”Eikös Erikin pitänyt olla rikas?”
Vanha täti katselee ymmyrkäisin silmin veljenpoikansa Erik von Frenckellin asuinympäristöä, ränsistynyttä kalastajakylää pahamaineisessa Ullanlinnassa prostituoitujen ja Emma Mäkisen perustaman langenneiden naisten turvakodin läheisyydessä.
Historioitsija Rose-Marie Peake tunnustaa olevansa Vivica-fani. Villa Frenckellin jälkeen hän on syventynyt uuden ajan alun historiaan. Väitöstutkimuksessaan hän käsitteli ranskalaisen nunnan Louise de Marillacin mystiikkaa ja toimintaa 1600-luvulla. Kuva: Minna-Maaria Åberg.
– Sukulaistäti on syystä ollut kauhuissaan, sillä 1900-luvun alussa kyse oli hyvin keskeneräisestä alueesta, sanoo filosofian tohtori, historioitsija Rose-Marie Peake, joka on kirjoittanut Huvilakadun eteläpäässä sijaitsevasta Villa Frenckellistä historiikin.
Diplomi-insinööriksi valmistunut ja tehtaanjohtajana toiminut Erik von Frenckell oli nähnyt, että alueesta kehittyisi jotakin hienoa. Ostopäätöstä lienee siivittänyt puutarhakaupunki-ideologia, joka oli ollut käynnissä kaikkialla Euroopan suurissa kaupungeissa ja saapui Suomeen pienellä viipeellä.
Mutta hypätäänpä hetkeksi runsas sata vuotta eteenpäin, vuoteen 2009. Helsingin yliopiston Euroopan historian professori Laura Kolbe sinkauttaa sähköpostiviestin ja ilmoittaa Peakelle, että tuoreen maisterin on aika saada kätensä multaan.
– Cargotec Oyj:n hallituksen puheenjohtaja ja pääomistaja Ilkka Herlin oli ottanut yhteyttä graduohjaajaani Kolbeen ja kertonut, että yrityksen edustustalo tarvitsisi historiikin. Kolbe antoi toimeksiannon kirjasta minulle. Se on ollut yksi elämäni hienoimmista päivistä.
Helsingissä syntyneellä ja kasvaneella Peakella ei ole Huvilakatuun henkilökohtaista sidettä, mutta Eiran seutu on tullut hänelle tutuksi jo varhain.
– Isäni, joka on kotoisin Australian Melbournesta, on innokas historian harrastaja ja rakastaa jugendtaloja. Olen lapsesta asti kävellyt hänen kanssaan Helsingin katuja ja kävimme usein ihailemassa Eiran vanhoja, kauniita rakennuksia.
Uuden vuosituhannen myötä aina vuoteen 2010 asti Suomessa ilmestyi lukuisia talohistoriikkeja, sillä monet maamme rakennuksista viettivät satavuotisjuhlia.
Rose-Marie Peaken kirjoittama Villa Frenckell, Huvilakatu yksi – Idyllin värikkäät vaiheet (2012) poikkeaa muista historiikeista siksi, että kyseessä on yhden perheen talo.
– Rakennuksessa on asunut valtaosan ajasta von Frenckellin perhe, jolla on valtavan laaja ja kiehtova yksityisarkisto ja jota olen saanut hyödyntää kirjan tekemisessä. En ole törmännyt muihin vastaavanlaisiin historiikkeihin.
Villa Frenckell, Huvilakatu yksi – Idyllin värikkäät vaiheet kertoo Vivica Bandlerin kotitalona tunnetun rakennuksen historiasta, elämästä ja muutoksista. Kirja sisältää paljon arkistokuvitusta ja valokuvaaja Juha Nenosen nykyvalokuvia.
Kun Peake puhuu kirjasta, sen syntyvaiheista ja edistymisestä, löydöistä ja salaisuuksista, sanoista kuultaa erityinen hehku. Hän kuvailee Villa Frenckellin historiikin tekemistä intohimoprojektiksi, jonka äärellä olisi voinut helposti viettää viisi vuotta.
Kiinnostavaa on, ettei Peake ollut aiemmin kuullut von Frenckelleistä. Hän korostaakin tutkijamaista suhtautumistaan aiheeseen.
Yksityisarkistojen ja historiallisten lähteiden ohella Peake haastatteli Vivica Bandlerin sukulaisia ja ystäviä, mm. näyttelijä Birgitta Ulfssonia ja taloudenhoitaja Kirsti Poikolaista, useita kertoja.
– Birgitta Ulfsson olisi halunnut, että talosta olisi tehty psykologinen romaani. Hän sanoi monta kertaa, miten kirjoittajaksi olisi pitänyt saada Thomas Mann!
Arkkitehti Onni Törnqvistin piirtämä ja vuonna 1905 valmistunut Huvilakatu yksi edustaa jugendia tai art nouveau´ta, kuten suuntaus myös tunnetaan, mutta rakennuksessa on viitteitä keskiaikaiseen linnaan, mikä Peaken mukaan kielii kansallisromantiikan vaikutuksesta.
– Huvilakatu yhdessä on jykevyyttä, ja sitä ympäröi kiviaita. Osan ikkunoista voi nähdä ampuma-aukkoina. Siinä on tiettyä symboliikkaa: Tämä on perheemme turvasatama ja kotipesä. Tänne ei mikään paha pääse.
Rakennuksen julkisivussa on reliefejä ja ornamentiikkaa, jotka modernistinen arkkitehtuuri näkee usein krumeluurina ja epäfunktionaalisina.
– Vuosisadan vaihteen arkkitehtuuria leimasi vahva ajatus siitä, että rakennus on kokonaistaideteos. Arkkitehdit suunnittelivat myös sisäosia eli kiinteitä kalusteita, Peake sanoo.
– Merikadun ulokkeisiin on veistetty hevosenkenkiä, eräänlaisia onnen amuletteja, joilla on ehkä haluttu turvata onnellinen elämä. Talon koristeina on käytetty myös spiraaleja, jotka ovat ikuisen elämänkierron symboli. Sen sijaan kansallisromantiikalle tyypillisiä eläin- tai kasviaiheita, kuten karhua, pöllöä, saniaista tai ohdakkeita, rakennuksesta ei löydy.
Rose-Marie Peake painottaa, että kontekstualisointi on hänelle historioitsijana a ja o.
– Se on tapani nähdä ihmisen elämä ja maailma, nykypäiväkin. Minusta Villa Frenckelliä ei voi ymmärtää, ilman että tarkastelee kaupungistumisen vaihetta ja ideologiaa, johon talon rakentaminen asettuu.
Hän muistuttaa, että Helsingissä vaikuttivat eurooppalaiset ideavirtaukset, joita yhteiskunnalliset murrokset vauhdittivat.
– Maatalouden tehostuminen käynnistyi 1800-luvun jälkipuoliskolla ja teollistuminen nopeutui, mikä synnytti kaupunkeihin painetta. Helsingissä oli valtava asuntopula ja sosiaalisia ongelmia, mutta vasta vuoden 1905 suurlakko herätti teollistumisesta vaurastuneen keskiluokan pohtimaan myös työväenluokan tarpeita.
Kaupunkia lähdettiin kehittämään systemaattisesti, ja huvilakaupunki-ideologia laajoine piha-alueineen nivoutui siihen.
– Hyvinvointivaltion näkökulmasta se oli aika merkillinen hanke. Silloin uskottiin, että sosiaalinen segregaatio eli väestönosien eriyttäminen toisistaan olisi hyvä asia.
Helsingissä oli 1900-luvun alussa käynnissä kaksi isoa rakennusprojektia. Toinen oli Pitkänsillan pohjoispuolella Kalliossa, jonne rakennettiin työläisille puutaloja ja muutama kivitalo. Eteläisissä osissa, kaukana duunareista, melusta ja kaupungin saasteista, nousi hyväosaisille upeita art nouveau -taloja tai jugendtaloja.
Jälkimmäinen perustui Helsingin kaupunginvaltuuston vuonna 1896 tekemään ehdotukseen huvila-aluevyöhykkeestä, joka alkaisi itäisestä Kaivopuistosta ja yltäisi aina Eiraan saakka.
– Olennaista oli, että alueelle pääsivät vain valitut. Siellä kunnon väki – termiä käytettiin sen ajan pöytäkirjoissa – eläisi rauhassa ja vaalisi perheonneaan. Perhe nähtiin tuolloin yhtenä kansakunnan tärkeänä osana, josta koko kansan hyvinvointi syntyy.
Kaupunkilaisten ilmansaastumista koskevia asenteita tutkinut Marja Kruut kirjoittaa Nokea ja Pilvenhattaroita -kirjassa (Helsingin kaupunginmuseo, 1999), miten savukaasut, hajut ja katupöly pilasivat Helsingin ilmaa 1900-luvun vaihteessa. Tehtaiden savupiiput sylkivät mustaa, nokista savua ja ulkokäymälöiden haju levisi kaduille.
Kuten Peake huomauttaa, huvilakaupunki-ideologiassa ei ollut kyse pelkästään yhteiskuntaluokkaan liittyvistä eroista vaan myös terveysajattelusta.
– Lääketieteen merkitys kasvoi 1800-luvun loppupuolella, ja myös Suomessa alettiin puhua hygieniasta. Ne, joilla oli mahdollisuus, pyrkivät muuttamaan kauemmas keskustasta.
Terveysajattelu näkyy Huvilakatu yhden arkkitehtuurissa, niin julkisivussa kuin sisätiloissakin: Talo seisoo omalla tontillaan. Muurit eivät ole liian korkeat, jotta auringonvalon on mahdollista paistaa pihaan ja taloon sisälle.
Myös parvekkeilla oli alun perin pragmaattinen funktio. Niissä oli hyvä tuulettaa petivaatteet.
Huvila-alueajattelun ydinajatuksena oli yhdistää urbaanin elämän ja maaseudun parhaat puolet, mutta Eiran osalta suunnitelmia jouduttiin typistämään viime metreillä. Syynä oli realismi.
– Kaupungin päättäjät ymmärsivät, ettei Suomessa ole niin paljon perheitä, jotka olisivat yksin voineet ylläpitää satojen neliöiden palatsia. Huvila-asutus ei myöskään olisi ratkaissut ajan pahinta ongelmaa eli asuntopulaa.
Yksi Helsingin historian merkittävistä hahmoista, kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Leo Mechelin sai läpi ehdotuksen, että Huvilakatu kaavoitettiin. Vain yksi talo eli Huvilakatu yksi ehdittiin toteuttaa alkuperäisen suunnitelman mukaan eli yhden perheen asuintaloksi, mutta muista taloista tehtiin monen perheen jugendkerrostaloja.
Huvilakatu yhden rakennuttaja, vakuutusjohtaja Edvin Kaslin ehti asua talossa perheineen vain kaksi vuotta. Sen jälkeen asukkaat – omistajat, palvelijat ja vuokralaiset – vaihtuivat tiuhassa tahdissa, kunnes vuonna 1909 Erik von Frenckell osti rakennuksen. Vivica oli tuolloin kaksivuotias.
Von Frenckellien aikana talo heräsi henkiin. Silloin talo oli siinä ideologisessa käytössä, johon se oli alun perin tarkoitettu: porvariston loistoa prameimmillaan.
– Erik ja vaimonsa Ester-Margaret hyödynsivät talon tilat ja neliöt tehokkaasti. Keskikerros toimi edustustiloina, ylhäällä sijaitsivat intiimit tilat ja alimmassa kerroksessa ahersi palvelusväki. Edvin Kaslin ei samanlaiseen lifestyleen yltänyt, hän ei oikein pystynyt täyttämään seinien sisäpuolta, Peake sanoo.
Hänen mukaansa Villa Frenckell on kurkistusaukko sellaiseen sosiaalihistorialliseen maailmaan, joka on Suomessa jo mennyttä ja jota ei välttämättä edes haluta muistaa – meillä kun ei mielellään puhuta luokkayhteiskunnasta.
Kun Suomi julistautui itsenäiseksi valtioksi joulukuussa 1917, monet ikkunat Eurooppaan alkoivat sulkeutua ja ahdasmielisempi patriotismi vallata alaa, mikä näkyy yhä esimerkiksi tavassa juhlia Suomen satavuotista taivalta.
– Kun puhutaan suomalaisuudesta, mielikuva on pitkälti agraarinen – on suo, kuokka ja Jussi – mutta se ei todellakaan ole koko totuus. Helsinki oli Venäjän vallan alla hyvin kosmopoliittinen kaupunki, ja muun muassa Ranskan vaikutus Venäjällä oli suuri, mikä heijastui myös Suomeen. Olemme hyvin eurooppalaisia. Tämä on klingeläinen ajatus, mutta jaan sen vilpittömästi.
Nationalistinen henki ei saanut yläluokkaa täysin unohtamaan eurooppalaista perintöään. Päinvastoin, sivistyneistö alkoi pitää salonkeja. Esimerkiksi Kulosaaressa toimi Mascha von Heirothin salonki, jossa kohtasivat niin suomalaisen kulttuuri- ja akateemisen elämän vaikuttajat kuin ulkomaiset diplomaatitkin.
– Myös bilekulttuuri kukoisti 1920-luvulla, ja Erik von Frenckell oli tunnettu bilehahmo, joka järjesti kodissaan juhlia kieltolaista huolimatta. Samalla von Frenckellit vakiinnuttivat asemansa yhtenä Suomen vaikutusvaltaisimmista perheistä.
Sukupuoli- ja sosiaalihistorioitsijaksi itseään luonnehtiva Rose-Marie Peake tarkastelee kirjassaan Villa Frenckelliä ja sen asukkaita suhteessa porvarilliseen luokkakulttuuriin. Hän muistuttaa, että menneisyydessä vallinneet näkemykset poikkesivat nykyisistä. Myös käsitys avioliitosta ja siihen liittyvät odotukset olivat erilaisia.
– Olen yrittänyt tasapainoilla sen asian kanssa, ettei historiikista tulisi skandaalikirja, ja yrittänyt ymmärtää, mitä avioliitto tarkoitti sen ikäpolven ihmisille, hän sanoo.
– Vivica Bandler kritisoi vanhempiensa avioliittoa, koska hän oli paitsi hyvin sensitiivinen myös sellainen ihminen, joka pystyi ajattelemaan niin sanotusti laatikon ulkopuolelta. Hän oli kuitenkin liian mustavalkoinen nähdäkseen, mitä Ester-Margaret sai liitosta: sosiaalisen ja vaikutusvaltaisen aviomiehen, seurapiirin ja kaiken siihen liittyvän toiminnan.
Muistelmateoksessaan Vastaanottaja tuntematon Vivica kutsuu kotiaan kultaiseksi häkiksi, mutta hän myös hyötyi taustastaan, Peake muistuttaa.
Sivistyneistön vuosisatainen perinne jatkui von Frenckellien perheessä eli lapset, Vivica ja hänen pikkusisarensa Erica, saivat erinomaisen ja monipuolisen kasvatuksen. Yhteiskunnan yläluokkaan kuuluminen mahdollisti Vivicalle laajan kielitaidon, ja hän matkusteli jo varhain ulkomailla, mikä avasi uusia näkymiä. Kasvatuksensa ja sosiaalisen lahjakkuutensa ansiosta hän pystyi liikkumaan suvereenisti erilaisissa piireissä ja luomaan omana aikanaan suhteita ulkomaisiin teatterintekijöihin.
– Voidaan oikeutetusti kysyä, millainen Vivican panos suomalaiseen teatteriin olisi ollut ilman tätä kultaista häkkiä.
Ryhtyessään perkaamaan Huvilakatu yhden taustoja Peake sanoo huomanneensa jo varhain, miten von Frenckelleistä ja erityisesti Vivicasta on tietoisesti rakennettu suurmies- ja suurnaishistoriaa.
– Vivicaa ja von Frenckelleitä ei ole tutkittu akateemisesti, vaan tekstit ja opinnäytteet ovat joko lähipiirin tekemiä tai tekijät ovat työskennelleet Vivican kanssa erilaisissa yhteyksissä. Kun luin Vivican, hänen läheistensä ja ystävien muistelmia, huomasin, että monista asioista, kuten Huvilakadun legendaarisesta keittiöstä, kerrotaan lähes samoilla sanavalinnoilla. Meissä tutkijoissa ja muissa ulkokehällä liikkuvissa se herättää kysymyksiä.
Peake huomauttaa, ettei yläluokan elämäntapa olisi ollut mahdollista ilman piikoja, keittäjiä, sisäköitä, kotiapulaisia, guvernantteja ja talonmiehiä. Hän kertookin aloittaneensa Villa Frenckellin arkielämän esittelyn tarkoituksellisesti palvelusväestä.
– Palvelijoiden rooli arjen onnistumisessa on ollut tärkeä, ja valtaosa heistä oli naisia. Talossa vallitsi jäätävä segregaatio. Palvelijoiden ei sopinut näkyä, ja siksi he asuivat ja toimivat eri tiloissa kuin perheenjäsenet. Työpäivät olivat pitkiä ja raskaita.
Toisaalta vanhassa maailmassa palvelijoita myös arvostettiin. Esimerkiksi von Frenckellien tavassa kohdella työntekijöitään oli sellaista inhimillisyyttä ja lämpöä, jota ei nykypäivän työelämässä ole. Ester-Margaret kirjoittaa muistelmissaan miehensä kanssa vuonna 1925 tekemästään Euroopan-matkasta, jonne mukaan lähti myös paras ystävä ja autonkuljettaja Georg Helenius, lempinimeltään Pikku.
– Kun ihmiset asuvat ja työskentelevät samassa talossa, on inhimillistä, että ystävystytään – säätyeroista huolimatta. Helenius toimi von Frenckellien autonkuljettajana 74-vuotiaaksi asti. Se kertoo aidosta lojaalisuudesta, joka ei perustu pelkoon vaan molemminpuoliseen luottamukseen ja sovittuihin sääntöihin.
Rose-Marie Peake kertoo keskustelleensa opiskeluvuosinaan Laura Kolben ja Matti Klingen kanssa paljon siitä, miten vanha maailma, tapakoodisto ja käytöstavat ovat kadonneet.
– Vanhan maailman joustamattomilta tuntuvat käytöstavat mahdollistivat ihmiselle enemmän yksityisyyttä ja suojaa kuin nykyinen angloamerikkalainen, varsin rempseä olemisen tapa, jossa ihminen on koko ajan aika paljas. Säännöt ja tapakoodisto myös vähensivät epävarmuutta, koska niiden avulla jokainen tiesi, miten asiat etenevät.
Villa Frenckellin vilkas seuraelämä alkoi sammua, kun yhteiskunnalliset murrokset ravistelivat koko Eurooppaa 1960- ja 70-luvulla. Kotiapulaisjärjestelmä oli romuttunut jo 50-luvulle tultaessa, kun suomalainen yhteiskunta modernisoitui, työlainsäädäntö uudistui ja tuloerot pienenivät.
– Ne eivät kuitenkaan olleet syynä Villa Frenckellin hiljaiseloon, vaan syy oli luonnollinen: Ester-Margaret oli sairastuttuaan joutunut pyörätuoliin eikä vuonna 1887 syntynyt Erik jaksanut enää käydä edustustilaisuuksissa entiseen tapaansa. Vivica työskenteli useita vuosia teatterinjohtajana Norjassa ja Ruotsissa, ja hänen sisarensa Erica oli muuttanut Roomaan.
Suurin muutos Villa Frenckellin historiassa ajoittuu vuoteen 1983, jolloin Partek Oy osti ison osan rakennuksesta, ja se muutettiin osakeyhtiöksi. Kyse oli 1970-luvun lopulla alkaneesta trendistä, jossa yritykset ostivat huomattavan määrän Helsingin kantakaupungin asuntoja ja muuttivat ne toimistotiloiksi.
Peake myöntää humanistina olleensa aluksi järkyttynyt tarinan saamasta kaupallisesta käänteestä, mutta asiaan perehdyttyään hän tuli toisiin aatoksiin.
– Rakennus oli päässyt järkyttävän huonoon kuntoon. Ennen yritysostoa sitä oli kunnostettu edellisen kerran toisen maailmansodan jälkeen. Tosiasia on, että mittavat remontit tehneet Partek Oy, Kone Oy ja talon nykyinen omistaja Cargotec Oy ovat tehneet kulttuurihistoriallisen teon ja pelastaneet Huvilakatu yhden.
– Se valaisee samalla kaltaiselleni keskiluokkaan kuuluvalle ihmiselle, miten valtava rasite Villa Frenckellin kaltaiset rakennukset ovat olleet omistajilleen. Von Frenckellit omistivat myös Saaren kartanon ja talon Pernajassa, jotka nielivät varoja. Helsingissä säästettiin niin, ettei taloa korjattu.
Rose-Marie Peake kertoo saaneensa monia yhteydenottoja sekä Helsingin historiaa harrastavilta ihmisiltä että henkilöiltä, joiden sukulainen on joka asunut vuokralaisena Huvilakatu yhdessä tai työskennellyt palvelijana von Frenckellin perheessä.
– Olen saanut kuulla uskomattoman hienoja tarinoita ja muistoja. Minulta on myös tiedusteltu, mistä historiikin voisi hankkia itselleen. Valitettavasti Cargotec Oy:n kustantama kirja ei ole myynnissä, vaan yritys jakaa sitä yhteistyökumppaneilleen.
Kirjaan on kuitenkin mahdollista tutustua Helsingin kaupunginkirjaston pääkirjastossa Pasilassa ja Rikhardinkadun kirjastossa. Suomen-, ruotsin- ja englanninkieliset versiot ovat luettavissa myös Kansalliskirjastossa ja Helsingin yliopiston pääkirjastossa Kaisassa.
Peake tunnustaa ihastuneensa kirjaprojektin myötä Villa Frenckelliin täysin.
– Se on vienyt sydämeni. Minusta on tullut myös Vivica-fani! Haluaisin vielä joskus tutkia, miksi Vivica Bandlerista on tehty myytti. Mitä sen takana piilee?
Eija Mäkisen artikkeli on aiemmin julkaistu Vivica Bandlerin juhlablogissa Viva Vivica, Stadin friidu!
