Tukevasti marginaalissa, aina vähän oppositiossa

april 12, 2016 kello 09:10 (Eija Mäkinen)

Pieni ja kodikas yksikkö valaan vatsassa, Raila Leppäkoski luonnehtii Lilla Teaternia, jonka taiteellisena johtajana hän on toiminut tammikuusta 2014. Elokuussa eläkkeelle siirtyvä Leppäkoski sanoo viihtyneensä hyvin Helsingin kaupunginteatterin ruotsinkielisellä näyttämöllä.

– Yrjönkadun tila on hurmaava, ja Lillanin näyttämö on kokoluokassaan yksi Helsingin parhaista, hän sanoo.

Raila Leppäkoski (vas.), Kari Heiskanen ja Leena Uotila Helsingin kaupunginteatterin ohjelmistokauden avajaisissa. Kuva © Inka Porttila.

Raila Leppäkoski (vas.), Kari Heiskanen ja Leena Uotila Helsingin kaupunginteatterin ohjelmistokauden avajaisissa. Kuva © Inka Porttila.

– Lilla Teaternissa on hyvin erikoislaatuinen atmosfääri, joka varmasti on osaksi Vivica Bandlerin ansiota. Teatteri on nimensä mukainen pieni yhteisö, jota tarvittaessa täydennetään vierailijoilla. Kokoonpanoltaan se muistuttaa 1980-luvun Ryhmäteatteria, ensemblen ydinjoukko on yhtä pieni ja kaikki ovat hyvin läheisissä tekemisissä toistensa kanssa.

– Siinä mielessä Lillan on hauska yksikkö, että Helsingin kaupunginteatteri jos mikä on kuuluisa valtavana laitoksena, jossa työntekijät eivät tunne toisiaan.

Ovi auki: tervetuloa modernismi!

Raila Leppäkoski ja Vivica Bandler eivät koskaan tavanneet, mutta Leppäkoski muistaa nähneensä tämän Lahden kaupunginteatterille keväällä 1986 ohjaaman Bernard-Marie Koltèsin näytelmän Neekeri vai koirat. Bandlerin merkitystä suomalaiselle teatterille hän luonnehtii todella suureksi.

– Suomalaiset teatterintekijät eivät välttämättä ole sitä täysin hahmottaneet. Hän tavallaan avasi oven sodanjälkeiseen Eurooppaan, ja Bandlerin myötä meille saapui modernismin aalto: Jean-Paul Sartren, Albert Camus’n, Jean Genet’n ja Eugene Ionescon näytelmiä nähtiin ensin ruotsiksi, sitten suomeksi.

Leppäkoski muistuttaa, ettei Vivica Bandler ollut kansan syvien rivien äänitorvi.

– Hän edusti sivistyneistöä ja intellektuelleja, mutta hän ei ollut mikään semanttinen älykkö vaan hyvin maanläheinen ja räväkkä.

Kiinnostavien kantaesitysten sarja

Taiteellisena johtajana ja ohjaajana Leppäkoski sanoo kunnioittaneensa Vivica Bandlerin traditiota ja pyrkineensä kantamaan huolellisesti saamaansa soihtua.

– Olen hänen perillisensä siinä mielessä, että olen aina tehnyt kantaesityksiä. Parikymmentä viime vuotta olen jopa välttänyt tarttumasta klassikoihin ja valtavirtaa edustaviin teksteihin. Samaa periaatetta olen noudattanut Lilla Teaternissa silläkin uhalla, että kantaesityksiä on vaikea myydä.

Nazifruar. Pia Runnakko, Åsa Wallenius, Marika Parkkomäki, Joachim Wigelius ja Robert Enckell. Kuva © Stefan Bremer.

Nazifruar. Pia Runnakko, Åsa Wallenius, Marika Parkkomäki, Joachim Wigelius ja Robert Enckell. Kuva © Stefan Bremer.

Lillaniin Leppäkoski on ohjannut mm. Gunilla Hemmingin, Alec Aallon ja John Ajvide Lindqvistin näytelmiä.

– Minulle tarjottiin koko ajan uusia, hyviä suomenruotsalaisia tekstejä, jotka kiinnostivat minua. En ole aktiivisesti pyrkinyt sanelemaan, mistä aiheista kirjailijoiden tulisi kirjoittaa. Niinkin olisin voinut tehdä, jos joku olisi siihen ilmoittanut halukkuutensa, mutta mainitsemillani tekijöillä oli tarjota valmis kattaus: Hemmingillä Nazifruar ja Om kärleken, Aallolla Rådgivaren. Tartuin niihin mielelläni, sillä ne eivät edustaneet konservatiivista teatteria vaan olivat hyvin ei-tyypillisiä tekstejä.

Hän huomauttaa, että ohjelmistoon on mahtunut myös valtavirtaa edustanut Jordi Galceranin Kredit, joka valittiin Espanjan parhaaksi näytelmäksi vuonna 2013. Kantaesitys oli myös Bengt Ahlforsin kirjoittama ja ohjaama trilleri Gå på vatten.

Sixten Lundberg, Vuokko Hovatta, Åsa Wallenius, Pia Runnakko, Jonna Nyman ja Niklas Häggblom. Kuva © Henrik Schütt.

Sixten Lundberg, Vuokko Hovatta, Åsa Wallenius, Pia Runnakko, Jonna Nyman ja Niklas Häggblom. Kuva © Henrik Schütt.

– Ainoa, jossa vähän annoimme periksi, oli juhlavuoden revyy, Revy à la Ahlfors, joka oli kooste Bengt Ahlforsin parhaista sketseistä ja lauluista. Se oli tavallaan kunnianosoitus Lillanin traditiolle.

Marginaalissa näkee asiat toisin

Maaliskuun lopussa kantaesityksensä saanut Matti Linnavuoren näytelmä Ta mig till er ledare jää Leppäkosken viimeiseksi ohjaustyöksi vakituisessa työsuhteessa. Entä tulevaisuus?

– Monet eläkkeelle siirtyneet jatkavat työtään, todennäköisesti minäkin. Jos joku pyytää ohjaamaan, en varmaankaan pane vastaan, hän sanoo hymähtäen.

Hän myöntää olleensa ulkopuolinen tekijä suomenruotsalaisessa viitekehyksessä, mutta se on toisaalta antanut mahdollisuuden tarkkailla ympäristöä ja toimintakulttuuria eri näkökulmasta.

– Myös Vivica Bandler toimi monin tavoin vastakarvaan. Hänen seksuaalinen suuntautuneisuutensa oli yksi syy, joka loi hänelle tietyn position marginaalissa. Se heijastui myös teatterintekemiseen. Luulen, että Lillanin traditio on olla koko ajan vähän oppositiossa. Sitä kannattaisi vaalia, koska yritykset tehdä Lilla Teaternista jotakin myötäsukaista tuhoaisi sen ominaispiirteet. Siinä häviää pian lapsi pesuveden mukana.

Vaara on olemassa, sillä suomalaisteattereissa käydään ankaraa kamppailua tyhjentyviä katsomoita vastaan.

– Se näyttää olevan yleinen piirre kaikkialla, mikä voi synnyttää paniikkireaktion tarjota sellaista, josta ”yleisö varmasti tykkää”. Luulen, että pitäisi toimia nimenomaan päinvastoin: asettua vastakarvaan ja tarjota marginaalia marginaalissa. On mahdollista, että löytyy yleisö, joka innostuu siitä. Lilla Teaternissa niin on tehty ennenkin. Jos yrittää toimia toisin, haamu saattaa suuttua.


Olethan lukenut Lilla Teaternin taiteellisesta johtajasta Raila Leppäkoskesta kertovan bloggaussarjan ensimmäisen osan Rohkeaa. Omaperäistä. Anarkistista. Surrealistista.

KOMMENTOI



*) Kentät jotka merkitty tähdellä ovat pakollisia.