”Haluatko mielipiteeni vai tukeni?” Vivica Bandler kysyi Asko Sarkolalta. – Se oli viisautta. Vastasin tietenkin, että tahdon molemmat!
Asko Sarkola Lilla Teaternin yleisölämpiössä. Kuva: Eija Mäkinen
Pelastustehtävä. Siitä oli kyse, kun Asko Sarkola tarttui luuriin ja soitti Vivica Bandlerille Tukholman kaupunginteatteriin.
Nuori teatterinjohtaja oli saanut luotsatakseen Lilla Teaternin ja rakentanut heti aluksi kunnianhimoisen ohjelmiston: Ferenc Molnárin satiiri talouselämästä, Claes Anderssonin ja Tua Forsströmin uusi näytelmä runoilija Diktoniuksesta, J.J. Wecksellin klassikko Daniel Hjort sekä sisällissodasta kertova Hemma igen, jonka Johan Bargum oli dramatisoinut Runar Schildtin novellista.
Sama linja jatkuisi syksyllä 1975, kun Kaisa Korhonen ohjaisi Maksim Gorkin näytelmän Familjen Sikov.
– Otimme kantaa ja käsittelimme vakavia aiheita, se oli hyvää teatteria! Mutta yleisö hengästyi, Sarkola muistelee.
Käytännössä se tarkoitti, että lipputulot vähenivät ja teatterin talous notkahti. Sarkola ei tohtinut pyytää neuvoja edeltäjältään ja kouluttajaltaan, Tampereen Työväen Teatterin johtajaksi siirtyneeltä Lasse Pöystiltä, vaan hän päätti turvautua Lilla Teaternin tavaramerkkiin: revyyhyn.
– Revyy antaa mahdollisuuden tarttua vakaviin asioihin, mutta muotona se on yleisöystävällisempi. Jos yksi sketsi ei kiinnosta, katsoja tietää, että kohta tulee toinen. Lilla Teatern oli esittänyt revyitä jo Oscar ja Eija Tengströmin aikana. Vivica jalosti sen, ja revyyperinne jatkui Lassen aikana.
Tilattuaan revyytekstejä Johan Bargumilta, Claes Anderssonilta ja Christer Kihlmanilta Sarkola mietti: kuka on Pohjoismaiden paras revyyohjaaja?
– Soitin Vivicalle, koska hän oli ylivertainen ja hallitsi koko konseptin: ajoituksen, järjestyksen, rytmin, vaihdot ja ennen kaikkea kosketuksen yleisöön. Revyyssä ei voi paeta minkään muodon taakse, vaan esityksen pitää kommunikoida katsojien kanssa. Vivica tiesi, miten se tehdään.
Tukholman kaupunginteatterin johtaja ei kieltäytynyt kutsusta vaan saapui syyslomallaan Helsinkiin ja ryhtyi työhön. Oss emellan, en cabareevyn musiikin oli säveltänyt Otto Donner, ja säestäjänä toimi pianisti Jukka Jarvola.
Asko Sarkola näytteli pääroolin, ja hänen kontollaan oli juonellisesti tärkeä laulu. Valitettavasti Sarkola ei ole laulava näyttelijä, kuten hän itsekin tunnustaa, mutta Vivicalle se ei ollut ongelma.
– Hän ehdotti, että tulisin ulos ravintolasta kädessäni puoliksi juotu punaviinipullo ja esittäisin olevani hiukan juovuksissa, mikä salli pienet epäonnistumiset laulamisessa. Se toimi kuin häkä!
Vivica ohjasi Sarkolaa myös myöhemmin, mm. näytelmissä Verandan, Moje ja Yks, kaks.
– Hän oli nerokas ohjaaja, joka pystyi maksimoimaan toisen ihmisen taidot ja pönkittämään tämän itseluottamusta. Vivica ei uudistanut teatteria visuaalisesti tai liikunnallisesti, vaan henkilöohjaus, kieli ja replikointi olivat hänen erikoisalaansa. Vivica oli hyvin erilainen kuin suomalaiset ohjaajat, hän rakasti ja kunnioitti näyttelijöitä. Vääpelit huutavat, mutta kenraalit ja marsalkat eivät huuda. Vivica ohjasi hyvin hienovaraisesti ja kertoi asiansa kahden kesken, lähes kuiskaten: Vad tror du, vet du…
Sarkola kehuu Vivican vainua, kykyä nähdä nopeasti toisten lahjakkuus ja tietty poikkeuksellisuus.
– Vivica pystyi inspiroimaan myös kirjailijoita, hän syötti heille jatkuvasti ideoita ja jalosti heidän näytelmiään. Siinä mielessä hän oli taitava teatterinjohtaja ja tuottaja.
Revyy-kikka toimi ja korjasi Lillanin taloustilanteen. Hedelmällisen yhteistyön myötä kaksikosta tuli ystäviä ja Vivicasta nuoren teatterinjohtajan mentori. Asioista puhuttiin alusta asti suoraan ja häpeilemättä.
Sarkola kehuu useaan kertaan Vivican kykyä bongata nopeasti oleellisin asia, ydin.
– Yksi Vivican vahvuuksista oli se, että hän ymmärsi, miten asioihin voi vaikuttaa näkökulmaa muuttamalla, hän sanoo ja kertoo konkreettisen esimerkin.
Christer Kihlman oli kirjoittanut näytelmän, jonka miehitys oli jo sovittu. Kaksi viikkoa ennen harjoitusten alkamista pääroolin esittäjä ilmoitti, että hän purkaa sopimuksensa ja menee Svenska Teaterniin, joka myös maksaisi mahdolliset sanktiot.
Mitä mitä mitä?
– Soitin Vivicalle ja olin hirveän tuohtunut nuori teatterinjohtaja. Onko sinulle tapahtunut koskaan vastaavaa? ”Voi-voi, vaikka kuinka monta kertaa”, hän vastasi. ”Mutta nythän sinulla on mahdollisuus saada rooliin parempi näyttelijä!”
Ja niin kaksikko ryhtyi yhdessä pohtimaan sopivia pohjoismaisia ehdokkaita.
– Kenestä aloitetaan? Vivica kysyi.
– Thommy Berggren olisi paras.
– No mutta soitetaan Thommy Berggrenille!
Sarkola kertoo käyttäneensä episodia usein esimerkkinä, kun hän on pitänyt esitelmiä ja puhunut johtamisesta ylimmälle liikkeenjohdolle.
– Kyse on siitä, että antaa mielikuvitukselle mahdollisuuden eikä suomalaiseen tapaan vain tuijota ongelmaa ja hoe koko ajan: ”Hirveetä, hirveetä!” Sellainen ei tuota mitään. Paskat on jo housuissa. Väinö Linnalla on sama ajatus: Ei saa jäädä tuleen makaamaan. Olennaista on päästää luovuus irti rakentamaan ratkaisua.
Lillanista tuli Sarkolan mukaan taiteellinen teatteri Vivican aikana. Eija ja Oscar Tengströmin vuonna 1940 perustamassa ja johtamassa teatterissa oli ollut kunnianhimoisia ohjelmistovalintoja, mutta se ei ollut olemukseltaan eurooppalainen teatteri vaan hyvin paikallinen.
Kiinnostavaa oli, että Lillanissa puhuttiin arkikieltä, mikä erotti sen Svenska Teaternista.
Elämäkerrassaan Vastaanottaja tuntematon (Otava, 1992) Vivica Bandler muistelee Lillanin-vuosiensa alkutaivalta. Kun hän ryhtyi vuonna 1955 johtamaan teatteria, hän kiteytti taiteelliset periaatteet kolmeen sloganiin: ”Itsetuntemusta – Ihmismielten ruoskintaa – Hyväntahtoista viihdettä. Lisäksi luonnollista näyttämökieltä ja yhteistyötä suomenkielisten kollegoiden kanssa. Suuret tragediat ja pienet komediat julistetaan pannaan.”
Sarkola huomauttaa, että ennen Lilla Teaternin ostamista Vivica ohjasi Svenska Teaternissa merkittäviä esityksiä – mm. Sartren, Genet´n, Anouilh´n ja Williamsin tekstejä –, ja olisi ollut loogista, että hänet olisi valittu teatterinjohtajaksi. Niin ei kuitenkaan käynyt, vaan teatterin johtokunta nimitti johtajaksi Näyttelijäliiton puheenjohtajan, Runar Schaumanin.
– Luulen, että päätökseen vaikuttivat Vivican eroottiset mieltymykset ja se, että hän oli yläluokan tyttö. Se kertoo paljon aikakaudesta; 1950-luku oli osittain ahdasmielistä aikaa ja Svenska Teatern pikkuporvarillinen teatteri.
Kysymys Lilla Teaternin ainutlaatuisesta hengestä saa Sarkolan pohtimaan ensemblen ja yleisön välistä vuoropuhelua.
– Minun piti kerran määritellä, mitä kansanteatteri on. Analysoin silloin tosiasiassa Lillania ja sen henkeä. Kansanteatteri sinuttelee yleisöä. Näin tapahtui jo Eija ja Oscar Tengströmin aikana, mutta Vivica jalosti sen pidemmälle, minkä jälkeen Lasse jatkoi perinnettä, osin myös siksi, että hän oli Bissen [Birgitta Ulfssonin] kanssa niin oleellinen osa Vivican konseptia. Ilman heitä teatteri ei olisi ollut sitä mitä se oli. Tämä koskee sekä vakavia näytelmiä että revyitä.
Sarkola muistuttaa, ettei esitys ole suljettu taideteos, vaan sen tulee kommunikoida yleisön kanssa.
– Se edellyttää, että kommunikointi toimii ensemblen sisällä. Jotta vuoropuhelua syntyisi, kommunikaatiota lavennetaan ottamalla katsojat mukaan, mutta ei yleisön vaan näyttämön ehdoilla. Se ei tarkoita, että näyttelijät asettuisivat yleisön yläpuolelle. Jos niin tekee, esitys muuttuu nopeasti papin saarnaksi.
Sarkola korostaa, ettei hänellä ole kokemusta Vivican Lillanin-johtajakaudelta, sillä hänet kiinnitettiin taloon Lasse Pöystin aloitettua teatterinjohtajana.
– En työskennellyt koskaan Vivican alaisena. Hän oli Lilla Teaternin hallituksen jäsen, muttei toiminut sen puheenjohtajana. Siinä mielessä suhteemme oli aika tasavertainen. Muistan, kun hän kysyi minulta: ”Haluatko mielipiteeni vai tukeni?” Se oli viisautta. Vastasin tietenkin, että tahdon molemmat!
Sarkola kertoo esimerkin Vivica Bandlerin lojaalisuudesta ja hyvästä tilannetajusta.
– Olin mokannut eräässä asiassa, ja hallituksen puheenjohtaja Georg Henrik von Wright otti sen puheeksi hallituksen kokouksessa. Myönsin virheeni. En ollut tehnyt taloudellista virhettä, vaan kyse oli siitä, etten ollut käyttäytynyt asiallisesti erästä ihmistä kohtaan. Vivica reagoi heti. Hän otti puheenvuoron ja sanoi: ”Hallituksen tehtävänä ei ole tuomita teatterinjohtajan käytöstä.” Herkkänä henkilönä hän huomasi, että asia voi kääntyä väärään suuntaan ja saada liian suuret mittasuhteet.
Kun Vivica palasi Tukholman kaupunginteatterin johtajakauden jälkeen Helsinkiin, kaksikko tapasi usein Huvilakadun kuulussa keittiössä.
– Hänellä oli tapana tarjota esityksen jälkeen pari voileipää, jotka kotiapulainen oli tehnyt valmiiksi. Puhuimme niin teatterista kuin yksityisasioistakin. Hän oli äärimmäisen viisas keskustelukumppani. Joskus hän oli aika dramaattinen. Kerran meillä oli palaveri hänen oltuaan sappikivileikkauksessa. Hän otti esiin pienen muovipurkin, johon leikatut kivet oli kerätty, ja asetti sen pöydälle, missä se seisoi koko keskustelumme ajan, Sarkola nauraa.
Vivica Bandler oli kosmopoliitti sanan todellisessa merkityksessä. Hän puhui useita kieliä, tunsi taiteilijoita ja teatterintekijöitä eri puolilta maailmaa ja loi aktiivisesti kontakteja uusiin ihmisiin.
– Kun Taganka-teatteri vieraili Suomessa, Vivica piti Huvilakadulla illalliset, joissa kunniavieraana oli Juri Ljubimov. Ruokailun aikana Vivica esitteli kaikki kutsumansa suomalaiset teatterintekijät. Hänen puheensa oli aivan loistava. Ljubimovin vastaus oli yhtä fantastinen, kun hän sanoi: ”Kiitoksia, kiitoksia – ja kiitoksia siitä, että kerroit niin paljon itsestäsi.” Keskustelun taso pysyi koko ajan täällä, Sarkola sanoo ja nostaa kätensä yläilmoihin.
Lilla Teatern päätti Sarkolan aloitteesta tehdä 1980-luvulla avauksen itään ja kutsua venäläisen ohjaajan vierailemaan.
– ”Minäpä soitan”, Vivica sanoi ja otti yhteyttä tuttavaansa, Kansainvälisen teatteri-instituutin Venäjän-johtajaan. Niin minulle ja Elina Salolle järjestyi audienssi.
Lopputulema oli, että Kama Ginkas saapui Suomeen ohjaamaan. Sarkola kävi neuvotteluja myös Anatoly Efroksen kanssa, joka oli ohjannut Suomen Kansallisteatterissa, mutta tämä sairastui ja kuoli.
– Vivicalla oli erinomainen kontaktiverkko, ja hän hoiti todella paljon asioita puhelimitse. Teimme siitä ihan pilkkaakin Frej Lindqvistin kanssa, Sarkola kertoo ja viittaa Kuolemanpartioon, näyttelijäkaksikon iskuryhmään, jolla on ollut tapana esiintyä yllättäen ystävien ja kollegoiden merkkipäivinä.
Kun Vivica Bandler juhli 60-vuotissyntymäpäiviään Tukholman Operakällaren-ravintolassa, Sarkola ja Lindqvist nousivat virallisen ohjelmaosuuden jälkeen tuoleille seisomaan sonnustautuneina vivicamaiseen peruukkiin ja silmälaseihin. Molemmilla oli puhelin. Esityksen idea oli yksinkertainen: riikinruotsalainen Vivica keskustelee suomenruotsalaisen Vivican kanssa.
– Kyse oli niin sanotusta pilkkakehumisesta, jossa huumorin kautta ylistimme Vivicaa. Hänellä oli lempirepliikki, jonka kaikki salissa olijat tunnistivat: ”Kan jag ringa dig lite senare?” Käytimme repliikkiä usein eli Vivica sai maistaa omaa lääkettään. Yleisö ihmetteli, miten uskalsimme tehdä sen, mutta tiesimme Frej´n kanssa, että hänen huumorintajunsa kestää tykityksen.
Sarkola korostaa, ettei kuva Vivica Bandlerista rautarouvana pidä paikkaansa. Päinvastoin, hän oli äärimmäisen herkkä ihminen, joka päästi lähelleen vain henkilöitä, joiden kanssa hän koki olevansa turvassa.
– Vivica piti etäisyyttä, kuten aristokraatit pitävät henkilöihin joista ei tiedä, onko tämä lintu vai kala. Mutta lähietäisyydessä dialogi oli jotain aivan muuta. Hän oli aina valmis auttamaan ystävää. Hänhän toimi lottana sodan aikana. Mutta hänen solidaarisuutensa ja valmius auttaa saattoi johtua myös seksuaalisesta vähemmistöasemasta, Sarkola sanoo ja muistuttaa, että homoseksuaalisuus oli Suomessa rikos aina vuoteen 1971 asti.
– Osin siksi Vivica oli ujo, mutta hän käytti sitä myös aseenaan. Hän oli hyvin sensitiivinen erilaisissa tilanteissa. Hän ei ollut koskaan fyysisesti dominoiva, mutta henkisesti kyllä. Siinä hän oli hyvin taitava, hän pystyi puhumalla manipuloimaan ihmisiä sekä hyvässä että pahassa.
Lasse Pöysti kertoo kirjassaan Jalat maahan (Otava, 1991), miten häntä ja Vivicaa nauratti, kun he kutsuilla konjakkivaiheessa huomasivat hankkiutuneensa saman henkilön seuraan. Yhteinen maku ei vuosikymmenien kuluessa muuttunut.
Sarkola hymähtää tarinalle ja kertoo itsekin tiedustelleensa Vivicalta, miten kiinnostunut hän saisi olla, kun tämä ohjaustehtävään ryhtyessään oli tuonut Lillaniin mukanaan itävaltalaisen lavastajan, komean naisen.
– Parempi sopia, ettei tule konfliktitilannetta. Meillä oli Vivican kanssa kiinnostavia keskusteluja, kun puhuimme naisista. Hän oli näissä asioissa erittäin viisas. Eroottisesti hän oli sekä että, hän piti naisista ja miehistä.
Sarkola muistelee hymyillen yhteistä matkaa Venetsiaan, jonka kaksikko teki vuonna 1985 Lilla Teaternin saatua Euroopan neuvoston myöntämän palkinnon muun muassa kaksikielisyytensä ansiosta.
– Lensimme Zürichiin, josta jatkoimme junalla Venetsiaan. Hän oli tilannut illaksi meille kahdelle gondolin. Öinen matka vesillä kesti tunnin, välillä kyytiin astui balalaikan soittaja. Siinä minä olin, vieressäni tämä kehräävä kissa. Puhuimme paljon ihmissuhteista. Lopuksi kiitin kauniisti. En halunnut pilata suhdettamme. Luulen, että hän ymmärsi sen.
Vivica Bandler kuvaa elämäkerrassaan lapsuudenkotiaan kultahäkiksi. Hän myös kertoo paenneensa ajatukseen, että Runar Schildt olisi ollut hänen isänsä.
– Vivican suhde isäänsä, Erik von Frenckelliin, oli hyvin hankala, ja Vivica käytti hänestä puhuessaan kovaa kieltä. Kun pappi oli Erikin hautajaisissa tullut sanomaan Vivicalle, että nyt voisi jo antaa anteeksi, Vivica oli vastannut: ”Ei ole mitään syytä.”
Lapsena Vivica oli isän tyttö, mutta myöhemmin suhde muuttui, ja suurin osa kaikesta, mitä tytär teki, oli isän mielestä väärin: Vivica seurusteli väärissä piireissä, meni naimisiin puolijuutalaisen kanssa ja valitsi taiteellisen ammatin.
– Isä loukkasi häntä monin tavoin. Siinä, että Erik von Frenckell vietteli Vivican tyttöystävän, kuten Tuija-Maija Niskasen elokuvassa Jäähyväiset kerrotaan, on jo kreikkalaisen draaman ainekset. Omaa tytärtään ei tarvitse nöyryyttää tuolla tavalla, Sarkola sanoo tiukasti.
Hän huomauttaa, että isä myös ihaili Vivicaa. Kun Helsingin kaupunki täytti 400 vuotta, Vivica suunnitteli yhdessä taiteilija Olle Eklundin kanssa Helsingin historiasta kertovan, 52 ”elävästä kuvasta” koostuvan juhlakulkueen. Mukana oli yli tuhat näyttelijää, ja valmistelutyö kesti vuoden.
– Se on ollut valtava luottamuksen osoitus nuorelle ohjaajalle.
Sarkola pitää luonnollisena, että Vivica hakeutui teatterin pariin.
– Teatteri on työpaikkana hyvin suvaitsevainen, vapaa satama, missä ihmiset pystyvät toteuttamaan itseään aivan eri tavalla. Myös silloin, kun muu yhteiskunta on ollut hyvin ankara ja ehdoton, kuten 1950-luvulla. Teatterissa se, mitä teet taiteilijana, pätee.
Sarkola muistelee joulukuussa 1984 ensi-iltansa saanutta esitystä, Klaus Mannin kirjaan perustuvaa Flykt mot norr, jonka Vivica Bandler dramatisoi ja ohjasi yhdessä Raija-Sinikka Rantalan kanssa.
– Kun vuonna 1917 syntynyt Vivica, yläluokan tyttö, kertoi meille näytelmää varten 1930-luvusta, hämmästelin kuulemaani. Maailma ja tapakulttuuri olivat täysin erilaisia kuin nykyisessä demokraattisessa yhteiskunnassa, jossa olemme eläneet niin pitkään. Sitä sai oikein jumpata, että olisi ymmärtänyt.
Hän kertoo esimerkin Vivican hienovaraisesta tavasta hoitaa asioita. Pikku-Lillanin kaluston hankkimiseen tarvittiin varoja, ja Vivica oli sopinut tapaamisen merkittävän kulttuurin tukijan, Wihuri-yhtymän hallituksen puheenjohtaja Rakel Wihurin kanssa.
– Menimme ravintolaan. Olin valmistanut myyntipuheen, jotta Wihurin säätiö antaisi rahaa. Vivica sanoi antavansa minulle merkin. ”Keskustelemme ensin yleisesti.” Istuimme ja rouvat puhuivat ja puhuivat – ja puhuivat. Wihuri kysyi minulta välillä jotakin ja vastasin lyhyesti. Odotin merkkiä ja katsoin Vivicaa: Joko? Mutta rouvat vain puhuivat.
Lopulta tilaisuus päättyi ja kaksikko hyvästeli Wihurin.
– Aha, sinä arvioit, ettei kannata, totesin Vivicalle. ”Päinvastoin”, hän vastasi. ”Kaikki on hoidettu. Nyt ei tarvittu mitään puhetta. Hän halusi vain tutustua sinuun. Että kuka on tämä nuori mies, jolle pitää antaa rahaa.”
Tapa, jolla asia hoidettiin, tuo Sarkolalle mieleen Vivican aikalaisen ja toisen aatelisen, marsalkka Mannerheimin.
– Suomesta, kuten myös Ruotsista, on poistettu paljon ihmisten käytöstä ja toimintaa ohjaavaa etikettiä, mutta Venäjällä sitä on vielä jäljellä. Että asioista voidaan vihjata ja hoitaa hienovaraisesti. Mannerheim toimi juuri näin. Kun hän piti puheen Ritarihuoneella 20-luvun alussa, sisällissodan jälkeen, hän myös tähdensi aateluuden velvoittavan ja muistutti, että historiallisesti aateluus on tarkoittanut kehityksen kärjessä olemista. Siihen se velvoittaa jatkossakin: olemaan esitaistelija kehityksen ja tärkeiden asioiden puolesta.
Eija Mäkisen artikkeli on aiemmin julkaistu Vivica Bandlerin juhlablogissa Viva Vivica, Stadin friidu!
