Klovnilla ei ole vastauksia, mutta se uskaltaa kysyä

11 maaliskuun, 2014 kello 10:11 (Eija Mäkinen)

Esittelemme säätiön tukemia ja palkitsemia tekijöitä. Ensimmäisenä on vuorossa näyttelijä Laura Rämä, jonka klovni-duo-produktio Kerstin von Tjäreborg ja Diana A. La Pesu – Matkalla sai säätiön apurahan vuonna 2008.

******************

– Voisitteko te kaksi vaihtaa paikkaa? Tuttavien ja ystävien raja menee tässä. Katsojat eivät tohdi kieltäytyä valkoisiin pukeutuneen hahmon pyynnöstä. Punainen nenä kavaltaa hänet klovniksi, mutta onko hän vainaja, haamu, vieras vai seremoniamestari?

Kuva: Jouni Porsanger (2011).

Klovni sipsuttaa varpaisillaan nauhurin luo, käynnistää sen tyylitellyn hitaasti, laskeutuu makuuasentoon ja asettelee kukkalaitteen kauniisti ylleen. Ympyrään asettunut yleisö seuraa herkeämättä hauraan hahmon liikkeitä, eleitä, ilmeitä.

Nainen klovnin nahoissa on Laura Rämä, joka kertoo keikkailleensa klovnihahmojensa kanssa mitä erilaisimmissa paikoissa ja tapahtumissa.

– Jäin miettimään, mikä olisi sellainen paikka, johon klovni ei voisi mennä? Hautajaisiin minua tuskin kutsutaan klovnikeikalle. Siitä ajatuksesta lähti liikkeelle Osa 5: Muistotilaisuus. Seuraavaksi hän suunnisti kirjastoon, jossa odotti aarre: hyllymetreittäin kirjoja, VHS-kasetteja, cd-levyjä ja muistilistoja siitä, miten järjestät hautajaiset ja muistotilaisuuden. Loistavaa kamaa käsikirjoitusta varten!

Mutta voiko kuolemalle nauraa? Kysymys väistyy esityksen edetessä, sillä tarinan keskiöön nousevat säännöt, tavat, roolit ja rituaalit. Rämä saa taitavasti katsojat pohtimaan kuoleman sijasta elämää. Jos nyt menettäisin henkeni, voisinko sanoa eläneeni hyvän elämän?

Hitaus antaa mahdollisuuden tarkkailla

Laura Rämä innostui klovneriasta opiskeluaikanaan osallistuttuaan kurssikaverinsa Emilia Kokon kanssa Taina Mäki-Ison vetämälle klovneriakurssille. Kaksikko teki keskenään sopimuksen: viisipäiväisen kurssin päätteeksi klovneriaa testattaisiin käytännössä Tammelantorilla Tampereella.

– Kurssille oli pitänyt valmistaa jokin laulu. Olin valinnut Karjalan kunnailla, Emilia Punaorvon valan. Niiden pohjalta haimme itsellemme vaatteita Nätyn pukuvarastolta ennen torille menoa. Olimme tietenkin ihan paniikissa, mutta päätös mikä päätös. Asuun kuului tietenkin myös punainen nenä, mutta olemukseltaan klovnit poikkesivat perinteisistä sirkuspelleistä.

– Emme säntäilleet tai liukastelleet banaaninkuoriin, vaan esityksemme on alusta asti perustunut hitaudelle. Sitä kautta klovnit olivat myös synkkiä. Vaikka olimme erilaisia, meistä pidettiin. Saatoimme istahtaa penkille ja vain katsella torin vilinää. Sekin synnytti kommentteja ja sai ihmiset ottamaan meihin kontaktia. Se oli meille silloin toisenlaista esiintymistä kuin mihin ollemme tottuneet, jotain uutta. Olemme myöhemmin kutsuneet sitä ihmisten kanssa olemiseksi.

Apuraha mahdollisti klovnien torikiertueen

Kaksikon kokeilu oli lähtölaukaus Kerstin von Tjäreborgin ja Diana A. La Pesun yhä jatkuvalle matkalle. Tarina on vuosien myötä täsmentynyt, mutta ydin – menetetyn Karjalan kaipuu – kuljetti esitystä jo ensimmäisellä kerralla.

Kuva: Heta Mäkelä (2009).

Rämä tunnustaa, että Tammelantorin kokemus koukutti hänet saman tien. Klovnerian voima näkyi myös videolla, jolle ammattilaiskuvaaja Jenny Tervakari oli Rämän pyynnöstä taltioinut puolitoista tuntia kestäneen keikan sekä yleisön reaktioita.

– Halusimme tehdä torikiertueen, jota varten haimme apurahaa. Vivicas Vänner -säätiö myönsi meille tuhat euroa. Moni ehkä ajattelee, että summa oli pieni, mutta meille se oli todella tärkeä ei vain rahoittaaksemme produktion vaan myös kannustimena – ideaamme piti joku muukin hyvänä. Se oli meille myös ensimmäinen apuraha ikinä. Olimme opiskelijoita, joille vain harvat tahot myöntävät apurahoja. Myöhemmin saimme Pirkanmaan taidetoimikunnalta projektiapurahan torikiertueen dokumentoimista varten.

Lisätukea tuli linja-autoyhtiöiltä, jotka sponsoroivat kaksikon reissut Pirkanmaan eri toreille.

– Olemme Emilian kanssa puhuneet paljon siitä, miten osa teatterista pitäisi olla saatavilla samalla tavalla kuin kirjaston palvelut. Että se on kaikille mahdollista, maksutonta ja esteetöntä niin henkisessä kuin fyysisessäkin mielessä.

Kuka tässä esiintyy ja kenelle?

Aina kaikki ei mene niin kuin Strömsössä. Laura Rämä kertoo päivästä, jolloin roolit kääntyivät toisinpäin. Aamu oli edennyt mallikkaasti. Kuten aina, Kerstinin ja Dianan esitys käynnistyi heti kodin ulko-ovelta. Bussimatka sujui jouhevasti, mutta perillä odotti tyhjyys. Toria ei ollutkaan.

– Istumme penkillä, kun ohi painelee polkupyörällään vanha mies. Pappa kääntyy takaisin, tulee istumaan viereemme ja kysyy: Jaa, mistäs tytöt on lähteny? Vastasimme kuten aina: Karjalasta!

– On päivänselvää, että penkillä istuu kaksi klovnia, molemmilla kuninkaalliset hepeneet, toisella metrin mittainen sulka päässä. Pappa katsoo hetken, ja sitten alkaa tulla tarinaa. Hän kertoo koko sotahistoriansa ja mitä on tapahtunut sotien jälkeen. Hän on jostakin syystä päätynyt Lappiin, ehkä emännän vuoksi. Siinä vaiheessa hän jo itkee, kunnes pääsee tarinassaan nykyhetkeen. Ja me vain kuuntelemme.

Kuva: Jenny Tervakari (2009).

Se, että roolit kääntyivät toisinpäin, ei ollut ainoa kerta torikiertueen aikana. Rämän mukaan sana Karjala avaa monissa vanhoissa ihmisissä tietyn oven, ja kaikki muu häipyy.

– Joitakin kohtaamisia voisi luonnehtia eräänlaisiksi terapiaistunnoiksi, mutta kyse ei kuitenkaan ole terveydenhuollon palvelusta, vaan tietty taiteellinen tilanne säilyy. Papalle esitimme tapaamisen lopuksi lauluja.

Muistotilaisuus purkaa surua

Klovnin serkku, isäntäväkeä huvittanut hovinarri, kertoi hallitsijalle totuuden. Samaa tekee klovni, joskin Rämä muotoilee velvollisuuden toisin. Klovnin tehtävänä on totuuden kysyminen.

– Klovnilla ei ole mitään oikeita vastauksia, mutta se uskaltaa kysyä tai – jos kyseessä on sanaton klovni – tuoda asian esille muulla tavoin.

Muistotilaisuuden hauras, elämän ja kuoleman rajamailla häilyvä klovni ei sekään tarjoile valmiita vastauksia, mutta hautajaiset näyttäytyvät esityksen jälkeen uudenlaisessa valossa. On kiinnostavaa, miten valoisia sävyjä Rämän klovnisoolo heijastelee. Ja silti kyyneleet ovat lähellä.

Kuva: Jouni Porsanger (2011).

Rämä kertoo yllättyneensä joidenkin ystäviensä toiveista.

– He haluaisivat, että esittäisin klovnisoolon heidän haudallaan. Ajatuksesta tuli totta tämän vuoden alussa, tosin vainajaa en tuntenut entuudestaan. Esitin teoksen viime kesänä Hailuodossa, ja keikan jälkeen eräs nainen nykäisi hihasta ja kysyi, voisinko esiintyä hänen vakavasti sairastuneen miehensä muistotilaisuudessa, kun sen aika koittaisi. Suostuin tietenkin, Laura Rämä sanoo.

– Olen toivonut, että esitys on mahdollisimman avoin, toisin sanoen ketään ei haudata, vaan kyseessä on kaikkien osallistujien seremonia. Nyt pidetyssä tilaisuudessa, jossa esillä oli myös taidenäyttely, yleisö näki ymmärrettävästi mielessään tietyn ihmisen. Muistotilaisuuteen osallistui myös tuttavani, joka oli vastikään menettänyt isoäitinsä. Hän halusi ehdottomasti nähdä esitykseni, koska hän arveli, että se voisi purkaa tunteita ja ahdistusta.

Osa 5: Muistotilaisuus -klovnisooloesitys nähdään tänä keväänä Helsingin KokoTeatterissa neljä kertaa. Esitykset 17.3., 18.3., 20.3. ja 24.3.2014.


Lue Laura Rämästä kertovan juttusarjan toinen osa Rohkeus kehiin, jotta intohimo työhön säilyy!  ja kolmas osa Lakoninen tyyli ei lievennä kauheuksia.

KOMMENTOI



*) Kentät jotka merkitty tähdellä ovat pakollisia.