Ihmisen ikuinen aaltoliike – lähteä vai jäädä?

marraskuu 12, 2014 kello 14:09 (Katri Heino)

Mummin kädet.

Ne Anni Mikkelsson tallensi yläasteella kuvaamataidon työtään varten. Niitä hän katsoi tarkoin jo silloin ja niitä hän katsoi tarkoin nyt, käydessään sairaalassa tervehtimässä mummiaan.

– Mummini käsissä on jotain taiteen tekemiseni lähtökohtia. Jotain ydintä, hän sanoo ja tarkentaa.

– Olen ollut kiinnostunut isovanhempieni tarinoista ja niiden kautta historiasta ja yhteiskunnallisista olosuhteista. Haluan saada yhteyden menneeseen ja päästä kiinni asioiden juuriin.

Kiinnostus historiaan näkyy Mikkelssonin mukaan kaikissa hänen kirjoittamissaan ja ohjaamissaan esityksissä.

– Monet esitykseni näyttävät syy-seuraussuhteita. Ne kysyvät miksi tämä on näin.

Teatterin lumo piti otteessaan

Anni Mikkelssonin tie taiteentekijäksi alkoi jo lapsena Nastolassa ja Lahdessa, joissa hän näytteli eri harrastajateattereissa monta vuotta.

– Minulle muodostui aika kompleksinen suhde esiintymiseen. Sen sijaan johtaminen ja kokonaisuuksien hallinta on aina ollut helppoa.

Anni Mikkelsson Kuva © Aino-Marja Miettinen

Kuusitoistavuotiaana Anni muutti Helsinkiin, kun hänet hyväksyttiin Kallion ilmaisutaidon lukioon. Jatko ei kuitenkaan sujunut haaveiden mukaan, sillä opiskelupaikka Teatterikorkeakoulun ohjaajan koulutusohjelmassa jäi saamatta. Varatien tarjosi Helsingin yliopisto, jossa Anni Mikkelsson ryhtyi opiskelemaan teatteritiedettä.

– Tein opintojen ohessa koko ajan teatteria. Tein myös kaikkea muuta. Vedin Teatterimuseossa työpajoja ja opastuksia, olin mukana kansalaisjärjestötoiminnassa ja politiikassa, mutta teatteri ei jättänyt rauhaan.

Käänne tapahtui syksyllä 2011, kun Anni Mikkelsson ohjasi Ilves-teatterille kirjoittamansa näytelmän Minna Cunt – ei kenenkään vaimo.

– Sen myötä alkoi kehkeytyä oma teatterikäsitykseni ja nykyinen toimintatapani. Ohjaajana ja käsikirjoittajana minulla on hallussani sekä sana että liha. Se tuntuu hyvältä.

Elämisen nälkä vei maailmalle

Meriteatterin esityksiä, niin menneitä kuin ensi kesänä nähtävääkin, yhdistää sama kaksisuuntainen kysymys. Lähteäkö vai jäädä?

Liikkeelle lähtemisen pakko on riivannut myös Anni Mikkelssonia.

anni_laivassa

– Nuorena halusin Helsinkiin kuin Moskovaan. Ehkä se johtui juurettomuudesta, joka panee useimmat liikkeelle. En löytänyt omaa paikkaani niiltä paikkakunnilta, joissa asuin. Vanhempani ovat kotoisin Turusta, mutta minä kasvoin Nastolassa. Myöhemmin muutimme Lahteen.

Pääkaupungin lisäksi Anni mieli maailmalle. Ensimmäisen reissunsa hän teki 17-vuotiaana, InterRaililla, totta kai.

– Olen aina ollut utelias ja kiinnostunut monista asioista. Haluan nähdä, tehdä ja kokea, hän sanoo ja nimeää läheisimmäksi matkakohteekseen Itä-Afrikan.

– Siellä olen miettinyt ja oivaltanut monia asioita elämästä, kuolemasta, syntymästä. Sinne palaan aina.

Teatteri on yhdessä tekemistä

Ihmiselämän ikuinen aaltoliike – lähteä vai jäädä – näkyy myös Meriteatterin esityksissä; teatterin, jonka Anni Mikkelsson perusti vuosi sitten kesämökkinsä läheisyyteen, Rymättylään. Iso kierros kaikkien merien kautta päätyi lopulta lähelle.

Rymättylän Röölään hän kokosi ryhmän, jonka toimintaa leimaa ehdoton antihierarkisuus ja pyrkimys kohti toista kunnioittavaa ja virtaavaa yhdessä työskentelyä.

Meriteatteri-logo-1200x400-pieni

– On turhaa rakentaa keinotekoisia rajoja, jotka ovat vain päämäärän eli hyvän teatterintekemisen ja taiteen esteenä. Teatteri ei tarvitse turhaa huutamista, nöyryyttämistä ja omaa egoaan pönkittäviä ohjaajia. Meidän sukupolvemme tekijät osaavat tehdä yhdessä ja ottaa monenlaisia positioita.

Anni Mikkelsson sanoo lukeneensa aina paljon, minkä voi tulkita hänen mukaansa myös helmasynniksi.

– Teoriat ovat yksi tapa jäsentää maailmaa, eräänlaisia hauskoja leikkejä, joita voi ottaa avuksi. Ohjatessani minun on kuitenkin pitänyt hylätä kirjat, jotta olen pystynyt tekemään teatteria. Varsinainen teatterityö on aina orgaanista ja käytännönläheistä. Silti läsnä on kaikki se, joka on mennyt lävitseni: sanat, kuvat, äänet, kokemukset, koko elämäni.

Ihmisen elämä on hiuskarvan varassa

Vaikka Meriteatterin esitykset ovat olleet tunteisiin vetoavia, Anni Mikkelsson nimeää teatterin tärkeimmäksi tehtäväksi ajattelun herättämisen. Hän ei tahdo yleisön vaipuvan vain ”tunnemömmöön” vaan pohtivan esityksen kautta itselleen tärkeitä asioita.

– Esimerkiksi Laulu on meren laulu -esityksessä katsoja voi miettiä suhdettaan menneeseen tai kuolemaan. Tai siihen, miten kestää sen, ettei elämä mene niin kuin haluaisi.

Kuva © Vilma Vantola

– On aikamme ja yhteiskuntamme harha kuvitella, että kaikki on mahdollista saavuttaa, jos vain tekee tarpeeksi. Että kaikki on vain itsestä kiinni. Tosiasiassa elämä on arvaamatonta ja ihmisen elämä hiuskarvan varassa. Se vain ei näy meidän yhteiskunnassamme.

Hän huomauttaa, miten olemme yhä vähemmän tekemisissä toistemme kanssa kasvotusten.

– Teatterissa on ainutlaatuista juuri se, että kaikki ihmiset ovat samassa tilassa ja jakavat yhteisen kehollisen kokemuksen. Livetilanne on nykyaikana yhä harvinaisempaa – ja siksi myös tärkeämpää.

Olethan lukenut Anni Mikkelssonista kertovan bloggaussarjan ensimmäisen osan Meriteatteri on silta historiasta huomiseen.

KOMMENTOI



*) Kentät jotka merkitty tähdellä ovat pakollisia.