Teksti: Eija Mäkinen
Bo Carpelanin luonnehdinta paljastaa kaiken sen rakkauden, jota kirjailijat ja näyttelijät tunsivat Lilla Teaternia kohtaan. ”Älyllisen leikin, uusien ideoiden ja ihmismielen kurinpalautuksen tyyssijaksi” omistettu teatteri kulki Vivica Bandlerin johtamana alusta asti rohkealla, suorastaan kapinallisella tiellä, minkä ansiosta Helsingissä nähtiin huikea määrä ulkomaisten nykykirjailijoiden kantaesityksiä.
– Vivica toi Suomeen uutta dramatiikkaa – Eugène Ionescoa, Edward Albeeta, Dario Fota, Harold Pinteriä – aikana, jolloin kukaan muu ei sitä vielä tehnyt. Lilla Teaternissa luotiin täysin toisenlaista teatteria kuin muualla Suomessa – tai no, Jack Witikka yritti Suomen Kansallisteatterissa toteuttaa ohjelmistoa samaan suuntaan. Mutta muutoin suomalainen teatteri oli näytelmävalinnoissa vielä 1960-luvulla umpiperä, ohjaaja-kirjailija Raija-Sinikka Rantala sanoo.
Ohjaaja-kirjailija Raija-Sinikka Rantala toimii
Vivica Bandlerin perustaman säätiön,
Teaterstiftelsen Vivicas Vännerin hallituksen puheenjohtajana.
Hän huomauttaa, ettei edelläkävijän rooli ollut vain ulkomaisten tekijöiden varassa, vaan Lilla Teaternissa pääsivät esiin myös uudet kotimaiset näytelmäkirjallisuuden nimet: Benedict Zilliacus, Bengt Ahlfors, Claes Andersson, Johan Bargum, Christer Kihlman…
– Vivica itse ohjasi esimerkiksi Carson McCullersia, joka oli hänelle hyvin tärkeä. He tapasivat henkilökohtaisesti Yhdysvalloissa, jolloin selvisi, että he olivat syntyneet – ei ainoastaan samana vuonna ja samana päivänä vaan peräti samalla kellonlyömällä.
Nykyään Teaterstiftelsen Vivicas Vännerin hallituksen puheenjohtajana toimiva Rantala teki ohjaajan opintoihinsa kuuluneet harjoittelutyönsä Lilla Teaternissa. Ensin oli vuorossa Ahlforsin, Anderssonin ja Bargumin kirjoittama Kropp, sitten Kent Anderssonin näytelmä Sandlådan, jossa Rantala toimi ohjaaja Ralf Långbackan assistenttina ja lopuksi hän ohjasi yhdessä Johan Bargumin kanssa Som smort -näytelmän vuonna 1970.
– Tapasin myös Vivican, mutta varsinaisesti tutustuimme Kaisa Korhosen 30-vuotispäivällä kesällä 1971.
Kun Raija-Sinikka Rantala valittiin vuonna 1973 Kansainvälisen Teatteri Instituutin, ITI:n, New Theatre -komiteaan, hän ja Vivica tapasivat yhä useammin eri puolilla maailmaa, sillä molemmat toimivat aktiivisesti ITI:n luottamustehtävissä.
– Sitä kautta tulimme paremmin tutuiksi, Rantalaa sanoo ja muistelee nauraen Nancyn kaupungissa Ranskassa sattunutta episodia, jossa Vivican feminismi ponnahti pintaan.
– Istuimme ison suomalaisen teatteriporukan kanssa ulkoilmakahvilassa. Siihen ilmestyi vähän juovuksissa ollut mies ja alkoi lässyttää eräälle seurueen naisista. Vivica sattui istumaan vieressä. Hän kuunteli tyynesti aikansa ja hujautti sitten salamannopeasti isolla käsilaukullaan miestä korvalle. Tämä häipyi paikalta välittömästi.
Ensimmäinen yhteistyö, jonka Rantala ja Vivica Bandler tekivät yhdessä, sai alkunsa lentokentän pokkarinurkasta. Etsiessään lukemista Rantala huomasi Klaus Mannin vuonna 1934 kirjoittaman Flucht in den Norden (suomennettu nimellä Pako pohjoiseen), joka kertoo Natsi-Saksasta paenneen nuoren saksalaisen naisen matkasta halki Suomen kohti Petsamoa.
Romaani pohjautuu kirjailijan omiin kokemuksiin, kun hän 1930-luvulla pakeni kansallissosialisteja ja asui suomenruotsalaisten perheiden kartanoissa mm. Tammelassa ja Ruovedellä.
– Kun palasin Suomeen, vein kirjan Vivicalle. Hän tiesi tarkalleen, keistä Mann oli kirjoittanut.
Kaksikko alkoi suunnitella tarinasta elokuvaa ja vieraili kartanoissa, jotka olivat toimineet Mannin turvapaikkoina ja joista romaanin henkilöhahmot olivat peräisin.
– Vivica halusi käydä henkilökohtaisesti myös teoksen oikeudenhaltijoiden luona, joten lensimme Frankfurtiin. Kaupungissa oli käynnissä Oktoberfest, ja Hofbräuhausissa Vivica tilasi itselleen eisbeinia, riimisuolattua sianpotkaa, minä otin jotakin maltillisempaa, Rantala muistelee.
Oikeudet omistaneessa kustantamossa aikeelle näytettiin vihreää valoa, mutta tyrmistyksen hetki koitti, kun selvisi, että saksalaiset olivat jo ehtineet tuottaa romaanista elokuvan, Ingemo Engströmin ohjaaman version, jossa pääroolia näytteli Katharina Thalbach ja tämän suomalaista rakastettua – yllätys, yllätys – Jukka-Pekka Palo!
– Että meitä harmitti!
Klaus Mannin tarina oli niin vangitseva, etteivät Raija-Sinikka Rantala ja Vivica Bandler halunneet luopua siitä, vaan he tekivät aiheesta ohjelmistoehdotuksen Lilla Teaterniin. Flykt mot Norr toteutettiin tarkkojen suunnitelmien pohjalta.
– Vivica oli taitava ideoimaan, mutta asioiden dokumentoiminen oli minun velvollisuuteni.
Kaksikko työskenteli Huvilakadun keittiössä, eikä turhia taukoja pidetty. Puuhella hehkui, hiki kihosi karpaloina, mutta ruoka tarjoiltiin vasta, kun päivän työsarka oli tehty – ja sen määritteli Vivica.
– Kun lopulta olin aikani istunut ja kirjoittanut, totesin ääneen: ”Kyllä tämä mielestäni on nyt niin hyvä kuin sen voi saada.” Vivica katsoi minua vähän aikaa ja kysyi: ”No mutta entäs, jos siitä saisi vielä vähän paremman?”
– Se on asia, jonka olen siitä asti muistanut. Minulla on taipumus tehdä hommat valmiiksi Alta pois! -periaatteella. On osattava malttaa tarkastella kaikkea tekemistä siitä näkökulmasta, miten asioita voisi hioa vielä paremmaksi. Sen opin Huvilakadun istunnoissa.
Joulukuussa 1984 kantaesityksensä saaneen Flykt mot Norr -näytelmässä vierailivat mm. Fred Negendanck ja Gerda Ryselin Svenska Teaternista Työnjako sujui niin, että Vivica ohjasi pääroolien esittäjiä ja apulaisohjaajana – ja olosuhteiden pakosta myös lavastajan sijaisena – toiminut Rantala ohjasi kaikki sivurooleja ja vastasi kokonaisnäkemyksen toteutumisesta.
– Vivica ei ohjannut pikkurooleja, kun taas minun mielestäni ei ole sellaista näytelmää, jossa pikkuroolit eivät olisi tärkeitä. Muuten teatterinäkemyksemme oli samanlainen, Raija-Sinikka Rantala kertoo.
Hänen mukaansa Vivicalla oli ohjaamiseen hyvin ranskalainen, älykäs ote.
– Se ei ollut mitään hidasta suomalaista kehittelymeininkiä, päinvastoin. Työnteossa oli ripeä rytmi. Hän ei ohjaajana ollut visuaalisesti orientoitunut, vaan Vivicalle oli tärkeää atmösfäärit; se tila, jossa näyttelijä pystyy näyttelemään. Henkilöohjauksessa hän oli vahvimmillaan. Hän oli taitava oivaltamaan pieniä nyansseja, tunnelmia ja ihmisten välisten kontaktein tuottamia virityksiä. Monet kokonaisvaltaisia visioita puhkuvat ohjaajaäijät suhtautuivat Vivicaan vähätellen.
Kaksikon yhteistyö jatkui Lahden kaupunginteatterissa, jonka johtajana Rantala toimi vuosina 1984-1990.
– Dramaturgi Marjatta Ecaré tarjosi ohjelmistoon uutta, mielenkiintoista, ranskalaista kirjailijaa, jota kukaan ei tuntunut ymmärtävän: Bernard-Marie Koltès. Luin näytelmän ja ajattelin: Jumaliste, tämä otetaan! Sitten mietin, kuka voisi parhaiten saada siitä irti asioita, ja päädyin Vivicaan.
Niin syntyi Neekeri vai koirat, joka sai ensi-iltansa helmikuussa 1986. Se oli ensimmäinen Koltésin näytelmä, joka Suomessa tehtiin.
– Se oli hauska prosessi. Vivica teki aina huolellista taustatyötä, ja niinpä me tälläkin kertaa matkustimme Bernard-Marien luokse Pariisiin, joka otti meidät vastaan asunnossaan. Hän asui silloin lähellä Moulin Rougea. Iltapäiväpalaverin jälkeen hän suositteli meille iltaohjelmaksi erästä kungfu-elokuvaa, jonka menimme katsomaan, Rantala muistelee nauraen.
Ensi-ilta järjestettiin Vivican maun mukaan, ja illan aikana lauloi mm. Moune de Rivel, jonka kanssa Vivica oli ystävystynyt jo 1930-luvulla Pariisissa. Ensi-iltakutsuun vastasi myöntävästi myös kirjailija itse, jonka teatterin valomiehet veivät saunaan ja hankeen tekemään enkeleitä. Koltés vieraili myöhemmin Vivican luona. Suunnitelmissa oli, että hän olisi kirjoittanut seuraavan kesän Saaren kartanossa, mutta AIDS ehti nitistää lahjakkuuden jo heti keväällä.
Vivica Bandlerin kyky luoda kansainvälisiä kontakteja on satanut suoraan suomalaisen teatterin laariin, jos tällainen agronomin sanavarastoon kuuluva ilmaus sallitaan.
Hänen suvereeni kielitaitonsa – Vivica puhui sujuvasti mm. ruotsia, suomea, saksaa, ranskaa, englantia ja venäjää – ei riitä selittämään poikkeuksellisen laajan verkoston syntyä, vaan kyse oli ilmiöstä, jota Rantala kutsuu ”maailman mittakaavassa liikkuvaksi sielunveljeydeksi”.
– Aina kun Lilla Teaterniin saapui joku vierailija, vaikkapa kirjailija, lopputuloksena oli lähes poikkeuksetta ystävyys Vivican kanssa. Vieraanvaraisuus ja huolenpito uudesta ihmisestä oli merkillepantavaa, Rantala sanoo ja lisää, miten istunnot Huvilakadun keittiössä ovat olleet kaikille osallistujille hienoja juhlia, jolloin on jaettu muutakin kuin työ ja kiinnostus taiteeseen.
– Vivica hakeutui aktiivisesti ihmisten luo. Se, miten hän myöhemmin elämässään toimi älyllisen kontaktisillan rakentajana Eurooppaan, ja Pariisin kautta Karibialle ja muualle maailmaan, näkyi jo tavassa, miten 22-vuotias Vivica matkusti 1930-luvun lopulla Lappiin ja ryhtyi oma-aloitteisesti ranskalaisen elokuvaohjaajan Jacques Feyderin assistentiksi.
Niin, elokuva. Se oli Vivican suuri unelma ja hänen ensimmäinen taiteellinen rakkautensa.
– Vivican halu tehdä elokuvaa johtui alun perin suuresta kiinnostuksesta ihmistä kohtaan. Hän tavoitteli ihmistä lähikuvassa. Mutta väliin tuli sota, eikä Pariisin lähteminen onnistunut. Sodan päätyttyä Vivica oli jo naimisissa Kurt Bandlerin kanssa ja pian kaulaansa myöten kiinni Lillanissa.
Saaren kartano piti sekin laittaa asialliseen kuntoon. Elämä vei toisaalle, siksi elokuva jäi.
Rantala muistuttaa, miten Vivica Bandler oli Tukholman kaupunginteatterin teatterinjohtajana toimiessaan luopunut ohjaajan työstään.
– Se oli iso ratkaisu hänen elämässään, mutta suuren teatteritalon kannalta varmasti järkevä. Myös suomalaisen kulttuurin vientiä Ruotsiin – jotka olivat valtavia projekteja – ei varmasti olisi pystytty toteuttamaan, jos Vivica olisi istunut harjoituksissa päivät. Luovuuden kipinä ei kuitenkaan sammunut. Kun hän palasi lahden tälle puolelle, hän halusi palata elokuvan pariin. Teatteri oli jo nähty.
Vivica Bandlerilla oli jo aiemmin ollut monta ideaa käsikirjoitukseksi. Yhteen niistä hän oli houkutellut kumppaniksi Frans Emil Sillanpään, jonka romaanista Miehen tie Vivica oli vaikuttunut.
Sillanpää oli innostunut maaseudulle sijoittuneesta tarinasta kovin, ja ensimmäinen tapaaminen lupasi yhteistyöltä paljon, mutta jo toisella kerralla hän oli odottanut Vivicaa kaljakorin kanssa. Kolmannella kerralla mestari istui mielisairaalassa, ja projekti oli kuivunut kokoon.
Vielä sodan jälkeen Vivica hakeutui tekemään yhteistyötä elokuvaohjaaja Erik Blombergin kanssa ja kävi parhaillaan rahoitusneuvotteluja ranskalaisten kanssa, kun kansainvälinen hanke natsi-Saksasta sodan aikana paenneista ihmisistä raukesi Ruotsin ilmoitettua, ettei se ottaisi elokuvaa levitykseen.
– Eläkepäivillä jäi Flykt mot norrin lisäksi tekemättä elokuvakäsikirjoitus, johon innoituksen Vivica oli saanut ystävänsä, näyttelijä Lilga Kovankon sukutarinasta. Se olisi kertonut, miten venäläiseen yläluokkaan kuuluva henkilö emigroituu Suomeen ja millaisissa olosuhteissa hän täällä eläisi. Vivica ei olisi ohjannut sitä itse, vaan hän ehdotti, että Åke Lindman olisi toiminut ohjaajana ja Jörn Donner tuottajana. Mutta ehdotus ei ottanut tulta.
Vuosina 1990–94 Vivica Bandler toimi Tampereen Teatterikesän taiteellisena johtajana, ja sinä aikana kotoisa paikallistapahtuma kasvoi merkittäväksi kansainväliseksi festivaaliksi, jonne vieraaksi saapui maailmanluokan tähtiä. ”Minähän nyt yleensä matkustan sinne, mihin Vivica käskee”, totesi yhdysvaltalainen näytelmäkirjailija Edward Albee, kun toimittajat utelivat, miten hän oli tullut lähteneeksi Suomeen.
Jostakin kertoo myös se, että Vivican jälkeen Teatterikesässä otettiin käyttöön malli, jossa pääohjelmistosta vastaa kolmihenkinen, teatterialan ammattilaisista koostuva tiimi – ”troikka” – yhdessä toiminnanjohtajan kanssa.
– Koko Vivican ura oli rakentunut sille, että hän oli luonut paljon suhteita niin kotimaisiin kuin ulkomaisiinkin tekijöihin ja osasi myös vaalia niitä. Minusta on varsin ymmärrettävää, että Vivica suostui tehtävään, Rantala sanoo.
Vivicalla oli myös hyvät suhteet Venäjälle. Toimiessaan ITI:ssä Executive Committeessa hän tutustui Valery Khasanoviin, joka toimi ITI:n Venäjän pääsihteerinä.
– He ystävystyivät, mikä edesauttoi luomaan yhteistyösuhteita itään. Venäjän löytäminen uudelleen oli Vivicalle entisenä lottana ilahduttava asia. Lapsuudessa se oli ollut hänelle itsestäänselvyys.
Rantala ja Vivica olivat molemmat saaneet kutsun presidentti Mihail Gorbatshovin järjestämään Rauhan Forumiin Moskovassa helmikuussa 1987. Paikalle saapui taide- ja tiedemaailman edustajia kaikkialta maailmasta: Norman Mailer, Gore Vidal, Yoko Ono, John Kenneth Galbraith, Bel Kaufman, Gregory Peck, Kris Kristofferson…
– Se oli mahtava tilaisuus. Maailma oli silloin toisenlainen kuin nyt.
Kaksikko lähti Vivican ehdotuksesta katsomaan Pushkin ja Natalia -näytelmää, jonka oli ohjannut Kama Ginkas. Pushkinia esitti Viktor Gvozditski.
– Suoritus oli nerokas. Kun se oli nähty, Kama kutsuttiin Lilla Teaterniin ohjaamaan. Siitä taas seurasi se, että myös Gvozditski saapui Suomeen vierailemaan. Ja kun minä puolestani sain kutsun ohjata Moskovan Taiteellisen Teatterin suurelle näyttämölle Leonin Andrejevin näytelmän Se, joka saa korvapuusteja, sain päärooliin Viktor Gvozditskin, joka sen myötä juhli taiteilijajuhlaansa. Oli kyllä helkkarin hauska sekin kontakti.
Raija-Sinikka Rantala korostaa, että Vivica oli pasifisti, jonka vakaumus pohjautui sodanaikaisiin kokemuksiin lottana.
– Se, että hänen sodanvastaisuutensa heräsi kantapään kautta eikä idealismista, on minusta ollut vakuuttavaa. Vaikka hän toisella, lääkärin lapis-liuoksella pilaamalla silmällään näki huonosti, niin toisella silmällään hän näki tarkoin sekä ihmiset ja lahjakkuudet että yhteiskunnalliset prosessit.
Vivica Bandler suhtautui esimerkiksi Euroopan unionin muodostamiseen hyvin skeptisesti.
– Hän oli sitä mieltä, että EU:ssa on kyse Euroopan rikkaiden herrojen kerhosta, josta ei tule koitumaan mitään hyvää pienemmille. Hän oli tavattoman pettynyt siihen, että EU-säädökset tulivat voimaan Suomessa, mistä hänen kohdallaan seurasi pakkoluopuminen Saaren kartanosta.
Sen sijaan ITI:n, Kansainvälisen Teatteri Instituutin toiminnassa Vivica oli mielellään mukana.
– Vuonna 1948 perustettu ITI rakennettiin, koska Eurooppa oli pirstaleina ja vastakkainasettelujen kyllästämä. Haluttiin luoda organisaatio, jonka avulla kulttuurin, taiteen ja teatterin ihmiset pystyisivät keskustelemaan keskenään ja löytämään yhteisiä näkemyksiä siitä, miten edetään kohti tulevaisuutta. Vivica uskoi, että kulttuurin kautta olisi mahdollista rakentaa siltoja ja lisätä ihmisten ymmärrystä toisiaan kohtaan.
Vuonna 1991 Vivica Bandlerin perusti säätiön, Teaterstiftelsen Vivicas Vännerin, joka edistää näyttämötaidetta, luovaa taiteellista työtä ja teatteritutkimusta sekä tukee teatterikulttuuria ja ympäristönsuojelua.
Suurin ja tärkein toimintamuoto ovat säätiön omistamat vuokra-asunnot, joita vuokrataan alan opiskelijoille. Lisäksi Teaterstiftelsen Vivicas Vänner myöntää apurahoja ja palkintoja teatteri- ja tanssitaiteen tekijöille ja opiskelijoille erilaisiin taide- ja kirjallisuusproduktioihin sekä ympäristönsuojelutieteiden opiskelijoille ja tutkijoille luonnon- ja ympäristönsuojelua tukeviin tutkimushankkeisiin.
Säätiön nykyisen hallituksen jäsenistä kaksi Vivica nimitti itse: puheenjohtajana toimivan Raija-Sinikka Rantalan sekä Camilla von Bonsdorffin, joka edustaa Vivican luonnonsuojeluajattelua.
– Luonnonsuojelua edistävät hankkeet ja maaseudun elävänä pitäminen olivat Vivicalle tärkeitä. Hän teki valtavan työn muun muassa Saaren kartanon ympäristön, Tammelassa sijaitsevan Saaren kansanpuiston hyväksi. Kun olemme jakaneet apurahoja, olemme pyrkineet huomioimaan myös luonnontieteitä ja -suojelua edustavat hakijat.
Rantala muistuttaa, että Vivica toimi teatterikentän harmaana eminenssinä ja auttoi monia ihmisiä, ilman että he tiesivät siitä.
– Vivica oli kuulu nenästään, hänen kykynsä löytää lahjakkuuksia oli jotain fenomenaalista. Hän kävi katsomassa esityksen ja näki heti – ”Tuo!” – minkä jälkeen hän otti kontaktia ja kertoi, että oli pitänyt jutusta ja ryhtyi auttamaan asianomaista eteenpäin uralla, ilman että tämä itse useinkaan edes sai tietää asiasta. Vivican tapa toimia näin ei rajoittunut hänen oman ikäpolvensa ihmisiin, vaan se jatkui niin, että hän löysi lahjakkuuksia myös nuoremmista sukupolvista.
Eija Mäkisen artikkeli on aiemmin julkaistu Vivica Bandlerin juhlablogissa Viva Vivica, Stadin friidu!
