen, mitä taide on hänelle antanut. Hän ei kuitenkaan kuittaa aihetta kevyellä heitolla vaan nostaa esiin tärkeimmän.

– Taide on minulle kommunikointiväline, keino ilmaista itseäni. Sen avulla pystyn käsittelemään kaikkia niitä asioita, joita ympärilläni näen ja koen. Tuntuu ehkä ylidramaattiselta sanoa, että taide on ollut minulle hengissä selviytymisen väline, mutta sitä se on ollut. Taide on auttanut minua pysymään järjissäni.

Nukketeatteriin erikoistunut ja sarjakuva-alaa opiskellut Laine muistuttaa, ettei taiteen tekeminen ole pelkkää karnevaalia ja iloa.

Nukketaiteilija Mira Laine. Kuva: Krista Petäjäjärvi.

– Vaikka luominen on hyvin usein epämukavuusalueella toimimista ja jatkuvaa ratkaisujen etsimistä, siitä tulee mielettömän hyvä fiilis. Tunnustan olevani mukavuudenhaluinen ihminen, ja siksi on mahtavaa, että saan tehdä työkseni jotakin sellaista, joka tuntuu mieluisalta, omalta.

Emilien raivo, ryönä ja ruumiillisuus

Mira Laine työstää parhaillaan aikuisille suunnattua nukketeatteriesitystä On nälkä, on jano, joka pohjautuu Maaria Päivisen syksyllä 2014 julkaistuun romaaniin. Ihmiskauppaa, hyväksikäyttöä ja yksilön henkistä musertumista käsittelevän teoksen keskiössä on Emilie, hylätty matematiikanopettaja, joka janoaa kostoa, ryhtyy sutenööriksi ja kanavoi raivonsa miesuhreihinsa.

– Tapasin Maarian synkkään vuodenaikaan, marraskuussa, ja keskustelimme työstämme. Maarian kirja oli juuri ilmestynyt, ja aloimme leikitellä ajatuksella nukketeatteriesityksestä. Kun luin romaanin, minun piti sulatella ideaa kuukauden verran: uskallanko ryhtyä urakkaan? Teksti on aika rankka.

Esityksen julisteen on suunnitellut Bastian Salmela.

Vaikka Emilien tarinan työstäminen näyttämölle vaikutti ensin vaikealta, innostus voitti.

– Minua kutkutti aiheen tärkeys ja se, että käsittelisin aihetta aikuisille suunnatun nukketeatterin kautta. Koko kevät kului tuotantosuunnittelun parissa, etsin rahoitusta ja kokosin työryhmää.

Luottotiimi ideoi ja tarttuu haasteisiin

Mira Laineen edellinen produktio, viime marraskuussa ensi-iltansa saanut Ihmeellinen kone, jonka hän käsikirjoitti ja ohjasi, yhdisti nukketeatteria ja animaatiota.

– Olen käyttänyt animaatioita esityksissäni lopputyöstäni, vuonna 2008 valmistuneesta Orfeuksesta alkaen. Nukketeatteri on visuaalinen taidemuoto, ja koen, että animaatiot ja nuket toimivat hyvin samassa maailmassa. Yhteistyö animaattori Bastian Salmelan kanssa on ollut hedelmällistä, ja jatkamme sitä On nälkä, on jano -esityksessä.

Mira Laine on koonnut vuosien myötä ympärilleen luottotekijöitä, joiden kanssa on antoisaa ideoida ja työstää kokeellisiakin juttuja.

– Esimerkiksi pukusuunnittelija Reija Steniuksen kanssa löysimme nopeasti saman aaltopituuden ja yhteisen kielen. Jo muutamalla sanalla ja kuvalla tavoitamme esityksen tunnelman ja sen, mitä ollaan hakemassa. Se nopeuttaa tekemistä.

Mira Laine kehuu myös valosuunnittelija Jari Piitulaisen valmiutta sopeutua uusiin tilanteisiin.

– Meillä oli Ihmeellisen koneen kanssa hetkiä, jolloin tilanne näytti lähestulkoon mahdottomalta. Uusi esitystila vaati yllättäen teknisesti erilaisia ratkaisuja, ja ne oli löydettävä nopeasti! Jarin mielestä työ oli sitä kiinnostavampaa, mitä haasteellisemmaksi tilanne koitui, ja hän hoiti homman kotiin. Sen jälkeen tuntui kuin hätää ei olisi ollutkaan – mehän voimme mennä vaikka minne!

Ihmeellinen kone -juliste on Bastian Salmelan käsialaa.

Punch Night Fever starttaa Lavaklubilla

On nälkä, on jano saa ensi-iltansa maaliskuussa 2016. Sitä ennen tarjolla on maistiainen Suomen Kansallisteatterin Lavaklubilla. Syyskuussa käynnistyy aikuisille kohdennettu nukketeatteriklubi Punch Night Fever. Joka kuukauden viimeisenä torstaina Lavaklubilla pidetään parituntinen ohjelmallinen iltama, jonka nukketeatterin ammattilaiset vetävät ja esittelevät demoja tulevista esityksistä.

– Nukketeatterilaisia on paljon, pelkästään pääkaupunkiseudulla meitä on noin 40 itsenäistä tekijää. Punch Night Fever onkin keino koota tekijät samalle lavalle ja esitellä suurelle yleisölle, mitä kaikkea aikuisten nukke- ja esineteatteri voi olla, sanoo Mira Laine, joka Hotvasa-työryhmän lisäksi toimii jäsenenä Satu Paavolan johtamassa Nukketeatterikeskus Poijussa.

Nukketeatteria ja visuaalista teatteria yhdistävä Punch Night Fever -tapahtuma on lähtöisin Turusta, missä se järjestettiin ensimmäisen kerran viisi vuotta sitten.

– Helsingissä ei toistaiseksi ole paikkaa, jossa esitettäisiin vain aikuisille suunnattua nukketeatteria. Meidät tekijät on ripoteltu ympäriinsä, Poijullakaan ei ole omaa näyttämöä. Turussa tilanne on parempi, kiitos Tehdas Teatterin, jossa esitetään monenlaista aikuisille tarkoitettua nukketeatteria.

Tahdon!

Elina Lajunen tiesi heti: tässä se on. Rakkaus, joka säilyisi elämän loppuun asti.

– Olen harrastanut koko ikäni erilaisia tanssilajeja, pari- ja kansantansseja. Mutta kun ensimmäisen kerran kokeilin argentiinalaista tangoa, tajusin: olen vihdoin löytänyt oman lajini. Minusta tuntui, että pystyin hengittämään ja ilmaisemaan kaikki tunteeni.

Tangon taikaa DNI-koulussa Buenos Airesissa. Elinan tanssipartnerina Raul Palladino. Kuva: Gabriela Aparici.

Kohtalokas suhde sai alkunsa pariisilaisessa milongassa, tanssitapahtumassa, missä tangon lisäksi tanssitaan valssia ja milongaa, joka on tangoa nopeampi ja leikittelevämpi tanssilaji.

– Valmistimme tanssiesitystä Jacques Lecoqin fyysisen teatterin koulussa, jossa silloin opiskelin, ja sitä varten kävimme tanssitunneilla ja haastattelimme ihmisiä. Tapasin muun muassa amerikkalaisen toimittajanaisen, joka matkusti työnsä vuoksi ympäri maailmaa. Hän pakkasi aina mukaan tangokengät, koska milongoja järjestetään kaikkialla.

– Hän kertoi myös rakastuvansa joka kerta. Päätin, että minäkin haluan joskus olla sellainen; kiertää maailmaa ja tanssia milongoissa, Elina Lajunen sanoo.

Katse kutsuu, kysyy ja vastaa

Lajunen kuvailee milongaa jännittäväksi tanssilajiksi, joka pohjautuu paljolti improvisaatioon. Enemmän kuin askeliin tanssijat keskittyvät vartaloon, kuuntelevat ja aistivat toisiaan ja toteuttavat liikkeet yhdessä.

Tanssikumppanin valitseminen tapahtuu eri tavalla kuin perinteisissä tansseissa. Milongassa partneria ei haeta tanssimaan, vaan kutsu esitetään hienovaraisemmin, silmillä. Jos vastaus on myönteinen, pari kohtaa tanssilattialla.

– Naisen pitää uskaltaa näyttää, kenen kanssa hän haluaa tanssia, ja osoittaa se. Kyse ei ole siitä, että mies vain vie. Myös naisella on vastuunsa ja hänen tulee antaa osuutensa, antautua tanssille.

Elina ja Ari Siren Forum Boxissa, jossa Elina on järjestänyt kahdesti hattutanssit.

Siinä piilee Lajusen mukaan tangon lumo – ja ansa, sillä se vaatii hyvää itsetuntoa.

– Välillä on tuntunut, etten pystykään tanssimaan, vaan mielessä jäytää epäilys: olenko tarpeeksi kaunis, osaanko tarpeeksi hyvin? Minulla se heijastuu heti siihen, miten pystyn kohtaamaan muut tanssijat. Minulla on ollut miljoona tangokriisiä, koska se on tanssilaji, joka herättää kriisejä. Enkä varmasti ole ainoa!

Veljekset Impivaaran tangokoulussa

Tango on lennättänyt Lajusen jo kahdesti Buenos Airesiin. Ensimmäisellä kerralla sai alkunsa projekti, joka lopulta luotsasi Jukolan veljekset tangokouluun.

Lajunen lähetti matkaltaan kirjeitä kahdelle muusikolle, Johanna Juholalle ja Milla Viljamaalle, jotka sävelsivät niiden pohjalta musiikkia Seitsemän miestä -tangoesitykseen. Lokakuussa 2013 Espoon kaupunginteatterissa ensi-iltansa saanut poikkitaiteellinen esitys yhdisti Aleksis Kiven klassikon ja argentiinalaisen tangon syntyhistorian.

– Mietin, miten voisin saada miehen sekä tanssilattialle että itselleni. Siitä se lähti, Lajunen taustoittaa nauraen produktion syntyä.

– Argentiinalainen tango syntyi siirtolaisten keskuudessa, ja miehet harjoittelivat sitä ensin keskenään. Vasta kun taito oli hallussa, he tanssivat naisten kanssa. Se ajatus sopi Kiven tarinaan. Kirjassa veljekset opettelevat aakkosia, minun esityksessäni he opettelivat tangoa.

Sauna palaa! Miehet aakkosjärjestyksessä: Beniamino Borghi, Ishmael Falke, Timo Hakkarainen, Tuomas Mikkola, Valtteri Raekallio, Sakari Saikkonen, Martti Suosalo. Kuva: Laura Vuoma.

Lajunen kokosi komean kaartin: näyttelijöitä, tanssijoita, nukketeatteritaiteilijoita. Lukkarina Impivaaran tangokoulussa toimi taitava tangonopettaja Pasi Laurén.

– Minulla ei ollut varaa maksaa miehille tangon opettelusta harjoitteluajan palkkaa, mutta tein lauantaiaamuisin loistavan aamupalan, jonka jälkeen he harjoittelivat ja tanssivat kaksi tuntia. Olin tyytyväinen lopputulokseen, samoin yleisö, mutta minua harmittaa, että meillä oli vain kolme esitystä. Minulla on yhä tallella seitsemän miesten paitaa, ne odottavat silitettyinä vaatekaapissa. Olisi hauska herättää esitys vielä henkiin.

Musiikki on yhteinen kieli

Elina Lajunen on myös tanssinut tangoesityksissä, viimeksi Helsingin Juhlaviikkojen Art Goes Kapakka -festivaalin Milonga del Engel -tapahtumassa.

– Esiinnyin illan aikana pitkästä aikaa myös viulun kanssa. Oli jännittävää kohdata yleisö. Muistin lapsuusajat, jolloin nautin olla viulun kanssa lavalla ja hymyillä yleisölle. Se oli ihanaa!

Kansanmusiikkia sisarustensa kanssa lapsuudessa esittänyt ja lukuisilla kansanmusiikkifestivaaleilla keikkaillut Lajunen sanoo olevansa kiitollinen vanhemmilleen, että hän on saanut vahvan musiikin peruskoulutuksen.

– Vaikka en soitakaan ammatikseni, se vaikuttaa kaikessa: näyttelemisessä, tanssimisessa, ohjaamisessa. Myös siinä, miten kommunikoin muusikoiden kanssa, kun pyydän heitä mukaan proggiksiini.

– Se, että olen soittanut paljon sisarusteni kanssa festareilla niin kotimaassa kuin ulkomaillakin, on antanut esiintymiskokemusta. Kävimme muun muassa FinnFest-tapahtumassa Yhdysvalloissa. Lavalle meneminen on luontevaa.

Kravattihattuja ja kisällinäyte

Elina Lajunen on harrastanut käsitöitä lapsesta asti. Mummonsa kanssa hän kävi lapsena myymässä itse ommeltuja hattuja Jyväskylän Mäki-Matin puistossa.

Hattutaiteilija työssään. Kuva: Markus Sommers.

– Lapsena haaveilin hattukauppiaan ammatista. Pariisissa opiskellessani tapasin Turussa syntyneen performanssitaiteilija Mimosa Palen, ja ystävystyimme. Kun hän perusti Himo-nimisen hattukaupan Berliiniin, päätin lähteä toteuttamaan lapsuudenhaavettani.

Kaksi kuukautta Berliinissä synnytti hienon kokoelman kravattihattuja ja muita erikoishattuja. Kaksikko piti myös hattutyöpajoja lapsille ja aikuisille.

– Nuorena sitä ajattelee, että elämä menee tietyllä tavalla. Olen kuitenkin aikuisiällä päättänyt mennä uusiin ja erilaisiin paikkoihin. Jos nyt katson elämääni taaksepäin, se on ollut mielettömän rikasta, ja olen todella tyytyväinen, koska se on näköistäni elämää. Janoan oikean suunnan löytämistä. Välillä sen löytää paremmin, välillä on eksyksissä. Ongelmallisinta on odottaminen, sillä haluaisin aina nähdä tulokset heti!

Elina Lajunen ja oikean suunnan mysteeri. Kuva: Laura Vuoma.

Tällä hetkellä Lajunen keskittyy Jyväskylän kaupunginteatterissa tammikuussa ensi-iltansa saavaan Elämänmenoon, jonka ohjaa Kaisa Korhonen ja jossa Lajunen toimii ohjaajan assistenttina.

– Näen suhteemme eräänlaisena mestari–kisälli-suhteena. Haluan oppia, mitä ohjaaminen on ja miten pitkän linjan ammattilainen työskentelee. Minulla on myös esitysidea, jota työstän jo nyt ja jonka toteutan Elämänmenon jälkeen. Se on ikään kuin kisällinäytteeni. Sitä kohti!

********

Elina Lajusen kotisivulta löydät lisätietoa mm. hatuista, musiikki- ja teatteriproduktioista ja kuvakollaaseista.

Tekemisen meininki leimaa Elina Lajusen puhetta, kun hän kertaa urapolkunsa käänteitä. Aktiivisten verbien määrä on iso. Olennaista on, että primus motorina toimii minä, Lajunen itse. Paitsi persoonasta oma-aloitteisuus kertoo myös ajastamme. Taidekentällä työskentelevä freelancer ei voi odotella työtarjouksia, vaan mahdollisuudet on luotava itse.

Elina Lajunen Vieraalla maalla -esityksessä. Kuva: Janne Laakkonen.

– Kun valmistuin Turun taideakatemian nukketeatterilinjalta, mietin vaihtoehtoja. Olin muuttanut Helsinkiin silloisen rakkauden perässä. Soitin Teatteri Hevosenkenkään ja Tanssiteatteri Hurjaruuthiin ja kerroin etsiväni työharjoittelupaikkaa.

Vihreä valo syttyi ja ovet avautuivat Kaapelitehtaalle, missä Lajunen rakensi aluksi nukkeja ja esityksiä Hurjaruuthin teoksiin. Teatterinjohtaja Arja Petterssonilta hän oppi, että esityksiä oppii tekemään niitä tekemällä. Tuumasta toimeen!

Pölyt pois klassikoista!

Toukokuussa 2005 Kulttuuritalon Alppisalissa sai ensi-iltansa Onnellisin mies maailmassa, poikkitaiteellinen, musiikillinen satu onnesta, yksinäisyydestä ja kahden ihmisen kohtaamisesta. Esityksen dramaturgisena pohjana Elina Lajunen käytti virolaisen Mehis Heinsaaren romaania Herra Paulin aikakirjat ja vuoden 1909 Työmies-lehden henkilökohtaista-palstan ilmoituksia.

Onnellisin mies maailmassa. Olli Kari ja varjon takana Reetta Honkakoski. Kuva: Laura Vuoma.

– Kun Arja Pettersson näki sen, hän ehdotti, että tekisin jotain myös Hurjaruuthiin. Mutta sen piti pohjautua klassikkosatuun.

Lajunen lupasi, pakkasi Grimmin satukirjan laukkuunsa ja matkasi lahden toiselle puolelle Tukholmaan, missä hän työskenteli Villa Bergshyddanin taiteilijaresidenssissä.

– Talo muistutti mummonmökkiä, ja siellä asuminen vähän pelotti minua. Eläintarhassa käydessäni seurasin sutta, jonka korvat olivat mielettömän hienot; ne liikkuivat kuin pikkulinnun pää. Siitä syttyi ajatus tehdä Punahilkka. Myöhemmin tein Hurjaruuthiin myös Lumikin.

Punahilkka ja susi tarkkoine korvineen. Kuva: Eero Grundström.

Puupoika herää eloon Seurasaaressa

Kun Lajusta pyytää nimeämään syyn, miksi nukketeatteri kiehtoo häntä, vastaus kiteytyy yhteen sanaan: ihme.

– Nuken tai esineen herääminen eloon on taianomaista. Se tarjoaa valtavasti mahdollisuuksia. Se, millaiset nuket tai visuaalisen ilmeen valitsen, vaikuttaa siihen, millainen maailma syntyy. Esimerkiksi muodoilla ja materiaaleilla voi leikitellä, koska ne ne jo itsessään kertovat ja myös symboloivat jotain. Vaikka nuket ovat elottomia olentoja, ne voivat usein tavoittaa inhimillisyyden ytimen suoremmin tai runollisemmin kuin ihminen.

Opiskeluaikanaan Lajunen työskenteli kesäisin Seurasaaren ulkomuseossa oppaana. Välillä hän soitti viulua matkailijoiden iloksi.

– Mietin silloin, miten hyvin Seurasaaren miljööseen sopisi nukketeatteri-kansanmusiikkiesitys.

Idea toteutui kesällä 2006, jolloin Puupoika heräsi eloon Selkämän pirtissä. Kansantarinoihin perustunut esitys kertoi Puupoika Johanneksesta, joka rohkeudellaan ja nokkeluudellaan voittaa jättiläisen. Bonuksena hän saa Sylvi-neidon. Puupoika hurmasi pikkuväen niin, että sitä esitettiin Seurasaaressa myös seuraavina kesinä.

Puupoika varvikossa.
Kuva: Eero Grundström.

Samoihin maisemiin Lajunen palasi kaksi vuotta sitten, kun hän yhteistyössä TEHDAS Teatterin, Seurasaaren ulkomuseon sekä perustamansa Nukkehallitus-työryhmän kanssa toteutti Volter Kilven klassikkoteokseen pohjautuvan esityksen Alastalon salissa, Eevastiina ja lokinpoika.

– Se oli hieno projekti. Olin tutustunut Laura Kokkoon Turun-vuosinani. Toimiessaan Volter Kilpi Kustavissa -kirjallisuusviikon taiteellisena johtajana hän kysyi usein, olisiko minulla tapahtumaan sopivaa nukketeatteriesitystä. Päätin valmistaa puisilla käsinukeilla toteutettavan kiertue-esityksen, joka perustui Kilven teokseen. Vierailimme sillä tänäkin kesänä niin Kustavissa kuin Seurasaaressakin.

Koko klaani koolla Alastalon salissa. Kuva: Sami Perttilä.

Temperamentit törmäilevät sulatusuunissa

Syksyllä 2006 koitti jälleen muutoksen aika. Lajunen erosi parisuhteestaan ja etsi uutta suuntaa myös työssään.

– Minun piti tehdä yhteistyötä sirkustaiteilija Jenni Kallon kanssa, mutta hän kertoi lähtevänsä Pariisiin Jacques Lecoqin kansainväliseen fyysisen teatterin kouluun. Mihin? Koulu vaikutti kiinnostavalta, joten minäkin päätin pyrkiä sinne – ja pääsin!

Lajunen sanoo, että ulkomailla opiskeleminen on ollut opettavaista ja avartavaa. Kaksivuotinen École Internationale de Théâtre Jacques Lecoq ottaa vastaan opiskelijoita kaikkialta maailmasta, mikä lisäsi vaikeuskertoimia.

Klikkaa kuvaa ja voit tutustua Jacques Lecoqin kansainväliseen fyysisen teatterin kouluun.

– Se oli kiinnostava sulatusuuni, jossa erilaiset kansalliset ja kulttuuriset temperamentit törmäilivät toisiinsa ja soljuivat yhteen. Aineita oli kolme: liike, improvisaatio ja ryhmätyöt. Ensimmäisenä vuonna tutkimme muun muassa värien, eläinten ja materiaalien liike-energiaa. Toisena vuonna keskityimme teatterin eri osa-alueisiin: melodraamaan, tragediaan, klovneihin, naamioihin…

Koulu valmensi teatterintekemiseen

Kaikki opetus tapahtui ranskaksi, minkä Lajunen koki haastavana, vaikka olikin opiskellut kieltä lukiossa. Koulupäivät olivat suhteellisen lyhyitä: ensimmäisenä vuonna neljä tuntia, toisena vuonna hiukan pidempiä.

– Ne olivat tehokkaita tunteja, opin todella paljon. Tuntui kuin oivalluslamppu päässäni olisi syttynyt kerta toisensa jälkeen. Jacques Lecoqin koulussa opin myös musikaalisuudesta aivan uudella tavalla kuin aiemmin musiikkia opiskellessani. Opettajat tähdensivät, että näyttelijäntyö on musiikkia. Se tuntui minusta osuvalta ja oikealta.

– Näin opiskeluaikanani Huomenna hän tulee -esityksen, jossa yksi näyttelijöistä oli käynyt saman koulun. Häntä katsoessani tajusin, mikä juju oli kaikissa niissä asioissa, joita opiskelimme. Opimme ihmisluontoa, sen monia eri sävyjä. Beckettin näytelmän näyttelijässä oli häivähdys melodraamaa, vähän klovnia. Hän oli täysi näyttelijänä ja ihmisenä.

Perjantaisin oli ensi-iltojen aika.

– Kirjoitimme ja työstimme pienissä ryhmissä joka päivä pienen pätkän. Perjantaina saimme koulussa ja sen ympäristössä pidetyistä esityksistä palautteen ja samalla uuden aiheen. Loimme uutta materiaalia koko ajan. Teimme itse myös puvustuksen ja lavastuksen. Se oli todella arvokasta.

Asiat etenevät ilman pusertamista

Kun Elina Lajunen ja Jenni Kallo aloittivat Jacques Lecoqin koulussa, ensimmäisen vuoden opiskelijoita oli kaikkiaan 90.

– Meidät jaettiin kolmeen ryhmään, ja opiskelimme Jennin kanssa eri ryhmissä. Toiselle vuodelle jatkoi vain 30, sillä osa opiskelijoista karsittiin. Osa ei halunnut jatkaa. Kävin Pariisissa katsomassa paljon nukketeatteri- ja sirkusesityksiä. Jenni vei minut sirkukseen, minä vein hänet nukketeatteriin. Se oli todella kiinnostavaa.

Pariisin tunnelmia Elinan leikekirjoista, joihin hän on kirjannut ajatuksiaan ja teostensa syntyä.

Ranskassa Lajunen oppi vuorottelun tärkeän taidon. Oppituntien aikana hän keskittyi vain kouluun, ja vapaa-aika täyttyi kaikesta muusta.

– Yksi syy siihen, miksi olin kokenut ohjaamisen ja taiteen tekemisen rankkana, oli se, etten uskaltanut jättää prosessia kesken. Kannoin työtä koko ajan mukanani, mietin ohjausta ja tulevaa esitystä niin vahvasti, että menetin yöuneni.

– Pariisissa tajusin, että jatkuva asioiden valmistelu oli turhaa. Ryhmätöitä tehdessä sen huomasi konkreettisesti. Suunnitelmat muuttuivat ja kaikki saattoi mennä uusiksi, kun porukka kokoontui yhteen. Opin luottamaan siihen, että prosessi etenee ilman pusertamista. Myös se, että joka perjantai oli uusi esitys, sai työn rullaamaan eikä ensi-iltakynnyksestä kasvanut liian korkeaa.

Esittelemme säätiön tukemia ja palkitsemia tekijöitä. Vuorossa on moneen taipuva Elina Lajunen. Tämä on kolmiosaisen bloggaussarjan ensimmäinen osa.

********

– Minulla on loputon jano löytää oikeita vastauksia. Oikealla tarkoitan totta itselleni.

Elina Lajusella on monta roolia: nukketeatteritaiteilija, muusikko, hatuntekijä, esiintyjä. Nyt hän hakee vahvistusta ohjaajantyöhön.

– Olen ohjannut useitakin teoksia, mutta en ole milloinkaan opiskellut ohjaamista. Vaikka esitykset menivät hyvin ja sain positiivista palautetta, koin sosiaalisen tilanteen vaikeana. Kärsiä on iso sana, tiedän, mutta siltä minusta tuntui ohjatessani.

Lajunen ei halunnut jäädä piinan vangiksi, ja siksi hän etsi itselleen mentorin.

– Otin yhteyttä Kaisa Korhoseen. Olin lukenut hänestä haastatteluja ja kirjoja, joissa näyttelijät puhuivat hänen ohjauksestaan. Kaisa on käynyt moninaisen polun, tehnyt ja nähnyt paljon. Hänestä huokuu tietty vahvuus ja varmuus. Tajusin intuitiivisesti, että hän saattaisi auttaa minua löytämään oman suuntani ja tapani tehdä.

Taiteilijaksi kasvamisen vaikeus

Elina Lajusen huhtikuussa 2014 lähettämä sähköpostiviesti johti lopulta siihen, että hän toimii ohjaajan assistenttina Korhosen kahdessa seuraavassa produktiossa.

Mestari ja kisälli, Kaisa Korhonen ja Elina Lajunen.

– Tapasimme kesän aikana monta kertaa ja keskustelimme. Sanoin Kaisalle, että mikäli hän joskus ohjaisi Jyväskylän kaupunginteatteriin, muuttaisin kaupunkiin vanhaan mummolaani. Näin tapahtui.

Tammikuussa Jyväskylän kaupunginteatterin suurella näyttämöllä saa ensi-iltansa Elämänmeno, joka pohjautuu Pirkko Saision vuonna 1975 ilmestyneeseen esikoisromaaniin.

– Luin kirjan ensimmäisen kerran toissa kesänä. Aluksi minun oli vaikea saada siitä otetta, mikä johtui osin kielestä, murteista. Keskiössä on Eilan ja Marjan, äidin ja tyttären kipeä suhde. Helsingin Kallioon sijoittuva tarina tapahtuu sodanjälkeisessä Suomessa, mikä on kiinnostavaa.

– Elämänmenossa on kyse myös taiteilijaksi kasvamisesta; siitä, miten Marja varttuu nuoresta tytöstä aikuiseksi ja löytää oman taitonsa, piirtämisen. Tunnistan siinä paljon itseäni ja polkuani.

Paluu mummolaan ja menneisyyteen

Työskentely Elämänmeno-produktion parissa on saanut Elina Lajusen miettimään sukupolvien ketjua ja historiaa, niin romaanihenkilöiden kuin omaansakin. Muutto mummolaan on herättänyt muistot eloon.

Rakas mummola, muistoja täynnä.

– Äitini on yhä elossa, isoäitini ei. Olen kasvanut mummon tyttönä, hän oli minulle tosi tärkeä, Lajunen sanoo ja muistelee mummon tekemää omenapiirakkaa ja yhdessä askarreltuja käsitöitä, joita kaksikko kävi toisinaan myymässä Mäki-Matin puistossa.

Alvar Aallon suunnittelema Jyväskylän teatteritalo on Lajuselle lapsuudesta tuttu.

– Olen todennäköisesti nähnyt talossa ensimmäisen teatteriesitykseni. Enemmän muistikuvia minulla on kuitenkin Jyväskylän sinfoniaorkesterin konserteista, koska klassinen musiikki ja kansanmusiikki muodostavat ydintaustani.

– Kävimme Kaisan kanssa viime talvena katsomassa kaupunginteatterin esityksiä. Hän on tehnyt sinne aiemminkin ja tuntee näyttelijäkaartin. On mukava oppia Kaisan rinnalla tuntemaan talon taiteellinen henkilökunta. Kun työprosessi etenee, syntyy varmasti henkilökohtaisia kohtaamisia.

Musiikkilukio lavensi tietä taidemaailmaan

Suolahdessa varttunut Elina Lajunen aloitti viulunsoiton nelivuotiaana. Myös sisarukset soittivat, isosisko viulua ja pikkuveli pianoa.

– Meillä oli perhebändi nimeltään Jälkisytytys. Lukion kävin Kaustisella. Se oli kotoinen ja tuttu paikka, sillä olimme käyneet siellä usein kansanmusiikkikursseilla ja -festivaaleilla.

Kaustisella musiikkilukiossa Lajuselle avautui muu kulttuuri- ja taidemaailma.

– Opetus oli laaja-alaista. Esimerkiksi äidinkielen opetus ja kirjoittamiseen kannustaminen oli aivan huikeata. Se iski minuun tosi vahvasti. Myös kuvataideopetus oli hyvin luovaa, saimme tehdä omia juttuja, harrastimme myös valokuvausta.

Kisällin työpöytä. Ja sitten hommiin!

Kaustisella Elina Lajunen teki ensimmäiset nukketeatteriesityksensä.

– Ne olivat yksinkertaisia, koomisiakin, sillä toteutin ne koristekäsinukkien avulla. Punahilkka-esityksessä tein suden patalappumallisesta sammakosta, koska alkuperäinen susi ei ollut minusta uskottava. Kiinnitin hakaneulalla isosuiseen sammakkoon lapun, jossa luki SUSI. Täydestä meni!

Kokeilu johti sisäänpääsyyn Turun taideakatemian nukketeatterilinjalle.

– Olin aina kuvitellut ryhtyväni opiskelemaan musiikkialaa, mutta lukion myötä mieleni muuttui. Kelasin, miten haluan olla esillä mutta piilossa ja kuinka olen kiinnostunut kaikista taidemuodoista. Nukketeatteri mahdollisti sen kaiken.

Iso kakku eli ensikosketus ohjaamiseen

Tammikuussa 2004 nukketeatteritaiteilijaksi valmistunut Lajunen tunnustaa, että nelivuotinen opiskelu sisälsi myös kipuilua. Mutta vaa´an toinen kuppi tarjosi antoisia elämyksiä.

– Opetus oli korkeatasoista. Kävimme myös ulkomailla kaksilla festivaalilla ja näimme todella hyviä esityksiä. Niiden myötä opimme, mitä kaikkea nukketeatteri voi olla.

Lajusen lopputyö Laboratorio L. Optica sai ensi-iltansa Kumina-festivaalin yhteydessä TEHDAS Teatterin tiloissa.

Pöydän ääressä Anfisa, Tšehovin Kolmesta sisaresta tuttu palvelija, ja Tiutelma, Laboratorio L. Optican pää/henkilö. Elina Lajunen on tehnyt nuket opiskeluaikanaan Turussa.

– Näin jälkikäteen ajatellen esitys oli aika selkeä oman tyylini avaus: poikkitaiteellinen teos, jossa visuaalisella ilmaisulla on tärkeä rooli.

Surrealistiseksi proosarunoelmaksi ja audiovisuaaliseksi kuvakudokseksi luonnehditussa teoksessa oli kaksi muusikkoa, kaksi näyttelijää ja kaksi nukentekijää. Elina Lajunen teki käsikirjoituksen, nuket ja vastasi ohjauksesta.

– Otetaan kerralla iso kakku ja haukataan kunnolla! ajattelin silloin. Se oli raastavaa – mutta olen onnellinen kokemuksesta. Opin paljon. Esitys onnistui, esiintyjät ja yleisö tykkäsivät ja arvostelut olivat myönteisiä. Tuntui että sen urakan jälkeen pystyn mihin tahansa.

Syvin jano: löytää oma paikka

Elina Lajunen kertoo keskustelleensa kollegoidensa ja ystäviensä kanssa siitä, mitä hyvä johtajuus tarkoittaa.

– Myös ohjaaminen on johtamista, ja siihen halusin saada opetusta. Kun kirjoitin Kaisalle, kysyin, voisiko hän opettaa minulle jotakin sellaista, jota en vielä tiedä. On minun vastuullani löytää ja nähdä se, ei Kaisan vastuulla osoittaa sitä, Lajunen sanoo ja luonnehtii kaksikon keskinäistä työnjakoa ja rooleja mestari–kisälli-suhteeksi.

– Kun kisällinä työskentelen Kaisalle ja tutkin, miten hän tekee asioita, peilaan samalla omaa tekemistäni ja opin. Olen aina halunnut löytää sen yhden tietyn jutun, jota voisin viedä syvemmälle. Vaikka kokemukseni ohjaamisesta ovat osin tukalia, se kuitenkin kiehtoo minua valtavasti. Uskon, että valitsemani tie vie johonkin uuteen.

”Onko rikokseni se, että toimintani väitetään kohdistuvan kristinuskoa vastaan? Pääsikö se, joka minut ilmiantoi, nykyistä suosiollisempaan asemaan?”

On vuosi 1680, ja pienessä Ahmaksen kylässä syntynyttä Lusia Rusintytär Korhosta syytetään noituudesta. Käräjien lopullista tuomiota kansanparantajana ja runonlaulajana tunnettu Lusia ei saa, sillä hän kävelee loitsuja laulaen metsään ja hirttäytyy.

– Traaginen tarina, mutta oopperalle täydellistä materiaalia, Kimmo Alakunnas sanoo.

Lusia Rusintyttären työryhmäläisiä
jättimäisen hirttopuun juurella.

Hän on yksi Lusia Rusintytär -pienoisoopperan tanssijoista. Juha T. Koskisen säveltämä ja Hannu Väisäsen kirjoittama teos sai kantaesityksensä 7. elokuuta Ahmaksen kalevalaisessa perinnekylässä Utajärvellä. Koreografiasta vastaa Jorma Uotinen, joka myös tanssii esityksessä.

Kulttuuri herättää Ahmaksen kylän eloon

Lusia Rusintyttären harjoitukset polkaistiin käyntiin heinäkuun lopulla reippaalla tahdilla.

– Me tanssijat aloitimme Jorman kanssa koreografian kokoamisella ja muusikot omilla harjoituksillaan. Törmäytimme musiikin ja tanssin lopulta samassa harjoitustilassa Helsingissä, pakkasimme laukkumme ja lensimme Ouluun ja sieltä Ahmaksen kylään, Alakunnas kertoo.

– Vastaanotto Ahmaksessa oli sydäntä lämmittävä, kun lähes koko kylä oli meitä vastassa ja piti hyvää huolta viikon verran. Tapahtumaan osallistuneet vapaaehtoiset ja muut kyläläiset olivat ensimmäinen yleisömme. Moni paikkakunta voisi muuten ottaa Ahmaksesta esimerkkiä siitä, miten yhdessä tekemällä voidaan saavuttaa jotain ainutlaatuista ja omaleimaista.

Lusian roolin tulkitsee Virpi Räisänen. Kuva on otettu Ahmaksessa.

Lusia Rusintyttären ensiesitys sujui lämpimässä kaatosateessa, mikä Alakunnaksen mukaan toi esitykseen mukaan uuden, hienon elementin.

– Kaksi muuta esitystä saimme esittää auringonpaisteessa ja lavalla sytytetty oikea kokko sai palaa iloisesti ilman vesisuihkua.

Muovailuvahaa toisen näkemyksille

Lusia Rusintyttäressä Kimmo Alakunnas työskentelee ensimmäisen kerran Jorma Uotisen kanssa.

– On ollut huikea kokemus olla mukana näin kokeneen huipputaiteilijan teoksessa. Jorma on koreografina hyvin kärsivällinen ja osaa taitavasti löytää tanssijan vahvuudet ja käyttää niitä teoksessa parhaalla mahdollisella tavalla.

Alakunnas on valmistumisensa jälkeen työskennellyt noin puolet omien teostensa parissa ja puolet muiden koreografien teoksissa.

– Tunnustan suoraan, että välillä on helpotus toteuttaa toisen ohjeita ja fiilistellä eikä vain itse koko ajan miettiä ratkaisuja ja käskyttää koreografina muita. Nautin suunnattomasti siitä, että saan hypätä muovailuvahaksi toisen käsiin ja näkemyksiin. Opin samalla uutta toisen koreografin tekotavoista ja tekniikoista.

Lusia Rusintytär vaatii työryhmän jäseniltä joustavuutta ja kykyä työskennellä monenlaisissa ympäristöissä, sillä ulkoilmateatterissa pidetyn kantaesityksen jälkeen pienoisooppera esitetään ensin Helsingin juhlaviikoilla Espoon Sellosalissa 23.8. ja sen jälkeen Oulun kaupunginteatterin Suurella näyttämöllä kahdesti 28. ja 29.8.

– Olen tottunut muutoksellisuuteen ja erilaisissa paikoissa esiintymiseen. Harjoitusaika on jaettu niin, että esitystä kehitetään koko ajan eteenpäin esitysten välillä, koska esiintymisympäristö muuttuu.

Paluu lapsuuteen: mistä kaikki alkoi?

Seuraavaksi Kimmo Alakunnas ryhtyy perkaamaan lapsuuden merkitystä. Teatteriryhmä Kukko ja Pelle valmistaa sisätiloihin tarkoitetun teoksen, jonka keskiössä ovat lapset.

– Aiomme Janna Haaviston kanssa tutkia lapsen fysiikkaa ja persoonallisuuden kehitystä. Miten lapsi liikkuu, miten hän oppii kävelemään ja havainnoimaan ympäristöään? Miten hän omaksuu erilaisia tapoja tai tajuaa syy- ja seuraussuhteet?

Kukko ja Pelle vauhdissa Olipa Kerran Satu -esityksessä. Kuva: Katja Korpi.

Esiintyjät eivät aio imitoida mitään tiettyä ikää, vaan teoksessa keskitytään siihen, miksi meistä aikuisista on tullut sellaisia kuin olemme. Esityksen työnimi, Bisarri, antaa vihjeen tyylilajista.

– Olemme Pellen ja Kukon aiemmissa duetoissa korostaneet klovneriaa ja hahmon rakentamista. Nyt painotus on fyysisessä liikkeessä ja tanssillisuudessa.

Lasten aivoitukset tallentuvat videolle

Teokseen liittyy olennaisena osa videokokonaisuus, jossa lapset kertovat mielipiteitään ja näkemyksiään erilaisista asioista. Vastaajien ikähaitari venyy parivuotiaista kymmenvuotiaisiin.

– Kaikille esitetään samat kysymykset, kuten mitä on taide, mitä on rakkaus, mitä eroa on äidissä ja isässä, kenen kanssa on lupa leikkiä. Yritämme nähdä, miten lapsen aivoitukset kulkevat. Tutkimme myös, miten lähtökohta – se, mistä lapsi on kotoisin, esimerkiksi toisesta maasta – vaikuttaa saattaa vastauksiin.

Alakunnas korostaa, että yleisö voi tutustua videoesitykseen teoksen yhteydessä, joko ennen esitystä tai sen jälkeen.

Bisarrin kantaesitys on huhtikuussa 2016 Ruutia-festivaalilla Tanssiteatteri Hurjaruuthissa. Sen jälkeen esitykset jatkuvat Helsingin Kanneltalossa.

Luupin alla koko merkillinen maailma

Kimmo Alakunnas luonnehtii itseään tarkkailijaksi.

– Tarkkailen ympäristöä, ihmisiä, tapahtumia ja filosofoin sen kautta, mihin olemme ehkä globaalisti menossa. Maailman tulkitseminen on lähellä sydäntäni, kuten myös se, mihin ihminen on menossa. Ihmisen persoonallisuus on aina kiinnostanut minua. Sitä käsittelen myös taiteessani.

Suomi-Italia from Kimmo Alakunnas on Vimeo.

Tanssi ja fyysinen teatteri ovat mahdollistaneet sen, että Alakunnas on voinut tehdä ja tutkia taidetta myös ulkomailla.

– Liike on universaali kieli. Taiteilijana olen valinnut lajeja – tanssin, sirkuksen, elokuvan – joissa ei välttämättä tarvita sanoja, jotka kahlitsisivat katsojien ajatusta, vaan näkemäänsä voi tulkita omasta kulttuurisesta lähtökohdasta. Toistaiseksi en ole katunut valintojani.

– Haluan kiittää kaikkia niitä tahoja, jotka ovat muun muassa apurahojen avulla mahdollistaneet erilaisten esitysten, produktioiden ja hankkeiden toteuttamisen. Olin onnekas. Kun valmistuin, sain puolivuotisen taiteilija-apurahan, mikä vapautti minut perehtymään ja tutkimaan taidesuuntaustani sen sijaan, että minun olisi pitänyt heti tuottaa tuloksia, esimerkiksi ensi-iltoja.

Tanssijat saman katon alla

Avoin keskustelu tanssin ja ylipäänsä kulttuurin rahoituksesta on Alakunnaksen mielestä tärkeää ei vain suomalaisten vaan myös lähinaapureiden kollegojen kesken.

Alakunnas kertoo osallistuneensa Baltian ja Pohjoismaiden nykytanssin ammattilaiskentän verkostoitumista tukevan keðja-hankkeen myötä tapahtumiin muun muassa Maarianhaminassa ja Klaipėdassa, Liettuassa, joissa on aktiivisesti keskusteltu tanssitaiteen tulevaisuudennäkymistä.

– Kokoontumiset ovat olleet äärettömän tärkeitä, jotta tietäisimme, mitä naapurimaissa tapahtuu taidekentällä. Ne myös avaavat erilaisia mahdollisuuksia rajat ylittävään yhteistyöhön.

– Suomessa on toistaiseksi tuettu tanssia ja taidetta aika hyvin. Mutta kuten muualla Euroopassa, myös meillä myönnettyjen apurahojen määrä on vähentynyt. Olisi tärkeää löytää uudenlaisia rahoittamisratkaisuja ja yhteistyömalleja.

Kimmo Alakunnas iloitsee Tanssin talosta, jonka aikaansaamiseksi on tehty pitkään perusteellista pohjatyötä ja kuunneltu kentän mielipiteitä.

– Suomalaiset tanssin ammattilaiset ovat aika yksinäisiä, jopa erakoituneita, jos tilannetta verrataan vaikkapa näyttelijöihin. Meillä ei ole tilaa, jossa voisimme saman katon alla päivittäin tavata toisiamme, keskustella ja työskennellä. Saa nähdä, tuleeko Tanssin talosta sellainen. Se olisi hienoa!

Live-esityksissä katsoja on kuningas. Hän valitsee, mitä ja keitä seuraa ja kuinka kauan.

– Tanssi nähdään useimmiten hetkellisesti, tilanteessa tapahtuvana kolmiulotteisena aistimuksena ja kokonaisvaltaisena elämyksenä. Katsoja kuulee, kun tanssija hengästyy, ja hän haistaa, kun tanssija alkaa hikoilla. Teatterikorkeakoululle tekemässäni lopputyössä halusin tutkia ja näyttää tanssia uudenlaisesta näkökulmasta, koreografiksi kuusi vuotta sitten valmistunut Kimmo Alakunnas kertoo.

Muurahainen | An Ant Kuva: Marko Ahokangas

Kun hän ryhtyi pohtimaan lopputyönsä muotoa ja metodia, tanssitaiteen professoriksi oli juuri nimitetty tanssitaiteen tohtori Kirsi Monni.

– Hän innostui ja suhtautui kannustavasti, kun esitin ideani tanssielokuvasta. Sellaista ei ollut koskaan tehty koulun historiassa. Tuotantopuolella ehdotuksestani oltiin sen sijaan aika kauhuissaan, koska henkilökunnalla ei ollut elokuvatuottamisen tuntemusta. He myönsivät sen suoraan.

Teatteri- ja tanssialan opiskelijat työstävät taiteelliseksi lopputyöksi tarkoitettua live-tanssiteosta tavallisesti pari kolme kuukautta, mutta Alakunnas puursi opinnäytteensä kanssa kokonaisen vuoden.

– Tein lähes kaiken itse – etsin muun muassa yhteistyökumppanit eri korkeakouluista – ja opettelin valtavan määrän elokuvatuottamiseen liittyviä uusia asioita. Lopulta olin lähes burnoutin partaalla, hän tunnustaa.

Kamera rakastaa yksityiskohtia

Alakunnas muistuttaa, että live-teosta katsoessaan katsoja saa itse päättää, mihin hän keskittyy.

– Tanssielokuvassa näin ei ole, vaan ohjaaja, kuvaaja ja lopulta leikkaaja päättää, mitä katsoja näkee ja mistä näkökulmasta. Se oli minusta kiinnostavaa, koska ohjaajana jouduin pohtimaan, mitä erityistä haluaisin näyttää tanssista.

An Ant from Kimmo Alakunnas on Vimeo.

– Live-tilanteessa tanssija voi improvisoida paljon enemmän, koska esiintyjä on antanut katsojalle luvan tulkita asioita omista lähtökohdistaan, mutta kameran kanssa työskennellessä on koko ajan tehtävä valintoja. Tietenkin kameran voi laittaa taltioimaan esitystä vain yhdestä näkökulmasta, mutta nykyihminen ei jaksa katsoa samaa kuvakulmaa pitkään, korkeintaan minuutin.

Se on yksi syy, miksi Alakunnas luonnehtii videokuvan maailmaa haasteelliseksi, jopa raa´aksi. Hän ottaa vertailukohteeksi kuvataiteen, jota jokainen voi tulkita haluamallaan tavalla.

– Mitä enemmän yksityiskohtia maalauksessa on, sitä kauemmin sitä katsotaan. Videokuva on vaikea saada yhtä mielenkiintoiseksi kuin kuvataiteessa.

Millaisiin asioihin ihminen kykenee?

Alakunnaksen lyhytelokuva Muurahainen kertoo työnarkomaniasta kärsivästä miehestä, jonka todellisuuskuva alkaa hämärtyä. Velvollisuuksien köyttämä mieli tuottaa uudenlaisen todellisuuden, jossa arjen säännöt eivät enää päde.

Raatajan liikekieli muuttuu sitä rajummaksi, mitä syvempään mieli sukeltaa. Yhden miehen tanssi kasvaa moniselitteiseksi duetoksi, kun konttorihuoneeseen astuu työtoveri.

– Kyse on kahden miehen välisestä ”suhteesta”. Toisen suunnasta se on ehkä ihastumissuhde, toisen suunnasta työsuhde. Käsikirjoitin tarinaan myös murhan, mutta leikkauspöydällä suoranainen teko leikattiin pois, jolloin tapahtumista tuli katsojan näkökulmasta tulkinnanvaraisempia.

Muurahaisen tiimi työssään. Kuva: Marko Ahokangas

Muurahaisen ydin kiteytyy kysymykseen, millaisiin asioihin ihminen kykenee; kuinka raadollisiin tai ihaniin, rakastettaviin tai hirveisiin tekoihin.

Sama teema tahdittaa myös Alakunnaksen viime vuonna valmistunutta Lullaby for Illusion -lyhäriä.

Keskiössä on nainen, joka yrittää ylittää itsensä koko ajan niin henkisesti kuin fyysisestikin.

– Oravanpyörään joutunut nainen käyskentelee suurimmaksi osaksi kuntosalilla, mutta tarinan puolivälissä tapahtuu käänne, jolloin sukelletaan naisen sisäisiin ajatuksiin ja päädytään tyhjään kellariin, missä naisen ajatukset personoituvat eri hahmoiksi, Kimmo Alakunnas kertoo.

Hän haluaa teoksillaan kyseenalaistaa nykyajan normeja ja sääntöjä. Alakunnaksen tanssielokuvia ja live-esityksiä yhdistää myös ilmapiiri, tietynlainen maaginen realismi. Katsoja ei aina tiedä, onko yksikään kohtauksista totta vai unta.

Elokuvat veivät maailmalle

Lullaby for Illusion on alun perin osa Four Stories From Luxembourg -nimistä elokuvaa, joka koostuu neljästä tarinasta.

– Vietin vuonna 2013 Oulun Tanssin yhdistys Jojon residenssissä Luxemburgissa noin kuukauden, jonka aikana pidin tanssielokuvatyöpajan paikallisten tanssijoiden kanssa. Oli hauska yllätys tajuta, että paikallisuus ymmärretään Luxemburgissa aika toisella tavalla kuin Suomessa. Yksi tanssija oli Italiasta, yksi Ranskasta, yksi Saksasta ja yksi Luxemburgista.

– Teimme lyhyitä sooloja, joista syntyi kokonaisuus Four Stories From Luxembourg. Jaoin elokuvan myöhemmin neljään osaan, koska lyhyempien näytteiden avulla sitä on helpompi markkinoida festivaaleille.

Teoksesta Four Stories from Luxembourg. Kuvassa tanssija Aurélie Thill.

Kun Alakunnas teki opinnäytetyötään, hän perehtyi myös elokuvatuottamisen tuiki tärkeään osa-alueeseen, markkinointiin, ja tarjosi valmistumisensa jälkeen aktiivisesti Muurahaista elokuvafestivaaleille ja taidetapahtumiin.

– Se vei minua pitkälle, pääsin osallistumaan kansainvälisille elokuva- ja tanssifestivaaleille ja kertomaan tästä taidemuodosta ja -teoksesta. Muurahainen myös voitti useita palkintoja; se sai muun muassa neljä vuoden 2010 parhaan tanssielokuvan palkintoa.

Tällä hetkellä maailmaa valloittaa Lullaby for Illusion, joka esitetään muun muassa lokakuussa Japanissa lyhytelokuvafestivaaleilla.

– Valitettavasti en itse voi lähteä Japaniin, koska teen silloin töitä Suomessa.

Tanssimaistereiden huima Loikka

Tanssielokuvien tekeminen saattoi Kimmo Alakunnaksen yhteen myös M.A.D. Tanssimaisterit ry:n kanssa. Yhdistyksen näkyvin majakka, vuodesta 2008 järjestetty Loikka-tanssielokuvafestivaali, on kasvanut seitsemässä vuodessa monipäiväiseksi tapahtumaksi, joka tarjoaa monipuolista, yllättävää ja laadukasta tanssielokuvaa.

Citizen Jury Screening 2015 from Loikka Dance Film Festival on Vimeo.

– Muurahainen esitettiin Loikka-festivaalilla vuonna 2010, ja olen sen jälkeen ollut aktiivisesti mukana järjestämässä festivaalia. Nykyään toimin myös M.A.D.:n hallituksen jäsenenä.

Hän on työskennellyt myös festivaalin yleisötyökoordinaattorina, jonka tavoitteena on kartoittaa uudenlaista yleisöpohjaa.

– Käytännössä se tarkoittaa, että pyrimme tavoittamaan katsojia myös festivaalin ulkopuolella. Viime vuonna teimme yhteistyötä Kansainvälisen kulttuurikeskus Caisan kanssa ja järjestimme monikulttuurisen elokuvanäytöksen.

– Tänä vuonna kohderyhmänämme ovat peruskouluikäiset nuoret. Järjestämme muun muassa tanssielokuvakursseja, joiden myötä nuoret pääsevät tutustumaan tanssielokuvan tekemiseen ja kokeilemaan, miltä tanssi tuntuu kameran edessä ja liike näyttää kameran takaa katsottuna.

********

Muurahaisen työryhmään kuuluivat Kimmo Alakunnaksen lisäksi tanssija Jaakko Nieminen, kuvaaja David Berg, lavastaja Heikki Rosti, äänisuunnittelija Marko Ahokangas, leikkaaja Tiina Aarniala ja vaatesuunnittelija Harri Niskanen.

Four Stories From Luxembourg -elokuvan työryhmään kuuluivat Kimmo Alakunnaksen lisäksi tanssijat Aurore Giaccio, Rosa Chimenti, Aurélie Thill, Giovanni Zazzera ja Heli Yli-Räisänen.

Esittelemme säätiön tukemia ja palkitsemia tekijöitä. Vuorossa on tanssija-koreografi Kimmo Alakunnas. Tämä on kolmiosaisen bloggaussarjan ensimmäinen osa.

********

Kaksi cowboyta lähestyvät hitaasti toisiaan. Välimatka on pitkä, mutta kummankaan tarkkaavaisuus ei herpoa sekunniksikaan. Kädet ovat valmiina tarttumaan aseeseen hetkellä millä hyvänsä.

Ympärillä on ihmisiä tuhatmäärin, ja lavalta kantautuu Mokoman jytke. Turun Ruissalossa vietetään rockin juhlaa, mutta cowboyt keskittyvät vain toisiinsa.

Yllättävän kaksikosta tekee se, että toinen askeltaa kuin kukko ja toinen etenee pellen elkein. Se on itse asiassa duon nimi: Kukko ja Pelle.

Olipa Kerran Satu -esityksen vauhtikaksikko. Kuva: Katja Korpi

– Ilmaisumme alkoi yhdenmukaistua sitä enemmän, mitä lähemmäs pääsimme toisiamme. Nimi juontaa Turun seikkailupuistoon neljä vuotta sitten esitettyyn Olipa Kerran Satu -teokseen, jonka tein Janna Haaviston kanssa ja jossa meillä oli samannimiset hahmot, Kimmo Alakunnas kertoo.

Hullunkurinen maailmankatsomus

Helposti lähestyttävän klovniduon tarkoituksena on tuoda esitystaidetta, klovneriaa ja teatteria tiloihin, joissa sitä ei ole tavanomaisesti esillä, kuten kahviloihin, kadulle tai taidetapahtumiin.

– Kukko ja Pelle on performatiivinen teatteriryhmä, jossa käsittelemme ajankohtaisia kysymyksiä ennen kaikkea huumorin ja hullunkurisen maailmankatsomuksen kautta.

– Ruisrock-festivaalilla tekemämme esityksen lähtökohtana oli energian ja keskeisen kohteen, fokuksen, muuttaminen. Halusimme luoda toisenlaista energiaa kuin mitä ympäristö tarjosi. Siksi käytimme hidasta liikettä. Olennaista oli myös yllätyksellisyys; se, että esitys oli yhtäkkiä yleisön keskellä. Katsoja joutui pohtimaan reagointitapaansa ja suhdettaan meihin.

Yllätys saatiin myös, kun kaksikko lopulta veti aseensa esiin. Festivaalialue täyttyi saippuakuplista.

Puhe vai liike?

Kimmo Alakunnas ja Janna Haavisto tutustuivat alun perin Turussa.

– Työskentelimme samoissa produktioissa muun muassa Turun ylioppilasteatterissa ja huomasimme, että teatterintekemisessä meitä kiinnostivat samanlaiset asiat. Lähdimme opiskelemaan alaa ja valmistuimme maisteriksi samaan aikaan, minä Helsingissä ja Janna Tukholmassa.

Ennen kuin Kimmo Alakunnas pyrki Teatterikorkeakouluun, hän mietti: puhe vai liike?

– Olin suorittamassa tanssitaiteen perustutkinnon Turun konservatoriossa ja tehnyt puheteatteria ja musikaalia, jossa tanssi ja teatteri yhdistyvät klassisimmillaan. Kallistuin lopulta liikkeen puolelle, koska se on monitulkinnallisempi elementti ja kielirajoitteet läpäisevä taideala. Ajattelen yhä niin.

Kun Kimmo Alakunnas valitsi koreografian suuntautumisvaihtoehdon, Janna Haavisto erikoistui fyysiseen komiikkaan ja klovneriaan Tukholman teatterikorkeakoulussa.

– Tanssijana minun on ollut helpompaa ottaa haltuun fyysinen ilmaisu ja akrobatia, ja hahmoni on ehkä siksi hiukan oudompi. Jannan Kukolla on filosofisempi tausta. Se on tarkka ja tarttuu asioihin syvällisemmin kuin minun hahmoni, joka tuppaa pilaamaan kaiken. Jannan hahmo ajattelee myös seurauksia.

Ei järkeä eikä logiikkaa

Kun Kukko ja Pelle esiintyivät Ruissalossa, suurin osa ihmisistä seurasi hahmoja ihmetellen, mutta osa päätti tehdä lähempää tuttavuutta kaksikon kanssa.

– Jotkut halusivat keskustella kanssamme, mutta olimme sopineet, ettemme kommunikoi katsojien kanssa verbaalisesti. Jos joku otti kuvia ja laittoi käden harteille, saatoimme reagoida hetkellisesti, jotta ihmiset eivät hermostuisi, kun emme huomioineet heitä, mutta kameralle emme poseeranneet. Yksi katsoja tuli syöttämään minulle ruokaa, jolloin oli pakko poiketa suunnitelmasta, Kimmo Alakunnas nauraa.

– Klovnerian erityispiirteenä on, että se perustuu valtaosin improvisaatioon ja tilanteeseen. Parhaimmillaan se lähenee stand upia. Esityksillämme on aina jokin lähtökohta, mutta emme tiedä, mihin se päättyy.

Alakunnas painottaa, ettei klovneriassa etsitä järkeä eikä logiikkaa. Hän myös huomauttaa, etteivät Kukko ja Pelle ole ilkeitä, vaan kyse on keppostelusta.

– Klovneriassa haetaan toisenlaisia totuuksia kuin tavallisessa elämässä. Kun asioita pohtii klovnin kautta, niihin tulee omanlaisensa logiikka, joka näyttää ulospäin epäloogiselta. Kukko ja Pelle eivät suunnittele kepposiaan, vaan nurinkuriset tilanteet syntyvät hetken mielijohteista ja kulloisistakin tilanteista.

Taide voi tapahtua missä vain

Kimmo Alakunnas iloitsee muutoksesta, joka on laventanut suomalaisten musiikkifestivaalien ohjelma-antia ja lisännyt niiden persoonallisuutta.

– Luulen, että suomalaiset festivaalien järjestäjät ovat ottaneet vaikutteita Keski-Euroopan festivaaleilta, joissa kuvataiteilijat, akrobaatit, sirkustaiteilijat, teatteri-ihmiset ja tanssijat ovat jo pitkään olleet mukana luomassa omalla taiteellaan festivaalitunnelmaa. Minusta se on hieno suunta.

Se, että yleisö koostuu monenlaisista ihmisistä, kutkuttaa Alakunnasta.

– Musiikkifestivaaleilla katsojakunnassa on kaiken ikäisiä ja tyylisiä ihmisiä. Jotkut saattavat olla alkoholin vaikutuksen alaisina, jolloin he voivat lähestyä ja koskettaa. Siinä on vaaran tunnetta molemmin puolin, mikä tietenkin viehättää meitä. Mutta ammattilaisuuteen kuuluu sen tiedostaminen. Pitää ymmärtää, mitä on tekemässä ja miksi.

Teatteriryhmä Kukko ja Pelle on tänä kesänä yllättänyt eri puolilla Turkua – puistoissa, kaduilla ja kahviloissa – ja esityksistä on tehty noin minuutin mittaisia videoita. Kuvaaminen jatkuu, kun kaksikko vierailee seuraavaksi Barcelonassa.

– Tavoitteenamme on luoda videopankki. Meistä on hauskaa, miten maisema vaihtuu videosta toiseen. Välillä ilmestymme puskista, välillä nousemme merestä. Kuvassa on aina yllätysmomentti: taide voi tapahtua missä vain.

Työtapaturma, vastaa Iira Halttunen hymyillen kysymykseen ammatinvalinnasta.

On pyrähdettävä ajassa kahdeksan vuotta taaksepäin, jotta syy dramaturgiksi opiskelemiseen saa selityksensä.

Kun Iira oli 13-vuotias koululainen, hän lähetti näytelmäkäsikirjoituksensa KOM-teatterin avoimeen tekstihautomoon, KOM-tekstiin, jossa se valittiin jatkokehittelyyn. Ähtäriin eli kaunein poika heti Morrisonin jälkeen sai kantaesityksensä Kulttuuriareena Gloriassa Helsingissä helmikuussa 2008.

Näytelmän keskiössä on sisaruspari, 11-vuotias Satu ja 16-vuotias Aleksi, eivätkä tarinan teemat ole sieltä kevyimmästä päästä: alkoholismi, perheväkivalta, homous ja itsemurha.

Sisaruksina Santtu Karvonen ja Anna-Maija Tuokko. Kuva: Riikka Palonen

Teksti ei päätynyt näyttämölle kevyesti heittäen, vaan Halttunen työsti näytelmää vuoden yhdessä KOM-tekstin dramaturgien Pipsa Longan ja Okko Leon kanssa. Yleisön näkemä versio oli kahdeksas.

– KOM-teatterin jutun seurauksena kiinnostuin teatterista eri tavalla kuin olin ollut kiinnostunut ennen sitä. Rupesin katsomaan esityksiä tosi paljon tekstin kautta.

Teatteri on luonteva väline miettiä

Kurt Cobainin itsemurha vuonna 1994 toimi kimmokkeena näytelmälle, joka sai arvostelijoilta myönteisen vastaanoton. Kriitikko Maria Säkö luonnehti Ähtäriin-esitystä täysosumaksi: kieli oli rehevää ja nyanssien tajun taituruus samaa luokkaa kuin Lukas Moodyssonin kiitetyssä elokuvassa Fucking Åmål.

– Olen kirjoittanut seitsenvuotiaasta asti eli siitä alkaen, kun opin kirjoittamaan. Olen aina kirjoittanut tosi paljon, Iira Halttunen sanoo.

Kirjat tulivat tutuiksi jo varhain, sillä Iiran äiti Päivi Heikkilä-Halttunen on kirjallisuudentutkija ja palkittu lasten- ja nuorten kirjallisuuden kriitikko, joka pitää suosittua Lastenkirjahylly-blogia.

Ammattilainen oli vastassa myös Tampereen yhteiskoulun ilmaisutaitopainotteisessa lukiossa, jossa kirjallisen ilmaisun opettajana toimii kirjailija ja tv-käsikirjoittaja Vuokko Tolonen.

Tällä hetkellä Iira Halttunen opiskelee Teatterikorkeakoulussa. Syksyllä alkaa kolmas vuosi dramaturgian koulutusohjelmassa. Ovet himoittuun opinahjoon aukenivat toisella yrityskerralla.

– Teatteri tuntui luontevalta välineeltä miettiä ja tehdä asioita. Elokuvaa tai televisioalaa en edes harkinnut. Se tuntui silloin vieraalta ja hyvin erilaiselta maailmalta.

Verkostoitumista kollegojen kanssa

Tällä hetkellä Iira Halttunen kirjoittaa näytelmää Kanditeatteri-opintojaksoa varten. Kanditeatteri-opintojakso korvaa aiemman kandinäytelmän.

– Kunhan Koukkuniemen kesäteatterin Unhola-esitykset pyörähtävät käyntiin, pyrin keskittymään näytelmän kirjoittamiseen täysipäiväisesti. Tarkoitus on, että ensimmäinen versio on valmis, kun koulu taas alkaa.

Hän sanoo viihtyneensä hyvin Teatterikorkeakoulussa.

– Meillä on pieni mutta hyvä ryhmä. Dramaturgian professorina toimii Katariina Numminen ja lehtoreina Maria Kilpi, Jusa Peltoniemi ja Tuomas Timonen. Käymme katsomassa paljon esityksiä, minkä lisäksi ohjaajat ja näytelmäkirjailijat vierailevat ja kertovat työstään.

Dramaturgian koulutusohjelmassa käynnistyi vuoden alusta alun perin Teksti-yhteisön ideoima ja organisoima D-kummitoiminta.

– Minun kumminani toimii Marjo Niemi. Emme ole vielä ehtineet tavata, tässä on ollut niin hullu kiire. Yksi kummitoiminnan tavoitteista on pyrkiä madaltamaan kynnystä ottaa yhteyttä vanhempiin kollegoihin.

– Minun tilanteeni on hieman erilainen, koska KOM-teatterin aikaiset dramaturgit Pipsa Lonka ja Okko Leo ovat edelleen hyviä ystäviäni, jotka lukevat mielellään tekstejäni ja tulevat katsomaan koulussa tehtyjä juttuja. Lisäksi minut valittiin huhtikuussa Suomen teatteriohjaajat ja dramaturgit ry STOD:n hallituksen opiskelijajäseneksi, joten sitäkin kautta minulla on mahdollisuus tavata alalla jo pitkään työskennelleitä kollegoita.

Näytelmän puolesta – nyt ja aina!

Teatterin tulee heijastaa ympäröivää todellisuutta, ja siksi opetuksen painopisteet ovat viime vuosina muuttuneet myös Teatterikorkeakoulussa, jossa perinteisen teatteritaiteen rinnalle on noussut monimediaalisuuden ja esitystaiteen uudet muodot huomioiva suunta.

– Se kiinnostaa myös minua, mutta olen kieltämättä huolissani siitä, miten tulevaisuudessa käy esimerkiksi näytelmälle. Tuntuu kuin leimautuisin hirvittävän vanhakantaiseksi, kun ajattelen kirjoittavani tulevaisuudessa näytelmiä.

Iira Halttunen kuvattuna Unhola-henkisesti 40-luvun tyyliin.
Kuva: Pasi Järvenpää

Halttunen myöntää, ettei hän ole vielä ajatellut tulevaisuuttaan kovin tarkasti.

– Tulevaisuus on epävarma, mutta uskon, että töitä löytyy, jos vain jaksaa olla auki ja hereillä koko ajan. En haluaisi väsyä havainnointiin ja ruveta tekemään rutiinilla.

– Olen kotoisin Tampereelta, ja tämä on minulle edelleen rakas paikka. Seuraan koko ajan, mitä tamperelaisella teatterikentällä tapahtuu. Tuntuisi tosi hyvältä ajatukselta palata myöhemmin tänne, hän sanoo.

– Ei ole monta sellaista koulutusta, jossa oppii tekemään kaikkia mahdollisia asioita sopivassa tasapainossa. Dramaturgin koulutus mahdollistaa sen. Kirjoitan edelleen myös proosaa, sillä haluan pitää kaikki ovet avoimina, koska ikinä ei voi tietää, mitä sieltä tulee.

”Ai, te menette vähän silittelemään niitä mummoja.”

Opiskelijatoverin heittämä kommentti kavaltaa heti soveltavaa draamaa vähättelevän asenteen. Ikään kuin teatteriesitys menettäisi koko taiteellisen ulottuvuutensa vain siksi, että se toteutetaan laitosympäristössä ja yhteistyökumppaneina ja kohdeyleisönä ovat vanhukset.

– Kieltämättä hoivataiteen kaltaiset termit nostavat niskakarvat pystyyn minullakin, koska koen tekeväni yhtä suuren taiteellisen työn kuin tehdessäni Teatterikorkeakoulussa tai Tampereen ylioppilasteatterissa, sanoo dramaturgi Iira Halttunen.

Hän korostaa, että Koukkuniemen kesäteatterin uutukainen, vanhainkodin vanhusten muistelujen pohjalta kirjoitettu Unhola – unohtumattomia muistoja, on uudenlaista, laadukasta ja ajatuksella tehtyä kesäteatteria.

– Tärkeimpänä tavoitteenamme on ollut tuoda soveltavaa teatteria tamperelaiselle teatterikentälle. Tampereella kesäteatteri on lähinnä kahden ison toimijan – Pyynikin kesäteatterin ja Tampereen Komediateatterin – esitysten varassa, ja ne ovat olleet aika samantyyppisiä. Toimin tällä hetkellä Tampereen ylioppilasteatterin taiteellisessa johdossa, ja olen sielläkin koettanut kannustaa väkeä tekemään erilaista kesäteatteria.

Ketä vastakkainasettelu palvelee?

Keskustelu soveltavan teatterin roolista taiteen kentällä on ollut hyvin mustavalkoista. Tampereen Teatterikesässä järjestetään 6. elokuuta yhteistyössä Aamulehden kanssa paneelikeskustelu, jonka nimi – Hoivataide tulee, tositaide menee? – kertoo olennaisen: vaihtoehdot nähdään vastakkaisina.

– Esityksemme ohjaaja Meri-Maija Näykki on yksi keskustelijoista. Paneelikeskustelu esitetään suorana live-lähetyksenä Yle Areenassa kaikelle kansalle, mikä on tosi mahtavaa, Halttunen iloitsee.

Kun Aamulehti laati kesän alussa peräti kaksi kesäteatterilistausta, kummassakaan niistä ei mainittu Koukkuniemen kesäteatterin Unholaa.

– Reklamoimme asiasta mielipidepalstalle, jolloin Aamulehden kulttuuritoimituksen esimies vastasi, että journalismi on jatkuvaa valintojen tekemistä. On huvittavaa, että Aamulehti on mukana järjestämässä hoivataidetta ja tositaidetta käsittelevää keskustelutilaisuutta, ja sitten lehden toimitus tekee itse valinnan jättämällä hoivataidetta edustavan esityksen pois suosituslistauksistaan.

Työryhmä 1940-luvun asuissa. Iira Halttunen alarivissä keskimmäisenä.

Yllättävää on ollut myös se, että osa Koukkuniemen vanhainkodin henkilökunnasta on kokenut teatterintekijät lievänä riesana.

– Koukkuniemen vanhainkoti on tarjonnut toimintaamme upeat tilat ja myös avittanut jonkin verran materiaalikustannuksissa, mutta joidenkin mielestä meistä on vaivaa, koska tuomme laitokseen jotakin sellaista, mitä siellä ei aikaisemmin ole ollut. Se, että vanhukset menevät tunniksi teatteriin, vaikuttaa ymmärrettävästi päivärytmiin, mutta eikö laitoksissakin voisi olla vaihtelua?

Esitys sopii myös muistisairaille

Unhola – unohtumattomia muistoja -näytelmä sijoittuu murroksen ajan Suomeen, 1940- ja 50-luvulle. Nuoruutta luotaavan esityksen keskiössä on huutolaisena Teiskosta Tampereelle tuleva Helmi, joka päätyy lastenhoitotöiden kautta Finlaysonin tehtaalle.

Kun Helmi tapaa Johanneksen, rakkaus syttyy ja nuoripari alkaa suunnitella yhteistä tulevaisuutta.

– Mukaan mahtuu erilaisia henkilöitä heidän lähipiiristään ja ympäristöstään. Tarinassa on myös kipeitä hetkiä, sillä olen halunnut pysyä todenmukaisena muistoille, joita olemme saaneet kuulla, Iira Halttunen sanoo.

Näyttelijät Miro Seppänen ja Milla Länsiö.
Kuva: Kaisa Pohjola.

Näytelmän loppu on toiveikas: jälleenrakentamisen eetos on vahva ja Suomi valmistautuu olympialaisiin.

– Koukkuniemen asukkaista suuri osa on muistisairaita, ja halusimme myös tänä kesänä tehdä esityksen, joka soveltuu heille. Siksi esityksessä on paljon musiikkia ja tanssia.

Musiikilla on yleisöön innoittava vaikutus, siitä saatiin viime vuonna voimallinen todiste.

– Viimeistä esitystä oli katsomassa mummo, joka osasi kaikki näytelmän laulut. Näyttämöversiossa laulettiin vain pari säkeistöä ja sitten kohtausta jatkettiin, mutta mummopa lauloi joka laulusta joka säkeistön. Vierustoverit yrittivät hyssytellä häntä, mutta me kannustimme: antaa mummon laulaa! Muutama katsoja tuli jälkeenpäin kysymään, oliko mummo tilattu laulamaan. Ei missään nimessä, vastasimme.

Muistokahviossa mennyt palaa mieleen

Ohjaaja Meri-Maija Näykki ja kaksi työryhmään kuuluvaa teatteri-ilmaisun ohjaajaa ovat ideoineet toiminnallisen muistokahvion, jossa katsojat pääsevät esityksen jälkeen jakamaan muistojaan kahvittelun lomassa.

– Muistokahviossa on erilaisia toiminnallisia pisteitä. Siellä järjestetään muun muassa 40-luvun terveystarkastus, jossa voi vaikkapa punnita itsensä. Esillä on myös 40- ja 50-luvun vaatteita, joita saa kokeilla. Katsojat voivat myös istua rauhassa pöydän ääressä ja kertoa näyttelijöille ja muille työryhmän jäsenille elämästään ja kokemuksistaan.

Halttunen kertoo, että työryhmäläiset ovat halunneet toimia eräänlaisina hyvän tahdon lähettiläinä ja käyttää teatteritaitojaan vanhusten iloksi ja hyödyksi.

– Keskustelut työpajoissa ja muistokahviossa sekä kummitoiminta saattavat antaa vanhuksille kokemuksen siitä, että heitä on kuunneltu. Siihen liittyy esityksen nimi. Meille tekijöille Unhola merkitsee paikkaa, jonne muistot saattavat mennä, jos niitä ei jaa kenellekään.

Viime kesänä esitetty On elomme muistoja vain sai hyvän vastaanoton. Maksullisia esityksiä oli 7, ja niiden täyttöaste peräti 93 prosenttia.

– Ilahduttavaa ja myös poikkeuksellista oli se, että myydyistä lipuista opiskelijalippuja oli yhtä paljon kuin eläkeläislippuja. Omaiset olivat iloisia, että Koukkuniemessä järjestetään vanhuksia osallistavaa teatteritoimintaa yhteislaulupäivien ja muiden tapahtumien lisäksi.

Koukkuniemen vanhainkodin asukkaille, henkilökunnalle ja omaisille tarkoitetut päivänäytännöt ovat ilmaisia, ja Koukkuniemi tarjoaa katsojille kahvit ja pullat. Niiden lisäksi tänä vuonna on 20 kaikille avointa maksullista iltaesitystä.

Ilon aihe: isot auttavat pieniä

Iira Halttunen kiittää osana työryhmää toimivia vapaaehtoisia talkoolaisia. Aina löytyy käsi, joka vie julisteen sinne, minne pitää, kuten hän asian ilmaisee.

– Olemme tänä vuonna myös saaneet tosi paljon pukuja lainaksi Tampereen Työväen Teatterilta ja Yleisradiolta. Se, että isot auttavat pieniä, on ollut meille suuri ilonaihe.

Trio studiossa: ohjaaja Meri-Maija Näykki, iki-ihana Eila Roine ja äänittäjä Juuso Oksala.

Samalla suopeudella Koukkuniemen kesäteatterin hankkeeseen ovat suhtautuneet teatterialan konkarit Eila Roine ja Ilkka A. Jokinen, jotka toimivat esityksen ja markkinointimateriaalin ääninäyttelijöinä.

– Se, että he suostuivat, on yksinkertaisesti ihanaa. Vanhukset muistavat Eila Roineen Tampereen Työväen Teatterista 1950- ja 60-luvulta, ja meille nuorille teatterintekijöille hän on Pikkukakkosen mummo. Sekin on eräänlainen sukupolvikokemus.

– Ja tietenkin se, että Pohjoismaiden suurin vanhainkoti on ottanut vastaan tällaiset nuoret, aloittelevat teatterintekijät jo toista vuotta peräkkäin, on todella hienoa. Toivottavasti Koukkuniemen henkilökunta kokee, että teemme jotakin hyvää.

Kuvat on julkaistu tekijöiden luvalla.

Esittelemme säätiön tukemia ja palkitsemia tekijöitä. Vuorossa on dramaturgi Iira Halttunen. Tämä on kolmiosaisen bloggaussarjan ensimmäinen osa.

********

Tulihelvetti roihuaa rintamalla, runneltu metsä on räjähdysten jäljiltä täynnä savua ja ruumiita, tykkien jylinä ja kiväärien yhteislaukaukset takovat ilmassa ukkosmyrskyn lailla.

Yhtäkkiä tulitus loppuu, ja parin sadan metrin päässä kuopasta nousee venäläinen upseeri, joka nostaa aseensa kaksin käsin päänsä päälle, kävelee suoraan suomalaissotilaan eteen, laskee aseen maahan ja halaa hämmentynyttä miestä.

– Pari tuntia tapahtuman jälkeen suomalaissotilas sai tietää, että tulitus oli loppunut kaikkialla. Oli tullut rauha, Iira Halttunen kertaa kuulemaansa tarinaa.

Jatkosodan loppumiseen liittynyt ikimuistoinen hetki on yksi niistä muistoista, jotka ovat päätyneet Koukkuniemen kesäteatterin tämänvuotiseen tuotantoon Unhola – unohtumattomia muistoja. Tampereella 22. heinäkuuta ensi-iltansa saava näytelmä pohjautuu Koukkuniemen vanhainkodin asukkaiden kokemuksiin ja kertomuksiin, joista esityksen käsikirjoittaja Halttunen on dramatisoinut elämänmakuisen esityksen.

Elias Lönnrotin viitoittamalla tiellä

Koukkuniemen vanhainkodin asukkaiden muistoista sisältönsä ammentavat teatteriesitykset ovat alun perin ohjaaja Meri-Maija Näykin idea. Viime kesältä on peräisin myös tuotannon alkuperäinen nimi, Koukkuniemen Kalevala -hanke, johon olennaisena osana kuului teatteriesitys On elomme muistoja vain.

– Meri-Maija näki itsensä eräänlaisena Elias Lönnrotina kerätessään talteen vanhusten yksittäisiä muistoja ja koostaessaan niistä yhden suuren tarinan, Iira Halttunen kertoo.

– Tavallaan ajatus pitää yhä paikkansa, mutta nimenä se johtaa harhaan, koska osa yleisöstä on luullut, että esityksessä käsitellään myös Kalevalaa. Siksi puhumme Koukkuniemen kesäteatterista, koska siitä on tosiasiassa kyse.

Teatterikorkeakoulussa dramaturgian koulutusohjelmassa opiskeleva Halttunen oli jo viime vuonna mukana jäsentämässä vanhainkodin vanhuksilta saatua materiaalia. Tänä kesänä hän myös jakaa tuotannollisen vastuun yhdessä ohjaaja Näykin ja muusikko Santeri Helinheimon kanssa.

– Meillä ei ole tuottajaa, vaan olemme itse hankkineet rahoituksen, neuvotelleet sponsoreiden kanssa ja vastanneet tiedotuksesta oman taiteellisen työmme ohessa. Se on kieltämättä ollut aika haastavaa.

Arjen rakkaat muistot siirtyvät näyttämölle

Viime helmikuussa työryhmä järjesti 20 muistelijavanhukselle viikon ajan useita työpajoja, joiden teemat vaihtelivat.

– Pidimme muun muassa musiikkiaiheisia työpajoja, joissa soitimme vanhaa musiikkia ja lauloimme yhdessä. Aina teeman valinta ei onnistunut. Meillä oli esimerkiksi olympialaisaiheinen työpaja, jossa näytimme aihetta käsitteleviä videoita ja Helsingin olympialaisissa otettuja valokuvia, mutta vanhukset vain totesivat ykskantaan: ”Emme me siellä olleet.”

Keskustelun aiheiksi valikoitui myös asioita, joita vanhukset itse halusivat nostaa esiin.

– Käsittelimme aika paljon arkisia asioita: ensimmäisiä työpaikkoja, ensirakkauksia, oman perheen perustamista. Vanhuksilla on herkullinen kyky kertoa asioista, joita heille on tapahtunut, niin elävästi, että mielessäni on heti syntynyt jonkinlainen kuva siitä, miten se siirtyy näyttämölle. Olen myös yhdistänyt eri muistoja toisiinsa ja rakentanut kohtauksia monen muiston päälle, Halttunen sanoo ja korostaa, että Unhola-esityksen teksti on fiktiivinen, vaikka se onkin historiallisesti todellisuuspohjainen.

Liimalaput ja läppäri eli fiktio kohtaa faktan

Muistelijajoukko tuotti työryhmälle yli 130 sivua litteroitua tekstiä, josta Halttunen muokkasi 35-sivuisen näytelmän.

– Alussa meillä oli seinä täynnä post-it-lappuja, joita järjestämällä ja karsimalla aloin rakentaa esitystä, ensin yhdessä Meri-Maijan ja Santerin kanssa, sitten yksin. Muistojen kanssa puljaaminen on ollut kirjaimellisesti käsityöpainotteista dramaturgiaa.

Koska Unholan tarina sijoittuu 1940- ja 50-luvun Tampereelle, esityksessä nähdään myös jonkin verran paikallishistoriaa. Vaikeuskertoimia on lisännyt se, ettei Halttusella ole – luonnollisestikaan – omakohtaisia kokemuksia käsiteltävänä olleesta ajanjaksosta.

– Olen pyörittänyt post-it-lappushow´ta, selannut internetiä läppärillä ja lukenut muun muassa jatkosodasta. Uskon vanhuksia, mutta faktat pitää tarkistaa.

Kirjoittamista on toisaalta helpottanut, toisaalta rajoittanut se, että Halttunen on tiennyt, ketkä ovat näyttelijöinä esityksessä. Tamperelaisista harrastajanäyttelijöistä koostuvan 11 hengen ryhmän ikähaitari ulottuu 12-vuotiaasta 29-vuotiaaseen.

– Esityksessä ei voi olla esimerkiksi 20 hengen joukkokohtausta. Myös aika asettaa rajoituksensa. Esityksemme kestää tunnin, koska vanhukset eivät jaksa katsoa pidempään. Se oli tiedossamme jo ennakkoon viime vuonna. Toisaalta en anna tiukkojen raamien rajoittaa itseäni. Niiden myötä voi syntyä myös jotain tosi herkullista.

Kummivanhusten pitelemättömät kommentit

Lapin kaupunginosassa sijaitseva Koukkuniemen vanhainkoti on Pohjoismaiden suurin. Kun kesäteatterilaiset työstivät viime vuonna esitystään, osa näyttelijöistä koki vanhainkodin etäisenä, jopa vaikeana työskentely-ympäristönä.

– Halusimme tällä kertaa madaltaa muiden työryhmän jäsenten kynnystä olla kontaktissa vanhuksiin, ja siksi päätimme nimetä jokaiselle oman kummivanhuksen, jota he käyvät vapaa-ajallaan tapaamassa Koukkuniemen osastoilla.

Iira Halttusen kummivanhuksena on lähes 90-vuotias, Kuhmoisissa syntynyt Taimi-mummo.

– Hänellä on aika täpäkkä luonne. Puhumme monenlaisista asioista, muun muassa hänen 70 vuotta kestäneestä avioliitostaan, joka on minulle, 21-vuotiaalle nuorelle ihmiselle, ihan käsittämätön asia.

Osa Koukkuniemen kesäteatterin harjoituksista on avoimia, ja silloin jokainen työryhmän jäsen tuo paikalle kummivanhuksensa ja kuuntelee, millaisia mielipiteitä harjoitukset ovat herättäneet.

– En tiedä, tykkäävätkö näyttelijät vanhusten kommenteista, mutta minusta on hauska seurata näyttelijöitä, kun he esiintyvät vanhuksille, sillä ikinä ei voi tietää, millaista kommenttia yleisöltä tulee vai nukahdetaanko katsomossa. Pidän siitä ajatuksesta, että Tampereen nuorin kesäteatteri – jäsentemme keski-ikä on 24 vuotta – tekee esityksen Tampereen vanhimmalle kesäteatteriyleisölle.

Koukkuniemen kesäteatterin työryhmäläiset pitävät → blogia ← jossa he kertovat esityksen valmistumisesta, ajatuksistaan ja tunnelmistaan Unhola – unohtumattomia muistoja -produktion parissa. Sukella jo!

Kuvat on julkaistu tekijöiden luvalla.

– On hienoa olla mukana moni- ja poikkitaiteellisissa produktioissa ja saada ammentaa monilta aloilta. Toivoisin, että yhteistyö laitosteattereiden ja vapaan kentän ryhmien välillä lisääntyisi, sillä se hyödyttää kaikkia, sanoo Grus Grus Teatterin näyttelijä Sofia Molin.

Tehdas Teatterin Q.2-produktiosta alkunsa saaneen Grus Grusin viisihenkinen ensemble on monitaiteellinen. Teatterin dramaturgi-ohjaajana toimii Ville Kurki, Sofia Molin on koulutukseltaan näyttelijä, Ishmael Falke nukketeatteritaiteilija, Janna Haavisto sirkustaiteilija ja Markku Tuulenkari stunt-esiintyjä.

Klikkaa kuvaa ja tutustu Grus Grus Teatterin tekijöihin ja tarinaan!

– Meillä ei ole emmekä halua omaa näyttämöä, vaan olemme nomaditeatteri, jonka pyrkimyksenä on rikastuttaa paikallista teatteritarjontaa. Olemme tähän mennessä tehneet yhteistyötä muun muassa Svenska Teaternin, Åbo Svenska Teaterin, Tampereen Teatterin ja Tanssiteatteri MD:n kanssa.

– Olemme rohkaisseet yhteistyöteattereitamme ajattelemaan uudella tavalla ja ottamaan riskejä ohjelmiston suhteen. Taiteella on itseisarvo, jota ei tarvitse perustella hyötynäkökulmalla. Taidetta ei voi mitata numeroin, esimerkiksi täyttöasteella. Se ei kerro mitään esityksen taiteellisesta laadusta.

Hyvä esimerkki onnistuneesta yhteistyöstä on Ville Kurjen ohjaama näyttämöversio Ingmar Bergmanin elokuvasta Persona, joka oli ensimmäinen Turun kaupunginteatterin ja Åbo Svenska Teaternin välinen yhteistyö, kolmannen osapuolen Grus Grus Teatterin aloitteesta. Minna Hämäläisen ja Sofia Molinin näyttelemä tiheätunnelmainen näyttämöteos valittiin viime vuonna Korjaamo Teatterin Stage -festivaalille.

Minna Hämäläinen (vas.) ja Sofia Molin. Kuva: Ville Kurki.

Ensemble sallii pyrähdykset vieraissa

Vaikka Grus Grus Teatterin jäsenet eivät ole sitoutuneet mihinkään tiettyyn paikkaan, he ovat sitoutuneet toisiinsa ja tehneet yhdessä virallisen viisivuotissuunnitelman.

– Se ei tarkoita, että kaikkien pitää olla jokaisessa Grus Grusin produktiossa mukana. Suunnitelma ja kokoonpanot elävät tilanteiden mukaan. Meillä on paljon ideoita ja lisää tulee koko ajan, Molin sanoo.

Grus Grus -ensemblen joustavuus mahdollistaa myös muiden tekijöiden kanssa työskentelemisen.

– Kun sain tietää, että ennestään tuttu tamperelainen esitystaiteilija-ohjaaja Tommi Silvennoinen ohjaa Tehdas Teatterille Franz Kafkan teokseen pohjautuvan esityksen, sitouduin projektiin näyttelijäksi. Työskentelyä helpottaa se, että sain Turun Teatterikerhon säätiöltä henkilökohtaista apurahaa harjoituskautta varten.

33 variationer, Åbo Svenska Teater (harjoituskuva, 2013 ). Kuva: Cris Senn

Linnan juhlat -työnimellä kulkeva esitys pohjautuu Kafkan Linna-romaaniin. Taustamateriaalina toimii myös Kafkan kirjeet rakastetulleen, 13 vuotta nuoremmalle ja naimisissa olleelle Milenalle.

– Heillä oli intensiivinen kirjeenvaihto. On sanottu, että Kafkan Linna-teos on metafora heidän rakkaussuhteestaan. Linna on kiinnostava myös siksi, että se on keskeneräinen, Kafka ei ehtinyt kirjoittaa sitä loppuun.

Molin luonnehtii Kafkan tekstiä jännittäväksi ja haasteelliseksi. Miten fyysistää unenomainen maailma, joka rönsyilee ja vie moneen suuntaan?

– Linnan repliikit ovat massiivista monologin pätkää, joka pitäisi pystyä sisäistämään ei vain tekstin tasolla, vaan myös kehollisena assosiaationa. Linna muistuttaa assosiaatioketjuineen Elfriede Jelinekin tekstejä. Se on kuin tulvaa, joka lähtee versoilemaan, ja hetken päästä palataan alkuun tai keskikohtaan, sanoo Sofia Molin, joka osallistui kolme vuotta sitten Jelinek-työpajaan Hangon Teatteritreffit -festivaalilla.

Linnan juhlat saa ensi-iltansa maaliskuussa 2016 Tehdasteatterissa.

Ässät soivat välillä pehmeästi suhisten, välillä terävinä ja soinnillisina.

On syksy 2011, ja helsinkiläisessä Klockriketeaternissa harjoitellaan Anton Tšehovin Morbror Vanja -esitystä ukrainalaissyntyisen, nykyään Berliinissä asuvan Andriy Zholdakin johdolla. Salissa kaikuu vuoroin venäjä, vuoroin ruotsi ja suomi, kun Sofia Molin tulkkaa työryhmälle ohjaajan vuolaana virtaavaa puhetta ja ohjeita.

– Ei siinä juuri ehtinyt analysoida kuulemaansa, mutta näinhän minä, mitä näyttämöllä tapahtui. Jo se, että pääsee seuraamaan harjoituksia sellaisen gurun kuin Zholdakin ohjaamana, on once in a lifetime -kokemus.

Venäjää Molin opiskeli jo lukiossa. Kielitaidolle on ollut käyttöä monilla mummon kanssa tehdyillä kotiseutumatkoilla.

– Hän on Karjalan evakko, kotoisin Koiviston maalaiskuntaan kuuluneesta Römpötin kylästä, joka sijaitsi entisessä Viipurin läänissä. Mummon talo on yhä pystyssä. Olen toiminut matkoilla tulkkina, koska talossa asuu nykyään vanha venäläinen rouva, joka ei puhu englantia eikä suomea.

Teatteri koukuttaa ja vie rajan taa

Kieli toimi siltana myös Pietarin teatteriakatemiaan, jonne Sofia Molin lähti opiskelemaan näyttelemistä syksyllä 2005. Teatterista hän oli innostunut jo kuusi vuotta aiemmin liityttyään Turun lapsi- ja nuorisoteatteriin. Yhden vuoden hän toimi avustajana Åbo Svenska Teaternin Spelman på taket -esityksissä, mikä osaltaan antoi potkua hakea Turun taideakatemiaan teatteri-ilmaisun ohjaajalinjalle.

Ensimmäinen vuosi ei kuitenkaan vastannut odotuksia, sillä monet opettajavaihdokset vaikuttivat ilmapiiriin ja hankaloittivat opiskelua.

– Kurssikaverini Iida-Maria Lindstedt alkoi vuoden opiskeltuaan pohdiskella, että hän haluaisi hakea muualle, ehkä Pietariin. Enemmän kuin ohjaaminen meitä kiinnosti esiintyjyys. Pietari on lähellä, ja se on iso kulttuurikaupunki, pohjoisen mekka. Haimme molemmat teatteriakatemian näyttelijäkoulutukseen – ja pääsimme.

Masterin opissa Pohjolan Venetsiassa

Venäläinen teatterialan koulutus on monella tavalla ankarampaa kuin Suomessa. Vaikeuskertoimia ja stressiä lisää se, että jokaiselta vuosikurssilta karsitaan osa opiskelijoista.

– Pietarin teatteriakatemiassa opiskelijoita opettavat niin sanotut masterit. Jokaisella masterilla on hyvin vahva käsitys siitä, mitä opiskelijoille tulisi opettaa ja miten. Esimerkiksi minun masterini Andrei Dimitrivits Andrejev ei pitänyt siitä, että olin kiinnostunut Meyerholdista. Minun piti opiskella sitä vähän salaa toisten opettajien kautta. Sen sijaan Stanislavskiin ja Mihail Tŝehoviin hän viittasi usein.

Akatemian teatterin ulkopuolella vuonna 2006. Kuva: Anders Mård

Andrejev jakoi näyttelijät kahteen kategoriaan: tekniset näyttelijät ja intuitiiviset eli tunnenäyttelijät.

– Olen ehdottomasti tunnenäyttelijä. Teknisiä harjoitteita tehdessäni luon niille automaattisesti mielikuvitukseni avulla merkityksen, mikä voi tietenkin olla joskus este. Asioita ei pidä monimutkaistaa turhaan. Tietenkin näyttelijän pitää olla myös jossain määrin itseohjautuva.

– Kaikki opetus tapahtui venäjäksi, mikä oli loistavaa. Kieltä ei opi, ellei sitä ole pakko käyttää päivittäin ja yrittää ymmärtää, mitä muut puhuvat. Samalla kurssilla aloitti Iida-Marian ja minun lisäkseni kaksi muuta suomalaista: Anna-Kaisa Makkonen, joka työskentelee nykyään Lappeenrannan kaupunginteatterissa, ja Seidi Haarla, joka vuoden Pietarissa opiskeltuaan pyrki Helsinkiin Teatterikorkeakouluun ja valmistui näyttelijäksi tänä vuonna.

Maailma kylässä saman katon alla

Monet Pietarissa opiskelevista suomalaisista hankkivat yhteisen vuokra-asunnon. Sofia valitsi toisen vaihtoehdon, asuntola-asumisen.

– Halusin asua teatteriakatemian asuntolassa, koska se oli saumaton osa opetusta, tavallaan elämänkoulu. Siellä oli teatterialan opiskelijoita – lavastajia, ohjaajia, nukketeatteritaiteilijoita – maailman kaikilta kolkilta: Meksikosta, Brasiliasta, Etelä-Koreasta, Kiinasta, Japanista.

– Seinänaapurini, josta tuli hyvä ystäväni, oli kotoisin Syyriasta, mutta hän asuu nyt maanpaossa Egyptissä. Asuntolassa asui myös venäläisiä: Siperiasta, Kaukasukselta, Komin tasavallasta, Marin tasavallasta. Meitä suomalaisia oli vain kaksi.

Molin myöntää, että ensimmäisenä vuonna olo oli aika lohduton; paikallinen rytmi ja tavat olivat vieraita, uusi bakteerikantakin aiheutti ongelmia. Mutta toisaalta kaikki olivat asuntolamaailmassa samassa tilanteessa, mikä synnytti yhteishenkeä. Kaikkia yhdisti myös kieli, venäjä.

Opiskeleminen oli vaativaa niin fyysisesti kuin psyykkisestikin, sillä kurssin ohjelma oli tiivis ja päivät saattoivat venyä aamuyhdeksästä keskiyöhön.

– Arki vaati suunnittelua: milloin pesen pyykit, milloin ehdin syödä. Jos olisin asunut suomalaisten kanssa yhteisessä kämpässä, maailmani olisi supistunut hyvin pieneksi. Asuntolassa oli aina joku, jonka kanssa saattoi kulkea metromatkat kouluun ja takaisin, puhua kokemuksistaan ja kuulla muista mastereista.

Suuri sotapäällikkö arvioidaan Pietarissa

Sofia Molin halusi tutustua myös suomalaiseen näyttelijäntyön opetukseen, ja siksi hän opiskeli vuoden venäläisenä vaihto-oppilaana Teatterikorkeakoulun ruotsinkielisellä näyttelijäntyön laitoksella.

Coriolanus – love me or kill me. Kuva: Kirill Lorech

– Sain Pietarista tarkat ohjeet, ja niiden mukaan laadin lukujärjestykseni ja poimin oppijaksoja näyttelijäntyön ja ohjauksen koulutusohjelmasta, sekä suomenkieliseltä että ruotsinkieliseltä puolelta. Pietarissa painotetaan teoreettisia opintoja, ja osan niistä suoritin Åbo Akademin ja Aalto-yliopiston kautta.

Lopputyönsä Molin teki Shakespearen näytelmässä Coriolanus, jossa hän näytteli nimiroolin; suuren sotapäällikön, joka elää sodan vuoksi ja siten voittaa äitinsä rakkauden. Esityksen ohjasi Lauri Mattila.

– Näytelmää esitettiin Teatterikorkeakoulun aulassa Helsingissä. Masterini piti tulla katsomaan esitys, mutta hän ei päässyt. Se aiheutti tietenkin pulmia: miten arvioida lopputyö? Esityksestä tehtiin taltiointi ja otettiin valokuvia. Lisäksi laadin raportteja ja pyysin suomalaisilta opettajilta palautetta, jotka esittelin masterilleni, opettajilleni sekä Pietarin teatteriakatemian pääprofessoreista koostuvalle arvostelulautakunnalle.

– Se, että olen Pietarin-koulutuksen myötä saanut venäjän kielen haltuun, on suuri plussa, vaikka siitä ei olisi minulle suoranaista hyötyä. Minkä tahansa kielen oppiminen on rikkaus, koska se tarjoaa uuden tavan nähdä, tuntea, ajatella, verbalisoida ja ymmärtää maailmaa ja erilaisia ihmisiä.

Esittelemme säätiön tukemia ja palkitsemia tekijöitä. Vuorossa on Grus Grus Teatterin ensemblen jäsen, näyttelijä Sofia Molin. Tämä on kolmiosaisen bloggaussarjan ensimmäinen osa.

********

Jättilumpeiden seassa seisoo märkäpukuun sonnustautunut mies, joka kuuntelee kasveista kumpuavia ääniä ja kertoo nähneensä yhdessä niistä äitinsä kuvan. Ryhmä siviilejä seuraa tohtori Falken selostusta tarkkaavaisena, neotropiikkihuoneen kosteudessa hikoillen, kunnes matka jatkuu avaruusaseman seuraavaan etappiin.

Tohtori Falke (Ishmael Falke) työssään lummealtaassa. Kuva: Ville Kurki.

Turun yliopiston kasvitieteellinen puutarha koki viime vuoden lopulla muodonmuutoksen, kun Tehdas Teatterissa yhteen hitsautunut ryhmä toteutti Ruissaloon tieteis- ja fantasiakirjallisuutta taitavasti hyödyntäneen paralleelin maailman; rinnakkaistodellisuuden, jossa kysymykset luonnosta, kuolemasta ja tietoisuudesta näyttäytyivät yllättävällä tavalla.

Sofia Molinin, Ishmael Falken ja Ville Kurjen käsikirjoittama Q.2 – Futurum in memoriam yhdisti scifiä, salapoliisitarinaa, mysteerikertomusta ja intiimiteatteria. Lähtölaukauksen esitykselle antoi tieteiskirjallisuuden klassikko, Stanislaw Lemin Solaris.

– Haimme esitysoikeuksia ja saimme ne, mutta kun aloimme kirjoittaa näyttämösovitusta, huomasimme, että siitä alkoi kasvaa oma itsenäinen teoksensa. Ammensimme Kurjen ja Falken kanssa ideoita ja vaikutelmia myös muista scifi-teoksista ja -elokuvista, Sofia Molin kertoo.

Yleisö vihitään osaksi esitystä

Esityksen keskiössä oli kolme tutkijaa – professori Tuulenkari, lisensiaatti Haavisto ja tohtori Falke – jotka kartoittivat mahdollisuuksia siirtää ihmisen tajunta kasveihin. Mukana oli myös koehenkilö, parantumatonta tautia sairastava rouva Malmi, joka aikoi luovuttaa tietoisuutensa lääketieteelle.

Miehistön jäsenet raportoivat Maahan tutkimuksista, mutta data oli sekavaa ja ristiriitaista. Virus? Vai oliko avaruusasemalla sattunut jotakin vakavaa?

Tätä arvioimaan saapuivat psykologi Molin ja satunnainen otanta siviilejä, tehtävänään antaa objektiivinen lausunto siitä, mitä he näkevät ja kokevat avaruusasemalla.

– Kun katsojat saapuivat esitykseen, heidän piti pukeutua valkoiseen, hupulliseen suojahaalariin. Se oli osa siirtymäriittiä. Näyttelijöillä oli perinteiset lääkärintakit lukuun ottamatta tohtori Falkea, tutkijaa, joka märkäpuvussaan keskittyi lummealtaan ja veden tutkimiseen.

Ennen kuin katsojat pääsivät kasvihuoneisiin, heidät skannattiin ja jaettiin pienryhmiin. Ryhmiä oli neljä, kullakin tutkijalla yksi. Muilta salaa psykologi Molin antoi yleisölle tärkeän tehtävän.

– Katsojien tuli tehdä subjektiivisia havaintoja ja arvioida avaruusaseman tapahtumia. Heidän ei pitäisi luottaa kehenkään, ei yhteenkään teoriaan. Kehotin heitä arvioimaan myös minua. Se muutti esityksen laajuuden 360-asteiseksi.

Tänään täällä, huomenna poissa

Q.2-esityksen ydinryhmä, sittemmin Grus Grus Teatterin ensemble – Sofia Molin, Ishmael Falke, Ville Kurki, Markku Tuulenkari ja Janna Haavisto – työskenteli yhdessä ensimmäistä kertaa Tehdas Teatterissa, jonne Kurki ohjasi kevättalvella 2012 Antoine de Saint-Exupéryn Pikku prinssin. Sitä täydensi Turun kaupunginteatterin Pikkolossa aikuisille tehty sisarteos Iso prinssi K-18.

– Yhteistyömme sujui todella hyvin ja viihdyimme keskenämme. Niinpä aloimme miettiä, mitä tekisimme seuraavaksi.

Ratkaisun tarjosi scifi ja yhteistyökumppaniksi valikoitui luontevasti Tehdas Teatteri, vuonna 2000 perustettu turkulainen vapaan kentän näyttämö. Sieltä löytyi myös luottoherra, valosuunnittelija Jarkko Forsman, jonka vapaan kentän laaja kokemus ja sopeutumistaito oli työryhmälle ennestään tuttu.

– Valaistuksella ja äänisuunnittelulla oli olennainen merkitys Q.2-esityksessä. Kasvihuoneet muodostavat yhdessä laajan alueen, ja jokaisessa huoneessa oli oma tunnelmansa. Lasihuoneissa oli tarkoin säädelty kosteus ja lämpötila, mikä tarkoitti, että valaistuksen ja äänien toteutus vaati niin taitoa kuin kekseliäisyyttäkin.

– Kasvitieteellisen puutarhan kasvihuoneisiin oli mahdollista luoda rinnakkaistodellisuus, jossa kuitenkin pätivät toisenlaiset säännöt. Se tarjosi myös valmiin lavastuksen. Emme piilottaneet tai maskanneet mitään, kaikesta tehtiin osa esitystä.

Molin kertoo työryhmän yllättyneen iloisesti kasvitieteellisen puutarhan työntekijöiden myönteisestä, jopa innokkaasta suhtautumisesta.

– He auttoivat mielellään ja kertoivat kasveista, niiden ominaisuuksista ja mahdollisuuksista käyttää osana esitystä. Siellä oli muun muassa agaave, joka kukkii vain kerran elämässään, minkä jälkeen se kuolee. Agaave alkoi kukkia produktiomme aikana. Se oli kuin metafora esityksellemme, kuten teatteritapahtumalle yleensä, joka aina tapahtuu tässä ja nyt, vain lyhyen hetken ajan.

Mitä tapahtui rouva Malmille?

Avaruusasemalle saapuneet siviilit joutuivat esityksen aikana pohtimaan monenlaisia kysymyksiä: Voiko ihmisen tietoisuuden tallentaa? Jos tietoisuuden tallentaminen kasveihin on mahdollista, mitä kaikkea siitä seuraa? Onko olemassa jotakin, jota ei voi tieteen keinoin määritellä tai mitata? Ovatko aseman tutkijat täysipäisiä? Onko minun tapani nähdä oikea, onko kokemukseni aito?

– Taustalla kummitteli koko ajan kysymys: onko rouva Malmi elossa vai kuollut, onko hänen tietoisuutensa siirtynyt yksittäiseen kasviin, suljetulle Q.2-alueelle vai koko kasvihuoneeseen? Onko hänet tapettu tapettu vai onko hän kokenut luonnollisen kuoleman? Pienryhmissä liikkuvaa yleisöä kehotettiin tarkkaavaisuuteen ja rationaaliseen ajatteluun, Molin kertoo.

Lisää jännitystä nostatti professori Tuulenkarin itsemurhaviesti, jonka seurauksena avaruusasema siirtyi hälytystilaan. Lisensiaatti Haaviston vaatimuksesta pienryhmät ohjattiin suljetulle alueelle Q.2: ”Heidän täytyy saada tietää totuus!”

Siellä, lasin takana, haahuili kymmeniin letkuihin kiinnitettynä rouva Malmi.

– Sen, mitä oli tapahtunut, sai jokainen tulkita tavallaan. Kenties rouva Malmi oli joko kuollut tai häntä pidettiin keinotekoisesti elossa. Kenties hänen tietoisuutensa oli siirtynyt joko kokonaisuudessaan tai sirpaleina kasveihin tai koko kasvihuoneeseen. Tai ehkä hän jatkoi elämäänsä tutkijoissa tai kaikissa meissä, tai hän oli olemassa jonkun toisen tietoisuudessa?

Katsojat käyttävät hoksottimiaan

Q.2 – Futurum in memoriam -esityksestä tuli hitti. Yleisön ikähaitari oli laaja, teineistä ikäihmisiin.

– Esitystä kävi katsomassa muun muassa eräs kirkkoherra, joka innostui valtavasti ja rummutti näkemästään seurakunnalleen. Meillä kävi paljon scifiharrastajia, kiitos artikkelin, joka julkaistiin Spinissä, Suomen vanhimmassa scifi-lehdessä. Kävimme myös promoamassa esitystä Turconen on science fiction -yleisötapahtumassa Turun kaupunginkirjastossa.

Psykologi Molin (Sofia Molin) ja jättilumpeet.
Kuva: Ville Kurki.

Molinin mukaan osa yleisöstä luonnehti esitystä elämysteatteriksi. Huoneiden lämpötila, kosteus, kasvien hajut ja niiden luoma tunnelma vaihtelivat suurestikin, ja kehoon jäi monenlaisia tuntemuksia ja hajuja.

– Monet katsojista totesivat myös, että oli ollut todella kiinnostavaa jutella ystävän kanssa, joka oli alkubriiffauksessa sijoitettu toiseen pienryhmään, ja näin ollen saanut toisenlaisen katsomiskokemuksen ja nähnyt kohtauksia eri järjestyksessä. Erotimme varta vasten pariskunnat ja ystävät toisistaan ennen esitystä.

Näyttelijän näkökulmasta tilanne oli antoisa, koska pienryhmässä oli mahdollista nähdä katsojien pienimmätkin reaktiot. Jotakuta jännitti, joku oli hyvin surullinen, jonkun mielestä esitys oli hulvattoman hauska. Oli myös kohtauksia, joissa katsojat jätettiin tarkoituksellisesti yksin.

– Avaruusasemalla annettu tieto vaikutti katsojien käyttäytymiseen ja moni selvästi mietti, miten tilanteessa tulisi käyttäytyä suhteessa muihin katsojiin, esiintyjiin ja kasveihin. Annoimme heille esityksen lopussa Gelan eli ”Galaktisen eläkelaitoksen” kaavakkeen, joka toimi esityksen ohjelmalehtisenä, sekä lomakkeen jossa tiedusteltiin, tahtoisivatko he tallentaa tietoisuutensa.

– Halusimme saada yleisön ajattelemaan monia teemoja: vierautta, mahdollisesti naiivia luottamusta auktoriteetteihin, kuoleman jälkeistä elämää, sielun ikuisuutta, kasvin ja ihmisen eroa, hulluutta ja ihmisenä olemista. Vapaalla kentällä toimiminen mahdollistaa yleisön haastamisen tarkastella asioita myös toisin. Toivon, että esityksemme sai katsojan edes hetken tarkkailemaan maailmaa ja ihmistä kaikin aistein ja koko kapasiteettiaan käyttäen.

– En pidä itseäni eksperttinä haastavissa teatteriteksteissä, silti teen niitä, tunnustaa ohjaaja Hilkka-Liisa Iivanainen.

Vaikeuskertoimet olivat korkeat myös tuoreimmassa näytelmässä, jonka Iivanainen ohjasi Tampereen Teatterimonttuun. Huhtikuun alussa sai kantaesityksensä Elfriede Jelinekin kirjoittama ja Jukka-Pekka Pajusen tilaustyönä suomentama Rechnitz (Tuhon enkeli), jota Iivanainen luonnehtii brechtiläis-antiikintragedialliseksi tajunnanvirtarunoksi.

– Jelinekin 124-sivuisessa esseessä on useita tyylejä, ja virkkeiden lauserakenteet saattavat olla kaksi sivua pitkiä. Henkilöt väittävät koko ajan vastaan, epäröivät, viittaavat, aloittavat uudestaan, assosioivat. Halusin ottaa haasteen vastaan, vaikka se tuntui ylitsepääsemättömän vaikealta. Vähän kuin olisi ryhtynyt soittamaan sinfoniaa, vaikka on vasta ottanut melodikan käteen.

Iivanaisen ja Jalostamo-kollektiivin yhteistyö juontaa parin vuoden taa Kotkan kaupunginteatteriin, jonne hän ohjasi Ibsenin Hedda Gablerin. Esityksen valosuunnittelijana toimi Petri Tuhkanen.

Anna Lipponen kuului myös teatterin henkilökuntaan, mutta hänen kanssaan Iivanainen ei saanut tilaisuutta työskennellä. Tilanne korjaantui, kun Jalostamo-kollektiivi pyysi Iivanaista ohjaamaan uuden esityksen.

– Näkemyksemme kohtasivat, samoin ikämme ja tietyllä tavalla sukupolvisuus. Meillä oli myös samankaltaisia kokemuksia teatterissa työskentelemisestä. Oli helppo suostua pyyntöön.

Teatterintekemisen erilaiset todellisuudet

Teatterikorkeakoulusta vuonna 2010 ohjaajaksi valmistunut Hilkka-Liisa Iivanainen opiskeli aiemmin näyttelijäntyötä ja teatteritaiteita Chicagossa Yhdysvalloissa. Kotkan kaupunginteatterin lisäksi hän on ohjannut mm. Lahden, Oulun ja Turun kaupunginteattereissa.

– Olen saanut tehdä todella paljon sellaisia esityksiä, joita olen halunnut. Mutta samalla minusta tuntui, että jokin paine sisälläni kasvoi. Olin tavallaan tilanteessa, jossa taidekoulun tekemisen ja ammattikentän tekemisen todellisuudet olivat kohdanneet.

Iivanainen kertoo joutuneensa teatterissa usein vastaamaan kysymyksiin, onko esitys hauska ja miten sitä voitaisiin myydä.

– Ne eivät ole huonoja kysymyksiä, mutta aiheissa, jotka minua kiinnostavat, on alitajuisemmat, melankolisemmat tai assosiatiivisemmat tunnelmat kuin vaikkapa suoraa päivänpoliittisuutta heijastavissa näytelmissä. Ne ovat enemmän sukua esimerkiksi Sylvia Plathille, David Lynchille, Sarah Kanelle.

Uuden tekeminen inspiroi ja kehittää

Rechnitz-näytelmän keskiössä on lähes 200 unkarinjuutalaisen joukkoteloitus, jonka itävaltalainen kreivitär Margit von Batthyány järjesti juhliensa päätteeksi vuonna 1945. Samalla Jelinekin teksti kyseenalaistaa historian kirjoittamisen traditiot.

– Tekstissä on nähtävissä mustan huumorin värittämä suhde historiankirjoituksiin. Jelinek parodioi ihmisten pyrkimystä kertoa historiaa kunniallisena tapahtumana, vaikka tosiasiassa se on meidän tavoittamattomissamme. Ketä palvelee se, että yritämme tiivistää järkeä ja tunne-elämää pakenevat tapahtumat tyylikkääseen dokumenttiin ja narratiiviin? Voisiko teatteri repiä sen ja antaa muodon mahdottomalle?

Kenen ääni kuuluu historiankirjoituksissa? Etualalla Tanjalotta Räikkä, takana Anna Lipponen. Kuva: Petri Kovalainen

Iivanainen huomauttaa, ettei kukaan tekijöistä voinut tietää, miltä esityksen tulisi näyttää. Kyse oli kantaesityksestä ja ennen kaikkea tekstistä, joka salli erilaiset lähestymistavat ja poikkeuksellisetkin toteuttamisen keinot.

– Tosiasia on, että kaikki meistä aistivat ja tunsivat koko ajan, että olimme tekemisissä jonkin täysin uuden kanssa. Aivojen hermoverkkoihin on Rechnitzin myötä syntynyt valtavia jälkiä! Kollegani Irene Aho totesikin: ”Kaikkihan pelkäävät sitä kirjailijaa. Te opitte niin paljon!”

Vahva sitoutuminen näkyy lopputuloksessa

Hilkka-Liisa Iivanainen sanoo Rechnitzin olleen eräänlainen teatterintekijän testi, joka on vaatinut kaikilta mukana olleilta uskallusta, sitoutumista ja valtavan määrän työtä myös muilla kuin omalla tontilla. Koska produktion rahoitus on järjestynyt tipoittain, pääosin apurahoina, esityksen valmistuminen on vienyt aikaa.

– Pitkäjänteinen työskentely vapaan ryhmän supermonipolvisena yhteistyönä on ollut haastavaa, koska emme aina tienneet, miten seuraava harjoitusjakso rahoitettaisiin. Arvostan Jalostamo-kollektiivin jäsenten asennetta. Kun päätös ottaa riski ja tarttua Jelinekin tekstiin oli tehty, ryhdyttiin toimeen. Edes se, että esityksen ensi-iltakaupunki vaihtui kesken kaiken, ei horjuttanut projektia perustuksiltaan.

Iivanainen sanoo, että tekijät ovat alusta lähtien olleet rehellisiä toisiaan ja työstämäänsä materiaalia kohtaan.

– Käsillä on ollut todella vaikea teksti ja työteliäs esitys. Olemme hyvin avoimesti toistaneet kaikissa käänteissä, että irrottautuminen projektista on sallittua, eikä se särje ystävyyttä tai yhteistyön mahdollisuuksia tulevaisuudessa. Niin ei kuitenkaan käynyt, kaikki pysyivät tiukasti mukana.

– Koen, että taidealalla työskentelevillä on valtavan korkea työmoraali. Rechnitzissä ihmiset ovat antaneet paljon: aikaansa, luovuuttansa, lihas- ja työvoimaansa, kaikkea! Uskon, että meitä kaikkia on yhdistänyt ja sitouttanut tietoisuus siitä, millaisen materiaalin äärellä olemme. Se, että olemme tuoneet Elfriede Jelinekin tekstin näyttämölle ensimmäistä kertaa 20 vuoteen Suomessa, on mielestämme myös taidepoliittinen teko.

Rechnitz (Tuhon enkeli) saa uusintaensi-iltansa tammikuussa 2016 Kiasmassa Helsingissä.

Esittelemme säätiön tukemia ja palkitsemia tekijöitä. Vuorossa on Jalostamo-kollektiivin perustajajäsen, visuaalinen suunnittelija Petri Tuhkanen. Tämä on Rechnitz-esityksestä kertovan kolmiosaisen bloggaussarjan toinen osa.

********

Näyttämön yläpuolella leijuu valaistuja eläinten päitä, metsästäjien voitonmerkkejä. Tilan täyttää kuoritun puun pihkainen tuoksu. Taustalla välähtelevät suuret digitaaliset näytöt, joiden kautta teatteri kasvaa milloin avaraksi pelloksi, milloin sarjakuvamaiseksi taistelukentäksi.

Jalostamo-kollektiivin Rechnitz (Tuhon enkeli) on visuaalisesti poikkeuksellisen vahva ja vangitseva. Esityksen lavastuksesta, valo- ja videosuunnittelusta vastaa Petri Tuhkanen.

Hän on yhdistänyt ideoita ja tyylilajeja tavalla, jota ohjaaja Hilkka-Liisa Iivanainen luonnehtii sekatekniikaksi.

– Kun monta tyylilajia yhdistetään päällekkäin, ne voivat yhdessä luoda kiinnostavan kuvan. Yksittäin samat elementit eivät välttämättä toimisi, tai ne saattaisivat olla hirvittävän alleviivaavia, Petri Tuhkanen sanoo.

Vaikeuskertoimia esityksen suunnittelussa lisäsi se, ettei työryhmällä ollut alkuvaiheessa tekstiä tukenaan, ainoastaan fragmentteja näytelmän tapahtumista.

– Lähdimme ideoimaan aiheen ja ympäristön pohjalta. Assosiointi on ollut hyvin tärkeää. Millaisia mielikuvia ja mielleyhtymiä synnyttävät esimerkiksi Itävalta, toinen maailmansota, juutalaisten ampuminen? Hautoja. Entä muuta? Ja miksi niin vahvasti haluan nähdä lavalla puisia asioita?

Riski sisältää myös mahdollisuuden

Ennen kuin Jalostamo-kollektiivi päätyi Nobel-palkitun kirjailija Elfriede Jelinekin näytelmään, työryhmä otti selvää, olisiko mahdollista toteuttaa näyttämöversio Kimberly Peircen ja Andy Bienenin käsikirjoittamasta, tositarinaan pohjautuvasta elokuvasta Boys don´t cry.

– Se ei onnistunut tekijänoikeudellisista syistä, mutta kartoitus käynnisti keskustelun, millaisia aiheita haluaisimme käsitellä.

Luento: Anna Lipponen (vas.), Jarkko Mandelin, Elisa Salo , Tanjalotta Räikkä ja Hannes Mikkelsson. Kuva: Petri Kovalainen

Petri Tuhkanen opiskelee parhaillaan Teatterikorkeakoulussa, mutta hän on tehnyt teatteria pitkään ja laaja-alaisesti. Laitosteattereissa työskenteleminen on vahvistanut halua tarttua aiheisiin ja valita näytelmiä tekijöiltä, jotka eivät välttämättä pääse esiin suurta yleisöä havittelevissa teatteritaloissa.

– On eri asia tehdä Tšehovin Vanja-eno kuin Elfriede Jelinekin Rechnitz. Aika monilla on kokemus tai ainakin jonkinlainen mielikuva Vanja-enosta, mutta kenelläkään ei ollut kokemusta Rechnitzistä. Kantaesityksissä on aina riskinsä, mutta myös mahdollisuus löytää taiteilijana jotakin sellaista, jota ei ole aiemmin kokenut tai tehnyt.

Historia toistaa itseään. Valitettavasti.

Teatterimontussa Tampereella viime kuussa kantaesityksensä saanut Rechnitz kertoo juutalaisten joukkoteloituksesta, jonka itävaltalainen kreivitär Margit von Batthyány järjesti juhliensa päätteeksi vuonna 1945.

– Se, että olisimme toteuttaneet näyttämöllä Schindlerin lista -elokuvan kaltaisen realistisesti mahdollisimman tarkan kuvauksen, ei kiinnostanut minua. En myöskään halunnut asettua tapahtumien yläpuolelle ja kylmästi analysoida, miksi jotkut ihmiset tappoivat toisia. Sen sijaan minusta on ollut valtavan kiehtovaa työstää sitä, miten noinkin järkyttävää tapahtumaa voisi käsitellä muutoin kuin dokumenttiteatterin keinoin.

Tuhkanen hämmästelee, miten historia toistaa itseään ilman, että ihmiset ottaisivat menneisyydestä opikseen.

– Minusta on ällistyttävää ja tietyssä mielessä jopa ironista se tosiasia, että juutalaiset toistavat tällä hetkellä samoja asioita kuin heitä kohtaan tehtiin viime maailmansodan aikana. Tuntuu kuin käynnissä olisi loputon luuppi. Onko ihminen siis kyvytön oppimaan mitään esimerkiksi sodasta?

Rechnitz on työryhmän biisi

Teatterimaailmassa nostetaan usein ohjaaja esiin, mutta Petri Tuhkanen huomauttaa Jalostamo-kollektiivin toimivan toisin.

– Ohjaajan henkilön ja merkityksen korostaminen on teatterialalla perinteinen konventio, mutta Rechnitz on työryhmän biisi. Olemme pieni itsenäinen ryhmä, jonka jäsenet ovat sitoutuneita yhteisiin produktioihin, vaikka joudummekin toistaiseksi työskentelemään epävarmalla pohjalla.

After ski: Tanjalotta Räikkä (etualalla). Kuva: Petri Kovalainen

Vaikka palkasta ei ole aina ollut varmaa tietoa, tekijöiden asenne työhön on intohimoinen. Käytännössä se tarkoittaa, että jokainen on venynyt reippaasti mukavuusalueensa ulkopuolelle.

– Poistuin suunnittelijan tontiltani jykevästi joka päivä ja tein niin näyttämömestarin, lavasterakentajan, valoteknikon, yleisen teknisen tuottajan kuin graafikonkin töitä.

Rechnitz (Tuhon enkeli), jonka uusintaensi-ilta on tammikuussa Kiasmassa, on Petri Tuhkasen maisterintyön taiteellinen osuus. Hän hymähtää ja kutsuu edessä olevaa savottaa miinaksi, sillä esityksestä pitää raportoida myös kirjallisesti.

– Materiaalia on paljon – muistiinpanoja, valokuvia, videoita – mutta valitettavasti osan harjoitusjaksoista ehdin räpsiä vain kännykällä. Olisi ollut hienoa, jos olisimme saaneet jo alkumetreillä jonkun dokkaristin taltioimaan Rechnitzin valmistumista.

Petri Tuhkasen valokuvia aiemmista produktiosta on esillä Flickr:ssä.

Esittelemme säätiön tukemia ja palkitsemia tekijöitä. Vuorossa on Jalostamo-kollektiivin puheenjohtaja, näyttelijä Anna Lipponen. Tämä on kolmiosaisen bloggaussarjan ensimmäinen osa.

********

Näyttämölle astuu kokovalkoisiin pukeutunut siivekäs hahmo, tuhon enkeli, kuten näytelmän nimeen liitetty suomenkielinen lisäys kertoo. Vai viittaako se kreivitär Margit von Batthyányyn, joka teloitutti lähes 200 unkarinjuutalaista linnanjuhliensa kohokohtana?

Huhtikuun alussa Teatterimontussa Tampereella kantaesityksensä saanut Rechnitz (Tuhon enkeli) on komea näyttö vuonna 2012 perustetun Jalostamo-kollektiivin taidoista ja tinkimättömyydestä. Samalla se on merkittävä kulttuuriteko. Itävaltalaisen Nobel-kirjailija Elfriede Jelinekin näytelmiä ei ole Suomessa esitetty kuin kerran aiemmin, 19 vuotta sitten.

Kirjailija, enkeli ja tutkijaryhmä: Elisa Salo (vas.), Hannes Mikkelsson, Anna Lipponen ja Tanjalotta Räikkä. Kuva: Petri Kovalainen.

– Teemme ohjelmistovalinnat aina taiteellisista lähtökohdista käsin. Haluamme olla osa eurooppalaista teatterikenttää ja hakea vaikutteita ennemmin sieltä kuin pysytellä vain täällä pienessä pussissa, jossa kaikki touhuavat. Rechnitz asettui superhienosti siihen kontekstiin, Anna Lipponen sanoo.

Luennolta Alppien kautta illallisille

Jukka-Pekka Pajunen on suomentanut Jelinekin näytelmän tilaustyönä Jalostamo-kollektiiville ja sovittanut 124-sivuisen tekstin yhdessä ohjaaja Hilkka-Liisa Iivanaisen kanssa triptyykiksi, jossa erilaiset teemat, tyylilajit ja aikakaudet vuorottelevat.

Rechnitzin linnassa vuonna 1945 toteutettu joukkomurha toimii näytelmän lähtökohtana. Esitys luotaa eurooppalaista lähihistoriaa, ihmisen pahuutta ja syyllisyyden kieltämistä. Se pakottaa pohtimaan historiankirjoituksen oikeellisuutta ja historioitsijoiden moraalia, kun uhrien kohtalo ja syyllisten teot katoavat kaunistamisen ja tietoisen unohtamisen tieltä.

– Ensimmäinen osa on ehkä perinteisin, Anna Lipponen luonnehtii ja korostaa puhuvansa vain omasta näkökulmastaan.

Toisessa osassa Annan näyttelemä enkeli muuttuu Margitiksi, tyyli vaihtuu tanssilliseksi ja katsoja huomaa päätyneensä tutkijaryhmän huomasta moderniin musikaaliin, jossa diskobiitit hakkaavat ja tarina etenee riehakkaissa after ski -tunnelmissa. Kolmas osa, Illalliset, on monisäikeistä teatterileikkiä, jossa siirtymät esiintyjien ja roolihenkilöiden välillä ovat kiehtovia ja arvaamattomia. Kaiken taustalla kajahtavat teloituslaukaukset.

Sanansaattajat perkaavat menneet esiin

Kun näyttelijä saa käsikirjoituksen, hän ryhtyy yleensä ensimmäiseksi luomaan mielikuvia roolihenkilöstään. Rechnitzissä sellainen lähestymistapa ei Lipposen mukaan toimi, koska Jelinek ei ole nimennyt saati määritellyt henkilöitä.

– Hän on kirjoittanut esseenomaiseen tekstiin vain yhden parenteesin: sanansaattaja puhuu. Käytännössä työ käynnistyi niin, että aloimme haarukoida eri teemoista henkilöitä. Assosiaatioryöppyjen myötä henkilöt alkoivat rakentua pala palalta.

Jelinekin teksti on kielellisesti hyvin värikäs, jopa oikukas, täynnä assosioivaa ajatuksenkulkua, kielileikkejä, faktoja ja sitaatteja.

– Välillä teksti muistuttaa antiikin draamaa, välillä se taipuu shakespearemaiseen runomuotoon. Ja sitten yhtäkkiä, Jelinek kirjoittaa hyvin yksinkertaista kieltä. On ollut haastavaa ottaa teksti haltuun, Lipponen myöntää.

Esitykset luovat Jalostamo-kollektiivin leiman

Anna Lipponen kuvaa Rechnitzin valmistumista pitkäksi, kerrokselliseksi ja äärettömän mielenkiintoiseksi prosessiksi. Näytelmän piti alun perin saada ensi-iltansa maaliskuussa Kiasma-teatterissa, mutta taidemuseon remontti sekoitti suunnitelmat.

Työryhmä on työstänyt esitystä useissa eri mittaisissa jaksoissa, sillä osa tekijöistä on samanaikaisesti työskennellyt muissa teattereissa. He harjoittelivat kaksi viikkoa mm. Saaren kartanon residenssissä.

– Pyrkimyksenämme on päästä irti monien laitosteattereiden käyttämästä aikataulusta, joka useimmiten tarkoittaa kuuden viikon harjoitusaikaa – ja sitten näyttämölle! Haluamme työskennellä pitkäjänteisesti, jotta aiheet ja asiat ehtisivät kypsyä. Meidän ei tarvitse miellyttää. Olennaista on, riittääkö lopputulos meille taiteilijoina. Se on ainut mittari, jolla esityksen onnistuminen voidaan mitata.

Juhlat: Elisa Salo (vas.), Anna Lipponen, Hannes Mikkelsson ja Tanjalotta Räikkä. Pöydällä Jarkko Mandelin. Kuva: Petri Kovalainen

Lipponen kertoo Ex tempore -kulttuuriblogissa jokaisen näytelmän olevan hänelle oppimistilaisuus. Nyt uutena tuttavuutena on ollut mm. koreografi Jarkko Mandelinin uusi liikekieli.

Lipponen sanoo olevansa ylpeä siitä, että Jalostamo on toteuttanut Rechnitzin kaltaisen produktion.

– Olen ylpeä jokaisesta hetkestä! Se on vaatinut kaikilta valtavaa sitoutumista. Todellisuushan on, että meiltä puuttuu koko se infrastruktuuri, joka mahdollistaa ja helpottaa laitosteatterissa taiteilijana toimimisen. Täällä teemme kaiken itse. Käytännössä se tarkoittaa, että jokaisen pitää tehdä paljon muutakin kuin hoitaa pelkästään oma tonttinsa.

Ranta narskuu jalkojen alla, meri haisee suolalta, levältä ja kalalta. Maalauksellista maisemaa hallitsevat jyrkät kalkkikivipengermät.

Ison-Britannian etelärannikolla sijaitsee Jurassic Coast, noin 150 kilometrin pituinen kalliorannikko, jonka Unesco on nimennyt yhdeksi maailmanperintökohteeksi. Satojen miljoonien vuosien takainen menneisyys on siellä yhä läsnä, sillä alue on täynnä fossiileja.

Siellä varttui myös köyhän puusepän tytär Mary Anning; luonnontieteilijä, joka löysi ensimmäisen fossiloituneen vesiliskon – ja josta tuli dramaturgiksi valmistuvan Sinna Virtasen taiteellisen lopputyön päähenkilö.

Google juhlisti Mary Anningin 215-vuotissyntymäpäivää hauskalla logolla toukokuussa 2014.

– Olin käymässä kolme vuotta sitten ystäväni Felicia Honkasalon luona Englannissa, jossa hän tuolloin asui, ja vierailimme Lontoon luonnonhistoriallisessa museossa. Siellä näimme valtavan vesiliskon, Plesiosauruksen, luurangon. Pienessä esittelytekstissä kerrottiin, että sen oli löytänyt Mary Anning, Lyme Regissä 1799–1847 elänyt paleontologi, joka oli tehnyt myös muita tärkeitä löytöjä.

– Meitä alkoi kiehtoa, kuka oli Mary Anning. Aloimme leikitellä ajatuksella: kuka olisin nyt, jos olisin lapsena tiennyt, että tällainen henkilö on ollut olemassa. Olisiko se vaikuttanut minäkuvaani? Meissä syntyi myös lapsellinen raivo – miksi kukaan ei ole kertonut hänestä!

2000-luvun muotokuva Marysta

Aihe kiehtoi Sinna Virtasta niin paljon, että hän päätti kirjoittaa siitä lopputyönäytelmänsä ja ohjata sen itse.

Teatterikorkeakoulun studiossa 19.3. ensi-iltansa saava Mary Anning muodostaa yhdessä Galleria Fafassa esillä olleen, Felicia Honkasalon, Akuliina Niemen ja Sinnan rakentaman Landslides-installaationäyttelyn kanssa teosparin, jonka tavoitteena on luoda uusi muotokuva varjoon jääneestä tiedenaisesta. Taideyliopiston Kuvataideakatemiassa opiskelevat Felicia Honkasalo ja Akuliina Niemi kuuluvat myös teatteriesityksen suunnitteluryhmään.

Sinna huomauttaa, että Mary Anningista on olemassa vain kaksi muotokuvaa. Toinen on lasimaalaus, joka on tehty hänen kotikirkkonsa ikkunaan. Toinen on tuntemattoman taiteilijan öljyvärimaalaus, jossa Anning on kuvattu pitkässä takissa, harteillaan keeppi ja päässään bonetti. Rekvisiittana ovat kori, pikkuhakku ja jaloissa makaava mustavalkoinen koira.

B. J. Donnen maalaus Mary Anningista on toisinto
tuntemattomaksi jääneen taiteilijan
tekemästä muotokuvasta.

Otto A. Malmin säätiön myöntämän apurahan avulla Sinna, Felicia ja Akuliina tutustuivat Anningin kotiseutuun ja löytöihin. He myös kävivät Jurassic Coastilla ja perehtyivät paikallisten geologien opastuksella fossiileihin.

– Niitä oli siellä valtavasti. Löysimme muun muassa 60 miljoonaa vuotta vanhoja mustekalan päitä.

Mitä tapahtuu taiteiden risteyksessä?

On yllättävää, kuinka vähän tietoa Anningista on säilynyt, kun ottaa huomioon, miten radikaalisti hänen tekemänsä paleontologiset löydökset mullistivat tiedeyhteisön käsityksiä maapallon synnystä ja historiasta.

– Minulla on hänestä joitakin kirjoja, jotka ovat keskenään hyvin ristiriitaisia. Monissa teksteissä puhutaan siitä, kuka hän ei ollut: hän ei ollut kaunis, rikas eikä hän koskaan päässyt naimisiin. Jos Anning olisi ollut mies ja kuulunut eri yhteiskuntaluokkaan, olisiko hänestä enemmän tietoja historiankirjoissa?

Sinna Virtanen uskoo, että Mary Anning -esityksen kiinnostavuus pohjautuu poikkitaiteelliseen lähestymistapaan.

Black Shore, 2015. Kivi, puu, fossiili.

– En ole kirjoittanut Mary Anningista perinteistä elämäkertanäytelmää, vaan tarkoituksena on luoda hänestä uusi muotokuva ruumiin, maiseman ja työn näkökulmasta. Teemoja ovat mm. arki, aika ja lopun idea eri mittakaavoissa. Käytämme esityksessä osittain samoja materiaaleja kuin Landslides-näyttelyssä. Näyttelijöitä on kaksi: Irina Pulkka ja Pyry Nikkilä.

Tulevaisuus täynnä mahdollisuuksia

Kun Sinna Virtanen aloitti opinnot Teatterikorkeakoulussa, dramaturgian professorina toimi Laura Ruohonen. Viime elokuussa virkaan astui Katariina Numminen.

– Olen tykännyt opiskelusta, dramaturgian koulutusohjelma on sopinut minulle hyvin. Laura Ruohonen, joka on opinnäytteeni ohjaava opettaja, on ollut minulle tosi tärkeä.

Sinna korostaa, ettei hän haaveile mistään tietystä työpaikasta.

– Olen teatterintekijä, mutta en ajattele, että minun täytyy pysyä lestissäni. Koulussa on rohkaistu hakeutumaan omaan suuntaan ja koen, että minulla on paljonkin mahdollisuuksia. On mukava ajatella, mitä kaikkea voisi tehdä ja minne.

Dramaturgi-ohjaaja Sinna Virtanen.
Kuva: Otto Donner

– Minua kiinnostavat monenlaiset haasteet, ihmiset ja yhteistyömuodot. Toivon, että saisin tehdä erilaisia juttuja ja työskennellä mahdollisimman eri tyyppisissä komboissa. Nautin siitä, että voin välillä toimia dramaturgina ja välillä ohjata. Se, että ajoittain vaihtaa omaa positiota ja näkökulmaa, on tervettä.

Kirjat ja tekstit antavat turvaa

Suomen elokuvasäätiö myönsi marraskuussa Sinna Virtaselle käsikirjoitustukea pitkään näytelmäelokuvaan, jota hän on suunnitellut yhteistyössä tuottaja Kaisla Viitalan kanssa. Kolmoset-työnimellä kulkevan elokuvan keskiössä ovat 14-vuotiaat kolmostytöt sekä heidän vanhempansa, kaksi keski-ikäistä miestä.

– On mielenkiintoista ja kivaa kirjoittaa fiktiota ja tehdä draamaa elokuvakäsikirjoituksen puitteissa, teatterin tekemisessä minulla on kumpaankin aika kompleksinen suhde, Sinna Virtanen myöntää.

Kirjoittamista hän kuvailee tuskalliseksi, lähes piinalliseksi työksi.

– Koen kirjoittamisen hyvin ruumiillisena, ja isoa tekstimassaa työstäessä kroppa menee nopeasti tukkoon. Mutta se myös koukuttaa, varsinkin silloin, kun pääsee tietynlaisen keveyden tilaan. Kirjoittaminen auttaa jäsentämään asioita. Olen aina saanut turvaa kirjoista ja tekstistä. Ehkä se on yksi syy, miksi ryhdyin kirjoittamaan.

Kysymykseen, mikä on ihaninta teatterintekijän työssä, Sinna miettii vastaustaan pitkään.

– Se vaihtelee päivittäin. Jos kokemus yhteisöllisyydestä toteutuu, se antaa hyvän olon. Ainahan se ei toteudu. Tykkään harjoittelemisesta tosi paljon. Että voimme nauraa yhdessä. Että syntyy tunne, että olemme jonkin todella mielenkiintoisen äärellä. Että jotain olennaista syntyy ihmisten välillä.