Kun suunta on hukassa, lähde mestarin matkaan

september 1, 2015 kello 17:27 (Eija Mäkinen)

Esittelemme säätiön tukemia ja palkitsemia tekijöitä. Vuorossa on moneen taipuva Elina Lajunen. Tämä on kolmiosaisen bloggaussarjan ensimmäinen osa.

********

– Minulla on loputon jano löytää oikeita vastauksia. Oikealla tarkoitan totta itselleni.

Elina Lajusella on monta roolia: nukketeatteritaiteilija, muusikko, hatuntekijä, esiintyjä. Nyt hän hakee vahvistusta ohjaajantyöhön.

– Olen ohjannut useitakin teoksia, mutta en ole milloinkaan opiskellut ohjaamista. Vaikka esitykset menivät hyvin ja sain positiivista palautetta, koin sosiaalisen tilanteen vaikeana. Kärsiä on iso sana, tiedän, mutta siltä minusta tuntui ohjatessani.

Lajunen ei halunnut jäädä piinan vangiksi, ja siksi hän etsi itselleen mentorin.

– Otin yhteyttä Kaisa Korhoseen. Olin lukenut hänestä haastatteluja ja kirjoja, joissa näyttelijät puhuivat hänen ohjauksestaan. Kaisa on käynyt moninaisen polun, tehnyt ja nähnyt paljon. Hänestä huokuu tietty vahvuus ja varmuus. Tajusin intuitiivisesti, että hän saattaisi auttaa minua löytämään oman suuntani ja tapani tehdä.

Taiteilijaksi kasvamisen vaikeus

Elina Lajusen huhtikuussa 2014 lähettämä sähköpostiviesti johti lopulta siihen, että hän toimii ohjaajan assistenttina Korhosen kahdessa seuraavassa produktiossa.

Mestari ja kisälli, Kaisa Korhonen ja Elina Lajunen.

Mestari ja kisälli, Kaisa Korhonen ja Elina Lajunen.

– Tapasimme kesän aikana monta kertaa ja keskustelimme. Sanoin Kaisalle, että mikäli hän joskus ohjaisi Jyväskylän kaupunginteatteriin, muuttaisin kaupunkiin vanhaan mummolaani. Näin tapahtui.

Tammikuussa Jyväskylän kaupunginteatterin suurella näyttämöllä saa ensi-iltansa Elämänmeno, joka pohjautuu Pirkko Saision vuonna 1975 ilmestyneeseen esikoisromaaniin.

– Luin kirjan ensimmäisen kerran toissa kesänä. Aluksi minun oli vaikea saada siitä otetta, mikä johtui osin kielestä, murteista. Keskiössä on Eilan ja Marjan, äidin ja tyttären kipeä suhde. Helsingin Kallioon sijoittuva tarina tapahtuu sodanjälkeisessä Suomessa, mikä on kiinnostavaa.

– Elämänmenossa on kyse myös taiteilijaksi kasvamisesta; siitä, miten Marja varttuu nuoresta tytöstä aikuiseksi ja löytää oman taitonsa, piirtämisen. Tunnistan siinä paljon itseäni ja polkuani.

Paluu mummolaan ja menneisyyteen

Työskentely Elämänmeno-produktion parissa on saanut Elina Lajusen miettimään sukupolvien ketjua ja historiaa, niin romaanihenkilöiden kuin omaansakin. Muutto mummolaan on herättänyt muistot eloon.

Rakas mummola, muistoja täynnä.

Rakas mummola, muistoja täynnä.

– Äitini on yhä elossa, isoäitini ei. Olen kasvanut mummon tyttönä, hän oli minulle tosi tärkeä, Lajunen sanoo ja muistelee mummon tekemää omenapiirakkaa ja yhdessä askarreltuja käsitöitä, joita kaksikko kävi toisinaan myymässä Mäki-Matin puistossa.

Alvar Aallon suunnittelema Jyväskylän teatteritalo on Lajuselle lapsuudesta tuttu.

– Olen todennäköisesti nähnyt talossa ensimmäisen teatteriesitykseni. Enemmän muistikuvia minulla on kuitenkin Jyväskylän sinfoniaorkesterin konserteista, koska klassinen musiikki ja kansanmusiikki muodostavat ydintaustani.

– Kävimme Kaisan kanssa viime talvena katsomassa kaupunginteatterin esityksiä. Hän on tehnyt sinne aiemminkin ja tuntee näyttelijäkaartin. On mukava oppia Kaisan rinnalla tuntemaan talon taiteellinen henkilökunta. Kun työprosessi etenee, syntyy varmasti henkilökohtaisia kohtaamisia.

Musiikkilukio lavensi tietä taidemaailmaan

Suolahdessa varttunut Elina Lajunen aloitti viulunsoiton nelivuotiaana. Myös sisarukset soittivat, isosisko viulua ja pikkuveli pianoa.

– Meillä oli perhebändi nimeltään Jälkisytytys. Lukion kävin Kaustisella. Se oli kotoinen ja tuttu paikka, sillä olimme käyneet siellä usein kansanmusiikkikursseilla ja -festivaaleilla.

Kaustisella musiikkilukiossa Lajuselle avautui muu kulttuuri- ja taidemaailma.

– Opetus oli laaja-alaista. Esimerkiksi äidinkielen opetus ja kirjoittamiseen kannustaminen oli aivan huikeata. Se iski minuun tosi vahvasti. Myös kuvataideopetus oli hyvin luovaa, saimme tehdä omia juttuja, harrastimme myös valokuvausta.

Kisällin työpöytä. Ja sitten hommiin!

Kisällin työpöytä. Ja sitten hommiin!

Kaustisella Elina Lajunen teki ensimmäiset nukketeatteriesityksensä.

– Ne olivat yksinkertaisia, koomisiakin, sillä toteutin ne koristekäsinukkien avulla. Punahilkka-esityksessä tein suden patalappumallisesta sammakosta, koska alkuperäinen susi ei ollut minusta uskottava. Kiinnitin hakaneulalla isosuiseen sammakkoon lapun, jossa luki SUSI. Täydestä meni!

Kokeilu johti sisäänpääsyyn Turun taideakatemian nukketeatterilinjalle.

– Olin aina kuvitellut ryhtyväni opiskelemaan musiikkialaa, mutta lukion myötä mieleni muuttui. Kelasin, miten haluan olla esillä mutta piilossa ja kuinka olen kiinnostunut kaikista taidemuodoista. Nukketeatteri mahdollisti sen kaiken.

Iso kakku eli ensikosketus ohjaamiseen

Tammikuussa 2004 nukketeatteritaiteilijaksi valmistunut Lajunen tunnustaa, että nelivuotinen opiskelu sisälsi myös kipuilua. Mutta vaa´an toinen kuppi tarjosi antoisia elämyksiä.

– Opetus oli korkeatasoista. Kävimme myös ulkomailla kaksilla festivaalilla ja näimme todella hyviä esityksiä. Niiden myötä opimme, mitä kaikkea nukketeatteri voi olla.

Lajusen lopputyö Laboratorio L. Optica sai ensi-iltansa Kumina-festivaalin yhteydessä TEHDAS Teatterin tiloissa.

Pöydän ääressä Anfisa, Tšehovin Kolmesta sisaresta tuttu palvelija, ja Tiutelma, Laboratorio L. Optican pää/henkilö. Elina Lajunen on tehnyt nuket opiskeluaikanaan Turussa.

Pöydän ääressä Anfisa, Tšehovin Kolmesta sisaresta tuttu palvelija, ja Tiutelma, Laboratorio L. Optican pää/henkilö. Elina Lajunen on tehnyt nuket opiskeluaikanaan Turussa.

– Näin jälkikäteen ajatellen esitys oli aika selkeä oman tyylini avaus: poikkitaiteellinen teos, jossa visuaalisella ilmaisulla on tärkeä rooli.

Surrealistiseksi proosarunoelmaksi ja audiovisuaaliseksi kuvakudokseksi luonnehditussa teoksessa oli kaksi muusikkoa, kaksi näyttelijää ja kaksi nukentekijää. Elina Lajunen teki käsikirjoituksen, nuket ja vastasi ohjauksesta.

– Otetaan kerralla iso kakku ja haukataan kunnolla! ajattelin silloin. Se oli raastavaa – mutta olen onnellinen kokemuksesta. Opin paljon. Esitys onnistui, esiintyjät ja yleisö tykkäsivät ja arvostelut olivat myönteisiä. Tuntui että sen urakan jälkeen pystyn mihin tahansa.

Syvin jano: löytää oma paikka

Elina Lajunen kertoo keskustelleensa kollegoidensa ja ystäviensä kanssa siitä, mitä hyvä johtajuus tarkoittaa.

– Myös ohjaaminen on johtamista, ja siihen halusin saada opetusta. Kun kirjoitin Kaisalle, kysyin, voisiko hän opettaa minulle jotakin sellaista, jota en vielä tiedä. On minun vastuullani löytää ja nähdä se, ei Kaisan vastuulla osoittaa sitä, Lajunen sanoo ja luonnehtii kaksikon keskinäistä työnjakoa ja rooleja mestari–kisälli-suhteeksi.

– Kun kisällinä työskentelen Kaisalle ja tutkin, miten hän tekee asioita, peilaan samalla omaa tekemistäni ja opin. Olen aina halunnut löytää sen yhden tietyn jutun, jota voisin viedä syvemmälle. Vaikka kokemukseni ohjaamisesta ovat osin tukalia, se kuitenkin kiehtoo minua valtavasti. Uskon, että valitsemani tie vie johonkin uuteen.

Lue Elina Lajusesta kertovan juttusarjan toinen osa Uuden opiskelu saa oivalluslampun syttymään ja kolmas osa Tyylikäs hattutemppu ja miljoona tangokriisiä.

KOMMENTOI



*) Kentät jotka merkitty tähdellä ovat pakollisia.