Voiko teatteri antaa mahdottomalle muodon?

maj 17, 2015 kello 12:15 (Eija Mäkinen)

– En pidä itseäni eksperttinä haastavissa teatteriteksteissä, silti teen niitä, tunnustaa ohjaaja Hilkka-Liisa Iivanainen.

Vaikeuskertoimet olivat korkeat myös tuoreimmassa näytelmässä, jonka Iivanainen ohjasi Tampereen Teatterimonttuun. Huhtikuun alussa sai kantaesityksensä Elfriede Jelinekin kirjoittama ja Jukka-Pekka Pajusen tilaustyönä suomentama Rechnitz (Tuhon enkeli), jota Iivanainen luonnehtii brechtiläis-antiikintragedialliseksi tajunnanvirtarunoksi.

– Jelinekin 124-sivuisessa esseessä on useita tyylejä, ja virkkeiden lauserakenteet saattavat olla kaksi sivua pitkiä. Henkilöt väittävät koko ajan vastaan, epäröivät, viittaavat, aloittavat uudestaan, assosioivat. Halusin ottaa haasteen vastaan, vaikka se tuntui ylitsepääsemättömän vaikealta. Vähän kuin olisi ryhtynyt soittamaan sinfoniaa, vaikka on vasta ottanut melodikan käteen.

Iivanaisen ja Jalostamo-kollektiivin yhteistyö juontaa parin vuoden taa Kotkan kaupunginteatteriin, jonne hän ohjasi Ibsenin Hedda Gablerin. Esityksen valosuunnittelijana toimi Petri Tuhkanen.

Anna Lipponen kuului myös teatterin henkilökuntaan, mutta hänen kanssaan Iivanainen ei saanut tilaisuutta työskennellä. Tilanne korjaantui, kun Jalostamo-kollektiivi pyysi Iivanaista ohjaamaan uuden esityksen.

– Näkemyksemme kohtasivat, samoin ikämme ja tietyllä tavalla sukupolvisuus. Meillä oli myös samankaltaisia kokemuksia teatterissa työskentelemisestä. Oli helppo suostua pyyntöön.

Teatterintekemisen erilaiset todellisuudet

Teatterikorkeakoulusta vuonna 2010 ohjaajaksi valmistunut Hilkka-Liisa Iivanainen opiskeli aiemmin näyttelijäntyötä ja teatteritaiteita Chicagossa Yhdysvalloissa. Kotkan kaupunginteatterin lisäksi hän on ohjannut mm. Lahden, Oulun ja Turun kaupunginteattereissa.

– Olen saanut tehdä todella paljon sellaisia esityksiä, joita olen halunnut. Mutta samalla minusta tuntui, että jokin paine sisälläni kasvoi. Olin tavallaan tilanteessa, jossa taidekoulun tekemisen ja ammattikentän tekemisen todellisuudet olivat kohdanneet.

Iivanainen kertoo joutuneensa teatterissa usein vastaamaan kysymyksiin, onko esitys hauska ja miten sitä voitaisiin myydä.

– Ne eivät ole huonoja kysymyksiä, mutta aiheissa, jotka minua kiinnostavat, on alitajuisemmat, melankolisemmat tai assosiatiivisemmat tunnelmat kuin vaikkapa suoraa päivänpoliittisuutta heijastavissa näytelmissä. Ne ovat enemmän sukua esimerkiksi Sylvia Plathille, David Lynchille, Sarah Kanelle.

Uuden tekeminen inspiroi ja kehittää

Rechnitz-näytelmän keskiössä on lähes 200 unkarinjuutalaisen joukkoteloitus, jonka itävaltalainen kreivitär Margit von Batthyány järjesti juhliensa päätteeksi vuonna 1945. Samalla Jelinekin teksti kyseenalaistaa historian kirjoittamisen traditiot.

– Tekstissä on nähtävissä mustan huumorin värittämä suhde historiankirjoituksiin. Jelinek parodioi ihmisten pyrkimystä kertoa historiaa kunniallisena tapahtumana, vaikka tosiasiassa se on meidän tavoittamattomissamme. Ketä palvelee se, että yritämme tiivistää järkeä ja tunne-elämää pakenevat tapahtumat tyylikkääseen dokumenttiin ja narratiiviin? Voisiko teatteri repiä sen ja antaa muodon mahdottomalle?

Rechnitz_historia_PetriKovalainen

Kenen ääni kuuluu historiankirjoituksissa? Etualalla Tanjalotta Räikkä, takana Anna Lipponen. Kuva © Petri Kovalainen

Iivanainen huomauttaa, ettei kukaan tekijöistä voinut tietää, miltä esityksen tulisi näyttää. Kyse oli kantaesityksestä ja ennen kaikkea tekstistä, joka salli erilaiset lähestymistavat ja poikkeuksellisetkin toteuttamisen keinot.

– Tosiasia on, että kaikki meistä aistivat ja tunsivat koko ajan, että olimme tekemisissä jonkin täysin uuden kanssa. Aivojen hermoverkkoihin on Rechnitzin myötä syntynyt valtavia jälkiä! Kollegani Irene Aho totesikin: ”Kaikkihan pelkäävät sitä kirjailijaa. Te opitte niin paljon!”

Vahva sitoutuminen näkyy lopputuloksessa

Hilkka-Liisa Iivanainen sanoo Rechnitzin olleen eräänlainen teatterintekijän testi, joka on vaatinut kaikilta mukana olleilta uskallusta, sitoutumista ja valtavan määrän työtä myös muilla kuin omalla tontilla. Koska produktion rahoitus on järjestynyt tipoittain, pääosin apurahoina, esityksen valmistuminen on vienyt aikaa.

– Pitkäjänteinen työskentely vapaan ryhmän supermonipolvisena yhteistyönä on ollut haastavaa, koska emme aina tienneet, miten seuraava harjoitusjakso rahoitettaisiin. Arvostan Jalostamo-kollektiivin jäsenten asennetta. Kun päätös ottaa riski ja tarttua Jelinekin tekstiin oli tehty, ryhdyttiin toimeen. Edes se, että esityksen ensi-iltakaupunki vaihtui kesken kaiken, ei horjuttanut projektia perustuksiltaan.

rechnitzkuva

Iivanainen sanoo, että tekijät ovat alusta lähtien olleet rehellisiä toisiaan ja työstämäänsä materiaalia kohtaan.

– Käsillä on ollut todella vaikea teksti ja työteliäs esitys. Olemme hyvin avoimesti toistaneet kaikissa käänteissä, että irrottautuminen projektista on sallittua, eikä se särje ystävyyttä tai yhteistyön mahdollisuuksia tulevaisuudessa. Niin ei kuitenkaan käynyt, kaikki pysyivät tiukasti mukana.

– Koen, että taidealalla työskentelevillä on valtavan korkea työmoraali. Rechnitzissä ihmiset ovat antaneet paljon: aikaansa, luovuuttansa, lihas- ja työvoimaansa, kaikkea! Uskon, että meitä kaikkia on yhdistänyt ja sitouttanut tietoisuus siitä, millaisen materiaalin äärellä olemme. Se, että olemme tuoneet Elfriede Jelinekin tekstin näyttämölle ensimmäistä kertaa 20 vuoteen Suomessa, on mielestämme myös taidepoliittinen teko.

Rechnitz (Tuhon enkeli) saa uusintaensi-iltansa tammikuussa 2016 Kiasmassa Helsingissä.

Olethan lukenut Rechnitz-esityksen valmistumisesta kertovan sarjan ensimmäisen osan Intohimosta kasvoi armoton pahuuden läpivalaisu ja toisen osan Visualistin taidonnäyte: vangitsevaa sekatekniikkaa.

KOMMENTOI



*) Kentät jotka merkitty tähdellä ovat pakollisia.