Rohkeus kehiin, jotta intohimo työhön säilyy!

21 maaliskuun, 2014 kello 10:15 (Eija Mäkinen)

“No, sinä olet tuommonen nuori ja innokas. Kyllä se kohta tipahtaa.”

Laura Rämä pudistaa päätään. Hän ei halua leipiintyä ja kyynistyä ammatissa, johon on tähdännyt niin monta vuotta. Kaksi vuotta ammattikentällä näyttelijäksi valmistumisen jälkeen pakotti kuitenkin miettimään haaveiden, tavoitteiden ja todellisuuden ristiriitaa.

– On kauheaa työskennellä teatterityön eri ammattilaisten kanssa, joiden intohimo työhön on sammunut. Sellaisia teatterintekijöitä, jotka vastustavat uusien haasteiden kohtaamista, on sattunut eteen yllättävän paljon, jo ennen Rovaniemeäkin, hän sanoo.

Myötätunto, 2011, Rovaniemen Teatteri. Kuva: Salli Kari

Mutta hypätäänpä ensin ajassa taaksepäin, hetkiin, jolloin haaveet alkoivat muuttua todeksi. Ollaan Pohjois-Kymenlaakson maisemissa, Muumilaakson kaltaisessa Tuohikotissa, kuivakkaassa ja karussakin paikassa, kuten Rämä kotikyläänsä kuvailee.

Lapsuus kului tanssin, kuorolaulun ja 4H-kerhon parissa. Teatterin taikaankin hän tutustui koulukavereidensa kanssa.

– Olen onnekseni syntynyt kultaisella 80-luvulla, jolloin meitä kuljetettiin vähän väliä katsomaan erilaisia juttuja, kävimme Kuusankosken Teatterissa ja Kouvolan Teatterissa. Koko ajan on teatteri ollut matkassa mukana, ja minua on viety katsomaan myös aikuisten näytelmiä hyvin pienestä asti.

Sattumien ketju, eli tie näyttelijäksi

Lukioaikanaan Laura Rämä sai vinkin, että Kouvolan Teatteri hakee avustajia. Sinne! Pystymetsästä nykäisty neito ihastui täysin teatterin tekemiseen. Roolit ja vastuu kasvoivat hiljaa, ja ohjaajana toimi mm. Heikki Värtsi ja koreografina Jens Walentinsson.

– Taloon oli tullut monia juuri valmistuneita näyttelijöitä, joilla oli valtavasti energiaa. Musikaalit olivat todella kivoja. On vaikea kuvata sanoin sitä tunnetta, kun porukka saadaan yhteen. Lava on täynnä ihmisiä, ja kun se soi, värähtää. Siinä tunnelmassa on jotain erityistä.

Laura Rämä, 2012. Kuva: Ryoko Uyama

Rämä sai ensimmäisissä esityksissä jännityksen karkotukseen tarkoitetun neuvon, joka on askarruttanut häntä pitkään: ”Katsot horisonttiin ja panet silmiä vähän kieroon, niin näyttää siltä, että katsot kaikkia.”

– Se kertoo aika karulla tavalla, miten katseesta ajatellaan. Kuitenkin kyse on näyttelijäntyön välineestä, tärkeästä tekniikasta, jolla voi tietoisesti ilmentää roolihenkilön olemusta ja luonnetta. Katsoja ei välttämättä aina huomaa silmän koreografiaa, eikä esityksen tulkinta sen vuoksi kaadu, mutta näyttelijänä ja klovnina, minulle on merkitystä, millaisia rajauksia katseeni avulla teen.

Hörhöleirin suora kontakti yleisöön

Sattumien ketju, kuten Laura Rämä tietään näyttelijäksi nimittää, vei seuraavaksi rieväkylään. Ystävä halusi ehdottomasti päästä opiskelemaan kansainvälistä politiikkaa Tampereelle, ja hänen vanavedessään Rämä päätyi yliopistoon. Tähtäimessä oli psykologian opinnot, mutta sisään hänet hyväksyttiin opiskelmaan teatterin ja draaman tutkimusta.

Onnela löytyi Tampereen ylioppilasteatterista, jossa Rämä oli mukana viidessä produktiossa.

– Ensimmäinen proggiksessa, Janne Junttilan ohjaamassa Kyllikit-näytelmässä, yleisö ja näyttelijät olivat samalla tasolla, suorassa kontaktissa. Aluksi salaa vastustin: mitä hörhöilyä tämä on!

– Mutta sitten innostuin, se oli niin uutta, ihmeellistä, ällistyttävää verrattuna musikaalimaailmaan. Ja Kyllikeistä tuli hieno teos, joka kutsuttiin Työväen näyttämöpäiville Mikkeliin. Vasta silloin tajusin, että näyttelijäntyö voisi oikeasti olla ammattini.

Liika tieto synnytti häpeän tunteen

Rämän opiskelu Tampereen yliopistossa venyi kymmeneksi vuodeksi, sillä kokemukset Tampereen ylioppilasteatterissa herättivät nälän. Hän pyrki kahdesti sekä Teatterikorkeakouluun että Nätylle.

Teakin silloisia pääsykokeita Rämä luonnehtii nolaamisen kulttuuriksi.

– Nätylle pyrkiminen oli toisenlaista, koska jo pääsykoevaiheessa vietettiin paljon aikaa tuomareiden eli opettajien ja muiden hakijoiden kanssa. Se oli samalla opetustilanne, ja opin siellä todella paljon.

Kun Rämä aloitti näyttelijäntyön opinnot, hän oli 25-vuotias. Samalla vuosikurssilla opiskeli myös Emilia Kokko, jolla oli samankaltainen tausta: teatteritieteen opintoja Helsingin yliopistossa.

– Olimme luokan vanhimmat, ja se oli yksi syy, miksi teimme paljon yhdessä. Sain aiemmista teorian opinnoistani paljon tukea, mutta samalla sitä jännällä tavalla häpeili ja myös pienensi itseään, koska pelkäsin näsäviisastelun leimaa. Onneksi tutkijana toiminut Mikko Kanninen tajusi tai aavisti sen ja keskusteluissamme rohkaistuin hyödyntämään kaiken tiedon näyttelijäntyössä.

Luovuuden loppu vai heräämisen alku?

Opintojen loppusuora kului lähes euforiassa.

– Ajatus siitä, että pääsee työskentelemään ammattilaisten kanssa, oli pakahduttava. Että saisi jakaa omat kokemuksensa ja imeytettyä itseensä muiden tietoja ja ajatuksia tästä työstä. Se oli se haave. Rämän puoliso Vihtori Rämä oli aloittanut teatterinjohtajana yhdessä Atro Kahiluodon kanssa Rovaniemen Teatterissa.

Toivon operetti, 2011, Rovaniemen Teatteri. Kuva: Jouni Porsanger

– Tein siellä työharjoitteluni, minkä jälkeen teatterissa vapautui vuorottelusijaisuus. Pääsin, ja lopulta työskentelin talossa kaikkiaan kaksi ja puoli vuotta.

– En kuitenkaan ollut tyytyväinen siihen tunnelmaan, miten töitä tehtiin. En kokenut inspiroivaksi iänikuista muutoksen pelkoa, joka usein kiteytyi työtovereiden lauseeseen ”Näin on aina tehty”. Se aiheutti riskitöntä, varman päälle tekemistä. Kaipasin enemmän haasteita, mielikuvitusta, luovuutta, yllätyksiä, intohimoa.

Irti pettymyksestä kohti unelmia

Myös halu tehdä omia teoksia vahvistui. Samalla hän haaveili mahdollisuudesta jäädä Lappiin töihin. Rämä rohkaisi mielensä, soitti ohjaaja Pauliina Feodoroffille ja ilmoittautui töihin.

– Hän oli muuttanut Milja Sarkolan kanssa Ivaloon ja alkanut vetää aiemmin Pohjois-Karjalassa toiminutta Rospuutto-ryhmää. En tuntenut Pauliinaa entuudestaan, mutta ihailen suuresti hänen työtään.

Ensimmäinen yhteistyö, kolmella eri saamen kielellä tapahtuva esitys Sukulaiset, kiertää touko- ja kesäkuussa saamelaisalueen kielipesissä ja ala-asteilla.

– Tässä työprosessissa sain olla monena. Haasteellisuus ja intohimokin toteutuivat. Ja tämäkin esitys sisältää klovneriaa! Kouluissa esitän sen suomeksi, ja kielipesiä varten olen opetellut kolmella eri saamenkielellä pienen sanavaraston, jonka varassa pystyn esiintymään.

Rauha Le Monde-Vagabonde (os. Mieli) Kuva: Pauliina Feodoroff 2013


Olethan lukenut Laura Rämästä kertovan juttusarjan ensimmäinen osa Klovnilla ei ole vastauksia, mutta se uskaltaa kysyä. Lue myös kolmas osa Lakoninen tyyli ei lievennä kauheuksia.

KOMMENTOI



*) Kentät jotka merkitty tähdellä ovat pakollisia.