Meriteatteri on silta historiasta huomiseen

lokakuu 27, 2014 kello 14:50 (Katri Heino)

Esittelemme säätiön tukemia ja palkitsemia tekijöitä. Vuorossa on ohjaaja-käsikirjoittaja Anni Mikkelsson. Tämä on kolmiosaisen bloggaussarjan ensimmäinen osa.

********

Katse lipuu horisonttiin, jossa kaksi suurta sinistä pintaa yhtyy pehmeästi toisiinsa. Maisemaa pilkuttavat kymmenet saaret. Havupuut suhisevat, kun tuuli nousee ja tuo mukanaan suolaisen tuoksun.

Rymättylän saaristopitäjä on vuonna 2013 toimintansa aloittaneen Meriteatterin tyyssija. Teatterin perustajalle, Anni Mikkelssonille, se on rakas paikka ja sielunmaisema.

Anni Mikkelsson ja rakas meri. Kuva © Jouni Kuru.

– Olen asunut eri puolilla Suomea, reissannut ulkomailla ja viettänyt rinkkaselkäistä elämää, mutta Rymättylässä sijaitseva kesämökki on aina säilynyt tukikohtana. Isovanhempani ostivat tontin 1950-luvulla, mutta suvun historia ulottaa vieläkin kauemmaksi, sillä vaarini perhe oli siellä toisen maailmansodan aikana sotaa paossa.

Ajatus omasta teatterista alkoi kehkeytyä nelisen vuotta sitten, kun Anni vietti mökillä pitkiä aikoja, valtaosin yksin. Hän silmäili paikkakunnan vanhoja, tyhjiä rakennuksia ja pallotteli ideoilla. Syy oli yksinkertainen: hän halusi viettää Rymättylässä enemmän aikaa.

Seili, satama ja sillit

Kimmokkeena tulevan teatterin maailmalle ja ohjelmistolle toimi myös tamperelainen Legioonateatteri, jonne Anni Mikkelsson ohjasi syksyllä 2012 kirjoittamansa näytelmän Haurela – hullujen laiva.

– Se käsittelee Seilin saaren historiaa ja sinne suljettuja naisia. Näytelmän kautta löysin keskeisen teeman, saariston, jota olen käsitellyt myös myöhemmissä, Meriteatterille kirjoittamissani esityksissä.

Anni kertoo saaneensa rohkaisua ja sparrausapua Röölän elävöittämiseen mökkinaapuriltaan, nykyään Pirkanmaan visuaalisten taiteiden läänintaiteilijana toimivalta Vesa Varrelalta.

– Hänen kauttaan tutustuin Marja Kantoseen, paikalliseen kulttuuriaktiiviin, joka vetää Röölän satamassa sijaitsevaa Silliperinnekeskus Dikseliä. Sen kyljestä löysi paikkansa myös Meriteatteri.

Hyppy kylmään veteen

Annin veli Hannes Mikkelsson opiskelee Tampereen yliopiston Nätyllä näyttelijäksi, ja hänen kurssiltaan löytyi kaksi uskalikkoa, Vera Veiskola ja Antti Autio, jotka innostuivat uuden ryhmän perustamisesta. Joukkoa tuli täydentämään Annin ystävä vuosien takaa, Teatterikorkeakoulussa opiskeleva Joel Mäkinen.

– Joel oli käynyt mökillämme ja ihastunut paikkaan. Se riitti houkuttimeksi, Anni naurahtaa.

– Mitään varmuutta onnistumisesta ei ollut. Tiesimme vain, että rahaa ei juurikaan ollut. Näyttelijät hyppäsivät kieltämättä kylmään veteen. Kyllähän se hirvitti.

Kalavarastosta syntyi näyttämö. Kuva © Aino-Marja Miettinen.

Anni nimeää yhdeksi ohjaajan tehtäväksi luoda työryhmälle hyvät työskentelyolosuhteet.

– Se ei tarkoita, että kaiken pitäisi olla koko ajan helvetin mukavasti, mutta Meriteatterissa olen maksimoinut hyvät työskentelyolosuhteet. Siellä on upea luonto ja meri. Rymättylän mökki on paikka, jossa minun on todella hyvä olla. Sen ansiosta pystyn antamaan parastani muille.

Työryhmä sai käyttöönsä vanhan varastohallin, joka oli aiemmin toiminut kalavarastona. Tunteja vierähti monta, kun ryhmä roudasi kamoja ja kuurasi paikan kuntoon.

– Onneksi saimme talkooapua paikallisilta, myös ystävämme tulivat auttamaan. Perheeni on tehnyt ison määrän työtä, auttanut markkinoinnissa ja rahoituksen etsimisessä.

Historia, tuttua ja tärkeää

Anni Mikkelsson tunnustaa olleensa yllättynyt, miten hyvin paikalliset ottivat vastaan Merimies, muija, kalamiehen koira -esityksen. Näytöksiä oli seitsemän, jok´ikinen täpötäynnä yleisöä. Myöhemmin syksyllä järjestettiin vielä kaksi lisänäytöstä. Tarina sai jatkoa viime kesänä, kun Meriteatterin toinen esitys Laulu on meren laulu – Lähdön ja paluun balladi sai ensi-iltansa.

Lähteä vai jäädä? Antti Autio ja Laura Halonen. Kuva © Vilma Vantola

– Röölässä toimi vuosikymmeniä sillitehdas, jossa työskennelleiden naisten elämästä olen halunnut kertoa. Sitä varten haastattelin muun muassa Märtha Kalliota, joka työskenteli vuosia sillitehtaalla. Olen vuosien varrella keskustellut myös monien muiden paikallisten kanssa.

Anni lainaa edesmenneen runoilijan Arto Mellerin Siittämisen ja kivun laulua, joka hänen mukaansa heijastaa Meriteatterin ydintä: ”Menneet ja tulevat ovat nykyhetken laajentumaa ja moneen suuntaan maailma tapahtuu.”

– Nykypäivää voi ymmärtää syvemmin vain, jos tuntee historian. Haluan olla osa ketjua, jonka kautta menneisyyden tarinat kulkeutuvat eteenpäin, tuleville sukupolville.

Juureva vaihtoehto instituutioille

Musiikki on Meriteatterissa keskeisessä osassa. Vanhojen merimieslaulujen ja arkkiveisujen ohella esityksissä on kuultu teatterilaisten säveltämiä biisejä, sillä lähes kaikki näyttelijät toimivat myös muusikkoina.

– Meriteatterin tavalle tehdä uudenlaista musiikkiteatteria on tyypillistä juurevuus niin musiikissa kuin tarinankerronnassa ja yhteisten kokemusten jakamisessakin. Olen taiteilijana löytänyt jotakin hyvin olennaista Meriteatterin kautta. Sen avulla olen myös tutustunut sekä Rymättylän paikallisiin että kesäasukkaisiin. Röölän satamasta on äkkiä tullut kohtauspaikka, jonne saapuu teatterintekijöitä aina Helsingistä ja Turusta asti, ei vain katsomaan esityksiä vaan myös keskustelemaan teatterista.

Meriteatterin työryhmä kesällä 2014, eli Hannes Mikkelsson (vas.), Antti Autio, Vera Veiskola, Laura Halonen, Esa-Matti Smolander, Jussi-Pekka Parviainen ja Anni Mikkelsson. Kuva © Vilma Vantola.

Päätös perustaa teatteri kasvukeskusten ulkopuolelle oli Anni Mikkelssonilta tietoinen teko.

– Muutoksen tekeminen on osa minua. Haluan luoda vaihtoehtoja instituutioille ja sille, miten on aina totuttu tekemään. Taiteilijaksi kasvamisen kannalta on elintärkeää saada tehdä asioita, jotka kokee arvokkaiksi. Täällä voin sen tehdä.

– Haluan kirjoittaa ja luoda esityksiä, jotka kertovat tavallisista työtä tekevistä ihmisistä; heistä, joista ei historiankirjoissa niin laajalti puhuta. On vaikea kuvailla sitä tunnetta, kun ihmiset tulevat vaikuttuneina ja usein kyynelsilmin kertomaan, miten esityksemme on kuin suoraan heidän elämästään. Että he ovat saaneet kokemuksen siitä, että tarinamme kertovat juuri heistä. Sillä on ollut meille tekijöille suuri merkitys ja kannustaa jatkamaan.

********

Lue myös bloggaussarjan toinen osa: Ihmisen ikuinen aaltoliike – lähteä vai jäädä? ja kolmas osa: Kun oma huone on kaikkivoipaisuuden näyttämö.

KOMMENTOI



*) Kentät jotka merkitty tähdellä ovat pakollisia.