Haastattelupyyntö näyttelijä Elina Salolle johti kahden taiteilijan kohtaamiseen, kun hän ehdotti bloggauksen tulokulmaksi Vivica Bandlerin elämäkertaelokuvan käsikirjoitusta. Pöydän ääreen Salon keskustelukumppaniksi istahti Avskedet-elokuvan käsikirjoittaja Eija-Elina Bergholm, jonka seurassa siirrytään 1980-luvun alkuun.
Eija-Elina Bergholm. Kuva: Reima Kekäläinen.
”Saat kysyä mitä vain.”
Vivican tapa aloittaa yhteistyö Eija-Elina Bergholmin kanssa oli hämmentävän avoin.
– En sensuroinut kysymyksiäni, vaan kysyin kaikkea, mitä päähäni juolahti. Ymmärsin toki, että vaikka saan kysyä mitä tahansa, Vivica ei välttämättä kerro mitä hyvänsä. Mutta ihmeellisen auliisti hän vastasi kaikkeen – omalla tavallaan, tietysti.
Vivica Bandlerin elämästä kertovan Avskedet-elokuvan (suomeksi Jäähyväiset) primus motorina toimi Ruotsin yleisradioyhtiö SVT:n tv-draaman johtaja Lars Löfgren, joka oli houkutellut ystäväänsä Vivicaa hankkeeseen jo kauan. Mukana ideoimassa oli myös Ruotsin elokuvainstituutin silloinen johtaja Jörn Donner.
– Lars ehdotti minua käsikirjoittajaksi ja Tuija-Maija Niskasta ohjaajaksi, koska meillä kahdella oli monivuotinen kokemus yhteisestä tekemisestä.
Avskedet sai ensi-iltansa huhtikuussa 1982. Tarinan päähenkilönä on Valerie von Freyer, jonka varttumista, unelmia ja valintoja seurataan autoritaarisen isän, pankinjohtaja Magnus von Freyerin kuolemaan asti.
Elokuvan ensimmäinen osio keskittyy Valerien lapsuuteen, 1920-luvun lopulle. Yhtenä hänen tärkeimmistä läheisistään nähdään Pietarista pakolaisena Suomeen tullut kotiopettajatar Fröken Fräulein eli Martha von Collins, jota näyttelee Elina Salo.
– Se oli Vivican päähänpinttymä. Ensin kieltäydyin roolista, koska Fräulein puhui saksaa, jota en osaa. Mutta Vivica kumosi päätökseni. Hän kyllä opettaa minulle saksaa, vieläpä venäläisellä aksentilla! Salo kertoo nauraen.
– Vivica oli kuuluisa siitä, että hän ylipuhui ihmiset. Hänessä oli charmia ja voimaa. Puhelimessa hän käytti puhumattomuutta tehokeinonaan. Kun joku yritti kieltäytyä, luurista ei kuulunut mitään. Se oli Vivican metodi saada toinen suostumaan: pitkä hiljaisuus. Olen kokenut senkin joskus 60-luvulla.
Eija-Elina Bergholm kirjoitti käsikirjoitusta lähes vuoden. Hän huomauttaa tunteneensa Vivican aiemmin vain teatterinjohtajana ja ohjaajana.
– Vivica toivoi, että tapaisin myös joitakin hänen ystäviään ja sukulaisiaan. Hän oli itse valinnut ihmiset, jotka kohtasin. Tapasin muun muassa hänen sisarensa Erican, ystävättärensä Ann-Charlotte Nurmen, taloudenhoitaja Kirsti Poikolaisen ja kirjailija Göran Schildtin, joka oli Vivicalle kuin veli. Vivica oli todennäköisesti briiffannut heidät etukäteen. Sellainen käsitys minulle jäi.
– Keskustelin myös Lasse Pöystin kanssa, sillä tunsin hänet entuudestaan teatterin kautta, ja olimme olleet usein tekemisissä.
Bergholmin mukaan Vivicassa oli omistavia piirteitä.
– Hän ilmoitti heti, että on yhden ihmisen ihminen ja kertoo elämästään vain yhdelle kerrallaan. Hän myös kielsi puhumasta asioistaan tietyille henkilöille. En ollut tottunut sellaiseen.
– Salailu selittyy sillä, että suomenruotsalaiset ovat minoriteetti, Elina Salo sanoo.
– Suomalaisten on vaikea ymmärtää, miten vahvasti se, että suomenruotsalaisista lähes kaikki tuntevat toisensa tai ovat sukua keskenään, vaikuttaa elämään. Käytännössä se tarkoittaa, että vihamiehillekin ollaan ystävällisiä, koska piiri on niin pieni.
Myös Elina Salo on äitinsä puolelta suomenruotsalaista sukua.
– Isovanhempani olivat suomenruotsalaisia, jotka kannattivat fennomaniaa ennen Suomen itsenäistymistä sata vuotta sitten. He panivat lapsensa suomenkieliseen kouluun, mutta keskenään he puhuivat ruotsia. He suomensivat lastensa nimet mutteivät omaansa. Äitini kertoi, miten häntä aina hävetti koulussa, kun hänellä oli eri sukunimi – Kivilahti – kuin vanhemmillaan, jotka olivat Wiksteneja.
Ruotsin kielen taitonsa Salo sanoo saaneensa ilmaiseksi naapureiltaan.
– Olen kotoisin Sipoosta, jossa kaikki naapurimme olivat ruotsinkielisiä. Äitini pani minut 6-vuotiaana ruotsinkieliseen pikkukouluun, koska suomenkielistä ei ollut. Kävin sitä vuoden, ennen kuin siirryin suomenkielisen SYKin valmistavaan kouluun.
Elina Salo näytteli Clairen roolin Aki Kaurismäen elokuvassa Le Havre. Kuva: Malla Hukkanen, Sputnik Oy.
Vivica Bandlerin johtama Lilla Teatern oli Salolle tuttu katsojana, ennen kuin hän vieraili vuonna 1957 Punahilkan roolissa Benedict Zilliacuksen kirjoittamassa revyyssä Lite in rödluvan.
– Pikku-Lillanissa esitetyt poliittiset revyyt olivat rohkeita ja todella hauskoja. Puhumattakaan absurdismista, jonka Vivica toi Suomeen.
Lite i rödluvan oli ensimmäinen Lilla Teaternin esitys, joka vieraili Ruotsissa. Caterina Steniuksen kirjoittamassa historiikissa Här går det under! En berättelse om Lilla Teatern 1940–2015 esitystä luonnehditaan lapsilta kielletyksi saduksi.
Salo paikkasi Ruotsin-vierailun aikana Eila Granbergia, ja muissa rooleissa nähtiin Lasse Pöysti, Birgitta Ulfsson, Kaarlo Juurela, Eva Perander, Pertti Roisko ja Åke Lindman.
– Vierailin pari kolme kertaa Lillanissa Vivican johtajakauden aikana. Minua hämmästytti, miten kaikki teitittelivät häntä. Otin se huumorilla – koska hän oikein huomaa, että tämä on hassua. Kun Vivicasta tuli Tukholman kaupunginteatterin johtaja, hänen oli pakko muuttaa tapaa, koska Ruotsissa sinuteltiin ilman muuta.
Ennen kuin Elina Salo kiinnitettiin Lilla Teaterniin vuonna 1967, hän työskenteli Intimiteatterissa ja Radioteatterissa. Lillaniin hän siirtyi, kun Lasse Pöysti ja Birgitta Ulfsson ostivat teatterin Vivicalta.
– Lillanissa oli Vivican luoma yhteishenki, joka jatkui Lassen ja Bissen, sitten Askon [Sarkola] aikana. En usko, että olisin viihtynyt yhtä hyvin laitosteatterissa. Lillanissa sai olla itsenäinen.
Salo korostaa, miten Lillanissa työskenteli hurja joukko persoonallisia ihmisiä, joilta oppi sekä elämää että ammattitaitoa: Erna Tauro, Eva Perander, Hilkka Östman, Gustav Wiklund, Nils Brandt, Ralf Forsström, Frej Lindqvist…
– Eikä pidä unohtaa Lillanin kotikirjailijoita: Bengt Ahlfors, Claes Andersson, Johan Bargum ja Christer Kihlman. He loivat yhteiskunnan epäkohtiin kantaaottavia kabareetekstejä ja näytelmiä; perinteen, joka jatkuu yhä.
Lilla Teaternin myötä Elina Salo oli vieraillut myös Huvilakadun Villa Frenckellissä. Sen sijaan Eija-Elina Bergholmille Helsingin Eirassa sijaitseva palatsimainen rakennus oli uusi kokemus.
– Minua Vivican koti kiinnosti kovasti, sillä olin kuullut niin paljon siitä. Rakennus on valtava, suorastaan eksyttävän suuri. Ymmärsin heti, miltä lapsesta on tuntunut asua siellä: hurjalta ja yksinäiseltä. Olen käynyt kaikissa huoneissa, myös kuuluisassa keittiössä, mutta haastattelut teimme yleensä suuressa sisääntulohallissa.
Kuva: Ida Henrikson.
Tietynlaista kammon tunnetta lisäsi se, miten Vivica jo ensimmäisen haastattelukerran aikana nousi yhtäkkiä tuolistaan, käveli ovelle, avasi sen, katsoi hetken ja tuli takaisin.
– Hän selitti myöhemmin, että häntä oli aina kuunneltu salaa eikä hän koskaan saanut olla rauhassa. Kyseessä oli ehkä pieni näytelmä siitä, millaiseksi hän oli tuntenut olonsa Huvilakadulla. Se, että häntä kuunneltiin, oli varmasti vaikuttanut hänen luonteeseensa.
Elina Salo kertoo ihmetelleensä, miksi Avskedet-elokuvaa ei kuvattu Huvilakadulla.
– Sen sijaan koko sisustus lavastettiin Tukholman studiolle: portaat, huoneet, kaikki interiöörit ja esineistö!
Eija-Elina Bergholm kertoo vierailleensa Vivican luona myös Tukholmassa. Kaikki keskustelut hän tallensi mustiin vahakantisiin vihkoihinsa.
– Osa kysymyksistäni oli intiimejä, mutta Vivica puhui hämmästyttävän helposti rakkauksistaan ja siitä, miten hänen vanhempansa eivät hyväksyneet hänen homoseksuaalisuuttaan. En osaa arvioida, miten eksakteja vastaukset olivat todenmukaisuuden kanssa. Kyse oli elokuvan käsikirjoituksesta eli fiktiivinen elementti oli jo lähtökohtaisesti mukana, Bergholm sanoo.
– Biseksuaaleista ja lesboista puhuessaan Vivica sanoi, että he olivat ”kuin kummituksia”. Olen joskus miettinyt, voisivatko Tove Janssonin hattivatit kuvata näitä kummituksia. Nehän ovat hyvin jänniä ja selittämättömiä, sukupuolettomia hahmoja.
Hanna Kangasniemi muistuttaa Suomen kansallisfilmografiaan kirjoittamassaan esseessä, että Avskedet oli ensimmäinen edes osittain suomalainen elokuva, jossa kuvattiin kahden naisen välistä fyysistä rakkautta. Suomessa elokuvan näki noin 20 000 katsojaa, mutta nais- ja lesboteemansa ansiosta se kiersi kansainvälisillä festivaaleilla ja tapahtumissa poikkeuksellisen pitkään, noin 15 vuotta.
Kangasniemen mukaan elokuvan merkitys lesbo- ja bi-yhteisöille näkyi myös siinä, miten se levisi vuoden 1986 televisioesityksen jälkeen vuosikausia videokopioina lesbonaisilta toisille. Ennen kaikkea se tarjosi monille perspektiivin tarkastella omaa elämää suhteessa fiktioon ja todellisuuteen.
Elokuvan nimi, Avskedet, oli Bergholmin ehdotus, mutta idean siihen hän sai Vivicalta.
– ”Kaikki rakkauteni ovat olleet hyvästijättöjä.” Ne olivat hänen omat sanansa.
Avskedet, jota kriitikko Henri Waltter Rehnström luonnehti kenties kotimaisen elokuvan hienoimmaksi kuvaukseksi patriarkaalisesta mielivallasta, alkaa pankkiiri Magnus von Freyerin hautajaisista.
Elämäkerrassaan (Vastaanottaja tuntematon, 1992) Vivica toteaa, miten hänellä oli aina ollut tunne, että hän kulkee elämässään yksinäistä tietä, mutta elokuvan alussa häivähtää pieni toivo, kun aikuiseksi varttunut Valerie-tytär pohtii, että nyt hänen yksinäisyytensä saattaa loppua.
– Eija-Elinan käsikirjoituksen alku oli loistava! Minusta kohtaus heijastui nimenomaan isään, kuten elokuvan nimikin: jäähyväiset. Valerien muutaman sanan keskustelu papin kanssa paljasti koko sen tunneskaalan, jota Vivica tunsi isäänsä kohtaan. Se oli hyvin vahva kohtaus. Oli myös tärkeää, että elokuva päättyi hautajaisiin, Elina Salo sanoo.
Onkin yllättävää kuulla, kun Bergholm kertoo, ettei Vivica pitänyt lainkaan käsikirjoituksen alusta.
– Olin toimittanut tekstin Vivican luettavaksi Huvilakadulle, mutta hänestä ei kuulunut mitään. Niinpä soitin ja kysyin, oliko hän ehtinyt lukea sitä.
– Olin kuvaillut, miten arkku viedään hautaan ja havut asetellaan. Vivica ei halunnut mitään sellaista. Hän sekä rakasti että vihasi vanhempiaan, mutta erityisesti isäänsä hän vihasi todella paljon – ja se vaikutti hänen näkemykseensä. Hän vastasi: ”Tämä… tämä alku ei ole…” Ja sitten pitkä hiljaisuus. Aloin itkeä. Se oli viimeinen asia, jonka olin tekstiin kirjoittanut. Hautajaiset olivat minusta koko jutun juju.
Tekijöiden keskinäiset näkemyserot johtivat myöhemmin jopa radikaaleihin tekoihin. Elokuvan osatuottajana toiminut Jörn Donner katsoi, ettei elokuvan toteutus vastannut käsikirjoitusta, ja hän leikkautti sen uudelleen.
Myöskään Vivica Bandler ei ollut tyytyväinen elokuvan lopputulokseen, koska osa hänelle tärkeistä kohtauksista oli poistettu. Ennen kaikkea hän oli pettynyt siihen, ettei elokuvassa ollut huumoria. Niinpä hän veti nimensä pois elokuvan alkuteksteistä.
– Minäkin ihmettelin, ettei elokuvassa tullut ilmi se huumori, joka Vivicassa oli. Hän osasi nauraa itselleen eikä ottanut itseään koskaan liian vakavasti, Elina Salo sanoo ja matkii saman tien Vivicaa: hän venyttää puseronsa kaula-aukkoa ja muiskauttaa pusun olkapäähänsä.
– Näin Vivica teki, kun hän oli keksinyt jonkin erityisen hyvän idean: antoi suukon itselleen! Siinä oli tiettyä leikkimieltä, joka yhdisti koko Lillanin porukkaa.
– Vivican huumori oli hyvin omaperäistä, Bergholm vahvistaa ja muistuttaa Vivican käyttämistä monista sanonnoista, joista yksi kuului: ”Naida täytyy aina.”
– Vivicassa oli paljon salaperäistä ja epätavallista. Minusta hän oli oikeasti ujo – siitäkin huolimatta, että hän oli toiminut teatterinjohtajana monessakin paikassa, Eija-Elina Bergholm sanoo.
– Hän oli myös tavattoman hellä toista ihmistä kohtaan. Kun itkin hänen hautajaiskohtaukseen liittyvän vastahakoisuutensa vuoksi, hän alkoi lohduttaa minua pitkän puhumattomuuden jälkeen. Minähän en pystynyt silloin sanomaan sanaakaan. ”Älä itke, kulta. Älä itke.” Se tapa, jolla hän sanoi sen, oli niin suloinen. Edes oma äitini ei ole puhunut niin.
Bergholmin mukaan Vivican hellyys näkyi myös konkreettisilla tavoilla.
– Kun myöhästyin työasioiden vuoksi tapaamisestamme ja myös viimeisestä junasta – asuin ja työskentelin silloin Tampereella – Vivica tarjoutui majoittamaan minut Huvilakadulle. Olin ällistynyt. Nukuin isossa huoneessa, jossa oli Tove Janssonin tekemät gardiinit ikkunassa. Eikä minua pelottanut yhtään, hän muistelee.
– Kun Vivica ohjasi Mumintrollet-televisiosarjaa 60-luvun lopulla, Tove seurasi kuvauksia Tukholmassa ja piirsi minulle ikioman Pikku Myyn, Elina Salo kertoo.
– Tuolla vieraanvaraisuudella hoidettiin kokonainen teatteri, Salo sanoo hymyillen ja muistuttaa Vivican ”nenästä”; siitä, miten tämä haistoi lahjakkuudet ja teatterin uusimmat tuulet.
– Hän toi Lillaniin vierailijoiksi monia teatterintekijöitä Euroopasta: Dario Fo, Eugène Ionesco, Ariane Mnouchkine… Ja kaikki heidän majoitettiin Huvilakadulle.
– Se osoittaa suurta sivistyneisyyttä. Vivicahan oli matkustanut ympäri maailman, hän osasi monia kieliä, tiettyjä kieliä syntyperäisesti, Bergholm sanoo.
– Minusta hän oli enemmän demokraatti kuin aristokraatti. Hän oli syntynyt sellaiseen maailmaan, jossa kaikki olivat jollakin tasolla tasa-arvoisia. Sen takia hän – nämä ovat hänen sanojaan – inhosi isäänsä, koska tämä ei osannut suhtautua ihmisiin samalla tavalla.
Herkkyys näkyi Elina Salon mukaan myös Vivican tavassa ohjata.
– Voisi sanoa, että Vivican ohjaaminen oli neuvottelua. Hän istui hiljaa katsomossa ja kohtauksen jälkeen hän otti syrjään jokaisen erikseen ja hyvin hiljaisella äänellä, melkein kuiskaten ja hellästi, ehdotti niin, etteivät muut kuulleet: ”Voisitko Elina tulla sisään toiselta puolelta näyttämöä?”
– Vivicalle sai aina esittää ideoita. Hän myös osasi valita oikeat henkilöt rooleihin. Sekin on taito.
Salo ei ole varma, saiko Lilla Teatern Vivican johtajakaudella valtiolta taloudellista tukea.
– Olimme sodan kokenut sukupolvi ja osasimme säästää, ja sehän se luovuutta vaatii. Päiväharjoitusten jälkeen kysyimme kassalta, paljonko väkeä oli illalla tulossa. Jos liian vähän, aloimme soitella sukulaisille ja tuttaville.
Salo korostaa, ettei Lillanissa ollut hierarkiaa, ja sama henki jatkui myöhemmin uusien johtajien aikana.
– Minusta Asko vastasi hyvin, kun häneltä kysyttiin eräässä haastattelussa, millaista on toimia Lilla Teaternin johtajana. ”No, se on esimerkiksi sitä, että jos huomaa, että vessapaperi on loppu naisten WC:ssä, johtaja menee hakemaan sitä lisää siivouskaapista.”
– Kun lavastajalta puuttui tavaroita, niitä tuotiin kotoa. Vuonna 1978 ensi-iltansa sai Henrik Tikkasen kirjoittama ja Christian Lundin ohjaama Fjärilsvingar, jossa tarvittiin kevyttä jugendkalustoa. Vein sinne omani, siellä se oli puoli vuotta näyttämöllä. Sellaista se oli, sotkeuduimme toistemme töihin!
Eija Mäkisen artikkeli on aiemmin julkaistu Vivica Bandlerin juhlablogissa Viva Vivica, Stadin friidu!
