Kun Vivica Bandler haudattiin syyskuussa 2004, Kaisa Korhonen hyvästeli ystävänsä arkun äärellä ja sanoi: ”Kiitos nähdyksi tulemisesta.”
Kaisa Korhonen työpöytänsä ääressä. Kuva: Eija Mäkinen.
Eletään syksyä 1964, ja Ylioppilasteatterin lavalla mellastaa partiopukuun sonnustautunut nainen puisen veturin päällä. Günter Grassin näytelmässä Kymmenen minuuttia Buffaloon Kaisa Korhosen näyttelemä amiraali on ystävineen matkalla paikkaan, jossa kaikki toiveet täyttyvät, mutta niinhän ei tietenkään tapahdu.
– Se oli hyvin hauska näytelmä, Korhonen muistelee hymähtäen Käpylän-kodissaan.
Railakkaan, energisen ja jokseenkin absurdin esityksen näki myös Vivica Bandler, joka otti pian yhteyttä 23-vuotiaaseen yyteeläiseen.
– Emme olleet tavanneet aiemmin, mutta toki tiesin hänet ja kunnioitin tosi jäykkänä. Vivica poimi minut ja tarjosi työtä Lilla Teaternissa, ammattiteatterissa.
Bandler oli ideoinut ja toteuttanut yhdessä Kirsten Sörlien kanssa Pikku-Lillaniin O-pop-iltoja, joiden alaotsikkona oli jatsia ja lyriikkaa. Ne olivat eräänlaisia happeningeja, joissa sisällöt, genret ja ilmaisutavat sekoittuivat villisti. Musiikista vastasi Otto Donnerin orkesteri, ja materiaalina käytettiin niin Shakespearen kuin aikalaisrunoilijoidenkin tekstejä.
– Meillä oli esimerkiksi dialogi Romeosta ja Juliasta. Se pistettiin pilaksi, tietysti. Parhaiten mieleeni on jäänyt lavastus. Elettiin Beatles-manian huippuaikaa, ja Ralf Forsström oli koristanut Pikku-Lillanin valtavilla kuvilla suosikkiyhtyeestä.
Vivica Bandler on kertonut, että hän innostui Kaisasta, nuoresta tekijästä, koska tällä oli tietoa, taitoa, voimaa, uskoa ja pystyvyyttä. O-pop-illoissa Korhonen esitti mm. Bertolt Brechtin lauluja ja tuli ”keksityksi” laulajana.
– Vivican kohtaaminen oli eräänlainen käännekohta elämässäni. Minut oli nähty, mikä tarkoitti myös sitä, että minua tarvitaan. Varmasti siihen, että pääsin työskentelemään suomenruotsalaisella teatterikentällä, vaikutti myös se, että olin naimisissa Kaj Chydeniuksen kanssa.
Elämäkerrassaan Uhma vimma kaipaus (Otava, 1993) Kaisa Korhonen kertoo, miten hän Vivican ystävyyden myötä pääsi Lilla Teaternin esikouluun ja tutustui kuuluisiin taiteilijoihin – Lasse Pöystiin, Birgitta Ulfssoniin, Elina Saloon – joita hän oli katsellut kaukaa.
Bandler tarjosi Korhoselle myös ohjaustyötä. Helmikuussa 1967 sai ensi-iltansa Sandro Key Åbergin tekstiin pohjautuva Teaterlek. Sitä seurasi pian kaksikielinen kabaree Keväinen lauluilta / Vårlig Sångafton, jonka Korhonen ohjasi yhdessä Timo Bergholmin ja Kaj Chydeniuksen kanssa. Tekstejä oli laatimassa terävä katras, mm. Bo Carpelan, Lars Huldén, Aulikki Oksanen, Arvo Salo ja Benedict Zilliacus. Lillanin vakiotähtien rinnalla lavalle nousia nuoria lahjakkuuksia, kuten Kristiina Halkola, Kari Franck ja Sulevi Peltola.
Korhonen ohjasi sittemmin monia esityksiä myös Svenska Teaterniin.
– Se oli minulle tärkeää ja tarkoitti, ettei minun tarvinnut jäädä roikkumaan Ylioppilasteatteriin. YT oli ollut minulle rakas paikka, sosiaalinen yhteisöni, melkein kuin perhe tai suku, mutta olin ollut siellä jo niin kauan.
Vuonna 1967 Lilla Teaternissa tapahtui omistajanvaihdos, kun Vivica Bandler myi teatterin Lasse Pöystille ja Birgitta Ulfssonille. Vapaaksi taiteilijaksi siirtynyt Bandler ryhtyi suunnittelemaan uutta teatteria Kaisa Korhosen ja Kaj Chydeniuksen kanssa.
– Etsimme sopivaa paikkaa, ja entiset TES-vision tilat Helsingin Ratakadulla vaikuttivat lupaavilta, Korhonen kertoo.
Olennaista oli, ettei teatterissa olisi ramppia; sen piti olla rento esiintymis- ja viihtymispaikka. Nimikin uudelle kahvilateatterille oli jo valittu: Venla, Jukolan Juhanin rakastetun mukaan.
Elämäkerrassaan Vastaanottaja tuntematon (Otava, 1992) Bandler kertoo olleensa hyvin innostunut hankkeesta.
”Näin poliittisen teatterin äärettömän merkittävänä asiana. Yhtäkkiä teatterintekijällä oli merkitystä, hän oli osa yhteiskunnan rakennusprosessia, ei enää pelkkä ilveilijä ja viihdyttäjä. Tämä oli jotain aivan muuta kuin ennen, tämä uusi vastuuntunto. Ja minulle se oli kuin raikas uusi tuuli”, Vivica kirjoittaa.
Suunnitelma kuitenkin kariutui, kun Tukholman kaupunginteatteri tarjosi Vivica Bandlerille teatterinjohtajan paikkaa.
– Hän sopi kanssamme tapaamisen ja kysyi: ”Annatteko minulle luvan mennä? Vai olenko petturi jos lähden? Yhteinen teatterihanke tietenkin raukeaa.” Joo-joo, minä sanoin. Menet tietenkin! Kyllä me täällä selviämme.
Vuonna 1993 Vivica Bandler oli toimittaja Maarit Tastulan vieraana keskusteluohjelmassa Yhden illan pysäkki. Studioon oli kutsuttu myös nuorempi kollega, ohjaaja Kaisa Korhonen.
Ohjelmassa Bandler kertoi, että kaksikkoa yhdisti tietty perussuru, tumma juova. ”Kun puhumme keskenämme, olemme vähän tosikkoja. Emme ole paljon nauraneet. Kaisa on hirveän rehellinen, sekä yksityisihmisenä että työssä. Se merkitsee minulle paljon.”
– Vivica oli salaperäinen, aistillinen ja tietoisesti etäinen. Hän myös hallitsi tilanteita. Jos kyse olisi tanssivasta parista, niin Vivica oli se, joka vei, Kaisa Korhonen sanoo nyt, eikä äänensävystä voi erehtyä: siinä on mukana paljon kaipausta.
Korhonen kertoo kirjassaan, miten Vivica opetti häntä ymmärtämään, mitä rakkaus on.
Kerran 70-luvulla kirjoitin Vivica Bandlerille kirjeen Tukholmaan ja kysyin, miten pääsee masennuksesta. Hän vastasi: ”Minä olen aina yrittänyt rakastaa jotakuta.”
– Se oli minulle radikaali, jopa vallankumouksellinen näkökulma. Ei ole tärkeää, rakastetaanko minua vaan rakastanko minä itse.
Paitsi suojelija ja liittolainen, Vivica Bandler oli Kaisa Korhoselle ennen muuta tärkeä ystävä.
– Tapasimme ja keskustelimme paljon. Olen istunut monet kerrat Vivican kuulussa Huvilakadun keittiössä. Hänen tapansa kommunikoida oli kuuntelemista, hän antoi toisen puhua.
Yhden kerran Korhonen muistelee ruokailleensa myös salin puolella. Suomessa oli silloin käymässä pariisilaisen Théâtre du Soleil´n johtaja Ariane Mnouchkine.
– Hän oli Vivican vieraana, ja oli valtavan suuri kunnia päästä siihen pöytään. Mnouchkine oli Euroopan ykkösohjaaja, suoranainen idoli. Muistelen, ettei meistä vieraista monikaan uskaltanut kysyä häneltä mitään. Vivica huolehti puhumisesta ja katsoi, että keskustelu pysyi käynnissä.
Korhonen ja Chydenius vierailivat ystävänsä luona myös Ruotsissa, kun Bandler kutsui heidät ja Måns Hedströmin Tukholman kaupunginteatteriin rakentamaan uuden näyttämön avausohjelmaa.
Produktion ympärille koottiin ryhmä merkittäviä ruotsalaisia kirjailijoita: Sven Delblanc, Agneta Pleijel, P.C. Jersild, Ronny Ambjörnsson, Lars Ardelius, Sture Källberg, Göran Palm. Lopputulokseen Korhonen ei ollut tyytyväinen, vaan hän kuvaa Kyynelten polkua surumieliseksi revyyksi, jossa oli Kaj´n hyvin kauniita lauluja.
Tukholmassa pariskunta näki senkin ihmeen, kun Vivica Bandler kokkasi itse. Huvilakadulla ruoan valmisti aina kotiapulainen.
– Siellä hän paistoi Tukholman-keittiössään kalapuikkoja. Se kieltämättä poikkesi hänen totutusta ruokavaliostaan, Korhonen muistelee nauraen.
Vivica Bandler oli tunnettu siitä, ettei hän antanut ihmisten noin vain sinutella itseään.
– Opin tuntemaan ihmisiä, jotka olivat olleet pitkään Vivican lähellä, ja jotkut heistä kysyivät parikin kertaa: ”Joko olet saanut kutsua Vivicaa etunimellä?” Se oli eräänlainen virstanpylväs ja riitti. Vivica oli katsonut maailmaa korkeasta asemasta. Sinunkaupat ei ollut lahja jostakin teosta, vaan kyse oli aidosta läheiseksi tulemisen eleestä.
Korhonen muistuttaa, että Vivica Bandlerilla oli asioihin historiallinen perspektiivi. Hänen seurassaan asiat suhteellistuivat, ja ongelmista tuli yleisluonteisia, käsiteltäviä.
– Vivica jakoi inhimillistä kokemusta ja opetti strategioita, joiden avulla voi selviytyä elämässä ja ammatissa. Ja aina hän kannusti tekoihin.
– Hänellä oli myös hyvä nenä; hän vainusi, mitä maailmassa tapahtuu tässä ja nyt. Hän vainusi myös sen, mitä me ihmiset tarvitsemme. Kun Vivica poimi minut nuorena aikuisena, ymmärsin jo silloin, että se oli hänen metodinsa. Hän näki toisen.
Eija Mäkisen artikkeli on aiemmin julkaistu Vivica Bandlerin juhlablogissa Viva Vivica, Stadin friidu!
