"Suomi ja minä olemme yhtä vanhoja mutta Suomesta tuli itsenäinen vähän aikaisemmin."
Vivica Bandler (5.2.1917–30.7.2004) oli suomalaisen teatterin avarakatseinen uudistaja, rohkea ja kekseliäs ohjaaja ja ennakkoluuloton teatterinjohtaja, jolle mahdoton oli elämänasenne.
Vivica ehti tehdä uransa aikana yli sata ohjaustyötä, joista monet olivat maailmankantaesityksiä. Jo ensimmäiset ohjaukset todistivat Bandlerin rohkeudesta ja mieltymyksestä mustaan huumoriin, kun hän 1940- ja 50-luvulla esitteli suomalaisyleisölle modernia ulkomaista dramatiikkaa: Jean-Paul Sartren, Jean Genet´n, Jean Anouilh´n ja Eugene Ionescon teoksia.
Vivica Bandler osti Kasarminkadun sisäpihalla toimivan Lilla Teaternin vuonna 1955. Ryhmän tavoitteet hän kiteytti näin: ”Ihmistuntemusta – Ihmismielen ruoskintaa – Hyväntahtoista viihdettä. Lisäksi luonnollista näyttämökieltä ja yhteistyötä suomenkielisten kollegoiden kanssa.”
Lillanista, rakkauslapsesta, kasvoi Bandlerin johdolla yksi Euroopan kuuluisimmista avantgarde- teattereista. Ohjelmistossa vuorottelivat kokeileva nykydramatiikka ja päivänkohtaisia ilmiöitä kritisoineet vauhdikkaat revyyt, joissa yleisöä tulitettiin älyn ja huumorin asein.
Vivica Bandler johti Lilla Teaternia 12 vuotta. Hänelle teatteri oli aina ”meidän”, ei koskaan ”minun”. Näyttelijät ovat luonnehtineet Bandleria lahjomattomaksi näkijäksi ja kuulijaksi, jonka vahvuutena oli hyvä ihmistuntemus ja intuitio.
Taiteilijan ammatti ei ollut sivistyneistösukuun syntyneelle, kaupunginjohtaja Erik von Frenckellin ja teatterihistorian tutkija Ester-Margaret Lindbergin esikoistyttärelle helppo valinta siitäkään huolimatta, ettei Vivica tuntenut yläluokan seurapiirien, eikä varsinkaan isänsä, edustamia arvoja omakseen.
Päätöksestään hän kiitti ystäviään, Göran Schildtiä ja Tove Janssonia. Heidän kannustaminaan Vivica Bandler valitsi uran, joka lopulta teki hänestä Suomen kansainvälisesti arvostetuimman teatterivaikuttajan.
”Suurin lahja, jonka toiselle voi antaa, on se, että auttaa toista eteenpäin”, Vivica Bandler kirjoitti elämän kerrassaan. Lahjakkuuksien tunnistamisesta ja tukemisesta on kyse myös Vivicas Vänner -säätiössä, jonka Bandler perusti vuonna 1991.
Vaikka Vivica Bandlerin teatteriura oli huikea, hän itse luonnehti sitä 45 vuodeksi sulkumerkeissä. Alun perin hän haaveili elokuvaohjaajan urasta, mahdollisuudesta tarkastella ihmistä lähikuvassa.
Unelmansa tähden hän matkusti 1930-luvulla Lappiin ja tarjoutui oma-aloitteisesti ranskalaisen ohjaajan Jacques Feyderin assistentiksi. Matka jatkui Pariisiin, missä Bandler työskenteli myös Maurice Clochen kanssa. Haave elokuva-alasta kuitenkin kariutui, sillä aika ei ollut vielä kypsä naisohjaajille.
Toisen maailmansodan jälkeen Bandler palasi Ranskaan, Pariisin mustien maailmaan, josta tuli mullistava kokemus. Värillisiltä hän oppi, ettei ihmisen kannata koskaan olettaa, että elämä olisi onnellista. Silloin voi joka päivä kokea jonkin positiivisen yllätyksen. Uudet ystävät opettivat myös, että pettymykset voi nujertaa itseironialla, ”mustalla naurulla”.
Bandlerin avarakatseisuus, sivistys, äly, lämpö, kuuntelemisen taito ja suorapuheisuus olivat ne piirteet, jotka lumosivat niin satunnaiset keskustelukumppanit kuin rakastetutkin. Niihin ihastui myös kotimaansa natsimiehitystä paennut itävaltalainen aristokraatti Kurt Bandler, jonka kanssa Vivica solmi avioliiton sota-aikana. Vaikka 20-vuotinen liitto päättyi eroon, ystävyys ja sukunimi säilyivät, sillä ”isäni oli tärvellyt omani”, kuten Vivica Bandler päätöstään perusteli.
Vivica Bandlerin keittiöstä Helsingin Eirassa tuli vuosien saatossa legendaarinen kulttuurin tekijöiden kohtaus- ja turvapaikka, jossa käytiin innoittuneita keskusteluja ja synnytettiin läjäpäin uusia ideoita. Siellä, suuren puuhellan lämmössä, istuivat iltaa niin Lasse Pöysti, Birgitta Ulfsson, Edward Albee, Bertolt Brecht, Ariane Mnouchkine kuin myös teatterintekijöistä läheisin, Dario Fo.
Vivica Bandler toimi aktiivisesti useissa kansainvälisissä teatterialan järjestöissä niin jäsenenä kuin puheenjohtajanakin, ja hänet palkittiin ansioistaan lukemattomilla mitaleilla ja tunnustuksilla. Kuvaavaa on, että vuonna 1999 akateemikon arvonimen saanut Bandler kertoi itse arvostaneensa eniten Stadin Slangi -yhdistyksen myöntämää Stadin friidu -titteliä.
