Huumoria tarvitaan, koska elämä on niin absurdia

syyskuu 23, 2014 kello 09:11 (Katri Heino)

Yleisön ääni on Jumalan ääni.

Sanat ovat säveltäjä Kalevi Ahon, mutta toisin kuin lainauksesta voisi äkkiseltään päätellä, yleisö ei sanele taiteilijan työn sisältöä.

– Näyttämötaideteosta ei ole olemassa ilman yleisöä, mutta taiteilija ei voi koskaan miettiä etukäteen yleisön – eikä myöskään median tai kollegoiden – odotuksia. Se johtaa nopeasti umpikujaan, Tiina Lindfors sanoo.

Kaksi Juliaa syleilyssä, Anneke Lönnroth ja Tiina Lindfors. © Matti Kivekäs

– Sen sijaan näyttämötaidetta tekevän taiteilijan pitää syvällisesti ymmärtää yleisön reaktiot. Ainoa totuus tapahtuu silloin, kun teos kohtaa yleisön ja alkaa elää. Kyse on esiintyjien ja yleisön yhteissosiaalisesta tapahtumasta, jossa virtaukset puoleen ja toiseen ovat todella merkittäviä.

Ehkä juuri se tekee Tiina Lindforsin tanssiteoksista niin kiehtovia. Hänen tinkimätön, lähes palava asenteensa käsitellä elintärkeitä aiheita ja intensiivinen suhteensa musiikkiin synnyttää taidetta, joka puhuttelee. Reseptiin kuuluu olennaisena osana myös vahva teatterillinen ilmaisu.

Merkittävä kohtaaminen Mikkelissä

Tiina Lindfors sanoo Nykykoreografin jalanjäljissä -kirjassa (Like, 2011), että merkittävintä on elämysten synnyttäminen. Siinä hän muistuttaa rakasta ystäväänsä, Vivicas Vänner -säätiön perustajaa Vivica Bandleria, jolle teatteri oli elämän ja elämyksen tyyssija ja jonka mukaan taiteilijan tehtävä on suunnata valonheittäjä siihen, mitä muut kenties eivät näe.

Kaksikko tapasi ensimmäisen kerran vuonna 1987 Mikkelissä, missä järjestettiin feministinen tapahtuma, johon Lindfors osallistui senaikaisen naisystävänsä kanssa.

– Sekä Vivica että minä pidimme tilaisuudessa esitelmän. Kohtasimme uudelleen illallisella, jolloin Vivica havaitsi Annan, joka muistutti erästä hänen entistä tyttöystäväänsä. Tuntui kuin hän olisi minussa nähnyt itsensä ja tilanteessa jotakin entuudestaan kovin tuttua. Keskustelimme pitkään.

Seuraavana päivänä Vivica lähetti feminaarion aikana Tiinalle ja Annalle kirjelappusen osallistujien käsien kautta. Tycker ni om kräftor? kuului teksti.

– Näin saimme ensimmäisen kutsun hänen keittiöönsä Helsingin Huvilakadulle. Myöhemmin siellä vietettiin lukemattomia juhlia ja muita tapahtumia.

Kokemuksen ääni ja lohdutus

Kun Tiina Lindfors, Eeva Soini ja Lassi Sairela perustivat Tanssiteatteri Erin, he pyysivät Vivica Bandleria teatterin kannatusyhdistyksen puheenjohtajaksi.

Pohjoismaisen teatterin suuri vaikuttaja Vivica Bandler toimi ERIn kannatusyhdistyksen puheenjohtajana 1989–2004. Kuva @ Irja Samoil

– Käytännössä ryhmä oli ja on yhä täysin itsenäinen. Kyse oli enemmänkin henkisen tuen antamisesta Vivican nimen ja painoarvon kautta.

Vivica Bandler toimi puheenjohtajana kuolemaansa asti, vuoteen 2004. Koko sen ajan varapuheenjohtajana toimi teatteritieteen professori Pirkko Koski.

– Vuosikokous pidettiin aina Vivican keittiössä, jolloin kävimme läpi, mitä ERI oli tehnyt ja millaisia produktioita seuraavaksi oli suunnitteilla. Kannatusyhdistyksen jäsenet eivät koskaan puuttuneet taiteellisiin päätöksiin.

Lindfors sanoo Vivica Bandlerin olleen tärkeä tuki monenlaisissa ongelmatilanteissa, joita teatterit, niin uudet kuin etabloituneetkin, kohtaavat.

– Hän osasi antaa viisaita neuvoja, miten suhtautua, rauhoittua ja mennä eteenpäin, vaikka vastassa tuntuisi olevan seinä pystyssä. Hänen kokemuksensa ja apunsa oli korvaamatonta. Ikäviä asioita kokiessani Vivica lohdutti: ”Voi Tiina-kulta, älä sure. Anna hevosen surra, sillä on isompi pää.”

Mahdottomien rakkauksien äärellä

Vivica Bandler teki ERIn kanssa kolme teosta: Tango on vakava asia (1993), Käräjät – missä isä (1995) ja Minä rakastan sinua (1997).

– Se oli taiteiden yhteistyötä. Inspiroimme toisiamme, Lindfors sanoo.

– Kaikki teokset lähtivät liikkeelle Vivican ideoista. Ne saattoivat olla aika mahdottomiakin, kuten Minä rakastan sinua -teoksessa, jossa erilaiset asiat rakastuivat toisiinsa. Miten esittää näyttämöllä, kun kävelykeppi ja roskatikku rakastuvat? Tai kaksi erilaista laukkua?

ERIn ja Vivica Bandlerin yhteistyössä tekemä Minä rakastan sinua sai ensi-iltansa 1997.

Käsikirjoitukset kaksikko laati yhdessä. Kun se oli valmis, Tiina Lindfors valitsi musiikin ja teki koreografian.

– Vivica ei koskaan tehnyt tarkkaa henkilöohjausta, mutta hänellä oli terävä silmä ja vainu sille, mitä täytyi tehdä, jotta kokonaisuus toimisi paremmin. Vivican aloitteesta käytimme tanssiteoksissa myös replikointia jo vuonna 1993, paljon aikaisemmin kuin siitä tuli trendi. Hänen kanssaan työskenteleminen teki hyvää koko ryhmällemme ja pakotti venyttämään rajojamme, mikä kasvatti meidän taiteilijoiden itseluottamusta ja rohkeutta.

Kun ERIläiset työstivät Käräjät – missä isä -teosta, Vivica oli joutunut sairaalaan, jossa Lindfors kävi häntä tapaamassa.

– Tanssiteoksen suunnitteleminen piristi häntä, ja nauroimme usein niin, että jouduimme pitämään vatsastamme kiinni. Huumori yhdisti meitä alusta asti. Ilman sitä ei tule toimeen. Happi loppuu.

Lindfors huomauttaa, etteivät huumori ja tärkeä sanoma sulje pois toisiaan.

– Mitään niin vakavaa ei ole, ettei joukkoon mahtuisi huumoria. Huumoria tarvitaan, koska elämä on niin absurdia.

Paluu taiteen pariin

– Vivica oli minulle esikuva, monessakin mielessä, ja läheinen, uskottu ystävä loppuun asti, Tiina Lindfors sanoo ja kehuu Bandlerin kielitaitoa, sivistystä ja kansainvälistä kontaktiverkostoa.

Myös Tanssiteatteri ERI on avannut aktiivisesti ovia maailmalle.

– Olemme vierailleet yli 25 maassa, mutta kansainvälisyys on muutakin kuin ulkomailla esiintymistä. Olennaista on liikkua aivot auki ja vastaanottaa impulsseja muista kulttuureista ja ihmisistä. Esiintymismatkoilla se ei aina onnistu, koska suurin osa energiasta menee esityksen optimaaliseen toteuttamiseen.

Tällä hetkellä ERIläiset keskittyvät oman, Turun Yliopistonkadulla sijaitsevan teatteritilansa käyttöön. Syynä on juuri valmistunut remontti.

– Olemme satsanneet siihen kaiken, mitä omistamme. Siksi pyrimme maksimoimaan teatteritilan käyttöasteen. Toimimme hyvin itsellisesti, mikä käytännössä tarkoittaa, että joudumme tekemään paljon työtä, koska olemme itsemme varassa. Kaikki on kallista, eivätkä avustukset ole nousseet.

Greta Sandon Simone Weilinä Valoon on puu juurtunut -teoksessa. Kuva @ Matti Kivekäs

Vaikka viime vuodet suomalainen yhteiskunta on edennyt talouden ja markkinavoimien ehdoilla niin, että olemme kansana kaatuneet nenällemme, kuten Tiina Lindfors asian ilmaisee, hän ei ole tulevaisuuden suhteen täysin toivoton.

– Uskon, että yhteiskunnalliset aallot saavuttavat jossain vaiheessa saturaatiopisteensä, jonka jälkeen ihmiset palaavat taiteen pariin, koska se tuottaa iloa, herättää ajatuksia ja parhaimmillaan auttaa löytämään ratkaisuja.

********

Minä rakastan sinua -teoskuva sekä Vivica Bandlerin ja ERIläisten yhteiskuva on julkaistu teoksessa Tanssiteatteri ERIn ensimmäiset 20 vuotta (2010). Kuvat julkaistaan säätiön sivustolla Tiina Lindforsin luvalla.

Olethan lukenut tanssija-koreografi Tiina Lindforsista kertovan sarjan ensimmäisen osan Taiteilijan pyhä tehtävä on herättää ja vaikuttaa ja toisen osan Musiikista ja tanssista syntyy kineettistä runoutta?

KOMMENTOI



*) Kentät jotka merkitty tähdellä ovat pakollisia.