Kirjoittaminen on mustasukkainen rakastaja

marraskuu 8, 2015 kello 10:00 (Eija Mäkinen)

– Olen ollut onnekas ammatinvalinnassani. Kirjailijantyö on mielekäs tapa sekä elää arkea että osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun, Emilia Pöyhönen sanoo.

Teatterikorkeakoulusta keväällä 2008 valmistunut Pöyhönen on työskennellyt näytelmäkirjailijana, dramaturgina ja suomentajana. Lukuvuoden 2004–05 hän opiskeli Berliinissä, Hochschule für Schauspielkunst Ernst Buschissa.

– Saksassa näytelmäkirjailijaperinne on hyvin vahva, kun taas meillä näytelmäkirjailija on prosaisteihin verrattuna ikään kuin pseudokirjailija. Saattaa johtua Berliinin-opinnoistani, mutta näen, että kirjailijan työ on yksi väline uudistaa teatteria siinä kuin jokin muukin. Näytelmä on vapaa rajapinnan laji, joka mahdollistaa monenlaisia asioita. Minua kiinnostaa kirjoittaminen, joka kysyy näyttämöltä kysymyksiä.

– Suomen vahva realistinen perinne tuottaa välillä ajattelua, jonka mukaan taiteilijan tehtävä on tallentaa nykytodellisuutta. Taide on tietysti paljon muutakin.

Kaikilla on oma tiensä

Kirjoittaminen on Emilia Pöyhöselle olemassaolon ja maailmassa olemisen tapa.

– On vaikea eritellä, mihin kaikkeen se liittyy. Kirjoittaisin, vaikka kukaan ei julkaisisi tekstejäni, hän sanoo.

Emilia Pöyhönen. Kuva © Aino Huovio.

Emilia Pöyhönen. Kuva © Aino Huovio.

Työnä kirjoittaminen on ankara laji, koska se vaatii yksinäisyyttä ja kykyä olla itsensä kanssa.

– Sanon usein, että kirjoittaminen on mustasukkainen rakastaja. Kaikki vaiheet eivät tietenkään ole niin intensiivisiä. Mutta käytännössä kirjoittaminen tarkoittaa sitä, etten voi jatkuvasti juosta sosiaalisissa tilanteissa.

– Eri taiteilijoille sopivat erilaiset metodit ja työskentelytavat. Se, että kirjoitan yksin, ei tarkoita, että työskentelen eristäytyneenä. Päinvastoin, koen olevani osa aktiivista keskustelua. Käyn näytelmäkirjailijoiden Teksti-yhteisön tapaamisissa ja käyn dialogia kollegoiden sekä läheisten ohjaajien kanssa. Käyn myös katsomassa esityksiä. Kaikkein tärkeintä on kuitenkin lukeminen.

Näytelmät on tehty luettaviksi

Emilia Pöyhösen aiempaa tuotantoa on julkaistu kirjoina. Kustantajana toiminut Kirja kerrallaan lopetti kuitenkin toimintansa lokakuussa 2012.

– On ongelmallista, ettei Suomessa ole viime vuosina julkaistu näytelmiä kirjoina. Suuret kustantamot ovat julkaisseet joitakin näytelmäkirjallisuuden klassikoita. Sen sijaan nykynäytelmiä julkaisevat lähinnä teatterit, niitäkin vähän. Se tarkoittaa, ettei niitä saa kirjastoista, ja näytelmien lukemisen perinne katoaa.

Pöyhönen iloitsee, että helsinkiläinen Into Kustannus julkaisee syksyllä 2016 kolmen näytelmän – Prinsessa Hamlet, kuka tahansa meistä – dokumentti ja Leipäjonoballadi – kokoelman.

– Kirjailijana näen sen tärkeänä tekona, ovathan näytelmäni kirjallisuutta siinä missä proosa, runous ja maailmankirjallisuus.

inton_logo

Hän tuntee itsensä onnekkaaksi, koska saa tehdä mieleistään työtä. Helppoa se ei aina ole. Työtä on tehtävä paljon, ja näytelmätekstien tulee kestää kriittinen tarkastelu.

– Kun prosessi on lopuillaan, kaikki vaiva alkaa unohtua. Se on tietenkin itsesuojelua. Eihän sitä muuten ryhtyisi koskaan enää tekemään uudestaan mitään.

Kuka saa tehdä taidetta?

Pöyhönen muistuttaa, että näytelmien kirjoittaminen on hyvin hidasta työtä, johon usein liittyy epävarmuus toimeentulosta.

– Vielä toistaiseksi taiteilijan on ollut mahdollista työskennellä Suomessa apurahajärjestelmän ansiosta niin, ettei suuria taiteellisia kompromisseja ole tarvinnut juuri tehdä. Mutta apurahat ovat pieniä, ja käytännössä näytelmäkirjailija elää usein jatkuvasti toimeentulon rajoilla ja sosiaaliturvan ulkopuolella.

– Kun puhutaan siitä, kenellä on mahdollisuus tehdä taidetta, puhutaan vääjäämättä myös rahasta.

Jos yhteiskunnassa taide toimii kaupallisella pohjalla, niin ainoat, jotka pystyvät tekemään sitä, ovat rikkaiden perheiden lapset. Heidän perheensä maksaa taidetyön.

– Esimerkiksi Saksassa suuri osa taiteilijoista on erittäin hyvätuloisista perheistä. Kyse ei ole siitä, etteivätkö köyhempien perheiden lapset olisi taiteellisesti yhtä lahjakkaita, mutta heillä ei ole taloudellisesti mahdollista opiskella taidetta tai työskennellä taiteilijana.

Suomessa on Pöyhösen mukaan poikkeuksellinen tilanne, koska taidekoulutus on ilmaista, ja opiskelemaan valitaan lahjakkaimmat.

– Olemme perifeerinen maa, ja kommunikoimme todella huonosti muun maailman kanssa. Mutta meillä on laadukasta ammattitaiteilijoiden tekemää esitystaidetta, näytelmäkirjallisuutta, kuvataidetta. Yksi keskeinen syy siihen on, että meillä on ollut mahdollista valita parhaat. Jos ajamme taiteen rahoituksen alas, tilanne muuttuu radikaalisti. Taiteesta tulee rikkaiden perheiden lasten harrastustoimintaa. Eikä siinä mitään, varmasti kirjoja julkaistaan silloinkin. Mutta on selvää, että myös laatu on toisenlaista.


Olethan lukenut Emilia Pöyhösestä kertovan juttusarjan ensimmäisen osan Naisten pitää kuolla, jotta he pääsisivät kaanoniin ja toisen osan Meillä on valta tulkita uudestaan kaikkia myyttejä.

KOMMENTOI



*) Kentät jotka merkitty tähdellä ovat pakollisia.