Vuonna 1992 Rio de Janeirossa hyväksyttiin biologista monimuotoisuutta koskeva YK:n yleissopimus, jonka mukaan luonnon monimuotoisuutta pitää tutkia, seurata ja suojella. Suomi on yksi niistä 190 maasta, jotka ovat ratifioineet sopimuksen.
Suomen kansallisessa biodiversiteettiohjelmassa, jonka strategia hyväksyttiin valtioneuvoston periaatepäätöksellä joulukuussa 2012, on kirjattu yhdeksi konkreettiseksi tavoitteeksi erityisen haitallisten lajien hallintaan saaminen vuoteen 2020 mennessä. Leviämisväyliä tulisi ohjelman mukaan valvoa niin, että haitallisten vieraslajien pääsy ja niiden asettuminen maahan torjutaan.
Panu Kunttu taittoi matkat saaristossa kajakilla. Kuva: Sanna-Mari Kunttu
– Takaraja häämöttää, mutta Suomi on hädin tuskin aloittanut koko työtä, sanoo Maailman luonnonsäätiön (WWF) johtavana metsäasiantuntija Panu Kunttu, joka on vieraslajiasioiden neuvottelukunnan jäsen. Hänestä tilanne kuvastaa hyvin suomalaista ympäristöpolitiikkaa: horisontti on olemassa ja poliitikot ja johtavat virkamiehet tietävät asianlaidan, mutta mitään ei tapahdu.
Kyse on rahasta ja sitä kautta arvostuksesta. Kuten Kunttu huomauttaa, ympäristöministeriön budjetti on kaikista ministeriöistä selvästi pienin.
– Rahoituksen puute on aina ollut akilleenkantapää luonnonsuojelutyön edistämisessä. Neljän viime vuoden aikana, kiitos Sipilän hallituksen, tilanne on vain pahentunut. Mitä tulee kurtturuusuun, sen suhteen on ollut tiedollinen puute. Torjuntatyötä ei ole voinut tehdä, koska emme ole tienneet, missä kaikkialla kasvustoja on. Nyt tiedämme, eikä julkishallinto voi enää väistää vastuutaan. On aika kääriä hihat!
Viranomaisten hidastelu vieraslajien torjunnassa voi johtua siitä, ettei ongelmaa koeta akuutiksi. Verrattuna 1970-luvun vesakkomyrkytyksiin tai 1980-luvun happosateisiin haitalliset vieraslajit saattavat tuntua vähäpätöiseltä ongelmalta, koska niiden vaikutukset eivät nouse samalla tavalla näkyville. Tosiasiassa lajien karsiutuminen johtaa maapallon ekosysteemin heikkenemiseen, jopa romahtamiseen.
– Minulle luonnon itseisarvo on tosi tärkeää, kaiken työn lähtökohta, Kunttu sanoo.
– Näen, että ihmisen moraalisena olentona pitää ymmärtää paikkansa ja roolinsa ekosysteemissä. Kaikkia lajeja tarvitaan, ja niillä on olemassa oma arvonsa ihmisen tarpeista riippumatta.
Tiedot kurtturuusuesiintymistä on annettu ilmaiseksi myös muiden tutkijoiden käyttöön. Kuva: Sanna-Mari Kunttu
Luonnolla on hänelle myös henkilökohtainen merkitys, se on keidas ja akkulataamo.
– Olen luonteeltani utelias, ja luonnon tutkiminen tyydyttää uteliaisuuden tarvettani. Luonnossa oleminen rentouttaa ja vähentää stressiä. Ehkä siihen liittyy vähän eskapismiakin. Siellä syrjässä voi unohtaa asiat, jotka kaupungissa ovat päällimmäisinä. Myös estetiikalla on minulle tärkeä merkitys. Suomen luonto on äärimmäisen kaunis, niin vaihteleva. Saaristossa se korostuu, koska jokainen saari on oma mikrokosmoksensa; muodoiltaan, lajeiltaan, metsiltään ja rannoiltaan erilaisia.
Kysymykseen, kenen vastuulla on huolehtia haitallisten vieraslajien torjunnasta, Kuntulla on selvä vastaus: politiikoilla. Sama pätee kaikkeen luonnonsuojeluun, niin metsistä huolehtimiseen kuin ilmastonmuutokseenkin.
– Meidän täytyy jatkuvasti pitää suuri kuva mielessämme ja ymmärtää, missä isot päätökset tehdään. Muutamien valistuneiden yksilöiden kulutusratkaisut eivät riitä, vaan muutokseen täytyy saada mukaan ne, joilla on todellinen lainsäädäntö- ja budjettivalta. Se on suurin haaste – pystyä kommunikoimaan tosiasiat päätöksentekijöille, jotta Arkadianmäellä tehtäisiin hyvää lainsäädäntöä ja annettaisiin riittävästi rahoitusta tälle työlle. Luotan siihen, että tutkimustieto antaa parhaat eväät tehdä kestävän kehityksen politiikkaa.
Hän sanoo kuitenkin olevansa huolissaan yhteiskunnallisen keskustelun tason laskusta ja siitä, miten mielipiteet ovat nykyään samanarvoisia kuin tutkittu tieto.
– Populismin nousu vaikuttaa valtavasti työhömme ja vaikeuttaa oikean tiedon eteenpäin viemistä. Hyvä esimerkki tästä on ilmastonmuutos. Kun meidän pitäisi puhua keinoista ja ratkaisuista, mitään edellytyksiä edetä ei ole, jos ja kun tietyt viite- ja poliittiset ryhmät ylenkatsovat koko asian.
Kunttu vakuuttaa, ettei ilmastonmuutokseen ja ympäristöongelmiin liittyvä denialismi ole tehnyt hänestä pessimistiä saati heikentänyt halua taistella luonnon puolesta, pikemminkin päinvastoin.
– Meillä ei ole muuta vaihtoehtoa. Meidän pitää jatkaa määrätietoista luonnonsuojelutyötä.
Teaterstiftelsen Vivicas Vänner myönsi Panu Kuntulle keväällä 2018 apurahan kurtturuusun levinneisyyden kartoittamiseen Saaristomerellä. Tutkimushanketta ovat rahoittaneet myös Raija ja Ossi Tuuliaisen säätiö, Societas pro Fauna et Flora Fennica, Vuokon Luonnonsuojelusäätiö ja ELY-keskus.
Seitsemän viikkoa, 610 saarta ja luotoa, 800 kilometriä, 70 uutta kurtturuusuesiintymää. Siinä numeroina Panu Kuntun viimekesäisen Saaristomerellä vietetyn loman saldo. Aineisto, jonka Kunttu saaristossa kokosi yhdessä vaimonsa, ympäristösuunnittelija Sanna-Mari Kuntun kanssa, auttaa haitallisen vieraslajin torjuntasuunnitelman laatimisessa.
Hän korostaa, että kartoituksessa on kyse vapaa-ajan harrastuneisuudesta. Maailman luonnonsäätiön (WWF) johtavana metsäasiantuntijana työskentelevällä Kuntulla on kaksoistutkinto eli hän on koulutukseltaan sekä biologi että metsätieteilijä. Lahopuulla elävien sienten ja niiden kasvupaikkojen monimuotoisuudesta vuonna 2016 väitellyt Kunttu keräsi tutkimusaineistonsa 10 vuotta sitten Saaristomeren kansallispuistossa.
Panu Kunttu innostui luonnon tutkimisesta jo lapsena. Kuva: Sanna-Mari Kunttu
– Lähdin etsimään luonnontilaisia metsiä ulkosaaristosta, ja löysinkin pieniä laikkuja. Suomalaiset metsäthän on jo hakattu moneen kertaan. Tein mielenkiintoisia havaintoja ja löysin muun muassa seitsemän tieteelle kuvaamatonta sienilajia. Ihmiset luulevat, että pitää matkustaa esimerkiksi Amazoniin, jotta voisi löytää jotakin tieteelle uutta. Minä löysin sitä Suomen saaristosta.
Kuntut kartoittivat saaret retkikajakeilla meloen ja tekivät havaintonsa lähietäisyydeltä. Mikäli rannalle näki huonosti tai kurtturuusulle sopivia kasvupaikkoja ilmeni kauempana rannasta, kaksikko rantautui ja käveli saaret läpi.
– Se oli vanhan ajan tapaan toteutettu tutkimusretki, ekspeditio. Meloimme paikasta toiseen, keräsimme näytteitä, teimme havaintoja ja elimme leirielämää ulkoluodoilla. Monet luulevat, että merimelonta on vaarallista. Olen harrastanut sitä 18 vuotta, enkä ole koskaan kaatunut, vaikka olen melonut kovissakin tuulissa merenselällä. Olennaista on ymmärtää luonnon lainalaisuudet ja se, miten kajakki toimii, Panu Kunttu sanoo.
Kurtturuusuesiintymien kartoittaminen Saaristomerellä on hänelle eräänlainen jatkumo. Kun hän oli pikkupoika, enon ja isonveljen lintuharrastus toimi alkusysäyksenä luonnossa liikkujaksi ja luonnon tarkkailijaksi. Pian kuvioihin tuli partio, joka antoi erä- ja retkeilykokemusta. Lukioikäisenä hän perehtyi luonnontilaa koskevaan kirjallisuuteen, ymmärsi tilanteen vakavuuden ja lähti mukaan luonnonsuojelujärjestöjen toimintaan.
– Koin, että asioihin pitää puuttua. Se oli vahva oikeudenmukaisuuden tunto. Opintojeni jälkeen toimin tutkimustehtävissä yliopistolla, sitten Metsähallituksen Luontopalveluissa suojelubiologina, kunnes kahdeksan vuotta sitten siirryin WWF:lle. Kaikissa tehtävissäni on ollut kyse samasta asiasta eli luonnon monimuotoisuuden turvaamisesta ja luonnonsuojelun edistämisestä.
Kunttu nimeää pyynnöstä kolme Suomen vahingollisinta vieraslajia, mutta hän muistuttaa, että niitä on vaikea verrata toisiinsa, koska lajit esiintyvät erilaisissa ympäristöissä.
– Kurtturuusu on pahin vieraslaji saaristossa ja rannikkoalueilla, itäiseltä Suomenlahdelta aina Perämerelle asti. Kun puhutaan Sisä-Suomesta, pahimmat ovat lupiini ja jättipalsami. Olennaista kaikkien vieraslajien kartoittamisessa on se, että pystymme sen avulla tekemään päätökset torjunnan kiireellisyyden suhteen, hän sanoo.
Genetiikkatutkimus saattaa auttaa ymmärtämään ja torjumaan kurtturuusun levinneisyyttä. Kuva: Panu Kunttu
Muutamia kurtturuusukasvustoja on jo onnistuttu hävittämään. Näin on tehty esimerkiksi aiemmin Puolustusvoimien käytössä olleella Örön linnakesaarella, joka on nykyään suosittu matkailukohde ja osa kansallispuistoa. Vielä kymmenisen vuotta sitten siellä oli Suomen toiseksi suurimmat kasvustot. Prosessin käynnistämistä vauhditti tieto siitä, että Örön saarella esiintyi uhanalaisia lajeja, jotka piti kiireellisesti pelastaa.
– Siihen olemme tähdänneet myös muualla. Koska resurssit ovat kaikilla rajalliset, on priorisoitava. Olemme tähän mennessä käyneet läpi reippaat 2000 saarta ja paikantaneet niin sanotut hot spot -alueet, kuten Salpausselkien jatkeena olevat sora- ja hiekkapohjaiset saaret, jotka ovat erityisen omaleimainen osa saaristoa.
Kurtturuusun torjunnassa käytetään mekaanisia ja kemiallisia torjuntakeinoja. Käytetyin menetelmä on kasvuston kaivaminen maasta juurineen, mikä voidaan tehdä koneellisesti, jos maasto sen sallii. Useimmiten työ joudutaan kuitenkin tekemään käsivoimin.
– Työ joudutaan toistamaan monta kertaa, sillä kaikkia juurenkappaleita on vaikea saada ylös, ja kurtturuusu versoo pienestäkin juurakon palasta. Toinen keino on näivettäminen, joka sopii pienille kasvustoille. Kasvin kaikki vihreä napsitaan pois muutaman kerran kesän aikana useampana vuonna peräkkäin.
Yhdeksi tehokkaimmista keinoista on osoittautunut kasvuston peittäminen paksuilla, monenlaisia sääolosuhteita ja uv-säteilyä kestävillä rakennuspressuilla. Kun kasvi ei pysty yhteyttämään, se tukahtuu muutamassa vuodessa. Myös juuret kuolevat maaperään. Pressujen painona käytetään saaristossa luonnonkiviä.
– Myös kemikaaleja käytetään vieraslajien torjunnassa, mutta ne ovat viimeinen vaihtoehto. Niihin turvaudutaan esimerkiksi syrjäisissä kohteissa, joihin ei päästä säännöllisesti, tai silloin, kun kaivaminen ei onnistu maaston kivisyyden ja lohkareiden takia. Täsmämyrkytystä käytetään aina harkinnan mukaan. Kemikaaleja pystytään onneksi käsittelemään niin, ettei myrkky leviä luontoon.
Kuntut ovat toistaiseksi Saaristomeren kurtturuusuesiintymiä kartoittaessaan keskittyneet kansallispuistoalueeseen, jonka hoitamisesta vastaa valtionhallinnon organisaatio eli Metsähallitus.
– Siellä on helpointa operoida ja työ saadaan nopeasti käyntiin. Metsähallituksen Luontopalvelut onkin aloittamassa isoa torjuntahanketta, jossa se hyödyntää hankkimamme aineistoa, Panu Kunttu kertoo.
Suurin osa saariston maasta on yksityistä, mikä valitettavasti hidastaa kurtturuusun torjuntatyötä, sillä monikaan ei ymmärrä vieraslajien aiheuttamia ongelmia. Haitallisia vieraslajeja käsittelevä keskustelu ei Kuntun mukaan ole kuitenkaan niin polarisoitunutta kuin metsäalalla, ennemminkin kyse on vähättelystä: ”Nehän ovat vain kukkasia!”
– Aika harva yksityinen maanomistaja on kiinnostunut tekemään kurtturuusun torjuntatyötä, mutta kun olen kysynyt siihen lupaa, olen sen aina saanut. Mutta se on tarkoittanut, että minä teen sen homman, Kunttu hymähtää, mutta tähdentää työskentelevänsä mielellään kentällä, koska haluaa olla mukana turvaamassa Suomen luontoa.
Eikä hän ole yksin. WWF järjestää vuosittain viikon mittaisia talkooleirejä, joissa hoidetaan eri tavoin suomalaista luontoa. Vieraslajien torjunta on yksi leirien teemoista.
– Meillä on ollut muun muassa Hankoniemellä useampi sekä viikon mittainen leiri että päivän kestäviä talkoopäiviä, ja ne ovat olleet todella suosittuja. Vedin viime syksynä yhden talkoopäivän, ja sinne saapui kokonainen bussilastillinen ihmisiä Helsingistä. Ihmiset ovat kiinnostuneita konkreettisesta tekemisestä kauniissa ympäristössä, koska se tarjoaa vastapainoa toimistotyölle.
Etsii, etsii, eikä soisi löytävänsä.
Vanha arvoitus häivähtää mielessä kurtturuusun levinneisyydestä kertovan raportin äärellä. Tutkimuksen viesti on kuitenkin tyly: 1800-luvun vaihteessa Itä-Aasiasta Eurooppaan tuotu haitallinen vieraslaji valtaa alaa rivakasti Suomen rannikolla köyhdyttäen kruununjalokivemme, upean saaristomme alkuperäisluontoa.
Maailman luonnonsäätiössä (WWF) johtavana metsäasiantuntijana työskentelevä Panu Kunttu on kartoittanut jo viiden vuoden ajan systemaattisesti Saaristomeren kurtturuusuesiintymiä yhdessä puolisonsa, ympäristösuunnittelija Sanna-Mari Kuntun kanssa. Käytännössä se tarkoittaa, että kaksikko on kolunnut aluetta läpi saari saarelta, koska se on ainoa tapa saada selville kokonaiskuva.
WWF:n johtava metsäasiantuntija Panu Kunttu. Kuva: Sanna-Mari Kunttu
Viime kesänä he kartoittivat 610 saarta ja luotoa ja löysivät 70 uutta kurtturuusuesiintymää. Edellisvuosien löydöt mukaan luettuna Saaristomeren kansallispuiston yhteistoiminta-alueelta on löydetty kaikkiaan 301 kurtturuusun esiintymää. Niistä vasta seitsemän on saatu hävitettyä.
– Määrä yllätti meidät kaikki, niin tutkijakollegat, ympäristöviranomaiset kuin Metsähallituksen luonnonsuojeluammattilaisetkin, Panu Kunttu sanoo, vaikka osasi uumoilla tilanteen vakavuutta aiempien tutkimustensa perusteella.
Kurtturuusu (Rosa rugosa) on tuuhea, tiheäpiikkinen pensas, jolla on kaunis punainen tai valkoinen kukka ja näyttävä marja; ominaisuuksia, jotka ovat tehneet siitä suositun koristekasvin.
– Jo 1800-luvun lopulla havaittiin, että se leviää nopeasti luontoon. Linnut levittävät sen siemeniä, ja jos kiulukka eli kurtturuusun marja pääsee vesistöön, se saattaa kellua jopa 40 viikkoa ja kulkea merivirtojen mukana uusille kasvupaikoille. 1900-luvun kuluessa kurtturuusu on levinnyt paitsi Pohjanmeren rannikolle – Hollannin, Ison-Britannian ja Irlannin rannoille – myös Itämeren kaikkiin rantavaltioihin, Kunttu kertoo.
Suomessa kurtturuusua on istutettu paljon maanteiden reunamille, koska valtameren kasvina se sietää suolaa. Se on sitkeäkasvuinen eikä häiriinny, vaikka sitä talvisin tönitään aurauskalustolla. Päinvastoin, se jopa villiintyy rikkomisesta.
Suomalaiset tutkijat havahtuivat kurtturuusun ongelmallisuuteen sata vuotta sitten, kun Helsingin edustalla olevasta Isosaaresta löydettiin ensimmäinen luontoon levinnyt kurtturuusu. Sama ilmiö huomattiin Hangossa 1970-luvulla. Helsingin yliopiston tutkija Roland Skytén varoitti jo vuonna 1978, miten kurtturuusun leviäminen hiekkarannoilla johtaisi rantojen umpeenkasvuun ja tuhoaisi alkuperäistä kasvilajistoa, mutta vasta 2000-luvulla on ymmärretty, että asialle pitää tehdä jotakin.
– Luonnonhiekkarannat esimerkiksi Hankoniemellä ja Yyterissä sekä Salpausselän jatkeet Saaristomerellä ovat ympäristöinä harvinaisia ja siksikin erityisen herkkiä kohteita. Niissä vieraslajit ovat tehneet pahinta jälkeä, Panu Kunttu sanoo.
Kurtturuusu on pahin vieraslaji saaristossa ja rannikkoalueilla. Kuva: Panu Kunttu
Hänen mukaansa vieraslajit on nouseva ympäristöongelma, joka olisi vielä mahdollista taltuttaa, mutta toimeen pitäisi ryhtyä heti. Kartoittamisen rinnalla tulisi ymmärtää leviämisen mekanismit. Siksi hän on kerännyt näytteitä jokaisen kurtturuusupensaan lehdistä. Tarkoituksena on verrata lehdistä eristettävän dna:n avulla eri pensaiden perimää, mikä saattaisi antaa vastauksen siihen, mistä ne tulevat saaristoon. Tutkimuksessa toimii yhteistyökumppanina Turun yliopisto.
– Genetiikkatutkimukset saattavat auttaa ymmärtämään ja torjumaan levinneisyyttä myös kansainvälisesti. Uskon, että kurtturuusu tulee olemaan EU:n laajuisesti kielletty laji, mutta meidän pitää kerryttää tietoa kansallisesti, jotta voimme antaa panoksemme EU:n päätöksentekoon.
Kunttu korostaa, että tutkimusta tehdään yhteiskunnan kehittämiseksi. Se pätee myös kurtturuusun kartoittamishankkeeseen. Kaikki löytyneet esiintymät toimitetaan tiedoksi luonnonsuojelua edistäville julkishallinnollisille organisaatioille. Lisäksi havainnot tallennetaan Luonnontieteellisen keskusmuseon ylläpitämään vieraslajiportaaliin.
– Minulle on aina ollut tärkeää, että tutkimuksella on selvä käyttötarkoitus. Ettei tutkimusta tehdä pelkän akateemisen yhteisön mielenkiinnon vuoksi. Olen miettinyt etukäteen, mihin kysymykseen tutkimukseni vastaa yhteiskunnallisessa tarpeessa ja kenen kanssa vien asiaa eteenpäin.
– Näin toimin nytkin. Mietimme vaimoni kanssa, keitä kontaktoimme tulokset saatuamme ja mitä haluaisimme heidän tekevän. Aineiston annamme ilmaiseksi muiden tutkijoiden, viranomaisten ja tutkimuslaitosten käyttöön. Siitä voi jokainen jatkaa eteenpäin.
Teaterstiftelsen Vivicas Vänner myönsi Panu Kuntulle keväällä 2018 apurahan kurtturuusun levinneisyyden kartoittamiseen Saaristomerellä.
31.12.2015
Meren rannalla kasvaneet tunnistavat tunteen: rakkauden avoimiin paikkoihin, joissa katse saa kiitää kauas. Merenrantaympäristöt kokee omakseen myös Oulussa varttunut Aija Lehikoinen, 25. Saman lumon hän on kokenut Suomen ja Norjan Lapissa, missä hän on tallentanut luontoa kamerallaan.
– Pidän arktisista paikoista. Pohjois-Norjassa minua viehättää se karuus, joka on samalla kaunista ja yksinkertaista. Ehkä se liittyy siihen, että olen kasvanut avoimella Pohjois-Pohjanmaalla.
Kuivasäikkä Hailuodossa.
Luonnosta Lehikoinen kiinnostui jo lapsena.
– Sain ala-asteella joululahjaksi lintukirjan. Vanhemmat huomasivat, että tykkään linnuista enemmän kuin muista metsän eläimistä. Kun isäni työpaikalla pidettiin lintubongauskilpailu, saimme kiikarit ja lähdimme käymään lintutorneilla. Siitä kaikki alkoi.
Jo lukioaikana Lehikoiselle oli selvää, että hän ryhtyy opiskelemaan biologiaa, vaikka taide kilpaili kovana kakkosena.
– Pyrin sekä Helsingin että Turun yliopistoon, jotta olisin päässyt katselemaan muita maisemia, mutta pisteeni eivät valitettavasti riittäneet kumpaankaan. Niinpä aloitin opintoni kotikaupunkini yliopistossa.
Kun Aija Lehikoinen aloitti opiskelun Oulun yliopiston biologian laitoksella, vaihtoehtoina oli viisi pääainetta. Niistä hän valitsi eläinekologian.
– Kuvittelin alussa, että olen eläinekologi henkeen ja vereen, mutta opintojeni edistyessä huomasin olevani yhä vahvemmin kiinnostunut genetiikasta. Siihen haluan panostaa.
Aija Lehikoinen pitelee pikkutylliä. Kuva: Tuomo Jaakkonen.
Tulevaisuus ei tällä hetkellä näytä valoisalta, sillä biologeille on tarjolla lähinnä määräaikaisia työtehtäviä.
– Ystäväni, joka on koulutukseltaan eläinfysiologi, on etsinyt kokoaikaista työtä parin viime vuoden ajan, mutta turhaan. Tutkijoille tarjotaan pätkätöitä. Ehkä päädyn lopulta samaan ratkaisuun kuin hän eli ryhdyn tekemään väitöstutkimusta.
– Minusta olisi ikävää tehdä koko ikäni sellaista työtä, joka ei yhtään kiinnosta. Eniten olen kiinnostunut asiantuntijatehtävistä, mutta sellaisiin tehtäviin en ole vielä tarpeeksi kokenut. Konsultin tai tutkimusavustajan työ voisi olla tässä vaiheessa varteenotettava vaihtoehto.
Luontoa Lehikoinen on tallentanut valokuvaamisen lisäksi piirtämällä. Tässä blogisarjassa olevat piirrokset ovat hänen käsialaansa. Kuvataide onkin Lehikoiselle rakas harrastus ja henkireikä.
– Piirrän, koska se on minusta hauskaa ja rentouttavaa. Aiheeni ovat enimmäkseen lintuja, joskus joitakin muita luontoaiheita. On harmillista, että olen opiskelujeni aikana ehtinyt piirtää ja maalata huomattavasti vähemmän kuin ennen. Esimerkiksi lukiossa piirsin paljon, paljon enemmän. Toisaalta kuluneen vuoden aikana olen taas pitkästä aikaa saanut hieman enemmän aikaan tällä saralla ja minulla on vahva motivaatio kehittää taitojani. Viime talvena osallistuin vesivärimaalauskurssille Oulu-opistossa.
Etelänsuosirri. Piirros: Aija Lehikoinen.
Lähitulevaisuuden suunnitelmissa on portfolio, sillä toimeksiannot kiinnostavat.
– Tekisin mielelläni luontoaiheisia kuvituksia erilaisiin julkaisuihin. Pari toimeksiantoa olen jo saanut. Toiselta henkilöltä saatu tehtävänanto kannustaa harjoittelemaan sellaistenkin kohteiden piirtämistä, joita en ehkä muutoin tulisi piirtäneeksi.
Pro gradu -tutkielmassaan Aija Lehikoinen tutkii rantakurvin populaatioiden geneettistä rakennetta luonnonsuojelullisesta näkökulmasta. Asioiden tarkastelu isossa mittakaavassa on hänen mukaansa tarpeellista, ja tietoa luonnonsuojelun merkityksestä tulisi jakaa yhä enemmän.
– Monet kahlaajalajit pesivät soilla, ja siksi soiden tuhoutuminen on niille todellinen ongelma. Esimerkiksi suokukko on kärsinyt dramaattisesti Etelä-Suomen soiden tuhoamisesta ja muutonaikaisilla alueilla tapahtuneista muutoksista. Monet vanhemmat lintuharrastajat ovat kertoneet 1960-luvulla eläneistä monituhatpäisistä suokukkoparvista. Minä en sellaisia ole nähnyt, sillä suokukon kanta on romahtanut nopeasti. Se luokitellaan nykyään Suomessa erittäin uhanalaiseksi, Lehikoinen sanoo.
– Ihmiset, jotka eivät tunne syvällisemmin luonnon mekanismeja, ajattelevat usein, että parin suon suojeleminen riittää. Tosiasiassa suojelualueita pitäisi olla paljon ja niiden tulisi muodostaa verkosto, koska muutaman yksilön muodostama populaatio ei pysy elinvoimaisena pitkään.. Lisäksi yksittäisten alueiden pitäisi olla tarpeeksi suuria, jotta eri populaatiot säilyisivät.
Etelänsuosirrin poikanen.
Hän muistuttaa, ettei suojelualueilla suojella vain yhtä lajia vaan kokonaista elinympäristöä ja sen eliöyhteisöä.
– Monet kasvi- ja eläinlajit hyötyvät suojelutoimenpiteistä. Niiden ei tarvitse olla alueella pesiviä lajeja, vaan kyse voi olla myös lajeista, jotka vierailevat suojelualueilla esimerkiksi ruokailemassa tai muuton aikana.
– On surullista, että niin monet kansalaiset ovat tietämättömiä luontoon liittyvistä asioista eivätkä välttämättä edes halua sivistää itseään. Vain silloin, kun ihmisellä on uteliaisuutta tutkia, miten asiat luonnossa toimivat, hän myös jaksaa panostaa tärkeimpään: ymmärtämiseen.
Esittelemme säätiön tukemia ja palkitsemia tekijöitä. Vuorossa on biologiksi valmistuva Aija Lehikoinen. Tämä on kaksiosaisen sarjan ensimmäinen osa.
– Olen nähnyt rantakurvin ainoastaan kerran elämässäni, sanoo Oulun yliopistosta biologiaa opiskeleva Aija Lehikoinen, joka tarkastelee pro gradu -tutkielmassaan rantakurvin populaatioiden geneettistä rakennetta luonnonsuojelullisesta näkökulmasta.
– Minua kiinnostaa ekologian ja genetiikan yhdistelmä; se, miten ekologiset prosessit vaikuttavat populaatioiden geneettisiin ominaisuuksiin – ja toisin päin. Tutkiminen on haasteellista, koska luonnossa kaikki on vuorovaikutuksessa keskenään. Biologiassa ei välttämättä voida määritellä yksiselitteisen tarkasti, etteikö jokin tietty seikka vaikuttaisi. Juuri se tekee luonnon tutkimisesta kiehtovaa.
Aija Lehikoinen käsissään suokukko. Kuva: Nelli Rönkä.
Suomessa rantakurvi on havaittu pesivänä ensimmäisen kerran Kokkolassa vuonna 1884.
– On hienoa, että jo silloin ihmiset ovat ymmärtäneet, että kyseessä on laji, jota Suomessa ei ollut aiemmin nähty. Toisaalta siihen aikaan ihmiset tunsivat ympäristönsä hyvin ja seurasivat luonnon tapahtumia huomattavasti laajemmin kuin nykyään.
Kahlaajiin lukeutuvasta rantakurvista tiedetään hyvin vähän.
– Sen pääasiallinen pesimäalue sijaitsee melko tuntemattomalla alueella Venäjän Siperiassa, eikä kannan tilasta tiedetä juuri mitään. On mahdollista, että kyseessä on taantuva laji, Aija Lehikoinen sanoo.
Rantakurvi. Piirros: Aija Lehikoinen.
Suomessa pesivä populaatio on hyvin pieni, alle kymmenen paria.
– Rantakurveja pesii meillä nykyään tietääkseni vain Oulussa ja Kemissä. Varmistettuja pesintöjä on viime vuosina ollut 1–3. On ollut viitteitä, että niitä saattaisi olla myös Perämeren saaristossa, avomeren saarilla. Ja ainahan saattaa jäädä pesintöjä toteamatta.
Lehikoinen huomauttaa, että pieni populaatio saattaa käydä rantakurville kohtalokkaaksi, koska geneettisen ajautumisen ja sukusiittoisuuden myötä geenien alleelivariaatio vähenee. Geneettisten menetelmien avulla on mahdollista tutkia ja selvittää lajin tilanne.
Linnuista Lehikoinen on ollut kiinnostunut jo lapsesta asti, mutta kahlaajat koituivat hänen kohtalokseen biologian opintojen myötä.
– Olen tehnyt monena kesänä maastotöitä Oulun yliopiston työryhmässä, jonka jäsenet ovat tutkineet enimmäkseen etelänsuosirriä ja lapinsirriä, jotka pesivät Pohjois-Pohjanmaan rannikolla. Etelänsuosirri on Itämeren rannikolla pesivä suosirrin alalaji, joka on uhanalainen.
Kun Lehikoinen ryhtyi miettimään pro gradu -tutkielmansa aihetta, Oulun yliopiston biologian laitoksella tutkijatohtorina toimiva Veli-Matti Pakanen ehdotti tutkimusta rantakurvista.
– Hänellä oli näytteitä rantakurvista eri puolilta sen levinneisyysaluetta, useasta eri populaatiosta, minkä ansiosta minun ei tarvinnut itse kerätä aineistoa, vaan työni keskittyy sen analysoimiseen. Ohjaajani kirjoittavat samasta aiheesta parhaillaan artikkelia, ja tutkimukseni liittyy myös yhden ohjaajistani väitöstutkimukseen.
Monet kahlaajalajit, kuten isosirri, ovat levinneet laajalle, ja osa niistä saattaa pesiä koko Euraasian leveydeltä.
– Voisi kuvitella, että populaatioiden kesken syntyisi geneettistä eriytyneisyyttä, koska ne asuvat toisistaan niin kaukana. Tosiasiassa monilla kahlaajalajeilla ei ole kovinkaan suurta geneettistä variaatiota, mikä on äkkiseltään ajateltuna aika yllättävää, Aija Lehikoinen sanoo.
– Syy löytyy historiasta. Arktiset kahlaajalajit ovat jääkausien aikana supistuneet muutamaan pieneen populaation. Kun jäätiköt ovat sulaneet, populaatiot ovat nopeasti levittäytyneet laajoille alueille. Toisin sanoen niillä ei ole vielä ollut tarpeeksi aikaa eriytyä geneettisesti toisistaan.
Lapinsirrin poikanen.
Kysymykseen, mikä tutkimuksen tekemisessä on ihaninta, Lehikoinen vastaa epäröimättä:
– Se, että löytää uusia asioita ja saa todellista tietoa. Sitähän tutkimus on: totuuden etsimistä. Minusta on hauskaa olla ensimmäistä kertaa näkemässä se, mitä löydetään. Uskon, että tutkimuksestani koituu myös konkreettista hyötyä, sillä sen avulla voidaan esimerkiksi laatia Suomessa rantakurvin suojelusuunnitelma.
Kandidaatintyönsä Aija Lehikoinen teki mustapyrstökuirista, Alankomaiden kansallislinnusta. Sinne hän suunnistaa helmikuun lopulla työharjoitteluun.
– Haluan ennen valmistumistani kokeilla, millaista on työskennellä tutkimusryhmässä muualla kuin Suomessa. Etsin harjoittelupaikkaa Keski-Euroopan maista, ja Alankomaista löytyi sopiva tutkimusryhmä, joka on keskittynyt kahlaajiin.
Tutkijan arkea: sekvensoitavat näytteet.
Vuonna 1614 perustettu Rijksuniversiteit Groningen kuuluu maailman sadan arvostetuimman yliopiston joukkoon. Siellä Lehikoinen viettää ensin kuukauden maastotöissä ja ottaa verinäytteitä suokukoista, minkä jälkeen hän työskentelee kolme kuukautta laboratoriossa ja tekee tietokoneanalyyseja.
– Maatalouden tehostaminen on romahduttanut Euroopan lintukantoja dramaattisesti, niin myös Alankomaissa, jossa on tutkittu paljon maatalouden vaikutuksia linnustoon ja ylipäänsä luontoon. Maatalouden tehostaminen on ongelma myös meillä Suomessa. Se on aiheuttanut vakavia ongelmia monille pelloilla pesiville lajeille, kuten kuoville ja töyhtöhyypälle.
Kuin Hayao Miyazakin elokuvaa!
Lähikuvat korvameduusoista tekivät oitis vahvan vaikutuksen Jussi Nygreniin. Tavoitteena oli tarkastella, miten meduusa aistii painovoimaa ja koskettaako lonkeron muotoinen aistielin, rhopalium, tiettyä hermoja sisältävää aluetta.
Kuvakaappaus Elisa Lautalan videosta. Klikkaa kuvaa ja katso Jussi Nygrenin haastattelu YouTubessa.
Tarkkaa vastausta kuvat eivät antaneet, mutta niiden abstrakti kauneus pysäytti.
– Se oli kiehtovaa materiaalia. Kun näin sen, ajattelin heti: ihmisten täytyy nähdä tämä!
Tutkiessaan korvameduusan aistijärjestelmää Kööpenhaminan yliopiston meribiologian tutkimusosastolla Nygren kohtasi sielunsiskon, niin ikään opinnäytetyötään tekevän opiskelijan, joka myös lankesi meduusojen lumoon.
– Suhtauduimme hyvin esteettisesti biologian ilmiöihin. Kauneus kiinnosti meitä enemmän kuin kova tiede. Tutkijalle se ei välttämättä ole paras asenne suhtautua asioihin. Aloimme pohtia, miten hienoa olisi tehdä lapsille suunniteltu opetusvideo, jossa meduusojen kauneus tulisi vahvasti ilmi.
Biologian ja maantieteen aineenopettajaksi tänä keväänä valmistuva Jussi Nygren on toiminut sijaisopettajana pääkaupunkiseudun yläkouluissa ja lukioissa. Opetusharjoittelua suorittaessaan hän sai tärkeän neuvon harjoittelijoita valvoneelta opettajalta.
– Eräs harjoittelija piti oppitunnin kalan rakenteesta. Siinä perinteisesti kala avataan ja tutkitaan anatomisia piirteitä, muun muassa sisäelimiä. Opetusta seurannut opettaja huomautti, miten oppilaita tulee muistuttaa ottamaan ahven käteensä ja katsomaan, kuinka kauniit värit sen kyljessä onkaan. Miten upeasti kaikki sateenkaaren värit loistavat ahvenen suomuissa, Nygren muistelee.
– Pidin siitä ajatuksesta paljon. Opetus on täysin turhaa, jos siitä ei jää minkäänlaisia muistijälkiä.
Saman periaatteen Nygren aikoo sisällyttää lyhytelokuvaansa.
– Haluan tehdä luontodokumentin, jonka ensisijaisena lähtökohtana ei ole välittää tietoa vaan herättää ajatuksia, ihmetystä ja tunteita. Kohderyhmänä ovat ne, jotka eivät ole entuudestaan kiinnostuneita meduusoista.
– Kouluopetuksessa pitäisi keskittyä luonnon ihailemiseen. Pelkkä tietoaines biologisista ja maantieteellisistä ilmiöistä ei oppilaita säväytä. Olennaista olisi tarjota myönteisiä kokemuksia luonnon kauneudesta. Saada lapset ja nuoret pysähtymään, katsomaan ja näkemään.
Yksi Jussi Nygrenin rakkaimmista harrastuksista on purjehtiminen, jonka ansiosta hän on päässyt perehtymään suomalaiseen saaristoon ja luontoon. Harrastuksensa ansiosta hän teki myös elämänsä ensimmäisen radio-ohjelman.
Viime vuoden kesäkuussa Yle Radio 1:n Todellisia tarinoita -sarjassa esitetty pitkä radiodokumentti Kesä Riinan kanssa vei kuulijat kolmen kaveruksen matkassa Turun saaristoon omatoimiselle ja epätieteelliselle tutkimusretkelle.
– Dokumentti sai alkunsa siitä, että minua kiinnosti tavata saariston asukkaita. Halusin ottaa selvää, millaista on elää saaristossa.
Jussi Nygren työskentelee tällä hetkellä freetoimittajana Yle Radio 1:n Tiedeykkösessä.
Minttu Hahtolan, Kai Rantalan ja Hannu Kariston kanssa yhteistyössä toteutettu radioprojekti pyrki tunnelmalliseen ja kokemukselliseen lopputulokseen. Ohjelma sai myönteistä palautetta, ja Nygren työstää parhaillaan toista pitkää radiodokumenttia.
Kokemuksellisuutta Nygren on korostanut myös vetäessään Luonto-Liiton luontokerhoa Arabian alakoulun oppilaille. Hän on myös toiminut Itämeri-lähettiläänä.
Luonnonsuojelua ja ihmisen luontosuhdetta koskevassa julkisessa keskustelussa on Nygrenin mukaan usein kielteinen sävy.
– Esimerkiksi sinilevälautoista kerrotaan kauhistelevaan sävyyn. Luonnon ihailusta ja positiivisista kokemuksista kumpuava ympäristövaikuttaminen on mielestäni kestävämpää kuin toistuva tuhoista raportoiminen, joka synnyttää vain apatiaa ja voimattoman olon.
Nygren ei myöskään pidä siitä, miten metsässä kuljeskelu markkinoidaan puoluepoliittisena tai aatteellisena tekona. Siksi hän ei tahdo tehdä missiotaidetta ja valjastaa lyhytelokuvaansa ympäristösuojelullisilla tavoitteilla.
– Uskon, että ihmiset ymmärtävät luonnon merkityksen kauneuden kautta, ei siihen tarvita sormi pystyssä -saarnaamista.
Esittelemme säätiön tukemia ja palkitsemia tekijöitä. Vuorossa on biologian ja maantieteen aineenopettajaksi valmistuva Jussi Nygren. Tämä on kaksiosaisen bloggaussarjan ensimmäinen osa.
********
– Niitä on niin monta!
Parahdus paljastaa, miten mahdotonta on antaa täsmällinen vastaus. Olen juuri pyytänyt Jussi Nygreniä nimeämään asian, joka on korvameduusassa hienointa ja innoittavinta.
– Meduusan liike houkutteli minut alun perin sen pariin. Kuinka kaunis meren suspensiossa elävän eläimen liike voikaan olla.
Helsingin yliopistossa biologiaa pääaineenaan opiskellut Nygren on tehnyt pro gradu -tutkielmansa korvameduusan aistijärjestelmästä. Käytännössä hän pyrki selvittämään, näkevätkö korvameduusat.
– Meri ja merenelävät sekä meri ympäristönä ovat aina kiinnostaneet minua. Purjehdusmatkoillani olen ihaillut meduusoja ja yrittänyt toisinaan pyydystää niitä.
Nygren kertoo The University Post -verkkojulkaisussa vaikuttuneensa lajin sitkeydestä. Vaikka meduusat ovat rakenteeltaan hyvin hauraita, ne ovat selviytyneet maapallolla satojen miljoonien vuosien läpi geologisista ja ilmastossa tapahtuneista radikaaleista muutoksista huolimatta.
Opinnäytteensä materiaalin Nygren kokosi Kööpenhaminan yliopiston meribiologian tutkimusosastolla, jossa on käynnissä merenelävien aisteja koskeva tutkimushanke. Hänen ohjaajanaan toimi apulaisprofessori Anders Garm, jota Nygren luonnehtii innostavaksi ja kannustavaksi.
Jussi Nygren pyydysti korvameduusoja Kööpenhaminan edustalla. Kuva: Elisa Lautala
– Siellä tutkitaan muun muassa meduusojen, meritähtien ja tiettyjen äyriäisten aistijärjestelmiä. Ryhmä on pystynyt todistamaan, että tietyillä meduusalajeilla on kuvaa muodostava silmä.
Nygren rajasi tutkimuksensa Itämeressä esiintyvään korvameduusalajiin (Aurelia aurita).
– On olemassa todisteita siitä, että korvameduusat näkevät, koska niillä on paljon valoon liittyvää käyttäytymistä. Mutta kukaan ei ole aiemmin laboratoriossa fysiologisesti todistanut, että valoa aistiva elin, pigmenttiläiskä, olisi todellakin silmä. Se oli minun tehtäväni, ja onnistuin siinä.
Tutkiessaan korvameduusojen käyttäytymistä Nygren havaitsi myös, että valo aktivoi niiden hermostoa ja sai aikaan nopeita muutoksia muun muassa uintifrekvenssissä.
– Löytöni antaa viitteitä siitä, mihin meduusat käyttävät näköaistiaan. Ne saattavat esimerkiksi yrittää sen avulla väistää jotakin.
Kööpenhaminaan Nygren matkusti purjehtien. Samaa reittiä hän saapui projektin päätyttyä takaisin Suomeen.
– Kesästä tuli eräänlainen telttakesä, sillä asuin purjeveneessäni. Vene myös mahdollisti irtiotot merelle. Se oli aika luksusta, ja olen kiitollinen, että olen pystynyt toteuttamaan tuollaisen projektin.
Jussi Nygren vietti Tanskassa puoli vuotta. Matkat taittuivat purjehtien. Kuva: Christian Lycke
Nygren valmistaa Tanskassa keräämästään tutkimusmateriaalista myös lyhytelokuvan, jonka työstämiseen hän on saanut Vivicas Vännerin säätiön apurahan. Internetissä kevään aikana julkaistava video kuvaa korvameduusan muodonmuutosta siittiöstä planula-toukaksi, polyypiksi ja lopulta meduusaksi.
– Meduusan elämänvaiheet antavat lyhytelokuvalle selkeän rakenteen. Ehkä parasta kuvamateriaalia onnistuin saamaan planula-toukista, jotka ovat monennäköisiä, hassuja palleroita. Ne pystyvät vaeltamaan ja etsimään itselleen sopivan talvehtimispaikan meren pohjasta.
– Lopullisessa olomuodossaan korvameduusa on kaunis ja elegantti. Väritys vaihtelee sen mukaan, mitä se on syönyt. Kööpenhaminassa pyydystin niitä merestä ja säilytin yliopistolla tutkimusakvaariossa. Meduusat ovat hyvin helppohoitoisia. Olen harkinnut pyydystäväni niitä kesällä myös kotiakvaariotani varten.
Lue myös Jussi Nygrenistä kertovan sarjan toinen osa Kun kauneus koskettaa, siitä jää muistijälki!
