04.10.2026
Raija-Sinikka Rantala, Vivica Bandlerin muistoa vaalivan Vivicas Vänner -säätiön puheenjohtaja ja teatteriohjaaja, palaa parhaillaan teatterin keinoin aikaan, jolloin Bandler työskenteli nuorten joensuulaisten teatterintekijöiden kanssa. Joensuun kaupunginteatterissa lokakuussa ensi-iltansa saava Wartburg-likat ja kartanonrouva tuo näyttämölle palan suomalaista teatteri- ja kulttuurihistoriaa.
Teaterstiftelsen Vivicas Vännerin puheenjohtaja, ohjaaja Raija-Sinikka Rantala
Kuva: Ida Rosenblad
Kaikki alkoi Joensuusta vuosikymmeniä sitten. Joensuun vapaan teatterin taiteilijat, näytelmäkirjailija Pirkko Kurikka ja tuottajana toiminut näyttelijä Tuire Hindikka, pohtivat, uskaltaisivatko he ottaa yhteyttä maailmankuuluun teatterintekijään Vivica Banderiin ja kysyä, voisiko tämä ohjata heidän produktionaan syntyvän Kerikansan kronikat.
Elettiin aikaa, jolloin kansainvälinen rauhanliike oli vahva. PAND – taiteilijoiden rauhanliike – oli perustettu vastustamaan ydinaseita, ja liikkeen toimintaan osallistui Suomessakin tunnettuja taiteilijoita. Joensuulaiset teatterintekijät halusivat saada myös Vivica Bandlerin mukaan hankkeeseen.
He tiesivät, kenen puoleen olivat kääntymässä. Bandler oli tehnyt poikkeuksellisen uran suomalaisessa ja pohjoismaisessa teatterissa ja tuonut Suomeen avantgarden vaikutteita tavalla, joka erottui totutusta.
Mutta uskaltaisivatko nuoret teatterintekijät todella ottaa yhteyttä itse Vivica Banderiin? Silloinhan piti puhua ruotsia.
Lopulta rohkeus voitti. Yhteydenotto tehtiin suomeksi.
Bandler yllättyi, mutta oli mielissään siitä, että nuoret teatterintekijät ottivat häneen yhteyttä. Hän perehtyi hankkeeseen ja lähti mukaan – mutta omilla ehdoillaan.
Bandler halusi, että Pirkko Kurikka kirjoittaa näytelmän ja että Arja Saijonmaa näyttelee siinä.
– Siinähän oli monta roolia, ja sitten mietittiin, mitä tehdään. Vivica sanoi, että Arja näyttelee ne kaikki – tai ainakin kolme roolia, Rantala kertoo.
Esitys toteutettiin Joensuussa vuonna 1984 ja vietiin myöhemmin Tampereen Teatterikesään. Festivaalilla vieraili samaan aikaan italialainen näytelmäkirjailija ja teatterintekijä Dario Fo, joka näki esityksen ja piti siitä. Saijonmaan voimakas esiintyminen kantautui pieneltä näyttämöltä kuulemma laajemmallekin festivaalialueelle.
Esityksestä tehtiin myös katkelmia Ylen ohjelmaan, jossa Bandler kertoi kolmesta omasta suosikkiteoksestaan. Yksi niistä oli August Strindbergin Neiti Julie, toinen Märta Tikkasen teksti ja kolmas joensuulaisten tekemä Kerikansan kronikat.
Joensuulaisista teatterintekijöistä tuli Bandlerille läheisiä.
– Vivica sanoi minulle kerran, että jos Kurikka ja Hindikka asuisivat Pariisissa, koko Pariisin kulttuuriväki tuntisi heidät, Rantala sanoo.
Yhteistyö palaa näyttämölle
Uuden näytelmän idea syntyi Pirkko Kurikan ja Tuire Hindikan ajatuksesta. He halusivat palata aikaan, jolloin he työskentelivät yhdessä Vivica Bandlerin kanssa. Rantala puolestaan tarjosi heille mahdollisuuden toteuttaa näytelmä osana säätiön järjestämää Bandlerin 110-vuotisjuhlavuoden ohjelmaa.
Kurikka siis kirjoitti uuden näytelmän, Wartburg-likat ja kartanonrouva, jonka Rantala nyt ohjaa.
– Minusta on hauskaa tehdä tätä. Näyttää, kuinka moninaisissa ja erilaisissa toiminnoissa Vivica on ollut mukana, Rantala sanoo.
Rantala on toiminut Vivicas Vänner -säätiön puheenjohtajana sen perustamisesta lähtien.
Uusi esitys pohjautuu todellisiin tapahtumiin, mutta kyse ei ole suoraviivaisesta dokumentaarinäytelmästä. Eri ajat ja todellisuudet kohtaavat näyttämöllä, ja menneisyyttä lähestytään ennen kaikkea muistojen kautta.
Kurikka ja Hindikka esiintyvät esityksessä omina itsenään – Rantalan pyynnöstä.
– Tai voisi sanoa minun vaatimuksestani, hän lisää.
Tellu Turkka toimii esityksen säveltäjänä ja muusikkona. Koreografi Mari Kortelainen vastaa koreografiasta ja tekee myös muutamia pieniä rooleja. Suvi Laaninen esittää kirjailijaa, jota Arja Saijonmaa aikanaan näytteli. Saijonmaan kaksi muuta roolia siirtyvät Kurikalle ja Hindikalle. Visuaalisesta kokonaisuudesta vastaavat Joensuun kaupunginteatterin lavastaja Jonna Kuittinen, valaisija ja visualisti Tatu Vuori sekä julisteen ja muun visuaalisen ilmeen suunnitteleva Nikolai Tiitinen.
Wartburg-likat ja kartanonrouva saa ensi-iltansa Joensuun kaupunginteatterissa 28. lokakuuta 2026.
Työskentely on ollut Rantalan mukaan vauhdikasta.
– Aloitimme kesäkuussa ja heinäkuun puoliväliin harjoiteltiin päivittäin. Mutta harjoittelu ei ole ainoa asia. Sen lisäksi tehdään suunnitelmia lavastukseen, tehdään musiikkia ja Tellu tuo jatkuvasti uutta. Koko syksy harjoitellaan taas.
– Ei tässä ole paljon tarvinnut jahkailla.
Vivica muistojen kautta
Rantala on valinnut olla rakentamatta näyttämölle Bandlerista yksi yhteen -muotokuvaa. Häntä kiinnostaa enemmän se, millaisena Bandler muistetaan ja millaisia jälkiä tämä jätti ympärilleen. Rantalaa kiehtoo ennen kaikkea Bandlerin monipuolisuus.
– Vivicasta on lukematon määrä tarinoita. Ne ovat erilaisia, joskus ne kohtaavat ja joskus eivät. Minusta on mahtavan rohkeaa, että joku ihminen voi olla niin monipuolisesti kiinnostava.
Rantala nostaa esiin myös Bandlerin lapsuudesta tunnetun erityispiirteen. Toinen silmä oli jo pienestä pitäen hyvin heikkonäköinen, mahdollisesti lähes sokea. Bandler itse käytti kokemuksestaan vertausta, jonka mukaan hän yritti nähdä toisella silmällään sitäkin tarkemmin.
– Hän pystyi löytämään jatkuvasti lahjakkuutta. Ja sen hän kyllä onnistui tekemään. Varsinkin hän osasi tukea nuoria.
Teatteria kaikille
Rantala on koko uransa ajan ajatellut, että teatterin kuuluu olla kaikille.
– Yritän tehdä sellaisia produktioita, jotka avautuvat yleisölle sen asteisessa muodossa, millaisia katsojia he ovat.
Uudessa esityksessä historiaa ei kerrota yhtenä totuutena. Mukana on muistoja, kokemuksia, teatteria ja fiktiota.
– Tässä on monta todellisuutta päällekkäin, mutta sen seuraaminen on kuitenkin tapahtumana helppoa.
Häntä kiinnostaa myös nykyinen keskustelu siitä, missä kulkevat fiktion, autofiktion ja todellisuuden rajat.
– On mielenkiintoista, miten me löydämme sille muotoa.
Vivica Bandler alkuperäisen Kerikansan kronikat -esityksen aikaan
Vanha ystävä, mentori – ja anti-mentori
Raija-Sinikka Rantala itse tutustui Vivica Banderiin ohjaaja-näyttelijä Kaisa Korhosen 30-vuotispäivillä kesällä 1971. Joensuulaisen produktion aikaan Rantala työskenteli teatterikoulun koulutuskeskuksen johtajana.
Kun Rantala valittiin vuonna 1973 Kansainvälisen Teatteri-Instituutin (ITI) New Theatre -komiteaan, hänen ja Vivican tiet kohtasivat yhä useammin eri puolilla maailmaa. Molemmat toimivat aktiivisesti ITI luottamustehtävissä.
Siitä alkoi pitkä ammatillinen yhteistyö ja ystävyys. Tästä voit lukea lisää Raija-Sinikka Rantalan muistoja Vivica Bandlerista.
Paluu Bandlerin maailmaan tuntuu nyt erityiseltä, 110-vuotisjuhlavuoden kynnyksellä.
– On mielenkiintoista palata Vivican maailmaan tällä tavalla. Ja palata aikaan, jolloin Suomen kulttuuriväki oli sitä mieltä, että rauha oli keskeinen asia, jota pitäisi nostaa.
Taiteilijana ja ohjaajana Bandler oli Rantalan mukaan ennen kaikkea henkilöohjaaja. Rantalan omassa työssä henkilöohjaus on niin ikään keskeistä, mutta hän haluaa samalla hallita kokonaisuutta.
– Vivica oli myös erityisen kiinnostunut valaistuksesta. Hän oli alun perin halunnut elokuvan pariin.
Kaksikko keskusteli paljon teatterin tekemisen eri näkökulmista.
– Hän oli tietyllä tavalla minun mentorini, mutta myös anti-mentorini, Rantala naurahtaa.
– Kuunneltuani häntä tiesin, mitkä vaikeudet minua odottivat. Tein siksi usein päinvastoin.
Muistojen kautta tähän päivään
Wartburg-likat ja kartanonrouva ei siis ainoastaan kerro Vivica Bandlerin tarinaa. Se kertoo ennen kaikkea ihmisistä, joiden kanssa hän työskenteli, nuorista teatterintekijöistä, taiteilijoiden välisestä yhteistyöstä ja ajasta, jolloin teatteri kietoutui vahvasti yhteiskunnallisiin kysymyksiin ja rauhanliikkeeseen.
Rantala katsoo menneeseen, mutta työskentelee vahvasti tässä hetkessä – ja tähtää tulevaan.
– Todellisuuspohja on minusta hauska lähtökohta.
Bandlerin perintö ei hänen mukaansa ole yksi valmis tarina, vaan joukko erilaisia näkökulmia, kohtaamisia ja muistoja. Juuri niiden moninaisuudessa on myös muistamisen voima.
Uuden esityksen kautta yksi tällainen tarina palaa näyttämölle: nuorten joensuulaisten teatterintekijöiden rohkeus ottaa yhteyttä nimekkääseen Vivica Banderiin, Bandlerin ja uuden sukupolven kohtaaminen sekä yhteistyö, josta kasvoi vuosikymmenten mittainen ystävyys.
Teksti: Ida Rosenblad
Pieni ja kodikas yksikkö valaan vatsassa, Raila Leppäkoski luonnehtii Lilla Teaternia, jonka taiteellisena johtajana hän on toiminut tammikuusta 2014. Elokuussa eläkkeelle siirtyvä Leppäkoski sanoo viihtyneensä hyvin Helsingin kaupunginteatterin ruotsinkielisellä näyttämöllä.
– Yrjönkadun tila on hurmaava, ja Lillanin näyttämö on kokoluokassaan yksi Helsingin parhaista, hän sanoo.
Raila Leppäkoski (vas.), Kari Heiskanen ja Leena Uotila Helsingin kaupunginteatterin ohjelmistokauden avajaisissa. Kuva: Inka Porttila.
– Lilla Teaternissa on hyvin erikoislaatuinen atmosfääri, joka varmasti on osaksi Vivica Bandlerin ansiota. Teatteri on nimensä mukainen pieni yhteisö, jota tarvittaessa täydennetään vierailijoilla. Kokoonpanoltaan se muistuttaa 1980-luvun Ryhmäteatteria, ensemblen ydinjoukko on yhtä pieni ja kaikki ovat hyvin läheisissä tekemisissä toistensa kanssa.
– Siinä mielessä Lillan on hauska yksikkö, että Helsingin kaupunginteatteri jos mikä on kuuluisa valtavana laitoksena, jossa työntekijät eivät tunne toisiaan.
Raila Leppäkoski ja Vivica Bandler eivät koskaan tavanneet, mutta Leppäkoski muistaa nähneensä tämän Lahden kaupunginteatterille keväällä 1986 ohjaaman Bernard-Marie Koltèsin näytelmän Neekeri vai koirat. Bandlerin merkitystä suomalaiselle teatterille hän luonnehtii todella suureksi.
– Suomalaiset teatterintekijät eivät välttämättä ole sitä täysin hahmottaneet. Hän tavallaan avasi oven sodanjälkeiseen Eurooppaan, ja Bandlerin myötä meille saapui modernismin aalto: Jean-Paul Sartren, Albert Camus’n, Jean Genet’n ja Eugene Ionescon näytelmiä nähtiin ensin ruotsiksi, sitten suomeksi.
Leppäkoski muistuttaa, ettei Vivica Bandler ollut kansan syvien rivien äänitorvi.
– Hän edusti sivistyneistöä ja intellektuelleja, mutta hän ei ollut mikään semanttinen älykkö vaan hyvin maanläheinen ja räväkkä.
Taiteellisena johtajana ja ohjaajana Leppäkoski sanoo kunnioittaneensa Vivica Bandlerin traditiota ja pyrkineensä kantamaan huolellisesti saamaansa soihtua.
– Olen hänen perillisensä siinä mielessä, että olen aina tehnyt kantaesityksiä. Parikymmentä viime vuotta olen jopa välttänyt tarttumasta klassikoihin ja valtavirtaa edustaviin teksteihin. Samaa periaatetta olen noudattanut Lilla Teaternissa silläkin uhalla, että kantaesityksiä on vaikea myydä.
Nazifruar. Pia Runnakko, Åsa Wallenius, Marika Parkkomäki, Joachim Wigelius ja Robert Enckell. Kuva: Stefan Bremer.
Lillaniin Leppäkoski on ohjannut mm. Gunilla Hemmingin, Alec Aallon ja John Ajvide Lindqvistin näytelmiä.
– Minulle tarjottiin koko ajan uusia, hyviä suomenruotsalaisia tekstejä, jotka kiinnostivat minua. En ole aktiivisesti pyrkinyt sanelemaan, mistä aiheista kirjailijoiden tulisi kirjoittaa. Niinkin olisin voinut tehdä, jos joku olisi siihen ilmoittanut halukkuutensa, mutta mainitsemillani tekijöillä oli tarjota valmis kattaus: Hemmingillä Nazifruar ja Om kärleken, Aallolla Rådgivaren. Tartuin niihin mielelläni, sillä ne eivät edustaneet konservatiivista teatteria vaan olivat hyvin ei-tyypillisiä tekstejä.
Hän huomauttaa, että ohjelmistoon on mahtunut myös valtavirtaa edustanut Jordi Galceranin Kredit, joka valittiin Espanjan parhaaksi näytelmäksi vuonna 2013. Kantaesitys oli myös Bengt Ahlforsin kirjoittama ja ohjaama trilleri Gå på vatten.
Sixten Lundberg, Vuokko Hovatta, Åsa Wallenius, Pia Runnakko, Jonna Nyman ja Niklas Häggblom. Kuva: Henrik Schütt.
– Ainoa, jossa vähän annoimme periksi, oli juhlavuoden revyy, Revy à la Ahlfors, joka oli kooste Bengt Ahlforsin parhaista sketseistä ja lauluista. Se oli tavallaan kunnianosoitus Lillanin traditiolle.
Maaliskuun lopussa kantaesityksensä saanut Matti Linnavuoren näytelmä Ta mig till er ledare jää Leppäkosken viimeiseksi ohjaustyöksi vakituisessa työsuhteessa. Entä tulevaisuus?
– Monet eläkkeelle siirtyneet jatkavat työtään, todennäköisesti minäkin. Jos joku pyytää ohjaamaan, en varmaankaan pane vastaan, hän sanoo hymähtäen.
Hän myöntää olleensa ulkopuolinen tekijä suomenruotsalaisessa viitekehyksessä, mutta se on toisaalta antanut mahdollisuuden tarkkailla ympäristöä ja toimintakulttuuria eri näkökulmasta.
– Myös Vivica Bandler toimi monin tavoin vastakarvaan. Hänen seksuaalinen suuntautuneisuutensa oli yksi syy, joka loi hänelle tietyn position marginaalissa. Se heijastui myös teatterintekemiseen. Luulen, että Lillanin traditio on olla koko ajan vähän oppositiossa. Sitä kannattaisi vaalia, koska yritykset tehdä Lilla Teaternista jotakin myötäsukaista tuhoaisi sen ominaispiirteet. Siinä häviää pian lapsi pesuveden mukana.
Vaara on olemassa, sillä suomalaisteattereissa käydään ankaraa kamppailua tyhjentyviä katsomoita vastaan.
– Se näyttää olevan yleinen piirre kaikkialla, mikä voi synnyttää paniikkireaktion tarjota sellaista, josta ”yleisö varmasti tykkää”. Luulen, että pitäisi toimia nimenomaan päinvastoin: asettua vastakarvaan ja tarjota marginaalia marginaalissa. On mahdollista, että löytyy yleisö, joka innostuu siitä. Lilla Teaternissa niin on tehty ennenkin. Jos yrittää toimia toisin, haamu saattaa suuttua.
Tämä on Lilla Teaternin taiteellisen johtaja Raila Leppäkosken kaksiosaisen haastattelun ensimmäinen osa.
– On vaikea määritellä, mitä se on. Teksti on niin omalaatuisensa.
Helpolla ei ohjaaja Raila Leppäkoski ole itseään saati Lilla Teaternin näyttelijöitä päästänyt. Vastikään ensi-iltansa saanut Matti Linnavuoren näytelmä Ta mig till er ledare ei taivu lokeroitavaksi: kaikki tutut genret tuntuvat vääriltä. Lopulta löytyy sanapari – surrealistinen komedia – mutta sekään ei Leppäkosken mukaan kerro totuutta.
Tämäpä mielenkiintoista. Mistä oikein on kyse, kun suomalaisen teatterin konkari, ranskalaisia absurdisteja jo Ylioppilasteatteri-vuosinaan 1970-luvulla ohjannut Raila Leppäkoski tunnustaa työryhmineen pähkäilleensä huuli pyöreänä harjoitusten ensimmäiset viikot, miten tekstiä näytellään?
Linnavuoren näytelmä otettiin ohjelmistoon osin seremoniallisista syistä.
– Vuonna 2014 julkistettu Vivica Bandler -näytelmäkilpailu oli osa Lilla Teaternin 75-juhlavuotisohjelmaa. Kilpailu oli syntynyt edeltäjäni, teatterinjohtajana toimineen Pekka Strangin aloitteesta, ja saimme sen järjestämiseen avustusmäärärahan Svenska Kulturfondenilta, mistä kiitos säätiölle.
Ta mig till er ledare. Joachim Wigelius, Pia Runnakko ja Paavo Kerosuo. Kuva: Henrik Schütt.
Näytelmäkilpailuun saapui yli sata tekstiä, joista kaksi kolmasosaa oli suomenkielisiä, loput ruotsinkielisiä.
Raatiin kuului kaksi ohjaaja-kirjailijaa ja kaksi näyttelijää, jotka kaikki olivat jo kypsässä iässä, kuten Leppäkoski asian ilmaisee.
– Tähtäsimme tietoisesti siihen, että raadilla olisi paljon kokemusta. Teimme heti alussa myös selkeän linjapäätöksen eli pyrimme palkitsemaan sellaisia tekstejä, jotka eivät edusta mainstreamia, valtavirtaa. Johtotähtenämme oli kunnioittaa Vivica Bandlerin henkistä perintöä. Hän oli hyvin rohkea ja teki ratkaisuja, jotka eivät useinkaan miellyttäneet ympäristöä.
Koska Vivica Bandler -näytelmäkilpailu oli kaikille avoin, tarjonnan skaala oli laaja. Mukana oli paljon ensikertalaisia, mikä osaltaan teki valikoimasta kirjavan.
Raila Leppäkoski korostaa, etteivät he hakeneet voittajatekstiltä siistiä ja aristoteelista ratkaisua.
– Loppuvaiheeseen ylsi kymmenisen tekstiä, jotka kaikki täyttivät näkemyksemme mukaan ei-traditionaalisen näytelmän kriteerit. Toki, jos siellä olisi ollut loistava aristoteelista perinnettä edustava teksti, olisimme varmasti hyväksyneet sen.
Raati päätti palkita kaksi tekstiä molemmissa kielissä, yhteensä siis neljä näytelmää. Voiton jakoivat Jukka Vienon Opas ja Matti Linnavuoren kaksikielinen Ta mig till er ledare. Sofia Aminoffin Vindparken ja Matti Tolvasen Hopeasydän saivat kunniamaininnan.
– Ne ovat kaikki erittäin poikkeuksellisia ja persoonallisia. Jos tekstit luetettaisiin valtavirtaa suosivalla teatterinjohtajalla, hän varmastikin toteaisi, ettei niistä voi tehdä esityksiä.
Elokuussa eläkkeelle siirtyvä Leppäkoski sanoo ymmärtäneensä kilpailun jälkeen, ettei hän voi velvoittaa seuraajiaan sitoutumaan raadin radikaaliin päätökseen. Osin siksi hän päätti ohjata itse yhden teksteistä. Ratkaisua siivitti myös tieto, että ohjelmistoon tarvittiin uusi ensi-ilta.
Joachim Wigelius ja Pia Runnakko. Kuva: Henrik Schütt.
– Ajankohdaksi määräytyi maaliskuun viimeinen päivä eli kevät. Silloin ihmiset eivät välttämättä lähde katsomaan mitään synkkää draamaa. Kaksi palkituista teksteistä on hyvin mustansävyisiä. Tavallaan sitä on myös Linnavuoren teksti, mutta toisaalta sitä voisi luonnehtia koomiseksi, ehkä parodiaksikin.
Leppäkoski kertoo viehättyneensä Linnavuoren tekstin hulvattomuudesta ja tietystä magiikasta, vaikka teksti ammentaa sisältönsä historiallisista tositapahtumista. Pitkä kokemus auttoi näkemään, ettei teksti käänny näyttämörealismiksi, vaan se vaatii surrealistisen elementin, aikuisten satunäytelmän maiseman.
– Se on esteettisesti tavattoman kaunis, kuin CinemaScope-versio. Se on myös kaukaista sukua Peking-oopperalle.
– On ollut hauska huomata, miten Linnavuori leikkii näytelmäkirjallisuuden kaanonin eri osatekijöillä. Tekstissä on paljon klassikkokirjallisuuden attribuutteja, muun muassa wildelainen traditio, jolle hän tavallaan kumartaa. Siinä on myös piirteitä kansannäytelmän traditiosta. Ja onko teksti kenties velkaa Molièrelle?
Linnavuoren näytelmä vie katsojat 1800-luvun alkuun, jolloin Suomeen saapuu tutkimusmatkalle ranskalaista älymystöä edustava pariskunta. Kohtaaminen alkuperäiskansan kanssa nostaa esiin monet vastakkaisuudet.
Jan-Christian Söderholm, Pekka Huotari, Paavo Kerosuo ja Jonna Nyman. Kuva: Henrik Schütt.
Ensimmäinen lukuharjoitus tulvi naurua, sillä Linnavuoren teksti huvitti työryhmää kovasti. Mitä pidemmälle työ eteni, sitä selvemmin komedian alta paljastui toinen ulottuvuus.
– Juonen teema on syvästi poliittinen. Siinä pohditaan, onko olemassa kansallisuuksia tai luokkia, joilla on oikeus kutsua itseään paremmaksi kuin toiset.
Leppäkoski kuvailee esitystä myös runolliseksi.
– Yhdessä työvaiheessa pohdimme, onko jokainen lause kuin runo, jotta paljastuisi tekstin ydin. Siitä on jäänyt vielä häivähdys esitykseen.
Kaksikielisen esityksen alussa ranskalaiset puhuvat ruotsia, alkuperäiskansa suomea. Näytelmän edetessä kielet sekoittuvat, kun osa henkilöistä oppii toistensa kieltä.
– Linnavuori käyttää kieliä taitavasti. Tekstissä on lainauksia vanhasta akateemisesta ruotsin kielestä, mutta sen lisäksi kirjailija on luonut konstruoitua dialogia, jossa on vanhahtava poljento. Se on osa näytelmän magiikkaa.
Raila Leppäkoski tietää, että Ta mig till er ledare on katsomiskokemuksena haastava. Se näkyi myös arvosteluissa.
Siinä missä Helsingin Sanomien Lauri Meren mielestä ohjaaja saa historialla leikkivän tekstin assosiaatiovirrat kulkemaan ja Aamulehden Soila Lehtonen luonnehtii teosta pelottoman ronskiksi ja yllättäväksi, Hufvudstadsbladetin Sonja Mäkelä kokee näytelmän rasistisena ja naisia halventavana ja pitää käsittämättömänä, että Linnavuoren teksti on Vivica Bandler -näytelmäkilpailun palkittujen joukossa.
– Kirjailijalla ei ole mitään tiettyä teesiä, mutta näen tekstissä kritiikin hallitsevaa järjestelmäämme kohtaan. Siinä on myös anarkistinen piirre eli Linnavuori käyttää epäkorrektia kuvastoa. Se on itse asiassa yhteinen piirre kaikille palkituille teksteille. Niistä jokainen ravistelee tabuja.
Vivicas Vänner -säätiö ei ole osallistunut Vivica Bandler -näytelmäkilpailun järjestämiseen eikä palkittujen teosten valintaan. Säätiömme on tukenut Lilla Teaternin 75-vuotisesta taipaleesta kertovan historiikin, Caterina Steniuksen Här går det under! julkaisemista.
12.03.2015
“Elämä on helvettiä.”
Sanat ovat Vivica Bandlerin, Tanssiteatteri ERIn monivuotisen hallituksen puheenjohtajan, joka muisteli sodan jälkeen viettämäänsä aikaa Pariisissa. Värillisiltä ystäviltään hän oppi, ettei ihmisen kannata koskaan olettaa, että elämä olisi onnellista. He opettivat myös, että pettymykset voi nujertaa itseironialla, ”mustalla naurulla”.
Suurkaupungin syrjään ja varjoon pakotettujen ajatukset Vivica kierrätti ERIläisille, ja siitä maaperästä on syntynyt myös Zirkkeli, ikivihreillä iskelmillä ja säröisillä tulkinnoilla ryyditetty tanssiteos, jonka kauneus on rujoa mutta maagista.
Eeva Soinin ja Lassi Sairelan yhteistyö on jälleen kerran tuottanut ilottelevaa ja särmikästä liikekieltä sekä joukkioittain merkillisiä, tarkkaa katsetta vaativia hahmoja. Esityksestä rakentuu vinoon kasvaneiden, syrjään heilahtaneiden ja Gaussin kellokäyrältä pudonneiden sirkus, jota kaksikko luonnehtii käsiohjelmassa mahtavaksi metaforaksi elämälle.
Yksi esityksen teemoista on – tietenkin – rakkaus, joka ERIläisten käsittelyssä paisuu sydänten paritanssiksi, tyynytyrmäykseksi ja machoilevien kukkopoikien sumopainiksi. Aina ei lempi osu kohdalle, jolloin viiltävä suru on kätkettävä, kyynelet nieltävä ja kaipaus kuopattava.
Sydän rakastaa. Eeva Soini ja Juanjo Torres. Kuva: Matti Kivekäs
Sen saa nytkin tuta valkoiseksi sminkattu klovni, järisyttävän hienosti laulava kontratenori Jouko Enkelnotko, jonka tulkinta Jari Pylväisen säveltämästä ja sovittamasta Yli kukkien -laulusta on yksinkertaisesti pysäyttävä.
Laulujen komediallinen kuvittaminen on taitolaji, joka ERIssä hallitaan. Karikatyyrimäisiä sävyjä sisältävä dramatisointi milloin pieneen, milloin suureen ääripäähän irrottaa yleisöstä naurut ja ensimmäiset väliaplodit jo alkumetreillä. Vaikka vauhti yltyy paikoin hyrrämäiseksi pyörinnäksi, ajatus pysyy kasassa ja tanssillinen taso korkealla. On nautinto katsoa esitystä, jossa tekijät hallitsevat työnsä.
Esityksen nimi, Zirkkeli, vie ajatukset veitsen terällä tasapainoilemiseen, jota Lassi Sairela kuvaa herkulliseksi paikaksi Irmeli Haapasen kirjoittamassa jutussa. Tarvitaan vain pieni suunnanmuutos, ja pudotus tuottaisi toisenlaisen lopputuloksen.
”En ole koskaan pettynyt. ERIn esityksissä on aina jokin juju. Nytkin nähtiin viiltäviä asioita.”
Tuntemattoman vierustoverin kommentti saa ystävättären nyökkäämään päätään. Tänne tullaan vastedeskin.
Rakenneuudistus. Jouko Enkelnotko ja Eeva Soini. Kuva: Matti Kivekäs
Tyhjän nauramisesta ei totta vie ole Zirkkelissä kyse, vaan teräviä pistoja saavat niin naisten ulkonäkövaatimukset, keskustelu karvoista kuin yhteiskunnan säästöpakotteetkin. Materiaalia ja vihjeitä on paljon, ja kukin näkee kohtaukset tavallaan. Tulkinnanvaraisuus on teoksen ydintä, kuten Jaakko Virrankoski toteaa Toiseen todellisuuteen -blogissaan.
Ja nyt on syytä nostaa hattua Tuula Bergqvistille, joka on jälleen käyttänyt innovoivasti saksiaan ja puvustanut Zirkkelin kymmenet karnevalistiset hahmot.
ERIläisten kyky ottaa haltuunsa näyttämötila niin, että se ulottuu ajoittain sfäärien tuolle puolen, on vangitsevaa. Kun jonglöörikolmikko esittää temppujaan ilman verkkoa, korkeus kutittelee katsojien vatsanpohjaa, vaikka silmä todistaa, että lattiatasossa mennään.
Kääpiöt. Lassi Sairela, Eeva Soini ja Toni Laakkonen. Kuva: Matti Kivekäs
Kekseliäisyyttä on hyödynnetty myös Zirkkelin soitin- ja efektivalikoimaa kasattaessa. Kun kolme kääpiötä valloittaa näyttämön veitsineen, raastinrautoineen ja miniflyygeleineen ja vinkaisee ilmoille kertsin valuvat vaut, ei yleisön riemulla ole rajoja.
Populaarikulttuuria aktiivisesti harrastaville esitys tarjoilee namun toisensa perään. Bongattavaa riittää avaruuselokuvista Bette Midlerin merenneitoihin. Visuaalisesti rikas ja värikäs esitys vetoaa myös lapsiin. Alinta – saati ylintä! – ikärajaa esitykselle ei ole asetettu, vaan se sopii Lassi Sairelan mukaan aina 5-vuotiaista seniori-ikäisille.
