Uuden opiskelu saa oivalluslampun syttymään

syyskuu 4, 2015 kello 16:23 (Eija Mäkinen)

Tekemisen meininki leimaa Elina Lajusen puhetta, kun hän kertaa urapolkunsa käänteitä. Aktiivisten verbien määrä on iso. Olennaista on, että primus motorina toimii minä, Lajunen itse. Paitsi persoonasta oma-aloitteisuus kertoo myös ajastamme. Taidekentällä työskentelevä freelancer ei voi odotella työtarjouksia, vaan mahdollisuudet on luotava itse.

Elina Lajunen Vieraalla maalla -esityksessä. Kuva © Janne Laakkonen.

Elina Lajunen Vieraalla maalla -esityksessä. Kuva © Janne Laakkonen.

– Kun valmistuin Turun taideakatemian nukketeatterilinjalta, mietin vaihtoehtoja. Olin muuttanut Helsinkiin silloisen rakkauden perässä. Soitin Teatteri Hevosenkenkään ja Tanssiteatteri Hurjaruuthiin ja kerroin etsiväni työharjoittelupaikkaa.

Vihreä valo syttyi ja ovet avautuivat Kaapelitehtaalle, missä Lajunen rakensi aluksi nukkeja ja esityksiä Hurjaruuthin teoksiin. Teatterinjohtaja Arja Petterssonilta hän oppi, että esityksiä oppii tekemään niitä tekemällä. Tuumasta toimeen!

Pölyt pois klassikoista!

Toukokuussa 2005 Kulttuuritalon Alppisalissa sai ensi-iltansa Onnellisin mies maailmassa, poikkitaiteellinen, musiikillinen satu onnesta, yksinäisyydestä ja kahden ihmisen kohtaamisesta. Esityksen dramaturgisena pohjana Elina Lajunen käytti virolaisen Mehis Heinsaaren romaania Herra Paulin aikakirjat ja vuoden 1909 Työmies-lehden henkilökohtaista-palstan ilmoituksia.

Onnellisin mies maailmassa. Olli Kari ja varjon takana Reetta Honkakoski. Kuva © Laura Vuoma.

Onnellisin mies maailmassa. Olli Kari ja varjon takana Reetta Honkakoski. Kuva © Laura Vuoma.

– Kun Arja Pettersson näki sen, hän ehdotti, että tekisin jotain myös Hurjaruuthiin. Mutta sen piti pohjautua klassikkosatuun.

Lajunen lupasi, pakkasi Grimmin satukirjan laukkuunsa ja matkasi lahden toiselle puolelle Tukholmaan, missä hän työskenteli Villa Bergshyddanin taiteilijaresidenssissä.

– Talo muistutti mummonmökkiä, ja siellä asuminen vähän pelotti minua. Eläintarhassa käydessäni seurasin sutta, jonka korvat olivat mielettömän hienot; ne liikkuivat kuin pikkulinnun pää. Siitä syttyi ajatus tehdä Punahilkka. Myöhemmin tein Hurjaruuthiin myös Lumikin.

Punahilkka ja susi tarkkoine korvineen. Kuva © Eero Grundström.

Punahilkka ja susi tarkkoine korvineen. Kuva © Eero Grundström.

Puupoika herää eloon Seurasaaressa

Kun Lajusta pyytää nimeämään syyn, miksi nukketeatteri kiehtoo häntä, vastaus kiteytyy yhteen sanaan: ihme.

– Nuken tai esineen herääminen eloon on taianomaista. Se tarjoaa valtavasti mahdollisuuksia. Se, millaiset nuket tai visuaalisen ilmeen valitsen, vaikuttaa siihen, millainen maailma syntyy. Esimerkiksi muodoilla ja materiaaleilla voi leikitellä, koska ne ne jo itsessään kertovat ja myös symboloivat jotain. Vaikka nuket ovat elottomia olentoja, ne voivat usein tavoittaa inhimillisyyden ytimen suoremmin tai runollisemmin kuin ihminen.

Opiskeluaikanaan Lajunen työskenteli kesäisin Seurasaaren ulkomuseossa oppaana. Välillä hän soitti viulua matkailijoiden iloksi.

– Mietin silloin, miten hyvin Seurasaaren miljööseen sopisi nukketeatteri-kansanmusiikkiesitys.

Idea toteutui kesällä 2006, jolloin Puupoika heräsi eloon Selkämän pirtissä. Kansantarinoihin perustunut esitys kertoi Puupoika Johanneksesta, joka rohkeudellaan ja nokkeluudellaan voittaa jättiläisen. Bonuksena hän saa Sylvi-neidon. Puupoika hurmasi pikkuväen niin, että sitä esitettiin Seurasaaressa myös seuraavina kesinä.

Puupoika varvikossa. Kuva © Eero Grundström.

Puupoika varvikossa. Kuva © Eero Grundström.

Samoihin maisemiin Lajunen palasi kaksi vuotta sitten, kun hän yhteistyössä TEHDAS Teatterin, Seurasaaren ulkomuseon sekä perustamansa Nukkehallitus-työryhmän kanssa toteutti Volter Kilven klassikkoteokseen pohjautuvan esityksen Alastalon salissa, Eevastiina ja lokinpoika.

– Se oli hieno projekti. Olin tutustunut Laura Kokkoon Turun-vuosinani. Toimiessaan Volter Kilpi Kustavissa -kirjallisuusviikon taiteellisena johtajana hän kysyi usein, olisiko minulla tapahtumaan sopivaa nukketeatteriesitystä. Päätin valmistaa puisilla käsinukeilla toteutettavan kiertue-esityksen, joka perustui Kilven teokseen. Vierailimme sillä tänäkin kesänä niin Kustavissa kuin Seurasaaressakin.

Koko klaani koolla Alastalon salissa. Kuva © Sami Perttilä.

Koko klaani koolla Alastalon salissa. Kuva © Sami Perttilä.

Temperamentit törmäilevät sulatusuunissa

Syksyllä 2006 koitti jälleen muutoksen aika. Lajunen erosi parisuhteestaan ja etsi uutta suuntaa myös työssään.

– Minun piti tehdä yhteistyötä sirkustaiteilija Jenni Kallon kanssa, mutta hän kertoi lähtevänsä Pariisiin Jacques Lecoqin kansainväliseen fyysisen teatterin kouluun. Mihin? Koulu vaikutti kiinnostavalta, joten minäkin päätin pyrkiä sinne – ja pääsin!

Lajunen sanoo, että ulkomailla opiskeleminen on ollut opettavaista ja avartavaa. Kaksivuotinen École Internationale de Théâtre Jacques Lecoq ottaa vastaan opiskelijoita kaikkialta maailmasta, mikä lisäsi vaikeuskertoimia.

Klikkaa kuvaa ja voit tutustua Jacques Lecoqin kansainväliseen fyysisen teatterin kouluun.

Klikkaa kuvaa ja voit tutustua Jacques Lecoqin kansainväliseen fyysisen teatterin kouluun.

– Se oli kiinnostava sulatusuuni, jossa erilaiset kansalliset ja kulttuuriset temperamentit törmäilivät toisiinsa ja soljuivat yhteen. Aineita oli kolme: liike, improvisaatio ja ryhmätyöt. Ensimmäisenä vuonna tutkimme muun muassa värien, eläinten ja materiaalien liike-energiaa. Toisena vuonna keskityimme teatterin eri osa-alueisiin: melodraamaan, tragediaan, klovneihin, naamioihin…

Koulu valmensi teatterintekemiseen

Kaikki opetus tapahtui ranskaksi, minkä Lajunen koki haastavana, vaikka olikin opiskellut kieltä lukiossa. Koulupäivät olivat suhteellisen lyhyitä: ensimmäisenä vuonna neljä tuntia, toisena vuonna hiukan pidempiä.

– Ne olivat tehokkaita tunteja, opin todella paljon. Tuntui kuin oivalluslamppu päässäni olisi syttynyt kerta toisensa jälkeen. Jacques Lecoqin koulussa opin myös musikaalisuudesta aivan uudella tavalla kuin aiemmin musiikkia opiskellessani. Opettajat tähdensivät, että näyttelijäntyö on musiikkia. Se tuntui minusta osuvalta ja oikealta.

– Näin opiskeluaikanani Huomenna hän tulee -esityksen, jossa yksi näyttelijöistä oli käynyt saman koulun. Häntä katsoessani tajusin, mikä juju oli kaikissa niissä asioissa, joita opiskelimme. Opimme ihmisluontoa, sen monia eri sävyjä. Beckettin näytelmän näyttelijässä oli häivähdys melodraamaa, vähän klovnia. Hän oli täysi näyttelijänä ja ihmisenä.

Perjantaisin oli ensi-iltojen aika.

– Kirjoitimme ja työstimme pienissä ryhmissä joka päivä pienen pätkän. Perjantaina saimme koulussa ja sen ympäristössä pidetyistä esityksistä palautteen ja samalla uuden aiheen. Loimme uutta materiaalia koko ajan. Teimme itse myös puvustuksen ja lavastuksen. Se oli todella arvokasta.

Asiat etenevät ilman pusertamista

Kun Elina Lajunen ja Jenni Kallo aloittivat Jacques Lecoqin koulussa, ensimmäisen vuoden opiskelijoita oli kaikkiaan 90.

– Meidät jaettiin kolmeen ryhmään, ja opiskelimme Jennin kanssa eri ryhmissä. Toiselle vuodelle jatkoi vain 30, sillä osa opiskelijoista karsittiin. Osa ei halunnut jatkaa. Kävin Pariisissa katsomassa paljon nukketeatteri- ja sirkusesityksiä. Jenni vei minut sirkukseen, minä vein hänet nukketeatteriin. Se oli todella kiinnostavaa.

Pariisin tunnelmia Elinan leikekirjoista, joihin hän on kirjannut ajatuksiaan ja teostensa syntyä.

Pariisin tunnelmia Elinan leikekirjoista, joihin hän on kirjannut ajatuksiaan ja teostensa syntyä.

Ranskassa Lajunen oppi vuorottelun tärkeän taidon. Oppituntien aikana hän keskittyi vain kouluun, ja vapaa-aika täyttyi kaikesta muusta.

– Yksi syy siihen, miksi olin kokenut ohjaamisen ja taiteen tekemisen rankkana, oli se, etten uskaltanut jättää prosessia kesken. Kannoin työtä koko ajan mukanani, mietin ohjausta ja tulevaa esitystä niin vahvasti, että menetin yöuneni.

– Pariisissa tajusin, että jatkuva asioiden valmistelu oli turhaa. Ryhmätöitä tehdessä sen huomasi konkreettisesti. Suunnitelmat muuttuivat ja kaikki saattoi mennä uusiksi, kun porukka kokoontui yhteen. Opin luottamaan siihen, että prosessi etenee ilman pusertamista. Myös se, että joka perjantai oli uusi esitys, sai työn rullaamaan eikä ensi-iltakynnyksestä kasvanut liian korkeaa.

Olethan lukenut Elina Lajusesta kertovan bloggaussarjan ensimmäisen osan Kun suunta on hukassa, lähde mestarin matkaan.

KOMMENTOI



*) Kentät jotka merkitty tähdellä ovat pakollisia.